[P] Kurakeliä ja koiranpentuja

Uhkasi sataa. Taivas oli harmaa. Maa oli märkä. Kaikki oli mutaista. Tallilla pyöri kaikenmaailman hienohelmoja ja kermaperseitä, jotka eivät voineet edes kahlata itse hakemaan hevosiaan laidunten lätäköissä - eikä kyseessä edes ollut todellinen mutavelli, koska tarhoja ja laitumia kierrätettiin sen välttämiseksi. Ja jäkä jäkä sitä ja tätä, ja voi ei Muffe-kullan upouudet muotisuojat menevät ihan likaiseksi… Ketä hän yritti huijata? Päivä oli ollut ihana siihen saakka: Paulus oli käynyt taluttelemassa Nimbusta, kärpäskimoa irlantilaistammaa ja elämänsä rakkautta, aamupäivällä kaikessa rauhassa ja haaveillut siitä, miltä joidenkin kuukausien päästä syntyvä varsa näyttäisi.
Sitten Kamir oli käskyttänyt hänet esittelemään maastoja jollekin uudelle kermaperseelle. Eksyisivät, niin kuin se häntä kiinnostaisi. Itsekseen jupisten ja jokseenkin luotaantyöntävän näköisenä pitkänhuiskea, kyömynenäinen mies oli tullut tallin puolelle nukkuva, tummanrautias puoliverinen perässään hiihtäen.
"Mihin haluat mennä?" mies töksäytti Evelynille, tasapainoillen jäykän kohteliaisuuden ja sosiaalisesti kömpelön tylyyden rajamailla.

Evelyn seisoi Lionheartin karsinan ovensuussa, rapsuttaen toisella kädellään hellyydenkipeän orin poskea. Nainen katseli käytävälle, jolta kuului hevosen kavioiden kopinaa, kun tummanrautias hevonen lähestyi Pauluksen kanssa. Evelyn katseli miestä miettien, miksi toinen näytti etäisesti tutulta. Olikohan tämä se sama mies, joka oli joutunut Hookin riepottamaksi? Evelyn ei ollut varma, joten pysytteli hiljaa asiasta.
"Minä en oikeastaan tiedä mitään tallin maastoista, joten mikä tahansa lenkki sopii vallan mainiosti", Evelyn vastasi pirteästi, antamatta toisen jäykän asenteen vaikuttaa itseensä sen enempää. Nainen hymyili tunnustelevasti miehelle, vaikka epäilikin, ettei saisi hymylleen vastakaikua. Ei yritys silti mitään haitannut.
"Lionheart on tottunut maastoilija, joten me kyllä pärjäämme minne sitten haluatkaan meidät viedä", nainen sanoi iloisesti, vilkaisten hevostaan silmäkulmastaan. Ori näytti rauhalliselta, joten Evelyn ei epäröinyt sanojaan. Joskus Lionheart innostui riehumaan, mutta ne kerrat olivat harvassa ja usein seurausta siitä, ettei Evelyn ollut ehtinyt liikuttamaan oriaan tarpeeksi, mutta tänään ei näyttänyt olevan sellainen päivä, mistä nainen oli oikeastaan äärimmäisen kiitollinen.

Small-talkiin kykenemätön Paulus ei vastannut, vaan vei ruunan kauemmas käytävälle, missä pyyhkäisi turkoosin loimen sen selästä, siisti satulanalusen harjalla ja kävi hakemassa hevosen varusteet. Hän ei jaksanut ruveta kihnuttamaan sen jalkoja tietäessään joutuvansa pesemään hevosen heidän palatessaan. Hemingway näytti olevan unten mailla, alahuuli pitkällä riippuen ja isot korvat rennosti lerpallaan: se tuskin innostuisi riehumaan. Mies vilkaisi naisen valmiustasoa, koska Effie aina valitti, että hänen tulisi olla huomaavaisempi eikä vain painua ulos odottamaan mitään sanomatta. Selvä kermaperse. Olevinaan niin hurmaava ja kaunis ja täydellinen. Varmaan puhkeaisi kyyneliin, jos saisi rapaa hevosensa päälle, ei suinkaan ennakkoluuloinen Paulus ajatteli synkästi.
"Mennään", hän köhähti kiristettyään mustan yleissatulan vyön ja läntättyään kärsineen näköisen kypärän venähtäneen, tummanruskean tukan päälle. Sen enempiä odottelematta hän veti sieraimistaan raskaasti puhahtavan ruunan mukulakivetylle tallipihalle.

Ilmeisesti tämä mies ei ollut kovinkaan puheliasta sorttia. Mikä ihme Rosings Parkissa oli, kun kukaan miehistä ei tuntunut osaavan muodostaa kolmea sanaa pidempiä lauseita? Evelyn pudisti pienesti päätään huvittuneena, samalla kun sulki karsinan oven ja lähti satulahuonetta kohti. Seistessään satulahuoneessa, nainen mietti hetken, katsoen lähes inhoten mustaa satulaa, joka odotti viattomasti oikealla paikallaan. Nopealla päätöksellä satula sai jäädä paikalleen ja nainen palasi hevosensa luo pelkkien suitsien kanssa. Lionheartin olisi paras käyttäytyä kunnolla tänään tai Paulus saisi melkoisen esityksen.
"Selvä", Evelyn vastasi, taluttaen Lionheartin tallista ulos Pauluksen perässä. Nainen kiinnitti kypäränsä hihnan, otti muutaman askeleen verran vauhtia ja ponnisti sulavasti hevosensa kullanhohtoiseen selkään. Evelyn kurkotti rapsuttamaan oriaan korvien takaa, ennen kuin keräsi nahkaiset ohjat käsiinsä ja kääntyi katsomaan Pauluksen suuntaan. Mies saisi näyttää tietä, kun kerran sen tunsi.

Paulus istui jo yli 180 senttisen, raskaahkon puoliveriristeyksen selässä, hän tosin satulan kanssa, ja vilkaisi sivusilmällä, kuinka Eeva tai mikä ihme tämän keijukaisihmeen nimi taas olikaan, esitteli jonkinlaisia sirkustemppuja. Hän vain tuhahti välinpitämättömästi tappaen pienenkin kateuden ripauksen ja hoputti ruunan uneliaaseen käyntiin tallin vasemmalla puolella olevien tarhojen ja laidunten lomaan. Hän veisi Eeva…-Liisan käymään Thackerrayiden farmilla. Kymmenen kilometrin ratsastus ilman satulaa ehkä pyyhkisi tuon sietämättömän sievän hymyn naisen kasvoilta.
Paulus tunsi olonsa kiusaantuneeksi (hyväntuulisten) ihmisten seurassa. Hän antoi ärtyneesti huoahtaen ruunalle jälleen pohkeita, mutta sen korvat lerpattivat yhä sen löntystäessä eteenpäin. Jättimäiset kaviot nostivat märkää maata.

