Maassa maan tavalla

// Silkki ja Lucy tänne! //

Ensimmäinen työpäivä Rosings Parkissa alkoi jo aikaisin aamulla, kun Oscar heräsi kotonaan ennen herätyskelloaan virkeämpänä kuin pitkään aikaan. Hän keitti aamuteen, söi mitä kaapista löysi, puki talliympäristöön soveltuvat vaatteet, antoi ruoan kissalleen ja juoksi sitten ulos yksiöstään ehtiäkseen bussiin.

Rosings Park näytti samalta kuin mikä tahansa luksustalli, josta hevosihmiset unelmoivat. Oscar ei ollut nähnyt vastaavaa, eikä hänen tuntemansa tallit yltäneet lähellekään samalle tasolle. Pojan mielestä jo se, että tallissa oli kunnon pesupaikka lämpimällä vedellä ja sisävessa, olivat melkoista ylellisyyttä. Täällä ne olivat varmaankin niin itsestäänselvyyksiä, ettei kukaan voisi kuvitellakaan pärjäävänsä ilman.

Koska Oscar oli yli puoli tuntia etuajassa (kiitos vähäisten bussiyhteyksien), hän ei pitänyt kiirettä suunnistaessaan talliin, jossa hänen tulisi tavata mentorinsa. Hevoset olivat tarhoissaan, osa loimitettuna ja osa nakuna. Oscar ihasteli suuria eläimiä, joita tuntui olevan lukematon määrä joka puolella. Suurella kentällä ratsasti parhaillaan kolme ratsukkoa, kaikki harjoitellen omia tehtäviään sulassa sovussa. Hetken haaveiltuaan yhtä korkealle koulutetuista ratsuista kuin kentällä tanssivat liitokaviot, tai edes mahdollisuudesta joskus ratsastaa sellaisella, Oscar löysi tiensä sisälle talliin.

Herrajumala, oli Oscarin ensimmäinen ajatus, kun hänen eteensä avautui tallin kaukaisuuteen jatkuvat karsinarivistöt ja valoisa, leveä ja ennen kaikkea koskemattoman puhtaalta näyttävä käytävä. Hän kuuli, kuinka läheisissä karsinoissa olevat hevoset söivät heiniään ja jostain kauempaa kantautui selvästi työnteon ääntä, mutta ketään ei näkynyt. Sinisilmä hiippaili ihmetellen käytävää pitkin, kunnes tuli päätykäytävälle, jota reunusti useampi kappale tummia puuovia. 'Kävelykone' luki ensimmäisen oven vieressä. Kaikkea sitä, Oscar tuumasi, oikein kone kävelyä varten. Hän jatkoi vähän matkaa käytävää eteenpäin ja kuikuili tyhjiin karsinoihin. Talli vaikutti suuremmalta kuin ostoskeskus. Ihmisiä vain oli vähemmän.
"Huhuu?" poika huhuili tultuaan käytävän päähän ja silmäili toista, yhtä pitkää käytävää ja karsinarivistöjä. Joka puolelta kantautui erilaisia ääniä niin hevosista kuin ihmisistäkin, mutta ketään ei näkynyt lähettyvillä. Jossain Oscarin mentorin kuitenkin piti olla, sillä he olivat sopineet ensimmäisen tutustumispäivän tälle ajankohdalle.

// Täältähän me vihdoin! //

"Nyt!" Nainen ärähti niin että aamutallin henkiinherättämä tallikäytävä kaikui. Mustanruunikko ruuna peruutti pää korkealla luimien karsinansa takanurkkaan mulkoillen tallityöntekijää silmät pyörien. Lucy hieroi käsivarttaan, joka oli vain hetkeä aiemmin saanut tuntea suuren hevosen hampaiden otteen. Mutisten nainen peruutti karsinasta sulkien oven perässään. Selvä, Cicero lähtisi ulos viimeisenä. Kunhan muut olisivat ulkona, voisi vanha herra kiukutella niin paljon kuin sielu sietäisi, eikä hän myöhästyisi päivän ohjelmastaan liikoja. Ainakin niin nainen toivoi kiitäessään karsinalta toiselle pukemaan loimia hevosten päälle ja kuljettamaan noita oikeisiin tarhoihin. Rain vaati jatkuvaa nykimistä muistaakseen liikkua eteenpäin, mutta se nyt ei yllättänyt lainkaan. Mieluummin hän talutti laiskaa irlannincobia kuin happamalla tuulella olevaa puoliveristä, joka tuntui hukanneen kaikki käytöstapansa tänä aamuna.

Lucy yritti kesyttää lyhyttä tukkaansa, jonka aamua piristävän tuulen ja Ivoryn hellyyden yhdistelmä oli sotkenut varsin tyylikkäästi. Hän pyöräytti silmiään noukkiessaan heinänkorren vaaleiden hiustensa joukosta ja palasi sisään rakennukseen kolhiintunutta rannekelloa vilkaisten. Kiirehän tässä oli kuitenkin loppujen lopuksi tullut. Nainen kiisi vain hieman alkuvuodesta murtunutta jalkaansa varoen tallikäytävää pitkin Ciceron luokse. Hapan puoliverinen mulkoili häntä loukkaantuneena aiemmasta tiukasta komennuksesta. Hän marssi nappaamaan hevosen riimusta kiinni, varoen tällä kertaa hampaita aiempaa tehokkaammin. Nopeasti hän napsautti narun kiinni ja siirsi hevosen pesupaikalle. Vaisto sanoi, ettei ruuna ollut kunnossa kun kiukutteli näin, joten parempi pelata varman päälle.

"Hups", nainen irvisti kuullessaan huhuilua viereiseltä käytävältä. Pikainen vilkaisu kelloon kertoi että todennäköisesti huhuilija oli heidän uusin lisänsä. Lucy tarkisti hevosen kiinnityksen, ennenkö kiepahti kannoillaan ja kiisi vauhdikkaasti Oscarin luokse.
"Moi! Aamutalli oli vähän hektinen, anteeksi kun olen myöhässä", hän pahoitteli nopeasti ja tarjosi pientä hymyä pojalle. "Lucy Collins, kiva tavata. Mennään hetkeksi tännepäin, on vielä yksi hevonen vietävänä ulos", hän selitti lähtien peruuttamaan takaisin pesupaikalle. Cicero luimi pää korkealla ja nosteli tyytymättömänä sukkajalkojaan kumimatolla seistessään. Nainen hieraisi käsivarttaan ja kurtisti kulmiaan hevoselle. Hän kohotti sormeaan varoitukseksi kun Cicero käänsi päätään. Hän ei kaivannut uutta näykkäisyä, kiitos vain.
"Löysit hyvin perille? Eikä aamuherätys tuntunut liian pahalta?" Hän naurahti pujahtaessaan ketjun ali suurikokoisen puoliveriruunan rinnalle. Vanha hevosruuna tuntui vetäneen sitrushedelmiä aamupalaksi, jos happamasta ilmeestä mitään sopi päätellä.

Ei mennyt kauaa, kun Oscarin huhuiluun vastattiin. Pieni vaaleatukkainen nainen kiirehti käytävää pitkin hänen luokseen tervehtien pirteästi. Oscar tervehti takaisin tähdäten asialliseen ja tyynen rauhalliseen, mutta hänen äänestään kuulsi läpi lievä innostus. Rosings Park oli niin suuri ja erilainen, ettei tällainen vaatimattomiin olosuhteisiin tottunut pystynyt sitä kaikkea hetkessä käsittämään!
"Oscar Knight", sinisilmä esitteli itsensä reippaasti, kun Lucy oli kertonut nimensä ja lähtenyt jo suunnistamaan takaisin sinne, mistä oli tullutkin. "Ei se mitään, olin itse vähän etuajassa", poika vakuutteli ja seurasi naista silmäillen samalla ympäristöään, kunnes he saapuivat luimistelevan hevosen luokse pesupaikalle. Mustanruunikko ruuna ei näyttänyt tyytyväiseltä seistessään kumimatolla, ja Oscar jäikin epäileväisenä hieman syrjemmäs seisoskelemaan, kun Lucy siirtyi hevosen viereen.

"Joo, ei tää ihan huomaamaton paikka ollut", Oscar vastasi virnistäen ja seurasi suurella jännityksellä, saisiko Lucy pian ruunan hampaista. "Mä oon tottunut aikaisiin aamuihin, kun auttelin nuorempana tallilla", brunette kertoi katsellen tummaa hevosta vähän varuillaan. Ruuna seisoi levottomasti pesupaikalla, eikä ollut hetkeäkään sen näköinen, etteikö voisi olla vaara saada hampaista tai kaviosta osumaa.
"Onpa tuo äkäinen", Oscar totesi ja melkein uskaltautui menemään lähemmäksi, kun ruuna sitten päättikin polkaista etujalallaan mielenosoituksellisesti lattiaa. "Onko se jotenkin kipee?" poika kysyi ja vilkaisi huolestuneesti Lucyn suuntaan.

Lucy nyökkäsi. Etuajassa oli hyvä olla. Tallilla myöhästymistä oli vaikea kiriä kiinni päivän mittaan, mutta ylimääräiselle ajalle olisi aina käyttöä. Hän saattoi jo nyt nähdä, miten lyhentäisi omaa ruokataukoaan lounaalla saadakseen kiinni nämä minuutit, jotka Ciceron kanssa vääntäessä meni. Ei hän Oscarin kierroksesta kehtaisi aikaa nipistää pois, joten lounastauko saisi olla lyhyempi.
"No sittenhän tämä on oikein tuttua puuhaa", nainen naurahti pehmeästi. Hän ei olisi kuvaillut omaa historiaansa hevosten parissa ehkä tallitöiden tekemisenä ennenkö hän oli Rosingsiin päätynyt, mutta työ oli opettanut eivätkä aamut enää tuntuneet lainkaan pahoilta.
"Hyvä ettei herätys tuntunut liian pahalta. Siihen onneks tuttuu todella nopeasti", hän vakuutti juoksuttaen kättään ruunan etusta pitkin aina alas kavionrajaan asti. Ei tuntunut kuumalta tai turvonneelta, hyvä.

