[P] Ravaten auringonlaskuun

Tuggyn aamuinen maastolenkki oli siirtynyt iltapäivälle, kun ori oli ollut läpiratsastettavana valmentajan toimesta ja rouva Cliftonin vaatimuksesta. Oliver ei ollut laittanut pahakseen sitä että sai nukkua aamulla pidempään ja tulla paikalle vasta kymmeneksi siivoamaan talliympäristöä. Sääkin suosi nyt enemmän kuin mitä se oli tehnyt aamulla, vaikka pilvet roikkuivatkin edelleen matalalla ja ilmassa oli kosteutta. Ainakaan juuri nyt sade ei uhannut heitä. Mies oli lähettänyt tekstarin heti aamupäivästä Didille kyselläkseen naisesta maastoseuraa iltapäiväksi, sillä Tuggya ei ollut mukava viedä yksinään maastoon ja kaikki muut tallityöntekijät olivat lähteneet kotiin päivätallin päätteeksi.
"Kuules Casanova", Oliver komensi Tuggya huvittuneena, kun suuri kylmäverinen oli jyrätä hänen ylitseen päästäkseen tervehtimään maneesista saapuvaa punaruunikkoa tammaa. Ori muisti hänen olemassaolonsa siinä kohtaa kun turvan yli pyöräytetty naru kiristyi ikävästi ja tyytyi seuraamaan omaan karsinaansa. Hän laittoi hevosen valmiiksi nopeasti, ennenkö jätti Tuggyn seisomaan karsinaan voidakseen vaeltaa tammakäytävän puolelle, jolla hauska tumma poni asusti.
"Miltä täällä näyttää?" Hän huhuili lähestyessään Sunnyn karsinaa rento hymy huulillaan. Mies oli sullonut kätensä farkkujen taskuihin harkiten edelleen, jaksaisiko vaihtaa farkuista edelleen kosteisiin ratsastushousuihin yhtä maastolenkkiä varten. Pitäisi varmaan, sillä olisi ikävää jos farkkujen sauma päätyisi hiertämään. Tässä oli kuitenkin edessä edelleen kokonainen viikko maastolenkkejä.

Didi lähti mielellään Oliverin seuraksi maastoilemaan ja tiesi Sunnynkin pääsevän nauttimaan. Olihan luonto sen koti, kirjaimellisesti. Kun työpäivä oli saatu päätökseen oli Didi vaihtanut rentoihin ratsastusvaatteisiin ja kävellyt tallille kahden karvaisen koiran, Lilyn ja Nemon, saattamana. Didi suuntasi automaattisesti ponitamman karsinalle, sillä oli nähnyt kuinka tämä pieni karvainen olio talutettiin sisään talliin hänen saapuessaan. Tamma näytti taas aivan järkyttävältä, niinkuin nyt syksystä joka kerta sisään tullessaan. Tarhojen pohja oli kosteudesta mutainen ja ahkeraan tahtiin talvikarvaansa kasvattava tamma tuntui kierivän siellä koko tarhausaikansa. Ehkäpä hänen pitäisi harkita klippaamista jo tähän aikaan vuodesta. Nyt ponin karva oli kuitenkin auttamattomassa sotkussa eikä Didi voinut muuta kuin alkaa kaikin hartiavoiminsa jynssäämään siitä säädyllisen näköistä.

Kun Oliver saapui karsinalle Didi oli saanut harjattua Sunnyn siihen kuntoon, että sen päälle saattoi ilman huonoa omatuntoa laittaa varusteet ja kiristikin juuri satulavyötä. "Ihan vähän siistimmältä kuin puoli tuntia sitten", Didi naurahti ja hymyili miehen suuntaan. Kauempana käytävällä sattumanvaraisia asioita nuuhkinut Lily tepasteli paikalle huomattuaan vieraan ja haki huomiota Oliverin jaloissa. Sekin näytti tähän aikaan vuodesta enemmän mutapallolta kuin koiralta. "Mutta ihan hetki ja ollaan valmiita!"

Oliver yhtyi naisen nauruun hyväntuulisena ja kurkotti koskettamaan ponitamman otsaa. Hän peruutti takaisin käytävän puolelle hymyillen.
"Ei mitään hätää, Tuggylle tekee hyvää seistä hetki aloillaan", hän vakuutti ja huomatessaan pienen koiran jaloissaan, kumartui nappaamaan Lilyn syliinsä välittämättä mudasta. Hänen vedenpitävä ja likaa hylkivä tallitakkinsa oli jo hevosten kanssa taiteilun jäljiltä mutainen, joten mitäpä enää yhdestä pienestä koirasta. Hän rapsutti pikkukoiran korvantaustaa hymyillen leveästi.
"Sinä valitsit selkeästi itsellesi lemmikkejä, jotka nauttivat itsensä sotkemisesta tavattomasti", Oliver kiusoitteli pidellessään suloista pikkukoiraa turvallisesti suurten käsivarsiensa suojissa vielä hetken, ennenkö vapautti Lilyn jatkamaan tutkimusretkiään.

Sunny oli tapansa mukaisesti tyytyväinen kyyhöttäessään paikallaan karsinassa. Didi silitti sen ristiselkää ja kiersi sen takapuolen kautta karsinan ovelle. Se ei väistänyt Oliverin kosketusta mutta seurasi muutaman askeleen verran naista karsinan ovea kohti. "Niin valitsin, enkä olisi kyllä tästä pallerosta uskonut", hän suuntasi lepertelevät sanansa pienelle koiralle, jonka leuanalusta rapsutti kiusaten. Koira kiehnäsi hieman vastaan, vaikka olikin Oliverin sylissä muuten mielellään. Lily ei pelännyt Sunnya mutta päästyään vapauteen se ei lähtenyt kiehnäämään ponin jalkoihin vaan kipitti tallinovesta ulkoilmaan. "Enää en jaksa edes huolestua, jos se on monta tuntia ulkona ilman valvontaa", Didi sanoi hieman haikeana kun pieni karvapallo katosi oviaukosta. Hän nappasi lattialta Sunnyn bootsit ja lätkäisi ne tamman etujalkoihin. Ne saisivat nyt pysyä tamman jaloissa, eikä tippua matkan varrelle, sillä hänellä ei olisi varaa ostaa uusia. "Miten päiväsi on sujunut?" hän kysyi noustessaan lattiantasolta ponin viereen.

Oliver nauroi. Hänestä Lily suorastaan kiljui sotkuista pikkukoiraa, mutta ehkä ei ollut näyttänyt siltä pienen pienenä pentuna. Mistäpä sitä ikinä tiesi. Sunny ainakin oli ulkoilman suurin ystävä ja nautti sotkemisesta. Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä kun otti huomioon, missä kunnossa ponitamma tuli aina välillä syömään päiväruokiaan.
"Ei siitä kannata huolestua. Isommat koirat pitävät kyllä huolta Lilystä", Oliver vannoi hyväntuulisena. Tallin koiralauma tuntui aina liikkuvan yhdessä ja no, vaikka ne joskus olivatkin enemmän tiellä kuin hyödyksi, eivät ne ainakaan aiheuttaneet tuhoa tai ajautuneet vaaratilanteisiin hevosten kanssa. Mies vilkaisi rauhallisella käytävällä molempiin suuntiin pohtien, kauanko kehtaisi seisottaa Tuggya yksinään karsinassa. No, ehkä siihen asti että Didi ja Sunny olisivat melkein valmiit.
"Tässähän se. Sadekuuro yllätti kun olin maastossa Peevesin kanssa puolenpäivän aikoihin, mutta muutoin päivä on sujunut oikein näppärästi", hän virnisti. "Mutta te alatte näyttää siltä että kohta joudutte odottamaan minua ja Tuggya, joten nähdään ihan kohta tallipihalla?" Hän ehdotti puolikas virne huulillaan ennenkö otti suunnan varustehuoneelle vaihtaakseen kuivat farkkunsa ikävän nahkeisiin ratsastushousuihin. Hän kävi noutamassa työhevosorin karsinasta ja suuntasi kivetylle tallipihalle hevosen kulkiessa perässä innokkaana ja hieman liiankin tuttavallisena. Hän survaisi kyynärpäällään hevosen ryntäitä useampaan kertaan hillitäkseen orin menoa ennenkö pysäytti irlantilaisen keskelle kivettyä pihaa ponnistaakseen selkään.

"Niin pitävät", Didi nyökkäsi, ja hyä niin. Hän otti käteensä Sunnyn suitset ja avasi niiden soljet. "Joo, mene vain, tullaan siihen ihan kohta", Didi totesi ja hätisti miehen menoilleen. Hän suitsi Sunnyn nopein ottein, laittoi päähän paljon kokeneen kypäränsä ja puhdisti ponin pienet kaviot kovettuneesta mudasta ja pikkukivistä. Oliverin tavoin Didikin oli pukeutunut sadetta kestävään tuulitakkiin, ratsastushousuihin ja tallikenkiin. Hän säästeli saappaitaan sitten hieman siistimmille ratsastuskerroille. Sunny tepasteli  laiskoin askelein hänen perässään tallipihan kiveykselle, johon Tuggy ja Oliver saapuivat lähes samaan aikaan. "Tuggy näyttää pirteältä", Didi naurahti ja hymyili korvat hörössä seisovan oriin suuntaan. Hän kiristi Sunnyn vyötä vielä reiän verran, ennenkuin nousi selkään vaivattomasti. Poni otti muutaman edestakaisen askeleen sillä aikaa, kun hän laski jalkansa punaisiin jalustimiin. Oli mukavaa mennä aina samalla hevosella, sillä tällöin hänen ei tarvinnut aina pohtia kuinka monta kymmentä reikää hihnoja täytyi lyhentää, ennenkuin ne sopivat hänelle. He olivat nopeasti lähtövalmiita ja Didi suuntasi katseensa "aavistuksen" isomman Tuggyn suuntaan. "Valmiina?"

