I'm not an 8 or a 9, I'm a 10

(Avoin kaikille, jotka uskaltaa kohdata itse Bitch Clubin puheenjohtajan. Pus!)

Cherylistä oli ihan okei ajaa ylinopeutta. Oikeastaan, ainoa tilanne, jolloin Cheryl ei ajanut ylinopeutta, oli traileria vetäessä. Kahvitahrat oli hinkattu pois autosta ja kyydissä oli jo uusi take-away-muki. Nyt siinä oleva kahvi oli kuumaa, kun auton keula kaartoi Rosingsin asiakkaiden parkkipaikalle. Cherylin ensimmäinen työpäivä olisi vasta huomenna, joten tänään hän saisi olla vielä pelkkä asiakas. Hän tietenkin halusi nauttia siitä. Vaikka ajatus saikin Cherylin normaalia paremmalle tuulelle, ei perinteiseen, tuimaan ilmeeseen jähmettyneitä kasvoja rikkonut pienikään hymy. Vilkaistuaan itseään nopeasti aurinkoläpän pienestä peilistä, nappasi nainen mukaansa pahvimukinsa ja hyppäsi ulos autosta.

Ulkona tuuli navakasti ja auton radio oli ennustanut seuraavalle yölle myrskyä. Puut pitivät villiä ääntä sekä hevoset tarhoissaan pitivät villejä näytöksiä sään innoittamana. Cheryl suki vielä auki olevia hiuksiaan pois kasvoiltaan onnistuen siinä kehnosti, kaivaen mustan nahkatakin taskusta rypistyneen tupakka-askin. Hän asetti tupakan huuliensa väliin, löyhästi ja rennosti, kuten monta vuotta polttaneet tekivät. Sytkäri ei syttynyt heti ja Cheryl joutui laskemaan kahvinsa citymaasturin konepellille toisella kädellään tulta suojatakseen. Liekki oli yhä heikko, mutta nainen onnistui sytyttämään tupakkansa ja kiskoi savua keuhkoihinsa. Ulos se purkautua vaaleana, leviten ilmaan ja nopeasti hajoten navakan tuulen mukaan. Cheryl ei oikeastaan tiennyt, saiko Rosingsissa polttaa missä, mutta toistaiseksi parkkipaikka oli tyhjä. Toisaalta, jos tallin seinässä olevaa "Tupakointi kielletty!"-kylttiä oli uskominen, saattoi se olla kiellettyä kaikkialla.

Cheryl oli yhä arkivaatteissaan - siksi korkokengän korkea korko piirsi näkymättömiä viivoja asfalttiin. Hänen tavaransa olisivat jo valmiina omassa kaapissaan odottamassa. Cherylillä ei ollut paljoa muistoja kodista, jossa hänet oli kasvatettu, mutta hän oli oppinut korkoihin jo murrosiässä. Niiden kanssa hän sentään oli yli 160 senttimetriä. Mustat farkut myötäilivät naisen muotoja tarkasti ja kasvoilla oli tuttu, vahva meikki. Tavallisesti Cherylin tallityyliin ei kuulunut mikään näistä, mutta tänään (ja eilen) hän oli hoitanut useita asioitaan niin ennen kuin jälkeen tallilla käymistään.

Tupakka kului naisen nojaillessa autoonsa, kuten kahvikin. Tuuli heitti hiuksia suuhun ja sai lopulta Cherylin luovuttamaan niiden raivaamisesta pois kasvoilta.

(Ihana Cain tulee piristämään päivää!)

Eräs tummahiuksinen ratsuttaja ei ollut sen hilpeämmällä tuulella värjötellessään kädet puuskassa tuulen piiskattavana parkkipaikan viereisen ratsastuskentän laidalla. Cain oli luvannut luppoajallaan antaa Dublinin tampiolle omistajalle Lucas Alwoodille vinkkejä, kuinka tuon kannattaisi hevosensa kanssa työskennellä, jotta touhusta tulisi jotain. Miten joku kykenikin toheloimaan niin paljon? Cain katui jo suostumustaan, mutta vaikkei hänen olisi tarvinnut leikkiä valmentajaa, oli omistajan miellyttämisestä ehdottomasti hyötyä hänelle itselleen. Dublin oli loistava hevonen, vaan ei sopinut lainkaan pellemäiselle omistajalleen. Ollapa lottovoittaja, voisi lopettaa muiden hevosten kanssa loikkimisen ja ostaa oman kilpahevosen.

