Mentäiskö shoppailemaan?

[Hatsiubat ja Artemis tänne jooko!]

Maanantai 24. huhtikuuta

Elle kipitti kotitalonsa oven edestä uudet korkkarit jalassaan ja muutama laukku mukanaan kohti kadun varressa odottelevaa taksia. Kuljettajan noustessa autosta nainen uskoi kantamukset käsivarsiltaan hänen hellään huomaansa, ja mikäli miehen ilmeestä oli jotain päätteleminen, Ellen käsitys muutamasta oli samaa luokkaa kuin muiden käsitys arsenaalista. Elle ei kuitenkaan edes huomannut, sillä hän keskittyi hymyillen nauttimaan viimeisistä kasvoille osuneista auringonsäteistä ennen kuin kuljettaja ehti kiitää avaamaan asiakkaalleen valkoisen Audin etuoven. Ensitöikseen Ellen hopeisiksi lakatuilla kynsillä koristellut kädet hakeutuivat aurinkolipan luo. Gosforthista Hexhamiin oli suunnilleen puolen tunnin ajomatka, jonka aikana ehti tarkistaa ainakin tuhannesti, että huulipuna oli varmasti sitä oikeaa sävyä.

"Eikö teitä yhtään haittaa olla töissä näin nättinä päivänä?" Elle kysyi sitten kuljettajalta. "Kuka tahansa muu käyttäisi tällaisen tilaisuuden vaikka piknikiin Gosforth parkissa! Shamppanjaa, mansikoita, suklaata.."
"Nyt on maanantai, ja taksikuskit ei tunne vapaapäiviä, varsinkaan arkivapaapäiviä", viisikymppinen mies murahti äänessään huvittunut sävy. Elle vilkaisi sen suuntaan kummastuneena, mutta jatkoi sitten:
"Mäkin oon oikeestaan menossa töihin. Mun työssä on vaan se hyvä puoli, että voin oikeestaan millon tahansa käydä piknikillä, jos haluan. Yhtenä päivänä mansikoita, toisena vaikka croisantteja - vähän sen mukaan, mistä mun asiakas tykkää! Oon siis yhden miehen avustajana, se kun ei ihan pärjää omillaan."

Taksinkuljettaja vilkaisi liilahiuksista naista, jos mahdollista, vielä enemmän huvittuneena. Elle ei huomannut sitäkään.

"Mua kyllä vähän jännittää, koska tänään on mun ihan eka työpäivä! Siis missään, mulla ei oo ikinä ollut töitä. Nyt mun täti kuitenkin junaili mulle tälläsen paikan, ja oon kyllä ihan superinnoissaan! Ihmisten auttaminen on muutenkin kivaa, mullahan on siis kummilapsikin Afrikassa ja kaikkee", nainen selitti innoissaan ja mietti, olisiko sittenkin pitänyt laittaa hiukset aamulla kiinni. Auton ilmastointi sai ne tanssimaan villinä pitkin kasvoja, mutta toisaalta huoleton ensivaikutelma toisi ehkä rentoutta Ellen ja sen asiakkaan väliseen suhteeseen heti alkumetreiltä lähtien.

Kunpa se pitäisi shoppailusta ja hyvästä viinistä niin paljon kuin mä, Elle ajatteli päästessään viimein perille annettuun osoitteeseen.

Artemis oli aivan valmis ampumaan siskonsa, joka oli tullut hänen luokseen siksi muutamaksi päiväksi, että avustaja oli löydetty. LIsäksi Deirdre halusi olla... Kertomassa avustajalle, millainen ihminen tämä Irlannin huippuratsastaja oikein oli miehiään. Ihan vain varoittaa, ettei hän kahden tunnin päästä saisi veljeltään ilmoitusta, että nuorehko tyttö oli irtisanoutunut toimestaan.

Nyt kaksoset istuivat Artemiksen neuroottisen minimalistisen talon olohuoneessa. Telkkarissa pyöri vanha mustavalkoinen elokuva jonka Artemis oli valinnut. Hän pystyi kotonaan liikkumaan ilman pyörätuolia, mutta tarkkuutta vaativat tehtävät... Mahdottomuus. Aivan täysi mahdottomuus. Siksi hän tarvitsikin avustajan tekemään ne puolestaan. Ovikellon soidessa Artemis säpsähti ja katsoi siskoaan murhaavasti. Ei hän halunnut ketään kyttäämään tekemisiään ja ärsyttämään yleisesti olemassaolollaan. Jos mies olisi halunnut sellaista elämäänsä, hän olisi seurustellut ja mennyt naimisiin. Siihen oli syynsä miksi hän oli miltei nelikymppinen, naimaton mies.

Sen sijaan miehen sisko nousi ylös, asteli ovelle ja avasi oven. Deirdre oli pukeutunut siististi, hän lähtisi aivan kohta lentokentälle ja palaisi Dubliniin.
"Huomenta. Sinä olet Elle? Olen Deirdre, Artemiksen sisko. Tule sisään niin näytän sinulle nopeasti paikkoja."
Hän väistyi nuoren naisen tieltä.Deirdre toivoi että Elle toisi hieman iloa ja erilaista näkemystä hänen isoveljensä elämään. Jos hyvä tuuri kävisi.
"Arty, avustajasi tuli."
Olohuoneessa istuva punapää vain murahti nyrtyneesti, katsomatta edes naisia päin. Ei häntä kiinnostanut, hän oli nähnyt vilauksen silmäkulmastaan ja se riitti ensivaikutelman kasaamiseen. Bimbo.

