Vesisateen armoilla tai ei

[Avoin peli kaikille...]

Vettä satoi tavallista enemmän. Tibby ei siitä kuitenkaan ollut moksiskaan. Hän istui yhden tarhan aidalla ja antoi sateen kastella täysin itsensä. Tyttö katsoi joitain hevosia, jotka eivät olleet sateessa yhtään moksiskaan, niinkuin ei Tibbykään. Tibby oli jo läpimärkä, mutta hän ei liikahtanutkaan, istui vain aidalla, kun oli löytänyt hyvän tasapainon siinä. Hän oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Vaikkei hän sitä tiedostanutkaan itse, oli hän epätavallisesti sairastunut, hänellä oli kuumetta, mutta hänen ajatuksensa olivat jossain kaukana.
Tibbyn kuume oli jo hieman houretasoa ja hän vain katsoi haikeasti eteenpäin, hän katsoi Piccoloa, joka juoksi ihanalla kukkaniityllä, Bebbien ja Tibbyn kanssa.

Tibby levitti kätensä ja nosti katseensa kohti tummia pilviä ja antoi sateen valua tulikuumille kasvoille ja hymyili leveästi. Hän vain nauraa kikatti hieman sekavana. Sade viilensi mukavasti hänen kuumeista oloaan ja siksi hän ei itse sitä huomannutkaan. Hän vain nautti olostaan, sillä kun hän taas katsoi hevosia, hän näki itsensä ja Bebbien hyppelemässä Piccolon kanssa.

[Pitkästä aikaa Mirandalla, täältä siis tullaan :>]

Oli kamala sää ja Miranda hytisi inhosta kun astui ulos ja näki vesilätäköiden kirjoman maan ja matalalla riippuvat tummat pilvet. Hän ei halunnut astua sateeseen, vaikka hän oli pukeutunut kumisaappaisiin ja hupulliseen sadetakkiin. Koska hyi. Vaikka hän oli perienglantilainen tällaiset kaatosadepäivät eivät olleet häntä varten ja hän kaipasi äkkiä kotisohvalle viltin alle. Punainen urheiluauto olisi voinut avaimen näpäytyksestä ajaa hänen eteensä mutta niin pitkällä teknologian kehityksessä ihmiskunta ei valitettavasti vielä ollut.

Huokaisten Miranda kuitenkin astui sateeseen ja pudisteli inhosta päätään samantien kun tunsi sateen ropinan ympärillään. Hyi, hyi. Hän asteli nopein askelin ja vältti isoimpia lätäkköjä. Aavistuksen iso huppu tahtoi kokoajan valua pois pään päältä mutta sitä hän ei sallisi. Jos jotain, hän pitäisi mustanvioletit hiuksensa ja kevyet meikkinsä niin kuivina kuin mahdollista.
Hän oli naulinnut katseensa tiukasti edessä häämöttävään autoonsa mutta kumma näky kiinnitti hänen huomionsa sen sijaan - tyttö istui tarhan aidan vierellä. Tässä säässä? Hän ei voinut kulkea ohitse vaan ynähtäen vaihtoi päämäärää ja käveli tytön luo. Mitä ihmettä kukaan saattoi tehdä märällä maalla, ilman sadevaatteita? Ei kai kukaan vain hevosia tullut ihailemaan.
"Hei, mitä puuhaat?" hän kysyi kuuluvaan ääneen sateenropinan läpi ja katseli tyttöä, jonka vierelle oli kävellyt. "Oletko ihan kunnossa?" Kysymys olisi kai kuulunut olla tällaisessa tapauksessa 'oletko järjissäsi' mutta Miranda etsi empatiaa ääneensä kun kyseessä oli nuori tyttö.

