The best is yet to come

[Vapaa peli !]

3.2.2016 keskiviikkoilta

Vaaleanruskeiksi lakatut kynnet naputtivat tummansinisten ratsastushousujen peittämää reittä, kun harmaa farmariauto humputti pitkin hiekkaista sivutietä takanaan vaalea yhden hevosen traileri. Ratsastettuaan tehokkaasti sympaattisen mutta avuttoman passiivisen Luckien Dakota oli istahtanut tallin eteen ajaneen farmarin pelkääjänpaikalle, Henryn viereen, ja he olivat lähteneet Kelly takapenkillä ja laukku tarvikkeita tytön vieressä, minireissulle Darlingtoniin. Minireissu ei ollut kuitenkaan perhetuttujen näkemistä varten, vaan matkalta mukaan traileriin tarttui Bumble.

Nyt kun ostopaperit oli allekirjoitettu, vanhalle pikkutallille ja tutuille maastoille oli jätetty hyvästit, ja Rosings Parkin tuttu tallirakennus ja tarharivistöt näkyivät edessä, Dakota saattoi vain miettiä kaikkea mikä menisi pieleen. Tamma ei kuitenkaan sopisi Rosingsin hevosten joukkoon. Se olisi satuttanut itsensä puolen tunnin ajomatkalla. Ehkä sille ei löytyisikään istuvampaa satulaa, vaan hän joutuisi jumittamaan sen selän vanhan satulan kanssa. Mitä jos heillä ei ollutkaan jotain tarpeellista mukana ja ostettuna? Entä jos se sairastuisi? Entä jos eläinlääkäri ei ollutkaan huomannut jotain vaivaa? Onneksi Henry oli hänen vieressään, ajamassa autoa, ja ymmärsi tarttua turvaavasti käteen, joka naputteli hermostuneesti reittä. Kellyn ihastellessa tarhaavia hevosia Dakota ei voinut tehdä muuta kuin hymyillä tytölleen ja rauhoittua.

Bumble-tamma seisoi rauhallisesti pienessä trailerissaan ja kääntyi korvat hörössä katsomaan, heinää suustaan roikkuen trailerin takaoven avaajia, kun he pysäköivät tallin eteen. Dakota laski kävelysillan Henryn kanssa ja katseli hymyillen tammaa. Hänen oma tammansa. Neljä vuotta ilman omaa hevosta tuntui aivan naurettavalta nyt, kun hänen omistuksessaan oli jälleen yksi. Vaikka työnkuvaan kuuluivat päivittäiset ratsastukset ja hevoset, oli oma hevonen jotain paljon parempaa. Kelly katseli äitinsä hevosta ihastellen ja hypähti Henryn syliin, kun Dakota pujotti käsiinsä rusket ratsastushanskansa ja änki traileriin irrottamaan tamman ja taluttamaan sen ulos trailerista. Ruskeisiin kuljetussuojiin ja oranssiin ohueen loimeen pukeutunut kimo tamma laskeutui trailerista rauhallisesti ja katseli jännittyneenä vaikkakin kiinnostuneena uuden kotinsa, Rosings Parkin, kiireistä keskiviikkoiltaa. Se katseli joka suuntaan, kaikkialla oli kaikkea. Pääkenttä, jonka vierestä Dakota tammaa talutti, vilisi ratsukoita. Naisen kasvoilta ei kadonnut onnellinen hymy, olihan hän ylettömän ylpeä upeasta hevosestaan ja odotti enemmän kuin innolla tulevaisuutta yhdessä kimon hevosensa kanssa. Tamma hörähteli ohi kulkevalle ratsukolle ja käveli Dakotan vierellä pehmeään nahkariimuun sonnustautuneena ja jotenkin hirmuisan eleganttina, vaikka Dakota tiesikin sitä jännittävän. Rosings Park oli iso talli ja kaikki tämä hälinä hämmentäisi ketä tahansa.
Henry ja Kelly kävelivät jäljestä, kun Dakota antoi tamman rentoutua ja tutustua tallipihaan, jonka läpi kulkevaa hiekkatietä pitkin he astelivat.