Cain siirsi tympeän katseensa hetkeksi parkkipaikalle, johon oli pysäköinyt joku tytteli polttelemaan tupakkaa. Raukkaparka törmäisi vielä samaan epäkohtaan kuin hänkin - ei tupakointia Rosings Parkissa. Tosin asiakkaat eivät joutuneet viettämään täällä koko päivää nikotiinituskissaan. Asusteidensa perusteella tuo ei edes kuulunut talliympäristöön. Mikä lie ohikulkija. Mies hymähti melkein huvittuneena.

Vaikka Dublin ei yleisesti ottaen ikinä säikähdellyt mitään, ei ilmeetön Cain näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä, kun musta ruuna säpsähti tuulenpuuskaa ja rymysi kylki edellä lähes päin aitaa, johon hän nojaili. Toivotonta. Hevonenhan piti tuota urveloa pilkkanaan. Cain hillitsi itseään pudistamasta päätään turhautuneena. Onneksi hänen pitäisi pian lähteä kirjoittelemaan raportteja ratsutettavista hevosistaan.

Tummiin ratsastusvaatteisiin pukeutunut Cain oli ollut koko tähän käyttämänsä vartin kuin lentoon lähdössä - vilkuillut kelloa ja huokaillut kärsimättömänä, mutta nyt hänen olisi oikeasti lähdettävä, jos meinasi ehtiä täältä joskus poiskin.
"Pärjäile", hän mutisi ratsastajan suuntaan, vilkaisi vielä parkkipaikalla notkuvaa tupakkahuulta ja kääntyi kannoillaan lähteäkseen kohti tallia.

[Paige rullailee paikalle] (mikäli useampi pelaaja on sallittu, jos ette huoli poistun ääneti ja jälkiä jättämättä)

Hikisenä, uupuneena ja varmasti tulipunaisena kasvoiltaan Paige rullasi pyörätuoliaan eteenpäin Lonalin seuratessa rennolla ohjalla perässä tosin hiukna normaalia sähäkämpänä tuulen vuoksi. Nainen oli käynnyt suorittamassa kuntotreeniä niin hevoselle kuin itselleen ja tullut ratsailta B-kentän vierestä rampilta.

Rautias ruuna sai hervottomat säpsyt, kun pääkentällä musta ruuna loikkasi tuulenpuuskaa pakoon melkein aidasta läpi juuri kun he olivat menossa ohitse. Lonall loikkasi taakseni, Paige tartui reidellä lepäileviin ohjiin vasemmalla kädellä, jolloin ruunan voimakas kiskaisu pyöräytti tuolin ympäri. Paige oli vähällä menettää otteen ruunaan, mutta sain sen kuitenkin hallintaansa.

Paige mulkaisi ratsukkoa ja etenkin aidalla notkuvaa tummapukuista ratsuttajaa. Tämä ei kommentoinut tilannetta mitenkään josko edes nähnyt, mutta eipä ainankaan anteeksi pyytänyt. Paige jatkoi matkaa suivaantuneena kohti tallia. Samalla hän näki tupakoivan naisen parkkipaikalla. Hän kävi sisäistä kamppailua itseni kanssa, koska en pidä tupakoinnista etenkään urheilutilaisuuksissa ja -alueilla, niellen kuitenkin vihasa hän tervehti naista hymyillen ohi rullatessani.

Tuulen vuoksi tallin ovet olivat kiinni, joten he suuntasivat varaston nosto-ovelle, josta he pääsevät talliin turvallisesti.

Cheryl katse seurasi tiiviisti kentällä viipottavan ratsukon menoa - nimenomaan viipottavan. Cherylin silmät siristyivät arvioivasti kun ratsastaja ei pitänyt pohkeitaan tukemassa hevosta sen kavahdellessa tuulen mukana vaan irtosivat jättäen hevosen aivan yksin tilanteen kanssa. Mustan hevosen nopeat liikkeet saivat ratsastajan tasapainonkin heittelehtimään puolelta toiselle ja sai Cherylin lähinnä tuntemaan huonoa omatuntoa hevosta kohtaan. Se oli selvästi korkealuokkaisempi kuin ratsastajansa. Aidalla nuokkui mörökölli, jonka synkeä ilme saattoi johtua kentän ratsukosta. Siltikään mies ei avannut suutaan, mikä sai Cherylin vain hymähtämään. Ehkä se oli talliorja. Kun miehen katse pysähtyi Cherylin suuntaan, Cheryl irvisti takaisin.

Hevosen sävähtäessä taas kerran tuulen mukana, Cheryl huomasi takana liikkuvan rautiaan ja --- pyörätuolin? Se sai Cherylin tuhahtamaan kovaan ääneen ja pyöräyttämään silmiään. Hän kun ei pitänyt vammaisista etenkään urheilutilaisuuksissa tai -alueilla. Tuuli sai paljaat sormet kangistumaan kylmästä ja posket pistelemään.