"Ei se yleensä ole näin paha", nainen huokaisi vilkaisten poikaa siirtyessään seilaavan takaosan luokse. "Niin vähän pelkään. Yleensä se olisi tähän mennessä jo ulkona, mutta tänään en vienyt sitä koska no, se on näin kamalalla päällä. Cicero on yleensä ihan kiva vanha herra, mitä nyt hieman itsetietoinen ja vaativa, mutta kunnioittaa ihmistä. Tänään se yritti viedä palan käsivarrestani", Lucy jutusteli rauhallisella äänellä yhtä paljon Oscarille kuin hevoselle, jonka takajalkaa parhaillaan tutki. Se tuntui hieman lämpimältä käteen, ja pikainen vertailu toisen takajalan kanssa paljasti myös pienen turvotuksen. Nainen huokaisi ja sai mustista häntäjouhista kasvoilleen.
"Cicero", hän murahti varoituksena suoristautuessaan jalan parista. Suuri puoliverinen nosti päänsä korkealle korvat luimussa, mutta jätti häntänsä viuhtomisen ja piti kavionsa tiiviisti kiinni kumimatossa.
"Sääli kun sait tällaisen alun ensimmäiselle työpäivällesi", Lucy pudisteli päätään palatessaan Ciceron pään viereen. "Laitan sille kylmäpussin jalkaan, mutta sen jälkeen voin kierrättää sinua ympäri tallia paremmin ja näyttää, miten hommat yleensä hoituvat täällä päivän mittaan", nainen lupasi. Lucy painoi mieleensä, että muistaisi kertoa Effielle sekä Kamirille Cicerosta heti kun saisi ruunan takaisin karsinaansa. Molemmat haluaisivat kuitenkin tietää, mitä tallilla tapahtui.
"Miten päädyit tänne töihin?" Vaaleaverikkö kysyi pujahtaessaan kettinkien ali käytävän puolelle. Cicero jätti sentään hänet tällä kertaa rauhaan, eikä yrittänyt viedä palaa takista heti kun hän käänsi selkänsä. Lucy viittoi pienesti hymyillen Oscaria mukaansa suunnatessaan varustehuoneelle. Hän esittelisi sen kunnolla kunhan Cicero olisi karsinassaan. Ensin hevonen kuntoon, ja sitten työkaverin opastus. Effie olisi ylpeä hänen priorisointikyvystään. Ehkä.

Oscar seurasi, kuinka Lucy kokeili hevosen jalat läpi tottuneesti. Kauempaa katsottuna Oscar ei osannut sanoa juuta eikä jaata, oliko hevosen jaloissa jotain epänormaalia. Hän oli ollut sillä tavalla onnekas, tai ehkä epäonninen uuden työnsä kannalta, ettei ollut joutunut kohtaamaan juuri minkäänlaisia terveysongelmia hevosten kanssa lyhyehkön ratsastushistoriansa aikana. Toki hän tiesi teoriassa, mitä missäkin tilanteessa kuului tehdä ja mitkä oireet saattoivat liittyä mihinkin sairauteen, mutta käytännössä hän ei ollut päässyt harjoittelemaan juuri mitään. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti, kun Lucy kertoi, ettei ruuna ollut tavallisesti yhtä äkäinen. Jonkin täytyi siis olla vinossa, ja Lucyn sekä Ciceron ilmeistä päätellen ongelma löytyi toisesta takajalasta.

Oscar antoi tumman hevosen haistella kämmentään, mutta Lucyn kertoessa saaneensa juuri sinä aamuna ruunan hampaista poika veti kätensä pois ruunan turvan luota. Oscar ei ollut arka käsittelemään hevosia, mutta hän tiesi, että kipeä hevonen voi olla vielä entistäkin arvaamattomampi, eikä hän halunnut varomattomuuttaan menettää sormeaan.
"Ei tämä mitään!" Oscar vakuutti, kun Lucy pahoitteli ensimmäiselle päivälle langennutta huonoa tuuria. "Hyvä oppia heti ensimmäiseksi, miten täällä toimitaan tällaisissa tilanteissa." Poika pyyhkäisi sormensa hiustensa läpi kuunnellessaan Lucyn suunnitelmaa esittelykierroksen kulusta. Hän nyökytteli päätään myöntymisen merkiksi ja loi nopean vilkaisun ympärilleen. Sillä välin Lucy oli poistunut Ciceron viereltä ja viittoi poikaa mukaansa hakemaan tarvittavat tarvikkeet hevosen hoitoa varten. Oscar lähti liikkeelle naisen perään ja tuumasi hetken vastaustaan naisen kysymykseen.
"Mulla ei oo mitään kunnon tarinaa", Oscar aloitti naurahtaen, "mä periaatteessa vaan huomasin työpaikkailmoituksen ja päätin hakea siihen." He saapuivat varustehuoneen ovelle, ja Oscar riensi kohteliaasti avaamaan oven Lucylle. Varustehuone, kuten kaikki muukin tallilla, oli suuri ja valoisa. Hevosten varusteet olivat siistissä järjestyksessä kaapistoissa, lokerikoissa ja seiniä kiertävissä suitsi- sekä satulatelineissä. Oscarista tuntui, että pieninkin yksityiskohta tallialueella oli tarkoin mietitty, ja koko paikka huokui ammattitaitoa.
"Mä olin suunnitellut hakevani yliopistoon, mutta hevoset on aina ollu niin iso osa mun elämää, ettei mikään opiskeluelämä olis kuitenkaan ollut mua varten", sinisilmä kertoi katsellessaan ympärilleen varustehuoneessa.
"Ootko sä työskennellyt täällä jo pitkään?" poika kysäisi odottaessaan, että Lucy saisi haettua kylmäpussin Ciceroa varten.

Lucy nyökkäsi. Kai sekin oli totta. Ainakaan Oscar ei olisi aivan äimänkäkenä jos jonakin aamuna hoidettava hevonen seisoisi karsinassaan kolmella jalalla. Tietenkin nainen toivoi ettei moista tilannetta tulisi vastaan. Oli aina surkeaa jättää kipeä hevonen sisään ja viettää loppupäivä toivoen, ettei hevosta vaivannut mikään sen vakavampi.
"Voit aina kysyä tallimestarin mielipidettä, mikäli et ole varma oikeasta toimintatavasta. Kamir auttaa mielellään, ja joka tapauksessa haluaa tietää kaikesta poikkeuksellisesta", hän vakuutti Oscarille. Ei nainen tiennyt kuinka kokenut hevosmies uusi työntekijä oli, mutta tallimestarin suuntaan ohjaaminen tuntui aina hyvältä vedolta. Hän oli ainakin ollut hukassa ensimmäiset kuukautensa, eikä edelleenkään uskonut joka kerta siihen mitä oli näkevinään ja tuntevinaan hevosten jaloissa.

"Kuulostaa tutulta", Lucy naurahti Oscarin tarinalle. Niin hänkin oli tänne päätynyt, tai kenties vielä omituisempien sattumien kautta. Hymyillen vaaleaverikkö astui varustehuoneeseen uhraamatta ajatustakaan tilan järjestelmällisyydelle. Se tuntui itsestäänselvyydeltä tässä kohden. Lucy suuntasi Ciceron kaapille kieputtaen tottuneesti oikean numeroyhdistelmän kaapin lukkosysteemiin. Hän nappasi pintelirullan käteensä ja hetken pengottuaan löysi kertakäyttöisen kylmäpussipaketin. Melkein teki mielin maailmanpelastamisen nimissä lainata jonkun kilpahevosen kylmäyssuojia. No, onneksi tämä oli vain yksi jalka.
"Pari vuotta", nainen vastasi pojan kysymykseen hymyillen ja sulki kaapinoven. "Päädyin tänne vähän samaan tapaan. Yliopisto ei napannut, mutta kotona lojuminen ilman mitään sen fiksumpaa tekemistä ei myöskään ollut minua varten." Lucy hymyili lähtien takaisin pesupaikalle, jolla kärttyinen vanha kouluratsu seisoi. Hän pujahti kettinkien ali ja kulki ruunan kyljen viertä takajalan vierelle. Hän laski vilpoista vettä ensimmäiseksi jalalle, ennenkö naksautti kylmäpussin aktiiviseksi ja alkoi kääriä pinteliä.

"Saat omat vastuuhevoset parin viikon päästä. Siihen asti saat tutustua näihin kavereihin", Lucy hymähti ja sai hännästä kasvoilleen, kun Cicero viuhtoi mustaa häntäänsä tyytymättömänä. "Cicerokin toivon mukaan pääsee esittelemään mukavampaa puoltaan sinä aikana, eikä ole pelkkä hapan vanhus." Heti kun nainen sai kylmäpussin paikoilleen, suoristautui tuo hevosen jaloista. Parempi viedä hapan vanhaherra karsinaan murjottamaan. Hän naksautti riimunnarun kiinni ruunan riimuun ennenkö irrotti kettingit ja lähti taluttamaan hevosta vilkuillen takajalkaa. Ainakin ruuna varasi jalalle painoa, vaikka käyntiaskel olikin aavistuksen epäpuhdas. Lucy sujautti Ciceron karsinaansa ja sulki oven huolella perässään, ripustaen riimun naruineen koukkuun ovessa.
"No niin, josko sitten saataisiin päivä ihan oikeasti käyntiin", nainen hymähti pyyhkien kätensä housujen reisiin. "Jotain, mitä haluat nähdä tai tietää ihan ensimmäiseksi?"

"Hyvä tietää", Oscar totesi Lucyn ohjeistaessa häntä kääntymään tarpeen vaatiessa tallimestarin puoleen. Oscarista oli mukavaa, että tallilta löytyi aina joku, jolta voisi tarvittaessa kysyä neuvoa, vaikka poika olikin omatoiminen ja melko itsevarma näissä asioissa. Itsevarmuudesta huolimatta ei olisi huono ajatus tarkistuttaa epäilyttävät asiat jollain viisaammalla.

Lucy kertoi työskennelleensä Rosings Parkissa parin vuoden ajan. Hänkin oli päätynyt tallille töihin samoista syistä kuin Oscarkin, minkä vuoksi Oscar piti naisesta heti vähän enemmän. Lucy kasteli ruunan jalan vedellä ja kääri kylmäpussin jalan ympärille pintelillä ketterästi. Cicero oli tyytymätön tilanteeseensa ja osoitti mieltään milloin huiskimalla hännällään, milloin kuopimalla etusellaan. Onneksi sen ei tarvinnut enää kauaa seistä paikoillaan, kun Lucy irrotti ruunan pesupaikan kettingeistä.
"Tuskin maltan odottaa", Oscar sanoi hymyillen ja katsoi tumman hevosen liikettä takaapäin Lucyn taluttaessa sitä käytävää pitkin. Cicero pääsi takaisin karsinaansa, mutta se ei vaikuttanut tyytyväiseltä siihenkään. Oscarin kävi olentoa sääliksi, sillä hän tiesi, kuinka kauheaa joillekin hevosille oli jäädä sisälle, kun muut olivat ulkona. Cicero ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään järkyttyneeltä, joten kaipa sitä vain ärsytti kaikki maailmassa juuri nyt.