"Se on yllättävän pirteänä", Oliver pudisteli päätään huvittuneena. Olisi luullut että aamun läpiratsutus olisi vienyt orin energiat, mutta sen sijaan hevonen oli varsin innokkaasti lähdössä maastoretkelle. Hän kiristi vyötä selästä käsin ennenkö etsi messinkiset jalustimet jalkoihinsa ja keräsi ruskeat nahkaohjat tuntumalle. Hevonen kaarsi jo valmiiksi kaulaansa, mutta ei nostellut suojien peittämiä jalkojaan. Oliver oli kiinnittänyt jokaiseen suojaan tarraheijastimet, sillä pimeä laskeutui varhain eikä hän aikonut ottaa mitään riskejä näkyvyyden kanssa. Sen vuoksi hänellä oli hihassaankin kiinni tarraheijastin. Hämärä alkoi vasta pikkuhiljaa ilmoitella itsestään, mutta sillä oli kavala tapa hiipiä ylle aivan yllättäen.
"Valmiina", mies vahvisti hetken kuluttua ja suuntasi iloisen hymyn Didille. "Minne päin tahdot lähteä?" Hän kysäisi vilkuillen ympärilleen tallipihalla. Hänellä ei ollut mitään toiveita siitä, minne matka heidät veisi. Slaleyssa oli aina mukava käydä ja rauhallisen pikkutien laitaa ratsastaessa ei tarvinnut murehtia näkyvyydestä, mutta toisaalta avoimet nummet olivat kerrasta toiseen yhtä uskomaton näky, eikä metsän keskellä mutkittelevissa ratsastuspoluissakaan ollut valittamista. Hän sai koluta niitä kaikkia päivästä toiseen, joten tuntui vain oikealta antaa Didin valita tällä kertaa, minne he lähtisivät.

"Toivottavasti ei niin pirteänä, ettei me pysytä perässä." Toisen ratsukon heijastavat varustukset saivat Didin tajuamaan, etteivät he olleet aivan yhtä fiksusti valmistuneet. Tumma poni ei varmastikaan erottuisi hämärässä miksikään, sillä he eivät omistaneet (vielä) heijastavia suojia tai muita hihnoja. Hänellä olisi ollut kartanolla kaapissa heijastinliivi itselleen, tosin. Tarkastettuaan, että oli ottanut takkinsa taskuun puhelimensa hän huomasi kuitenkin onnekseen, että takissa olikin sivuilla pienet kaistaleet heijastinmateriaalia. Saisi riittää täksi kerraksi. "Umm... jos lähdettäisiin vaikka kartanon suuntaan? Vähän vaihtelua, ainakin meille", Didi hymähti. He tuntuivat aina lähtevän samoille reiteille mutta tällä kertaa huvin vuoksi voisi tehdä jotain vähän erilaista. "Me lähdemme aina maastossa pohjoiseen." Vaikka he maastoilivatkin vain kerran viikossa tai parissa - hän oli joutunut keskittämään energiansa Sunnyn kunnonkohotukseen ja se onnistui kentällä paremmin, kun joutui keskittymään työskentelyyn tosissaan.

"Tuggy on hidas", Oliver nauroi lämpimästi. "Teillä ei tule olemaan mitään hätää", hän vakuutti hyväntuulisena. Tuggy oli montaa asiaa, mutta vauhdikkaana oria ei voinut mitenkään pitää, sillä hevoselle tuotti edelleen hankaluuksia muokata askelpituutta rytmiä menettämättä. Ori oli yksi luupää mitä oppimiseen tuli. Hän ei ihmetellyt lainkaan, miksi Winter väitti hevosella olevan yhtä suuri älykkyysosamäärä kuin keskiverrolla käävällä joka kasvoi puun kyljessä.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", mies nyökkäsi kääntäen orin oikeaan suuntaan. Tuggy lähti liikkeelle rennoin askelin, eikä tosiaankaan kiirehtinyt turhia, vaikka hevosen suuressa askeleessa olikin joustoa, joka kieli energiasta. Ori oli onneksi kerrassaan mahtava maastoratsu, paitsi nyt kun säät eivät olleet kovinkaan suotuisat. Hevonen oli osoittautunut taitavaksi hivuttautumaan kohti tallia joutuessaan yksin sateiselle lenkille.
"Mitäs sinun työpäivääsi kuului?" Mies uteli keskittyen enemmän katselemaan poniratsukkoa kuin sitä, minne Tuggy liikkui. Kyllä ori tiellä pysyisi ihan itsekseenkin.

"Mutta Sunnylla on myös tosi lyhyet askeleet", Didi vinkkasi Oliverille hymyillen. Se jäi vähän liiankin helposti jälkeen ja otti harvoin kiinni ketään, vaikka hän sitä yrittäisi siihen kannustaakin. Hän ei kuitenkaan epäillyt sitä, etteikö Tuggy pysyisi hallinnassa helposti. Kun mies hyväksyi hänen epämääräisen maastoilusuunnitelmansa hän herätti Sunnyn pienestä kohmeesta ja karvainen poni lähti vapain ohjin tepsuttamaan tallikiveykseltä kohti kartanoa hiekkatietä pitkin. Se oli ollut eilen vapaalla mutta ei tuntunut erikoisen virkeältä. Harvemmin olikaan. "Sitä samaa", Didi kohautti olkapäitään. "Löydän pölyä paikoista, jotka imuroin viime viikolla ja sitä rataa. En tiedä miten se on mahdollista."

Oliver painoi huomion mieleensä. Hän pitäisi tarkasti silmällä ponia ettei toinen vain jäisi jälkeen. Onneksi Tuggy harvoin koki tarvetta erkaantua maastoporukastaan, joten ori varmasti sovittaisi itsekin tahtiaan sellaiseksi, ettei poni jäisi jatkuvasti jälkeen. Ainakin hän toivoi niin koska jos hän joutuisi keskittymään moneen asiaan orin kanssa, ei hän voisi huomioida Didiä koko aikaa. Tällaisina hetkinä olisi hienoa, jos olisi niin taitava ratsastaja että oikeaoppinen istunta tulisi suoraan selkärangasta.
"Koirat?" Oliver ehdotti huvittuneena. "Luulisi, että ne kantavat karmeat määrät sotkua sisään remuttuaan koko päivän tallilla." Pölyä ehkä ei, mutta hiekkaa ja mutaa ja kuraa. Kaikkea sitä, mikä rahisi kun lykkäsi imurin kohdalle. Hän ei edes viitsinyt ajatella miltä heidän asuntonsa Fabienin kanssa näytti viikonlopun jäljiltä. Hän oli viettänyt vapaapäiväänsä pelaamalla uusinta Assassin's Creedia, joten luonnollisesti siinä sivussa oli tullut syötyä pizzaa ja muuta roskaa, eikä kukaan ollut jaksanut siivota sotkuja koko viikonlopun aikana. Tyhjiä pizzalaatikoita alkoi jälleen kerääntyä huolestuttavan korkean keon verran olohuoneen nurkkaan. Pitäisi käydä heittämässä ne roskiin tässä joku päivä kunhan jaksaisi.

Koirat kyllä sotkivat kartanoa todella taitavasti ja tekivät paljon sotkua talossa - pöly oli vähäisin niiden aiheuttama ongelma. "Koirat ovat kyllä yksi päänvaiva näin syksystä, kun kaikkialla on niin mutaista. Niiden menoa ulkoa sisään kun ei oikein ehdi vahtimaan joka kerta. Onneksi kartanoa ei ole koiralauman lisäksi juuri kukaan muu sotkemassa. Itse osaan olla siellä ihan siististi", Didi kertoi. "En kyllä uskaltaisikaan sotkea, vaikka saisin mahdollisuuden." Kartano oli sen verran upea paikka, että hänen mielestään sinne ei saisi tulla mitään elämisen merkkejä heidän osaltaan. Edellä mainittu ilmestyikin näkökenttään ja Didi katseli hiljaisena ja arvokkaana seisovaa suurta kartanoa. Siitä oli tullut hänelle tuttu koti, hän tunsi kaikki sen nurkat. Talo ei näyttänyt surkealta edes harmaalla ilmalla.

Oliver nyökytteli kuunnellessaan Didin kertomusta koirista ja siitä, miten työtä riitti näissä sääoloissa kerrassaan loputtomat määrät. Hän hymyili kohottaessaan katseensa kartanoon, joka huokui menneen ajan taikaa jopa tämän harmaan päivän keskellä.
"No, ainakaan työsi ei tule hetkessä loppumaan", mies kohautti harteitaan pieni hymy huulillaan. Naisen ei tarvinnut murehtia työpaikkansa säilymisestä, kun kartanon kunnossapito vaati jatkuvaa läsnäoloa ja täyttä työpanosta. Oliver oli edelleen aavistuksen ihmeissään siitä, ettei hän ollut vielä saanut lähtöpakkeja tallilta, mutta kaipa tässä täytyi pikkuhiljaa alkaa luottaa siihen että häntä tarvittiin tallin arjessa. Jopa silloin kun hän oli myöhässä, unohti ilmoittaa jostakin muutoksesta jonka omistaja oli tehnyt hevosensa ohjelmaan ja hukkasi Tuggyn loimen.