[Terveppä terve, taas kerran :D]

Virallisesti hänen työpäivänsä oli päättynyt tunteja sitten, mutta koskapa hän olisi tunneistaan niin tiukasti kiinni pitänyt. O'Connor oli ratsastanut komean Paddyn aiemmin ja väänsi parhaillaan taivutuksia Duffyn kanssa tilavassa pohjoismaneesissa, joten hänellä oli täydellinen syy olla edelleen tallilla. Zoe piteli Paddyn riimunnarusta rennosti kiinni antaessaan loimitetun ruunan vaeltaa tallitien laitaa omaa tahtiaan. Nainen jutteli matalasti tummanpapurikonkimolle hevoselle, kertoen päivän tapahtumista, omista ajatuksistaan ja oikeastaan mistä tahansa, mitä päähän juolahti. Paddy oli aina hyvä keskustelukumppani, kun ruuna hörähteli ja pöhähteli sopiviin väleihin, muttei koskaan väittänyt vastaan tai kertoisi kuulemiaan asioita eteenpäin. Hän tarttui naruun paremmin kuullessaan trailerin lähestyvän ja vilkaisi mielenkiinnolla yhden hevosen traileria. Mitä nyt taas? Joko tuo oli auttamatta myöhässä oleva valmennukseen tulija tai sitten joku uusi kädetön hevosenomistaja, joka toi kullannuppunsa heidän riesoikseen. Oli vaihtoehto kumpi tahansa, hän ei halunnut osaa eikä arpaa asiakkaan vastaanottamiseen, joten parempi ohjata Paddy hienovaraisesti sivummas ja ujuttautua sisään talliin hevosen kanssa. Ehkä hän voisi seuraavaksi suunnata pohjoismaneesille, jossa O'Connor liikutti Duffya.

Mustahiuksinen ratsuttaja kohotti kulmaansa nähdessään traileria vetävän auton kyydistä purkautuvan ihmisjoukon. Vai että kokonainen perhe. Kaikkea kanssa. Kesti hetken, että hän tunnisti työkaverinsa. Dakota oli ostanut itselleen hevosen? Ei hyvää päivää. Parempi kadota paikalta Paddyn kanssa reippaasti, ettei hänen vain oletettaisi osallistuvan uuden hevosen palvomiseen.
"Mennään takaisin sisään, poikakulta", hän jutteli pehmeästi ruunalle johdattaessaan tuon tallin oville. Mustatukka vilkaisi olkansa yli trailerista purkautuvaa tammaa. No, ainakin se näytti ihan hevoselta, eikä ollut jonkinlainen kolmijalkainen aasin ja saddlebredin risteytys. Zoe vei Paddyn karsinaan ja riisui riimun ruunan päästä, tarjoten taskustaan muutaman namin leppoisalle papurikonkimolle ennenkö siirtyi käytävän puolelle ja sulki oven huolella perässään. Uteliaisuus voitti, ja niin nainen huomasi suuntaavansa takaisin tallipihaa kohti vilkaistakseen uudemman kerran kimoa tammaa. Sen jälkeen hän tosin suuntaisi suoraan maneesille ihailemaan Duffya, aivan varmasti.

"Ostit hevosen?" Zoe suuntasi kysymyksen työtoverilleen pitäen huolellisesti niin äänensä kuin ilmeensä eleettöminä. Dakotan ei tarvinnut tietää, millaiset ajatukset pään sisällä risteilivät, sillä ne eivät kuuluneet kenellekään muulle kuin hänelle. Ehkä Dakota oli vain käynyt hakemassa jonkun uuden ratsutettavan kauempaa. Ehkä tuo mies kakaran kera oli hevosen omistaja, joka ei suostunut koskemaan nelijalkaiseensa lainkaan. Mikään ei enää yllättäisi, mitä hevosten omistajiin tuli. Onneksi Paddyn ja Duffyn omisti herra Edgerly.

[Helooo, ihana Zoe<3]