Ciceron hoidon jälkeen Lucy tiedusteli, mitä Oscar haluaisi uudesta työpaikastaan tietää ensimmäiseksi.
"No, tuota", sinisilmä pohdiskeli ja päätyi lopulta vastaamaan: "kaiken." Naurahtaen poika haroi hiuksiaan ja loi nopean katsauksen ympärilleen. Juuri silloin tallin käytävää pitkin asteli nuori poika, selkeästi ratsastaja tai hevosenomistaja eikä tallin työntekijä, ja Oscar tervehti häntä reippaasti. Hän ei saanut osakseen minkäänlaista reaktiota, mikä sai pojan hetkeksi hämilleen. Brunette ravisti kerran päätään ja kääntyi takaisin Lucyn puoleen.
"Jospa aloitetaan ihan alusta?" hän ehdotti. "Jos näytät, mitä aamu- ja iltatalliin kuuluu ja mistä kaiken löytää?" Sivusilmällään Oscar näki, kuinka talliin saapunut poika katosi portaikkoon, ja hän ihmetteli mielessään, millaisia tyyppejä täällä oikein kävi. Toisaalta - ylellinen paikka, ylelliset ihmiset - mitäpä muuta voisikaan odottaa.

Lucy vilkaisi hapanta vanhaa ruunaa vielä viimeisen kerran silmäkulmastaan, ennenkö suuntasi huomionsa seuraavaan työtehtävään. Oscarin into nähdä kaikki sai naisen naurahtamaan pehmeästi. Niinpä tietenkin. No, jostakin olisi aloitettava. Lucy vilkaisi sivusilmällä saapuvaa asiakasta ja puri alahuultaan, kun Oscar tervehti reippaasti. Hän ei yllättynyt lainkaan, kun ratsastaja ei heitä huomioinut.
"Olemme näkymättömiä, ellei meitä tarvita johonkin", nainen selitti kuivalla huvittuneisuudella sen verran hiljaisemmalla äänellä, etteivät sanat kantautuisi metriä kauemmas hiljaisellakaan tallikäytävällä. Tämä ei valitettavasti ollut ratsastuskoulu, jolla kaikki olivat parhaita kavereita keskenään ja jokaisen kanssa saattoi hieroa tuttavuutta. Valitettavan suuri osa asiakkaista ei mielellään sanonut heille yhtään mitään jos vain saattoi sen suinkin välttää - ellei valittamista laskettu. Sitä kyllä sai kuulla päivästä toiseen, ihan sama mitä tapahtui tai mitä ei tapahtunut.

Lucy nyökkäsi vastaukseksi Oscarin ehdotukselle. Aamutallista olisi helppo kertoa, sillä se oli hänen mielestään päivän yksinkertaisin puuha, ainakin silloin kun asiat sujuivat suunnitelmien mukaan. Poika pääsisi kyllä itsekin hoitamaan tallivuoroja hänen varjonaan, mutta hyvähän asiat olisi käydä läpi jo etukäteen.
"Kaikessa yksinkertaisuudessaan aamutalli sisältää hevosten ruuat, loimituksen ja tarhauksen", Lucy aloitti ottaen suunnan rehuhuonetta kohden. "Heinäverkot ovat valmiiksi täytettyinä heinävarastossa, joka on tuo viereinen ovi. Muut ruuat on laitettu valmiiksi täällä", nainen kertoi aukaisten rehuhuoneen oven ja viitaten Oscaria edellään sisään. Tummat puukaapit hallitsivat huonetta, ja seiniä kiertävät hyllyt olivat tyhjinä. Se muuttuisi jälleen päivätallin myötä.
"Päivätallin aikaan tehdään aina valmiiksi ruuat iltaa ja aamua varten, joten aamulla ei tarvitse muuta kuin napata oman talliryhmän vastuuhevosten kulhot kärryyn ja käydä kumoamassa hevosten eteen. Ruokien valmistamista varten on taulukot seinällä, mutta äkkiäkös sitä omien hevostensa sapuskat oppii ulkoa." Lucy odotti hetken, olisiko pojalla kysymyksiä, ennenkö viittasi jälleen ovea kohden jotta he voisivat siirtyä takaisin tallin puolelle.

"Kunhan hevoset ovat saaneet syötyä, loimitetaan ne sään niin vaatiessa, ja laitetaan suojat jalkaan jos omistajat ovat niin tahtoneet. Sitten vain jokainen ulos omiin tarhoihinsa, joita varten löytyy lunttilista ilmoitustaululta. Siinä aamutalli oikeastaan on", nainen kohautti harteitaan pieni hymy huulillaan. "Aluksi voi tehdä tiukkaa, että ehtii tehdä kaiken, mutta se helpottaa kyllä, älä huoli."

Lucy kätki hymynsä painamalla katseensa hetkeksi lattiaan. Mikä muka ei kuuluisi heidän työtehtäviinsä? Toki osa työtehtävistä oli jo valmiiksi jaettuina milloin kenenkin vastuulle, kuten valmennusten avustusvuorot, mutta monesti ylimääräistä puuhaa heitettiin varoittamatta milloin kenenkin tehtäväksi.
"Teemme kaiken mitä asiakkaat pyytävät", Lucy vastasi harteitaan kohauttaen. Toki kaikella oli rajansa, mutta maalaisjärki auttoi pitkälle. Kaikki tehtiin, mikä kuului tallin tarjontaan, ja jos jotakin ei syystä tai toisesta suostuttu tekemään, niin sekin piti ilmoittaa asiakkaalle varsin kohteliaaseen ja huoliteltuun tapaan. Siihen oli tottunut nopeasti ja helposti. Asiakaspalvelu ei ollut hänenkään mielestä työn parhaita puolia, mutta huonomminkin olisi voinut olla. "Jos omistaja tahtoo hevosensa valmiiksi varustettuna eteensä, me varustamme hevosen, vaikka se ei oma vastuuhevosemme olisikaan. Toki monet tallin asiakkaista pyrkivät etsimään hevostensa työntekijät jotakin tahtoessaan, mutta eivät kaikki. On myös varsin tavallista, että kentiltä ja maneeseista huudellaan tallin puolelle unohtuneiden verryttelyvilttien, kannuksien ja raippojen perään."

"Suurin osa tallityöntekijöistä on juuri nyt maastossa liikutettavien vastuuhevostensa kanssa, joten meillä ei ole kiire", Lucy kohautti harteitaan. Hänkin olisi mielellään ollut maastossa, mutta niin kauan kuin nilkka oli kankea kävellessäkin, ei hänellä ollut toivoakaan päästä maastolenkille kovakuntoisten kilparatsujen keskelle.
"Seuraava varsinainen työtehtävämme on yleinen siivous. Karsinat siivotaan, vesi- ja ruokakulhot puhdistetaan, varusteet tarkastetaan", hän selitti. "Voisimme mennä tutustumaan varustehuoneeseen seuraavaksi, sillä työpäivästä tulee heti helpompi kun löytää oikeat varusteet ilman turhaa etsimistä." Siinä sivussa voisi myös tarkistaa, että satuloissa olevat huovat eivät ole hirveässä kunnossa ja omistajat ovat muistaneet pestä kuolaimet edellispäivän ratsastuksen jälkeen. Likaiset varusteethan olivat luonnollisesti heidän syytään, vaikka omistajan huolimattomuudesta olisikin kyse.

Nainen suunnisti tottuneesti suuren varustehuoneen ovelle, josta Oscar olikin jo nähnyt vilauksen aiemmin. Lucy varoi hieman kulkiessaan nilkkaansa, vaikka se ainakin vielä tuntui ihan hyvältä. Toivottavasti samaa voisi sanoa työpäivän päätteeksikin. Hän kaipasi jo mukaan maastolenkeille, joita työkaverit tekivät. Oli epäreilua kun hän ei päässyt hevosen selkään - paitsi tietenkin Ivoryn, mutta omaa ruunaansa hän ei voisi keskellä työpäivää käydä ratsastamassa.
"Helpoin täältä on löytää mitään kun muistaa hevosen karsinan numeron. Kaikki varusteet ovat numerojärjestyksessä", hän selitti. "Voidaan tässä samalla tarkistaa varusteet. Aloitetaan vaikka Eastcoastista. Sen karsina on 14", nainen kertoi ottaessaan suunnan satulatelineiden hallitsemalle seinälle. Hänen ei tarvinnut edes vilkuilla messinkisiä numerolaattoja telineiden päädyissä osatakseen pysähtyä oikealle pystyriville. Lucy nappasi mustan estesatulan käsivarrelleen ja viittasi vapaalla kädellään ylemmällä telineellä olevaa mustaa koulusatulaa kohden.
"Nappaa tuo kantoosi", hän lausahti väistäessään sivummalle yleissatulan kanssa. Eastcoastin rasittavan omistajan tähden oli parempi tarkistaa varusteet kunnolla, erityisesti kun tytönnulikka oli käynyt kouluvalmennuksensa jälkeen maastossa hölmöilemässä.
"Yleensä varusteet pystyy tarkistamaan ihan niiden omilla paikoillakin. Lähinnä tarkoitus on katsoa, ettei niissä ole kuivunutta rapaa tai muuta likaa, rikkinäisiä hihnoja tai satuloissa hikisiä huopia. Tiettyjen omistajien kohdalla on kuitenkin parempi syynätä varusteet läpi suurennuslasin kanssa", nainen selitti, lisäten viimeisen lauseensa huomattavan paljon hiljaisemmalla äänellä. Hän laski satulan alas taitettavalle, siirrettävälle telineelle jota he hyödynsivät aina kun joutuivat varusteita jynssäämään ja odotti Oscarin toimivan samoin.
"Eastcoastin omistaja on yksi heistä, joten", Lucy kohotti kämmeniään lauseensa päätteeksi kuin sanoen, että parempi käydä toimeen. Satulahuopa jouti heti vaihtoon, sillä se tuntui aavistuksen kankealta kädessä. Tottuneesti nainen irroitti huovan satulasta ja laski likaisen tekstiilihuovan lattialle odottamaan. "Uusia huopia sun muuta löytyy hevosten omista kaapeista, nekin karsinoiden numeroilla tunnistettavissa", hän selitti jatkaessaan satulan tutkimista. Onneksi Eastcoastin teiniomistaja oli ainoa hänen vastuuhevostensa omistajista, joiden kohdalla tämänkin puuhan sai hoitaa näin hankalasti.