"Ei tule,ei." Toisaalta, siten työ pysyi mielekkäänä. Eikä hän vaihtaisi Lilyä ja Fairchildien koiria mihinkään, ruskeiden tassunjälkien siivoaminen kiiltävältä parketilta oli pieni hinta maksaa lempeiden koirien seurasta kylmänä syysiltana. "Eikä se minua haittaakaan, mukavaa ja rentoahan tuo on. Ja Fairchildit ovat mukavia." He eivät olleet turhia paikalla mutta kun olivat, Didi pystyi hyvin vaihtamaan sanan jos toisenkin. Ja selvästi he olivat olleet myös tyytyväisiä hänen työpanokseensa - se lämmitti hänen mieltään eniten. "Onko tallilla tapahtunut viime aikoina mitään erikoista, joka olisi voinut jäädä minulta kuulematta?" Didi vaihtoi aihetta hymyillen Oliverin suuntaan. Hän ei tiennyt kuinka paljon mielenkiintoista puhuttavaa hänen työstään pystyisi keksimään, olihan se joka päivä melkein samanlaista. Tallilla taas sattui ja tapahtui. "Kansainvälisiin kisoihin varmaan ainakin jo valmistaudutaan? Ainakin Effie nakkasi minun käteeni jo kuukausi etukäteen työlistan", Didi naurahti. Mitäpä oli itse mennyt sanomaan, että tekee mitä vain tehtäväksi löytyy.

Siinä Oliverin ei auttanut kuin luottaa Didin sanaan, sillä hän ei ollut tehnyt suurempaa tuttavuutta tallin omistajien kanssa. Hänelle riitti Effieen törmääminen päivittäin. Maanisessa punapäässä oli aivan riittämiin käsiteltävää hänelle, puhumattakaan siitä että hän olisi tehnyt tuttavuutta teräksisen Corinnen kanssa.
"Tuskinpa", mies kohautti harteitaan ja ohjasi Tuggyn kiertämään kartanon hieman kauempaa, ihan vain kohteliaisuudesta, vaikka tuskinpa asukkaita pari ratsukkoa haittasivat. Hän hieraisi niskaansa ennenkö nosti takin kaulukset paremmin pystyyn viimaa vastaan ja vilkaisi olkansa yli tallirakennuksia kohden.
"Kisoihin tosiaankin valmistaudutaan jo, ne tuottavat paljon ylimääräistä työtä", hän myönsi hetken pohdiskeltuaan. Mitä muuta tallilla yleensä tapahtui? Hän ei ollut aivan varma, sillä oli elänyt omassa kuplassaan useamman viikon, tai siltä se oli ainakin tuntunut. Kai se ettei hän enää jakanut asuntoaan Rosen kanssa alkoi vihdoin mennä kunnolla jakeluun, mikä oli miehen mielestä aivan loistava syy uppoutua videopelien maailmaan, olkoonkin että nuorempi Fabien rökitti hänet usein komeasti jos he päätyivät keskenään kisaamaan.
"Lähinnä se on tätä samaa mitä yleensäkin. Paljon tehtävää, vähän aikaa ja loputtomiin omituisia vaatimuksia hevosten omistajilta."

Didi heilutteli nilkkojaan hitaasti jalustimissa ja napautti pohkeilla Sunnyyn hieman liikettä. Uinuva metsäreitti ei antanut lupaa ponipallerollekin nukkua, vaikka sen pienet jalat tömpsyttelivätkin eteenpäin. Tammaan tuli liikettä kehotuksesta - se oli oppinut kesän aikana aika hyvin herkistymään hänen avuilleen. "Niin varmasti tuottavat", Didi vastasi. "Minäkin olen päässyt tekemään kaikenlaisia järjestelyitä, kun pitää huolehtia ruokatarjoiluista ja muista Effien apuna. Hyvä tosin, ettei hän joudu yksinään niitä tekemään." Didi halusi olla apuna eikä olisi jättänyt kaikkea Effien harteille, vaikka hän olisikin avusta kieltäytynyt. Hän nyökkäsi Oliverin sanoilla ja katsoi Tuggya ja sitten häntä. "Vaativia omistajia on välillä kyllä vaikea ymmärtää", Didi tokaisi, vaikkei ollutkaan joutunut samoihin tilanteisiin kuin Oliver ja hänen työkaverinsa tallilla. Hän oli kuitenkin kuullut paljon tarinoita. "Luulisi että niinkin laadukkaan tallin kuin Rosingsin palveluun luottaisi."

Oliver haki ryhdikkäämpää istuntaa Tuggyn satulassa, sillä vaikka hevonen osasi tehdä itsekin, kai hän voisi edes näyttää siltä että tiesi mitä teki noustessaan satulaan. Kun ratsasti päivästä toiseen maastolenkkejä ilman valvontaa, oli tavattoman helppo lipsua siitä istunnasta, jota valmennuksissa aina haettiin. Hänen täytyisi joskus oikeasti alkaa keskittyä siihen, mitä tekikään Tuggyn ja Peevesin selässä, koska hän ei voisi aina luottaa siihen että pääsisi ratsastamaan niin maastovarmoja eläimiä.
"Se on hyvä, Effiellä on ihan riittävästi puuhaa ilman näitä kisojakin", mies vastasi nyökäten. Oli ihanaa että Didi auttoi hallintovastaavaa käytännönjärjestelyjen kanssa, sillä maaninen Effie oli kauhistuttava Effie, ja mitä paremmin järjestelyt luistaisivat, sitä vähemmän punapää hengittäisi heidän niskaansa hullunkiilto silmissään.
"Niinhän sitä luulisi, mutta totuus on toinen", Oliver kohautti harteitaan ennenkö muisti aiemman tavoitteensa näyttää ammattimaiselta satulassa. Hän suoristi selkänsä ja painoi kantapäänsä alas, yrittäen kuvitella istuntansa samanlaiseksi kuin mitä ammattiratsastajilla oli. "Vaan monet ovat sitä mieltä että kun he kerran maksavat ensiluokkaisesta palvelusta, ovat he oikeutettuja vaatimaan mitä tahtovat."

Didi oli samaa mieltä Oliverin kanssa. "Niin on." Hän ei ollut alunperin ollut tekemisissä hallintovastaavan kanssa mutta syksyn aikana hän oli tunkenut mukaan järjestelyihin ja jäänyt sille tielleen. Kaikki se toi oikeastaan ihan kaivattua vaihtelua Didin työhön, joten hän ei valittanut lisätöistä. "Varmasti... mutta miten sitä pärjäisikään ilman silitettyjä pinteleitä ja pöytääntarjoilua oleskeluhuoneessa", hän sanoi virnistäen. Hänellä ei tulisi koskaan mieleenkään vaatia turhuuksia. Jos hän tahtoisi Sunnylle tai Lilylle jotain erityistä hän tekisi sen itse ja varmistuisi siten laadusta. "Minä ja sottaiset nelijalkaiset toverini ainakin pärjäämme ilman." Sunnyn karhea harja sojotti, joka suuntaan ja Didi ojentautui eteenpäin siistimään sitä hieman. Pörröinen paksu harja ei kuitenkaan talttunut niin helpolla ja Didi istui takaisin satulaan huokaisten aavistuksen hymyillen. "Ei minua Sunnyn elämäntyyli kyllä haittaakaan - eikä se puhtaana ja siistittynäkään kyllä sopisi Rosingsiin urheiluhevosten rinnalle."

Tuggy liikkui raskaalla askeleellaan eteenpäin samaan tappavan tasaiseen tahtiin kuin aina ennenkin. Hevonen ei tosiaankaan loistaisi kouluradoilla, mutta eipä sen tarvinnutkaan. Onneksi. Oliver ei halunnut edes kuvitella, miten mahdoton Clifton olisi, jos he joutuisivat kiertämään kilpailuja ympäri maata ja Euroopan mannerta.
"En tiedä. Silitetyt pintelithän nyt ovat ainakin hevosen terveyden kannalta välttämättömät", Oliver virnisti yhtyen Didin leikinlaskuun. Useammin kuin kerran he käärivät pinteleitä hevosille jotka eivät tosiaankaan niitä tarvinneet, mutta kun omistajat vaativat niin silloin tehtiin. Häntä huvitti edelleen ajatus tallin tupsujalkaisesta irlannincobista pinteleiden kanssa. Rain ei ollut koskaan näyttänyt niin typerältä kuin silloin, jos häneltä kysyttiin. Paitsi ehkä suojien kanssa.
"Sunny sopii Rosingsiin oikein hyvin. Täytyyhän tälläkin tallilla olla edes pari oikeaa hevosta ja ponia, jotta tätä voi kutsua talliksi", mies hymyili. Ei kilpahevosissa mitään vikaa ollut, mutta ne eivät muistuttaneet häntä lapsuuden iloista hevosten kanssa. Pörröiset ponit ja laiskanpulskeat työhevoset kuuluivat erottamattomasti hevostalleille.

"Nojoo, muuten hepalle varmasti tulee jokainen opaskirjan tauti", Didi naurahti. Vuoden aikana Didi oli saanut nähdä sivustakatsojan roolista vaativien hevostenomistajien puuhia ja oli vakuuttunut siitä, ettei itsekään sitä jaksaisi pitkän päälle. Sunnyn bootsit suhisivat käyntiaskeleessakin vasten toisiaan. Didi ihmetteli miten tamman kaviot ja jalat olivat pysyneet kunnossa, kun bootseja ei oltu käytetty entisessä kodissa lainkaan. "Olet oikeassa", nainen totesi. Hän oli kasvanut tallilla, jossa ponit rymysivät pihatoissa ja kaikki tehtiin pilke silmäkulmassa - Rosings oli kaukana siitä. "Sunnyn tuominen Rosingsiin olikin paljon helpompaa, kun tiesi että täältä löytyy vähän rennompaakin seuraa sille. Se on viihtynyt hirmu hyvin siinä tarharyhmässä, missä on Abernathy, Nimbus ja Rain ainakin."

