Avunantajaa, muuttopäivä

[avoin peli, ihan kaikki tervetulleita]

Ajelin jännittyneenä Birminghamin lentokentältä kohti Hexhamia ja sieltä Rosing Parkiin. Ystävällinen henkilökunta lentokentällä auttoi lastaamaan Lonalin lentoboksista autoon ja eräs heistä talutti ruunaa hetken lentokonehallien suojassa. Hevosten purku oli järjestetty hienosti kyseisellä kentällä ja meidän mukana matkusti myös kolme laukkahevosta. Onneksi autokin oli tuotu oikeaan osoitteeseen ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Hexhamista piti nousta kyytiin uusi henkilökohtianen avustajani, jonka kanssa olemme keskustelleet paljon skypen välityksellä. Hän kuitenkin soitti matkalla että hänen äitinsä on joutunut sairaalaan ja lähtee häntä tapaamaan Lontooseen asti. Mutta iloinen nuori nainen totesi Rosin Parkissa olevan niin paljon avuliaita ihmisiä, että pärjään melkovarmasti ja pärjään hätätilanteesa yksinkin.

Puuduttava yli neljän tunnin köröttely oli vihdoinkin ohi. Matkalla oli tietenkin pysähdellyt ja juottanut Lonalin, mikä oli sekin operaatia yksikseen. Ajelin hyvin hoidetulla pihatiellä, jota ympäröi valtavat vanhat puut. Meitä vastaan käveli kaksi ratsukkoa omaa väylääns pitkin. Molemmat ratsastajat vastasivat hymyillen tervehdykseeni. Kaarsin rauhallisesti Rosin Parkin etupihalle ja parkkeerasin auton niin ettei sen pitäisi olla kenenkään tiellä.

Könysin notkean epävarmasti alas autosta ja pitäen kiinni autosta sain nostettua pyörätuolini alas ja istahdin siihen helpottuneena. Tosin kaikista rasittavin osuus olikin viellä edessä, hevosen ja tavaroiden purku. Avasin Lonalin varustekaapin oven, josta se näkee ulos ja nappasin ruunan loimikassin ensimmäisenä syliini. Heippasin sen näppärästi olkani ylitse ja pyörätuolin sarkoihin kiinni. Syliini otin viellä kangaskassin, missä on ruunan suojat ja hoitolaukun. Lähdin rullaamaan loivaa ylämäkeä kohti tallin pääovia. Onneksi ovi oli auki tänä kauniina päivänä.

"Huhuu, onko ketään paikalla. Olen Paige ja muutetaan Lonalin kanssa tänään tänne. Olisiko joku ehtinyt tulla ottamaan ruunaa autossa? Eikai haittaa että auto on etupihalla nyt purun ajan", huhuilin tallikäytävällä rullaillessani.

[Täältä tullaan (:]

Brock oli kengittänyt kolme hevosta ja viimeisen orin kanssa oli mennyt pieni ikuisuus. Muuten rauhallista miestäkin oli ruvennut turhauttamaan, kun ori talloi röyhkeästi hänen päälleen ja potki jalkaa pois vahvojen reisien välistä kengityksen ajan. Kahden auktoriteetin välinen taistelu oli kestänyt naurettavan kauan, mutta toisaalta, omistaja oli orin ongelmista etukäteen varoittanutkin. Kaiken jälkeen sillä oli kuitenkin neljä uutta hyvää kenkää ja hän oli saanut oikaista selkäänsä hetkeksi. Brock saattoi vain ajatella, kuinka hyödyllinen opetuskokemus äskeinen röyhkeä ori olisi ollut Agatalle ja ajatus sai miehen vaiteliaaksi. Tuntui typerältä haikailla Agatan perään, hänellä oli nyt varmasti jo uusi hyvä työ, asunto ja vakaampi elämä puolivalmiina kengittäjänä.

Kolme hevosta riitti tältä päivältä Brockille ja sovittuaan käytävällä vastaan tulleen kestoasiakkaan kanssa uudesta kengitysajasta ensi viikolle, hän lähti Aben luo. Miehen matka keskeytyi, kun hän kuuli huhuilun ja kääntyi äänen puoleen. Pyörätuolissa istuva nainen oli tuskin sitä, mitä Brock oli olettanut näkevänsä mutta hän käveli naisen luo ja koki velvollisuudekseen auttaa, kun kerran oli paikalla ja periaatteessa toimeton. "Hei", hän tervehti. "Voin auttaa."
"Brock Avery, kengittäjä", hän esittäytyi hieman hymyillen ja ojensi kouransa käteltäväksi. "Ja ei haittaa, siinä on hyvä ottaa hevonen ulos."