Tavaroiden kanniskelu ja hevosten varustaminen ei kuulostanut Oscarista liian pahalta. Vaikka poika oli ahkera ja teki mielellään hommia, hän myös tunsi oman arvonsa, eikä antanut kenenkään kävellä hänen ylitseen. Vaikka olikin suhteellisen pieni. Hän luotti siihen, että tallin asiakkaatkin tiesivät, mitkä asiat kuuluivat työntekijöiden tehtäviksi ja mitkä ei, mutta poikkeustilanteissa poika oli valmis kertomaan totuuden. Kohteliaisuudesta ja huolittelusta ei kylläkään voinut mennä takuuseen...

Oscarin ilme kirkastui, kun Lucy kertoi muiden tallityöntekijöiden olevan parhaillaan maastoilemassa. Toki poika oli tiennyt, että työntekijöillä oli mahdollisuus päästä ratsastamaan, mutta kun hän kuuli näin myös oikeasti tapahtuvan... sehän tarkoitti, että hänkin pääsisi joskus selkään! Siitä olikin jo uskomattoman pitkä aika, kun Oscar oli viimeksi ratsastanut. Muutettuaan Newcastleen poika oli joutunut säästämään rahansa muuhunkin kuin ratsastustunteihin, ja viime aikoina ne vähäisetkin varat olivat juuri ja juuri riittäneet pitämään pojan ja hänen kissansa hengissä ja katon pään päällä, joten ratsastuksesta oli saanut vain haaveilla. Uusi työ mahdollisti niin vakaamman talouden kuin säännöllisemmän ratsastuksenkin, joten Oscar oli siitä hyvin kiitollinen.

He suuntasivat takaisin varustehuoneeseen, Lucy kinkaten edeltä ja Oscar seuraten perästä. Oscar pohti, oliko nainen loukannut itsensä hevosten kanssa vai jossain muualla, muttei ehtinyt sillä hetkellä pohdiskelemaan sitä sen enempää, sillä Lucy pyysi häntä ottamaan telineessä lepäävän koulusatulan mukaansa. Oscar kurkotti ylempää telinettä kohti ja nosti satulan käsivarrelleen. Laadukas nahka tuntui pehmeältä ja joustavalta, aivan erilaiselta kuin Oscarin käyttämät vanhat, jo vähän kovat ja elämää nähneet penkit. Tällaisessa olisi varmasti unelma istua, poika mietti kantaessaan satulan huopineen telineelle kuten Lucykin. Oscar kääntyi katsomaan ääntään hiljentänyttä naista ymmärtäväisenä, joskin hieman huvittuneena. Jostain syystä hän ei ollut yllättynyt, että jotkut ratsastajista eivät viitsineet huolehtia varusteista käytön jälkeen. Poika irrotti satulahuovan, joka oli luultavasti ollut ratsastuksen jäljiltä läpimärkä vielä jokin aika sitten, ja heitti sen lattialla olevan yleishuovan päälle.

Koulusatulassa ei ollut mitään merkittävää vikaa. Oscar halusi olla riittävän tarkka, joten hän tutki satulan kokonaan ympäri. Ainoastaan siivissä näytti olevan hieman likaa, luultavasti tarttunut saappaista, mutta muuten hevosen omistaja ei ollut onnistunut satulaa sotkemaan. Oscar oletti, että varustehuoneen keskiosassa olevan pesualtaan läheisyydestä löytyisi varusteiden puhdistusta varten tarvittavat välineet, joten hän käveli tutkimaan työtasoa. Sieltä löytyikin saippuaa, öljyä ja liinaa joka lähtöön, ja Oscar kostutti kevyesti valitsemaansa pyhdistuspyyhettä hanan alla.
"Tässä ei ollut mitään huomautettavaa", poika ilmoitti Lucylle, kun oli palannut satulan luokse pyyhkimään nahan pinnalle jääneet liat pois. Hän seurasi hetken hiljaa, kun Lucy kävi toista satulaa läpi.
"Ootko sä satuttanut jalkasi jotenkin?" sinisilmä kysäisi vilkaisten Lucyn nilkkaa. "Jos ei haittaa, että kysyn", hän lisäsi nopeasti ja hymyili.

Lucy pani merkille, että uusi työkaveri näytti piristyvän maastoilusta. Ehkä poika nauttisi ratsastamisesta ja pääsisi pian heidän mukaansa maastolenkeille - tai siis muiden mukaan, jos häntä ei edelleenkään laskettaisi lähellekään asiakkaiden hevosia. Hän ymmärsi taustalla vaikuttavan logiikan, mutta se ei tehnyt tilanteesta yhtään sen mukavampaa hänelle. Onneksi oli sentään Ivory, jonka kanssa hän pääsi palauttelemaan mieleensä ratsastuksen saloja. Nainen seurasi sivusilmällä Oscarin toimia valmiina neuvomaan, jos poika jotakin tarvitsisi, mutta työkaveri osoittautui mukavan oma-aloitteiseksi käydessään noutamassa puhdistukseen kaipaamansa välineet ilman erityistä kehotusta. Tässä jos missä näki selkeän eron harjoittelijoiden ja työntekijöiden välillä. Koulunpenkiltä palkatonta harjoittelua tekemään tulleet eivät löytäneet oma-aloitteisesti edes maneesille.

"Hyvä niin", nainen nyökkäsi päättäen luottaa Oscarin antamaan tuomioon satulan kunnosta. Aika näyttäisi saisiko hän katua pojalle antamaansa vastuuta. "Käy hakemassa kaapista kaksi uutta huopaa, toinen tähän, toinen siihen", hän jatkoi nyökäten kohti huovattomia satuloita joita he olivat tarkkailleet. Eiköhän poika tunnistaisi itse yleishuovan ja kouluhuovan, ja väreillä nyt ei mitään väliä ollut. Kunhan huopa oli puhdas, olivat he hoitaneet oman osuutensa töistä.
"Kaappi on numerolla 14, ja lukon koodi on 3-4-5-7, kuin kirjoittaisi east numeroilla", nainen jatkoi huvittuneisuutta äänessään. Ainakaan Eastcoastin teiniomistaja ei ollut tehnyt koodistaan liian hankalaa muistettavaa. Hän tosin odotti edelleen sitä päivää kun Boydin likka päättäisi, ettei tallin työntekijöiden tarvinnut päästä käsiksi kaappiin jemmattuihin varusteisiin, ja kieltäytyisi kertomasta numeroyhdistelmää sen vaihdettuaan.

Lucy nosti hetkeksi loukatun jalkansa ristiin toisen päälle ja hieroi tallikengän peittämää nilkkaansa. Voisiko kankea nivel vertyä jo sen verran, että hän pääsisi mukaan maastoretkille? Eihän sen toivominen nyt voinut liikoja olla.
"Mursin nilkkani alkuvuodesta maastossa, kun Eastcoast kaatui sen päälle", nainen vastasi pienen itseironisen hymyn kera. Tallilla sai tietoonsa melkein mitä tahansa kun vain tiesi keneltä kysyä, joten tuskinpa Oscarilla olisi kestänyt kauaa saada vastausta irti jostakusta toisesta. Parempi vain välttää välikädet ja liioittelevat kertomukset, ja kertoa ihan suoraan miksei hän ollut muiden mukana maastossa vaan koikkelehti hieman toispuoleisesti tallikäytäviä pitkin.
"Hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu. Tämä oli tosin ensimmäinen luu, jonka minä mursin täällä työskentelyn aikana", hän lisäsi pienesti harteitaan kohauttaen. "Eiköhän laiteta huovat kiinni satuloihin ja siirrytä seuraavien hevosten satuloiden pariin." Siinä nyt ei kauaa kestänyt, kun huovan sujautti satulan alle ja pujotti satulavyön huovan lenkistä.

"Jos vilkaiset seuraavaksi vaikka Ciceron satulat. Numero 34, koulu- ja yleissatula. Niitä tuskin tarvitsee ottaa edes alas telineeltä, kun ovat alimmilla riveillä. Ciceron omistaja, herra Daniel Wolfe, on sokea, mutta varusteiden huolitellusta kunnosta sitä tuskin huomaisi. Paras silti käydä ne huolella läpi, niin vahinkoja ei satu", nainen jutusteli napatessaan Eastcoastin yleissatulan kantoonsa. Hän voisi sillä aikaa tarkistaa Miun ja uusimman lellikkinsä Cosiman varusteet.
"Ja Ciceron jälkeen vilkaise vielä Rainin yleissatula. Sen koulusatulaa ei ole hetkeen tullut käytettyä, joten sitä on turha tarkistaa päivittäin. Rainin satula löytyy paikalta 70", hän jatkoi siirtyessään tarkistamaan ensimmäisenä Miun varusteita. Vanhan täysiveriherran kohdalla hän ei edes vaivautunut nostamaan satulaa alas telineeltä, vaan kävi sen läpi nopeasti mustalla terästelineellä, mutta Cosiman kohdalla hän joutui nostamaan estesatulan alas, sillä se näytti kaipaavan uutta huopaa. Nainen liikkui rutiinien suomalla nopeudella ja tehokkuudella varustehuoneen halki noutaessaan milloin mitäkin, ennenkö lykkäsi satulan takaisin telineelle tyytyväisenä lopputulokseen.
"Työhön mahtuu kyllä muutakin kuin pelkkää varusteiden puunaamista", Lucy vakuutti vilkaistessaan satuloiden valtaamaa seinää. Eastcoast, Cicero, Rain, Miu, Cosima. Kaikkien satulat oli käyty läpi. "Pesin kaikkien suitset eilen, joten voidaan jättää niiden tarkistus väliin. Haluaisitko käydä tässä välissä haukkaamassa happea? Voitaisiin käydä kurkistamassa tarhat, niin päivätallin aikaan sinun on helpompi löytää hevoset." Hänellä oli ainakin kestänyt viikkoja, ennenkö tarhat olivat käyneet sen verran tutuiksi, ettei tarvinnut aina tarkistaa tarhan sijaintia ilmoitustaululta.

Oscar teki työtä käskettyä ja suunnisti Eastcoastin tavaroille varatulle, lukolliselle kaapille. Se löytyi helposti numeroinnin ansiosta.
"Voiko nää koodit tarkistaa jostakin?" Oscar tiedusteli kaivaessaan kaapista esille puhtaan yleishuovan. Miten yhdellä hevosella saattoikin olla niin paljon tavaraa? Oscar ei ymmärtänyt, mihin hevonen saattoi tarvita kaikennäköisiä remmejä sun muita, joita roikkui monin kappalein kaapissa. Poika nappasi matkaansa vielä uuden huovan koulusatulankin alle ja palasi huovat kainalossaan Lucyn luokse.