Dakota katsoi iloisesti hymyilevää tyttöään, joka katseli onnessaan kymmeniä hevosia ympärillään ja Henryä, joka katseli hänen kouraansa pitelevää Kellyä yhtä onnellisena. Tällaiseksi Dakota oli elämänsä kuvitellutkin, silloin aikoinaan. Olihan matkassa ollut mutkia, mutta tällaiset hetket korvasivat ne täydellisesti. Olihan hän näköjään ostanut hevosenkin, kaiken tämän ajan jälkeen.
Bumble käveli hänen vierellään askel askeleelta rennommin ja huomatessaan vastaantulevan Zoen Dakota hymyili hänelle lämpimästi ja tervehti nyökkäyksellä.
"Kyllä vain", hän naurahti ja pysäytti loimitetun tamman. Se käyttäytyi narun päässä kovin nätisti ja pysähtyi heti kuin hänkin, ilman sen suurempia vaatimuksia. Tamma katseli kiinnostuneena vastaantullutta hevosta ja sen taluttajaa. "Uusi kisahevoseni, Bamboozle", hän esitteli ja silitti kisaratsunsa kaulaa. Henry Kelly vierellään kävelivät pysähtyneen Dakotan vierelle ja hetken päästä Dakota tajusi esitellä seurueensa työkaverilleen.
"Tässä on mieheni Henry ja tyttäreni Kelly", hän kertoi hieman hymyillen ja Henry ojentautui kättelemään Zoea. Kelly ei tehnyt sen suurempaa tuttavuutta tummahiuksisen naisen tai tämän hevosen kanssa, kunhan pysytteli hiljaa isänsä vierellä ja katseli kaikkea uteliaana. Dakota ei ollut ehkä osannut ystävystyä monen tallin työntekijän kanssa mutta ainakin hän koki pystyvänsä juttelemaan kunkin kanssa, Zoe mukaanlukien.

[Ihanuus on mitä ilmeisimmin katsojan silmässä.]

Zoe suuntasi huomionsa ainakin tässä hetkessä hyvin käyttäytyvään tammaan. Hän arvioi nopeasti hevosesta sen mitä loimesta ja kuljetussuojista huolimatta saattoi. No, ei se nyt ihan surkealta näyttänyt. Ehkä työkaveri tiesi mitä teki eikä ollut mennyt hankkimaan jotakin hyväntekeväisyysprojektia silkasta säälistä. Nainen oli kiitollinen vuosien asiakaspalvelutyön hiomasta pokerinaamastaan, kun Dakota julisti hevosen olevan tuon uusi kilparatsu. Missäköhän Dakota ajatteli edes kilpailla? Hän ei ollut tajunnut työkaverin edes haikailevan kilpakentille, puhumattakaan sitten suunnitelmista ostaa sinne soveltuva ratsu. Jälkimmäinen jäisi tosin edelleen odottamaan todistamistaan.
"Zoe Winter", hän esittäytyi värittömällä äänellä ja kätteli miestä. Katse palasi nopeasti takaisin kimoon tammaan, jotta lapsi, Dakotan tytär, ei keksisi vaatia hänen huomiotaan. Hänen taitonsa lasten kanssa olivat olemattomat, eikä ajatuskaan lapsen tervehtimisestä herättänyt suurta intoa. Parempi vain keskittyä hevoseen ja leikkiä, ettei lasta ollut olemassakaan.
"Haitko sen kaukaakin?" Nainen kysäisi nyökäten pienesti hevosta kohti, vaikka eipä hän oikein mistään muusta olisi voinutkaan puhua. Ellei Kelly sitten ollut adoptoitu, mutta olisi hän nyt edes sen verran viitsinyt, että olisi puhunut tytöstä hänenä. Vai että Bamboozle. Miten naurettava nimi.

Dakotalla oli ollut aina tarkka hevosmaku mutta Bumble tuntui hänelle sopivalta jokaisessa mielessä. Se oli hyväkuntoinen, taitava, upealiikkeinen ja luonteeltaan ihastuttava puhumattakaan hinnasta, jolla myyjä sen hänelle myi vedoten muutaman kuukauden maastolomaan. Dakota uskoi, että Bumble sopeutuisi ison kisakeskuksen värikkäämpään arkeen ja palaisi enemmän kuin mielellään kisaradoille. Ainakin hän palaisi, siitä ei olisi epäilystäkään. Häntä odottivat kotona priimakunnossa kisasaappaat, toivon mukaan vielä istuva kisatakki ja pinkallinen kisahousuja ja paitoja. Oli jo aikakin saada ne käyttöön. Nainen katseli hevostaan kun pohti, omistiko vielä Tillyn vanhoja kisavarusteita vai oliko hän antanut ne kaupassa mukaan. Tamma seisoi hänen vierellään kärsivällisenä, vaikka pitikin etäisyytensä kaikkeen ympäröivään eikä yrittänyt vahingossakaan häiritä taluttajaansa tai pikkutyttöä, joka seisoi tämän vierellä hempeän vaaleanpunaisessa kevättakissaan ja tummat ohuet hiukset kahdella poninhännällä pienen pään sivuilla. Aikaisempi omistaja oli kovasti varoitellut tamman touhukkuudesta mutta ensimmäisten päivien varovaisemman käyttäytymisen pystyi varmasti laittaa ujouden piikkiin.
"En turhan. Darlingtonista, tunnin ajomatkan päästä", hän selitti ja suoristi hanskaa vasemmassa kädessään. "Alunperin se on Irlannista."
"Anteeksi, jos pidättelen sinua. Oletko vielä töissä?"