Evelyn kannusti kevyin avuin Lionheartin käyntiin, kun Paulus lähti liikkeelle. Ori liikkui rennoin, vaivattomin askelin, mutta jalon pään yllä kääntyilevät korvat viestivät uteliaisuudesta, jolla hevonen tarkkaili ympäristöään. Ei Evelyn voinut hevostaan syyttää, sillä naisenkin katse vaelsi ympäristössä, kiinnittyen milloin mihinkin yksityiskohtaan. Tarhoissa olevat hevoset näyttivät tyytyväisiltä elämäänsä, eikä Evelyn voinut sitä ihmetelläkään. Rosings Park piti hyvää huolta nelijalkaisista asukkaistaan.
Evelyn hidasti pelkällä istunnallaan innokasta oria, joka ilmeisesti vasta nyt tajusi, että suunta oli maastoa kohti eikä kentälle. Ori hörähti ja heilautti päätään kerran, mutta lopetti sen, kun nainen kevyesti kiristi otettaan ohjista.
"Minne me menemme?" Evelyn kysyi hetken jälkeen, lähinnä vain saadakseen jotakin sanottavaa. Paulus ei tosin vaikuttanut kovinkaan puheliaalta, mutta ainahan sitä saattoi koettaa, josko toisesta vaikka saisi jotakin irti.

Paulus ei kääntänyt päätään, vaan tuijotti poissaolevasti harmaanvihreää maisemaa ruunan suurten korvien välistä.
"Maastoon", hän vastasi hienovaraisesti eikä voinut olla estämättä oman nokkeluutensa nostattamaa, vinoa hymyä hiipimästä suupieliinsä. Hörhör. Hemingway pärskähti päätään ravistellen, kun mies napautti sitä raipalla takalistoon, ja lisäsi vauhtia seuraavaksi kymmeneksi askeleeksi. He ehtivät tuskin pois tarhojen lomasta ja nurmettuneelle polulle, joka kiemurteli harvan metsän lomassa kohti luoteisnummia, kun taivas rakoili ja alkoi tihkuttaa vettä. Hemingwayn askel nopeutui ensin ja hidastui sitten entisestään, kun se käänteli korviaan ärtyneenä.

Nähtävästi Paulus ei ollutkaan täysin mykkä, vaan mieheltä löytyi jopa huumorintajua. Evelyn naurahti iloisesti. Niin, nainen oli oikeastaan kerjännyt nenäkästä vastausta. Kysymyksen olisi voinut muotoilla paremminkin, mutta mitäpä tuosta.
Hemingwayn kiristäessä hetkeksi tahtiaan myös Lionheart pidensi askeltaan tyytyväisesti pärskähtäen, mutta joutui lähes saman tien hidastamaan, kun edellä kulkeva ratsukkokin hidasti. Evelyn taputti orin kaulaa hymy huulillaan. Ori oli innokas ja halusi liikkua vauhdikkaammin. Oli selkeästi hyvä, että edellä kulkevalla hevosella ei ollut mikään kiire. Pieni tihkusade ei haitannut Lionheartia lainkaan, eikä Evelyn tosiasiassa ollut edes varma, huomasiko ori sitä, sillä polku ja eritoten harva metsä tuntuivat kiinnostavan Lionheartia enemmän.
"Käytkö sinä useinkin maastossa?" Evelyn kysyi hyväntuulisesti nauttiessaan kosteasta ilmasta. Sade tuntui aina puhdistavan ilman, eikä mikään voittanut sateen jälkeistä raikasta tuoksua.

"Joo." Pohjoisesta puhalsi navakka, kirpeän keväinen tuuli, joka sai puut huojumaan ja niiden lomasta siintävän, kanervaisen, kumpuilevan nummimaisemaan aaltoilemaan heinän laotessa tuulen voimasta. Rinteillä kulki osittain sortuneita, vanhoja kivimuureja, jotka olivat melkein hukkuneet kevään virkistämän kasvillisuuden alle. Yleensä Hemingway reipastui viimeistään tässä vaiheessa, mutta ruuna todella inhosi vettä ja sadesää sai sen huonolle tuulelle, jopa hiljalleen voimistuva tihku.
"Ravataan", Paulus töksäytti ilmeisesti suuremmin välittämättä kuuliko Evelyn vai ei. Polku oli tuskin erottuva nummen kasvillisuudessa, kun mies hoputti hevosen laiskaan raviin pitkin loivasti alas viettävää rinnettä. Ruunalla oli jättimäinen, heittävä askel, jonka tähden Paulus rakasti jalustimien mahdollistamaa, vaivatonta kevennystä.

Evelyn ihaili hiljaisena nummimaisemaa, joka avautui puiden lomasta. Nainen ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa kotonaan, sillä ilmasto oli aivan erilainen Californiassa. Nummet näyttivät kauniilta, valmiilta toivottamaan kevään tervetulleeksi kaikessa loistossaan. Kaunista, yksinkertaisesti kaunista. Nainen painoi mieleensä, että tulisi tänne myöhemmin uudestaan ihailemaan nummia, kunhan kevät etenisi ja väriloisto saisi kunnolla vallan.
Evelyn ei edes ehtinyt vastata Paulukselle, kun mies jo kannusti ratsuaan raviin. Lionheart siirtyi vaivattomaan, innokkaaseen raviin sillä samalla hetkellä, kun Evelyn kannusti ratsuaan eteenpäin. Nainen istui suoraselkäisenä orinsa selässä, samalla kun pienin avuin keräsi orinsa pitkää askelta lyhyemmäksi. Lionheart totteli ja lyhensi askeltaan, jottei jyräisi Hemingwayn yli, samalla kun Evelyn nautti suurten lihaksien tasaisesta liikkeestä allaan. Lionheart järsi kuolainta ja pärskähteli, heilautellen välillä valkean läsin koristamaa päätään. Evelyn antoi hevosen hetken aikaa nauttia, ennen kuin kevyellä kädellä muistutti jälleen oria siitä, että oli aika käyttäytyä kunnolla. Pärskähtäen Lionheart rauhoittui, keskittyen ravaamaan korvat hörössä ja askel voimaa täynnä.
"Näytät hyvältä ruunan selässä", Evelyn huikkasi iloisesti antaessaan katseensa kiertää jälleen kerran kauniissa ympäristössään. "Taidat liikuttaa sitä useinkin?"

