Hauta ei meitä palvele koskaan

[Hatsiubat ja Artemis tänne.]

Kai oli kuullut tallilla Caitliniltä, siltä upealta, vähän jo liian vanhalta punapäältä, että hänen työnantajansa oli joutunut sairaalaan. Hän odotti että mies oli pudonnut hevoseltaan tai ajanut kännissä tieltä ulos, mutta hän oli saanut jonkinmoisen selityksen aivoinfarktista tai jostakin veritulpasta, joista hän ei tiennyt, eikä olisi välittänyt tietää sen enempää. Hän oli kuitenkin ajatellut työpäivänsä jälkeen käydä katsomassa miestä, sillä koki sen velvollisuudekseen tuon hevosenhoitajana ja Caitlin oli suositellut sitä. Sairaalat eivät olleet hänen suosikkipaikkojaan ja niinpä hän asteli suoraan infolle, esitti asiansa flirttaillen vain katseella nuorelle hoitsutytölle ja suuntasi sitten annettua huonenumeroa kohti kysyttyään vähän turhankin tarkat ohjeet jotain rupatellakseen. Ajatus Artemiksen näkemisestä ei lämmittänyt, joten hänen täytyisi edes huvittaa itseään naisilla.

Mies koputti oveen, jossa oli oikea huonenumero ja astui sisään raollaan olevasta ovesta. Hän asteli rennosti Artemiksen sängyn vierelle ja nosti kättään letkeään tervehdykseen. Hän työnsi vasta ilmestynyttä hevosurheilulehteä tuliaisena ja veti tuolin sängyn luo istuakseen siihen.
”Kuulin että vaihdoit maisemaa. Olisin ite valinnut vähän tarkemmin”, hän heitti osaamatta olla vakava sellaisessa ympäristössä. Katse kiersi kalseat seinät ja palasi sitten huononnäköiseen ratsastajaan.

Kukapa olisikaan halunnut työaikansa ulkopuolella nähdä työnantajaansa, vieläpä niin ynseää ja tympeää kuin Artemis Cavanaugh. Mies pyöräytti silmiään kun hänen nuori hevosenhoitajansa astui ovesta sisään. Kyllä, koska tämähän olikin valintakysymys. Kain onneksi Artemis puhui mielellään mahdollisimman vähän. Laiha käsi kurottautui pöydälle ja hän ojensi käsin kirjoitetun muistion toiselle (luoja siihen oli mennyt aikaa kun käden koordinaatio oli toistaiseksi huono).
"Hle... Hevosten hoito-ohjeet."
Mies joutui nielemään ensimmäisen takellellun yrityksensä puhua ja osoitti sormellaan Kaille ojentamaansa muistiota. Tarkat ohjeet ruokinnasta, kuka ratsastaisi, milloin ratsastaisi. Kaille oli merkitty sinne valmennuksia Besserwisserillä ja Weltuntergangilla, harmiksi myös kipakalla Taffelilla.
"Mhei... Pokk... Ei poikkeuksia."
Helvetti, kun sanat järjstyivät päässä oikein, mutta hän ei saanut tuotua niitä ulos aivan kuten halusi, etenkin kun oli ollut lähinnä hiljaa tai kommunikoinut hoitajien kanssa nyökkäämällä. Hänen tapauksessa enemmän ehkä päätä pudistelemalla.

Kai ei ottanut edes loukkauksena työnantajansa silmien pyörittelyä. Hän oli tottunut sellaiseen ja kuittasi sen pahoittelevalla hymyllä. Olihan se vähän ronskia, kun toinen makasi sairaalassa. Tavallisestikin vähäsanainen mies sai hänet mietteliääksi, kun avasi suunsa. Artemiksen puheentuotto tuntui hankalalta ja hän saattoi vain pohtia, mahtoiko se olla lopullista. Minkä asteisia vammat näissä tapauksissa olivat? Makasiko tuo siinä vain levätäkseen vai oliko kävelykyvytön? Annetuista hoito-ohjeista päätellen hän saisi paljon enemmän valtaa hevosiin, paljon enemmän ratsastettavaa ja täten pääsisi kehittymään ihan valtavasti - mahtavaa! Nopeasti muistiota selaillen hän nyökytteli huonolla ulosannille esitetyille sanoille.
”Koska pääset pois?” Mies kysyi selaten yhä ohjeita painaen ne mieleensä tarkasti. Hän ei hevosten terveyttä uhkaisi, vaikka saattaisikin livetä työnantajansa pilkun tarkoista säännöistä jos tilanne tulisi. Eihän Artemis sitä tietäisi, kun makasi täällä.

Artemis tiesi toistaiseksi itsekään kovin vähän vammojensa vakavuudesta tai pysyvyydestä. Hänelle oli lupailtu kyllä mahdollisuutta kuntoutua täysin entiselleen. Mies kohautti olkapäitään.
"Ehkme- kolme viikkoa?"