Tallinkäytävältä löytyi jäätävänkokoisen työhevosen karsinan edestä, iso kokoinen nutturapäinen mies. Mies esittäytyi kengittäjäksi (ahaa, voinen kääntyä miehen puoleen Lonen kavio-ongelmissa).
"Moi tosiaan, jos viitsit tulla laskemaan sillan ja otta ruunan pihalle, niin olisin todella kiitollinen", hymyilin miehelle, joka oli selvästi hämmentynyt mitä Rosing Parkissa tekee pyörätuolissa istuva henkilö. Kuitenkin kohtelias mies lähti hymyillen mukaani ja jutteli niitä näitä.

Ensivaikutelmani Rosing Parkin ihmisistä oli siis sitä mitä minulle oli lupailtukin. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita.

"Jos otat ruunan ulos, niin voin taluttaa sen siitä sitten itse talliin. Ja jos mitenkään viitsit niin ottaisit sen satulan kantoon varustetilasta", tiedustelin mieheltä. Joka seisoi hevosautoni vieressä, toivoin sydämmeni kyllyydestä ettei perheeni varakkuus ole ongelma. Uusi auto, hienot vaatteet ja hyvä käytöksinen hevonen, en halua vaikuttaa hienohelmalta. Olinhan tulossa suoraan lentokentältä, minkä vuoksi jalassani oli tiukahkot mustat pillifarkut, college paita ja nahkatakki. Kaulaan olin kietonut valkoisen kaulahuivin ja jalassani oli valkoiset lacosten tennarit, joka ei ole perinteisin tallivaruste.

Siirryin lastaussillan edestä ja nousin ylös tuolistani napaten kiinni auton kyljessä olevasta renkaasta. Ylös nousemiseni oli yllättävän ketterä ja tuntui hyvälle, vaikka ulkopuolisen mielestä se oli varmasti hyvin huteraa. Avasin yläluukun ja sen jälkeen sillan kiinnikeen puoleltani. Käännyin miestä päin hymyillen.

"Mieluusti", Brock vastasi naiselle ja lähti hänen mukanaan tallipihalle. Brock käveli pyörätuolilla liikkuvan naisen takana tallipihalle ja katseli tämän menoa. Hänestä oli mielenkiintoista, että selvästi tavalla tai toisella vammautuneella ihmisellä oli hevonen ja huolimatta hiljaisuudestaan, hänen teki mieli kysyä asiasta. Se tuntui kuitenkin typerältä ja tungettelevalta, joten Brock tyytyi kävelemään pihalta löytyneen trailerin luo. "Ehdottomasti", hän hyväksyi Paigen pyynnöt ilman pienintäkään epäröintiä. Satulan kantaminen oli vähintä mitä hän saattoi tehdä ja tallin työntekijä kun oli, ei hänellä tainnut edes olla mahdollisuutta olla auttamatta. Ajatus Paigesta taluttamassa omaa hevostaan oli kumma, mutta hän antoi omistajan tehdä asiat miten itse tahtoi ja tiesi varmasti parhaakseen.
Mies avasi takaoven tottunein ottein ja katsoi ihmeissään, kuinka pyörätuolissa äsken istunut nainen nousikin kahdelle jalalle. Ellei mies olisi seisonut toisella puolen traileria, hän olisi tarjoutunut tueksi. Brock pakottautui siirtämään katseensa Paigesta trailerin siltaan, jonka laski kevyesti maahan ja katsoi sitten sisällä seisovaa hevosta. "Krhmn, mikä hevosesi nimi on?" hän kysyi sitten, ja tarkkaili hevosta ennenkuin astui trailerin sillalle. Rautias ruuna isoilla merkeillä oli mukavan näköinen ja mitä luultavimmin hyväkäytöksinen, jos sitä saattoi käsitellä pyörätuolissa kulkeva nainen.

"Herran nimi on Lonall. Se on ihan kiltti ja sen pitäisi kyllä tulla kiltisti alas autosta, ainankin tähän asti se on tullut", vakuuttelin miehelle joka nousi siltaa pitkin autoon ja alkoi avata väliovea päästäkseen ruunan luokse.

"Se on ollut tosi nätisti ja saisin sen itsekin sieltä ulos, mutta lentokentällä ne lastasivat sen taaimmaiseen loossiin, niin minulla on vähän vaikeuksia päästä sinne asti. Lentokenttä henkilökunta kun olivat niin älyttömän avuliaita. En ole ennen Birminghamin kenttää käyttänyt ja olin kyllä otettu saamastamme huomiosta. Myös mukanamme matkanneet laukkahevoset saivat hyvää huomiota. Lentohenkilökunta näytti missä hevosia voi talutella, lentokonehallin takana varjossa. Lentokoneesta Lonalin ulostaluttanut mies tarjoutui taluttamaan sitä puolestani laukkahevosten perässä. Laukkahevoset tosin olivat hiukan hermostuneita vieraassa paikassa, niin huikkasin miehelle että vie Lonalin ekaksi se kun on rauhallinen tyyppi. Myös laukkahevoset rauhoittuivat, he olivat uskomattomia", räpätin samalla kun mies askarteli ruunaa ulos autosta ja laskeutuessani samalla takaisin tuoliin.