Elle ei oikein koskaan ollut ymmärtänyt tavallisia keski-ikäisiä miehiä. Hänelle puhuminen oli aina ollut tärkeää, eikä se ihmislajin osa selvästi hallinnut minkäänlaisen verbaalisen kanssakäymisen perustaitojakaan. Keski-ikäiselle miehelle ainoa tapa kommunikoida oli epämääräinen murahtelu, jota joskus sävytettiin sanoilla "jaa" tai "ei". Mikäli alkoholia oli nautittu enemmän kuin parin kaljan verran, saattoi joukkoon pilkahdella myös erinäisiä voimasanoja. Seurapiireissä keski-ikäiset miehet taas olivat ihan toista maata: siistittyjä, sivistyneitä ja sosiaalisia. Heistä Elle piti, mutta oli kuitenkin sitä mieltä, että jokainen saattoi halutessaan olla yksi näistä yhteiskunnan kiiltokuvista - ja kukapa ei haluaisi? Kuva Cherylistä hiipi hiljaa Ellen mieleen, mutta hän ravisti sen nopeasti pois. Kaksoissisko oli se poikkeus, joka vahvisti säännön. Ehkä tästäkin, olohuoneessa istuvasta, jokseenkin toivottomalta vaikuttavasta tapauksesta saataisiin aikaan vielä oikein edustuskelpoinen yksilö.

Artyksi kutsutun työnantajan omakotitalo oli suurehko, vaikkei kuitenkaan yhtä suuri kuin Ellen lapsuudenkoti, se valtava kartano Newcastlessa. Nainen uskoi kuitenkin viihtyvänsä hyvin, miksi ei viihtyisi? Hehän tulisivat Artemiksen kanssa käymään myös paljon ulkona, joten tuskin neljään seinään ehtisi kovin nopeasti kyllästyä. Jos kyllästyisi, aina voisi sisustaa uusiksi. Elle teki sitä usein kotonaan, vähintään kerran kuukaudessa. Silloin hän vaihtoi kaikki huonekasvit, sohvan ja siirteli taulujen paikkoja - joskus vaihtoi niitäkin uusiin. Sisustaminen oli niitä harvoja asioita, jotka Elle hallitsi kotonaan täydellisesti.

Joten, tuskin mikään estäisi häntä sopeutumasta uuteen ympäristöön, Artemikseen ja työhönsä, jota ei käytännössä edes työksi voinut sanoa. Sehän oli vain hengailua kahdestaan Artyn kanssa. Elle oli odottanut tätä päivää innolla ja viimein se oli koittanut.

"Mä olen Elle! Toivon, että tullaan hyvin juttuun. Ainakin oon tosi motivoitunut tähän hommaan, sillä musta on niin kiva auttaa teitä yhteiskunnan vähäosaisia pärjäämään!" nainen ilmoitti sitten iloisesti väläyttäen punahiuksisen miehen suuntaan leveän hymyn.

Se ei tosiaankaan olisi vain hengailua, etenkään kun työnantajana olisi Artemis Cavanaughn kaltainen mies. Hän ei ollut miltään osin tavallinen keski-ikäinen mies, vaikka kommunikoikin erittäin rajoittuneesti, ainakin nyt. Hänen puheterapiansa oli vielä kesken ja vaikka puhetta tuli paremmin kuin silloin kun hän infarktin sai, oli pitkään puhuminen silti hankalaa.

Deirdre irvisti selkä kaksikkoon päin, kun kuuli miten tyttö tervehti Artemista. Irlantilaisratsastaja kohotti katseensa tyttöön ja kohotti toista kulmaansa.
"Puhu kunnolla, äläkä kuin vähä-älyinen teini. Ja ketä sinä kutsut vähäosaiseksi? Minua ei kiinnosta motivaatiosi, vaan käytöstapasi ja ne eivät todellakaan tehneet suurta vaikutusta."
Puhe takkusi välillä, mutta asia tuli sanottua juuri niin paheksuvaan sävyyn, kuin oli tarkoitettukin sanottavaksi.

Deirdre kääntyi takaisin Ellen puoleen, hymyillen vaivaantuneesti.
"Mennään keittiöön Elle."
Hän ohjasi naisen keittiöön ja vilkaisi tuota.
"Haluatko kahvia? Ja sinun olisi hyvä tietää muutama asia Artemiksesta. Hän tuskin haluaa että sinuttelet häntä tai ainakaan kutsut lempinimellä. Herra Cavanaugh tai Artemis, kumpaa hän sitten itse arvostaakaan. Hän kulkee toistaiseksi pyörätuolilla pidemmät matkat, kotona hän ei tarvitse, mutta kulkee hieman hitaammin. Hänen puheensa... Takkuilee hieman, kuten huomaat. Jääkaapin ovessa on sekä kuntoutuksien aikataulut että tärkeät puhelinnumerot. Tuo kansio tuossa on hänen ravitsemusterapeuttinsa laatima ruokavalio, jota tulee noudattaa."
Siinä nyt tärkeimmät.