Aivan varmasti tulisi. Ihan kuten Tuggya ei saattanut ratsastaa ilman että letittäisi harjan ja hännän, paitsi että tässähän he olivat juuri maastolenkillä ja orin paksu harja heilui vallattomasti käyntiaskelten tahdissa. Ei hevonen ollut vielä harjaansa seonnut.
"Se on paras tarharyhmä", Oliver naurahti ajatellen herttaisia ja hyväntuulisia hevosia. Kaikkien omistajat eivät olleet niin mukavia, mutta onneksi Lucy joutui lähinnä käsittelemään serkkuaan, ja ilmeisesti kaksikko tuli loistavasti toimeen keskenään, ainakin silloin kun Rain oli kunnossa.
"Ravataanko vähän matkaa?" Mies ehdotti vilkaisten huvittuneena pientä ponia. "Lupaan pitää Tuggyn tahdin rauhallisena", hän naurahti. Ihan kuin se vaatisi töitä. Ori ravasi mielellään rennossa, rauhallisessa harjoitusravissa keskellä maastopolkujakin.

"Niin on, tallin rennoin väki samassa syssyssä", Didi kommentoi. Oli myös lohduttavaa nähdä talvikarvainen Sunny Rainin ja Abernathyn vierellä - ne olivat sitäkin karvaisempia ja varmasti kahta vaativampia pitää järkevässä kunnossa. "Ravataan vain", Didi hymyili. Kyllä Sunnysta varmaan irtoaisi jos tarvitsisi kiihdytellä. Siinä ravissa keventäminen olikin sitten asia ihan erikseen. Didi pyysi ponitamman raville ja tamma lähti laiskanpulskeasti liikkeelle. Poni oli onneksi vähitellen oppinut, ettei Didin kanssa saanut hidastella turhia - hetken kuluttua se askelsi jo innokkaammin, korvat hörössä katsellen etenevää hiekkatietä.

"Nimenomaan", Oliver hymyili ja pyysi Tuggyn raville. Orin kaviot tuntuivat iskevän maata tavallistakin raskaammin kolahduksin, tai sitten hän vain kuvitteli. Ainakaan hevonen ei kiristänyt tahtia liiallisuuksiin, vaan liikkui tasaisen varmasti eteenpäin. Mies vilkuili poniratsukkoa valmiina hidastamaan Tuggya mikäli tarve vaatisi, mutta suuri ori ei ollut vauhdikas tapaus, joten tuskinpa ongelmia koituisi. Hän kevensi tasaisesti rauhallisessa ravissa yrittäen keskittyä löytämään tasapainoaan, jotta jalat eivät heiluisi jokaisella askeleella miten sattuu. Hänen pitäisi tosissaan ratsastaa enemmän jonkun osaavan silmien alla, jotta hän ei hukkaisi kokonaan kaikkea mitä oli aikoinaan oppinut. Maastossa oli helppo oppia luistamaan kaikista ylimääräisistä hienouksista, kuten pystyssä pysyvistä nyrkeistä ja alaspainetuista kantapäistä.
"Joko olet suunnitellut jotakin ohjelmaa jouluksi?" Mies kysäisi hetken kavioiden kopinaa kuunneltuaan. Ei kai joulun suunnitelmista voinut koskaan kysellä liian aikaisin? Toisethan aloittivat joulusuunnittelut jo kesäkuussa.

Ponitamman ravi sipsutti loppusyksystä kovalla pohjalla pienet kaviot kopisten pohjaan. Didi kevensi tasaisen ravin tahtiin. Poni oli ihanan tasainen, se ei hötkyillyt vaan kulki vain suoraan eteenpäin. He pysyivät kohtuuhyvin myös isomman Tuggyn mukana, vaikka menivätkin selvästi tanakampaa tahtia kuin ruuna ja Oliver. Olisi nimittäin ollut todella noloa jäädä jälkeen tai ottaa vaikkapa laukalla toiset kiinni. "Oh, kyllä", Didi hymähti. "Menen aatoksi perheeni luokse Skotlantiin... niinkuin aina. Joka vuosi mahdollisimman isot juhlat ja paljon ruokaa ja lahjoja."

Mies kurkisti olkansa yli poniratsukkoa ja nyökkäsi saatuaan vastauksen.
"Kuulostaa mukavalta tavalta viettää joulua", mies myönsi pieni hymy huulillaan. Hän otti tukea Tuggyn tuuheasta harjasta kurkistaessaan jälleen taakseen. Oli huomattavan paljon helpompi keventää orin askeleen tahdissa ilman pelkoa tasapainon menettämisestä, kun sai punottua hansikkaiden peittämät sormet mustan harjan sekaan.
"Me käydään Rosen kanssa moikkaamassa mummoa Newcastlessa, mutta muuten joulu taitaa kulua kartanolla", hän kohautti harteitaan pienesti. Joulu tallityöntekijöiden seurassa ei kuulostanut lainkaan huonolta vaihtoehdolta. Aiempina vuosina he olivat olleet kaksin Rosen kanssa koko joulun, mitä nyt käyneet silloin tällöin moikkaamassa isoäitiään, vaikka vanha rouva alkoikin jo väsyä seuranpitämiseen vain hetken yhdessäolon jälkeen. "Ellei Rose sitten päätä jäädä kampukselle jouluksi", mies mutisi. Se olisi kerrassaan kamalaa. Ei sisko voisi viettää joulua yliopistolla!

Sunny tuntui tänään todella hyvältä selästä käsin ja Didi kehui sitä rapsuttamalla harjantyvestä nopeasti vasemmalla kädellään. "Se on mukavaa. Talo on aina pyhinä täynnä sukulaisia", Didi selitti. Hänen isänsä puolelta oli paljon sukua ja vuosien aikana äidinkin siskoja ja muita sukulaisia oli muuttanut Skotlantiin. Hän nautti perheensä seurasta eikä vaihtaisi heidän kanssaan vietettyjä juhlapyhiä mihinkään. "Okei", Didi nyökkäsi Oliverille hänen selitettyään omista suunnitelmistaan. Joulu oli Didistä yhtä ihanaa aikaa, miten juhlavasti sen sitten viettikin. "Toivottavasti hän tulee kotiin jouluksi. Pitäähän sitä välillä hellittää opinnoista!" - Paraskin puhuja, itse kun vietti ison osan nuoruudestaan kirja nenän edessä.

Oliverille ajatus sukulaisia täynnä olevasta joulupöydästä tuntui omituiselta ja kaukaiselta. Hän ei muistanut moisia jouluja edes lapsuudestaan, sillä heidän joulunsa olivat aina olleet pienen piirin kesken vietettyä aikaa. Vuosien varrella viimeisimmätkin juhlanrippeet olivat kaikonneet, kun jouluista oli tullut kahden kesken vietettyjä elokuvailtoja ja naapureiden hermoille käyviä karaokekamppailuja.
"Eiköhän", mies nyökkäsi. Rose oli vain kiusannut häntä sanoessaan, että voisi yhtä hyvin viettää joulua kampuksella. Ei sinne jäisi kuin kourallinen opiskelijoita. Ei Rose oikeasti siellä haluaisi olla jouluna, kun voisi yhtä hyvin viettää juhlapyhiä hänen kanssaan. "Kuka sitä nyt haluaisi jäädä hiljaisiin asuntoloihin pyörimään ja syömään kylmää mikroevästä, kun voi yhtä hyvin viettää joulua postikorttimaisemissa ja ikivanhassa kartanossa", mies virnisti.

Suuret sukujuhlat olivat olleet Didille aina kuin arkipäivää. Ei hän tietenkään kokenut olevansa yhtä läheinen isotätinsä kanssa kuin vaikkapa vaarinsa, mutta kaikki olivat hänelle silti tärkeitä ja osallisena niin syntymäpäiväjuhlissa kuin jouluissakin. "Juuri niin", Didi nyökkäsi hymyillen. "Voin vaikka tehdä teille jotain jouluruokaa, jos haluat", hän ehdotti vilpittömästi. Olihan hän tekemässä jotain perheelleenkin, joten siinä samassa ylimääräisen laatikon tekeminen ei tuntunut missään. Hän ei ehkä viettäisi joulua Rosingsissa mutta se ei tarkoittanut etteikö hän voisi tuoda joulumieltä sinne.

"Ei sinun tarvitse, voimme ostaa kaupasta mitä tekee mieli", mies kieltätyi nopeasti. Ei Didin tarvitsisi nähdä yhtään vaivaa heidän joulunsa eteen, sen kun keskittyisi omaan joulunviettoonsa ja sen tuomiin tehtäviin. He pärjäisivät kyllä. Oliver ei epäillyt hetkeäkään etteivätkö tallin muut työntekijät olisi halukkaita viettämään joulua yhdessä Lodgen tiloissa, sillä kaikki eivät lähtisi käymään Hexhamin kauppoja kauempana. Monen koti oli hienolla kartanolla, eikä Oliver ihmetellyt sitä lainkaan. Hänen kotinsa oli aina ollut liikkuva käsite, siirtynyt paikasta toiseen sen mukaan missä oli halvin vuokra ja lyhyin työmatka, eikä hän ollut ainoa, joka oli siirtänyt kotinsa Rosings Parkiin samalla kun oli kantanut vähäiset tavaransa työntekijöiden siipeen.

"Ei se olisi minulle vaivaksi. Pyydänkö nipun suosituksia Skotlannin puolelta?" Didi nauroi. Ei hän pakottaisi Oliveria ottamaan hänen ruokiaan, jos toinen ei lämmennyt idealle. Hänestä itsetehty ruoka oli kuitenkin niin paljon parempaa kuin kaupasta ostettu, että mies saisi edes harkita.