Kirjaimiin asti palaneen tupakan tumpin tallaten kenkänsä päkiällä vasten asfalttia nainen lähti kohti tallia. Hän ei ollut ainoa - mörökölli käveli vain hieman Cherylin edessä, ollen tallin ovella ensimmäisenä. Pyörätuolinainen oli kadonnut, mutta ratsukko sähelsi yhä kentällä. Cheryl tuhahti kaksikolle vielä uudestaan, vaikka tiesi mörököllin todennäköisesti kuulevan tuulesta huolimatta. Naista ei vain kiinnostanut. Cheryl kiirehti ovelle, sukeltaen siitä sisään miehen sen avatessa. Todennäköisesti mies ei ollut edes huomannut Cheryliä, joka tunki väliin, mutta silti nainen ei osoittanut minkäänlaisia kiitoksen merkkejä.

(Tervetuloa vain :))

Outo tyyppi, irvistellä nyt tuntemattomille. Cain oli päättänyt jättää korkokenkänaisen omaan arvoonsa, kuten myös häntä mielenosoituksellisesti mulkaisseen pyörätuolilla kulkevan naisen. Mikä kaikkia tänäänkin vaivasi?

Mies kuuli kyllä tuhahtelun takaansa, mutta ei hidastanut askeltaan tai kääntynyt katsomaan, se olisi ollut turhaa. Hän kiskoi tummanharmaata takkiaan suojaamaan paremmin kaulaansa tuulelta ja avasi tallin oven huomatakseen sen äskeisen punapään änkeävän sisälle samalla ovenavauksella. Olihan Cain tottunut, että Rosings Parkissa pyöri omissa ulottuvuuksissaan leijuvia ihmisiä, eikä hän yleensä kaivannut keneltäään kiitoksia, mutta naisen olemus vaikutti siltä, että tuolle olisi aivan pakko kuitata jotain.
"Ole hyvä vain", Cain totesi sarkastiseen sävyyn.

Etuovelta kuului ääniä, korkokenkien korkojen raavinta ja sarkastinen mies ääni. Oletettavasti ulkona ollut kaksikko saapui sisään yhtenä könttinä. Olikohan kyseessä pariskunta? Tosin siihen taisi tulla vastaus, kun nainen ei pätkääkään välittänyt miehestä vaan jatkoi kopisteluaan pitkin tallin käytävää.

Paige harjasi ruunansa ratsastuksen jäljiltä, kyynärsauvoja apuna käyttäen hän sai puettua ruunalleen myös fleeceloimen päälle ja talutettua sen hetkeksi karsinaan kuviatteleman. Varustehuolto ei ollut mitään helpointa, kun tuolin kanssa on pakko liikkua. Satulaa ei saa kannettua keppien kanssa ja on se hankalaa tuolistakäsinkin.

Rullasin kuitenkin satulahuoneeseen Lonalin painava koulusatula sylissäni, sain siirettyä sen vaivoin kaappiin. Tekisi hyvää ihan vain hetken olla eikä tehdä mitään, mutta loput varusteet on viellä tuotava paikoilleen. Kuolainten ja suojien pesun jälkeen sain tuotua loputkin varusteet sylissäni kaappiin. Märät suojat kuivasin pyyhkeeseen ja vein kuivariin Lonaliin tangolle kuivumaan.

Lähdin kohti yläkertaa kyynärsauvojen kanssa, katsomaan onko kukaan katsomossa tai oleskeluhuoneessa. Esim nuo hiukan omituiset ulkona olleet henkilöt. Ihme möreää sakkia. Paige oli jo tyyntynyt ulkona tapahtuneesta välikohtauksesta ja oma iloinen itsensä, valmiina tekemään tuttavuutta myös räväkästi pukeutuvan tytön kanssa tai tuon tummiin pukeutunene ratsastajan kanssa. Kenties heistä jompi kumpi olisi ollut kiinnostunut Lonalin esteratsastuksesta, mikäli Miranda ei siitä innostuisi.

Cheryl kuuli matalan miesäänen takanaan. Hän pyörähti ympäri päkiöillään ja iski silmää huulillaan tuttu, vino sarkastinen ja huvittunut hymy, jota ei ollut luotu ihmisten iloksi - siitä näkyi puhdas vittuilu jo kauas. Nainen ei sanonut vieläkään sanaakaan, vaan pyörähti takaisin eteenpäin. Reippaat askeleet kopisivat vasten lattiaa naisen astellessa käytävän halki kädet mustan nahkatakin taskuissa. Matkalla hän vilkaisi silmiään pyöritellen pyörätuolinaisen suuntaan, hän ei käsittänyt miksi ihmisten täytyi väkisin tehdä jotain, mihin ei selvästi heitä ollut tarkoitettu. Josset osaa edes kävellä, älä ratsasta, kiitos.

