I think my spaceship knows which way to go

[Avoin peli, tervetuloa mukaan.]

Oli tammikuisen hyytävä maanantai, mutta se ei Niklaus Bogaertia lannistanut. Hän oli saapunut Rosings Parkin tallille paljon ennen puolta päivää pitääkseen kaksi aamuvalmennusta, mutta se ei ollut pääsyy hänen hyvään tuuleensa. Mies oli saanut vasta alle viikko sitten upean tarjouksen alkaa ratsastaa kahta puoliveristä tositarkoituksella, ja kouluratsujen oli määrä saapua paikalle sinä päivänä. Puhelun saatuaan hän ei ollut harkinnut turhan kauaa, sillä oli kuullut hevosten omistajan olevan aiemman kilparatsunsa Paradox Noxin omistajan Alejandro Moralesin ystäviä, eikä sillä tiedolla voinut olettaa hevosilta muuta kuin täydellisyyttä. Tilanne jännitti, kuten aina uusien hevosten kanssa. Hän halusi ehdottomasti lunastaa odotukset, joita häneen kohdistettiin, olihan kyseessä Grand Prix -tason kouluratsu ja toinen potentiaalinen sellainen. Hän tiesi hypänneensä suuriin saappaisiin, mutta elämässä ei koskaan saavuttaisi mitään, jos ei ottaisi riskejä.

Klaus oli saanut sen aamun viimeisen valmennuksen pulkkaan ja juteltuaan vielä hetken maastoon kävelemään lähtevän valmennettavansa kanssa tallipihalla hän palasi hytisten tallin lämpöön ja asteli portaat ylös oleskeluhuoneeseen nauttiakseen kupin kahvia. Hän löysi koiransa Roon värjöttelemästä huoneen nurkasta ja se heilautti laiskasti häntäänsä ennen kuin vaivautui siirtymään omistajansa luo rapsutuksia vailla. Klaus ojensi kätensä mustan takkuturkkinsa niskaan ja kaatoi vastakeitetystä pannullisesta itselleen kupin. Joku toinenkin oli ilmeisesti kaivannut lämmikettä talvipäivään.

[Me tullaan, me tullaan!]

Daniel oli käynyt pitkällä maastolenkillä tuulettamassa päätään vapaapäivän kunniaksi, mutta niin hyvin kuin mies olikin pukeutunut, oli kylmyys päässyt hiipimään vaatekerrosten alle. Hän oli poikkeuksellisesti jättänyt ruunansa pesun ja solariumkäynnin tallityöntekijöiden vastuulle päästäkseen edes hetkeksi lämmittelemään oleskelutilaan, ennenkö aloittaisi Ciceron harjan nyppimisen. Vanhan ruunan harja alkoi olla jo niin pitkä, että sotkeutui ohjiin, eikä hän kehdannut laittaa hevostaan happamoitumaan tallityöntekijöiden käsiin. Ruuna ei ollut koskaan erityisemmin nauttinut harjansa parissa puuhastelusta, mutta vanhemmiten oli alkanut olla yhä happamampi, kun harjaa jouduttiin huoltamaan.
Mies kiipesi portaita pitkin tuskallisen hitaasti ja häpeällisen tietoisena siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hänen silminään toimiva opaskoira huiteli. Icarus oli todennäköisesti siellä missä ihmisetkin, joten hänen veikkauksensa osui maneesin katsomoiden tai varustehuoneen puoleen. Onneksi hänellä oli teleskooppivarrellinen valkea keppinsä, jonka avulla mustahiuksinen mies suunnisti portaikosta oleskelutilan keittiöön. Hän päätyi kaatamaan itselleen kupin kahvia, kun moista kerran oli tuoreena tarjolla, ja käänsi kasvonsa huoneen puoleen tietoisena siitä, ettei ollut yksin.