Mies talutti ruunan rennolla narulla pihalle ja antoi minulle. Lähdin taluttamaan ruunaa kohti tallia, se seurasi tottuneesti perässä vaikka naru oli vain reisieni välissä, jotta pystyn rullaamaan eteenpäin käyttäen molempia käsiä.

"Jos tosiaan haluat niin kaikki sieltä on tulossa sisään, niin ota mitä saat. Se satula on tärkein sitä en oikein itse saa noin pitkää matkaa kuljetettua", huikkasin miehelle joka katseli lähes tulkoon täytteen tungettua varustekaappia, joka on kooltaan ihan riittävä, seisomaankin mahtuu. Mutta täytyyhän rakkaalla ruunalla olla paljon tavaraa elääkseen.

Brock käveli avautuneeseen traileriin sisään nyökättyään hevosen omistajalle hyväksyvästi. Hevosesta kyllä huomasi, jos se oli huonolla tuulella, eikä Lonall vaikuttanut ongelmalliselta. Paige oli ihastuttavan puhelias, vaikka hänen puheensa sai Brockin vaiteliaisuuden korostumaan. Hän käveli ruunan luokse ja tervehti sitä matalalla äänellään ja sipaisten kädellään sen vaaleanruskeaa kaulaa.
Lonallin purkaminen ulos autosta ei ollut Brockin ensimmäinen kerta ja se meni sujuvasti myös ruunan yhteistyökyvykkyyden ansiosta. Ruuna laskeutui siltaa pitkin ja Brock asteli sitä pitkin myös hevosen vierelle ja taputti sitä rempseästi. "Hyvä tietää, että lentokentänkin henkilökunta osaa hoitaa hommansa", hän tajusi kommentoida naisen kertomukseen. Asiakastilanteissa lyhyet murahdukset kun eivä tuntuneet riittävän. Hän nyökkäsi Paigen sanoille ja katseli, kuinka helposti ruuna kulki tämän kanssa talliin. Siinä oli selvästi samaa lauhkeutta kuin Abessa.

Varustekaapista Brock otti toiseen käteensä satulan ja toiseen keräsi muita tykötarpeita, tyhjentäen kaapin sisällön lähes puoleen. Hän halusi olla avuksi ja mahdollisimman tehokas, joten miksei hän kantanut niin paljon kuin saattoi ja jaksoi, mikä oli paljon. Iso kassillinen tavaraa ja satula siirtyivät autolta kuitenkin helposti varustehuoneeseen, jonne hän ne jätti. Hän ei tiennyt uuden hevosen saapumisesta yhtälailla kuin tallityöntekijät ja hevosenhoitajat, joten hän ei myöskään tiennyt mihin tavarat kuuluivat, mutta oletti jonkun sorteeraavan ne vielä. Luottaen siihen, Brock palasi, käsiään pudistellen, takaisin trailerille. "Kannanko loputkin tavarat varustehuoneeseen?" hän tiedusteli, sillä se ei todellakaan olisi vaiva eikä mikään.

"Kiitos tuhannesti, se nopeuttaa minun toimiani", Paige vastasi ystävälliselle miehelle.

"Olet kengittäjä onko sinulla tilaa kengitettävissä? Lonall ei varmaan ihan vielä uusia kenkiä tarvitse, mutta sillä on ollut vähän ongelmia. Saksalaiset olivat erilaisia kengityksissään ja mielestäni päästivät vähän turhan isoiksi kaviot ja ne alkoivat halkeilla. Jos ehdit katsoa, niin voin tuoda ruunan näytille vaikka hoitopaikalle", nainen tiedusteli kengittäjältä.

Brock otti kantaakseen loputkin tavarat ja vältteli tunnetta, että hän näytti Paigen palvelijalta kantaessaan toisen puolesta vaikka mitä. Olihan hän nyt luoja vain tavallisen avulias.
"On minulla", hän vastasi hetken asiaa mietittyään. Kengitettäviä oli paljon, mutta ei liikaa. Jos Paige olisi pyytänyt pienen lauman verran kengityksiä hän olisi joutunut harkitsemaan kahdesti, mutta yksi hevonen ei järkyttänyt hänen aikataulujaan. "Käy hyvin", hän nyökkäsi hymyillen pienesti ja käveli varustehuoneeseen.

"Tulette siis Saksasta, vai?" hän uteli. Ihmisten tarinoita oli mielenkiintoista kuulla, sillä jokainen oli erilanen. Vaikka Brock ei puhunut paljoa, hän kyllä kuunteli. Kun he tulivat varustehuoneeseen, Brock laski varusteet muiden vierelle. Tavaraa oli paljon, mutta toisaalta hän ja Abe selvisivät hyvin vähällä. Eiköhän isolla, kalliilla tallilla ihmisillä ollut varaa ostaa hevosilleen vaikka mitä. Hänelläkin olisi ollut, elleivät ylimääräiset rahat menisi pääasiassa säästöön tai johonkin muuhun kuin hevoseen, joka tuntui pärjäävän hyvin yhdellä satulalla ja muutamalla huovalla. Se ei ehkä osannut valittaa, mutta Brock tiesi, että paksuharjainen hevonen viihtyi laitumellaan ja kärryjen edessä rennoilla lenkeillä paremmin kuin missään muualla.

