[Y] Our dreams might fade

Rosings Park oli ylittänyt Masonin odotukset. Hän oli nyt asuttanut hevostaan kuukauden päivät uudella tallilla, eikä olisi voinut olla iloisempi valinnasta. Hän viihtyi siellä, kaikesta päätellen Essie viihtyi siellä, ja se oli paljon edellistä tallia lähempänä. Hänellä meni kotoaan parhaassa lykyssä alle puoli tuntia ajaa tallille, mikä tarkoitti, että hänellä oli enemmän aikaa tallilla. Valitettavasti sekin meni kiinni joskus, ja tänään hän oli viihtynyt omansa jo hoidettuaan muiden hevosia ja ratsastusta tarkkaillen aina iltatalliin saakka. Nyt hän oli matkalla kotiin ja toivoi, että Gabriella olisi tehnyt jotakin ruokaa. Hänellä oli sudennälkä.

Chapel House oli idyllinen asuinalue kirkkoineen, kouluineen ja kadulla juoksentelevine lapsineen. Aurinko oli jo laskenut ja hämärä laskeutunut varsin hyvin valaistun ja turvallisen kotikadun ylle. Masonin ei tarvinnut varoa enää leikkiviä lapsia, sillä kotiintuloaika oli jo ylitetty ja pihalla näkyi enää harvoja autojaan peitteleviä perheiden isiä, jotka vilkuttivat naapurille ja saivat takaisin lämpimän hymyn ja käden heilauksen. Mies pysäköi autonsa katokseensa ja lukittuaan ovet (vaikka se siinä naapurustossa olikin aivan turhaa) käveli sisälle pudistellen heinänkorsia takistaan. Hän pyyhki kengät tarkasti ovella olevaan mattoon ja astui sisään lukitsemattomasta ovesta.
”Kulta, tulin kotiin”, hän huhuili ja riisuttuaan ulkovaatteensa, paineli suoraan keittiöön. Gabriella istui pöydän ääressä ja tuijotti seinää ollen selvästi vihainen jostakin. Mason huokaisi ja kiersi vaimonsa koiran kaukaa. Hän ei ollut odottanut ihan niin jäistä vastaanottoa, vaikka heidän suhteensa olikin jo kuukausia ollut todella riitainen.

”Mikä on?” hän kysyi avattuaan jääkaapin oven. Etsiessään jotakin suuhunpantavaa hän sai syyn tehdä jotain muuta kuin lepytellä vaimoaan, jolla tuskin oli mitään järkevää syytä vihoitella hänelle. Mason löysi kaapista leipää, juustoa, salaattia ja edellispäivältä jäänyttä kananrintaa. Kokoaisi ainakin upean iltapalaleivän niistä tarpeista, kun kotona ei kerran odottanut kunnon illallinen.
”Miksi sä olet aina kaikki illat poissa?” Gabriella tiuskahti ja nousi ylös tuolin kolistessa toiseen. Tuon jokainen liike oli kiukkuinen.
”Hevosen omistaminen vaatii aikaa”, Mason vastasi rauhallisesti saattaen vain miettiä mielessään, että tämä keskustelu oli jo käyty.
”Voisit myydä sen Eddiesi niin sinulla olisi aikaa perheellekin”, vaimo sanoi käskevästi ja sai Masonin kääntymään suuntaansa. Mies huokaisi jälleen.
”Essie. Hevoseni on Essie. Ehkä oppisit nimen jos joskus lähtisit mukaani.”
”Ai sinne haisevaan talliin vai? Älä unta näe.”
”Anna sitten edes minun käydä siellä rauhassa.”
”No niinhän minä annankin”, Gabriella tuhahti ja risti kätensä. Mason palasi leipänsä ääreen, sillä ei pitänyt riitelystä.
”Älä käännä selkääsi minulle. Tiedät hyvin, että haluan vain tavallisen perheen. Perheen, jossa isä on kotona lapsen kanssa…”

