Hakuna Matata

[Vapaa pelileli :)) tervetuloa iltaa istumaan]

4.2. torstai

Didi oli ollut ahkera, ihan hirveän ahkera. Kun hän oli ollut töissä tehokas ja tullut aikaisin tallille, siivonnut karsinasta Sunny-ponin sotkut, hoitanut ponin, hypännyt sen kanssa kevyet estetreenit ja siivonnut vielä sen sottaisen pakinkin varusteiden jälkeen, oli fiilis yli kaiken tyhjä ja kaikkensa antanut. Didiä ei ollut huvittanut lähteä takaisin kartanolle homehtumaan, joten hän oli ottanut ja keittänyt itselleen vettä ja täten kantoi nyt kädessään kupillista vihreää teetä. Hän oli ujuttanut sinne tilkan maitoa ja sokeripalan ja mietti, mihin istahtaisi viettämään iltaansa.

Ratsastusvarusteensa hän oli tunkenut tuttuun ja turvalliseen lokeroonsa pukuhuoneessa mutta ruskeat, päivän aikana nolosti tahraantuneet, ratsastushousut ja tummansiniset ohuet ratsastussukat hän oli jättänyt päälle. Koska ulkona oli siedettävä ilma, oli Didi ratsastanut pääkentällä ja tyytynyt pukeutumaan pelkästään vaaleankeltaiseen villapaitaan. Koko päivänä ei ollut satanut ja se tuntui upealta saavutukselta. Vaikka tarhat olivat kohtuukuivat, oli Sunnyssa ollut silti harjaamista ja keltainen, isosilmuinen villapaitakin tuntui enemmän housujen väriseltä tähän aikaan illasta.

Oleskelutilassa oli miellyttävän rauhallinen tunnelma, kun sitä ei asuttanut kuin muutama satunnainen työntekijä ja asiakas. Suurinosa oli varmaankin vielä ratsastamassa, Didi päätteli kun istui alas tyhjän keskimmäisen katsomorivin reunimmaiselle penkille. Huolimatta kelvollisesta säästä oli miellyttävän lämmin maneesi täynnä ratsukoita ja Didi katseli niiden menoa. Rosingsin kokoisessa tallissa tuntui tapaavan uusia ihmisiä ja hevosia viikoittain ja nytkin Didi seurasi katseellaan ratsukkoa, jota ei ollut tuntunut koskaan nähneensä aiemmin. Tee oli jäähtynyt maidon vaikutuksesta sen verran, että Didi saattoi hörpätä sitä ja rentoutua mukavalla katsomon tuolilla. Hengähdyshetki oli kovasti kaivattu pitkän päivän päätteeksi.

[Kat liittyy seuraan. :)]

Päivä oli alkanut hyvin pitkillä aamu-unilla, onnistuneella shoppailureissulla ja yllättävällä treffikutsulla, joita Katerina kyllä sai useinkin. Hän oli saapunut Rosings Parkin tallille hyväntuulisena, mutta kun hän oli löytänyt yleensä koko päivän tarhaavan kimonsa sisältä, oli nainen varsin järkyttynyt. Hän oli pyörinyt hysteerisenä aikansa ennen kuin oli yhyttänyt ensimmäistäkään tallityöntekijää selittämään, miksi hänen komean Alekseinsa kylkeä koristi sideharso. Alyssa oli jo työvuoronsa päättäneenä joutunut Katin uhriksi ja joutunut kertomaan tapahtuneesta, kuinka hevostarhojen aitoja oli käpälöity ja hänen rakas hevosensa oli naarmuttanut itsensä johonkin. Jalat olivat kintereitä myöten lämpöpinteleissä eikä ruotsalainen voinut ymmärtää, että jotakin sellaista oli tapahtunut.

Miksi hänelle ei ollut ilmoitettu? Syy toki saattoi olla hänen, sillä hän oli vasta vaihtanut puhelimensa ja samalla numeronsa, joten uusi numero ei ollut vielä tallin tiedossa. Sitä hän ei kuitenkaan myöntäisi, vaan piti hoitajaparalle palopuheen siitä, miten hän ei enää luottanut talliin ja vaihtaisi Aleksein kotitallia niin pian kuin mahdollista. Hänen kaunis ratsunsa oli pilalla ja jalkojen rasituksen vuoksi tai ruman kauneusvirheen vuoksi sillä ei voisi edes ratsastaa.