Elle nyökkäsi Deirdren kahvitarjoukselle. Artemiksen reaktio ei ollut tullut hänelle mitenkään erityisenä yllätyksenä, olihan kyseessä edelleen keski-ikäinen mies. Hän muisteli, kuinka koulussa oli joskus sanottu, että puheilmaisukyvyn vajavuuden lisäksi sillä lajikkeella oli myös tasan kaksi tunnetta: "ok" ja "vituttaa". Herra Cavanaughlla oli ilmeisesti tällä hetkellä päällä se jälkimmäinen tunnetila, jonka oli juuri purkanut Ellen päälle yhtenä ryöppynä. Se puolestaan kertoi nimenomaan syvästä luottamuksesta heidän välillään ensitapaamisesta lähtien, mikä valoi Elleen jälleen uutta toivoa. Ehkä hänestä voisi tulla Artemikselle uusi luottohenkilö, kun tämän sisko oli poistumassa maisemista.

"Joo, siis tottakai rutiinit on ruokailussakin tärkeitä! Mäkin noudatan yhtä sellasta dieettiä! Mehän voidaan sitten Arty.. siis herra Cavanaughn kanssa yhdessä karistaa kiloja!" Elle hehkutti Artemiksen siskolle innoissaan ajatellen, kuinka hän voisi auttaa Artemiksen liikunnallisessakin kuntouttamisessa - olihan nainen Newcastlen jokaisen parhaimman kuntosalin asiantuntija. Miehestä saattaisi tulla jopa komea pienellä lihasten kasvattamisella, eikä työnantaja hyvällä ulkomuodolla varustettuna olisi ollut Ellestä yhtään huonompi vaihtoehto.

"Ja onhan siinä sekin tietty, että säännöt luo sellasta turvallisuutta, mitä noi vammautuneet varmaan kaipaa. Turvallisuutta ja rakkautta. Sitä mulla on tarjota!"

Deirdre alkoi pohtia väkisinkin, tulisiko Artemis toimeen tämän nuoren naisen kanssa. Toisaalta... Ellelle tuskin tekisi pahaa saada seuraa yrmeästä irlantilaisesta. Nainen puraisi huultaan, ettei räjähtäisi. Eihän tuo tyttö voinut tuotaa.
"Hän ei todellakaan saa laihduttaa. Hän on entinen anorektikko, joten parantumisen kannalta on ehdottoman tärkeää, ettet painosta häntä syömään ja noudatat ehdottomasti tuon kansion ohjeita."
Deirdren ääni kiristyi melkoisesti.

"Hän ei ole vammautunut tai pysyvästi vammainen. Hän toipuu kuntoon. Ja hän tuskin kaipaa tuollaista kun yrittää parantua."
Deirdre sai kahvin keittimeen, vilkaisten sitten ikkunasta. Taksi oli etuajassa.
"Minun pitää nyt mennä, jätän sinut hänen kanssaan. Oli mielenkiintoista tavata."
Nainen kiirehti olohuoneeseen, hyvästeli pikkuveljensä pikaisella halauksella. Hän otti matkalaukkunsa ja lähti, jättäen veljensä pärjäämään selvästi tästä maailmasta täysin pihalla olevan pikkulikan kanssa.

Ovi kolahti Deirdren lähtiessä melko äkkiä ja ikkunasta näkyi, kuinka tuo pinkoi taksiin. Vai entinen anorektikko, Elle ajatteli tuijottaen mustaa, Deirdren keittämää kahvia, joka oli ilmeisesti valmista. Ainakaan keitin ei enää pitänyt ääntä. Ainoa ääni, mitä koko taloudesta sillä hetkellä  kuului, oli edelleen se mustavalkoleffa televisiossa.

Elle istui keittiön pöydän ääressä ja tutki kynsiään. Hopeinen lakka oli jo ehtinyt hieman lohkeilla, kuten ehkä naisen luottamus itseäänkin kohtaan. Deirdre oli kuulostanut jopa vihaiselta. Anoreksia oli arka paikka, kyllä Elle sen ymmärsi, mutta mistä hän sen olisi voinut tietää? Pieni kunnonkohotus ei sitä paitsi edes tarkoittanut mitään syömishäiriön lietsomista. Elle tuhahti, mutta sitten pieni ääni hänen päänsä sisällä muistutti taas siitä, että hän oli koko ajan tarkoittanut vain hyvää, eikä ollut tehnyt mitään väärää. Hän tekisi nyt ja tulisi jatkossakin tekemään parhaansa, että Artemis viihtyisi ja että hänellä olisi mukavat oltavat. Ehkä sinne piknikille mentäisiin jo huomenna.

Kahvi oli seissyt keittimessä jo hyvän tovin. Elle vilkaisi pöydälle valmiiksi asetettua, valkoista mukia ja tiiraili sitten kummastuneena ympärilleen. Hän nousi pöydästä ylös, käveli hetken ympäriinsä, kunnes uskaltautui menemään olohuoneeseen Artemiksen luo.