Tibby nautti olostan ja katsoi kuumeisiin silmin hevosia ja hymyili leveästi. Kuullessaan kysymyksen, hän käänsi kuumeisen katseen tuohon ja sanoi: "Katson kun hevoseni ja kilipukkini leikkivät tuossa ihanalla niityllä. Minäkin tanssin siinä ja meillä on niin kivaa." Tibby käänsi taas onnellisen katseensa hevosiin, kuvitellen itsensä ja rakkaat eläimensä ihanalle niitylle. Mikään ei ollut hänestä outoa, kakki oli hänestä aivan normaalia, tosin eihän hän ollut kovinkaan usein edes sairastellut.

"Elämä on niin ihanaa", Tibby sanoi haaveilevalla äänellä. "Entä sinä, miten sulla menee? Eikö olekin kaunis ilma?" hän kysyi vuorostaan naisella ja lisäsi: "Onko sulla kaikki hyvin?" Kuumeinen Tibby ajatteli sen kuuluvan asiaan, kun nainenkin oli kysynyt hänen vointiaan.

Okei, mitä aineita tälle pikkutytölle oli syötetty? Miranda oli hyvin hämmentynyt kun kuuli tytön suusta sanat hevonen, kilipukki, ihana ja niitty. Asiaa ei yhtään parantanut, että tyttö näki itsensä tällä ihmeellisellä niityllä. Edessä kun oli vain aita ja sen takana kauempana pari parkaa hevosta tuhat kiloa sadeloimia päällään. "Okeei", Miranda sanoi hitaasti ja katseli vaaleahiuksista tyttöä. Mitä vastuullinen aikuinen teki tällaisessa tilanteessa?

"Hyvin menee jos ei ota huomioon tätä kaatosadetta", hän sanoi ja kohensi vaaleansinistä takkiaan. "Mitä jos vietäisiin sinut sisälle?" hän ehdotti. "Sinulla ei taida olla kaikki ihan okei", hän lisäsi huolettomalla äänensävyllä ja laskeutui kyykkyyn tytön vierelle. "Kastut ja vilustut ihan pahemman kerran täällä ulkona."

"Kaatosadetta?" Tibby katsoi kysyvästi naista ja pudisti hymyillen päätään, sanoen kuumeisesti: "Sitten on tulossa kesä, kun aurinko paistaa ja vettä sataa, tulee aina kesä." "En minä halua sisälle, minulla on kaikki hyvin", TIbby lisäsi vielä, mutta aivasti samalla hetkellä. "Heinänuha vain hieman vaivaa, mutta muuten olen ihan täydessä terässä", Tibby koitti vakuuttaa. Pieni vilunväristys iski jo hänen käsiensä ja selkänsä läpi, mutta hourenäky ei poistunut, ehkä vain muuttui. "Minä en ole koskaan ollut vilustunut", tyttö sanoi naiselle ja katsoi tuota kuumeisin silmin.

Miranda nyökkäili kysymykselle ollessaan kyykyssä tytön vieressä. "Kyllä, kaatosadetta", hän selitti ja selvensi, "ja on tosi kylmä. Nyt on tammikuu." Mitäköhän tytöllä oli, kun oli tällaisessa jamassa?
Tytöllä ei todellakaan ollut kaikki kunnossa ja Miranda laski varovasti paljaan kätensä tytön olkapäälle. "Tule kuitenkin. Tällä säällä kun istut kylmällä maalla niin varmasti koet ensimmäisen vilustumisesi", hän sanoi ja tarjosi kättään tytölle, jotta tämä nousisi ylös. Kun tyttö kääntyi häneen päin tämän posket olivat ihan punaiset.
"Hop hop, ylös", hän pyysi aavistuksen tiukemmalla äänensävyllä ja piti kättään esillä. Ei hänellä ollut koskaan ollut auktoriteettia lasten parissa mutta kai hän saattoi yrittää.