Paulus vilkaisi nyt olkansa yli tummat, julmannäköiset kulmat epäluuloisessa kurtussa. Jo oli Eeva-Liisalla otsaa naljailla hänen ratsastustaidoistaan! Mikäs siinä, kun oli itse niin… Täydellinen. Saamarin kermaperseet. Paulus oli ratsastanut vasta vähän aikaa, sillä oli vienyt aikansa, että hän myönsi itselleen haluavansa ratsastaa ja toinen mokoma, että hän myönsi sen myös muille ja pyysi ratsastusttunteja ja liikutettavia hevosia. Hemingway oli ensimmäinen hevonen, jota hän sai alkaa ratsastaa: pomminvarma ja tyyni hevonen oli turvallinen vasta-alkajillekin, kunhan nämä eivät yrittäneet viedä sitä uimaan. Paulus oli aina tuskallisen tietoinen kokemattomuudestaan kermaperseiden keskuudessa. Mikäpä näillä, kun isi oli ostanut kasan poneja pilattavaksi ennen kuin ipanat osasivat edes kävellä.
Pauluksella oli aina tunne, että hänen kantapäänsä eivät pysyneet alhaalla eikä jalustin oikeassa kohtaa. Hänestä tuntui, että hän tömähti satulaan ja näytti kömpelöltä tuulimyllyltä hevosen selässä, vaikka kuinka Corinne kehuisi mitä lie luontaista otetta ja hellää kättä. Mies veti hartiansa torjuvaan kyyryyn ja muuttui, jos mahdollista, entistäkin jurommaksi.
"Joo", hän murahti ja puri kieleensä, ennen kuin ehti lisätä jotain älykästä, kuten 'ja sinä näytät pelleltä'. Nyt Hemingway ravasi (yrittäen hidastaa joka kolmannella askeleella käyntiin) ylös jyrkempää, vastapäistä rinnettä. Polkua ei erottunut laisinkaan kanervan seasta, mutta sekä hevonen että ratsastaja tuntuivat tietävän sen sijainnin.

Pauluksen murahdus sai Evelynin kurtistamaan kulmiaan, kun nainen mietti, mitä nyt oli sanonut väärin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Evelyn aukaisi jälleen suunsa, mutta oli tällä kertaa miettinyt sanottavansa jo valmiiksi, jotta ei vahingossakaan erehtyisi sanomaan enää mitään muuta, mikä saisi entisestään synkän miehen vielä hieman jurommaksi.
"Tarkoitin sitä ihan tosissani, sinä näytät paremmalta ruunasi selässä kuin minä näyttäisin, jos allani olisi joku toinen hevonen ja satula", Evelyn sanoi vilpittömän rehellisesti. No, ehkä Evelyn hieman liioitteli, sillä kyllä nainen oli koko pienen ikänsä ratsastanut yhtä jos toistakin hevosta, mutta viimeiset vuodet olivat kuluneet niin tiiviisti Lionheartin kanssa, että muiden hevosten liikkeet tuntuivat oudoilta ja avut vierailta orin jälkeen.
"Minun todella pitäisi osallistua valmennuksiin", nainen mutisi ääneen, muistellen aiemmin käymäänsä keskustelua Klausin kanssa. Valmennukset tekisivät hyvää itseoppineelle ratsastajalle ja keskinkertaiselle hevoselle, joista kumpikaan ei aina oikein tiennyt, mitä oikeasti täytyi tehdä.

Pauluksen hartioiden torjuva kyyry näytti rentoutuvan, vaikka epäluuloinen katse ei koskaan hänen kasvojaan todella jättänytkään. Hän, vaikka niitä harvemmin uskoi tai näytti arvostansa, oli perso kehuille, etenkin hevostaidoistaan. Ne olivat hänelle kaikki kaikessa ja jatkuva epävarmuus söi hänen ennestäänkin huteraa itseluottamustaan.
"Laukataan", hän sanoi, tällä kertaa jopa kääntäen päätään niin, että nainen saattoi kuulla hänet ja avusti ruunan raipalla vetreään, valtava-askeliseen laukkaan. Maaperä kulki loivina aaltoina, ja vastaan puhaltava tuuli paiskasi hevosten harjat pystyyn ja oli puskea ratsastajan alas hevosen selästä. Harmaa taivas tuntui repeävän, ja näkyvyys sameni rankkaan sateeseen. Tummanraudikon korvat painuivat luimuun ja karvaa vaaleampi häntä alkoi viuhtoa kiukkuisesti. Paulus pyyhki vettä kasvoiltaan ja hoputti hevosta vauhdikkaampaan menoon. Ruuna sujahti matalan kivimuurin sortuman muodostamasta aukosta, sillä se kieltäytyi hyppäämästä yhtäkään estettä: Hemingway oli vesittänyt tehokkaasti omistajansa haaveet esteratsastajan urasta.

Evelyn olikin jo pohtinut, kuinka pitkään vielä onnistuisi pitelemään oriaan rauhallisessa ravissa, kun Paulus kehotti nostamaan laukan. Lionheart oli jo pidemmän aikaa järsinyt kuolainta malttamattomasti ja nainen oli tuntenut lihasten kireyden, kun ori tuntui olevan valmis räjähtämään käsiin. Nähtävästi Lionheartilla oli sittenkin energiaa vaikka muille jakaa, vaikka ori olikin näyttänyt lähes uniselta tallissa.
Ori siirtyi ratsastajansa kehotuksesta riemukkaaseen, korkea-askeliseen laukkaan, joka kuitenkin tasaantui pian, kun Evelyn teki pidätteitä ohjillaan ja istunnallaan. Lionheartin askel muuttui rauhallisemmaksi ja pidemmäksi, minkä jälkeen Evelyn saattoi antaa hevoselle hieman pidempää ohjaa. Ori ei kiihdyttänyt vauhtiaan, mutta venytti kaulaansa aavistuksen pidemmäksi. Evelyn nojautui eteenpäin hevosensa liukkaaksi kastuneessa selässä, kun Hemingway kiihdytti vauhtiaan. Näinkin pieni istunnanmuutos sai Lionheartin reagoimaan nopeasti, sillä orin ennestäänkin pitkä askel venyi yhä pidemmäksi kun hevonen laukkasi riemuissaan polkua pitkin. Toisin kuin Hemingway, Lionheart oli täysin valmis hyppäämään, joten naurahtaen Evelyn tarttui valkeaan harjaan toisella kädellään ja valmistautui liitämään matalan kivimuurin yli. Lionheart ponnisti vaivattomasti esteen yli ja laskeutui tasapainoisesti pää korkealla toiselle puolen, voimatta olla pukittamatta pienesti silkasta riemusta. Evelyn ei horjahtanutkaan selässä, sillä oli osannut varautua kultaisen hevosensa pelleilyyn. Niinpä nainen vain keskittyi nauttimaan vauhdista, kasvoja piiskaavasta sateesta ja orin lihasten tasaisesta työskentelystä, voimatta mitään hymylle, joka valtasi kalpeat kasvot.