"Hyvää päivää", mies tervehti kohteliaasti toivoen, että oli arvioinut toisen sijainnin edes jollakin tasolla oikein. Olisi noloa puhua yksinään tyhjälle huoneelle - toisaalta silloin kukaan ei olisi todistamassa hänen häpeäänsä, joten kaipa siitä eläisi eteenpäin. Hän luovi tiensä sohvien ääreen ja istui alas, painaen valkoisen keppinsä teleskooppivarren kasaan, jotta hän saattoi sujauttaa lyhyen kepin ratsastustakkinsa povitaskuun. Mies kohotti kätensä kasvoilleen kuin korjatakseen aurinkolasejaan, ennenkö muisti, että oli jättänyt ne Ciceron varustekaapille ennen maastoon lähtemistä. Hän juoksutti sormensa mustien hiustensa lomasta miettiessään, mistä ihmeestä löytäisi Icaruksensa. Ehkä koira palaisi etsimään häntä nyt, kun älykäs olento löytäisi Ciceron tallista.

Klaus istuutui nojatuoliin ja esteli parhaansa, ettei mustaturkkinen koira hypännyt suoraan syliin. Lopulta hänen oli myönnyttävä Roon tahtoon eikä hän voinut kuin miettiä, miten typerältä näyttäisi siinä iso koira sylissään, jos joku näkisi. Ei aikaakaan kun portailta kuului jo ääniä. Klaus näki ensimmäisenä valkoisen kepin ja sitten vasta sitä pitelevän henkilön, jonka muisti hämärästi nähneensä tallilla aiemmin - kuka nyt ei kiinnittäisi huomiota sokeaan mieheen. Hän oli nähnyt kyllä yhtä sun toista elämänsä aikana, mutta massasta poikkeavat ihmiset herättivät hänen huomionsa aina. Roo ampaisi hänen sylistään vauhdilla, kun toinen mies puhui, ja kierteli kauempana kunnes tuo oli istuutunut.
”Hyvää päivää”, Klaus vastasi kohteliaasti, mutta katseli turhankin kiinnostuneena, kuinka näkökyvytön mies kaatoi itselleen kahvin ja löysi istumaan. Hämmentävää, hän ei selviäisi siitä niin hyvin pimeässä, mikä oli lähinnä sokeutta, minkä hän saattoi kuvitella.
”Roo, ei, tänne”, Klaus käski terävällä äänellä, mutta suotta. Roo työnsi kuononsa miehen syliin.
”Anteeksi”, mies pahoitteli ja nousi noutaakseen koiransa vieraan miehen sylistä. Vaikka hän oli ylpeä koirastaan, joka oli rohkaistunut paljon vieraiden ihmisten kanssa, ei sen silti ollut tapana olla niin sosiaalinen.

Daniel jännittyi, kun tunsi kosketuksen polvillaan ja reisillään, mutta rentoutui heti, kun tunnisti tervehtimään saapuneen olennon koiraksi. Koirat eivät tuominneet, vaikka hänellä kesti hetken hahmottaa, missä eläin liikkui, eivätkä koskaan loukkaantuneet, vaikka hän vahingossa huitaisisi kepillään päin eläintä. Ihmisistä ei valitettavasti voinut sanoa samaa. Hän kosketti vapaalla kädellään varovaisesti koiran päätä, vaikka oli tiennyt jo askeltenkin perusteella, ettei tämä ollut hänen Icaruksensa - vaan Roo, estevalmentajan koira, kuten ääni hänelle puuttuvia tietoja täydensi. Oli nähnyt vaivaa kuunnella muiden keskusteluja ja painaa mieleen tallin henkilökuntaa, heidän hevosiaan, koiriaan ja muita lemmikeitään, sillä se auttoi tunnistamaan ihmisiä nopeammin. Toki hän erehtyi useaan kertaan, kun koiraa olikin komentanut joku muu kuin sen oma omistaja.
"Ei se mitään", mies vastasi pahoitteluihin pieni hymynhäive huulilla käyden. Ei koirien uteliaisuus ollut omistajien syytä, ja tämäkin karvaturri oli saapunut varsin ystävälliseen tapaan toisin kuin innokas Jinni, joka oli heti ensimmäisellä kerralla haudannut hänet suukkoihin.
"Daniel Wolfe, mukava tutustua", hän päätti esitellä itsensä sen sijaan että arvailisi enää pidempään, jakoiko oleskelutilan Roon omistajan vai jonkun toisen koiraa komentavan henkilön kanssa. "Minullakin on koira, mutta se on omilla teillään -- kerjäämässä rapsutuksia", mies lisäsi vain pieni tauko lauseen keskelle ilmestyen. Olisi pitänyt pitää lause lyhyempänä, niin sanat eivät katoilisi kielen päältä niin helpolla. No, nyt oli myöhäistä surkutella. Ainakaan hän ei ollut jäänyt takeltelemaan yhdenkään sanan kanssa.