Oh, taidan olla ihastunut. Jos täällä kaikki miehet ovat yhtä ystävällisiä ja oikeita herrasmiehiä, niin taidan viihtyä hyvin. Kiittelin tuhannesti miestä, joka oli raavailla lihaksillaan kantanut kaikki tavarani tai siis Lonen tavarat, minun sylissäni tuli omani eli yksi urheilukassillinen tavaraa.

"Haen Lonen, jos kerran ehdit katsoa ruunan tassuja. Ei niille nyt tarvitse tehdä mitään, mutta jos vilkaiset mikä on tarve ja mietit miten niitä saisi korjailtua tai saa niille nytkin tehdä jos haluaa. Kyllä se malttaa seistä, vaikka onkin matkustellut paljon yhdelle reissulle", Paige tokaisi iloisen rennosti työntäesään viimeistä kassia tyhjään varustekaappiin. Nainen ei ollut varma onko tämä hänelle ja Lonalille varattu kaappi, mutta saipahan varuste pussit pois silmistä ja satulan turvallisesti telineelle.

Sen enempää vastausta mieheltä odottamatta lykkäisi pyörätuolinsa vauhtiin ja viipotti ruunansa luokse. Mutkat suoriksi tyyppisellä liikkuma tavalla, mutta kuitenkin tarkasti kuunnellen ettei kukaan tule vastaan. Lonalin viereiset hevoset hiukan pöhisivät naisen tuolille, mutta ruuna ei välittänyt muiden jännityksestä, vaan kiltisti kääntyi ovelle omistajansa suuntaan, kun hän avasi ovea. Riimunnaru kiinni ja ruuna lähti kiltisti seuraamaan Paigea. Nainen rullasi itsensä pesukarsinaan ja pyöräytti ruunan perässään takakautta viimeiseen välikköön. Onneksi pesutila on suunniteltu niin että pääsee taluttamaan myös läpi. Lonall hiukan pöhisi ehkä ensimmäistä kertaa elämässään tullessaan pesutilaan. Ihmettelin hetken ruunan pöhinää, mutta sitä taisikin jännittää hyvin kirkas seinä, koska pöhinä loppui kun nainen rullasi päättäväisesti eteenpäin.

Ruuna kiinni ja vilkaisu Brocksin suuntaan. Mies tuntui huokaisevan vilkuillessaan kavioita. Annoin miehelle aikaa tutkia kavioita, mutta välttääkseni kiusallisen hiljaisuuden turvauduin hölötykseen.
"Niin tosiaan joo ollaan Saksasta tai Lonall on, minä oli siellä vuoden verran työskentelemässä ratsuttajana. Lonalin ansiota että sain työpaikan vammastani huolimatta, ruuna ei ollut minulla kuin kaksi viikkoa, kun osallistuimme jo ensimmäisiin avoimiin hA ohjelmiin ja saimme hyviä tuloksia. Ollen voitokkaita myös paraluokissa, ilman menestystä tai edes hevosta olisin jäänyt tyhjän päälle ja varmaan muuttanut takaisin kotiin Sydneyhyn. Enkä välttämättä olisi päässyt oman elämän makuun vanhempieni huostassa. Saksa oli loistava mahdollisuus oppia elämään vamman kanssa sain vertaistukea ja aina oli joku joka potki perseelle tai lykkäsi siis pyörätuolin vauhtiin jos meinasin jäädä vellomaan itse säälissä. Enkä olisi myöskään tänne päätynyt", Paige rupatteli seuraten kengittäjän touhuja.

"Noh, mitäs mieltä oot", nainen kysyi Brocksilta.