Tibby katsoi naista hämmentyneenä. "Kevät ja tammikuu", hän sanoi ja naurahti huvittuneena. Tytön ajatukset oliva kuumehoureisia. "En minä vilustele", Tibby sanoi uudestaan ja kun hän katsoi naista silmiin ja tuo tarttui hänen olkapäähänsä. Naisessa oli jotain samaa kuin äidissä. "Kunhan et juota mustaherukkamehuu", tyttö sanoi ja nousi hieman vastentahtoen ylös ja horjahteli jonkun verran, sillä hänen silmissään heitti kieppiä. "Mun tekee mieli vaa olla tässä", hän valehteli, sillä nyt hän tunsi huonon olon iskevän kunnolla.

"Kyllä vain", Miranda nyökkäsi vielä lisää. Voi tyttörukkaa, taisi olla oikeasti sekaisin. Häntä säälitti, että oli tullut ensimmäiseksi ajatelleeksi tytön olevan huumeissa mutta eihän asia niin voinut olla - mistä tämmöinen neiti olisi huumeita mitenkään voinut saada. Ja harvemmin niitä vahingossa otti, ainakaan Rosings Parkissa. "En juota, minä lupaan", hän vannoi ja riemuitsi sisäisesti kun sai tytön ylös märältä maalta. "Noniin, sitten keskitytään pystyssä pysymiseen", hän mutisi ja tuki horjuvaa tyttöä. "Ei kun nyt mennään sisälle", hän sepitti ja lähti kävelemään takaisin talliin, koska ei voinut viedä tyttöä kotiinsakaan.
"Mikä nimesi on?" hän kysyi kävellessään tyttö kainalossaan hitaasti kohti tallia. Hän ei tunnistanut tätä Rosingsin asiakkaaksi mutta mistä hän olisi kaikkia tuntenutkaan.

Tibby pudisti päätään ja katsoi naista, nojaten sitten aitaan, muttei vastustanut, kun nainen lähti taluttamaan häntä sisälle talliin, tytön selässä meni vilunväreet, kun hän horjahteli naisen kainalossa sisään. "Mä oon Tibby, mä hoidan Arizonaa", hän sanoi ja katsoi naista lisäten: "Mut tänään sillä on vapaa päivä." Tibbyn polvet eivät oikeastaan meinanneet kantaa häntä ja se oli outoa. "Mulla on vähän kelju olo", hän sanoi lopulta.

Miranda katseli heikkona olevaa tyttöä ja pohdiskeli kovasti, mikä oli saanut tämän tällaiseen kuntoon ja tunsi hänestä hohkaavan lämmön. Hän otti tytön kyljestä tukevamman ottaan kun tämä ei meinannut jaksaa päästä sisälle asti. "Selvä, hei Tibby. Mun nimi on Miranda, omistan kaksi tammaa Cindyn ja Moneypennyn", hän palautti esittäytymisen ja puheli ajankulukseen. He pääsivät talliin ja hän laski hupun päänsä päältä. He valuivat vettä käytävän lattialle, tai ennemminkin Tibby valui - hän oli ihan läpimärkä ja kuuma. Ei tainnut olla aineissa vaan todella kipeä.
"En yhtään ihmettele, ei tuollaisessa säässä kannata makoilla ilman oikeita varusteita. Mennään yläkertaan, sieltä saat lämmikettä", hän lupasi ja ohjasi tytön kohti portaita.

Tibby nojasi Mirandaksi esittäytynyttä vasten, "Mä tykkään hevosista. Piccolosta ja Arista", hän sanoi ja aivasti sen jälkeen kunnolla. "Ehkä mua hieman vilustaa sittenkin", hän myönsi, mutta hän ei alkanut. "En mä jaksa yläkertaan. Mä voin mennä Piccolon viereen nukkumaan", tyttö mutisi sekavasti ja etsi katseellaan Piccolon karsinaa. "Mutta missä Piccolon karsina on? En löydä sitä täältä", hän mutisi vielä.