Pöyristynyt ja järkyttynyt Katerina, joka otti kaiken sellaisen vähän turhan rajusti itseensä, kiipesi oleskeluhuoneeseen äänekkäästi huokaillen ja etsittyään itselleen kupin kahvia hän siirtyi vajaampaan yläkatsomoon.
”Kuulitko sä jo, miten Alekseille oli käynyt?” Hän kysyi tuohtuneesti tutulta naiselta, jonka omituista nimeä ei pystynyt muistamaan siinä mielentilassa. Hän raivasi itselleen paikan tuon vierestä ja istuutui dramaattisesti huokaisten paikalle. Tuskin kahvikaan auttaisi hänen tuntemaansa tuskaan. Nainen katsoi ettei sotkisi vaaleita housujaan penkkiin, jolla varmasti moni oli istunut paskaisilla ratsastushousuilla. Kai siellä joku edes siivosi?

[yayz 8)]

Didi risti jalkansa ja katseli maneesia ennenkuin kuuli sisään rynnivät askeleet ja kääntyi katsomaan Katerinaa, joka tuli sisään varsin tuohtuneen oloisena. Didi ei keksinyt suoraa syytä naisen olotilaan mutta tiesi saavansa pian tietää, kun nainen tuli hänen luokseen ja istui viereen.

"En, mitä?" hän kysyi aidosti huolestuneena. Sattumukset hevosten kanssa olivat viime aikoina olleet epämieluisan paljon sidoksissa metsässä piileksivään mieheen mutta ei kai Katerinan hevonen ollut noin vain sen takia joutunut vaikeuksiin. Kai tallilla vieläkin saattoi tapahtua normaaleja asioita tavallisissa olosuhteissa. Partioivat poliisit tuskin muuttivat olosuhteita yhtään normaalimmiksi mutta virkavalta oli ehdottomasti rauhoittanut Didin mieltä.

Katerina tuhahti. Tietenkään tallilla kukaan ei tiennyt tapahtuneesta.
”Joku hullu oli päästänyt hevosia vapaaksi ja Aleksei oli juossut tuolla pitkin pihoja. Sen kyljessä on ihan valtava haava ja jalat on kääritty paksuihin siteisiin”, hän liioitteli suureen ääneen antaen ymmärtää, että hevonen oli kuoleman kielissä. Hevonen olisi kyljen haavaa lukuunottamatta kunnossa seuraavana päivänä ja kevyt pintanaarmukin umpeutuisi viikossa hyvällä hoidolla. Vaikka Alyssa oli selittänyt sen, ei omistaja välittänyt tuon taivaallista vaan syytti tallia heitteillejätöstä.
”Mä niin lähen tästä paikasta heti kun saan sille karsinan muualta”, Kat unosi ja hörppäsi vielä liian kuumaa kahviaan mutta oli liian tuohtunut huomatakseen sen polttavan. Hän ei voinut ymmärtää, etteivät kaikki olleet yhtä huolissaan hänen hevosestaan. Isä saisi niin kuulla tästä hulluttelusta.
”Onhan sun hevonen kunnossa? Rosings Park on ihan turvaton nykyään.”

Didin täytyi myöntää, että oli usein säälittävän tiedoton siitä, mitä tallilla tapahtui päivittäin, vaikka hänet olisi voinut laskea työntekijäksi ja oli tallilla melkein päivittäin. Miten hän olisi voinut pysyä satojen ihmisten ja hevosten juorujen perässä, kun oman läheisemmän ystäväpiirinkin juoruissa oli kuuntelemista tunneiksi?
"Et ole tosissasi, ei, kamalaa", Didi sanoi hätäisesti ja meinasi kulauttaa teet väärään kurkkuun. Hän kun oli elätellyt toivoja, että olisi ollut kyse tavallisesta onnettomuudesta - ei tietenkään.
"No et kai?" hän toppuutteli, "Se seko saadaan ihan kohta kiinni ja sitten kaikki on taas normaalisti."