Roo antoi vihdoin olla ja sen sijaan, että olisi palannut omistajansa luo, se tassutti loukkaantuneena kauempana olevalle matolle ja kävi siihen makaamaan. Klaus tuhahti eläimelleen ja sen dramaattisuudelle.
”Klaus Bogaert, estevalmentaja, kuin myös”, hän esittäytyi ja ojensi kättään mutta pysähtyi tajutessaan, ettei sokea mies ehkä tajuaisi sitä. Hän veti kätensä pois epävarmana ja palasi kahvikuppinsa ääreen, jotta ei vain olisi liian lähellä kummajaista. Mies ei olisi halunnut ajatella niin, mutta pakostakin sitä mietti, miten sokea ihminen oikein ratsasti ja ohjasi hevosta.
”Olenkin nähnyt Teidät joskus sen kanssa, musta noutaja?” Klaus varmisteli ja kirosi samalla sitä, ettei tiennyt koirista sen enempää. Hän kun oli vain pelastanut Roo-paran kadulta ja sittemmin tutustunut lähemmin vain naisystävänsä pitbullterrieri Fuegoon. Onnekseen hän tunnisti kyllä avustajakoiran sen nähdessään, varsinkin, jos vierellä roikkui joku selvästi näkövammainen.

Daniel nyökkäsi, painaen nimen mieleensä. Hän oli toki kuullut estevalmentajasta, joka oli ratsastanut kovan tason kouluhevosia menneenä vuotena, ja vaikka itse ei koskaan miehen valmennuksiin eksyisikään, oli hän kuullut muutamaan kertaan, miten mies ohjeisti ratsukoitaan. Kun joutui odottelemaan taksikyytiä aina kun tahtoi tallilta pois, oli aikaa istuskella maneesien katsomoissa tai kenttien laidoilla valmennusten kulkua seuraamassa.
"Olette oikeassa", Daniel vastasi miehen varmisteluun pienesti nyökäten. "Icarus on labradorinnoutaja", hän päätyi vielä tarkentamaan, vaikka tuskinpa estevalmentaja moisella tiedolla mitään teki. Tai mistäs sitä tiesi, ehkä häntäkin pikaisesti tervehtimässä käynyt koira oli jokin harvinaisen rodun edustaja ja Klaus oli suuri koiraihminen.
"Te ratsastitte Paradox Noxia, eikö totta?" Daniel kysyi siemaistuaan kahvikuppinsa reunalta hieman katkeraa juomaa. Hän oli aina seurannut kouluratsastusta erityisellä mielenkiinnolla, vaikka enää ei hevosensa korkean iän tähden päässytkään ratsastamaan valkoisten kouluaitojen sisäpuolelle.

Labradorinnoutaja, juuri niin, se se oli. Klaus epäili itseään aina, kun piti puhua aiheesta josta hän tiesi liian vähän. Hän vilkaisi karvakasaansa joka murjotti kauempana ja hörppäsi kahviaan. Katse kierteli uteliaana sokeassa miehessä, mutta vaikka hän tiedosti tuon näkökyvyttömyyden, ei hän osannut varsinaisesti tuijottaa. Se tuntui väärältä. Hän oli tyytyväinen keskustelun kääntyessä hevosiin ja erityisesti hänen ratsastamaansa upeaan oriin, sillä siitä hänellä riittäisi puhuttavaa.
”Kyllä, kilpailin sillä aina siihen saakka, kunnes se siirtyi eläkkeelle ja palasi omistajansa luo Espanjaan marraskuun lopussa”, Klaus vahvisti toisen sanat ja jäi hetkeksi miettimään hevosta. Se oli ollut unelmien täyttymys hänen saavuttua Rosings Parkiin ja palattua elämään hevosten kanssa. Ei kai kukaan sellaista odottanut, että pääsisi lähes heti ratsastamaan maailmankuulua kouluratsua.
”Olen ollut valitettavasti ilman hevosta siitä saakka”, Klaus sanoi ja muisti samaan henkäisyyn sinä päivänä saapuvan kaksikon. Olisi kuitenkin epäkohteliasta höpötellä omia juttujaan.
”Muistelen, että Teillä on oma hevonen täällä?”