Voi kamala, mihin soppaan Miranda oli itsensä pistänytkään, vaikka olisi tietysti tuntenut enemmän tuskia, jos olisi jättänyt tytön istumaan ulos. Eihän täällä kukaan koskaan vain makoillut, jotain oli tietenkin ollut vialla. "Minäkin tykkään hevosista, katso, tässä ovat Cindy ja Moneypenny", hän esitteli muttei jäänyt paikalleen. Kaksi tuttua silmäparia tulivat oven eteen hörähtäen mutta nyt ei jääty niitä ihastelemaan. Tyttö piti saada lämpimään. "Tibby, ei täällä asu ketään Piccoloa, en tiedä mistä puhut. Ihan oikeasti, viltin alla on lämpimämpää."
Hän ei päästänyt tytöstä irti mutta oli aavistuksen toivottomassa tilanteessa. Ei hänen vastuulleen uskottu lapsia ihan syystä. Hän yritti viedä tyttöä portaita päin, vaikka sitten väkisin, ihan miten päin vain.

Tibby seurasi naista talliin ja katsoi kuumeisin silmin hevosia. "Piccolo" , hän sanoi hymyillen, mutta seurasi silti naista kohti portaita, vaikka ei olisi jaksanut. "Jos vain soittaisit äitille ja tai iskälle", hän sanoi ja kiipesi naisen kanssa portaat ylös, vaikka pahaa teki. Hän alkoi kaivaa taskustaan puhelinta ja ojensi sen naiselle sanoen: "Soita mun iskälle tai äitille, ne tulee hakemaan mut, jos mä oon kipee."

Voi lapsiparkaa, Miranda ajatteli, ja käveli hitaasti käsikynkässä tytön kanssa portaat oleskeluhuoneeseen. Tyttö näytti hurjalta ja posketkin punottivat ja olivat kuumat - oli selvää että toinen oli pahemman kerran kipeänä. "Käy, voin soittaa", hän nyökkäsi ja ohjasi puolityhjässä oleskeluhuoneessa Tibbyn yhdelle sohvista. "Istu siihen, tuon sinulle viltin..." hän sanoi pohdiskellen ja otti vastaan tytön puhelimen. "Sinä olet kyllä kipeänä. Mitä sinä kipeänä tallilla oikein teet?" hän kysyi ja avasi puhelimen ja osoiteluettelon. Äiti, iskä, ketäköhän he olivat.
"Odota siinä kiltisti niin etsin sinulle viltin", Miranda sanoi ja katsoi muutamaa työntekijää, jotka istuskelivat tauolla. 'Kaikki kunnossa', hän yritti viestittää katseellaan, vaikkei ollut siitä aivan varma. Kaiken kaikkiaan he antoivat olla, vaikka katsoivatkin vakavana ja hän saattoi kipittää alakertaan ja noukkaista ensimmäisen melko puhtaan viltin, jonka näki, ja puolijuosta portaat takaisin ylös. Portaissa hän katseli osoiteluetteloa ja löysi Tibbyn äidin numeron ja soitti siihen. Puhelin piippasi ja hän ojensi puhelin korvalla viltin Tibbylle.

"Kiva", tyttö sanoi ja kun hän odottelun jälkeen sai viltin, ei se oloa helpottanut, mutta hän kääriytyi siihen tiukasti ja aivasteli jonkin verran. Kun Miranda ojensi puhelimen takaisin, tyttö otti sen korvalleen, pian hänen äitinsä vastasi ja Tibby kuiskasi hiljaa: "Minä olen vissiin vähän kipeä, kun viluttaa ja kolottaa, silmissä pörrää." Heather kuunteli mitä asiaa tytöllä ja hän lupasi heti lähteä hakemaan tyttöä, joka kertoi olevansa tallin yläkerrassa lämmittelemässä.