Sunny ja hän olivat onnekseen pelanneet korttinsa niin, etteivät olleet kohdanneet vainoojaa. Didi oli asiasta aivan järjettömän onnellinen, sillä mies oli hänestä karmiva, vaikka hän oli kuullut vain jälkeenpäin tämän tekeleistä. Tämä oli saanut ihan liikaa uhreja jo valmiiksi, eikä Sunny ottanut riskejä Sunnyn kanssa lainkaan. Nyt pitäisi kai myös miettiä, kuinka kauan ponia piti ulkona, jos mies pääsi tekemään tekojaan tallilla päiväsaikaan.
"On se, onneksi. On kieltämättä aika inhottavaa ajatella, että täällä voi käydä mitä vain. Mutta kyllä kaikki vielä rauhoittuu, ihan varmasti", Didi päivitteli ja joi teetä.

Katerina ei ostanut Didin toppuuttelua siitä, että hullu saataisiin aisoihin. Hän ei riskeeraisi hevosensa henkeä sen vuoksi, että mielipuoli ehkä saataisiin kiinni pian. Hän hörppi hysteerisenä kahviaan ja pyöritteli silmiään selityksille, että tilanne rauhoittuisi.
”Mut eihän nyt oikeesti voi olla normaalia et hevoset juoksee vapaana pihoilla ja vahingoittuu”, hän puolusteli mielipidettään kauhistellen Rosings Parkin sen hetkistä tasoa. Eihän sellainen hänen hienolle hevoselleen sopisi.
”Luulisi että tämän tasoinen talli pitäisi parempaa huolta hevosista”, Kat jatkoi syyllistämistä, vaikka selvästi halusi olla Didin puolella ja saada tuon olemaan tallia vastaan.

Didi ymmärsi kyllä Katerinan hädän muttei luovuttanut uskoaan Rosingsiin ja virkavaltaan niin nopeasti.
"Onhan se tosi ikävä'", hän myönsi. "Mutta eikö virheitä satu missä tahansa, onhan tämän hetkiset olosuhteet aika vaikeat - kuka olisi osannut ennakoida, että hevoset pääsevät vapaaksi?" Didi yritti pohtia asiaa reilummalta kantilta. Olivathan kaikki hevoset saatu kuitenkin kiinni ja lähes ehjin nahoin sisälle.

Katerina katseli epäuskoisena Didiä. Miten tuo saattoi olla tallin puolella? Tilanne oli ihan kammottava.
”Mutta Aleksei ei ole kunnossa”, hän yritti sönköttää vastaan ymmärtämättä, miten enää jatkaa sellaisen jälkeen. Entä jos Alekseilla ei voisi enää koskaan kilpailla, kun sille jäisi hirveä arpi kylkeen?
”Maksan tallipaikasta pienen omaisuuden - odotan, että hevoseni on täällä turvassa”, hän vastusteli ja risti jalkansa. Eikö toista yhtään häirinnyt, että joku hullu pyöri nurkissa ja hevoset olivat vaarassa?
”Tämä kaikki pilasi päiväni kyllä täydellisesti”, nainen huokaisi liioitellulla dramatiikalla ja jatkoi, ”tulin tänne ratsastamaan ja kohtaan hevosen josta ei ole ratsuksi ainakaan viikkoon.” Olihan se liioiteltua, mutta kaikki tuntui kasvavan Katerinan mielessä maailman suurimmaksi ongelmaksi silloin, kun se hänelle sopi.

Didi kuunteli Katia ihailtavalla kärsivällisyydellä ja nyökytteli huolestuneiden kommenttien tahdissa teekuppi kädessään.
"Ihan varmasti Aleksei tulee kuntoon", hän vakuutti hymyillen. Hän ei tiennyt sen kuntoa mutta se oli silti hyväkuntoinen nuori hevonen ja varmasti paranisi nopeammin kuin Katerina osaisi kuvitella.
"Ymmärrän", Didi vastasi ja ymmärsi kyllä, miltä rahankulu tuntui. "No, kukapa minä olen sinua käskemään pysyä täällä. Mitä ikinä päätätkin se on varmasti Alekseille ihan hyvä." Rosings ei tietenkään ollut alueen ainoa talli, vaikka olikin ehdottomasti suurin ja monipuolisin. Alekseille löytyisi kyllä tallipaikka muualta, jos Katerina päättäisi siirtää sen.
"Inhottavaa. Mitä ajattelit nyt sitten tehdä?" hän kysyi, kun toinen ei kerta päässyt ratsastamaan.