Sade laantui vasta heidän vuoroin laukattuaan ja ravattuaan useampi kilometri loputtomalta vaikuttavaa, jylhää nummimaisemaa. Paulus oli litimärkä, mutta ei kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, sillä se oli hänelle yleinen olotila: seudulla satoi melkein päivittäin ja mikäli sattui kaunis päivä, joku hevosista varmasti pelleili pestessä tai heitti miehen selästään edelliten päivien sateen jälkimaininkeihin. Paulus pidätti hengästyneen ruunan käyntiin, kun lähestyivät ihmisen kädenjälkeä kesyttömässä maastossa: suoraa hiekkatietä harvan metsän laidassa. Se oli Pauluksen suosikkireittejä, sillä tietä oli mahtavaa nelistää.
Hän vilkaisi naista sivusilmällä antaessaan ruunan laahustaa kohti jyrkkää polkua, joka nostaisi heidät nummelta tielle. Hänelle oli muistunut mieleen, kuka Eeva-Liisa oli: eläinlääkäri. Voisiko hän? Kehtaisiko hän? Mutta tuollainen kermaperse! No voi paska.
"Kuinkapaljontiinenäolevaatammaasaaratsastaa?" hän kysyi paniikinomaisena rykäyksenä, selvästi vaivaantuneena aikaisemman hiljaisuutensa rikkomisesta.

Evelyn nautti joka hetkestä, jonka sai viettää sateisilla nummilla hevosensa selässä. Paulus vaihteli askellajia sopivin väliajoin, ja Evelyn seurasi perässä, Lionheartin rauhoittuessa jokaisen laukkapätkän jälkeen yhä enemmän. Ori oli saanut purkaa energiaansa, eikä enää leikkinyt kuolaimilla samaan tapaan kuin aluksi. Pauluksen vauhdikas kysymys oli lähes mennyt Evelyniltä ohi, sillä mies puhui nopeasti. Kuin ihmeen kaupalla nainen sai kuitenkin kiinni kysymyksen ytimestä, miettien nopeasti.
"Riippuu täysin tammasta", Evelyn vastasi. "Tammalle tekee hyvää liikkua, sillä hyväkuntoinen tamma selviää synnytyksestäkin paremmin. Viimeisinä kuukausina kannattaa pitää ratsastuskerrat kevyinä, mutta kyllä tammalla voi ratsastaa aivan loppuun saakka kaikissa kolmessa askellajissa", nainen jatkoi pohdiskellen. "Satula ei välttämättä sovi tamman pyöristyessä ja pohkeita tulee käyttää varovasti, ettei osu vatsassa oleilevaan varsaan, mutta kyllä tammat yleisesti ottaen nauttivat jos saavat verrytellä jalkojaan. Vatsan pyöristyessä ne eivät enää taivu samalla tavalla tai kykene keräämään itseään yhtä näppärästi, joten treeni kannattaa pitää lähinnä kentän kiertämisenä ja suurina ympyröinä eri askellajeissa", Evelyn vielä selitti. Nainen vasta nyt tajusi vastanneensa äärimmäisen pitkästi yksinkertaiseen kysymykseen ja naurahtikin hieman häkeltyneenä.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus alkaa luennoida tiineen tamman liikutuksesta", nainen pahoitteli nopeasti.

Paulus oli kaivannut jopa pidempää luentoa, joten oli oikein tyytyväinen. Kamir, Corinne, hevoskirjallisuus sekä internetin ihmeet olivat antaneet hänelle suurin piirtein samanlaisen vastauksen, mutta hän halusi olla aivan varma, ettei vain vaarantaisi Nimbuksen viimeistä varsaa. Fairchildit eivät astuttaisi 14-vuotiasta tammaa enää tämän jälkeen, vaan se pääsisi oikealle eläkkeelle nauttimaan hevosenpäivistä - ja Paulus Nimbuksesta. Tähän mennessä Nimbuksen varsat pursuivat potentiaalia, kuten Fairchildien pitämä Slippers: mies veikkasi tulevankin varsan olevan mahtava. Hän haaveili voivansa jotenkin lunastaa Nimbuksen itselleen, vaikka käytännössä talliväen mielessä mies omisti tamman nytkin. Hänellä ei vain ollut sananvaltaa sen kohtaloon tai oikeasti tärkeisiin asioihin.
"Onko varmaa, ettei, tuota, minun kokoiseni ratsastaja voi vahingoittaa varsaa?" hän kysyi epämukavana kiemurrellen, "jotenkin painaa sitä kasaan?"

"Olen aivan varma, että tamma ja varsa ovat hyvissä käsissä, joten mikään ei estä sinua nousemasta tamman selkään", Evelyn vastasi. "Varsat ovat yllättävän sitkeää tekoa", nainen vielä sanoi lempeästi hymyillen.
"Onko kyse siitä suloisesta kärpäskimosta?" Nainen kysäisi hetken mielijohteesta, sillä kaunis tamma oli kiinnittänyt naisen huomion aiemmin, kun Evelyn oli kulkenut tallin pihapiirissä. Nimeä nainen ei ollut oppinut, mutta eiköhän sekin korjautuisi piakkoin.
"Mikäli se lainkaan rauhoittaa sinua, voin antaa eläinlääkärinä suositukseni sille, että liikutat tammaa selästä käsin. Kuten jo sanoinkin, hyväkuntoinen tamma on hyvä synnyttäjä, emmekä me halua mitään ongelmia heti varsan elämän alkumetreillä", nainen vielä vakuutti, toivoen lukeneensa miehen epämukavuutta oikein. Evelyn itsekin oli liikuttanut kantavia tammoja nuorempana kotitilallaan, mutta silti selkään nousua oli värittänyt aina pieni epävarmuus, kunnes joku oli todennut, ettei nainen voisi vahingoittaa varsaa, jos pitäisi vain maalaisjärjen päässään. Jokin kantavassa tammassa vain sai naisen olon varovaiseksi eläimen lähettyvillä.

Paulus nyökkäsi taistellen ylpeyden ja epäluulon välimaastossa, kun nainen kysyi Nimbuksesta.
"On. Nimbus 2000", hän ilmoitti vilkaisten Evelyniä melkein vainoharhaisesti: mitä jos joku naisen kaltainen isin pikkuprinsessa tai muuten vain hemmoteltu hienohelma ihastuisi kertakaikkisen ihastuttavaan tammaan ja haluaisi ostaa sen? Se ei ollut erittäin todennäköistä, sillä jännevammalla kisauransa päättänyt tamma oli nykyisin vain siitostamma ja harrasteratsu, ja muutaman kuukauden päästä vain jälkimmäistä. Silti Paulus murehti: hänellä ei ollut mitään sananvaltaa siihen, jos Fairchildit päättäisivätkin yhtäkkiä myydä hevosen.
Hän oli selvästi helpottunut kuullessaan jälleen yhden suosituksen tamman ratsastamiseen, vaikkei uskonut voivansa tehdä ilman epävarmuutta, vaikka itse kuningatar käskisi häntä. Ja se, että hän oli jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa kermapers… Eeva-Liisalle, sai Pauluksen olon erittäin epämukavaksi. Hän nousi Hemingwayn kaulalle ruunan kiivetessä ylös hiljaiselle hiekkatielle, joka johti Thackerrayn lammasfarmille.
"Tuota… Haluatko laukata lisää?" hän kysyi hampaidensa välistä kuin hänen mittapuullaan ystävällinen kysymys maistui myrkyltä.