Daniel kuunteli mielenkiinnolla miehen kertomusta upeasta orista, joka oli juontojen ja tuomareiden antamien pisteiden perusteella todella ollut uskomaton kouluratsu. Jos hän jotakin ikävöi niin sitä, kun saattoi nähdä, miten hevoset tanssivat yhdessä ratsastajiensa kanssa haastavan kouluradan läpi kuin mikään ei voisi koskettaa heitä.
"Se on harmillista", mies ilmaisi myötätuntonsa valmentajan hevosettomuuteen. Oli sääli, kun maailmassa oli taitavia kouluratsastajia ilman sopivia kilpahevosia. Mikäli saattoi ratsastaa Paradox Noxia menestyksellä, ei voinut olla aivan hukassa hevosen selässä. Tai ylipäätään yhtäkään kouluratsua. Esteillä saattoi pärjätä satunnaisesti pahoissa paikoissa puhtaalla tuurilla, mutta kouluratsastuksessa onnella ei ollut sijaa.
"Kyllä, omistan vanhan puoliverisen. Crescendo II", hän kertoi lyhyesti, tietoisena siitä, miten sanat tuntuivat lipsuvan kieleltä ja katoavan jonnekin mielen sokkeloihin aina kun hän kaipasi niitä kaikista eniten. Vaikka vuosien varrella moni onnettomuuden kolhima asia oli parantunut, oli sanojen hapuilu edelleen yksi niistä asioista, jotka häntä eniten ärsyttivät elämässään, heti töiden jälkeen. "Kilpailimme aikanamme kouluradoilla, minkä vuoksi olen seurannut -- mielenkiinnolla kouluratsastusta yhä edelleen."

Klaus nyökkäsi herra Wolfen harmitellessa hänen hevosettomuuttaan ja tajusi liian pitkän hetken päästä, ettei toinen voinut sitä tietenkään nähdä. Siinä vaiheessa oli enää typerää sanoa mitään, joten hänestä sai entistä hölmömmän kuvan, kun istui tuppisuuna siinä. Ehkä sellaiseen ei tarvinnut sanoa mitään.
”Ette kilpaile enää?” hän kysyi kohteliaasti ja kirosi sitten mielessään. Ehkä miehen kilpaura oli tyssännyt sokeutumiseen? Ehkä hevosen vanhuus oli syy ratojen jättämiselle? Oli se mikä vain, hän pyöritteli päässään kauhuskenaariota siitä, että suututtaisi tallin asiakkaan valitsemalla sanansa hölmösti. Kylläpä sokean ihmisen kanssa oli hankala keskustella.

Daniel kohotti kahvikupin huulilleen ja yritti parhaansa mukaan olla kuuntelematta ympäristön ääniä liian tarkasti. Hänen oli tarkoitus keskittyä keskusteluun valmentajan kanssa eikä yrittää paikantaa, mitä Roo-koira teki tai keitä pukuhuoneissa oli.
"En, hevoseni on jo kovin vanha", Daniel vastasi. "Cicero täyttää 23 vuotta", hän tarkensi, sillä hevosen vanhuuden määritteleminen tarkkoihin vuosilukuihin riippui aina ihmisestä. Aktiivisen, kovan tason kilpahevosen vuodet tulivat täyteen aiemmin kuin harrasteratsujen, ja toisaalta taas jotkut hevoset alkoivat väsyä jo pariakymmentä lähestyttäessä. Hänen ruunansa oli edelleen yhtä ylväs ja kovapäinen kuin silloin, kun hän oli sen saanut, joskin huomattavan paljon happamampi.
"Vaikkakin jos Cicerolta kysyttäisiin, se olisi mielestään edelleen täydessä kilpakunnossa", mies lisäsi jälkiajatuksena, lievää huvittuneisuutta äänessään. Hänen höpsö vanhuksensa, joka ei suostunut nauttimaan rennoista eläkepäivistä vaan oli kiivetä seinille kun joutui köpöttelemään päivät pitkät maastossa.