Brock oli mielissään, että oli ollut avuksi, vaikka olikin hämillään kaikista kiitoksista. No, ainakin hän koki itseensä tarpeelliseksi toisin kuin aina välillä. Onneksi hänen työnsäkin oli ihmis-ja hevosläheistä ja hän saattoi nähdä työnsä tulokset omin silminsä. Puolet työn iloista oli nähdä, miten hyvin hevoset kunnon kengityksen jälkeen liikkuivat ja miten tyytyväisiksi suurin osa asiakkaista tuli kunnon kengityksen jälkeen.
"Joo, tehdään näin", hän nyökkäsi ja antoi naikkosen mennä menojaan. Hän seurasi perässä laiskasti askeltaen ja tunki kätensä ohuen pusakkatakkinsa taskuihin. Se oli yhtä kauhtunut kuin muukin miekkosen vaatekaapin vähäinen sisältö mutta tehnyt tehtävänsä jo monta vuotta rikkoutumatta. Vähän se ehkä repsotti eikä sopinut kiillotetun kisatallin imagoon, mutta eipä Brock ollut tänne kokenut sopivansa oikeastaan koskaan. Hän teki täällä työnsä ja ratsasti hevosensa eikä kahvitellut rikkaiden omistajien kanssa puhuen säästä ja esteratsastuskisoista.
Kun hän tavoitti Paigen hevosineen hän kääntyi katsomaan kavioita ja nosti niitä käsilleen katsoakseen tarkemmin. "Mielenkiintoista", hän hymähti naisen tarinalle. Jokaisella ihmisellä todellakin oli tarinansa kerrottavaan. Harmi, että hänen omansa oli sieltä tylsemmästä päästä, tai niin hän ainakin asian koki.
"Eivät sen kaviot toivottomat ole", hän sanoi käytyään ne läpi nopeasti. "Mutta mieluusti siistin niitä kyllä. Ne ovat todellakin aavistuksen halkeilleet ja voisivat olla lyhyemmät", hän kertoi ja pudisteli kätensä housuihinsa noustessaan seisaalleen.
"Saanko kysyä, miten vammauduit?" hän kysyi ja halusi läimäistä itseään heti sen jälkeen. Miten hän kehtasikin udella sillä lailla. "Näin, että nousit kuitenkin seisaalleen trailerilla", hän pohti ja katseli pyörätuolissa istuvaa naista.

On se niin hauskaa kun ihmiset voivottelevat itsekseen jonkun toisen vammaa. Eivät uskalla kysyä ja kun kysyvät pelkäävät tehneensä väärin. Minä ainankin olensinut vammani kanssa ja vastasinkin miehen kyselyyn hymyille, koska huomasin hänen sättivän itseään.

"Tottaki saa kysyä. Ihan perja-aatteessa viaton tilanne mottoritiellä isäni auton eteen kiilasi rekka, jota emme pystyneet väistämään. Auto törmäsi minun kulma edella rekkaan ja jalkani litistyivät konepellin tulessa lyttyyn. Olin tuolloin 22-vuotias, jouduin useaksi viikoksi sairaalaan ja oikeaa jalkaani poperoitiin useasti. Vasempan saantiin tunto ja täystoimivuus takaisin, mutta oikea ei ole kuntoutunut toivotulla tavalla. Koko jalassa ei ole tuntoa, mutta toisaalta ei kipuakaan ja pystyn seisomaan sillä kun polvessa on tuki ja otan jostakin tukea. Onnettomuuden voksi isäni on ostanut minulle mm tuon hevoskuljetusauton ja citymaasturini, jotta niissä olisi riittävästi peltiä ympärillä, hän tuntui kärsivän henkisesti vammastani enemmän kuin minä", Paige vastasi.

Seurasin miehen puuhastelua ruunan jaloissa. Yrittäen lukea miestä olinko hössöttänyt turhasta vai voiko kavioita todella parannella jotenkin.

"Mutta mitens sinä oletko asunut tällä seudulla koko ikäsi", Paige avasi varovasti keskustelua pois itsestään, kuitenkin valmiina kääntämään sen takaisin omiin pulmiin jos mies ahdistuisi keskustelusta.

Brockin onneksi Paigea ei haitannut hänen utelemisensa ja mies kuunteli tämän kertomusta kiinnostuneena oikaistuaan selkänsä.
"Ikävää kuulla", hän pahoitteli hyvän tavan mukaan ja katsoi naisen jalkoja. Joutua sillä tavalla sidotuksi apuvälineisiin yhden satunnaisen onnettomuuden takia ja niin nuorena. "Mutta hyvä kuulla, että te molemmat selvisitte hengissä, se on jo suuri voitto. Ja että pystyt kuitenkin seisomaan ja toimimaan, on varmasti hyvä pystyä tekemään asioita itsenäisesti", hän pohti ja tuntui puhuvan tänään enemmän kuin viikkoihin. Oli kumma, mitä mielenkiintoinen juttelukumppani sai aikaiseksi murjottavassa miehessä.
Kun Paige käänsi keskustelun häneen, mies oli hetken hämillään, sillä kovin harvoin kukaan kysyi hänestä mitään. "Periaatteessa", hän kuitenkin lähti kertomaan pienesti hymyillen. "Synnyin ja vartuin Applebyssä, se on noin puolitoista tuntia koilliseen täältä. Vanhempani omistavat siellä kotieläintilan ja hieman peltoja. Elin siis lehmien, kanojen, lampaiden, kanien ja parin työhevosen kanssa", hän selitti ja kohautti olkiaan. Hänen normaalissa lapsuudessaan ei ollut paljoa kerrottavaa.