Mies vilkaisi poniratsukkoa epävarmana. Miten ruuanlaitto ei muka olisi vaivaksi? Ainahan siitä oli vaivaa, mitä enemmän teki ruokaa, sitä enemmän aikaa ja energiaa sen valmistamiseen joutui laittamaan. Hän ei osannut laittaa jouluruokia kotona, eikä osannut Rosekaan, sillä he eivät olleet koskaan ehtineet opetella. Hän oli aina töissä viimeiseen tappiin saakka jouluna ylimääräisten lisien toivossa. Isoäiti oli aikoinaan tehnyt herkullisia jouluruokia itse, mutta jo vuosien ajan he olivat syöneet samoja kaupan mössöjä isoäidilläkin, sillä vanhuus alkoi jo painaa kankeissa jäsenissä.
"En epäile taitojasi", mies vakuutti hymyillen. "En vain halua olla vaivaksi", hän selitti harteitaan kohauttaen. Tuggy hidasti käyntiin pienellä pidätteellä, minkä jälkeen oli helpompi katsella poniratsukkoa kun ei tarvinnut murehtia omasta tasapainosta kevyessä ravissa.
"Mutta jos olet aivan varma ettei siitä ole haittaa, en tietenkään kieltäydy kotitekoisesta ruuasta."

Didi oli saanut suostuteltua Sunnyyn liikettä aste asteelta ravipätkän aikana ja istuutui nyt ponin raviin alas. Hän hidasti sen käyntiin hieman Oliverista ja Tuggysta jäljessä jotta hevonen ei harppoisi ponista ohi aivan samantein. "Ei siitä ole haittaa", Didi totesi lämpimästi. "Rakastan ruoanlaittoa, se tulee tuosta noin vain", hän naurahti ja napautti sormiaan hiljaa. Sunny ei olisi häiriintynyt vaikka hän olisi ruvennut jumppaamaan sen selässä.

Oliver hymyili leveästi naiselle. Didi oli uskomattoman kiltti kun tarjoutui tekemään heille kunnon evästä jouluksi. Hän saattoi vain kuvitella siskon yllätyksen, kun pöydässä ei olisikaan tuttuja sapuskoja suoraan kaupan hyllyiltä.
"No siinä tapauksessa", mies naurahti nyökäten. Hänelle kelpaisi ehdottomasti Didin valmistama ruoka. Didi oli mahtava kokki, joten olisi ollut vain typerää kieltäytyä näin täydellisestä tarjouksesta. Hän taputti Tuggyn kaulaa orin liikkuessa rennosti eteenpäin pitkin laajalla kaarteella kääntyvää tietä. Syysillan hämärä ei tuntunut haittaavan lainkaan, kun ratsut olivat näin täyspäisiä.

Didistä oli ihanaa olla avuksi ja nähdä Oliver tyytyväisenä. Hänen joulunsa ja mielensä parani kun hän tiesi, että Oliver, Rose ja muut Rosingsista voisivat saada aidomman joulun itselleen.  "Mahtavaa", Didi hymyili tyytyväisenä. "En malta odottaa lunta ja joulua, jos sitä ei jo huomannut", hän sanoi virnistäen hetken päästä. Hän oli aina rakastanut talvea ja lunta ja sitä oli heillä kotona aina riittämiin. Oli niin kaunista, kun maisema hukkui kinoksiin. Sunny näyttäisi keskitalvella varmasti hurjalta karvoineen. Silloin täytyisi varmasti ratsastaa ilman satulaa, hän pohdiskeli mielessään.

Oliver odotti kauhun ja innon sekaisin tuntein talvea. Hitaasti maaseudulle hiipinyt kylmyys tarkoitti enemmän loimitettavia hevosia, enemmän klipattavaa karvaa ja lukuisia pesuhetkiä, kun ratsukot palaisivat hikisinä talliin. Toisaalta kylmempi sää tarkoittaisi kiinteämpää pohjaa tarhoissa, mikä pitäisi hevoset puhtaampina. Päivittäisissä harjaushetkissä ei kuluisi loputtomiin aikaa.
"No, johan sitä ollaan marraskuun puolella. Kai tässä kohden saa jo joulua odottaakin", mies hymyili Didille vastaukseksi. Hän odotti joulussa eniten sitä, että Rose viettäisi jälleen aikaa hänen kanssaan, eikä olisi yliopistolla päivästä toiseen. Hän oli niin tottunut asumaan siskonsa kanssa että tuntui omituiselta, kun kotona ei ollutkaan muita kuin työkavereita. Onneksi Rose ei ollut lähtenyt Newcastlea kauemmas opiskelemaan. Hän ei halunnut edes ajatella miltä se olisi tuntunut, jos hän olisi joutunut ajamaan tunteja viikonloppuisin voidakseen käydä noutamassa siskonsa kotiin. Nyt Rose saattoi hypätä bussiin ja olla Slaleyn tutussa pikkukylässä muutamassa hetkessä.

"Niin saa", Didi nyökkäsi. Hän pääsisi ottamaan esiin paksummat takit, huivit, talvikenkäkokoelmansa ja tunnelmalliset sisustusvalonsa, jotka hän ripusti aina talvisin huoneensa katonrajaan. Hänen pitäisi myös päättää, tehdä ja ostaa tusinan verran lahjoja ystävilleen ja perheelleen. Osa lahjoista oli helppo ostaa, kuten hänen veljelleen. Dhiraj oli vielä siinä vaiheessa, että mikä tahansa 'päheä' lelu kelpaisi enemmän kuin hyvin.
"Onkohan kartanolla jouluvaloja? Niiden ripustaminen piristäisi pimeää kummasti." Hänen täytyisi kysyä joltain, joka tiesi, sillä hän ei ollut valoja vielä mistään löytänyt. Varmasti joku pidemmän aikaa Rosingsissa ollut tietäisi paremmin.

Oliver käänsi Tuggyn kapeammalle polulle, joka erkani tiestä ja kannusti orin kiipeämään loivaa mäkeä ylös siitä huolimatta että hevonen olisi paljon mieluummin jatkanut leveällä tiellä. Heidän täytyisi palata Rosings Parkiin takaisin ennenpitkää, joten olisi typerää jatkaa tämän kauemmas tietä pitkin. Hän seisoi epävakaasti jalustimilla koko ylämäen ajan puristaen tiukasti orin pitkää, tuuheaa harjaa. Se tuntui olevan ainoa asia joka piti hänet tasapainossa hevosen kiivetessä tasaisin askelin mäen päälle ja jatkaessa polkua pitkin eteenpäin. Luoja hänen istuntansa oli retuperällä. Pitäisi varmaan käyttää tämän kuun valmennukset O'Connorin istuntarääkeissä, niin hän voisi ehkä löytää tasapainonsa kaikkien näiden vuosien jälkeen.
"Aivan varmasti on", Oliver vakuutti nyökäten ja vilkaisi poniratsukkoa lähinnä varmistaen, ettei pieni pullea poni jäänyt jälkeen suuresta työhevosesta. Tuggy ei onneksi ollut vauhdikas liikkeissään, erityisesti nyt kun hämärsi ja ratsastaja ei vaatinut aktiivisuutta. "Voisin hyvinkin kuvitella että he laittavat jouluvaloja ainakin kartanon etupihalle."

Didi antoi tien viedä ja käänsi ponitamman Tuggyn mukana mäelle. Tamma oli elementissään maastossa eivätkä mäet kuin kivikkoiset tietkään haitanneet sitä lainkaan. Didi kuitenkin tunsi, kuinka se työskenteli pysyessään isomman hevosen mukana. Hän kevensi istuntaansa aavistuksen mäessä ja katseli hämärää ympäristöä. "Niin minäkin kuvittelisin." Sunnyn kanssa maastoilu oli ihanan helppoa ja huoletonta. Se ei säikkynyt pimeää liiaksi ja kulki missä ikinä. Se ei varonut jalkojaan tai pukittanut häntä alas, vaan kulki varmajalkaisesti. Niinkuin selvästi Tuggykin. Mäen jälkeen hiekkatie jatkui taas tasaisempana ja luonto sen ympärillä yhtä hiljaisena. Käytetylle lenkkipolulle ei ollut tänään eksynyt turhan moni ulkoilija. "Huvittaako laukata?" Didi kysyi hymyillen.

Oliver oli siitä aivan varma. Ei kukaan britti voisi jättää koristelematta kartanon massiivista etupihaa jouluvaloin. Ulkona oli niin pimeää suurimman osan vuorokaudesta että valot olivat suoranainen pakko. Ne saivat kodin näyttämään kodilta. Tai ainakin niin hän uskoi. He olivat ripustelleet sisävaloja jokaisena vuonna ympäri pieniä vuokra-asuntojaan Rosen kanssa. Sisko oli aina ollut innoissaan, kun he olivat kaivaneet laatikollisen sotkuun menneitä johtoja pienine lamppuineen esille ja käyttäneet ensimmäisen tunnin solmujen selvittelyyn. Toisaalta koti oli aina näyttänyt jouluisemmalta heti kun valot naksautti päälle.
"Totta kai", mies vastasi hetken harkittuaan. Hänellä oli allaan hevonen, joka ainakin omistajansa mukaan oli vertaansa vailla ja jos aivan yksityiskohtiin mentiin, oli hän edelleen töissä. Nyt ei ollut varaa virheille ja ylimääräiselle häsellykselle, mutta pikaisen harkinnan tulos oli selvä. Yksi laukkapätkä ei vaarantaisi mitään, vaikka hämärä olikin jo hiipinyt heidän ylleen. Laukkasivathan hevoset tarhassakin pimeinä iltoina. Ei Tuggy sähläisi mitään. Hän suoristautui selässä ja pyysi hevosen raville, josta saattoi nostaa laukan pehmeästi. Hänen vahvuuksiinsa eivät kuuluneet hienot laukannostot käynnistä tai vaikka paikoiltaan, joten oli aina parempi pelata varman päälle. Ravista ori nosti laukan hienosti ilman suurta vaivautumista hänen puoleltaan ja mies saattoi vain keskittyä istumaan ryhdikkäästi satulassa, jotta hevonen ei kiihdyttäisi rauhallisen harjoituslaukkansa tahtia. Eivät he sentään halunneet pientä ponitammaa hylätä illan yksinäisyyteen.