"Anteeksi, missä teidän taloudenhoitajanne on? Mun tekis mieli kahvia, mutta se on kohta kylmää, kun se on niin kauan ollut jo valmista. Pitäis saada kaadettua mukiin asti", Elle tiedusteli hymyillen varovaisesti. Hänestä oli suorastaan ihme, ettei tämän kokoisessa talossa näkynyt taloudenhoitajaa mailla halmeilla. Rouva Harrington, Ellen oma palvelija oli harva se minuutti keittiössä joko tiskaamassa tai pyyhkimässä pölyjä. Ehkä Artemiksen oma oli matalapalkkaisempi, ja siksi vähemmän töissä, Elle mietti.

Artemis pelkäsi sitä hetkeä kun jäi kaksin sen palkatun bimboklovninsa kanssa kahden. Mitä tuon palkannut henkilö oli ajatellut? Tyttö ei todellakaan ollut avustajamateriaalia. Hän keskittyi elokuvaan ja tytön tullessa olohuoneeseen, hän ei edes katsonut tuota. Ei ennen kuin Elleksi esittäytynyt avasi suunsa.

Taloudenhoitaja? Miksi helvetissä hän olisi palkannut avustajan, jos hänellä olisi ollut taloudenhoitaja käytössään?
"Minulla käy siivooja neljästi viikossa. Luuletko todella että olisin palkannut kaltaisesti tyhmän tytön pyörimään asuntooni huvikseni, jos minulla olisi käytössäni tuttu taloudenhoitaja? Sinä olet täällä sitä varten että se kahvi menee sinne mukiin. Vai mikä kamarineito kuvittelet olevasi? En palkannut seuraneitiä, vaan ihmisen avustamaan arjessani. Sinä olet taloudenhoitajani, lellipentu."

"Taloudenhoitaja, mä vai?" Elleltä pääsi, mutta nopeasti tuon kädet hakeutuivat suun eteen sen merkiksi, ettei asiaa todellakaan ollut tarkoitus ilmaista noin kärkkäästi. "Tarkoitan, eikö mun pitänyt olla teidän henkilökohtainen avustajanne? Eihän se ole sama kuin taloudenhoitaja, eihän?"

Elle oli hämmentynyt. Sopimuksessa ei ollut lukenut mitään siitä, että hänen olisi pitänyt kaataa kahvinsa itse mukiinsa. Siinä oli lukenut, että Ellen piti hoitaa tyyliin kaupassakäynti. Shoppailussa hän oli omasta mielestään vähintään maailmanmestari, joten kontrahti oli allekirjoitettu ilman ensimmäistäkään epäröintiä.

Miellyttääkseen selvästi hiiltynyttä Artemista Elle kuitenkin kysyi, halusiko tämäkin kenties kahvia, ja palasi sitten takaisin keittiöön. Hän tutki kahvinkeitintä joka puolelta ja irvisti inhosta löytäessään siitä suodatinpussille tarkoitetun lokeron ja sen sisältä käytetyn pussin täynnä märkiä kahvinpuruja. Varoen Elle laski kannen takaisin paikoilleen ja mietti, miten ihmeessä saisi kaadettua siitä umpiosta kahvin mukiin. Hän yritti muistella, kuinka Cheryl sen teki ja kuinka rouva Harrington sen teki, ja tajusikin sitten että keittimessä tosiaan oli sellainen pannu, jonka oli nähnyt kummankin naisen kädessä joskus. Elle tarttui kahvaan, veti, ja sai kuin saikin sen irti. Siis koko pannun, ei pelkkää kahvaa. Hän hymyili leveästi onnistumiselleen, käveli mukinsa luo - ja kaatoi. Ehkä vähän turhan tunteella. Samalla sekunnilla pöytä lainehti kuin tyyni valtameri.

Elle, säikähti, kirkaisi, ja samassa koko pannu tippui maahan. Kahvia levisi lattiallekin. Elle kirkui vielä lisää. Miten ihmeessä hän ikinä selviäisi sellaisesta sotkusta, kun siivoojakin kävi vain neljästi viikossa?

"Henkilökohtainen avustaja, jonka tehtäviin kuuluu ruoanlaitto, liikkumiseni avustaminen ja tasan tarkkaan se mitä haluan sinun tekevän tai tarvitsen sinun tekevän. Etkö osaa mitään, oletko aivan kädetön ja typerä? Luitko ilmoitusta ollenkaan työstä johon hait?"
Ja ennen kaikkea, miksi tuo typerys oli palkattu? Hän oli tyytyväinen kun tyttö häipyi näkökentästä keittiöön, mutta se tyytyväisyys karisi kirkaisun myötä.

Hän saisi aivan kohta uuden infarktin tuon tampion takia. Hitaasti mies nousi sohvalta ja asteli keittiöön. Artemis katseli paheksuen sotkua ja sen aiheuttanutta Elleä.
"Oletko sinä tyttö todella niin täynnä tyhjää päästäsi, ettet osaa kaataa kahvia? Helvetti, ota rätti käteen ja pyyhi se ennen kuin lattia menee pilalle. Ja varaudu siihen ettei tarvitse tulla keskiviikkona enää."
Artemis oli raivoissaan. Hän ei voinut sietää sotkua ja vihasi ihmisiä jotka sotkivat hänen neuroottisen siisteyden riivaamaa asuntoaan.