Katerina kohautti olkiaan, kun oli puhe tallinvaihdosta. Se kuulosti työläältä ja hän oli jo tottunut Rosings Parkiin, mutta ottaisi asian vakavaan harkintaan. Eihän hänkään uskaltaisi enää tulla sinne jos joku hullu riehui vapaana kiusaamassa hevosia. Ehkä hän voisi pitää hetken tauon tallilta ja vaikka käydä kotimaassaan.
”En tiedä”, hän vastasi mietteliäänä ja yritti unohtaa surkeutensa.
”Ehkä käyn vuokraamassa leffan ja ostamassa karkkipussin”, nainen haaveili, ”vaikka toisaalta vois lähteä bilettämään. Kai torstai on ihan hyvä päivä siihen?” Katerina oli löytänyt oman itsensä jälleen ja ajatus haavoittuneesta Aleksei-parasta haihtui hiljalleen. Jos hän ei ratsastaisi, voisi sitten keksiä vaikka jotakin muut hauskaa.
”Miten ajattelit itse iltaasi jatkaa?”

"Leffa ja karkkipussi kuulostaisi kyllä todella mukavalta illanvietolta", Didi sanoi ja nauroi torstaibileille. "Torstaina juhlimaan lähteminen olisi ainakin vaihtelua arkeen", hän vastasi, vaikkei se olisi hänelle itselleen tullut ensimmäisenä mieleen. Hän lähti se harva päivä enää 'bilettämään' sillä vapaailtoina hän oli joko liian väsynyt tai sitten ei vain tuntunut siltä. Ja yleensä se juhliminen, mitä hän nykypäivänä harrasti oli illanviettoa kavereiden luona eikä mitään yöklubille karkaamista, mitä se varmasti Katerinalle oli.
"Juon teeni ja varmaan lähden kartanolle takaisin. Teen ruokaa itselleni ja koirille ja varmaan luen tai katson telkkaria loppuillan", hän kohautti olkiaan ja tunsi itsensä naurettavaksi kotihiireksi. Onneksi hän ei aina jumiutunut kartanoon, vaan lähti oikeasti ystäviään tapaamaan, ihmisten ilmoille, tai edes työkavereidensa luo mökeille.

”En kyllä taida jaksaa lähteä ulos. Sinun suunnitelmasi kuulostaa rennolta ja mukavalta. Ehkä teen niin, mutta ilman koiria”, Katerina sanoi nyt jo hymyillen ja lämmitteli käsiään kahvikupin vielä lämpimällä pinnalla. Hän oli kaikessa tuohtumuksessaan unohtanut, että kolea talvi-ilma tuntui viileältä jopa sisällä ja nyt se sai hänet palelemaan.
”Voisin etsiä käsiini Aleksein hoitajan. Olisi kysymys tai kaksi tapahtuneesta ja jatkohoidosta”, hän nurisi tyytymättömänä mutta jo paljon reippaampana. Turha kai sitä oli jäädä nuolemaan haavojaan, kyllä Aleksei kuntoon tulisi ja kaikki palaisi ennalleen.
”Mitä teit tänään ponisi kanssa?” Katerina kysyi voimatta muistaa sen pienen ruunikon nimeä. Hän oli kuitenkin nähnyt Didin sen kanssa ja tiesi, että nainen sellaisen omisti.

"Ehkä viikonloppu on varmempi valinta juhlinnalle", Didi totesi ja hymyili Katille. "Koti-illatkin ovat välillä oikein mukavia." Didiltä se oli helposti sanottu, Katerinan elämä oli varmaankin erilaista hänen omaansa verraten.
Didi nyökkäili Katin suunnitelmille. Tottakai hänellä olisi oikeus tietää ja pyytää, ehkäpä palvelu tuntuisi sitten rahanarvoiselta. Didi toivoi, että Katerina vielä harkitsisi Aleksein muuttoa ja toivoi, ettei toinen ollut sen suhteen tosissaan. Ainakin hänen ajatuksensa oltiin saatu pois asiasta.
"Hypättiin", hän kertoi ja hörppäsi teetä ettei se ehtisi jäähtyä. "Sunny on taitava hyppäämään kokoisekseen mutta se oli tänään laiskalla tuulella, joten ei tehty mitään hirveän rankkaa, pientä parin esteen rataa kuitenkin." Didi ei myöskään ollut järjettömän tavoitteellinen ja teknisesti taitava esteratsastaja, joten vaativat tiet ja isot esteet jäivät menemättä.