Klaus äännähti ymmärtäväisesti, kun Wolfe kertoi hevosensa olevan jo niin vanha. Hän ymmärsi aivan hyvin, miksi 23-vuotiaalla hevosella ei enää kilpailtu. Hän naurahti lyhyesti, kun kuuli lisää hevosesta.
”Cicero kuulostaa arvonsa tuntevalta hevoselta”, Klaus hymähti miettien, miten Nox mahtoi pärjätä eläkkeellä. Se nautti esiintymisestä ja haasteista ja oli omiaan kisakentillä, mutta oli ollut oikea päätös ottaa se rankasta treenistä pois ennen kuin hevonen olisi yhtään vanhempi.
”Toivottavasti teillä on edessä vielä monia yhteisiä vuosia.”

Kahvi oli loppunut ja Klaus nousi ottaakseen vielä vähän. Hän kääntyi kahvipannulta Wolfen suuntaan.
”Otatteko lisää kahvia?” hän tarjosi valmiina kaatamaan pannusta uuden kupillisen sokealle miehelle.

"Sitä se on", Daniel myönsi lämpöä äänessään. Hänen hevosensa oli ollut osa hänen elämäänsä niin pitkään, ettei hän osannut enää edes kuvitella, miltä maailma näyttäisi jos hänellä ei olisi Ciceroa seuranaan. Ruuna oli parasta mahdollista lääkettä töiden synnyttämään turhautumiseen. Kunpa ruuna olisi ollut hieman nuorempi, niin hänen ei olisi tarvinnut vaimentaa jatkuvasti mielensä perukoilla vuosista muistuttelevaa ääntä. Cicerolla ei olisi loputtomiin aikaa, mutta kenellä heistä olisi?
"Kiitos mielelläni", mies vastasi ojentaen tyhjää kuppiaan äänen suuntaan toivoen, ettei laittaisi toista kävelemään turhan pitkää matkaa. Tällaisina hetkinä turhautti, kun hän ei kyennyt arvioimaan etäisyyksiä samaan tapaan kuin kaikki muut, sillä suuressa oleskelutilassa äänet kaikuivat joka päivä eri tavalla sitä riippuen, paljonko paikalla oli ihmisiä. Toimistossaan hän tiesi aina tarkalleen, kuinka kaukana mikäkin oli, mutta täällä ei sopinut sanoa samaa. Olisipa edes Icarus täällä, niin hän tuntisi olonsa vähemmän kyvyttömäksi, mutta koira oli ansaitusti nauttimassa lajitovereidensa seurasta ja ulkoilmasta ilman velvotteita toimia hänen oppaanaan.

"Oletteko harkinneet kilpailemisen jatkamista, mikäli löytäisitte sopivan hevosen, vai oliko -- Paradox Nox poikkeustapaus?" Hän päätti kysyä hetken sopivaa keskustelunaihetta mielestään etsittyään. Hevoset olivat aina turvallinen aihe ja kouluratsastuksesta hänelläkin oli edes jonkinlainen käsitys, toisin kuin esteistä, joiden parissa valmentaja taisi viettää suuren osan työpäivästään.

Klaus asteli muutaman askelen toisen miehen luo täyttääkseen tuon kahvikupin.
”Maitoa, sokeria?” hän tarjosi ja lisäsi tarvittaessa lisukkeet kahviin. Hän palasi oman täyden kuppinsa kanssa paikalleen nojatuoliin ja seurasi katseellaan pukuhuoneilta alas talliin siirtyvää ratsastajaa, jottei vain tuijottaisi keskustelukumppaniaan epäkorrektisti.
”En ole pitänyt kiirettä uuden hevosen etsimisessä”, Klaus vastasi totuudenmukaisesti, vaikka olikin kaivannut osaavaa hevosta ratsastettavakseen. Hän kuitenkin aikoi vakaasti jatkaa kilpailemista, vielä kun oli siihen fyysisesti kykeneväinen.
”Mutta tänään tallille saapuu kaksi hevosta, joita alan ratsastaa ja kilpailla toivottavasti joskus GP-luokissa. En ole edes nähnyt hevosia vielä, mutta minun odotetaan tekevän ihmeitä niille”, Klaus kertoi hymyillen ja oli selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta. Hän pelkäsi tuottavansa pettymyksen, vaikka uskoikin taitoihinsa kouluratsastajana.
”Kyllä minä aion kilpailla niin kauan, kun minulle taitavia hevosia suodaan. Ehkä joku päivä vielä ostan omankin hevosen. Oletteko Te harkinneet toista hevosta, nyt kun Cicerolla on jo ikää?”