Ei, Elle ei ollut lukenut mitään ilmoitusta. Hän oli kuullut paikasta tädiltään, joka oli kertonut naisen pääsevän työhön, jossa saa toteuttaa auttamisviettiään ja käydä kaupassa. Se saattoi olla hieman kaunisteltua.

Elle katsoi vuoroin kahvilammikkoa lattialla ja vuoroin vihaisen näköistä Artemista. Rätti? Siis, rätti?? Rätilläkö lammikot saatiin pois lattialta? Hän ei kuitenkaan enää uskaltanut sanoa punahiuksiselle miehelle sanaakaan vaan kiltisti nosti kahvimukit pois kahvilammikosta tiskialtaaseen, ja otti kivikovan tiskirätin kahden etusormensa ja peukalon väliin. Se oli kai joskus ollut kirkkaanvalkoinen, mutta nyt väri muistutti lähinnä harmaanruskeaa. Siinä oli likaa. Elleä inhotti. Hänet oli pienestä pitäen opetettu mahdollisimman bakteerikammoiseksi, ja silläkin hetkellä nainen ajatteli, miten monta syöpää hän ehtisi lattian kuivauksen aikana saada. Varsinkaan, kun lähettyvillä ei näyttänyt olevan kumihanskoja. Niitäkään Elle ei uskaltanut kysyä, vaan asettui kyykkyyn lattialle kahvilammikon viereen. Se oli levinnyt pieninä noroina ympäri keittiötä ja pöydän reunalta tippui pisaroita tasaiseen tahtiin. Elle asetti kuivan rätin lammikkoon jättäen sen sille tielleen olettaen, että se pian katoaisi kuin savuna ilmaan.

Elle vilkaisi sitten Artemista ja avasi suunsa:
"Ette kai te oikeasti aio mua heti erottaa? Mä haluaisin oikeesti itsenäistyä ja mä en kestä jos sä vihaat mua tai mun suku vihaa mua! Tää työ on mulle se mahdollisuus näyttää, että kyllä mä pärjään! Mä yritän vaan aikuistua, antakaa mulle mahollisuus!!"
Puheenvuoro dramatisoitui loppua kohden rutkasti, ja lopussa Ellen nyyhkytti surkeana anellen Artemista leppymään. Kahvilammikkokaan ei ollut kadonnut mihinkään, mutta nyt sinne tippui kyyneleitä.

Artemis kohotti kulmaansa tytön irvistelylle. Tämän hienohelman tulisi myös auttaa häntä tallilla, kun hän voisi palata valmentamaan. Ei, ei tästä tulisi mitään. Tyttö pelkäsi yhtä rättiä kuin siitä olisi saanut hyppykupan. Ei tästä vain tulisi kertakaikkisesti mitään. Mies nakutteli sormillaan puhdasta kohtaa kivisessä työtasossa, katsellen hyvin arvostelevasti Ellen touhua. Helpompaa olisi kun hän vain tekisi sen itse.

Kasvoille valui sarkastinen, pahansuopa hymy. Sitä ei oltu nähty hetkeen irlantilaisratsastajan kasvoilla, mutta nyt se vanha, ilkeämpi puoli nosti väkisinkin päätään hänen sisällään.
"Sanoin siitä puhumisesta jotakin? Korvia särkee ja en ole kuuro, se ei mennyt, joten ei tarvitse huutaa. Ja koetko todella että minua kiinnostaa sinun asiasi tai elämäsi? Minun pitäisi toipua aivoinfarktista ja palata esteratsastuksen huipulle, eikä siitä tule mitään jos avustajani on käytöstavaton, hemmoteltu pikkubimbo, joka ei osaa kaataa edes kahvia. Pyyhi ne krokotiilinkyyneleesi ja se kahvi sieltä lattialta, ei se ole mikään helvetin taikarätti."

"Ratsastuksen? Olette siis hevosihmisiä?" Elle lopetti parkumisen kuin seinään. Yhtäkkiä hän heilutti kahvista litimärkää rättiä lattialla kuin viimeistä päivää olkoonkin, että se tuntui käsissä nihkeältä ja kynsilakka lohkeili vielä pahemmin. Hän halusi ehdottomasti kuulla lisää Artemiksen ratsastajaurasta, josta täti ei ollut maininnut hänelle sanaakaan. Elleä ei edes kiinnostanut, millä nimillä häntä oli juuri puhuteltu. Ihan sama, ehkä hän sitten oli jonkun mielestä pikkubimbo, vaikkei nainen edes tarkalleen tiennyt, mitä se tarkoitti.