Sairaala ei ympäristönä ollut kovin kannustava ja Kai ehti jo pohtia, tulisiko uudestaan. Kai hänen olisi annettava jonkinlainen raportti hevosista vähintään viikottain, mutta ehkä sen voisi hoitaa sähköpostilla - hän oli kyllä paljon varmempi suullisen ilmaisunsa kanssa, joten saattoi olla, että hän tulisi ihan vain siksi. Mies nosti katseensa paperista ja nyökkäsi. Kolme viikkoa oli lyhyt aika.
”Voit luottaa siihen että hoidan hevoset”, hän sanoi nyt vakavammin kuin aiemmin, sillä kyse oli hänen työstään. Sen hän hoitaisi korkealla moraalilla. Hänen teki mieli heittää, että kolme viikkoa oli juuri sopiva aika hänelle oppia ratsastamaan hevosia Artemista paremmin. Tuohan voisi hyvällä tuurilla jättää hevoset hänen ratsuikseen ja alkaa niiden hoitajaksi! Ai miten niin ei?
”Mitä oikein tapahtui?” Hän kysyi hypistellen muistion kulmaa.

Artemis oli kirjoittanut myös sinne hoito-ohjeiden taakse vaatimuksen raportista viikoittain, mieluiten myös useammin. Koska häntä todellakin kiinnosti hevostensa vointi ja miten ne kulkivat. Hän takelteli jälleen ennen puhumista ja hieman sen aikanakin.
"Parempi olisi tai saat palata siivoamaan paskaa."
Aina yhtä hyvällä tuulella, takuuvarmasti! Suorastaan raivostuttava tapaus. Artemis valui paremmin sänkyyn ja huokaisi raskaasti.
"Aivoinfarkti tallilla. Veritulppa."
Hän takelteli hieman vähemmän kun oli hetken puhunut, mutta silti jokaisen lauseen sekaan pääsi pari epämääräistä tavua, joita hän joutui korjailemaan.

Kai naurahti Artemiksen sanoille vaikka mies oli taatusti tosissaan. Hän pitäisi kyllä huolen arvokkaista hevosista kun ne hänen hoitoonsa annettiin. Olihan hän siihen saakkakin hoitanut niitä, joten muutama ratsastuskerta lisää ei tuntuisi pahalta ollenkaan. Sitä vartenhan hän hevosenhoitajaksi oli alkanut, jotta pääsisi ratsastamaan arvoratsuja ja mielellään kehittymään itse siinä sivussa. Hän nyökkäsi irvistäen aivoinfarktille ja veritulpalle haluamatta ajatella enempää. Kaikenlaiset sairaudet ällöttivät häntä, hän oli nuori eikä hänen tarvinnut ajatella sellaisia.
”Tästä se alamäki sit alkaa, vanhus”, hän virnisti vain puoliksi tosissaan ja nojautui tuolin selkänojaan harkiten, nostaisiko jalkansa työnantajansa sängylle. Ehkä se olisi vähän turhan ilkeää.

Vihreissä silmissä pilkahti raivo. Kain ei varsinaisesti ollut asiallista sanoa häntä vanhukseksi. He eivät varsinaisesti olleet sellaisissa väleissä.
"Saat kohta potkut."
Irlantilaisratsastaja murahti. Hänen puheensa mursi nyt vielä aika vahvasti, kaiken muun hyvän päälle, kun ei jaksanut keskittyä mahdollisimman neutraalilla aksentilla varustetun puheen tuottamiseen. Puhuminen ylipäätään oli tuskaa.
"Nenäkäs pentu."
Komea, mutta nenäkäs pentu.

Kai peitti naurunsa vain vaivoin. Artemiksen suuttumus ei saanut häntä edes hätkähtämään - hänen kun oli hankala ottaa oikein mitään tosissaan. Kai se oli defenssikeino sille, että itseä sattuisi. Parempi vain huvittua kaikesta, vaikka ei saisi. Hän näytti katuvan sanojaan vain sen hetken kun työnantaja uhkasi potkuilla. Mutta eihän tuo voisi! Hän oli hyvä hevosenhoitaja ja oli siihen mennessä varmasti vakuuttanut myös Artemiksen, eikö?
”No, vitsillähän minä”, hän toppuutteli ja naputteli polveaan sormillaan. Tämä olisi hyvä hetki pieneen flirttiin, jos työnantaja olisi nainen. Hitto vie. Artemiksesta ei koskaan tiennyt, mistä tuo piti, ja Kai arveli leimaantuvansa vain homoksi jos edes yrittäisi jotain eikä se välttämättä ollut irlantilaisen mielessä hyvä asia.