”Se kuulostaa hauskalta. En muistakaan koska oon viimeks hypänny”, Katerina vastasi mietteliäänä. Hän ei hypännyt, koska Aleksei oli niin saamattoman huono varomaan jalkojaan ja oikeasti hyppäämään oikeaan aikaan. Sen sijaan että hän olisi kyseenalaistanut omat taitonsa esteillä, hän pisti kaiken kimonsa syyksi. No, olihan se ostettu kouluratsuksi.
”Ehkä pääsen joskus katsomaan”, Kat arveli kysyvästi ja soi hymyn Didille. Eihän hän tuolle ollut vihainen, ja tallia kohtaan tunnettu pettymyskin alkoi laantua hyvässä seurassa. Hän harmitteli ääneti kahvinsa viilentymistä. Ehkä hän voisi kohta hakea täydennystä kuppiin.
”Kilpailetteko Sunnyn kanssa?” Hän kysyi painaen mieleen taas yhden hevosen nimen unohtaakseen sen pian. Tallilla oli aivan liian monta hevosta.

"Hyppääminen on mukavaa vaihtelua", Didi nyökytteli ja joi teetään. Vaikka väsymys jaksoi painaa tässä vaiheessa iltaa, lämmin tee piristi hieman.
"Ei siinä ole paljoa näkemistä", hän vastasi vaatimattomasti Katille ja ajatteli, miten kömpelöltä heidän menonsa näyttäisi ulkopuolisen silmiin, etenkin kun he asustivat kisakeskuksessa täynnä puoliverisiä. "Sunny on kuin lentävä lihapulla, eikä käännykään kovin ketterästi", hän sanoi nauraen.
"Emme pahemmin, tai ainakaan vielä. Ostin sen vasta viime kesäkuussa, syksyllä kävimme yksissä koulukisoissa mutta siihen se jäi." Didi haaveili kyllä ahkerammastakin kisaamisesta, mutta poninsa ei ollut aivan atleettisimmasta päästä ja hänkin enemmän sellainen leikisti tosissaan-ratsastaja. "Kyllä meitä varmaan tallin kisoissa helpoissa luokissa nähdään tänä vuonna", hän kuitenkin lupasi.

Sunny lentävänä lihapullana toi huvittuneen hymyn Katerinan kasvoille. Hän saattoi kuvitella sen eikä totta puhuen voinut uskoa nauttivansa sen seuraamisesta pidemmän päälle. Hän katseli mielellään taitavia esteratsukoita, mutta ehkä Didi ja Sunny eivät olleet ihan sitä.
”Ehkä sitten pääsen näkemään teidät jos itse osallistun Alekseilla. Jos siitä nyt koskaan on enää ratsuksi”, hän sanoi tuhahtaen harmiaan, jonka tallin huolimaton henkilökunta oli aiheuttanut hänen hevosensa päästyä vapauteen ja telottuaan itsensä. Ehkä se siitä vielä radoille pääsisi, mutta tuntui hyvältä marmattaa vähän. Ainakin hän koki olevansa valokeilassa.
”Olen varma, että pääsemme starttaamaan tänä vuonna Vaativassa A:ssa”, hän vannoi osittain haastaen itseään. Kyllä kai yhden puolikoulutetun hevosenkin saisi sille tasolle nostettua vaikka silmät kiinni.