Lucy kertoi murtaneensa nilkkansa maastoillessaan Eastcoastilla. Oscar ei ollut kaikkien yllätykseksi murtanut vielä luitaan ratsastusuransa vauhdikkaasta alusta huolimatta. Mustelmat, ruhjeet ja turvotukset olivat kyllä käyneet tutuiksi, kun alkuaikoina poika vietti enemmän aikaa maanpinnalla kuin hevosen selässä.
"Auts", poika totesi myötätuntoisesti. Lucy vaikutti olevan okei asian kanssa, ja ohjeisti Oscaria jo eteenpäin tehtävässään, joten poika jätti lisäkysymykset kysymättä. Kuten Lucy itsekin sanoi, hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu, sen Oscar tiesi hyvin.

Seuraavaksi Oscar etsi käsiinsä Ciceron satulat, joihin hän ylettyi mukavasti niiden levätessä alimmilla satulatelineillä.
"Millaistahan on ratsastaa sokeana", sinisilmä pohdiskeli ääneen samalla kun kävi läpi numeron 34 satuloita. Ne tosiaan olivat hyvin huollettujen näköisiä, aivan kuin niitä ei olisi edes käytetty. Oscar soi ajatuksen myös Cicerolle, joka joutui pysyttelemään karsinassaan jalkansa takia. Kun hevosen satulat oli tarkistettu, Oscar siirtyi viimeisen asiakkaan ääreen. Satula oli puhdas, eikä huopakaan olisi muuten näyttänyt merkkejä käytöstä, jos ei siihen tarrautunutta karvapeitettä olisi ollut. Ne lähtivät kuitenkin miltei yhtenäisenä palasena huovan sisäpinnalta irti, joten heitettyään karvat roskakoriin Oscar sujautti huovan takaisin satulan alle.

Varusteiden tarkastuksen jälkeen Lucy ehdotti, että he menisivät seuraavaksi pihamaalle. Oscarille se sopi oikein hyvin.
"Tehdään niin", hän nyökkäsi ja suunnisti varustehuoneen ovelle avatakseen sen kaksikkoa varten. Hän käveli Lucyn rinnalla ulko-ovien suuntaan.
"Onko tarhatkin numeroitu?" Oscar kysyi osaksi vitsaillen, mutta osaksi uskoen, että myös tallin ulkopuolella noudatettiin samanlaista järjestyksellisyyttä kuin sisällä.

"Virallisesti koodeja ei ole kirjoitettu ylös minnekään", Lucy vastasi Oscarille, mutta pieni hymy nyki suupieliä. "Jotkut omistajat ovat sen verran vainoharhaisia, että epäilevät muiden lainailevan tavaroitaan, jos kaappi ei olisi lukossa tai numeroyhdistelmä olisi kaikkien saatavilla." Onneksi suurinosa oli siinä suhteessa järkevää väkeä, että tiedostivat telineillä olevien satuloiden olevan arvokkainta, mitä varustehuoneesta löytyi, eivätkä jaksaneet stressata kaapin lukitsemisesta. Osa jopa piti kaappia auki silloin, kun eivät jättäneet sinne omia arvotavaroitaan ratsastuksen ajaksi.
"Mutta Effie muistaa jokaisen koodin ulkoa, joten häneltä voi aina kysyä jos unohtuu, ja voisin vannoa että toimistosta löytyy jostakin pinosta paperi, jossa on kaikki koodit", hän virnisti. Asiakkaiden tahtomiset otettiin aina huomioon, tietenkin, mutta kukapa niitä olisi orjallisesti noudattanut. Tehokkuus ja hyvät työolot peittosivat yksittäisten asiakkaiden naurettavat vaatimukset.
"Voin kirjoittaa näiden viiden koodit lapulle, niin et joudu opettelemaan niitä ulkoa. Kunhan saat omat vastuuhevosesi, siinä riittää muistettavaa", hän lisäsi hymyillen.

Lucy vilkaisi työkaverin suuntaan, kun Oscar pohti sokeuden ja ratsastamisen yhdistelmää. Hän oli usein miettinyt samaa Ciceron kanssa toimiessaan.
"Minä olisin aivan hukassa", nainen myönsi kiipeillessään Cosiman satuloiden luona. "Mutta Wolfesta tuskin huomaa eroa. He osallistuivat koulukilpailuihinkin keväällä, eivätkä tuomarit edes tienneet sokeudesta antaessaan pisteitä. Hän myös maastoilee ahkerasti Ciceron kanssa, eivätkä ole kertaakaan eksyneet tai hevonen palannut takaisin ilman ratsastajaa." Lucy ei aivan ymmärtänyt, miten se oli mahdollista, mutta hän oli jo tyytynyt hyväksymään sen, ettei kaikkea voinut ymmärtää ellei sitä päässyt kokemaan itse tai seuraamaan todella, todella läheltä.

Lucy hymyili kiitokseksi Oscarille, kun poika piteli ovea auki tallikäytävän puolelle. Epäröimättä Lucy otti suunnan tallin länsipuolella olevia tarhoja kohden. Niissä sitä näkemistä eniten olisi, sillä oritarhat suorine riveineen olivat erittäin yksinkertaiset oppia ja muistaa.
"On", nainen naurahti. "Tosin tarhojen porteissa olevista pienistä kylteistä ei ole apua, ellet tiedä jo valmiiksi missä etsimäsi tarha on. Ei täällä sentään tienviittoja ole." Paitsi maastopoluilla, mutta se nyt taas oli aivan eri asia.
"Tarhauslistat löytyvät ilmoitustaululta, joten sieltä voit aina tarkistaa sekä tarhan numeron että sijainnin, jos joudut hakemaan hevosta, jonka tarhapaikasta et ole aivan varma", nainen selitti astuessaan tallin päädystä ulkoilmaan. Katse hakeutui heti oikealle puolelle jäävään suureen tarhaan, jossa neljä hevosta vietti aamupäiväänsä, mutta nainen tuskin edes huomasi muita etsiessään lähestulkoon valkoiseksi kimoutuneen Ivorynsa muiden joukosta. Lucy hymyili lämpimästi hevoselleen, joka kirputti onnessaan tummanpapurikon Paddyn säkää, ennenkö repi katseensa irti hevosista ja kääntyi työkaverinsa puoleen. Töitä tänne oltiin tultu tekemään, eikä ihastelemaan oman hevosen toimeentuloa tarhakavereidensa kanssa.

"Tarhat on numeroitu siten, että numerot kasvavat aina poispäin tallista. Jos opettelet tallinpäädyn rivin tarhojen numerot aina pohjoiselle parkkipaikalle saakka, löydät vaivatta loput. Ne ovat 27, 31, 35, 39, 43 ja 47", nainen luetteli ulkomuistista. "Tallia lähimpänä olevat tarhat ovat ahkerimmassa käytössä, joten ne tulevat varmasti tutuiksi." Hän vilkaisi hevosia kahdessa lähimmässä tarhassa, mutta Ivoryn seuraaminen oli paljon mielenkiintoisempaa. Hän suuntasi aidalle tervehtimään hevostaan, joka heti omistajansa huomatessaan ravasi kömpelösti aidan luokse.
"Tämä on Ivory, minun hevoseni", nainen tajusi esitellä lempeäkatseisen ruunan, joka oli tullut hamuamaan ojennettua kämmentä. "Muut tarhassa olijat ovat Paddy, tuo tumma papurikko, Flurry, ruunikko ja Socks, kullanrautias", hän kertoi nopeasti nyökäten kolmikon suuntaan, joista aina yhtä utelias ja tuttavallinen Socks lähestyi vauhdikkaasti.
"Cicero tarhaisi tavallisesti tuossa pienemmässä tarhassa heti näiden takana, se on tarha 32", nainen jatkoi. "Cosima on tämän rivin aivan päädyssä, ja Eastcoast taas pari riviä ylempänä. Mutta älä huolehdi siitä, et joudu hakemaan näitä yksin. Siinä vaiheessa kun saat omat vastuuhevosesi, saat alkaa murehtia numeroista", nainen virnisti. Siihen mennessä Oscar toivon mukaan hahmottaisi suuren tallialueen ongelmitta, niin ettei numeroiden opettelusta enää koituisi suurta päänvaivaa.

Oscar kiitti naista, kun Lucy lupasi kirjoittaa kaappien numerot hänelle ylös. Effie, jota Oscar ei ollut vielä tavannut, tietäisi koodit myöskin, jos poika niitä jossain vaiheessa kaipaisi. Vastuuhevosten maininta sai aikaiseksi innostuksen kouraisun Oscarin vatsanpohjassa.
"Milloin ne annetaan?" poika kysyi kuin ohimennen, peitellen innostustaan.

Oscar naurahti, kun Lucy vahvisti, että myös tarhat oli numeroitu. Poika pani muistiin, että ilmoitustaululta hän löytäisi kaiken tarvitsemansa tiedon, jos ei jotain muistaisi myöhemmin. Tosin Oscarin tuntien hän mieluummin kyselisi tyhmiä uudestaan ja uudestaan muilta kuin vaivautuisi lukemaan ilmoitustaulua. Ei sillä että poika olisi laiska, mutta jokainen mahdollisuus vuorovaikutukseen oli käytettävä. Eihän sitä muuten pääsisi verkostoitumaankaan!

Lucy jäi katselemaan yhden tarhan asukkeja, tai oikeastaan vain yhtä niistä, joten Oscarkin pysähtyi tarkastelemaan tarhaavia hevosia. Lucy luetteli litanian numeroita, joista Oscar muisti vain ensimmäisen ja viimeisen. 27, 47 ja jotain siitä väliltä, selvä homma!
"Se on kaunis", Oscar sanoi seuraten naista aidalle. Poika ojensi kämmenensä Ivorylle, kun hevonen tervehti myös häntä. Poika ei kauaa kiinnostanut ruunaa, joka siirtyi nopean nuuhkaisun jälkeen takaisin omistajansa luokse. Samaan aikaan aidalle kiirehti hevonen, Socks, joka yhtään arastelematta oli valmis tulemaan vaikka syliin asti, jos aitaa ei olisi ollut välissä. Oscar hymyili tervehtiessään kullanrautiasta oria. Hevosen seurallinen luonne vetosi vähintäänkin yhtä seuralliseen poikaan, mutta hän joutui jättämään orin rapsuttelut sikseen, kun Lucy ohjasi hänen huomionsa muihin tarhoihin.
"Kauanko Ivory on ollut sulla?" sinisilmä tiedusteli. Hän käänsi katseensa hetkeksi kimoon ruunaan, joka oli siirtynyt kauemmaksi aidalta ihmisten huomion siirryttyä muualle.
"Aletaanko me seuraavaksi tekemään päivätallia?" Oscar kysyi vaihtaen painoaan jalalta toiselle.