"Kaunis nimi kauniilla tammalla", Evelyn vastasi hyväksyvästi, painaen nimen mieleensä. Hän oli kuullut sen aiemminkin, mutta vasta nyt osasi yhdistää nimen oikeaan hevoseen. Oli se hieman haastavaa tulla tallille, jolla hevosia oli näin monia. Jonakin päivänä vielä Evelyn voisi ylpeästi kulkea tarhojen viertä ja osoitella hevosia, joiden kaikkien nimet hän muistaisi. Siihen olisi vielä matkaa, mutta Evelynillä oli aikaa. Ei tässä mikään kiire ollut.
"Vain jos sinä haluat", Evelyn vastasi hyväntuulisesti. Paulus ainakin yritti jo osallistua keskusteluun, mikä oli kieltämättä suuri parannus maastoretken alkuun verrattuna. Ehkä jonakin päivänä Rosings Parkin miehet puhuisivat vapaaehtoisesti kolmea sanaa pidempiä lauseita.

Paulus ei tiennyt oliko luudasta tullut nimi erityisen kaunis, mutta Nimbuksen kehuminen sai hänen keljut kasvonsa kirkastumaan tyytyväisinä. Hän kannusti Hemingwayn laukkaan heilauttamalla ohjia ja painamalla kantapäänsä ruunan kylkiin. Se heitti päänsä ylös hämmästyneenä ja lähti laukkaan, jonka mies kannusti hetkessä lentäväksi neliksi, vaikkei se tuntunut samalta kuin silkkisen, yönmustan Miu Miun selässä.

Hemingwayn siirtyessä lähes hämmästyneenä laukkaan, Lionheart heilautti päätään ja pärskähti käskevästi, kun Evelyn ei ollut ollut tarpeeksi nopea omissa liikkeissään. Ori kuitenkin odotti, kunnes Evelyn kehotti sitä nostamaan laukan, joka vaihtui sulavasti neliksi. Lionheartilla oli etunaan laukkaratsun tausta, joten ori oli ponnistanut vauhtiin voimakkailla takajaloillaan kokemuksen tuomalla varmuudella, eikä kestänyt kuin muutaman askeleen verran, kun ori oli kirinyt Hemingwayn kiinni. Evelyn istui etukenossa, hivenen kevennetyssä istunnassa, mutta piteli nelistävää hevosta tarkoin Hemingwayn takana. Lionheart pärskähti ja heilautti päätään, vaihtaen samalla johtavaa etujalkaansa, minkä Evelyn tiesi varmaksi merkiksi siitä, että ori oli päästämässä kilpailuvietin valloilleen. Nainen keskittyi pitämään hevosen suorana ja Hemingwayn takana, jotta Lionheart ei kiitäisi ruunan rinnalle haastajaksi. Lopulta ori tuntui lähes huokaisevan ja rauhoittuvan, mutta vauhtiaan kullansävyinen täysiverinen hidastanut. Evelyn hymyili tuntiessaan orinsa lopettavan kuolainten järsimisen. Mikään ei voittanut kunnon nelistystä ilman satulaa luotettavan ratsun selässä.

Paulus kannusti Hemingwaytä kiristämään vauhtia, vaikkei hevosparalla ollut koskaan ollut toivoa täysiveristen vauhdista. Se puhalsi ja hikosi, vaikka sateen kastelema karva ei sitä osoittanut, ja jopa höristi normaalisti laiskana lerppuvia korviaan. Paulus viittasi Evelyniä menemään ohi, jos oli mennäkseen - Hemingwayllä ei ollut tallin tulisten kilparatsujen kilpaviettiä ja vaikka olisi ollutkin, se ei ryöstänyt. Mies seisoi jalustimilla ruunan kaulalle kumartuneena ja nautti vauhdista, sillä äijä hänessä rakasti adrenaliinia, hurjaa vauhtia ja hulluja tempauksia. Hän kuitenkin pidätti hevosen ravin kautta käyntiin tien kaartaessa vasemmalle ja vanhan, kodikkaasti rähjäisen maatilan pilkistäessä harvan metsikön takaa.

Kun Paulus viittasi Evelyniä menemään ohi, nainen mietti vain hetken, ennen kuin ohjasi Lionheartin hieman sivummalle ja antoi orille ohjaa. Hevonen tuntui räjähtävän, kun ori venytti askeltaan sieraimet yhä enemmän laajentuen. Nainen nousi kunnolla kevyeen istuntaan ja kumartui orin kaulan ylle, myötäillen kultaisen hevosen liikkeitä kokemuksen suomalla vaivattomuudella. Lionheart kiristi tahtiaan, kavioiden iskiessä maata tasaisesti ja orin kiitäessä eteenpäin lähes vaivattomasti. Evelyn nauroi valkean harjan piiskatessa naisen siroja kasvoja ja kannusti eleillään oriaan vielä viimeiseen kiriin, ennen kuin istui alas ja nojasi voimakkaasti taaksepäin samalla kun kädet tekivät pieniä pidätteitä. Lionheart hidasti päätään heitellen ravin kautta käyntiin ja pärskähteli innoissaan. Ori tanssahteli hieman naisen alla, kun Evelyn kääntyi katsomaan Pauluksen suuntaan. Lionheart viskoi päätään, pärskyi ja tanssahteli askel korkeana, mutta selässä istuva nainen vain hymyili onnellisena.
"Sepäs oli mahtavaa!" Nainen julisti kasvot onnea loistaen kun Lionheart pärskyi ja nyki ohjia kärsimättömänä. Ori olisi halunnut juosta pidempään, kauemmas ja lujempaa, mutta Evelyn tiesi, että jos Lionheartilta kysyttäisiin, se juoksisi vaikka koko päivän ja puolet seuraavasta yöstäkin. Niinpä nainen ei koskaan välittänyt liikaa hevosensa innokkaista eleistä juoksun jälkeen, vaan piti oman päänsä ja esti hevosta nostamasta laukkaa uudelleen.

Paulus melkein toivoi, että hänellä olisi ollut kunnia ratsastaa Chovella, Fairchildien kolmevuotiaalla täysiverisellä. Hänellä oli tunne, että yli miljoona dollaria sekä potentiaalinsa että sinisen verensä tähden maksanut tyranni olisi pistänyt Lionheartin koville siinä, missä Hemingway jäi säälittävästi jälkeen. Paulus taputti sen märkää kaulaa heidän lähestyessään maatilan pihaa. Jos kasvi saattoi menestyä jossakin, sieltä puski esiin sammalta, ruohoa ja railakkaita rikkaruohoja. Maali oli hilseillyt vanhoista piharakennuksista ja pieni, englantilainen päätalo näytti seisovan vinossa, mutta jokaisessa ikkunassa oli värikkäät verhot ja kukkia. Rakennusten takana levittäytyvillä nummilla käyskenteli laumoittain mustanaamaisia lampaita. Paulus oli hädin tuskin ehtinyt pysäyttää hevosen pihaan, kun ovi aukesi ja valtava, mustavalkoinen vyöry liehuvaturkkisia lammaskoiria pelmahti ulos.