"Mun kaksoissiskokin on ratsastaja, tosin koulupuolelta. Cheryl Ryan, ehkä olette kuulleet, sillä mun käsittääkseni se on ihan menestynytkin!" Elle hymyili sitten saatuaan kuivattua koko lattian ja pöydänkin. Hän ripusti rätin kuivumaan ja jäi seisomaan tiskipöydän viereen. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa ja selosti samalla ääneen Artemikselle, kuinka rakastikaan hevosia niin paljon. Elle ei ollut koskaan itse ratsastanut, mutta Cherylin ratsastusta hän oli katsellut senkin edestä. Se hevonen, Luca, oli hänestä hienoin ikinä. Kerran sisko oli antanut Ellelle harjan käteen ja käskenyt harjaamaan. Silloin tuo oli ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Artemis katseli Ellen touhua, avaten jääkaapin ja otti sieltä valmiiksi täytetyn vesipullon. Hän piti aina kolmea vesipulloa kaapissaan täytettynä, ettei tarvitsisi odotella kylmää vettä hanasta.
"Tuttu nimi. Ihan menettelevä, ehkä tulevaisuudessa hyvä."
Ei, miehellä ei vain yksinkertaisesti nyt ollut kenestäkään hyvää sanottavaa. Eikä häntä kiinnostanut puhua asiasta enempää. Hän ei ollut puhumassa urastaan tytön kanssa, vaikka olohuoneessa oleva lasivitriini kertoikin paljon. Kunniakirjoja, pokaaleja, mitaleja, ruusukkeita. Paljon.

Elle oli saanut työhönsä ja Artemikseen tämän hevostaustan myötä ihan uuden näkökulman. Hän oli aivan uudella tavalla motivoitunut, sillä mikäli mies joskus kuntoutuisi kunnolla, jatkuisivat myös hevoshommat, mikä tarkoittaisi sitä, että Ellekin pääsisi mukana tallille. Cherylilläkään ei ollut aina aikaa ottaa siskoa mukaansa, ja viime kerrasta oli kulunut jo pieni ikuisuus. Sitä paitsi, jos Artemis oli hevosihminen, hän ei voinut olla läpeensä paha. Kaikki Ellen tapaamat hevosihmiset olivat olleet mukavia, ja sitä oli varmasti myös Artemis, joka ei tosin tällä kertaa puhua pukahtanut urastaan tai hevosistaan. Ei hän kuitenkaan voinut olla poikkeus, joku outo mutaatio muiden joukossa.

Tallille pääsy Artemiksen mukana tosin edellytti sitä, että Elle onnistui säilyttämään työpaikkansa pidempään kuin muutaman tunnin. Nainen oli kuullut, että työnantajat arvostivat oma-aloitteisuutta, joten tämä päätti ottaa neuvosta vaarin.
"Haluaisitko sä tehdä jotain?" Elle kysyi Artemiksen kohottaessa vesipulloa huulilleen. "Mentäiskö vaikka kaupungille? Vai haluatko, että mä teen jotain?"

Jos Artemis kuntoutuisi kunnolla ja pääsisi takaisin kilpailemaan, Elle saisi lopputilin, koska hän ei tarvitsisi tuota enää. Hänellä oli hevosenhoitajansa, Rosier, eikä tyttönen varsinaisesti vaikuttanut ihmiseltä, jonka hän halusi päästää olympiatason ratsujen näkökenttäänkään.
"Olla rauhassa, katsoa elokuvan loppuun. Ilman että täällä on kaaos. Ja... Yritä vain olla sotkematta mitään. Epäilen ettet osaa laittaa ruokaa, joten tilaan tänään jotakin jostakin."
Oli muutama paikka, josta hän sai tilattua itselleen ihan syömäkelpoista ruokaa. Artemis oli ruoastaan niin kamalan tarkka.

Elle ei halunnut katsoa elokuvaa. Mustavalkofilmiä varsinkaan: ne olivat tylsintä, mitä hän tiesi. Pihalla paistoi aurinko ja linnunlaulunkin kuuli sisälle asti. Oli varmasti ainakin viisitoista astetta lämmintä. Kadulla ei näkynyt ainoatakaan surullista naamaa, mutta Elle oli täällä sisällä, eikä Artemiksen ilme varsinaisesti kielinyt päivänpaisteesta.

Nainen istahti keittiön pöydän reunalle ja naputti sen pintaa kärsimättömästi miettien kuumeisesti, mitä voisi tehdä ilman, että Artemis suuttuisi jälleen. Tässä asunnossa Elle ei aikoisi kököttää koko päivää, ei varmasti. Nälkäkin alkoi jo painaa, sillä normaalisti hän olisi tähän aikaan todennäköisesti brunssilla lempikahvilassaan tai jotain.

"Voinhan mäkin tilata ruokaa!" Elle keksi yhtäkkiä. "Tiedän kaikki maailman parhaat ravintolat! Tai mitä jos mentäisiin yhdessä syömään! Ulkoilma voisi tehdä teillekin hyvää!" hän jatkoi innoissaan. "Sen jälkeen voitaisiin mennä vaikka leffaan. Siellä menisi varmasti paljon parempia pätkiä kuin tuo."

