[Y] We might go astray

”Missä on tasapaino ja istunta?” Klaus karjaisi valmennettavalleen, jota ei ollut nähnyt aiemmin, mutta jonka ratsastustavassa oli yllättävän paljon puutteita. Hän katseli punaruunikkoa tammaa, joka selvästi yritti kaikkensa, mutta selässä ryhdittömänä könöttävä mies ei antanut sille edes puoliksi oikeita apua. Hän oli juuri seurannut, kuinka ratsukko ylitti esteradan puhtaasti, mutta aivan liian holtittomasti. Ilmeisesti tämä oli tapauksia, joissa oli ostettu hevonen liian aikaisin ja haluttiin liian paljon kerralla.
”Istu satulaan. Syvemmälle”, Klaus ohjeisti laukkaavaa ratsukkoa ja tuijotti menoa silmä kovana. Ei ollut hänen tapaistaan hermostua, mutta he olivat koettaneet hioa asiaa jo tunnin, eikä loppua näkynyt.
”Istut siellä satulassa rauhassa ja ryhdikkäänä niin kauan, kunnes hevonen ponnistaa, jolloin nouset jalustimille ja myötäät hypyn ajan ja istut sitten takaisin satulaan. Oletko ottanut koulutunteja?” Valmentaja tiesi liian hyvin miltä näytti, kun esteradalle tule ratsukko, joka oli luistanut ne tylsät kouluvalmennukset ja -harjoitteet.

”Se oli heti seuraavana mielessä”, Mason mutisi kiroten sen hetken, kun oli päättänyt ilmoittautua yksityisvalmennukseen. Hän pärjäsi ryhmässä, jossa oli samantasoisia, mutta ilmeisesti yksinään hän oli aivan toivoton - tai sitten hänen pyytämänsä esteet liian korkeita ja tiet liian vaikeita. Hän ja Essie olivat toki menestyneetkin kilpailuissa, mutta ilmeisesti se kaikki olikin hevosen ansiota. Mason yritti istua syvälle satulaan hevosen verrattain tasaisessa laukassa, mutta jokaiseen lihakseen sattui, ja hän arveli, että oli ratsastanut jo muutaman tunnin edestä.
”Kantapäät alas. Pidä käsi paikallaan, myötää vain pehmeästi laukan mukana. Ryhti, ryhti, ryhti, et voi nojata noin paljon eteen. Ratsasta lantiolla. Rentoudu. Suorista itseäsi, valut sisäpuolelle.” Mason kuunteli valmentajan litaniaa ja yritti palauttaa mieleen sen, mitä edellisessä kouluvalmennuksessa oli oppinut. Siitä oli harmillisen paljon jo aikaa, mutta hänen onnistui häpeästä huolimatta löytää asento, joka tuntui miellyttävän valmentajaa. Ainakaan tuo ei huutanut juuri silloin, mutta eipä hän saanut kehujakaan.

”Nyt tuolla asenteella hyppäät tämän pystyn”, Klaus ohjeisti ja laski estettä varmuuden vuoksi alemmas. Vaikka hevonen hyppäsi hyvin, hän koki, että sen ratsastajan kohdalla oli parempi aloittaa alusta. Hänelle oli ilmoittautunut paljon tasokkaampi ja osaavampi ratsastaja, joten asiakkaan taidot olivat tulleet yllätyksenä.
”Pidä se takapuoli satulassa”, hän muistutti kireänä ja seurasi, miten laukka alkoi hiipua kun hevonen väsyi.
”Aktivoi laukkaa. Puolipidätteitä, pohjetta. Ratsasta sitä eteenpäin”, hän yritti ja sai aikaan hyvin vähän mitään. No, ehkä se hyppäisi sen pienen esteen.
”Nyt, kun tulet esteelle, mietit istuntaa etkä vauhtia tai estettä. Istut niin kauan kiinni satulassa, kunnes tulee aika hypätä. Pidä itsesi suorana, ettei hevonen lähde kaartamaan esteen jälkeen mihinkään.”

Essie pärskähti ratsastajansa erikoisille vaatimuksille. Kerrankin Mason todella yritti ratsastaa oikein, sillä oli valvovan silmän alla. Hän keskittyi kaikkiin niihin tiedonmurusiin, joita oli saanut kiinni valmentajan sanoista sinä päivänä ja todellakin istui syvällä satulassa ennen estettä. Vauhti vei mukanaan ja muutama askel ennen estettä hän löysi jo itsensä kaulalta, tiesihän, että niin tehtiin esteellä. 80-senttinen pysty oli Essielle välipala ja se ylitti sen vaivattomalla ponnistuksella.