"Ei kiitos", Daniel vastasi ja pudisti päätään hieman liian myöhässä. Häneltä tuntuivat unohtuvan aina ne pienet eleet, joita muut odottivat, mutta jos hän nyt keskittyi edes siihen että käänsi kasvonsa keskustelukumppanin suuntaan, oli hän omasta mielestään tehnyt jo hyvän suorituksen.
"Kiire ei auta hevosten kanssa", mies kommentoi hyväksyvään sävyyn. Liian monella oli jatkuvasti kiire jonnekin, oli se sitten korkeammalle tasolle pääseminen nykyisen ratsun kanssa tai uuden löytäminen kaikkien ostoilmoitusten joukosta. Kiireestä harvoin oli mitään hyötyä, varsinkin jos kilpahevosista puhuttiin. Oikeat ratsut löytyisivät ajan kanssa ja etenisivät omaan tahtiinsa luokasta toiseen.
"Onnea uusista ratsuista. Satutteko muistamaan hevosten virallisia nimiä?" Daniel toivotti pieni hymy huulille eksyen. Hän halusi pysyä perässä kouluratsuista, joita tallille saapui, sillä niistä hän ymmärsi edes jotakin.
"En ole, totta puhuen. Kun Cicerosta aika jättää, voi olla minunkin aikani siirtyä pois talleilta." Hän ei uskonut löytävänsä toista hevosta, johon luottaisi yhtä vankkumattomasti kuin mustanruunikkoon vanhaan herraan, eikä hän voisi ratsastaa hevosta, jonka korvien välin sisältöä hän epäilisi jokaisella askeleella. Cicero oli toiminut hänen silminään vuosikaudet, vaikka alku olikin vaatinut paljon töitä heiltä molemmilta, mutta tuskinpa maailmalla olisi tarjota hänelle toista yhtä erikoislaatuista hevosta.

”Leviathan ja Spark in the Dark. Leopold Landaun hevosia”, Klaus kertoi kysyttäessä ja odotti jännittyneenä, sanoivatko nimet mitään Wolfelle. Olihan hän niistä kuullut jo aiemmin, joskaan ei ollut voinut kuvitellakaan saavansa ehkä joskus ratsastaa niitä. Mies tunsi hämmentävää kuplintaa vatsassaan, sellaista jännitystä, jota hän ei ollut aikoihin kokenut. Hänen onnistui unohtaa pikkupoikamainen intonsa, kun toinen kertoi jättävänsä ratsastuksen hevosensa mukana, kun sen aika tulisi.
”Ymmärrän”, mies sanoi myötätuntoisena, vaikka olisi halunnut rohkaista toista jatkamaan ilmeisen rakasta harrastusta. Toivoa vain saattoi, että Cicerolla oli vielä vuosia edessään.
”Vanhasta ystävästä on raskasta luopua. Toivon, ettei se hetki tule ihan heti eteenne.”