Klaus oli kuullut kollegansa huonosta onnesta, sillä sana kiiri valmentajien keskuudessa vauhdilla. Hän oli miettinyt hetken ennen kuin oli lähtenyt sairaalalle, mutta kai sitä oli kohteliasta edes käydä katsomassa. Kukkaset hän jätti suosiolla kauppaan, mutta taskussa oli lähikaupasta ostettu pieni pullo irlantilaista viskiä. Jotain piti viedä, mutta kukat tai suklaa olisivat olleet vaan todella homoa ja muutenkin ei yhtään klausmaista. Hän koputti huoneen oveen ja astui sisään huomaten puolitutun hevosenhoitajan tuolissa.
”Krrhm. Moi.” Siinä kaikki mitä mies sai sanottua.

Eipä Artemis voisi ketään leimata homoksi, kun oli itse elämänsä aikana ollut sekä miesten että naisten kanssa. Ainoa jonkinlaisen suhteen yritelmäkin oli ollut miehen kanssa. Joten, hänellä ei ollut varaa tuomita siitä. Monesta muusta asiasta kyllä, mutta ei todellakaan siitä. Se olisi aivan liian tekopyhää jopa hänen makuunsa. Pelkkä tuhahdus riitti varmasti tuomaan julki sen paheksunnan hevosenhoitajan sanoille vitsailusta. Irlantilaismiehen seurassa ei pahemmin vitsailtu. Oven auetessa hän odotti hoitajaa, mutta sieltä tulikin tallin toinen pitkänhuiskea valmentaja. Mitä ihmettä? Mikä ihmisiä vaivasi, ei hänellä ollut ystäviä tai edes tuttuja, vain kollegoita. Eivätkä kollegat olleet vielä viimevuonna välittäneet hänen sairaalareissustaan tuon taivaallista.

Artemis nyökkäsi tervehdykseksi ja siirsi vihreiden silmien pistävän katseen hevosenhoitajaansa.
"Hoidakin hevoset hyvin. Lasken palkkasi uudelleen kun pääsen kotiin."
Se oli selkeä vihje siitä, että hän mielellään kestäisi vain yhden vieraan kerrallaan ja mieluusti hän halusi nyt eroon nenäkkäästä hevosenhoitajastaan. Samalla Klausille tarjoutui tilaisuus kuulla miehen puheen epäselvyys. Hän olisi kohta yleinen naurun aihe tallilla. Sössötisössöti.

Kai vilkaisi pitkänhuiskeaa valmentajaa ja päätti nyökätä tervehdyksen, jolle sai vaisun vastanyökkäyksen. Hän hymyili Artemiksen sanoille, olivat ne kuinka uhkaavat tahansa.
”Toivottavasti ylöspäin”, hän virnisti ennen kuin nosti kättään ja katosi hevosenhoito-ohjeet mukanaan käytävään. Hänelle sopi erittäin hyvin jättää se kuolemanhajuinen laitos taakseen. Ja nythän hänellä olisi entistä enemmän tekemistä, kun hevoset saisivat hänet ratsastajakseen. Kuinka mahtavaa!

Klaus vilkaisi hevosenhoitajan perään ja pudisteli päätään. Hän arveli, ettei tuollainen käytös voinut olla Cavanaughn mielestä kovin asiallista, mutta pysyi hiljaa asiasta. Hän suoristi selkäänsä mutta ei istunut tuoliin. Kollega näytti aavistuksen säälittävältä sairaalasängyssä, mutta kuka ei olisi näyttänyt.
”Piristykseksi”, kuuluivat saatesanat kun mies ojensi pientä viskipulloa. Sen saisi varmasti jonnekin sopivasti piiloon hoitohenkilökunnalta.

Artemis vastusti halua lätkäistä työntekijäänsä takaraivoon. Tuon onneksi hän ei olisi kyllä edes yltänyt, jos ei olisi kyennyt vastustamaan sitä halua tehdä niin. Rosier ihan tosissaan lappaisi kohta jälleen paskaa. Opettelisi olemaan, kakara! Mies vilkaisi viskipulloa ja hymähti, jopa pienen hymyn kutittaessa suunpieliä hetken. Ainakin Bogaert oli jättänyt kukat sekä mauttomat kortit ostamatta. Hän nyökkäsi sairaalavuoteen vieressä olevan pöydän suuntaan. Pullo saisi olla siinä, hän luultavasti viihdyttäisi juomalla itseään kun pääsisi täältä kotiin.
"Kiitos. Caitlin kertoi?"
Caitlinin nimi tuntui poikkeuksellisen vaikealta sanoa. Hitto nyt.