Artemis kohotti kulmaansa tytön innostukselle. Ei, tuo ei todellakaan tilaisi hänelle ruokaa. Hän saisi vielä jotakin uppopaistettua kamalalla majoneesilla tai rasvaisella kastikkeella.
"Ei, tilaan itse. Vähän epäilen tietämystäsi minun mielestäni hyvästä ravintolasta."
Miehen ilme kiristyi entisestään. Artemis laittoi samalla vesipullon jääkaappiin, irvistäen jo tuon ehdotukselle.
"En syö ulkona. Ja tuo niin sanottu pätkä on historiallisesti merkittävä elokuva, yksiä upeimmista tuotannoista. En katso väkivaltaroskaa tai romanttista sontaa, puhumattakaan kamalista komedioista joiden vitsit ovat parhaimmillaankin keskinkertaisia. Mutta mitäpä sinä tietäisin niinkään sivistävästä ja taiteellisesta elokuvasta kuin Schindler's List.En olettanutkaan kaltaisesi tietävän."

Jostain syystä Artemiksen reaktio, joka tuntui olevan jokaiseen asiaan sama: yhtä tyly, kylmä ja tunteeton, alkoi naurattaa Elleä ihan järjettömästi. Hän istui edelleen pöydän reunalla ja kikatti jääkaapin edessä seisoneen miehen ilmeelle kuin se olisi ollut hauskin asia maailmassa. Hän kikatti sille, kuinka Artemis sanoi joka asiaan "ei", ja sille, kuinka ei pelkästään jokainen lause vaan jokainen sana, joka punahiuksisen miehen suusta pääsi, tuntui sisältävän jonkinlaisen kieltoilmauksen. Elle ei millään voinut käsittää, miten maailma, joka hänelle oli kuin paratiisi ja ikuisen onnen lähde, saattoi tuottaa jollekin niin paljon mielipahaa kuin Artemikselle. Ellen mielestä jokainen sattumus, jonka elämä eteen tarjosi, oli merkki jostain hyvästä, mutta Artemis tuntui ajattelevan, että koko maailma oli kääntynyt häntä vastaan. Yleensä nainen, jonka lilat hiukset oli kiharrettu aamulla korkkiruuveille, ei viihtynyt negatiivisten ihmisten seurassa minuuttiakaan, ellei saanut heitä paremmalle tuulelle, mutta tällä hetkellä Artemis nauratti häntä hillittömästi.

Lopulta Elle sai hillittyä itsensä ja jatkoi jalkojen heiluttelua pöydän reunalla. Silmistä oli tihkunut kyyneleitä hersyvän naurun takia, ja musta ripsiväri oli ehkä vähän levinnyt alaluomelle.
"Ootteko huomannut", Elle kysyi korjaillessaan maskaraa parempaan kuosiin, "että samaan aikaan, kun te haukutte mua lapselliseksi, te itse kiukuttelette ihan niinkuin uhmaikäiset lapset kaupassa, kun äiti ei ostakaan karkkipussia lauantaiksi."

Ellestä oli ihanaa, että Artemis ylipäätään edes keskusteli hänen kanssaan jonkin verran. Naisen mielestä se kieli siitä, että mies kuitenkin jollain tasolla piti hänestä. Pahinta olisi ollut mykkäkoulu. Hiljaa oleminen yleensä kertoi suunnattomasta vihasta, mutta Artemis sentään puhui. Hän ei siis pohjimmiltaan voinut olla niin raivoissaan kuin miltä näytti.

Elle ei osannut käsitellä miestä, ei yhtään. Ja tämä menisi pian mykkäkouluun, koska Artemis otti hyvin huonosti sen, että joku nauroi hänelle. Etenkin joku noinkin tuntematon kuin hänen uusi avustajansa nyt oli. Sen miltein huomasi, miten irlantilainen vetäytyi takaisin syvälle kuoreensa, vailla aikomusta tulla sieltä ulos.

"Puhu kunnolla, jos aiot puhua."
Mies murahti, lähtien toiseen huoneeseen. Hän istui takaisin sohvalle, katsomaan loppuun sitä elokuvaansa. Samalla hän tilasi puhelimensa sovelluksella tutusta ravintolasta ruokaa. Tuo tyttö saisi hoitaa itse tänään oman ruokailunsa.

Artemiksen lähdettyä Elle ei ollut vieläkään pystynyt lopettamaan nauramista - ei sillä, että hän olisi edes yrittänyt mitenkään erityisen kovasti. Hänen työhistoriansa ensimmäinen päivä oli varmasti ollut tähän asti sieltä maailman surkuhupaisimmasta päästä kömmähdyksineen ja väärinkäsityksineen, mutta ei Elle sitä edes itse ymmärtänyt. Naista huvitti vain edelleen suuresti Artemiksen käytös, joka olisi varmasti saanut jo kenen tahansa muun luikkimaan häntä koipien välissä siivoamaan oma-aloitteisesti vaikka vessaa, ihan sama mitä, kunhan olisi saanut pysyttyä kaukana tuosta punapäisestä jöröjukasta.

Sen sijaan, että Elle olisi harkinnutkaan Artemiksen omakotitalon saniteettitilojen jynssäystä, hän lähti hetken kuluttua työnantajansa perään olohuoneeseen ja istahti pehmeälle sohvalle miehen viereen. Sen verran itsesuojeluvaistoa häneltäkin tosin löytyi, että heidän väliinsä jäi kohtuuturvallinen puolen metrin hajurako. Hetken Ellellä kävi mielessä, mahtoiko se olla jopa liian vähän, muttei kuitenkaan siirtynyt enää tuumaakaan.