Didi poneineen ei yltänyt ehkä olympiakisaratsujen tasolle, mitä tuli ratsastettavuuteen, mutta Didillä oli Sunnyn kanssa hauskaa eikä muu merkinnyt mitään. Vielä päälle vuosi sitten hän ei ollut edes ehtinyt ratsastaa, saatikka nähnyt hevosia vuosiin paikan päällä. Oman ponin omistaminen oli silkka ihme, jos häneltä kysyttiin - toteutunut unelma.
"Älä huoli, kyllä se kuntoon tulee", Didi naurahti kepeästi ja hörppäsi teetään. "Ehkäpä silloin sitten."
"Kuulostaa hienolta tavoitteelta", hän vastasi Katille. "Miten teillä on mennyt aikaisemmin kisoissa? Olette menneet vaativaa B:tä?" hän uteli hieman hymyillen kuppi kädessään.

Katerina nyökytteli hienolle tavoitteelle. Se tuntui karmivalta, mutta olisi ihanaa löytää onnistumisia Aleksein kanssa ja kertoa niitä isälle.
”Vaativaa B:tä, joo”, hän nyökkäsi ja laski kylmän kahvinsa lattialle sillä ei aikonut sitä enää juoda. Se maistui jo vanhalta ja kitkerältä.
”Ihan hyvin kai”, Kat kertoi vaikka ei ollutkaan tyytyväinen.
”Kävimme muutamissa kilpailuissa syksyllä, mutta huonoin tuloksin. Sijoituimme kyllä kolmansiksi kerran, mutta Aleksei esitti omia liikkeitään radalla muilla kerroilla ja meidät melkein hylättiin. Voit kuvitella miten mukava oli kertoa isälle. Hän tavallaan maksaa harrastukseni täällä”, nainen huokaisi ja painoi lannistuneena kätensä syliinsä.
”Mutta tänä vuonna uudestaan.”

Didi oli varsin onnellinen siitä, että hänen poninsa oli leppoisa kaveri, toisinkuin reaktiiviset ja tempperamenttiset hevoset, joita Rosingsissa pääasiassa tuntui olevan. Hän saattoi kuvitella kuinka vaikeaa niiden kanssa oli aika ajoin tehdä töitä, vaikka kisakeskuksen ratsastajilta taitoa ja tietoa niiden pitämiseen löytyikin.
"Mutta eihän aina voi mennä hyvin, kehityksessä on ala- ja ylämäkiä", Didi sanoi kannustavana. "Kyllä kai isäsi sen ymmärtää."
"Kyllä se siitä", hän sanoi pyöritteli kuppia kädessään ja katsoi teen jämiä, joita hänen ei tehnyt mieli enää juoda. "Ehkä yhteistyönne parantuminen vaatii vain hieman normaalia enemmän aikaa." Sunny ainakin vaati aikaa, Pradasta puhumattakaan. Mitä kauemmin hän Sunnya ratsasti, sitä tottuneemmin se vältteli työntekoa hänen kanssaan eikä enää ujostellut pistää vastaan. Oli mukavaa tietää, että poni uskalsi jo olla oma itsensä hänen kanssaan mutta se persoonallisuus olisi voinut olla vähemmän laiskanpulskea, jos häneltä kysyttiin. Onneksi esteet olivat mukava piristys ponin arkeen ja saivat pieniin jalkoihin liikettä, ehkäpä se olikin kouluratsastuksen sijaan heidän tulevaisuuden osaamisalueensa.

”Ehkä niin”, Katerina hymyili ja toivoi Didin olevan oikeassa. Ehkä hänen pitäisi löytää taas jostakin usko pieneen kouluhevoseensa. Lisää treeniä vain, kyllä se siitä. Kevät toisi varmasti tullessaan kaivattua optimismia.
”Kunhan Aleksei nyt tulisi kuntoon”, hän toivoi miettien kamalaa viiltoa hevosensa valkeassa kyljessä.
”Olisipa toinen hevonen, jolla voisi tällaisissa tilanteissa harjoitella.” Katerinasta ei olisi huolehtimaan kahdesta hevosesta, sillä yksikin oli ajoittain haastava. Hän kun mielellään keksi kaikkea muuta tekemistä.
”Äh, taidan vain lähteä takaisin kotiin. Aleksein näkeminen tuossa kunnossa on todella masentavaa.”