Paigen helpotukseksi mies ei ainankaan heti tyrmännyt ruunan kavioita eikä hän myöskään juossut karkuun vaikka nainen esittikin vastakysymyksen. Tästähän voidaan saada ihan keskustelu aikaiseksi Paige tuumi ja oli hyvin iloinen että vastaan otto on näinkin lämmin.

"No mutta sehän kuulosta aivan täydelliseltä kasvuympäristöltä. Minä olen varttunut suurkaupungissa kerrostaloissa, tosin aina hyvin läheellä merta. Meri on ehkä ainoa paikka jossa olen voinnut unohtaa kaikki huoleni aina, paitsi silloin kun se vei siskoni ja aihetti koko perheelleni suurta surua. Surusta pääsimme kukin omalla tavallamme. Isoveljeni ryhtyi rantavahdiksi ja minä vapaaehtoiseksi rantavahdiksi, koska opintojeni vuoksi en voinnut työskennellä koko päivää. Vanhempani puolestaan tekivät töitä niin paljon kuin vain jaksoivat. Perhe oli hajota vanhempien työmäärän vuoksi, niimpä minä ja veljeni lähenimme rantavahtien työvuoroissa, koska partioin, myös hänen parinaan tai kolmantena työparin rinnalla", tarinoin suraten miehen eleitä.

En ollut ihan varma mitä mies puuhasteli Lonalin kanssa, mutta ainankaan viellä hän ei kenkiä ollut irroitellut. Koputellut ja naputellut vain, tutkien kavion rakenteita.

"Joskus sitä kaupungin hälinässä toivoi pääsevänsä maaseudun rauhaan. Enhän mä oo edes koskaan koskenut lehmään. Herran jestas kuinka sitä ihminen voi olla vieraantunut luonnosta", Paige hämmentyi tajutessaan ettei tosiaan ole koskaan koskenut mihinkään maatilan eläimeen paitsi hevosiin ja lampaisiin joita yhdellä tallilla oli pihassa.

"Appleby on mukava paikka", Brock vastasi naiselle ja mietti idyllisen maatilan pitkää ruohoa ja eläimiä nummilla. Maatilalla varttuminen oli hyvin erilaista kuin maailma suurkaupungista, minkä Paige maalasi miehen eteen. Työ tilalla oli kovaa työtä ja se jäi monelta kaupunkilaiselta huomaamatta, kun he näkivät pelkästään sen romantiikan ja sen, miltä kaikki näytti kun raskaat työt oli tehty. Brock kuitenkin kunnioitti vanhempiensa elämäntapaa ja tiesi sen olevan edessä myös hänellä joku päivä, kun hän perisi tilan itselleen puoliksi siskonsa kanssa.
"Olen pahoillani", hän sanoi ja katsoi naista myötätuntoisena. Hän oli oppinut naisesta hämmentävän paljon lyhyessä ajassa ja kunnioitti sitä, miten hän osasi avautua asioistaan täydelle tuntemattomalle. "Elämäsi kuulostaa hyvin erilaiselta omaani verraten", hän totesi ajatuksensa ääneen (vastoin normaalia tapaansa jättää kaiken sanomatta).
"Nykyihminen vieraantuu hyvin helposti luonnosta", Brock vastasi naiselle. Se oli surullisen totta. Hänelle niin ei ollut käynyt ikinä ja hän rakasti elää luonnon helmassa, käyskennellä metsässä ja tehdä töitä luonnonkappaleiden kanssa olkoot ne sitten hevosia tai puunpalasia. "Olen aina asunut maalla, joten voin suositella sitä lämpimästi."

"Palaten näihin kavioihin kuitenkin", hän köhähti ja sipaisi tiukalla nutturalla olevia hiuksiaan. Hän muistutti itseään siitä, että oli kuitenkin vielä töissä, eikä hän saanut rahaa turhanpäiväisestä juttelusta. "Kaikki tavarani ovat jo auton lavalla, joten en voi lähteä kavioita tässä työstämään. Voimme kuitenkin sopia ajan, jolloin siistin niitä parempaan malliin?" hän sanoi kysyvästi ja katsoi hevosta, joka oli ollut kiitettävän kärsivällinen.

"Minulle sopii oikeastaan koska vain. Aamut kaikkein parhaiten, silloin yleens lähden liikkeelle. Yhdeksän aikoihin olen ainankin alkuun tallilla. Katsotaan sitten kun työkuviot vähän osaltani selkeytyy kuinka on ryhmiä vedettäväksi. Tällä hetkellä on vain iltapäivä ja iltaryhmiä. Että mikäs päivä sinulle sopii", Paige vastasi keskustelun käännyttyä takaisin oleelliseen eli Lonalin kavioihin.