”Hyvä, mutta mukaudu esteen korkeuteen, äläkä romahda hevosen kaulalle tuolla tavalla. Se ei tarvitse noin suurta myötäystä tällaisissa korkeuksissa. Uudestaan”, Klaus käski ja seurasi, miten ratsastajan voimat alkoivat loppua. Hän arveli että se valmennus muistuttelisi olemassa olollaan lihaksissa vielä viikon päästä, mutta ehkä se olisi hyvä. Ehkä se herättäisi Riversin todellisuuteen, siihen, ettei sellaisella istunnalla ja holtittomalla apujen käytöllä oikeasti vielä ollut asiaa kilpailuihin, mitä ratsukko ilmeisesti oli kiertänyt jo aikansa.
”Pidä käsi alempana, kantapäät alas”, hän muistutteli seuratessaan laukkaavan hevosen matkaa kohti matalaa pystyä. Tällä kertaa hän hyväksyi suorituksen, juuri ja juuri, mutta päätti armahtaa ratsukon.
”Hyvä, huomasitko eron?” Mies kysyi ja sai myöntävän mutinan vastaukseksi. Todennäköisesti siis ei, mutta ehkä oppi menisi perille, kun sitä sai hetken miettiä.
”Voit jäähdytellä sen itsenäisesti”, Klaus päätti valmennuksen ja alkoi kantaa niitä muutamaa estettä pois, joista kaikki muut paitsi yksi olivat turhia. Ei heidän olisi kannattanut mennä rataa, ei ennen kuin Rivers ja Essie olisi saatu tasapainoiseksi, yhteistyökykyiseksi ratsukoksi.

Mason taputti Essien kaulaa ja siirsi sen raviin antaen ohjien valua sormistaan kun hiestä märkä punaruunikko venytteli kaulaansa. Sen askel oli rento ja ratsastajakin tunsi, miten koville valmennus oli ottanut hevosta. Hänestä itsestään nyt puhumattakaan, sillä hän arveli, ettei ehkä kävelisi viikkoon. Sehän oli hienoa. Muutaman kierroksen venyttelyn jälkeen Mason siirsi Essien käyntiin ja antoi sen kävellä pitkin ohjin. Mielellään hän olisi ottanut hevoselle fleeceloimen jo siinä vaiheessa, mutta maneesi oli lämmin ja hän arveli, että se riittäisi vasta tallissa. Missähän se hoitaja oli? Mason oli laittanut hevosen itse kuntoon ja voisi purkaakin, mutta ehkä hoitajakin voisi sen tehdä. Hän ei tiennyt olisiko hänestä siihen. Mies pelkäsi valuvansa yhtenä lötkönä alas hevosensa selästä ja menettäneensä kyvyn kävellä.

”Suosittelen niitä koulutunteja”, Klaus vielä sanoi, kun ratsukko valui väsyneessä käynnissä hänen ohitseen. Rivers nyökkäsi ja yritti hymyillä, mutta jopa Klaus huomasi sen yritykseksi.
”Kyllä teillä on potentiaalia, se vaatii vain harjoitusta”, hän piristi ratsastajaa, joka ei näyttänyt yhtään sen urheammalta. Klaus käänsi selkänsä ja naurahti hiljaa. Oli huvittavaa katsoa kuinka ratsastaja oli ilmeisesti vihdoin tajunnut, ettei oikeasti ollutkaan niin taitava, kuin minä itseään piti. Valmentaja poistui tallin puolelle siivottuaan esteet.

”Vai koulutunteja, mitäs sanot Essie?” Mason jutteli tammalleen ja käänsi sen uralta keskihalkaisijalle noustakseen selästä. Hän taputti tamman kosteaa kaulaa ja laskeutui alas. Käsivarsien voimat, tai lähinnä niiden puute, tuli huomattua satulavyötä löysätessä ja jalustimia nostaessa. Kamalaa, sattui, kädet eivät tuntuneet tottelevan. Hän oli tarkoituksella pistänyt hevosensa kouluvalmennukseen, mutta ilmeisesti unohtanut itsensä. Mikä synti. Ennen seuraavaa estevalmennusta hänen pitäisi rohkaistua ja ilmoittautua kouluvalmennukseen, tai ainakin harjoitella paljon itsenäisesti. Sitä hän oli kuvitellut tehneensäkin, mutta nyt kun asiaa mietti, ehkä esteet ja vauhdin hurma olivat sokaisseet hänet ja hän oli niinä harvoina sileällä työskentelyn kertoina vain kiertänyt rataa ja päästänyt ainakin itsensä helpolla. Hevosparka. Se ansaitsisi paremman ratsastajan. Mason aikoi olla parempi.