"Kyllä se tulee", Didi uskalsi sanoa varmana asiasta. Olivathan monet muutkin hevoset ja ratsastajat toipuneet inhottavan vainoojan iskusta, tai muista onnettomuuksista, jotka olivat skaalaltaan tätä isompia. Olisi hänkin varmasti paniikissa, jos Sunnylle tapahtuisi jotain, mutta hänen onnekseen he olivat pysyneet harmin tieltä poissa. Oli ikävää pysytellä pois maastoista, mutta he olivat selvinneet ja joutuneet kohentautumaan tavoitteellisempien treenien parissa.
"Toinen hevonen veisi varmasti paljon aikaa", Didi pohti, hän ei tuskin ehtisi toista omistaa, Sunnyssakin kun meni monta tuntia aikaa päivässä. "Sitä kun ei voisi vain laittaa pois sitten kun toinen parantuisi, ja toisinpäin, vaan molempia pitäisi ehtiä ratsastaa."
"Selvä", hän nyökkäsi Katerinalle hieman hymyillen ja yhä kuppiaan sylissään pidellen. "Anna sille pari päivää ja se on varmasti jo kuin entisensä. Sitten pääsette taas treenaamaan."

Katerina hymähti jotakin vastaukseksi, kun Didi arveli kahden hevosen vievän paljon aikaa. Toinen oli varmasti oikeassa ja Kat tiesi ettei hänen aikansa tuntunut riittävän edes yhdelle. Ehkä, jos hän todella olisi jaksanut, mutta matka tuntui pitkältä päivittäin eikä hänellä riittänyt ehkä into vielä kehitysvaiheessa olevan lipizzan kanssa. Hän halusi valmiin GP-tason kouluratsun.
”Toivon todella”, hän huokaisi ja nousi ylös.
”Hauskaa iltaa. Olet onnekas kun asut niin lähellä, minulla menee taas ikuisuus ajaa kotiin”, hän jatkoi dramaattisesti. Tuskin puolta tuntia ei voinut sanoa ikuisuudeksi missään olosuhteissa, mutta kai se ruotsalaiselle sellainen oli. Vasta kortin saaneena hänen käsityksensä ajomatkoista oli vähän erikoinen - ennen oli saattanut kyydissä vaikka vähän torkkua, nyt joutui olemaan niin skarppina ajaessaan.

"Se on kyllä onni", Didi naurahti vastaukseksi. Vielä muutama vuosi takaperin hevosten seuraan pääseminen oli tuntunut typerältä unelmoinnilta kaiken kiireen ja epävarmuuden keskellä mutta nyt hän asui hetken kävelymatkan päässä isolta, upealta tallilta. Olihan tämä uskomatonta. "No, mutta. Mukavaa iltaa sinullekin ja eikös ne kotimatkat mene yleensä nopeammin kuin tulomatkat?" hän ehdotti hyväntuulisena ja laski mukinsa pois.
"Minunkin täytyisi varmaan kerätä tavarani ja lähteä kartanoa kohti, kello kun kulkee", hän totesi katsottuaan kelloa.

Katerina hymyili Didille kun tuo yritti lohduttaa häntä, jolla oli edessään pidempi kotimatka. Ehkä toinen oli oikeassa.
”Enköhän selviä, ei kai tähän aikaan ole ruuhkaakaan”, Kat toivoi ja lähti katsomosta kohti oleskelutilaa ja alakertaa.
”Nähdään varmasti myöhemmin. Nauti illastasi”, hän vielä toivotti ennen kuin huiskutti lyhyesti kättään ja katosi tallin puolelle. Nainen kävi vielä Alekseinsa luona rapsuttelemassa kimoa ennen kuin suuntasi autolleen ja lähti kohti kotia.

[Kiitos pelistä :)]

"En usko", Didi vastasi hymyillen ja oletti, että suurimmat autojonot olivat kadonneet kotipihoihinsa jo muutama tunti aikaisemmin.
"Samoin", hän toivotti, "nähdään!" Katerinan lähdettyä Didi nojautui katsomon tuolin selkänojaan ja katseli hetken maneesin vaihtuvia ratsastajia. Teetä ei kuitenkaan ollut enää jäljellä ja juttelukumppaninkin lähtö sai hänet tuntemaan itsensä lähtövalmiiksi. Vietyään mukin takaisin keittiöön hänkin asteli alas talliin, löysi matkaseurakseen pienen koiralauman Lily etunenässä ja meni takaisin kartanolle.

[Tackkk! (:]