”Minkä lapsen?” Mason kysyi kylmänrauhallisesti. Hän tiesi liian hyvin monien tappeluiden jälkeen, että Gabriella halusi jo lapsia, hän ei. Olihan vaimolla jo ikää häntä enemmän, mutta perinteinen perhe-elämä ei houkutellut Masonia, joka oli vielä aivan liian kaukana haaveistaan esteratsastuksen huipulla. Hänellä ei ollut aikaa lapselle töiden ja tallilla käynnin jälkeen, eikä hän toivonut lapsia sellaiseen avioliittoon, jossa vanhemmat vain riitelisivät koko ajan. Lapset saattaisivat alkuun yhdistää heitä, mutta hetken päästä he olisivat vain enemmän hermoraunioina toistensa kanssa.
”Kyllä sinä tiedät, että yritämme tulla raskaaksi”, Gabriella vastasi nyt lämpimämmällä äänellä. Mason sai leipänsä valmiiksi ja siirsi tarvikkeet takaisin jääkaappiin. Hän tiesi, että vaimo yritti vain lämmitellä häntä, eikä oikeasti ollut yhtään enempää hänen puolellaan. Oli turha väittää vastaan.
”Ei nyt huvita”, mies mutisi ja lähti leipänsä kanssa olohuoneeseen. Vaimo seurasi perässä.
”Ehkä iltapalasi jälkeen”, tuo lirkutteli ja sai Masonin lähinnä voimaan pahoin.
”Ehkä”, hän lupasi ja tiesi tekevänsä kaikkensa vältelläkseen seksiä raskaaksi halajavan naisen kanssa.

Mason viivytteli leipänsä kanssa ja vaikka näennäisesti katsoi televisiota, hän kuunteli kuinka Gabriella valmistautui yöpuulle ja puki ehkä jotain hepeniä häntä viihdyttääkseen. Ei kai kukaan halunnut sellaista naista, kun tuo ensin haukkui hänen harrastuksensa turhaksi, ei vieläkään muistanut hevosen nimeä, ja vinkui vielä seksin perään kuin joku huora. Hän ei tiennyt enää yhtäkään hyvää tekosyytä vältellä läheisyyttä, sillä oikeita syitä oli aivan liian paljon. Mies nousi sohvalta, vei lautasen tiskikoneeseen ja keräsi itsensä. Hän onnistuisi välttämään vaimoaan, kun vain uskoisi itseensä.

Pikaisen suihkun jälkeen Mason painui suoraan sänkyyn, vetäytyi hyvän matkaa omalle puolelleen ja käpertyi tiukasti peittoon. Hän olisi tarpeeksi kaukana Gabriellasta, eikö? Herätyksen asetettuaan, niin, huomenna olisi taas työpäivä, hän sulki silmänsä ja toivoi, ettei vielä mitä ilmeisimmin jalkeilla ollut nainen enää häiritsisi häntä. Toive oli turha.
”Mason-kulta”, hän kuuli lämpimän äänen selkänsä takaa, äänen, jolla olisi joskus aiemmin syttynyt nopeasti. Hän tunsi kuinka Gabriellen jo ikääntynyt keho laskeutui hänen vierelleen ja kuinka hento käsi kosketti peiton peittämää olkapäätä.
”Nukun nyt”, Mason murahti ja kuuli jo vastareaktiosta, että vaimo ei ollut mielissään.
”Sä saat ihan oikeasti antaa mulle sen lapsen. Ei se vaadi sulta paljon”, hän kuuli nyt jo uhkailevan äänensävyn, joka tuntui vain oksettavan.
”Sanoin jo, ei huvita”, Mason vastusteli ja kuunneltuaan hetken vihaista tuhinaa, hän lipui raskaan päivän jälkeen nopeasti uneen - kaikeksi onnekseen. Seuraava aamu ei olisi yhtään helpompi, mutta onneksi töihin lähtöön oli helpompi vedota.