Lucy naurahti pojan vakuuttavalle esitykselle siitä, ettei kysymyksellä ollut suurtakaan merkitystä. Aivan varmasti oli. Hän muisti itsekin, miltä oli tuntunut odottaa omia vastuuhevosia henkeä pidätellen ja maalailla niin ruusunpunaisia unelmia kuin seinällä tanssivia piruja arpoessaan, millaisia vastuuhevosia saisi.
"Parin viikon päästä", nainen vakuutti pirteästi. "Se menee nopeammin kuin uskotkaan." Ei varmasti tuntunut siltä juuri nyt, mutta hyvää kannatti odottaa. Saisi nähdä, millaiset vastuuhevoset Oscar saisi tallin asiakaskunnasta. Kamir ja Effie onnistuisivat varmasti yhdessä luomaan viisikon, joka sopisi pojalle siinä missä hevosillekin. Omistajista ei puhuttu.

"Sitä se on", Lucyn oli myönnettävä lämpöä äänessään. Hänen ihana, nöyrä, kiltti Ivorynsa, joka oli vielä kaiken lisäksi komeakin. Ja taitava kilpailutulostensa pohjalta. Hänelle sillä ei ollut mitään väliä, sillä haaleaksi kimoutunut ruuna oli hänestä maailman paras vaikkei olisi koskaan tehnyt muuta kuin elänyt laitumella. Hän taputti ruunan kaulaa ennenkö lähetti hevosen matkoihinsa. Parempi kun menisi nauttimaan olostaan tarhakavereiden kanssa. Hän ehtisi rapsutella ruunaa myöhemminkin kyllästymiseen saakka.
"Reilun vuoden omistuksessani, mutta vuokrasin sitä ennen ostoa ja hoidin vielä kauemmin. Itseasiassa Ivory oli ensimmäinen vastuuhevoseni", nainen naurahti pehmeästi. Se nyt ei tosiaankaan mennyt niin kuin oppikirjassa. Tarkoitus oli hoitaa vastuuhevoset ja pitää niistä huolta, ei rakastua kömpelöön puoliveriseen jonka silloinen omistaja oli ollut piikki jokaisen työntekijän lihassa. Hän ei kuitenkaan olisi muuttanut mitään. Ivory oli täydellinen ensihevonen hänelle, ja hän halusi uskoa, että ruunakin oli tyytyväinen elämäänsä hänen kanssaan. Eihän se ollut kilpailujen hohdokkuutta tulvillaan, mutta ruuna sai nauttia pitkistä maastolenkeistä ja elää rennommin.

"Ei nyt aivan vielä", nainen vastasi vilkaistuaan kelloaan. "Päivätalli tehdään vasta iltapäivästä. Aamutallin tekijöiden työpäivä päättyy päivätalliin, ja iltatallia tekevien taas alkaa siitä." Hänenkin työpäivänsä olisi tänään virallisesti ohi päivätallin jälkeen, mutta saisi nähdä, koska hän todella lähtisi kotiin. Työajat tuntuivat enemmän ohjeistuksilta kuin virallisilta työtunneilta ainakin heidän tallitiiminsä kohdalla, kun jokainen tuntui asuvan tallilla.
"Mutta voisimme juoksuttaa hevosia", nainen pohti muistellessaan liikutuksia. "Ei se aivan ratsastamista ole, mutta ainakin pääset puuhailemaan kauraturpien kanssa."

Pari viikkoa oli lyhyt aika, sen Oscar tiesi. Mutta se tuntui silti aivan liian pitkältä tovilta, jonka kuluessa poika ehtisi keksiä itselleen useamman vastuuhevoslauman erilaisine persoonineen. Onneksi Oscar saisi muuta ajateltavaa varjostaessaan Lucya tallitöissä, minkä jälkeen hänen pitäisi itse osata suorittaa samat tehtävät omina työpäivinään.

Oscarista oli hellyttävää seurata, kuinka hevosenomistajat puhuivat hevosistaan. Useimmat jaksoivat kertoa koko hevosen elämäkerran sellaisella ylpeydellä, että olisi voinut kuvitella hevosen toimittavan esikoislapsen virkaa. Sitä kai se joillain toimittikin. Lucykin puhui Ivorystaan lempeästi vaikuttaen onnekkaalta, että omisti kyseisen ruunan. Poika kohotti kulmiaan naisen kertoessa, että Ivory oli aiemmin ollut yksi hänen vastuuhevosistaan.
"Miten se sitten päätyi sun omistukseen?" poika tiedusteli uteliaisuuttaan. Hän ei uskonut, että kovin monlla kävisi sellainen tuuri, että löytäisi oman hevosen vastuuhevostensa joukosta, mutta kai sitä sai pitää toiveitaan elossa?

Lucy kertoi päivätallin olevan vuorossa vasta myöhemmin.
"Loppuuko sun päivä sitten siihen?" Oscar kysäisi, kun nainen oli selittänyt aamu- ja iltatallin tekijöiden vaihtavan vuoroja päivätallin aikaan. Aamu tallilla oli mennyt nopeasti, vaikka poika ei ollutkaan tehnyt vielä mitään. Siihenkin tulisi muutos, sillä Lucy ehdotti, että he juoksuttaisivat hevosia. Se sai Oscarin ilmeen kirkastumaan, ja poika nyökkäsi pontevasti päällään.
"Sopii!" hän sanoi. "Mulle riittää mikä vain puuhailu hevosten kanssa. Ratsastus on vain osa kaikesta kivasta", Oscar vakuutti. Ratsastus oli pojasta mahtavaa ja vapauttavaa, ja siinä kehittyminen tuntui upealta, mutta kaikenlainen työskentely hevosten parissa oli Oscarista mielenkiintoista.
"Mitkä hevoset me juoksutetaan?" sinisilmä kysyi valmiina tekemään sen, mitä Lucy käskisi tehdä.

Lucy puri huultaan hillitäkseen aurinkoista hymyään. Tarina Ivoryn saapumisesta hänen omistukseensa ei antanut parasta mahdollista esimerkkiä uudelle työntekijälle, mutta ehkä Oscar ymmärtäisi eron vastuuhevosen ja oman hevosen välillä. Hänelle se tuotti edelleen aika ajoin ongelmia.
"Sen silloinen omistaja tahtoi myydä sen voidakseen ostaa paremman kilparatsun. Ivoryn kyvyt loppuivat Thorpen mielestä kesken", Lucy selitti. "Ivory lähti koeajalle, mutta ostajaehdokas palautti ruunan kun kävi selväksi, ettei se ollut niin helppo ratsastettava kuin koeratsastukset olivat antaneet odottaa. Ivory on kömpelö ja sotkeutuu herkästi omiin jalkoihinsa. Ei aivan niitä ominaisuuksia, joita este- tai kenttäratsulta odotetaan", nainen jatkoi suupieli nykien. Hänelle ruuna oli täydellinen kaikkine puutteineenkin.
"Minä sain sen syntymäpäivälahjaksi. Perheeni tiesi, miten paljon rakastin sitä, joten he yllättivät minut ostamalla Ivoryn. Ivory viettää nyt ansaittuja eläkepäiviään kanssani", nainen päätteli tarinansa. Hän vilkaisi kimoa kiintyneesti. Bethany ei voisi koskaan ylittää tätä lahjaa, jonka oli antanut reilua vuotta aiemmin. Parempaa syntymäpäivälahjaa ei yksinkertaisesti voisi ollakaan.

"Loppuu", Lucy vahvisti. "Hoidan Ivoryn omalla ajallani, joten jään vielä tallille vuoron jälkeenkin." Hän vilkaisi laiduntavia hevosia muistellen mielessään liikutusaikatauluja. Nyt kun hän ei päässyt satulaan, oli hevosten liikutuksen kanssa kiirettä. Kummasti se tuntui heti, kun yksi putosi pois - puhumattakaan sitten siitä, kun heitä oli useampia.
"Sinä voisit ottaa Eastcoastin", nainen pohti saatuaan listat jollakin tavalla järjestykseen päänsä sisällä. Hän kääntyi kohti tallia, jotta he voisivat noutaa narut. "Se on ihan kiltti, mutta vähän etäinen, että älä ihmettele jos se ei hae mitään kontaktia. Se on laiskahko ja tottunut kovaotteiseen omistajaansa, mutta sen saa kyllä yleensä liinan päässä liikkumaan ihan siedettävästi pelkällä äänellä", nainen kertoi suunnistaessaan tallin oville.
"Minä tulen näyttämään sen sinulle tarhasta, mutta luotan siihen että saat itse varustettua sen", hän kertoi hymyillen. Eastcoastin kanssa ei katastrofia saisi aikaan, vaikka Oscar yllättäen paljastuisikin yhtä kädettömäksi kuin kuukauden takainen harjoittelija, joka oli laskenut hevosia vapaaksi tarhoista ja pelännyt kaikkia nelijalkaisia. Mitä sellainen edes teki hevosopistossa, sitä hän ei voinut ymmärtää.
"Tämä on Eastcoastin karsina", Lucy kertoi pysähtyessään tallikäytävällä oikean karsinan eteen. "Ota sen riimunnaru mukaasi niin lähdetään. Sen saa helposti hoidettua karsinassa", nainen jutteli odotellessaan, että Oscar nappaisi riimunnarun karsinan oven koukusta mukaansa ja he voisivat lähteä takaisin tarhoille. Hän pyöritteli jo mielessään vaihtoehtoja tiiminsä hevosista, joita juoksuttaa, ja päätyi hetken pohdinnan (ja syvän huokauksen) jälkeen Slippersiin. Suuri ori oli ollut täynnä vaivoin hillittyä energiaa aamutallissa, joten parempi saada hevonen purkamaan edes osa siitä turvallisesti narun päässä.