"Noh, nyt saa riittää", Evelyn totesi toruvalla äänellä, kun Lionheart yhä nyki ohjia ja pärskyi lähes joka toisella askeleella. Ori rauhoittui hieman, mutta vaikka ohjien nykiminen loppuikin ja pärskähdykset vaimenivat, ei kullanhohtoinen hevonen lopettanut tanssahteluaan. Evelyn ohjasi Lionheartin Pauluksen ja Hemingwayn perässä maatilan pihaan. Koiralauma, joka purkautui hyökyaallon voimalla rakennuksesta sai Lionheartin hirnahtamaan kovalla äänellä ja nykimään ohjiaan jälleen kerran. Ori seisoi sentään paikallaan, eikä enää tanssahdellut, mutta kurkotteli nyt uteliaasti lammaskoirien suuntaan. Evelyn antoi hevoselle ohjia, jotta se saattoi venyttää kaulaansa niin pitkälle kuin vain kykeni toiveenaan tutustua edes yhteen hassuun koiraan. Evelyn nauroi orinsa lähes varsamaiselle uteliaisuudelle, kun hevonen vuorotellen nosteli päätään innostuneesti höristen ja jälleen laski sitä lähemmäs maata kurottaen koiria kohti.
"Uteliaampaa hevosta saa hakea", Evelyn totesi päätään pudistellen.

Paulus oli nähnyt tallilla hevosia, joiden veikkasi kilpailevan julistuksen kanssa eikä vastannut. Koirien perässä seurasi niitä napakasti komentava, olemukseltaan kaoottista pyörremyrskyä muistuttava, rehevä, keski-ikäinen nainen, jonka kesytön tukka oli tuulentuivertama ja pyöreät kasvot sulaneet tarttuvaan hymyyn. Tahdittoman suorasukainen ja äänekäs Margaret Thackerray jakoi tehokkaasti mielipiteitä, mutta oli voittanut Pauluksen puolelleen vilpittömyydellään ja erinomaisilla eläintenkäsittelytaidoilla.
"Oh, rakas!" nainen julisti ääni koirien metakan yli kevyesti kohoten ja tunkeutui mustavalkoisen meren poikki suukottamaan pehmeästi hörähtävän ruunan turpaa.
"Hei vain", hän tervehti Evelyniä ja käänsi katseensa takaisin Pauluksen puolelle, "tulitte juuri sopivasti! Tee on tulella ja Joycen pennut täyttivät tänään neljä viikkoa, tulkaa, tulkaa!" Maggie kääntyi takaisin taloa kohti selvästi odottamatta vastaväitteitä ja koirat seurasivat perässä. Paulus valui alas Hemingwayn selästä ja talutti sen vasemmalla olevan navetan ovesta sisään. Ruuna jäi tottuneesti lampaille tarkoitettuun poikimiskarsinaan.

Evelyn katseli lempein silmin hevostaan, joka vihdoinkin ylettyi koskettamaan kevyesti turvallaan liian lähelle eksynyttä koiraa. Koira ei näyttänyt hämmentyvän, vilkaisi vain hevosta häntäänsä heiluttaen, ennen kuin jatkoi ryntäilyään. Lionheart sen sijaan näytti siltä, että oli juuri saanut iltakauransa etuajassa. Orin silmät loistivat kun se uudistuneella innolla kurkotteli koiria kohti ja hirnui, kun koirat eivät tulleet tarpeeksi lähelle.
"Hei", Evelyn vastasi iloisesti tervehdykseen. Kun Paulus liukui alas Hemingwayn selästä, myös Evelyn teki niin ja talutti Lionheartin Hemingwayn perässä navettaan. Ori näytti edelleen lähes pöllämystyneeltä koirien läheisyydestä, eikä näyttänyt vastustavan lainkaan, kun Evelyn jätti sen navettaan Hemingwayn seuraan.
"Hän on ystäväsi?" Evelyn kysyi hymyillen ja lähti astelemaan taloa kohden, jonne pyöreäkasvoinen nainen oli heitä innokkaasti kutsunut. "Hemingwayn omistaja?" Evelyn arvasi muistaessaan tavan, jolla ruuna oli hörähtänyt naisen tervehtiessä sitä pehmeästi.

Paulus katsoi Evelyniä kuin kyseenalaistaen naisen älykkyyden. Hän ystäviä Maggien kanssa? No, kieltämättä, tavallaan, mutta se kuulosti oudolta.
"Hemingwayn omistaja", mies nyökkäsi, "ja Funksin. Fairchildit ostavat hevosten heinän täältä." Hän rapsutti ohi pyörähtelevien bordercollieiden päälakia, potkaisi kuraiset tallikengät eteiseen ja työntyi sisään. Tuoreen leivän tuoksu lehahti vastaan. Talo natisi liitoksissaan ja oli selvästi ikivanha. Se näytti myös olevan täysin kaoottinen, sillä jokainen huonekalu, taulu, verho ja matto olivat eriparia. Tarkemmin katseltuna ne näyttivät kuitenkin muodostavan persoonallisen, kodikkaan kokonaisuuden. Seiniä peittivät kuvat koirista, hevosista, parin Maggieta etäisestä muistuttavasta lapsesta vuosien varrelta sekä muutama Pauluksen mielestä hilpeä otos pienestä, yrmeän näköisestä miehenkäppänästä hattu silmillä lampaiden keskellä.
Paulus kulki tottuneesti talon läpi koirien raidalliseksi kynsimälle ovelle, jonka lukossa nökötti vanha avain, koputti ja astui sitten Evelyn luultavasti perässään sisään steriilin siistiin, lämpimään ja kaakeloituun kodinhoitohuoneeseen, jossa pyykkikoneiden ohella oli suuri pentulaatikko. Siinä makasi äidillisen ylpeä, mustavalkoinen bordercollie, jota Maggie tutki asiantuntevin ottein. Heitä vastaan hyökkäsi kahdeksan pörröistä musta- ja ruskeavalkoista pentua, joita Paulus kumartui tervehtimään.

"Aivan", Evelyn vastasi hivenen hiljempaa. Jos nainen olisi ollut helposti nolostuvaa sorttia, olisivat sirot kasvot punertaneet häpeästä, mutta Evelyn ei koskaan ollut oppinut nolostumaan kunnolla, joten nainen vain antoi asian olla ja seurasi Pauluksen perässä sisälle. Hän jätti kenkänsä eteiseen ja asteli kodikkaan talon halki, ihaillen eläinten kuvia ja kodikasta tunnelmaa. Paulus selkeästi oli käynyt täällä ennenkin, sillä kulki tottunein askelin ovelle ja asteli sisään Evelyn tiukasti kannoillaan.
"Oi", nainen henkäisi ihastuneena, kun näki kohti ryntäävät koiranpennut. Lähes vaistomaisesti Evelyn kyykistyi, tarjoten käsiään pentujen tutkittavaksi. "Kerrassaan ihania pentuja", Evelyn naurahti koettaessaan silittää ympäriinsä pyöriviä koiranpentuja. Miten niillä olikin näin paljon virtaa!