Cherylin päämäärä oli ratsastajien kaapeilla, koska eihän hän nyt niin typerä ollut (Eikö?) että olisi alkanut teutaroida korkokengissä hevosensa kanssa. Kaapillaan hän potki korkokengät kaappiin, kaivoi ratsastusvaatteensa - kalliit ratsastushousut, joihon oli säästänyt pitkää ja toisen takin. Ariatin takki oli lämmin ja kotoisa päällä, hän piti sen navy-punaisesta väristä. Hän käveli sukkasillaan pukuhuoneeseen, jossa lukitsi oven - tosin vain kaapeille johtavan. Cheryl kyllä vilkaisi toista ovea, mutta koki sen turhaksi.

Siinä missä ihmiset tallilla kykenivät näkemään hänen tatuointinsa kaulassa sekä kämmenselissä ja sormissa, olivat myös etureidet niihin peitetty. Moneen tatuointiin liittyi oma tarinansa - vaikka hän oli muutaman ottanutkin vain niiden kauneuden vuoksi. Monesti leimat liitettiin vain Cherylin pukeutumistyyliin, mutta hän piti ajatuksesta, että ne merkitsivät aina jotain vaihetta tai asiaa hänen elämässään.

Tämäpä oli kummallinen päivä. Cain antoi katseensa pysyä koppavassa silmäänsä iskevässä naisessa samalla neutraalilla tavalla, jolla katsottiin järkensä menettäneitä, kun ei haluttu provosoida heitä hyppimään seinille. Mies oli jo sen verran tottunut hevosenomistajien ja muiden tallilla hääräävien aivopieruihin, että ei viitsinyt kummastella tilannetta sen enempää. Hän kävi ohimennen vilkaisemassa, mahtoiko sen erään ruotsalaisprinsessan lipizza olla sovitusti karsinassaan. Se hevonen olisi hänellä seuraavaksi vuorossa, mutta jos ratsu olisi vaikka omistajansa toimesta kadonnut kuin tuhka tuuleen, olisi hänellä ollut enemmän aikaa hoitaa muita asioitaan. No, näin ei kuitenkaan ollut, vaan kimo paistatteli päivää karsinassaan. Hienoa.

Cain suuntasi kulkunsa yläkerran oleskelutilaan, jossa saisi hetken hahmotella raporttiensa sisältöä ja mahdollisesti seurata samalla maneesissa tapahtuvaa toikkarointia. Toivottavasti miljoonalla muullakin ei ollut yläkerrassa pyöriminen mielessä, mies ei jaksanut nyt mitään kaaosta.

Toistaiseksi tilanne näytti rauhalliselta - vain se pyörätuolinainen, joka oli vaihtanut tuolinsa kyynärsauvoihin. Pienesti naiselle nyökäten Cain vetäytyi sohvan nurkkaan töihinsä.

Tummatukkainen ja mustiin pukeutunut mies saapui juuri Paigen jälkeeni oleskelutilaan. Nainen keitti kahvia keittiönurkkauksessa ja hetken jo ehti epäillä, ettei mies tervehtisi ollenkaan, mutta korrekti nyökkäys sieltä irtosi ennen kuin tämä painui sohvan nurkkaan kirjoittamaan papereitaan.

"Moikka, keitin kahvia, siitä riittää sinullekin jos haluat", Paige sanoi kiertäessään keittiösaarekkeen ja noustessaan baarijakkaralle aavistuksen kömpelösti keppien vuoksi. Pieni kurkotus ja hän sai kahvinsa nenän eteen. Paige käänsi tuolia hiukan viistoon niin että näki miehen, mikäli tästä keskustelukin syntyisi. Mutta malttamattomaan tapaansa ei voinnut olla hiljaa, vaan jatkoi.

"Niin minä olen Paige Nolan ja omistan sen rautiaan kouluhevosen Lonalin. Ei olla täällä viellä kauaa oltu, mutta ruuna tuntuu viihtyvä. Oletko töissä täällä?", Nainen kihisi intoa saada kuulla miehestä lisää. Samalla hän myös pohti onkohan se kummallinen tyttö viellä jossakin.

Cheryl oli pian vaihtanut vaatteensa ja käynyt kiskomassa kaapista nahkasaappaat jalkaansa. Hän omisti niitä kahdet, joista molemmat olivat ihan liian kalliit: toiset, joita hän käytti lähinnä valmennuksissa ja kilpailuissa ja toiset, joiden vetoketju oli hieman rikki kantapäästä. Ei niin edustuskuntoiset, mutta syy oli mainittu jo aikaisemmin. Ratsastussaappaat olivat kalliita.