Lucy suunnisti tottuneesti tarhojen välisiä kujia kohti oikeaa tarhaa ja porttia, hakien katseellaan mustanruunikkoa läsipäätä, josta piti kovin, vaikka ruunan omistaja olikin ratsastajateini sieltä pahimmasta päästä.
"Eastcoast on tuo mustanruunikko läsipää, jolla on silmiäsärkevän pinkki riimu ja musta loimi", nainen kertoi ja osoitti kädellään oikeaa hevosta. "Se antaa yleensä ihan siististi kiinni, mutta ei nyt silti kannata narua heilutella näkyvillä. Ei se luokse tule, joten joudut valitettavasti talsimaan tuolla hiekassa", nainen naurahti pehmeästi. Hän jäisi nojailemaan porttiin ja odottamaan, että Oscar saisi ruunan kiinni. Harjoittelijoiden kanssa toimiminen oli opettanut ettei aina sopinut luottaa sokeasti muiden kykyihin. Oscar tosin oli tähän asti osoittanut pelkkää ammattimaisuutta ja kiinnostusta töihin, joita oli tullut tekemään, joten hän ei huolehtinut turhia.

Lucyn tarina Ivoryn siirtymisestä hänelle ei ollut ollut suora tie. Kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos siiä kiinnostunut ostaja olisikin pitänyt hevosesta tarpeeksi ostaakseen sen. Nainen kertoi Ivoryn olevan kömpelö, minkä takia se ei ollut paras vaihtoehto esteiden sekaan. Onneksi se oli sellainen kuin oli, Oscar tuumi, tai muutoin tarinalla ei olisi ollut onnellista loppua.
"Vau", poika henkäisi kuullessaan, miten Ivory oli lopulta päätynyt Lucylle. "Tuosta on paha pistää paremmaksi", hän naurahti. Hevonen syntymäpäivälahjaksi oli kaikella tavalla mahtavaa. Se oli ollut Oscarinkin haave nuorempana, mutta jos hän nyt saisi lahjahevosen, hän ei osaisi olla siitä niin kiitollinen laskeskellessaan, miten saisi rahansa riittämään. Lapsena oli niin helppoa unelmoida, kun ei vielä tiennyt, miten paljon töitä sellaisten eteen täytyisi tehdä.

Oscarin kysyessä, loppuiko Lucyn työpäivä päivätalliin, nainen vastasi myöntävästi. Hän aikoi jäädä työpäivän jälkeen hoitamaan Ivoryn, mutta Oscar ei halunnut roikkua naisen perässä tämän vapaa-ajallakin. Vaikka tallilla olisikin voinut viettää jopa 25 tuntia vuorovaudesta, Oscar lohdutti itseään sillä, että pääsisi tallille myös huomennakin. Ja lähes joka päivä sen jälkeen.
"Okei", Oscar vastasi Lucyn määrätessä hänelle juoksutettavaksi Eastcoastin. Lucyn kertoman mukaan hevonen olisi ongelmaton käsitellä, joten poika seurasi reippaasti naista takaisin talliin. He pysähtyivät Eastcoastin karsinan eteen, ja Oscar painoi paikan mieleensä. Olisi noloa taluttaa hevonen jonkun toisen karsinaan, kun kaikki oli selkeästi numeroitu ja järjestyksessä. Hän nappasi narun mukaansa ja jatkoi matkaansa taas pihalle tarhoja kohti. Lucy näytti, missä Eastcoast ulkoili ja antoi luvan mennä hakemaan ruuna sisälle.
"Parempi hiekassa kuin mudassa", Oscar totesi, kun Lucy pahoitteli Eastcoastin epäkohteliaisuutta. Tumma ruuna näyti olevan vähän omissa maailmoissaan seisoessaan lähes taran toisessa päässä katse kaukaisuudessa. Poika avasi tarhan porttia sen verran, että pääsi pujahtamaan sisäpuolelle. Hän piteli riimunarua kädessään takanaan lähtiessään astelemaan kohti Eastcoastia. Sen tarhakaverina oleva musta hevonen kohotti hieman päätään huomatessaan, että aitaukseen oli saapunut joku, mutta tajutessaan henkilön suunnistavan Eastcoastin luokse, se jatkoi heinien nyhtämistä katoksen suojissa.

Pojan lähestyessä Eastcoastia ruuna heräsi mietteistään ja kääntyi katsomaan tulijaa. Se seisoi paikallaan liikahtamatta, mutta höristi korviaan liikkuvan kohteen suuntaan.
"No terve", sinisilmä tervehti tummaa hevosta, joka ei vastannut tervehdykseen millään tavalla. Sopivalla etäisyydellä ollessaan Oscar otti riimunarun näkyville ja ojensi kätensä Eastcoastia kohti. Ruuna käänsi päätään hieman pois päin Oscarin lähestyvästä kädestä, mutta ei ehtinyt kuitenkaan liikkua kauemmaksi, kun poika oli jo napannut hevosen narun päähän. Hän talutti perässä kulkevan ruunan tarhan portille ja vei sen aitojen ulkopuolelle. Eastcoastin tarhakaveri mittaili katseellaan, ehtisikö pujahtaa avonaisesta portista karkuteille, mutta Oscar otti portin hallintaansa ja lukitsi sen, ennen kuin musta hevonen ehti päättää mitään.
"Noniin, Eastcoast, mennään sisälle", hän ilmoitti ruunalle, joka katseli mietteliäänä tarhalle päin. Oscar lähti taluttamaan ruunaa verkkaisesti kohti tallia.
"Tarviiko tälle muuta kuin suitset päähän?" hän kysäisi katsahtaen Lucyn suuntaan. Hän oli yleensä juoksuttanut pelkillä suitsilla tai joskus vain riimulla, sillä tallilla, jolla hän aiemmin oli toiminut apukätenä, ei tunnettu juoksutusvöitä tai -järjestelmiä.

Lucy naurahti. Siitä hän oli aivan samaa mieltä. Serkku perheineen ei yksinkertaisesti voisi panna paremmaksi, eikä hän edes tahtoisi niin. Hän olisi tyytyväinen, vaikka ei saisi enää yhdenyhtä syntymäpäivälahjaa perheeltään. Se huoli oli tosin osoittautunut turhaksi, sillä itsekin hevosenomistajana serkku oli pitänyt huolen, että hän sai runsaasti lahjakortteja erilaisiin hevostarvikeliikkeisiin.
"Niinpä", nainen myönsi huvittuneena. "Onneksi heidän ei tarvitse. Ivory oli paras lahja, jonka voisin koskaan saada." Nyt hän saattoi ylpeänä kertoa omistavansa haaleaksi kimoutuneen ruunan, jonka lempeys ja nöyryys oli hurmannut hänet jo ensimmäisenä työpäivänä.

"Se on kyllä totta. Täällä tarvitsee vain harvoin murehtia mudasta, sillä suurin osa tarhoista on hiekkapohjaisia", nainen virnisti. Ottaen huomioon kuinka moni hevosista pakotti hakijansa tulemaan luokseen, se oli todellakin onni heille. Kengät sai sotkettua muutoinkin päivän aikana kuin kastelemalla sukkansa talsimalla viikkojen sateen suoksi muuttamalla tarhanpohjalla. Hiekkatarhoissa oli omat etunsa. Lucy nojaili porttiin katsellessaan mustanruunikkoa ruunaa, johon oli tykästynyt kovin kaikkien yhteisten kuukausien aikana. Eastcoast antoi siivosti kiinni pojalle ja Oscar näytti tietävän mitä teki, joten Lucy siirtyi kauemmas portista odottamaan. Antoi pojan tehdä itse, niin tuosta ei tuntuisi kuin hän holhoaisi. Hän huomioi, miten näppärästi Oscar hallitsi portin ja sai Eastcoastin tarhan ulkopuolelle ilman, että laski ketään muuta vapauteen. Hienoa. Hän voisi hyvin lähettää Oscarin jatkossa tarhaamaan hevosia ihan itsekseen ilman että tarvitsisi murehtia, rynniikö sen jälkeen tallipihalla kymmenen irtiolevaa hevosta.

"Suojat joka jalkaan", nainen täydensi lähtiessään kulkemaan ruunan ja pojan rinnalla kohti tallia. "Mutta muuten se ei tarvitse mitään sen ihmeellisempää. Kannattaa ottaa juoksutusraippa mukaan, mutta yritä olla käyttämättä sitä turhan tähden. Eastcoast on vähän sitä hevostyyppiä, joka turtuu nopeasti käskyyn kuin käskyyn, enkä soisi sen vaativan aina kutittelua kintereille, että jaksaa liikkua eteenpäin", Lucy hymähti. Hevosparka oli tottunut omistajansa riuhtoviin otteisiin ja koviin potkuihin niin, että tuntui edelleen hämmentyvän kun hän istui selässä ja pyysi ruunaa pienin, hellin avuin tekemään jotakin.
"Yritä löytää sen varusteet, käyn hakemassa Slipsin itselleni", Lucy naurahti ja kiihdytti aavistuksen onnahtelevaa askellustaan pujahtaessaan hevosen edellä sisään talliin. Hän nappasi ohikulkeissaan valkean jätin riimunnarun karsinan ovesta ja suuntasi tallin halki toisen puolen oritarhoille. Suuri kenttähevonen revitteli tarhassaan niin että hiekkaa lensi joka suuntaan, mikä sai naisen huokaisemaan.
"Älä retuuta minua pitkin kenttää, iso poika", hän hymähti houkuteltuaan innokkaan ja energisen orin luokseen. Vasta kun kimo irlantilainen oli turvallisesti narun päässä, pujahti hän tarhan puolelle ja talutti malttamattomasti hiekkaa polkevan hevosen portille. Slips ei aivan muistanut käytöstapojaan kun he suunnistivat talliin, mutta ei sentään kävellyt naisen yli kiireessään päästä tutkimaan karsinaansa. Lucy hieroi hartiaansa, joka oli ottanut kevyttä osumaa karsinan ovesta, ja suuntasi noutamaan valkean jätin varusteita. Ei kestänyt kauaakaan harjata hevosen jalkoja puhtaaksi, laittaa suojat paikoilleen ja pukea suitset korkealla tallinelämää tähyilevään päähän. Hän jätti orin hetkeksi oman onnensa nojaan karsinaan ja suunnisti kurkistamaan, miten Eastcoastin kanssa meni.
"Miten sujuu?" Hän kysäisi Oscarilta pysähtyessään tallikäytävälle ruunan karsinan eteen.