Lähimailta ratsunsa löytänyt. No, ehkä se oli ihan hyvä. Ainakin Dakota oli voinut käydä kokeilemassa tammaa useampaan kertaan päätöstä tehdessään. Kai työkaveri nyt sen verran hevosten ostamisesta tiesi. Zoe vaihtoi painoa jalalta toiselle antaessaan arvioivan katseensa pyyhkiä uudestaan tamman yli. Vai että Irlannista kotoisin. Ehkä hevonen ei ollut aivan toivoton, jos sen täkäläiset omistajat olivat tienneet, mistä tamma oli alunperin saapunut.
"Olen aina töissä", nainen vastasi kuivaan sävyyn. Milloin hän ei olisi tallilla katsomassa herra Edgerlyn hevospoikien perään? Hän rakasti työtään ja hevosia, joiden kanssa sai työskennellä päivästä toiseen.
"Mutta virallisesti olen jo työaikani ulkopuolella, joten", hän kohautti harteitaan. Ei Dakota pidätellyt häntä mistään. Hän ei olisi antanut työkaverin estää häntä, jos edessä olisi ollut jotakin tärkeää tehtävää joka pitäisi saada hoidettua. Paddy oli tyytyväisenä karsinassaan ja O'Connor ratsasti Duffya, joten häntä ei varsinaisesti tarvittu minnekään juuri nyt.
"Mitä aiot kisata sen kanssa?" Zoe kysyi irrottamatta katsettaan hevosesta.

Dakotalle kaksi koeratsastusta oli riittänyt vakuuttumaan siitä, että Bumble oli muiden kalliimpien mutta yhtä miellyttävien kisahevosten joukosta se oikea. Sitä tunnetta oli ollut vaikea selittää asiasta sen suurempia tietämättömälle, kuten Henrylle, mutta hänestä se oli vain tuntunut oikealta ja toimivalta. Hän kuten Kellykin olivat molemmat ihastuneet suloiseen hevoseen samantien, joten eiköhän kaikki lähtisi hyvin sujumaan.
"Aivan, selvä", hän vastasi Zoelle ja katsoi aviomiestään, joka antoi työntekijöiden suosiolla jutella keskenään.
"Koulua, kumpikaan meistä ei taida olla oikein esteratsastusta varten", Dakota naurahti kepeästi. Hän oli hypännyt tammalla ja sen vilpitön innostus oli ollut sympaattista mutta sen taidoissa ei ollut kehumista. Hän itse nautti hyppäämisestä, erityisesti nykyisen ratsutettavansa Tessan kanssa, mutta hän koki sopivansa paremmin kouluradalle. "Lähdemme etenemään vaativan B:n tasolta. Uskon, että sillä on paljon kehityskelpoisuutta pidemmälle."

Kouluratsastus oli ehdottomasti parempi valinta, jos Zoelta kysyttiin. Siinä sentään päästiin mittaamaan niin hevosen kuin ihmisen taitoja, eikä vain pelkkää tuuria ja raakaa voimaa. Hänen arvostuksensa esteratsastusta kohtaan oli matalalla, vaikka herra Edgerly olikin kerrasta toiseen todistanut, että myös esteradoilla saattoi näyttää elegantilta ja tasapainoiselta ilman kiirettä tai muuta ylimääräistä sähellystä.
"Se on hyvä suunnitelma", hän lisäsi kuultuaan aloitustason. Oli turha lähteä uudella hevosella yrittämään mitään sen vaikeampaa, kun vaativassa B:ssäkin oli jo tekemistä monelle ratsukolle. Toiset toki saivat minkä tahansa kouluradan näyttämään vaivattomalta, mutta niitä henkilöitä oli harvassa. Herra Edgerly oli toki yksi niistä, mutta mies nyt olikin omaa luokkaansa, jos hänen nöyrää mielipidettään kysyttiin.
"Toivottavasti se täyttää toiveesi kilpailujen suhteen", hän jatkoi lähestulkoon ystävällisesti. Ei hänellä ollut syytä toivoa huonoa menestystä Dakotalle ja kimolle tammalle, mutta se nyt ei myöskään automaattisesti tarkoittanut, että hän toivoisi noille hyvää kilpauraa. Kai tämä oli jonkinmoinen tasapaino kahden ääripään välissä.