Nainen kaivoi puhelimen taskustaan, sitä selaillen melkein törmäten oveen, jonka kautta kulki oleskeluhuoneeseen. Hän kohotti katseensa puhelimesta vain nopeasti, kun kuuli naisen äänen. Paige Nolan, pyörätuolissa oleva hevosenomistaja. Tällä hetkellä nainen istui yhdellä jakkaroista, kyynärsauva vieressään. Ehkä nainen ei ollutkaan täysin liikuntakyvytön.

"Meinaako joku juoda ton?" Cheryl kysyi kummempia tervehtimättä ja osoitti kahvia etusormellaan. Puhelimen kello kertoi, että Cherylillä ei ollut järkyttävä kiire.

Cain yritti suojautua katsekontaktilta ja muiden ihmisten lähestymisiltä tutkimalla papereitaan kuin niissä olisi ollut jotain kovinkin kiinnostavaa, mutta se ei näyttänyt auttavan. Pian lyhyt vaaleahiuksinen (Vai olivatko ne vaaleat? Cainin oli pakko vilkaista varmistaakseen, oliko oikeassa.) nainen avasi suunsa ja alkoi puhua jotain kahvista. Mies oli juuri saanut otettua mukavan asennon, eikä olisi viitsinyt siirtää papereita leviämään pitkin sohvaa noustakseen hakemaan kahvia. Asian esittänyt tuntematon nainen, varmaan joku hevosenomistaja, vaikutti kuitenkin harmittomalta, joten Cain ei viitsinyt tyrmätä tarjousta yliampuvan epäkohteliaasti - sen verran hänkin osasi ajatella.
"Kiitos", hän vastasi ja jos ei hymyillyt, niin kasvoilla käväisi ainakin täysin normaali, kahvinkeittäjää väheksymätön ilme.
Kun nainen alkoi puhua hevosestaan, mies joutui katsomaan toista hieman tarkemmin. Ei näyttänyt tutulta, ei siis ollut hänen ratsuttamiensa hevosten omistaja. Hyvä. Tyynesti hän katseli hetken tuon keppejä. Ei käynyt kateeksi.
"Olen Cain Brinton, ratsuttaja", Cain vastasi. "Minkä tason kouluratsu se on?" hän uteli vastoin tapojaan, sillä ilmeisesti jotenkin vammaantunut ratsastaja Rosings Parkin kaltaisessa kisakeskuksesa tuntui oudolta. Kilpailiko hän?

Lopulta se tympeän oloinen punapääkin ilmaantui samaan huoneeseen kyselemään siitä samasta kahvista, josta tässä oli hössötetty. Cain ei edelleenkään ollut aikeissa raahautua hakemaan kahvia, joten kai kahvin voisi erittäin kohteliaasti tarjota jollekin toiselle.
"Sinä varmaankin", mies hymähti.

Oleskeluhuonessa alkoikin olla jo vipinää. Samalla kuin tuo tummatukkainen mies esittäytyi saapui myös tuttu punapää, tosin nyt hieman inhimillisimmissä varusteissa talliolosuhteisiin. Paige pohti pitäisikö hänen esittäytyä tytölle viellä ja päätti olla kohtelias kun tämä kerta tuli saman tilaan.

"Juo pois vain, minä olen muuten Paige Nolan omistan sen rautiaan kouluruunan Lonalin. Niin tosiaan Cain, kilpailen tällä hetkellä Lonalin kanssa vaativa B tasolla ja tähtäimessä olisi siirtyä vaativa A tasolle. Kilpailemme myös vammaisratsastajien laukkaa sisältävällä ohjelmalla, ryhmäni on 4 vammaisluokissa. Minulla on todistukset, joilla saan kilpailla avoimissa luokissa käyttäen apuvälineitäni. Lonall puolestaan on kilpaillut myös esteillä 120cm korkeudella nuoruudessaan, mutta oli liian kiltti ja päätyi meille vammaisilla", Paige naurahti ja vilkaisi samalla molempien reaktioita. Hän ei pelännyt ottaa katsekontaktia.

"Mutta minulle on tulossa ainakin yksi uusi hevonen jonka kanssa pääsemme mahdollisesti starttaamaan jo tälle kaudelle vB:tä sen on samoin kuin Lonal hyvän alkukoulutuksen saanut, mutta minä olen sen ensimmäinen pararatsastaja, joten en viellä ole varma kuinka homma alkaa sujumaan. Mutta onneksi täällä on paljon reippaita ratsuttajia, joita on kehuttu myös meidän piirreissä avuliaksi. Pararatsastajan hevonen kun tarvitsee myös ihan kunnon läpiratsastusta minun tapuksessa ratsastusta molemmilla jaloilla, etteivät ne vinoudu tyysti", Paige jatkoi ja alkoi jo epäillä ettei saisi mitään keskustelua aikaiseksi.