Klaus laski viskipullon karkean hymyn kera pöydälle. Hän perääntyi hieman ja jäi katselemaan enimmäkseen huoneen mitäänsanomattomia seiniä. Hän oli iloinen, että oli tullut, mutta toivoi jo pääsevänsä pois.
”Mmm”, hän mumisi myöntävästi, ”tällaiset juorut tuppaa liikkumaan nopeasti. Olen pahoillani, että näin kävi.” Tietenkään Klaus ei pitänyt itseään syyllisenä tapahtuneeseen, mutta olihan se ikävää. Ei hän toivonut edes pahimmalle viholliselleen sellaista, joten viaton kollega oli viimeisin, jonka halusi nähdä sairaalassa toipumassa. Lisäksi se muistutti omasta kuolemattomuudesta ihan liian kanssa - sama olisi voinut sattua omalle kohdalle.

"Se oli ehkä odotettavissa."
No ei nyt odotettavissa, mutta Artemis oli ollut kyllä tietoinen siitä, ettei hänen kehonsa kestäisi ikuisuuksia hajoamatta. Se ei kestänyt elämää samoin kuin terveen ihmisen keho. Kilparatsastusta se kesti, kun hän oli pakottanut sen kestämään.

Klaus pudisti päätään. Ei kukaan itselleen sellaista toivonut tai tahallaan toiminut niin, että päätyisi siihen tilanteeseen. Moni otti riskejä, niin hänkin, mutta ei Cavanaugh voinut itseään syyttää.
”No, turha sitä nyt on pohtia. Keskityt vain paranemiseen.” Ei kai tilanteessa muuta voinut sanoa. Olisipa hän ottanut Evelynin mukaan. Nainen osasi aina sanoa oikeat sanat ja ylläpitää keskustelua, vaikka tuskin olisi tuntenut vastapuolta.

Vaikea ehkä uskoa, mutta Artemis arvosti enemmän Klausin kiusaantuneisuutta ja vähäpuheisuutta. Hän vain nyökkäsi, paraneminen tosiaan oli nyt ensimmäisenä mielessä. Vaikka toisalta nyt olisi ollut helppo luovuttaa ja jäädä vihannekseksi.

Klausin katse kiersi katon rajaa ja lopulta hän päätyi tuijottelemaan kenkien kärkiä. Pitikin aina työntää itsensä sellaisiin tilanteisiin, missä tunsi itsensä vain hölmöksi kun ei osannut sanoa mitään.
”No, tsemppiä nyt sit. Toivottavasti tosta on jotain hyötyä”, hän viittasi viskipulloon hymynkareen kera. Ei hänestä ollut kenenkään tueksi sellaisessa tilanteessa.
”Kuka hoitaa valmennuksesi?” Hän vielä tajusi kysyä ennen kuin käänsi selkänsä huoneelle.

Artemis vilkaisi viskiä ja hymähti. Eiköhän siitä iloa olisi ja jos ei iloa, ainakin unohdusta.
"Eiköhän."
Mies kohautti olkiaan. Hän ei mieluusti ollut pihalla asioista, mutta ei kukaan ollut ehtinyt vielä järjestämään uudelleen asioita hänen sairastumisensa vuoksi. Hänestä ei oikein itsestäänkään ollut siihen ja se niin kamalaa olikin.

”Voin pyytää Effietä järjestämään asian”, Klaus lupasi vaikka sitä ei häneltä ollut pyydetty. Hänellä oli tilaa aikatauluissaan tarvittaessa, ja jos niin sovittaisiin, hän voisi aivan hyvin hoitaa Cavanaughn valmennukset.
”Pärjäile. Toivottavasti nähdään pian.” Klaus ei osannut hyvästellä eikä tekisi sitä nytkään. Hän vain kääntyi, soi myötätuntoisen katseen miehelle ja asteli ulos huoneesta.

"Puhun hänelle itse. Ota sinä Rowen yksityisvalmennukset."
Artemis pyysi epäselvällä puheellaan. Ei hän tiennyt oikein kuka muukaan voisi ne ottaa. Eivätkä he kyllä kovin pian näkisi, mutta Artemis tiesi sen olevan typerää sanahelinää. Hän vakui takaisin sänkyyn ja nukahti pian.

// ja kiitos tästä myös//

Klaus nyökkäsi. Hänen täytyisi etsiä käsiinsä neiti Rowe mitä pikimmin, sillä hänellä ei ollut mitään tietoa kuinka usein ja millaisia valmennuksia Cavanaugh oli pitänyt. Onneksi hänellä oli kokemusta asiasta ja pikaisella keskustelulla he varmasti pääsisivät yhteisymmärrykseen. Hän asteli sairaalan edessä odottavaan autoonsa ja lähti kohti kotia. Koirat olivat keskenään ja kaipasivat varmasti kipeästi lenkille, jos eivät olleet jo repineet asuntoa palasiksi.

[Kiitos!]