Dakota nyökkäsi Zoelle ja oli tyytyväinen, kun työkaveri oli hänen suunnitelmiensa puolella. Eipä hänen negatiivinen suhtautumisensakaan olisi Dakotan mielipidettä muuttanut, mutta hänestä oli mukavaa tulla toimeen muiden työntekijöiden kesken. Ratsuttajan työ saattoi olla itsenäistä mutta hän oli aina silti pitänyt hyvää työyhteisöä ja kaverisuhteita tärkeinä osina työtään. Vaativa B oli Dakotalle sujuva taso, jonka kisaratoja hän ratsasti mielellään ja tiesi myös kisataustansa ansiosta Bumblen pärjäävän. Se oli tuntunut ratsastaessa järkevältä ja tasaiselta päivästä riippumatta ja omisti myös oikein miellyttävän kokoamiskyvyn, josta olisi apua, kun he lähtisivät kehittymään yhdessä.
"Kiitos", hän sanoi hymyillen Zoelle ja antoi Kellyn nojautua reiteensä. "Toivon sitä myös, mutta ei minulla ole epäilyksiä", Dakota sanoi itsevarmana. "Se on hyvä tamma." Sen sijaan, että stressaisi kaikkea mahdollista pieleen menevää, hän näki nyt edessään hyvän kisauran kimon hevosensa kanssa. Kuten Ratchetin ja Tillyn kanssa aikoinaan.
Bumble erehtyi lähtemään sivuaskelia, kun heidät ohitti toinen ratsukko. Se katsoi ratsukkoa vaaleilla silmillään epäilevänä mutta pysähtyi Dakotan käskystä ja jäi kuuntelemaan tämän rauhallista puhetta. "Lähdenkö purkamaan sen tavaroita?" Henry ehdotti kun ratsukko oli mennyt ja Dakota nyökkäsi miehelleen. Henry lähti takaisinpäin ja Dakota hoputti Kellyn isänsä mukaan.

Zoe piti visusti katseensa poissa pienestä lapsesta, sillä ei lainkaan tiennyt, mitä sellaisille pitäisi tehdä. Parempi, kun Kellykään ei huomioisi häntä, niin hän ei joutuisi huomioimaan lasta. Nainen vilkaisi työtoveriaan tuon vakuutellessa hevosensa olevan hyvä. Niinhän kaikki aina sanoivat, kun olivat vastikään ratsun ostaneet. Saisi nähdä, mitä mieltä Dakota olisi kolmen kuukauden päästä, kun uutuudenviehätys olisi karissut ja Bumblen todelliset tavat tulleet ilmi kaikkien yhdessä koettujen tilanteiden jälkeen. Hän ei toivonut työkaverille hankaluuksia, mutta no, ei hän aivan vilpittömän onnellinenkaan tuon puolesta ollut.
"Aiotko juoksuttaa siltä höyryjä pois, vai laittaa sen karsinaan tutustumaan talliin omassa rauhassaan?" Mustahiuksinen ratsuttaja kysäisi seurattuaan tamman väistöliikkeitä. Olipas se nyt, kun ohikulkeva ratsukko sai sen noin epäluuloiseksi. Ehkä se oli tullut joltakin pieneltä tallilta ja Rosings Parkin jatkuva hälinä vaatisi tammalta totuttelua useamman päivän. Mian kohdalla oli käynyt juuri niin, mutta kaunis angloarabi olikin tullut tänne lähestulkoon suoraan pihatosta, ja siinä kohden Zoe sai jälleen ajatuksistaan kiinni ja pakotti kääntämään pohdintansa pois punarautiaasta tammasta, jonka oli myynyt viime kesänä. Mia voi hyvin ja se oli kaikista tärkeintä.