Hän siemaisi kahvikupistaan kunnon huikan, vaikka viellä totutteli juomaan kahvia. Saksassa se taito oli opittu vähän kuin pakosta, mutta silti energia juoma tuntui helpommalta vaihtoehdolta vaikkakin se pitäisi olla hänen ehdottomalla nounou-listallaan. Mies luki papereitaan kiusaantuneen oloisena ja punapää askarteli kahviaan.

Cheryl keräsi hiuksensa korkealle ponihännälle odottaessaan vastausta kysymykseensä. Cheryl ei ollut huomannut papereitaan tutkivaa Mörökölliä heti, mutta äänen kähistessä vastauksen nainen vilkaisi miestä nopeasti harmailla silmillään. Myös vammais-blondin antaessa luvan juoda loput, kaatoi nainen tyytyväisesti pää kallellaan mukin täyteen tummaa nestettä. Cherylillä oli tarkka kahvinjuonnin rutiini: aamuisin sekava ja ylimakea resepti maitoa ja sokeria sekaan, mutta päivällä mustana.

Paige, Cain, Cheryl keräsi nimiä blondin puheesta. Nainen ei ollut yllättynyt kuullessaan naisen olevan koulupainoitteinen: näkihän sen nyt jo pyörätuolistakin, että se olisi varmasti parempi vaihtoehto. Vau, laukkaa, olisi Cheryl tahtonut sanoa, mutta tajusi sentään olla hiljaa: olihan kyseessä kuitenkin Vaativan B:n tasoinen ratsastaja, ainakin omien puheidensa mukaan. Reippaat ja avuliaat ratsuttajat saivat naisen myös hieman huvittuneeksi. Ainakin huomiseen asti. Cheryl oli monia asioita, mutta reippaaksi ei nainen itseään sanoa.

"Cheryl", punapää töksäytti Paigen hiljetessä, vähän tylyyn sävyyn tuijotellen kahviaan mieluummin kuin muita huoneessa olevia "Mustan kuusivuotiaan omistaja. Huomisesta asti myös työntekijä."

Mörökölli ei tainnut myöskään olla puhelias heppu vaan tönötti sohvalla tympeä ilme kasvoillaan. Cherylin mieli vaelsi nopeasti miettimään Lucan ruokintaa, jota oli laskeskellut eilen uudestaan saadessaan tallin rehun laadun tiedot. Nainen ei ollut kukkahattutätitasoa perfektionistisuudessa, mutta kohteli hevostaan sen ansaitsemalla tavalla. Mikäli hän kykeni hevosen terveyttä edistämään omilla teoillaan, niin hän myös teki.

[Anteeksi jäätämiseni, olin hukkua kuoliaaksi kouluhommiini :D]

Cain antoi meripihkan sävyisten silmiensä mittailla selostajaa katseellaan, välttäen tottuneesti ajautumasta katsomaan toista silmiin kovin pitkäksi ajaksi. Mies ehti jo unohtaa puolet naisen kertomuksesta ennen kuin se oli loppunut. Vammaisratsastus kun ei ollut hänen kiinnostuksenkohteidensa top 10 listalla, jos ylti millekään sijalle.

Toteamus avuliaista ratsuttajista sai toisen suupielen kohoamaan aavistuksen verran Cainin käydessä mielessään läpi Rosings Parkin ratsuttajavalikoimaa. Asiakaspalvelua parhaimmillaan. Tokihan hänkin oli auttanut pari kertaa päänsä kolauttaneen ratsastajan ylös tantereesta ja metsästänyt karanneita hevosia kun oli sattunut paikalle sopivasti ja tervehti ainakin yleensä jos joku hänen tielleen ajautui, mutta... Tallityöntekijät olivat sitä varten, että joku juoksisi asiakkaiden toiveita toteuttamassa.
"Se on aina hyvä että kokee saavansa apua", hän totesi neutraalisti antamatta sarkasmin juuri kuulua äänestään tai huvittuneisuuden näkyä ulospäin, jos niitä ei osannut hakemalla hakea.

Punapään esitellessä itsensä Cain vilkaisi tuota vuorostaan paperinivaskansa yli.
"Toivottavasti viihdyt." Iloisessa joukossamme, hänen teki mieli lisätä muutenkin ironiselta kuulostavaan toivotukseensa, vaan ei viitsinyt. Saisi vielä vihaisen Effien kimppuunsa jos jäisi kiinni oudosta kuittailustaan.