"Niin ovat", Maggie nauroi niin, että seinät raikuivat. Hän nousi jaloilleen taputtaen ronskisti koiran päätä, pyyhki käsiä kuluneisiin housuihin ja astui tottuneesti pentujen yli ovelle, "käyn laittamassa teen valmiiksi." Paulus oli vajonnut lattialle ja näytti melkein lähestyttävältä jäädessään armollisesti koiranpentujen alle: ne kiipeilivät ylös hänen selkäänsä, purivat häntä korvista ja nenästä ja sormista ja varpaista sekä ahtautuivat hänen syliinsä. Mies kaappasi yhden käsivarrelleen ja hautasi kasvonsa autuaan pennuntuoksuiseen turkkiin. Tämä jos joku oli hyvää terapiaa.

Pentujen siirtäessä huomionsa lattialla istuvaan Paulukseen, Evelyn siirtyi lähemmäs ylpeää äitiä.
"Huomaako sinua kukaan, vai vievätkö pennut kaikkien huomion?" Nainen jutteli matalalla, rauhallisella äänellä tarjotessaan kättään aikuisen koiran haistettavaksi. Koiran kostea kirsu tökki Evelynin kämmenselkää pehmeästi, kuin vaatien enemmän huomiota, joten Evelyn kumartui kunnolla rapsuttamaan äitiä. "On sinullakin hoidettavaa noin monessa pikku riiviössä", Evelyn naurahti rapsuttaessaan koiraa. Nainen katseli pentuja, jotka käyttivät Paulusta kiipeilytelineenä, eikä voinut olla hymyilemättä iloisesti. Ilmeisesti juron näköinen mieskin pehmeni koiranpentujen seurassa, vaan toisaalta, kukapa ei löytäisi pehmeämpää puoltaan ihanien, suloisten karvapallojen seurassa?

Maggie palasi kolmen eriparisen teemukin kera ja ojensi yhden Evelynille.
"Ja kukas sinä olet?" hän kysyi istahtaen lattialle ja hätistäen tottuneesti pentujen päältään. Paulus oli uppoutunut Pauluksen laalaamaahan halaillessaan pentuja puolikas hymyä kasvoillaan, jotka puolikaskin tuntui muuttavan tehokkaasti.

Evelyn otti teekupin vastaan kiitollisesti hymyillen.
"Olen Evelyn Hills", nainen esittäytyi iloisesti toisella kädellä edelleen koiran korvantaustoja rapsuttaen. "Hevoseni asustaa Rosings Parkissa ja minä toimin päivystävänä eläinlääkärinä", Evelyn vielä jatkoi, lähinnä kohteliasuudesta. Nainen oli jo onnistunut selvittämään, että tämä ystävällinen nainen oli Hemingwayn ja Funksin omistaja sekä toi tallille heinää, joten Evelyn näki sen vain kohteliaaksi, että kertoi itsestään edes saman verran. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Evelyn oli kiusallisen tietoinen amerikkalaisesta aksentistaan, sillä koko rakennus tuntui hohkaavan perinteistä englantilaisuutta.

"Hauska tutustua", Maggie sanoi kurottautuen ravistamaan miehekkäästi naisen kättä ja ehti hädin tuskin istua takaisin alas (siirtäen pennun takapuolensa alta), ennen kuin jatkoi, "ja mikäs näistä pennuista muuttaa sinun luoksesi asumaan?" Paulus piilotti huvittuneen hymyn pentujen taakse, kutittaen varpaitaan jäystävää narttua vatsasta sen kelliessä luottavaisesti lattialla.

"Ilo on minun puolellani", Evelyn vastasi hymyillen kädenpuristuksen jälkeen. Nainen ei voinut olla nauramatta, kun Maggie siirtyi suoraan seuraavaan aiheeseen.
"Minulla on jo yksi koira kotona, puhumattakaan tuosta suuresta idiootista, jonka kanssa tulin kylään. Toivottavasti se ei keksi mitään typerää navetassanne", Evelyn naurahti, mutta sanoi viimeisen lauseensa oikeastikin hieman huolissaan. Ei Lionheart ilkeä ollut, tai tuholainen, mutta ikinä ei voinut olla liian varma.

"Yksi vain?" Maggie naksautti kieltään, "se tarvitsee selvästi lajitoverin seuraa."

Evelyn ei voinut kuin nauraa, kun Maggie tarttui näppärästi naisen sanoihin ja taivutteli niitä itselleen suotuisampaan suuntaan.
"Minusta tuntuu, että yksi riittää minulle vallan mainiosti juuri nyt. En oikein edes tiedä, miten pitkään pitbullini jaksaisi innokasta pentua jaloissaan", Evelyn pohti huvittuneena. "Koirani on ihan ystävällinen, mutta sain sen vasta aikuisena, joten en voi varmasti luvata, miten se suhtautuu pentuihin", Evelyn selitti nopeasti. Englannissa tilanne ei ollut yhtä paha kuin kotopuolessa, jossa pitbulleja pidettiin tappelukoirina ja täysin sopeutumiskyvyttöminä perhe-elämään. Ainakaan vielä kukaan ei ollut juossut Fuegoa karkuun vain sen takia, että uros sattui edustamaan huonosti mediassa esitettyä rotua.

Maggie ei selvästikään ollut vakuuttunut ja huokasi paljonpuhuvasti. Hän vilkaisi Paulusta kuin kysyäkseen, miten joku, joka ei ollut eläinrakas, päätyi eläinlääkäriksi? Hänellä oli aina yli kymmenen koiraa, kaksi hevosta ja monta sataa lammasta - ja hän pärjäsi hienosti. Oi voi, mitenköhän Hills ikinä pärjäisi eläinlääkärinä? Paulus tyhjensi teekuppiaan vetäytyen vaivihkaa sivummalle, sillä vaikka hän oli sosiaalisesti tavattoman kömpelö, tunsi Maggien kyvyn aloittaa vahingossa riitoja tai loukata verisesti ihmisiä.
"Meidän pitää lähteä takaisinpäin", mies mutisi rapsuttaen pentuja vielä viimeisen kerran, ennen kuin nousi ylös.

Evelyn vain virnisti pahoittelevasti, kun Maggie huokaisi.
"Jos muutan mieleni, tiedän mistä löydän sinut", nainen naurahti. Tee oli maistunut hyvältä sateessa kastumisen jälkeen, eikä koiranpentujen näkeminenkään pahaa tehnyt. Paulus selkeästi tiesi, minne maastoreissuilla kannatti mennä.
"Kiitokset teestä ja mahdollisuudesta nähdä näin ihania eläimiä", Evelyn kiitti Maggieta noustessaan seisomaan Pauluksen perässä. "Oli ilo tutustua sinuun."