"Leopold Landau on tuttu nimi", Daniel myönsi hymy kalpeilla kasvoilla käyden. Miehen hevosissa oli monta menestynyttä ratsua, mutta juuri nämä nimet eivät kertoneet hänelle paljoa. Leviathanin hän muisti etäisesti jostakin kilpailusta, joka oli pyörinyt olohuoneen televisiosta hänen laittaessaan ruokaa.
"Toivottavasti hevoset ovat mieluisia, kunhan ehditte tutustua", hän toivotti. Olisi ikävää saada mahdollisuus ratsastaa taitavia, lahjakkaita kilpahevosia ja joutua kieltäytymään siitä vain siksi, etteivät hevoset sopineet ratsastajansa käteen. Vaan tuskinpa valmentajalle moista ongelmaa pääsisi syntymään. Kaikki eivät olleet pakon edestä yhtä nirsoja ratsuistaan kuin hän.
"Kiitoksia. Cicero on edelleen loistavassa kunnossa ikäisekseen, mutta -- eihän elämästä koskaan tiedä. Aika näyttää, miten ja milloin on ruunan aika jatkaa matkaansa", mies painoi päänsä alemmas pieneen, kenties alistuneeseen nyökkäykseen. Hänellä ei ollut valtaa estää Ciceron vanhenemista, vaikka hän olisi niin mielellään pysäyttänyt jokaisen kellon ja sallinut ruunalleen loputtomiin aikaa ilman pienintäkään vanhuuden mukanaan tuomaa vaivaa.

”Hänellä on paljon menestyneitä ratsuja”, Klaus nyökkäsi ja arveli, että ehkä Wolfe tunsi kouluratsastuksen puolelta jopa useampia muita Landaun omistamia hevosia kuin hän. Mies toivoi itsekin, että nämä kaksi tulokasta hurmaisivat hänet tosielämässä kuten olivat hurmanneet videoilla.
”Toivon kovasti samaa. Koskaanhan ei tiedä, mutta minulle kerrotun mukaan niiden pitäisi olla oikein taitavia”, Klaus kertoi hymyillen ja toivoi, että taitojen lisäksi hevosilla olisi myös järkeä käyttäytyä. Monelle sillä ei olisi väliä, mutta hän arvostaisi sitä.

Keskustelunaihe meni varsin synkäksi, kun Wolfe puhui hevosensa tulevasta poismenosta. Klaus hymyili myötätuntoisena mutta muisti taas myöhään, ettei toinen mies nähnyt sitä.
”Eipä sitä kannata ennakoiden hirveästi miettiä, vaan nauttia nyt kun se on vielä mahdollista”, hän yritti piristää tunnelmaa ja hörppäsi unohtamaansa kahvia, jotta saisi hetkeksi keskittyä vain siihen.
”Oletteko jo tänään ratsastaneet Ciceron?”

"Varmasti ovat", Daniel pakotti itsensä jälleen nyökkäämään. Leopold Landau ei omistanut huonoja kouluratsuja, vaan kukapa maailman huippuratsujen omistajista omistaisi. Huipulla osattiin tunnistaa potentiaali jo nuoresta hevosesta, ja ne joista ei ollut täyttämään omistajien haaveita myytiin pois.
"Ja osaatte varmasti tuoda niistä parhaat puolet esiin, vaikka -- ne eivät aluksi olisikaan kaikkien nähtävillä", mies jatkoi kohteliaaseen tapaansa. Hän luotti Rosings Parkin henkilökuntaan vankkumattomalla tavalla, ja vaikka tämä kyseinen valmentaja ei hänelle entuudestaan sen tutumpi ollutkaan, tiesi toinen varmasti mitä hevosten kanssa teki kun oli täällä töissä.
"Kyllä, kävimme maastossa", sokea mies kertoi kohottaen kahvikupin huulilleen. Ajatuskin hyytävästä ulkoilmasta sai kaipaamaan kuppia kuumaa, puhumattakaan lämpimästä viltistä tai vaikkapa fleeceloimesta. Kuinkakohan kieroja katseita hän saisi tallin nirppanokkaisilta kilparatsastajilta, jos kääriytyisi hevosensa loimeen? No, tuskinpa sen kylmempiä kuin mitä sai kulkiessaan opaskoira jalkansa vieressä.
"Virkistäytyminen luonnon keskellä tekee hyvää itse kullekin", hän lisäsi pehmeää huvittuneisuutta äänessään kun muisteli miten innokkaasti Cicero oli yrittänyt kääntyä pääkentälle. Ruunaparka ei tosiaankaan ymmärtänyt, ettei vanhoista jänteistä ja nivelistä olisi enää kestämään laukkapiruetteja viikosta toiseen.