Elle ei edelleenkään pitänyt mustavalkoelokuvista. Eikä sellaisista, jotka eivät olleet joko romanttisia komedioita tai sydäntäsärkeviä rakkausdraamoja. Tämä niin kutsuttu "Schindler's list", jota Artemis vahtasi silmä kovana ei tehnyt poikkeusta sääntöön.
"Mistä tää elokuva edes kertoo?" Elle kysyi ja haukotteli huomaten sitten, että hänen vasemman nimettömän kynnestään oli tippunut yksi strassi.

Artemis ei voinut sietää nauravia ihmisiä ja vielä vähemmän sellaisia, jotka nauroivat hänelle. Hän ei kokenut tilanteen olevan mitenkään hauska ja itsensä olevan vielä vähemmän hauska. Jos tytöllä olisi ollut rahtuakaan enemmän itsesuojeluvaistoa, olisi tuo vaiennut jo ajat sitten.

Hajurako oli liian vähän. Sen irlantilaismies ilmaisi selvästi, siirtymällä sohvalla kauemmas tuosta typerästä, tyhjäpäisestä neidistä. Tuo olisi aivan hyödytön, vaikka hänellä kävikin siivooja...
"Tämä elokuva. Sanoin siitä kunnon englannista."
Miksei tyttöä oltu opetettu edes puhumaan, kun oli selvästi jonkun rikkaamman suvun tyhjäpäinen perijätär? Alkoiko englantilainen ylimystökin rappeutua hiljalleen?
"Ja tämä on tyylitelty kertomus lähihistorian pahimmasta rikoksesta, mutta epäilen sinun olevan perehtyneen vain pilkkukankaan ja tyllin historiaan, joten en jaksa edes avata tätä. Hevoseni oppisi elokuvan juonesta helpommin kuin kaltaisesi kevytkenkäinen, typerä tyttölapsi."

Ellen mottona oli, että kaikesta ja kaikista löytyy aina jotain hyvää, mutta yhtäkkiä ei ollutkaan enää niin varmaa, pitikö teoria paikkaansa. Artemiksen hyvät puolet tuntuivat kuihtuneen olemattomiin näiden muutaman tunnin aikana. Hän saattoi olla hevosihminen, mutta siihen se jäikin.

Nainen vilkaisi työnantajaansa kulmat kurtussa, mikä oli Ellen tapauksessa erit-täin harvinaista - yleensä naamalla paistoi vain sellainen hymy, ettei voinut olla varma, oliko kyseessä vain krampanneet poskien lihakset. Kaikkea hänkään ei sulattanut.
"Jos te oletatte, että mä puhun kunnolla, mä oletan sitä samaa myös teiltä", Elle tuhahti. "Tytöttelyn voi lopettaa heti alkuunsa. Saatan olla nuori, mutta ihan täysi-ikäinen aikuinen nainen silti."

"Mä olen koko päivän yrittänyt olla teille mieliksi, mutta yrittäkää nyt ymmärtää, että tämä on mun ensimmäinen työpäivä koskaan. En mä voi kaikkea osata, joten oletin teidän työnantajana selittävän, jos en jotain tiedä. Uskallan väittää, että oman työhistorianne ensimmäinen päivä ei ollut ruusuilla tanssimista sekään", nainen jatkoi ja nousi ylös sohvalta, sillä ei juuri nyt ollut kovin kiinnostunut tuon oranssihiuksisen miehen seurasta. "Nyt, suokaa anteeksi, ellette anna mulle tältä seisomalta lopputiliä, voisin hakea vettä."

Artemis pyöräytti teatraalisesti silmiään. Kunnolla? Hän puhui kunnolla, toisin kuin tuo tyttölapsi ei vieläkään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti kunnolla puhumisella.
"Se on minä, ei mä."
Sen enempää hän ei ottanut kantaa, saatika sitten todellakaan luvannut lopettaa tytöttelyä. Ehei, niin kauan kuin Ellen oli aikeissa olla yhtä tyhmä, hän aikoi tytötellä tuota.

"Mahdoitkohan sanoa sitä haastattelussa? Kai sinä käsität, että minulla ei ole aikaa selittää sinulle, miten keittää kahvia. En käsitä, miten Deirdre palkkasi sinut avustajakseni. Tehtäväsi on avustaa minua arjen askareissa, joihin en juuri nyt kykene, mutta kun sinä et ole ikinä ensinkään tehnyt sellaisia. En käsitä siskoni ajatuksia."
Irlantilaisvalmentajan pistävä katse seurasi tyttöä tuon noustessa. Vain yksi asia esti häntä erottamasta Elleniä heti.
"Erottaisin sinut heti, jos siskoni ei olisi pakko päästä takaisin Irlantiin. Jos erotan sinut, hän joutuu kääntymään kannoillaan lentokentällä. Joten minulla ei liiemmin ole vaihtoehtoja, kuin kuunnella tuota kamalan keskiluokkaista puhetapaasi ja toivoa ettet sytytä taloani tuleen paahtaessasi leipää."