Kun Heather tuli omalla autollaan Rosings Parkin talleille, hän otti takapenkiltä kassin, johon hän oli ottanut tytön villapaidan ja villasukat, sekä viltin, ja juoksi sitten talliin ja meni yläkertaan. "Hei, olen Heather, Tibbyn äiti", hän esittäytyi naiselle, joka oli hänen tyttärensä kanssa. Heather katsoi Tibbyä ja näki heti, että tuolla oli kuumetta. "Mistä sinä olet hankkinut itsellesi kuumeen?" hän kysyi huolissaan ja huomasi samassa tuon läpimärät vaatteet. "Jaa, turha kysyä, näenhän sen itsekin", hän sanoi huolissaan ja vilkaisi naista sanoen: "Sinä ilmeisesti autoit hänet tänne. Kiitos tuhannesti." Heatherin katseesta näki, kuinka Tibby oli hänelle tärkeä ja rakas.

Luuriin vastasi hämmentynyt äiti ja Miranda selitti tilanteen tälle antaen sitten puhelimen tytölle itselleen. Miranda risti kätensä rinnuksilleen ja kuunteli keskustelua vierestä. 'Vähän kipeä' kuulosti naurettavalta vähättelyltä hänen korvaansa mutta Miranda antoi olla. Tärkeintä oli, että äiti lähti hakureissulle.

Miranda istui odotteluajaksi Tibbyn viereen ja mietiskeli häntä ja Alecia. Niinkuin aina nykyään. Kun Heather-äiti kurvasi oleskeluhuoneeseen Miranda nousi nopeasti ylös. "Miranda", hän nyökkäsi kassillisen tarvikkeita tuoneen äidin ja katseli kuinka tämä hösäsi lapsensa ympärillä. "Kyllä", Miranda vastasi ja tunki kämmenensä hieman kosteiden ratsastushousujen takataskuihin. "Ei se mitään, enhän minä olisi häntä voinut uloskaan jättää kun sieltä löysin." Kaippa hän oli tehnyt sen, mitä kuka tahansa olisi tehnyt. Hän kadehti tapaa, jolla Heather huolehti tyttärestään ja se sai hänet haikeaksi.

Heather katsoi Mirandaa kiitollisena ja riisui tyttäreltään märän paidan ja puki tilalle villapaidan. "Kuivia housuja en älynnyt tuoda, mutta eihän tästä aja kotiin kauaa", Heather sanoi lempeästi ja kääri tyttärensä tiukasti huopaan, että tuo pysyisi edes jotenkin lämpimänä. "Kiitos kovasti, kun huolehdit hänestä. Tibby on vähän tällainen herkkä, jos sairastuu niin sitten kanssa sairastuu, mutta muuten hän pöpöt välttälevät tyttöä kunnolla", hän sanoi lempeästi ja vaihtoi vielä tytön sukat kuiviin villasukkiin. "Onneksi kengät ovat sisältä kuivat", Heather sanoi ja laittoi märät vaatteet muovikassiin. "Me tästä lähdetään kotiin lepäämään. Mummi on keittänyt mustaherukkamehua ja se odottaa kuumana sinua, hunajan kanssa", Heather lisäsi ja Tibby reagoi siihen parahtamalla hiljaa: "Eeei, myrkkyä myrkkyä." Heather pudisti Mirandalle päätään, hymyillen huvittuneena. "Se parantaa oloaan", hän sanoi lempeästi ja otti muovikassin toiseen käteen, lähtien taluttamaan tytärtään alakertaan ja kohti autoa.

//Oisko tämä tässä? Kiitos tästä pelistä //

Miranda katseli kynsiään, kun äiti huolsi tytärtään.
"Ei se mitään", hän vain vähätteli ja hymyili hieman. Missä hänen äitinsä oli ollut, kun hän oli jäänyt sateeseen makoilemaan, vaikka sitten tarkoituksella. Hänelle ei ollut mummi laittanut kuumaa mehua ja hunajaa tai sen kummemmin äitikään vaihtanut vaatteita. Ehkä se oli johtunut hänestä, ehkä ei. Onneksi Tibbyn äiti oli niin ihanan huolehtivainen.
"Juu, heihei", Miranda nyökkäsi ja heilautti kättään hyvästiksi ja huokaisi, kun kaksikko oli lähtenyt. Miranda käveli autolleen hetken päästä ja ajeli kotio.

[jeespox, kiitos!]