Didi ei osannut huolehtia Sunnyn seurassa. Tai Oliverin sitä suuremmin. Poni oli osoittautunut todella luotettavaksi seuralaiseksi ja järkeväksi tilanteessa kuin tilanteessa eikä pieni laukkapätkä muuta kuin virkistäisi. Poni ryhdistäytyi pienestä uneliaisuudestaan, jossa askelsi hiekkatietä Tuggyn vierellä, kun Didi pyysi sen raviin ja pompottavan pikkuravin kautta tömisevään laukkaan. Didi nousi kevyeeseen istuntaan, antaen tilaa ponitammalle laukata. Se jäi jälkeen orista ja sen isoista askelista hieman mutta pienellä muistutuksella nopeutti vauhtiaan. Didiä vauhti ei haitannut ja olihan se hyvää treeniä ponillekin, jolla oli vielä mahaa laihdutettavanaan. Poni pärski ja pysytteli omastaankin tahdostaan Tuggyn lähellä, eikä antanut vauhdin tippua. Kylmä ilmavirta kovemmassa vauhdissa sai Didin toivomaan, että hänellä olisi huivi tai lämpimämmät hanskat.

Tuggyn tasainen, pyörivä laukka-askel osoittautui jälleen Oliverin pelastukseksi, sillä orin askellajeissa oli mukavan helppo istua. Hän saattoi myötäillä pyörivää keinutuolimaista liikettä vaivatta, eikä joutunut murehtimaan siitä, putoaisiko selästä jos vilkaisisi vierellä paahtavaa ponitammaa. Tuggyn pidempi askel kuljetti oria vaivattomasti hiekkatiellä. Oliver hymyili vilkuillessaan silmäkulmastaan Didiä. Tämä maastolenkki oli ehdottomasti neljä kertaa parempi kuin jos hän olisi käynyt tavanomaisella maastolenkillään muiden työntekijöiden kanssa heti aamusta. Tuggykin tuntui erilaiselta iltaa vasten. Aamulenkeillä ori oli edelleen puoliksi unessa, tai niin hän ainakin vitsaili kun suurempi työhevonen jäi jälkeen pienemmistä puoliverisistä.
"Ihan mahtavaa!" Mies julisti hyväntuulisesti ennenkö alkoi pidättää Tuggya takaisin raville. Hän alkoi keventää heti kun askellaji vaihtui kaksitahtiseksi, sillä harjoitusravi ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Jos hän halusi heilua hevosen selässä sinne tänne hallitsematta omaa kroppaansa lainkaan, hän meni kouluvalmennukseen. Maastolenkit eivät olleet sitä varten. "Sunnykin näytti nauttivan", Oliver jatkoi antaessaan Tuggyn ravata kohti tallia. Käyntiin ehtisi pudottaa myöhemminkin.

Sunny innostui loppua kohden ottamaan Tuggyn kiinni ja se sai Didin hymyilemään. Kylmä ei haitannut Didiä, sillä oman ponin kanssa ratsastaminen oli kaiken sen arvoista, mitä hän joutui uhraamaan. Ei hän kaivannut uusia vaatteita tai meikkejä, tai ylimääräisiä hedelmiä, kun sai puuhata Sunnyn kanssa - joka päivä. Didi hymyili leveästi Oliverille, joka tuntui olevan tyytyväinen. Silloin hänkin oli. Hän pidätti raviin aavistuksen verran uuvahtaneen ponitamman ja lähti muutaman askeleen päästä keventämään. Ponitamma hakeutui tuntumalle nätisti ja Didi kehui sitä. Se pärskähti vastaukseksi Oliverille. "Kyllä vain", Didi naurahti. "Se rakastaa maastoilua. Se kuuluu tänne, luontoon."

"Hyvä siis, että täällä on loputtomiin maastoja missä vaellella. Ei tarvitse kulkea aina samoja reittejä pitkin", mies vastasi leveästi hymyillen. Hän ei ollut vielä ehtinyt kyllästyä maastoreitteihin, vaikka tahkosi niitä päivittäin useampaankin otteeseen töiden nimissä, joten tuskinpa Sunny ja Didikään pääsisivät ainakaan ihan heti kyllästymään. Aina löytyi jokin uusi polunpätkä jonka saattoi käydä katsastamassa ja jokin erilainen reitti takaisin tallille. Jos ei muuta niin nummilla saattoi poiketa reiteiltä kokonaan ja vaellella ilman sen ihmeempää päämäärää.
"Mutta kukapa ei rakastaisi maastoilua. Ihmettelen, miksi kukaan pyörisi mieluummin tylsällä kentällä tai kirkkaassa maneesissa, kun saattaa lähteä raittiiseen ilmaan ja vaihtelevien luonnonmaisemien keskelle", mies pohdiskeli katsellen pimeydessä ympärilleen. Kuun valossa maisema näytti erilaiselta kuin päivisin, mutta hämärästä huolimatta se oli kaunista aluetta. Koko maaseutu tuntui olevan yhtä postikorttimaisemaa täällä päin.

"Niimpä. Jos minä en kyllästy niin ei kyllä kyllästy tämäkään pallero", Didi sanoi pehmeästi ja rapsutti ponin karvaista säkää. Didi antoi sen kulkea nyt omaa tahtiaan, mikä oli sopivan laahaava ja hidas. Hän hellitti myös hieman ohjaa, sillä eipä mitään hirmuisia mörköjä ollut tullut vastaan aiemminkaan. Eikä Sunny jaksaisi enää todellakaan säikähtää mitään, vaikka se olisi koliseva vaunullinen räpättäviä sateenvarjoja ja kirkuvia vauvoja. "Sunnyn kanssa ei ainakaan tulisi mitään, jos kiertäisimme kehää viikosta toiseen. Jotkut hevoset vain osaavat olla niin hermoheikkoja. Tai omistajat. Onneksi meillä on tällaiset luonnonläheiset ratsut." Didi katseli aina niin rentoa Tuggya, joka nytkin lompsi eteenpäin hyväntuulisena. Se oli kyllä yksi kultakimpale. Toivottavasti Clifton arvosti hienoa hevostaan.
Jossakin päin hämärää metsänviertä lintu lähti räpisten lentoon puunoksalta. Ympäristö oli muuten aivan hiirenhiljainen ja vaikka Didi säpsähti hieman Sunny ei lutkauttanut korvaansakaan. Jokin säpsy kisaratsu olisi jo laukannut hädässään kuuhun mutta ei hänen ihana poninsa.

"Ei varmasti kyllästy", Oliver vakuutteli nyökytellen. Hän ei uskonut koskaan kuulleensa hevosesta, joka olisi kyllästynyt maastoihin. Hevoset rakastivat maastoilua. Paitsi Hook, joka säikkyi kaikkea mahdollista, mutta hän nyt ei ollut edelleenkään aivan vakuuttunut siitä että mokoma kavioeläin edes oli hevonen ainakaan aivojensa kohdalla.
"Kiitän onneani siitä jokaikisenä työpäivänä", mies vastasi silmiään pyöräyttäen. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä työnteosta tulisi, jos hän joutuisi maastoilemaan jollakin pölhöllä kisahevosella. Lionheartissa oli ollut riittämiin työtä hänelle, ja se ori oli sentään maastovarma sanan jokaisessa merkityksessä, joskin vähän turhan innokas pelle hänen makuunsa. Tuggy ja Peeves olivat täydellisiä ratsuja kantamaan häntä selässään, sillä kaksi yksinkertaista eläintä eivät turhista hätkähdelleet, kuten vaikkapa lentoon räpiköivistä linnuista. Oliver silitti Tuggyn kaulaa pehmeästi. Ori olisi ollut täydellinen vastuuhevonen, mikäli omistaja olisi ollut mukavampi ja täyspäisempi.

"En usko", hän vastasi Oliverille. Didi pystyi vain kuvittelemaan kuinka onnellinen Sunny olisi sitten kesälaitumilla ensi vuonna. Vanhassa kodissaan sillä ei ollut ollut isoa hevoslaumaa ja äärettömiä laitumia mutta Rosingsissa Didi pitäisi huolen, että se saisi viettää vuodenajasta riippumatta paljon aikaa pihalla. Vaikka tamma sitten tulisi mutakuorrutuksen kanssa sisään päivä toisensa jälkeen... uhrauksia, uhrauksia. "Olen kateellinen, että olet löytänyt näin mukavan työpaikan. Minulla siihen meni vähän turhan kauan."