"Kiitos samoin", Maggie vastasi, joskin melkein säälivästi. Paulus sulki oven heidän väliltään ja lähti Evelyn varmaan vanavedessään takaisin ulos ja navetalle, jonne hevoset oli jätetty. Hänessä viipyi vielä koiranpentujen jättämää pehmeyttä aikaisemman tylyn jurouden sijasta.

Evelyn seurasi Pauluksen perässä navettaan, huokaisten helpotuksesta, kun näki Lionheartin seisovan kuuliaisesti paikallaan. Rakennus oli edelleen pystyssä ja missään ei näkynyt rikkinäisten esineiden palasia, joten Evelyn oletti, ettei ori ollut keksinyt mitään typerää tekemistä. Nainen tarttui hevosen ohjiin, valmiina taluttamaan orin pihalle ja nousemaan edelleen kosteaan selkään.

Pauluskin toi vastahakoisen Hemingwayn takaisin ulos, ja ponnisti sen selkään. Navakka tuuli sai miehen hytisemään hevosen selässä, sillä hän oli edelleen litimärkä aikaisemmasta sateesta ja oli tuudittautunut pentuhuoneen melkein trooppiseen lämpöön. Noh, vain viiden kilometrin kotimatka. Hän veti hartiat korviin ja lähti heti kulman taakse päästyään reippaaseen raviin yrittäen pysyä lämpimänä keventäen.

Evelyn nousi orinsa selkään samalla tavoin kuin ennenkin, keräten ohjat käsiinsä nopeasti, siltä varalta, että Lionheart jatkaisi aiempaa tanssahteluaan. Ilmeisesti navetassa seisoskelu oli kuitenkin rauhoittanut orin, joka seisoi maltillisesti paikoillaan, kunnes Evelyn kannusti ratsunsa liikkeelle ja reippaaseen raviin Hemingwayn perään. Lionheartin lämpimät kyljet lämmittivät Evelynin märkiä reisiä, mutta kylmä tuuli tuntui ikävältä märällä paidalla. Nainen kumartui hieman etukenoon hevosensa selässä, välttääkseen tuulen pahimman navakkuuden.

Paulus taittoi matkaa hiljaisuudessa. Hän ei raaskinut vaatia hevoselta enää neliä, joten ravasi ihanteellisen tiepätkän verrytellen hevosen lihaksia ja laskeutui haparoivassa käynnissä takaisin nummelle, jossa jatkoi samassa, tasaisessa ravissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hölöttänyt Evelynille ummet ja lammet, joten korjatakseen vahingon, hän kevensi tuppisuisena tuijottaen poissaolevasti menosuuntaan. Hän ei piitannut naisellisista kotkotuksista, mutta… Kuuma suihku - tai kylpy.

Lionheart ravasi tasaisella askeleella Hemingwayn perässä. Evelyn ei enää yrittänyt saada keskustelua kulkemaan, joten antoi Pauluksen olla rauhassa hiljaisuudessa. Matka taittui yllättävän nopeasti, vaikka Evelyn ei edelleenkään voinut olla ihailematta nummien jylhää kauneutta. Olipa tämä paikka asua ja tehdä töitä. Onnekkaita olivat ne, jotka täällä asuivat… Paitsi sadetta olisi voinut olla vähän vähemmän. Vaan ehkä Evelyn vielä tottuisi siihenkin.

Paulus valui alas Hemingwayn selästä tallipihassa, ja talutti sen sisään ilman sen suurempia rituaaleja. Hän näytti unohtaneen Evelynin läsnäolon, vaikka nainen askarruttikin hänen ajatuksiaan: oliko hän arvioinut naisen väärin, kuten oli tehnyt Bealle tämän tavatessaan? Evelyn ei ollut itkenyt ja kitissyt. Toisaalta tämä ei ollut myöskään katkaissut kynttä. Mies ei tiennyt ollako vaikuttunut naisen iloisesta hymystä, jota mikään ei näyttänyt pyyhkivän pois, vaiko erittäin vaivaantunut. Sellainen järjenvastainen hymy saattoi toki selittyä sillä, että Evelun oli varmaan aineissa.
Mies talutti ruunan suoraan kumipohjaisille pesupaikoille, riisui varusteet ja ryhtyi pesemään luimivaa ja hännällään pesijäänsä pieksevää ruunaa, joka tömisteli lapiomaisia jalkojaan ja heitteli terävästi korskuen päätään. Paulus lämmitteli myös omia käsiään lämpöisessä vedessä hieroessaan ruunan valkosukkaisista jaloista kuraa.

Evelyn liukui alas märkää kylkeä pitkin ja lähti taluttamaan Lionheartia pesupaikoille. Hetken epäröityään, nainen talutti kultaisen orin Hemingwayn viereen, otti suitset pois ja kääri märkiä hihojaan lähinnä tavan vuoksi. Lämmin vesi sai orin hörisemään tyytyväisenä ja roikottamaan päätään matalalla, kun Evelyn pesi hevosensa ryntäiltä kuraroiskeita. Korkeat valkeat sukat olivat mudan kirjomat, mutta Evelyn ei välittänyt omista vaatteistaan, jotka sotkuivat hevosta hoidettaessa. Ne voisi pestä kotona. Tärkeintä olisi saada Lionheart puhtaaksi ja kuivaksi.
Urakassa meni hetki jos toinenkin, mutta lopulta ori kiilteli jälleen puhauttaan eikä enää valunut vettä, joten Evelyn talutti Lionheartin orin karsinaan, loimittaen hevosensa nopeasti ja tottuneesti. Tavan vaatimuksesta nainen tarkisti loimen soljet kahteen kertaan, sillä jos yksikin olisi jäänyt löysäksi, olisi Lionheart riisuutunut hetkessä. Mokoma kahlekuningas.
Evelyn astui ulos karsinasta kevyt hymy huulillaan. Naisen hiukset olivat lian ja veden sotkemat, ja ne roikkuivat sotkuisasti naisen harteilla. Evelyn ei kuitenkaan välittänyt, vaan hymyili edelleen. Maastolenkki oli todellakin ollut kaiken tämän arvoista.
"Kiitos maastolenkistä, se oli oikein ihana kokemus", Evelyn kiitti miestä hymyillen. "Tosin en valehtele, juuri nyt kuuma suihku kuulostaa aivan ihanalta."

Paulus kohautti vastaukseksi välinpitämättömästi olkiaan esitellen luontevaa suhtautumistaan kehuihin. Hän tyytyi vain vilkaisemaan naista ja nyökkäämään tuskin huomattavasti leukaansa, ennen kuin keskittyi jälleen käytävän lakaisemiseen olemattomasta roskasta. Hemingway oli tyytyväisenä karsinassaan, turkoosissa fleeceloimessa ja ahnaasti heinää verkosta nyhtäen. Kieltämättä mies oli nauttinut lenkistä, jopa ehkä aavistuksen seurasta, mutta ei taatusti myöntäisi sitä. Ylpistyisi vielä, mokomakin kerma…pylly.