Brock kaivoi takkinsa taskusta mustissa nahkakansissa hänen mukanaan kulkevan pienen työkalenterin ja avasi sen menevän viikon kohdalta. Alueella oli paljon hevosia, hän oli hämmentävän haluttu kengittäjä ja huomioon täytyi ottaa hänen yritykselleen tulleet tilauksetkin - Brock ei kokenut itseään kiireikseksi, koska ei tehnyt elämästään kiireistä mutta kaikesta huolimatta hänen kevääseensä mahtui paljon työn tekoa.
"Selvä", hän mutisi ja käänteli mietteliäänä A5-kokoisen vihon sivuja. "No tässä sinulle vaihtoehtoja... 23. päivä tätä kuuta kello kymmeneltä, 27. päivä yhdeksältä tai 30. päivä yhdeltätoista", hän luetteli ja katseli rakoja, jotka sopivat hänelle parhaiten. Olisi hänellä huhtikuussakin aikaa, ehkä jopa paremmin, mutta olisi ikävä antaa Lonallin odottaa kavioidensa kanssa.
"Mitä teet siis työkseksi?" hän uteli sitten.

Nuttura heiluen mies kaivoi kalenterinsa esille, jolloin Paige tajusi ettei ollut muistanut omaansa mukaan. Miehen tarjoamistä päivästä ainankin yksi on niin aikaisin ettei haittaa vaikka olisikin jotain ohjelmaa sille päivälle.

"27. päivä sopii mainiosti, kello yhdeksän", Paige varmisti viellä kellonajan oikeaksi.

Keskustelun jatkamiseksi hän vastasi kysymykseen.
"Toimin liikunnan ohjaajana Hexhamissa ja Newcastleessa, pidän erityisesti vammautuneille pyörätuolissa istuville henkilöille erilaisia liikunnallisia tuokioita. Erityisesti nuorten ryhmät ovat minun alaani. Minulla on myös joitakin yksityis asiakkaita, joden kanssa käyn kuntosalilla harjoittelemassa. Heillä on oma henkilökohtainen avustaja, jolloin minä kannustan ja näytän esimerkkiä. Pyörätuoli, kepit mikä tahansa ei voi olla este liikunnalle", Paige vastasi.

"Odotan myös kesää innolla, jolloin osallistun ohjaajana erilaisille leireille ja mm Edinburgissa kaupunkileiri ja North York Moors National Park luontoleiri, joista molemmille osallistuu yli 100 nuorta + tietenkin heille avustajia. Minä toimin molemmilla leireillä liikunnallisena ohjaajana. Täytyy etsiä Lonalille vaan joku liikuttaja sille aika jaksolle, koska en taida sieltä päästä ruunaa liikuttamaan ainankaan joka päivä", Paige jatkoi.

Molemmat alkoivat valmistautua lähtöön ja nainen irrotti jo ruunansa, mutta kysyi kuitenkin viellä kengittäjältä:
"Mitens saatko sinä kaiken elantosi kengittämällä", josta oli helppo jatkaa kysymykseen "Paljonko otat peruskengityksestä ja haluatko käteismaksun vai teetkö mielummin laskuja, niin tiedän varautua".

"Hyvä, yhdeksältä siis", Brock totesi. Se oli sopiva, kiireetön päivä hänelle, vaikka puolet muusta maailmasta jännitti mieluummin maailmancupia seuratessa. Hän ei sellaisista hienostokisoista piitannut, vaikka kengittikin välillä hieman korkea-arvoisempaakin väkeä Rosings Parkissa.

"Mielenkiintoista", mies kommentoi naisen uravalintaan laitettuaan kalenterin pois. Brock kunnioitti ihmisiä, jotka halusivat parantaa muiden ihmisten oloa ja elämää, ja Paigen työ kuulosti juuri siltä. Hän ei tuskin sopinut samaan kastiin mutta kukaan hevosenomistaja ei ollut ainakaan tullut valittamaan hänen työnsä jäljistä vaan juuri toisinpäin. "Olen samaa mieltä, ja liikunnasta on aina hyötyä."
"Tästä tallista löytyy paljon ratsastajia, olkoon he sitten ammattiratsuttajia tai innokkaita hevosenomistajia. Ei varmastikaan tarvitse etsiä kauaa, jos haluat löytää liikuttajan", hän neuvoi ja siirtyi sivuun pesukarsinasta. Abellekin oli löytynyt vuokraaja ja ruuna oli sentään laiskanpulskea ruosteessa oleva työhevonen. Kai nyt komealle kisahevoselle oli ratsastajia jonoksi asti, vaikka ratsastettavia oli omastakin takaa.
"Pyöritän kengityksen lisäksi pientä yritystä, teen puutöitä ja huonekaluja." Vaikka kyse olikin toimivasta bisneksestä, jonka tuotoksille oli kiitettävästi menekkiä, puutyöt olivat aina tuntuneet Brockista enemmän hauskalta harrastelulta verrattuna kengittäjän töihin.
"Aivan. Mieluiten laskulla, mutta otan myös käteistä vastaan. Maksu on 43 puntaa", hän totesi tottuneesti, hinnastot hän olisi osannut vaikka unissaankin.