Oliver nauroi Didin sanoille hänen työstään. Niin, olihan hän löytänyt oikein mukavan työpaikan, mutta tie Rosings Parkiin oli ollut pitkä ja kivinen.
"En minäkään tänne ihan helpolla löytänyt. Olin töissä supermarketeissa, baareissa, ravintoloissa, puhelinmyynnissä ja ties missä ennenkö tulin tänne", mies tunnusti naurahtaen. "Kävin käytännössä läpi kaikki Hexhamin työnantajat ja suuren osan Newcastlestakin. Monet työnantajat tunnistivat minut heti haastattelussa samaksi hepuksi joka oli käynyt ennenkin." Hän pudisteli päätään hymy yhä huulillaan. Se oli ollut aikaa se. Hän ei olisi ikinä hakenut Rosings Parkiin ellei se olisi ollut lähestulkoon viimeisiä vaihtoehtoja, mutta nyt hän oli vain tyytyväinen siihen, miten kaikki oli järjestynyt.
"Itse asiassa, kun aloitin täällä, tein samaan aikaan iltavuoroja baarissa. Nukuin jatkuvasti yöuneni kahdessa erässä - heti kun palasin baarista ja heti kun palasin tallilta", mies tunnusti. Onneksi siihen ei tarvinnut enää palata, vaikka ajatuskin Rosen ottamasta lainasta sai hänet potemaan huonoa omatuntoa. Ei tytön kuuluisi sitoutua moiseen velkavankeuteen jo näin nuorena, mutta minkäs sille mahtoi, kun opiskelu yliopistossa kustansi aivan liian monta tuhatta jo pelkkinä lukukausimaksuina.

Didi kuunteli Oliverin työhistoriaa mielenkiinnolla. "Voi jestas", hän naurahti. Mies oli todellakin kokeillut kaikkea. Hänkin oli opiskeluaikoinaan joutunut tekemään ties minkänäköisiä hanttihommia. Kun Oliver mainitsi baarin Didi kääntyi katsomaan tätä. "Kuulostaa kamalan rankalta. Onneksi et rasita itseäsi enää tuolla lailla." Toisaalta, Didi ymmärsi ettei Oliver olisi tuskin työskennellyt niin paljoa ellei hänen olisi täytynyt. Olisi hänkin tehnyt samoin jos olisi ollut pakko. "Ennen Rosings Parkiin tuloa minäkin olin töissä baarissa, Newcastlessa. En ole siitä kyllä kovin ylpeä." Työympäristö oli ollut kaikkea muuta kuin mukava mutta jotenkin hän oli viihtynyt siinäkin loukossa yli vuoden.

"Se oli rankkaa", Oliver myönsi, mutta hymyili ajatuksesta huolimatta. Elämä olisi voinut olla huonomminkin. Hän olisi voinut menettää toisen työnsä ja pakottaa siskonsa ottamaan iltavuoroja Newcastlessa jossakin kuppilassa opiskelujen ohella. Hänen raatamisensa ansiosta Rosella oli nyt riittämiin rahaa elämiseen ilman että tytön tarvitsi tehdä töitä jatkuvasti. Nyt kun hän asui Rosings Parkin kartanolla, sai hän säästettyä palkastaan helpolla sen verran, että siirsi jatkuvasti rahaa siskon tilille. Hän auttaisi Rosen läpi yliopistosta vaikka se vaatisi kolmen työn tekemistä yhtä aikaa.
"Baarissa työskentely on aivan kamalaa", mies vastasi myötätuntoisesti. "Jo pelkät työajat olivat epäinhimilliset, puhumattakaan sitten siitä ympäristöstä ja asiakaskunnasta." Ajatuskin puistatti. Hän oli sentään voinut luottaa siihen että ongelmatilanteiden syntyessä hän pystyisi heivaamaan riitapukarit pihalle kroppansa voimilla, mutta Didillä ei ollut moista etua puolellaan. Onneksi nainen oli löytänyt tiensä tänne. Kartanolla humalaisten riitapukarien sijaan suurin ongelma taitaisi olla koirat, jos ne päättäisivät kesken kaiken aloittaa hullun hipan.

"Se oli kamalaa... mutta minulla ei ollut silloin muutakaan vaihtoehtoa", Didi nyökkäsi myös. Hän ei mielellään muistellut humalaisia lähentelijöitä, ilkeää pomoa tai pää pilvissä pyöriviä työkavereitaan. Tosin, nyt ainakin hän tiesi alkoholinsa ja osasi löytää hyllyltä parhaat viinit. "Mutta sitten, yhtenä iltapäivänä ajoin Rosingsin pihaan... varmaankin paras päätökseni tähän asti", hän sanoi ja hymyili Oliverille. "Silloin tajusin kuinka paljon kaipasin hevosia oikeasti." Hän kiersi sormeaan Sunnyn karhean takkutukan ympärille ja katseli hymyillen leppoisaa ponitammaa. "En edes halua kuvitella millainen elämä minulla olisi nyt jos en olisi uskaltanut hakea tänne töihin."

Oliver antoi Tuggyn hidastaa laiskaan käyntiin istuen tyytyväisesti keinuvassa askellajissa. Orin korvat olivat valppaasti hörössä mitä lähemmäs tallia he ajautuivat, mutta hyvätapainen hevonen ei kiihdytellyt kotia kohti, vaan jatkoi samalla tasaisella tahdilla kuin millä oli kulkenut koko lenkin ajan.
"Hyvä niin. Täällä on hyvä olla töissä", Oliver sanoi hymyillen. Mies vilkaisi poniratsukkoa. "Sitä paitsi, jos et olisi tullut tänne töihin, en olisi ehkä koskaan tavannut sinua", hän möläytti ennenkö ehti ajatella sanojaan sen pidemmälle. Hän saattoi suorastaan tuntea läimäyksen takaraivollaan. Rose oli yleensä jaellut moisia läpsäytyksiä innokkaasti, kun hän oli mennyt sanomaan jotakin typerää, mitä ei ollut ajatellut loppuun asti. Sääli kun sisko ei ollut täällä läpsimässä. Hän oli selkeästi unohtamassa, kun nyt möläytteli näin.
"Etkä olisi välttämättä ostanut Sunnya", hän jatkoi laimeasti, mutta yritti silti pitää urhean hymyn huulillaan.

Sunny lipui käyntiin Tuggyn tahdissa ja Didi löyhäsi ohjia asteen verran lisää. Ei kuitenkaan täysin, sillä muuten poni olisi lipunut syömään tai pysähtynyt (joku roti nyt edes). "Niin on", Didi nyökkäili. Oliverin seuraava tokaisu sai Didin naurahtamaan lämpimästi ja katsomaan poninsa jalkojen liikettä hetkeksi, keräten itseään. "Totta, se olisi ollut harmi", hän vastasi sitten ja tarkoitti kumpaakin. Hänen elämänsä olisi erilaista ilman niin Sunnya kuin Oliveriakin.  Molemmat olivat ihania omalla tavallaan.

Mies antoi ohjan liukua pidemmäksi otteessaan, kun Tuggy painoi päätään alemmas. Ori oli oppinut kulkemaan pitkässä ja matalassa muodossa pitkällisen työn jälkeen eikä hän aikonut olla syy sille, miksi ori unohtaisi kokonaan moisen liikkumistavan. Niinpä hevonen sai kulkea aina viimeiset askeleet kotia kohti pidemmällä ohjalla venytellen niin kaulaansa kuin selkäänsäkin. Oliver vilkaisi Didiä pieni mutta aito hymy huulille kohoten. Ainakaan Didi ei karauttanut laukassa karkuun. Hän epäili ettei olisi saanut toista Tuggyn kanssa kiinni, vaikka kokoero olikin heidän puolellaan.
"Oli kiva kun lähdit seuraksi. Olisi ollut tosi tylsää käydä itsekseen pimeissä maastoissa pyörimässä", mies totesi hieraisten vaivaantuneena niskaansa. Hänen pitäisi varmaan sanoa jotain fiksua, mutta kaikki muut sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun. Ehkä oli parempi vain tarttua kaksin käsin löysiin ohjiin ja punoa kömpelöt sormet mustan harjan sekaan.

Sunnyn yrittäessä napata matkaansa tienvierustalta puunoksaa syksyn viimeisine lehtineen ehti Didi vetäisi sen pois ja taipuisa oksa ponnahti metsän puolelle takaisin. Poni onnistui kuitenkin ottamaan naposteltavaa ja mutustelikin muutamaa saamaansa lehteä nautiskellen. "Tosi mukavaa, että tajusit pyytää minut mukaan. Maastoilu on aina mukavempaa seurassa", Didi vastasi hymyillen. Sunnykin meni mieluummin toisen hevosen seurassa, isokokoinen Tuggy pisti sen liikkeelle ihan uudella tavalla. Liikuntaa pullalle. Ehkä se ei olisi niin pulla ensi kesään mennessä.

"Niin on", Oliver nyökkäsi. Onneksi hän saattoi yleensä luottaa siihen, että lukuisat muutkin tallityöntekijät olivat liikkeellä samaan aikaan kuin hän, joten maastoon sai aina seuraa. Tänään oli ollut poikkeava tilanne, mutta Didi oli saapunut pelastavaksi enkeliksi. Hän ei halunnut testata millainen Tuggy olisi maastossa yksinään, vaikka tuskinpa ori mahdottomaksi muuttuisi pelkän seuranpuutteen takia.
"Onko sinulla vielä paljon tehtävää edessä?" Mies päätti kysäistä Tuggyn astellessa tallipihan valojen kantaman sisäpuolelle. Pimeyden jälkeen pihavalot tuntuivat omituisilta, mutta silmä tottui nopeasti kirkastuvaan ympäristöön. Oliver pysäytti Tuggyn kivetylle tallipihalle heilauttaen itsensä alas selästä. Hän nosti jalustimet huolella ylös ennenkö alkoi edes miettiä tallin puolelle siirtymistä. Tuggyn kanssa olisi paras käyttää kaukana tammasiivestä olevia ovia, jotta ori ei saisi typeriä ideoita käydä tervehtimässä nelijalkaisia kaunokaisia. Hän ei kaivannut retuutusta pitkin tallikäytävää hevosen jyrätessä oman päänsä mukaan.