Kellyn kipitettyä isänsä perässä trailerille ja Bumblen katsottua ihmeissään lapsen perään, kääntyi Dakota takaisin Zoen puoleen.
"Ajattelin juoksuttaa sitä hetken, kyllä", Dakota vastasi tälle ja katseli hevostaan, joka katseli korvat hörössä ympäröivää maailmaa. Rosings Park erosi Darlingtonin hiljaisisesta takapihatallista paljon, eikä ollut ihmekään, että tamma oli hämillään. "Sitten se pääsee tutustumaan karsinatovereihinsa ja rauhoittumaan." Tottumisesta ja rauhoittumisesta Dakota ei huolehtinut liioin, sillä tamma vaikutti sopeutuvaiselta fiksulta kaverilta, eikä tullut aivan puskista vaikka olikin elänyt varsin stressivapaata elämää viime kuukaudet.
"Olitko... menossa jonnekkin ennenkuin törmäsimme paikalle?" hän uteli sitten ja katseli hymyillen kuinka Kelly otti isänsä avuksi kantaakseen pari harjaa ja vei ne talliin ylpeänä.

Zoe nyökkäsi. Se oli varmaankin ihan hyvä idea, vaikka tamma ei ollutkaan pitkää matkaa trailerissa taittanut. Ainakaan sen ei tarvitsisi purkaa energiaansa tallin tuhoamiseen, mistä Fairchildit kiittäisivät. Hän vilkaisi olkansa yli tyhjähköä tallia kohden.
"Karsinatovereita saa hetken odotella, kun suurin osa on ulkona", hän hymähti vaikka tuskinpa se Dakotalle yllätyksenä tuli. Nainen vilkaisi muutaman kolhun tallipäivien saatossa ottanutta rannekelloaan työtoverin kysymyksen myötä.
"Katsomaan, kuinka O'Connor ratsastaa Duffyllä", hän vastasi rehellisesti. Mitä sitä nyt turhaan sen enempiä kuitenkaan selittelemään. Nainen vilkaisi maneesien suuntaan. Ehkä hän ei haluaisi nähdä O'Connoria ja Duffyä, sillä se tuntui vain muistuttavan kipeästi, miten hän ei saanut oria työskentelemään samalla tavalla. Mitä siitä, jos punapäinen irlantilainen ratsasti ammatikseen koulua huipulla. Kyllä hänkin tahtoisi saada Duffyn yhtä hyvin avuille.

"Niin saa, mutta hetki itsekseen tekee hyvää", hän vastasi Zoelle ja pyyhkäisi tamman turpaa kevyesti. Se katseli kaikkea vieläkin perin kiinnostuneena ja hirnahti ohi kulkevalle ratsukolle. Tamman reaktio sai Dakotan naurahtamaan tyytyväisenä. Oli hänkin aika hevosen itselleen hankkinut.

"Okei", hän nyökkäsi. Tamma seisoi ehkä kärsivällisesti mutta näytti siltä, että odotti liikkeellelähtöä jo innolla ja vaikka kaikki olikin hieman jännittävää se halusi nähdä lisää. "No, me menemme varmaankin tuohon B-kentälle hölkkäilemään", hän totesi lähtöä tehdäkseen. Se näytti ainakin nyt tyhjältä, kun äskeinen ratsukko oli tullut siltä pois.

Niinhän se varmasti tekisi, niin Dakotan hevonen saisi tutustua karsinaansa kaikessa rauhassa. Hän oli jo autuaasti unohtanut työkaverin ratsun nimen, mutta mitäs oli ollut niin naurettava nimi. Ei sellaisia voinutkaan muistaa.
"Hauskaa hölkkäilyä", nainen toivotti nyökäten. Ei kai siinä muutakaan voinut sanoa. Hän itse otti suunnan maneesia kohden, jossa tiesi O'Connorin ratsastavan. Hyvällä lykyllä hän voisi oppia jotakin Duffyn ratsastamisesta kouluvalmentajaa seuraten. Todennäköisemmin hän vain kokisi olonsa entistä surkeammaksi, kun näkisi orin työskentelemässä tasapainoisesti ratsastajan kanssa. Hän tahtoisi jonakin päivänä olla yhtä taitava hevosten kanssa kuin herra Edgerly tai O'Connor, mutta tie moisiin taitoihin tuntui olevan pitkä ja kivinen. Olihan hän jo nyt hyvä ratsastaja, kyllähän se oli selvää kun herra Edgerly oli hevosensa hänelle liikutettavaksi antanut, mutta oli eri asia olla hyvä kuin ratsastaa täydellisyyttä hipoen.

[Kiitokset pelistä! :>]