Oscar kuunteli Lucyn antamat ohjeistukset tarvittavasta varustuksesta nyökytellen päätään. Poika oli tottunut juoksuttamaan hevosia pelkisä suitsissa, joten oli helpottavaa kuulla, ettei hänen tarvitsisi alkaa asentamaan hevoselle mitään juoksutusjärjestelmiä. Sellaiset jutut olivat Oscarille tuntemattomia, eikä poika halunnut Lucyn ajattelevan, että hän olisi täysi amatööri. Olihan hän hevosien kanssa touhunnut jo hyvän aikaa, mutta varsin simppelissä ympäristössä. Rosings Park oli melkoinen askel ylös- ja eteenpäin Oscarin hevosuralla, mutta itsevarmana ihmisenä hän tiesi pärjäävänsä.
"Selvä homma", sinisilmä huikkasi Lucylle, joka kehotti häntä etsimään Eastcoastin varusteet ja lähti noutamaan toista liikutettavaa hevosta. Oscar suunnisti suuressa tallirakennuksessa narun toisessa päässä kulkevan ruunan karsinan luokse. Läsipää tuntui tunnistavan oman kotinsa muiden samannäköisten joukosta, sillä heidän lähestyessä oikeaa karsinaa, Eastcoast alkoi automaattisesti ohjautua sen ovea kohti. Oscar pysäytti hevosen karsinan eteen ja avasi oven toisella kädellään, pidellen ruunaa paikoillaan toisella. Ei sillä, että Eastcoast olisi minnekään lähtenyt, mutta Oscar ei tiennyt, olisiko ruuna karsinaan ryntäilevää tyyppiä vai ei. Hän sitoi ruunan varmuuden vuoksi kiinni karsinaan, vaikka Lucy ei ollut maininnut ruunan temppuilevan mitenkään hoidettaessa.
"Odottele siinä rauhassa, niin mä haen sun varusteet", Oscar sanoi tummalle ruunalle, jota ei näyttänyt kiinnostavan, lähtisikö vai jäisikö poika karsinaan. Se seisoi hievahtamatta paikoillaan ja vain oli. Oscar kohautti olkiaan itsekseen ja poistui paikalta. Hän sulki karsinan oven, vaikka ruuna olikin kiinni, ennen kuin lähti vaeltamaan varustehuoneeseen.

Varustehuone löytyi nopeasti, ja Oscarista alkoi jo tuntua siltä, että hän osaisi suunnistaa paikasta toiseen jo melko helposti. Eastcoastin varusteetkin löytyivät hetkessä, sillä pojalla oli vielä muistissa oikeat paikat ja numerot. Hän nappasi ruunan suitset olalleen ja etsi sen varustekaapista suojat sekä harjapakin. Sitten vain ripeästi takaisin karsinan luo ja hommiin!
Eastcoast oli helppo harjata, sillä se vaikutti kivettyneen paikalleen. Kerran se huiskaisi hännällään, kun Oscar harjasi turhan läheltä ruunan sukukalleuksia. Kaviot se nosti jokseenkin automaattisesti, muttei osallistunut niiden ylhäällä pitämiseen ollenkaan, vaan Oscar joutui kannattelemaan jalkaa itsekseen.

Suojat Oscar sai laitettua nopeasti jalkoihin, kun oli ensiksi pyyhkäissyt hiekat sun muut pois harjalla. Suitsien kanssa homma mutkistui, kun Eastcoast nosti päänsä kattoon heti, kun Oscar oli avannut sen riimun.
"Hei, älä nyt", sinisilmä maanitteli yrittäen saada kätensä hevosen niskan ylle. Eastcoast ei ollut kovin suuri hevonen, mutta sen pää keikkui silti yli kahden metrin korkeudessa. Oscar mallaili suitsia alhaalta päin ruunan päähän, mutta Eastcoast ei suostunut yhteistyöhön. Se piti suunsa visusti kiinni, kun poika yritti saada kuolaimia sujautettua suuhun. Oscar yritti saada ruunaa laskemaan päätään lisäämällä painetta sen turvalle, mutta ruuna tuntui vain pistävän entistä lujemmin vastaan. Silloin Lucy ilmestyi Eastcoastin karsinan eteen.
"Hy-hyvin", Oscar ähkäisi roikkuessaan hevosen turvalla. Voi, kun olisikin muutaman sentin pidempi, niin homma helpottuisi heti! "Tässä vain mietitään, pitäiskö laittaa suitset", poika jatkoi ja päästi huokaisten irti ruunan turvasta. Eastcoast käänsi päätään sivulle kuin sanoen, ettei Oscarin kannattaisi edes yrittää enää. Oscar siirtyi kauemmaksi ruunasta, jonka pää laskeutui taas tavalliselle korkeudelleen. Mutta heti, kun Oscar otti suitset esille ja aikoi pukea ne ruunan päähän, Eastcoast muuttui taas varautuneeksi. Tällä kertaa Oscar oli vikkelämpi, ja sai ruunan pään otteeseensa ennen kuin se ehti nostaa sitä pilviin. Ruuna puri hampaitaan yhteen, kun Oscar tarjosi sille kuolaimia. Poika painoi peukalonsa hevosen hammaslomaan, ja hetken kutittelun jälkeen ruuna raotti hampaitaan sen verran, että poika sai kuolaimet sujautettua sisälle. Enää suitsien remmit kiinni ja Eastcoast oli valmis juoksutettavaksi.
"Mille kentälle me mennään?" Oscar tiedusteli laittaessaan juoksutusliinan kiinni kuolaimiin ja kääntyi sitten katsomaan Lucya odottavasti.

Nainen hillitsi halunsa astua karsinaan ja houkutella Eastcoastin pää alemmas. Oscarilla oli homma hallussa eikä hänen holhoustaan tarvittaisi yhtään mihinkään. Poika joutuisi jatkossakin tekemään töitä itsenäisesti, joten oli parempi oppia pärjäämään hevosten kanssa ilman muiden jatkuvaa työpanosta. Kyllähän he auttoivat minkä omilta töiltään ehtivät, mutta jos ei saanut Eastcoastille suitsia päähän, oli valinnut väärän ammatin. Heillä oli tulisia, kipakoita kilpahevosia, jotka saattoivat antaa kaviosta tai karata takasilleen, ja niidenkin kanssa täytyisi pärjätä edes jotenkin. Ei hänkään itseään ammattilaisena moisten kanssa voinut pitää, mutta hän oli kehittynyt paljon kaikkien työtuntien kautta.
"Se on välillä vähän sitä mieltä, ettei huvittaisi", Lucy myönsi käytävällä notkuen. Tuntui typerältä vain seistä siinä eikä edes tarjota apua, mutta hän halusi nähdä, miten Oscar ratkaisisi ongelman. Hänellä oli kestänyt hetken jos toisenkin saada Eastcoast ymmärtämään, ettei pään nostaminen kattoon ollut ratkaisu. Nykyään ruuna harvemmin jaksoi edes yrittää hänen kanssaan, mistä hevosta päivittäin käsittelevä Lucy oli harvinaisen kiitollinen.
"Mennään B:lle", nainen vastasi hetken mietittyään. "Se on se pienin kenttä heti oritarhojen takana, päämaneesin vieressä", hän tarkensi. Siellä harvoin oli ratsukoita liikkeellä näin aamupäivästä, kun työntekijät suosivat joko maastoja tai sitten suurempia kenttiä, joilla saattoivat työskennellä toistensa läheisyydessä. Ei olisi montaakaan häiriötekijää, joten ehkä hevoset malttaisivat keskittyä juoksutukseen.

Lucy kääntyi kannoillaan palatakseen hakemaan tallinomistajien jättikokoisen irlantilaisen orin, joka puhkui innoissaan ja oli jyrätä hänet kumoon jo tallikäytävällä.
"Yritä nyt, Slips", nainen huokaisi pidellessään hevosta kiinni lähestulkooon kuolaimista. Ori kohelsi ja touhotti eikä olisi malttanut seistä hetkeäkään aloillaan puhkuessaan ilmaa kuin mikäkin lohikäärme, mutta ainakin Lucy saattoi seistä hevosen rinnalla odotellessaan, että Eastcoast siirtyisi lähemmäs pääkäytävää. Hän lähti taluttamaan vauhdikasta kilparatsua kohti B-kenttää kevyesti onnahdellen. Slipsin kanssa ei ollut aikaa jäädä pohtimaan, sattuiko jalkaan vai ei, sillä hevonen jatkaisi matkaansa ilman häntäkin. Hän ei ollut ottanut juoksutusraippaa mukaansa, sillä toisin kuin Eastcoast, Slips ei sellaista tarvitsisi. Ori kaipaisi enemmänkin muistutusta siitä, ettei aina tarvinnut painaa niin vauhdilla eteen.

Lucy hengitti heti helpommin, kun oli saanut suuren orin kentän pehmeälle hiekalle. Hän siirtyi kauemmas portista, jotta Eastcoast pääsisi sisään ja Oscar saisi suljettua portin heidän perässään. Tyhjä kenttä sai Slipsin tanssahtelemaan malttamattomana.
"Ehei, tänään et pääse irti", nainen moitti hevosta joka taisi kuvitella saavansa revitellä ihan ilman liinan hillintää. Lucy vilkaisi Oscaria. "Eastcoast on yleensä tosi kiltisti eikä jaksa kerätä kierroksia, vaikka ympärillä tapahtuisikin. Slips esittelee varmasti ketteryyttään ja nopeuttaan kunnon revittelyllä aluksi, mutta sekin tasaantunee hetken päästä", nainen varoitti taluttaessaan vauhdikasta hevosta kauemmas suurella kentällä. Hän antoi liinan liukua hitaasti otteessaan ohjatessaan hevosta ympyrälle. Slips siirtyi heti raviin, kun sai pidemmän liinan, mutta painokkaalla käynti-käskyllä hidasti takaisin tanssahtelevaan, hiekkaa pöllyttävään käyntiin, joka tahtinsa puolesta muistutti enemmän ravia. Kun ori oli kiertänyt kiltisti muutaman kierroksen Lucyn ympärillä, pyysi nainen ravia - ja sai lennokkaan spurtin suoraan laukkaan, jossa ori revitteli heittelemällä takapäätään joka toisella askeleella korkealle ilmaan. Hevonen tuntui uhmaavan kaikkia fysiikan lakeja esitellessään taidokasta ilma-akrobatiaa, joka sai liinan päässä seisovan naisen lähinnä huokaisemaan. Rauhallinen ääni ei tehnyt paljoakaan hidastaakseen orin menoa, mutta sellaista se Slipsin kanssa usein oli. Kun ori lopulta pudotti raville korskuen ja kaulaansa ylpeänä kaartaen, ei Lucy voinut tehdä muuta kuin kehua hevosta.
"Mitä odotat eniten töiltäsi?" Nainen kysäisi, sillä nyt kun juoksutettava ori oli rauhoittunut, saattoi hän vilkuilla Oscarin ja Eastcoastin suuntaan. Se hyvä puoli samalla kentällä työskentelyssä oli, että keskustelu sujui vain hiukan ääntä korottaen.