[Otin mukaan toisen tarinan, vaikkei se aikajärjestykseeä olekaan ehkä ihan luontevin]

Paigesta ilmapiiri kävi kiinnostavaksi. Eikö elämä Rosing Parkissa ollutkaan niin ruusuinen, kuin väitettiin? Punapää tuntui tietävän aiansa ja muistutti hyvin pitkälti hänen työtovereitaan Saksasta. Kiire töksäyttää ja poistua paikalta. Paige puolestaan oli ennemmin keskustelua rakentava henkilö, kuin siitä poistuva.

"Olette siis molemmat ratsuttajia. Tykkääkö kumpikaan vauhdista tai tietääkö kuka pitää? Lonal kaipaisi jotain hurjapäätä maastoilemaan, en ehkä hentoisi sitä viellä ainankaan tallityöntekijöille antaa tai mistä minä tiedän kuinka taitavia ne ovat, mutta kun en tiedä mitä ruuna tekee maastossa", Paige totesi.

"Tosin olenhan minä saanut jo sille kävelyttäjä, nimittäin kartanon puutarhuri Alfie oli yksipäivä tallinkäytävällä ja hän ratsasti Lonalilla. Hauska heppu, hän käyttää Lonalia kevyille lenkeillä toverinsa seurassa. Minua harmittaa kun en itse pysty sillä yksin lähteä päästelemään eikä sillä ole hyppääjääään. Miranda ei vissiin ihan kiinnostunut siitä kun se on vähän ruosteessa", Paige jatkoi.

Hän ei tiennyt oliko kumpikaan kenttäratsastaja, joten ei tarjonnut maastoesteitä. Mutta olisiko näistä kahdesta joko jöröttäjästä tai punapäästä Lonalin vauhdittajaksi ja lihaksien notkistajaksi?

Cheryl naurahti kevyesti Mörököllin toivotukselle. Suoraan sanottuna Cheryl ei usein viihtynyt yhtään missään. Hän sieti typeriä ihmisiä aina tiettyyn pisteeseen asti (eli ei lähes lainkaan), ratsasti ärsyttävimmätkin hevoset ammattimaisella tasolla ja oli tyytyväinen työhönsä, mutta ei nähnyt viihtymistä millään tavalla tarpeelliseksi. Yleensä kaikki tilanteet, joissa Cheryl pystyi sanovan koskaan viihtyneen, olivat sisältäneet (paljon) alkoholia.

"Varmasti viihdyn", Cheryl kuitenkin vastasi niin siirappisella äänellä, että se tihkui sarkasmia. Punainen hiussuortuva valui hiuksille poninhännästä karanneena, kun nainen nosti kahvimukin huulilleen. Laukkaamisen ammattilainen ei lopettanut höpöttämistään vaan jatkoi turhia juttujaan suu käyden kuin vaahdoten. Cheryl kurtisti kulmiaan. Oliko toinen jonkinlainen stalkkeri vai mistä se tiesi Cherylin olevan ratsuttaja? Nainen ei muistanut maininneensa asiasta. Nenä nyrpeänä hän laski vaaleanharmaiden silmiensä katseen takaisin kahvikuppiinsa, joka tuntui olevan paljon mielenkiintoisempi kuin huoneessa olevat ihmiset. Ehkä punapään pitäisi vain karata ratsastamaan hevosensa.

Keitä hittoja edes olivat Alfie ja Miranda?, Cheryl ajatteli ja antoi kahvin valua vieläkin tupakanmakuiseen suuhunsa. Ei sillä, että häntä olisi oikeasti kiinnostanut. Alfie kuulosti karvaiselta maskottieläimeltä ja Miranda, no, Sinkkuelämäältä, jota mutsi oli katsonut pakonomaisesti Cherylin ollessa nuorempi.

Cain katsoi punapäätä omalla mitta-asteikollaan pitkään (noin kaksi sekuntia), kun toinen ilmoitti sarkastiseen sävyyn viihtyvänsä. Ainakin naisen asenne oli viihdyttävää, jos ei muu.

Vaaleahiuksisen puheet saivat miehen välittömästi pohtimaan, kuka oli tämä "hauska heppu" Alfie. Puutarhuri ilmeisesti. Varmaankin se kukkakeppiä muistuttava hattaratukka, joka oli pari kertaa hänen näköpiiriinsä eksynyt. Hän ei edes yrittänyt ymmärtää, mitä hohtoa joku saattoi nähdä pusikoiden tonkimisessa työkseen. Cain painoi kevyesti huuliaan yhteen, jottei olisi möläyttänyt naiselle mitään typerää jonkun innokkaan heppatytön etsimisestä ratsuttajan sijaan. Olipa hän asiakaspalvelutuulella tänään.
"Ehkä joku löytyy. Kysyitkö toimistosta?" Cain näytti kysyvän ennemminkin papereiltaan kuin Paigelta.