Klaus toivoi Wolfen olevan oikeassa. Hän uskoi omiin taitoihin, ja uskoi hevosiin, mutta yhteistyön olisi löydyttävä ja se saattaisi olla vaikeaa. Hän ei kuitenkaan halunnut maalata kauhukuvia mieleensä vain keskittyi ajattelemaan sitä, että hänet kaikista maailman ratsastajista oli valittu näille kahdelle hevoselle. Se oli ainut joka sillä hetkellä merkitsi.
”Varmasti”, Klaus sanoi aavistuksen hyytävästi kun ajatteli, kuinka kylmä ulkona oli ja kuinka usein hän itse viihtyi maastossa. Ainoa, joka sai hänet nauttimaan maastoretkistä useammin, oli Evelyn. Eikä kyse ollut siitä, ettei hän olisi pitänyt vauhdin hurmasta ja vapaudesta, mutta jokin ajoi miehen useammin kertaamaan koulukiemuroita maneesiin tai paremmalla ilmalla ulos. Kai hän oli niin motivoitunut ennemmin treenaamaan kunnolla.
”On myönnettävä, että suuntaan itse maastoon aivan liian harvoin”, hän naurahti kohteliaasti.
”Toisaalta yleensä kilpailemillani hevosilla on omat maastoilijansa, joten mahdollisuuksiakaan ei ole niin usein”, mies jatkoi vaikka osittain ehkä selittelikin liikaa. Hän joi kahvinsa loppuun ja nousi viedäkseen kupin tiskiin. Roo oli ilmeisesti unohtanut kaunansa ja pyöri yllättäen omistajansa jaloissa vaikka varmasti tiesi hyvin olevansa tiellä.
”Taitaa olla aika lähteä koirani kanssa ulos”, Klaus ilmoitti ja kyykistyi rapsuttaakseen Roota. Se vaikutti levottomalta, mutta otti rapsutuksen mielissään vastaan ja sen häntä heilui iloisesti. Ehkä pieni ulkoilu tekisi Klausillekin hyvää, vaikka ilma oli hyytävä. Ainakin hän saisi muuta ajateltavaa, kun odottaisi ratsujaan saapuviksi.

Daniel hymyili valmentajan sanoille. Hän ymmärsi, ettei maastoilu ollut kaikkia varten. Hänkin olisi mielellään työskennellyt taivutusten kanssa kentällä, mutta hevosen korkean iän myötä oli oppinut arvostamaan maaston rauhaa. Olihan siinä sekin, että hän ei oikein saattanut nauttia luonnosta itsekseen, vaan tarvitsi jonkun, joka näyttäisi tietä. Icaruksen kanssa hänen oli tiedettävä, mihin he olivat menossa, mutta Cicero pärjäsi itsekseen. Ruuna löysi aina kotiin ja osasi valikoida reitin, jolla he molemmat pärjäsivät hyvin. Se oli vapautta, jota hänellä ei monessa muussa asiassa elämässään ollut.
"Aivan, teillä on varmasti kädet täynnä töitä kentälläkin", mies vastasi kohteliaasti. Valmentajalla oli niin valmennuksia pidettävänä kuin omia kilparatsuja treenattavana. Ei ihme, jos aika ei riittänyt maastoilemiseen jatkuvasti. Hänellä ei muuta ollutkaan kuin aikaa.
"Nauttikaa raittiista ilmasta", Daniel toivotti pyrkimättä jaloilleen. Hän istuisi aloillaan vielä hetken, ennenkö lähtisi keppinsä kanssa etsimään koiraansa, jotta voisi liikkua vapaammin. Keppi tuntui kovin rajoittavalta, sillä siihen ei sopinut luottaa samalla tavoin kuin koiraan, joka toimi hänen silminään päivästä toiseen.

[Kiitoksia pelistä!]

Klaus astui askeleen kohti portaikkoa ja Roo syöksähti juoksuun ollen jo puolessa välissä portaikkoa ennen kuin omistaja ehti toista askelta ottaa.
”Kiitos, niin teen. Hyvää päivänjatkoa, herra Wolfe”, valmentaja toivotti kohteliaasti ja kuuli vaativan haukahduksen kaikuvan portaikossa. Hän huokaisi ja suuntasi koiransa perään toivoen, ettei se haukkuisi niin herkästi, varsinkaan tallilla. Saisi vielä potkut mokoman elukan vuoksi.

[Kiitos pelistä!]