[ähää Sarpa melkein luulit että tämän saisi jo lopetettua (:]

"Lasku sopii mainiosti, vai teet puutöitä. Hmm teetkö tilaustöitä vai ihan vain mitä miellen juolahtaa? Kämppäni sisustus on hiukan kesken, mutta työpöytä minulta uupuu. En halua mitään metallikasaa mitä saa säädeltyä ja valmiina ei löydy sopivaa minkä ääreen pääsee vaivattomasti myös pyörätuolilla. Hakusessa olisi siis työtaso jolle tietokoneen saa asennettua. Tilaa pitäisi olla myös printterille ja mieluusti myös muille toimistotarvikkeille, koska löytyy jos jonkin näköistä mappia ja kansiota sekä irtopapereita. Kentiäs jopa pelkistetty irtohylly voisi olla mapeille hyvä, mutta hyllyt eivät saa olla kauhean korkeilla, koska muuten en niihin yletä", Paige innostui.

Hän on aina halunnut tukea pienyrittäjiä, koska sellaisesta hänen isänsäkin on ponnistellut huipulle. Lisäksi on kiva että huonekalut on suunniteltu juuri omaan käyttöön ja tyyliin sopiviksi. Lisäksi kotona on kasvatettu hankkimaan laadukkaita tuotteita koska ne kestävät paremmin.

"Pöydällä ei sinäänsä ole kiire, koska toistaiseksi pärjään hypridi tabletilla ja mapit säilyy näppärästi muuttolaatikoissa, mutta jatkoa ajatellen työpöytä olisi kyllä tarpeen ja kämpässä kun on tyhjää tilaa", Paige jatkoi.

[Wow, miten voin unohtaa kaikki nämä pelit seisoskelemaan, pahoittelut :D!]

"Selvä", Brock nyökkäsi. "Kyllä vain. Molempia, minulla ei ole minkäänlaista liikettä ellei varastoani lasketa", hän myönsi ja kohensi ryhtiään hieman. Hän kuunteli Paigea ja nyökytteli kevyesti hänen kertoessa huonekalutoiveistaan. Työpöytiä hän oli tehnyt muutamia vuosien varrella eikä sellaisen tekeminen hyllyistä puhumattakaan ollut suurikaan vaiva. Naisen höpöttely sai Brockin melkein hymyilemään.
"Kuulostaa hyvältä, ja sellaiselta mitä voin varmasti tehdä", hän totesi ristiessään leveät kätensä puuskaan. "Minulla on alkeelliset kotisivut", alkeellinen tuskin oli vakuuttavin adjektiivi, jota käyttää, mutta se oli Brockista hyvä kuvailemaan yksinkertaisia sivuja, jotka ystävä oli näpertänyt yhtä alkeellisella tietokoneella hänelle, "voit lähettää sähköpostia tai soittaa niin sovitaan tarkemmat yksityiskohdat, jos jälkeni vakuuttaa." Olisi mukava olla avuksi Paigelle tallinkin ulkopuolella, vaikka eniten tietysti miellytti kun pikku toiminimi sai tilauksia ja hän tekemistä. Hän nappasi kalenterin takaisin käteensä ja ojensi Paigelle pientä suorakulmion muotoista käyntikorttiaan. Mies ei ehkä ollut bisnesmies mutta siskon suunnittelemat käyntikortit olivat aina kalenterin taskussa mukana.

"Aivan ihanaa, tutustun sivuusi ja otan yhteyttä sähköpostitse", Paige hymyili ja otti miehen käyntikortin vastaan. Siististi suunniteltu kortti antoi ainankin hyvän pohjan ja loi positiivisia odotuksia.

Paige kätteli viellä miestä varmistaakseen suullisen sopimuksen ja miehen lähdettyä han talutti ruunan takaisin karsinaan ja suuntasi toimistoon ilmoittautumaan. Hän ihmetteli ettei kukaan ollut viellä kysellyt hänestä ja vieraasta hevosesta. Ehkä kengittäjän läsnä olo vaikutti asiaan.

[ Kiitos pelistä, meni mullakin ainaa ]

"Hienoa", Brock nyökytteli ja kätteli toista napakasti. Hän kääntyi sivuun, kun nainen lähti hevosensa kanssa muihin maisemiin ja heidän lähdettyään pisti kävellen toiseen suuntaan.
Nyt hän voisi mennä sinne minne oli aikaisemmin jo pyrkinyt, eli Aben luo, ja ruveta puuhastelemaan puolestaan tämän kanssa. Ruuna nyt eli ihan omissa oloissaan, eikä pienestä odotuksesta ottanut itseensä kuten joku tulisempi hevonen olisi ottanut. Se oli väärinpäin karsinassa, kun Brock vihdoin asteli oven eteen eikä ruuna ottanut kiirettä kääntyessään tervehtimään omistajaansa. Tänään olisi taas pitkän ja rauhaisan maastoreissun aika.

[Kiitoss!]