"Ei en ole viellä käynnyt toimistossa, muutakuin saapumispäivänä. Eikös se ollut Effie niminen oranssihiuksinen nainen hallintovastaavana tai hän oli ainankin silloin toimistossa", Paige mietti.

Oikeasti Paigen täytyisi pikku hiljaa siirtyä opetustehtäviin koulun liikuntasaliin, mutta häntä kiinnosti mihin tilanne oli menossa. Molemmat tuntuivat olevan hiukna etäisiä ja sulkeutuvia persoonia. No toisaalta ehkä heistä ei ole haittaakaan, koska Paigekin oli tavallaan neutraali vaikka olikin mielellään äänessä. Hän kuitenkin yritti välttää prinsessalta kuulostamiselta, joita tallilla tuntui liikkuvan jo riittävästi. Eikä hän itsekään oikein niitä jaksaisi.

"No, mutta jos teistä ei saa hurjapäätä ulkopuolisestikaan palkattua, niin täytynee käväistä toimiston kautta ja sitten rientää töihin", Paige totesi hörppien kahviaan loppuun.

Hän selasi puhelintaan näpyttäen vastausta fb seinälleen ja lisäten kuvan instagramiin itsestään ja Lonalista päivän treenin jäljiltä 'Reippain mielin eteen päin'.

Effie kuulosti Cherylille etäisesti tutulta ja pään sireenit kiljuivat POMO POMO POMO, mutta punapää ei voinut mitään ajatuksilleen. Päässä kun loikkivat jo Rosings Parkin omat maskottimuppetit, Effie-possu, superkarvainen-Alfie ja Sinkkuelämää-Miranda, josta oli jostain systä tullut nukke. Cheryl virnisteli itsekseen ajatuksilleen mukinsa takana. Olihan hän hauskin ihminen, jonka tunsi. Viininpunaisin kynsin koristellut sormet kietoutuivat mukin ympärille, joka oli sulattanut tuulesta kohmeiset sormet.

Naisen ilme oli jotain irvistyksen ja virneen väliltä pyörätuolinaisen jatkaessa puhumistaan. Blondin luonne ei todellakaan ollut Cherylin makuun. Cheryl ei pitänyt ihmisistä, jotka puhuivat liikaa.

"Joo, mä vähän pelkään vauhtia. En mä ees uskalla laukata, toisin ku sä", Cheryl vastasi rennolla äänellä, josta kuulsi läpi vain ohut, lähes huomaamaton sarkastinen sävy. Nainen ei katsonut blondiin päin, vain puoliksi juodun kahvinsa tummaa pintaa. Häntä tämä keskustelu ei juuri innostanut. Toisaalta olisi ihan hauska ajatus jos blondi, tai vaikka mörökölli, luulisi hänen olevan 6-vuotiaan orin omistaja, joka ei uskannut laukata. Eiväthän he tienneet millainen Luca oli, eivätkä varsinkaan Cherylin ratsastustaustaa, joka oli täynnä arvokisoja ja sisälsi muutaman GP-startin kahden vuoden takaa.

Blondi kuitenkin sulki viimein suunsa ja katseensa mukista nostaessaan Cheryl näki toisen näpyttelevän puhelintaan. Mörökölli näytti yhtä mörököllille. Ehkä Cherylin kannattaisi kaataa loput kahvistaan tiskialtaaseen ja häipyä ratsastamaan hevosensa.

Cain nyökkäsi Paigen toteamukselle. Hän ei keksinyt hyvällä tahdollakaan syytä, miksi olisi haalinut lisää hevosia ratsutettavaksi tai mikä pahinta, huvikseen vain ratsastettavaksi. Olihan hänellä työnsä puolesta riittävästi kopukoita työn alla sekä lisäksi sen tampion Alwoodin hannover, jolle omistaja ei pärjännyt alkuunkaan, vaikka hevosessa selvästi oli potentiaalia vaikka mihin.

Mies katsoi punapäätä lievästi huvittunut häivähdys kasvoillaan tuon selostaessa, ettei uskaltanut laukata. Sen oli oltava sarkasmia, sillä ei kukaan niin idiootti voinut olla, että huutaisi osaamattomuuttaan Rosings Parkin oleskelutilassa. Ihan hyvä heitto, se oli pakko myöntää.
"Siinä on riskinsä jos liian lujaa menee", Cain totesi vakavaa teeskennellen. Suosin käyntityöskentelyä, hän sentään malttoi jättää sanomatta. Kummallinen tunnelma, mutta ei se miestä häirinnyt. Hänen täytyisi kohta jatkaa töitään.