Sunny kopisteli tallipihaan ja puhahti kun Didi pysäytti sen kiveykselle Tuggyn viereen. Didi heilautti itsensä hetken päästä kepeästi alas, lysähdettyään ensin satulaan huokaisten. Pudotus satulasta oli kaikkea muuta kuin pitkä. "Eipä oikeastaan, illanviettoa vain. Koirat pitää ruokkia, ja itseni myös", Didi hymähti hetken päästä. Nostettuaan punaiset ihanat jalustimet Sunny punki hänen syliinsä suu vihreässä kuolassa. "Hyii älä tule", Didi supisi sille huvittuneena ja työnsi lempeästi tamman turpaa kauemmas. Vaalea takki olisi tuhon oma jos sen vuoraisi vihreällä kuolalla. "Entä sinulla?" hän kysyi takaisin seisten Sunnyn edessä ja yrittäen pitää poissa peräänantamatonta ponitammaa.

Tuggy kajautti kuuluvan hirnahduksen, kun tallipihan halki kulki kaksi tammaa peräjälkeen ja oli säntäämässä tervehtimään hevosia lähempääkin, kunnes Oliver iski voimalla kyynärpäänsä orin ryntäisiin. Hevonen korskui ja steppasi paikoillaan miehen pudistellessa päätään. Typerä kananaivoinen otus. Onneksi Tuggy oli julistanut pienet ponit kavereikseen eikä yrittänyt sännätä tökkimään Sunnya, sillä hän ei millään jaksaisi roikkua orin suupielessä koko iltaa.
"Ei mitään ihmeitä. Hoidan Tuggyn kuntoon ja palaan varmaan sitten kotiin", Oliver kohautti harteitaan. Hänen työpäivänsä olisi ohitse heti kun Tuggy olisi siinä kunnossa, että orin saattaisi lykätä tarhaan vielä muutamaksi hetkeksi päivän päätteeksi. Hänellä ei ollut iltatallia tänään, joten jäisi muiden vastuulle huolehtia ori takaisin sisään.

Sunny tapitti vierestä, kun Tuggy pisti puuhaten. Saattoi se jakaa nopean mulkaisun muttei jaksanut edes väistää. Didi naurahti hieman orin hölmöilylle - hän ei osaisi ikinä käsitellä oreja. Ne olivat niin erilaisia tammoihin ja ruuniin verrattuna, vahvoja ja impulsiivisia. Ehkä hänen koollaankin oli merkitystä, varmasti pieni poniori olisi helpompi johonkin Tuggyyn verraten. "Selvä", Didi nyökkäsi. "Voin pitää sinulle seuraa sen aikaa", hän ehdotti. Kartanolle ei ollut kiirettä - koirat kyllä tulisivat ilmoittamaan jos niillä olisi oikeasti kiire sisälle eikä hänkään nähnyt nälkää. Kun Tuggy näytti taas järkevältä ja kiinnostavat tammat menneet tiehensä Didi vetäisi Sunnyn liikkeelle. He menivät tammapuolelle ja suoraan ponin karsinaan. Poni jäysti messinkisiä kuolaimiaan aavistuksen tyytymättömänä ja Didi avasi soljet nopein ottein. Samoin tein hän nosti myös kevyen mustan yleissatulan tamman selästä ja silitti sen selkää kävellessään sen takaa ulos karsinasta.

"En laita vastaan", Oliver naurahti. Kyllä hänelle kelpasi Didin seura, joten mitä sitä nyt vastaan laittamaan tässä kohden kun nainen oli itse tarjoutunut jäämään tallille. Hän nykäisi Tuggyn ohjia saadakseen orin huomion itseensä ja lähti johdattamaan irlannintyöhevosta kohti pesukarsinoita. Tuggy yritti tapansa mukaan jatkaa matkaa pääkäytävälle ja kohti tammojen siipeä, mutta reipas muistutus ryntäille kyynärpäällä sai hevosen pysähtymään pesukarsinoiden kohdalle ja pärskähtäen asettumaan aloilleen. Oliver puki riimun reippaasti hevosen suitsien päälle kiinnittääkseen innokkaan ratsunsa molemmin puolin pesukarsinaan. Tuggy oli ehkä täksi sekunniksi antanut periksi tammojen jahtaamisen, mutta koskaan ei tiennyt milloin ori päättäisi yrittää uudestaan. Parempi jättää hevosen pitely metalliketjuille jotka olivat kokeneet enemmän kuin muutaman reippaan nykäisyn.
"Olet yksi typerimmistä puupäistä jonka olen koskaan tavannut", mies julisti hevoselle riisuessaan suitset riimun alta. Tuggy hamusi kuolaimia vastaanottavaa kättä pehmein huulin autuaan tietämättömänä siitä, mitä Oliver jutusteli pehmeällä äänellä. Ori vaikutti tyytyväiseltä oloonsa päästessään eroon varusteistaan yksi kerrallaan, eikä mies jäänyt turhia ihmettelemään alkaessaan huoltaa hevosen tummia jalkoja. Tuggy oli ehkä puupää, mutta ainakin ori oli kiltti puupää, eikä yrittänyt syödä häntä.

Didi käveli reippain askelin varustehuoneeseen, jonne laski ponitamman satulan ja siistittyään suitset laski nekin paikalleen. Saapuessaan takaisin ponin luokse löytyi tamma piehtaroimasta laiskasti pohjapahnoissa. Didi katsoi sitä kalterin läpi paheksuvan huvittuneesti ja nauroi, kun poni ei suostunut nousemaan enää ylös. Hetken törkittyään, poni nousi ja pudisteli kaikki tuuheaan karvaansa ja jouhiinsa tarttuneet purut Didin päälle. "Kiitos kovasti, rakas", Didi leperteli ja rupesi harjaamaan sotkuista karvaa edes vähän puhtaammaksi. "Täällä kuuluisi olla edustuskunnossa, tiesitkö sen?" hän sanoi hiljaa tammalle. Sitä tuskin kiinnosti pienimmänkään vertaa. Tamma ei kaivannut päälleen lämpöpinteleitä tai peittoja, joten Didi oli sen kanssa nopeasti valmis. Harjattuaan ulkona likaantuneet jalat aavistuksen paremmaksi ja puruisan turkin puhtaaksi hän ujutti tammalle pienen palan porkkanaa. Poni hamusi sen ahnaasti ja pureskeli sen nautiskellen. Sille taisi kelvata harvinaiset herkut erityisesti nyt, kun se oli ollut laihdutuskuurilla jo useamman kuukauden. Siistittyään karsinan edustan pienestä pakista ja muista hänen tavaroistaan Didi suunnisti Tuggyn ja Oliverin luo. Saapuessaan hän nosti kypärän päästään ja korjasi poninhäntäänsä. "Mites täällä sujuu?" hän kysyi nojautuen pesukarsinan seinään.

Oliver kääri parhaillaan paksua fleecepinteliä orin takajalkaan kun hevonen lähti liikkeelle ujuttautuen eteenpäin niin pitkälle kuin ketjut vain antoivat myöden. Se ei ollut pitkälle, mutta riitti vapauttamaan osin käärityn pintelin takajalasta. Mies naurahti pehmeästi, voimatta tosissaan suuttua orille, joka oli vain halunnut tervehtiä Didiä.
"Kunhan herra naistennaurattaja malttaisi olla aloillaan, pääsisi täältä joskus kotia", mies naurahti aloittaessaan paksun pintelin käärimisen uudestaan. Tuggy nyökytteli päällään ketjut kilisten korvat hörössä. Joskus Oliver ei ollut varma oliko suuri työhevonen koskaan kasvanut varsasta kummoisemmaksi pääkoppansa sisällä.
"Joko Sunny on oman onnensa nojassa?" Hän virnisti. Poni oli varmasti näppärä hoidettava - se oli niin pienikin, eihän sellaisen harjaamisessa voinut kauaa mennä! "Tuggy, yritäs nyt", mies huokaisi kun takajalka kohosi jälleen puolikkaaseen askeleeseen takaosan seilatessa puolelta toiselle. Hän piteli tiukasti kiinni jo käärimästään osasta pinteliä kunnes hevonen laski kavionsa jälleen tasaiselle matolle. "Parempi."

Didi naurahti Tuggy-orin häsellyksille ja kurottautui rapsuttamaan sen pehmeää turpaa tervehtimiseksi. "Ei taida olla helppo tehtävä sille", hän kommentoi ja palasi seinän vierelle näpeltäen vanhan, kulahtaneen kypäränsä remmiä. Jonain päivänä hänellä olisi varaa ostaa uusi, hienompi kypärä. "Onhan se. Sotkemassa siellä varmaan vielä lisää. Se ehti piehtaroida siinä välissä, kun vein satulan ja suitset varustehuoneeseen", hän kertoi hymyillen. Sunnyllekaan ei jaksanut olla vihainen. Eikä häntä haitannut vähän pölyinen ja pahnainen poni. Se tuntui olevan tamman ainoa ja oikea olomuoto, joten hän saattoi vain tottua siihen. Tuggyn puuhastelu Oliverin kustannuksella sai Didin taas nauramaan. "Sekään ei päästä sinua helpolla."

"Ponillasi on oikea asenne", mies naurahti kuullessaan tarinan tamman edesottamuksista. Niin sitä piti. Kun kerran karsinat olivat näin tavattoman tilavia, toki niitä piti hyödyntää piehtarointia varten. Tuggy ei onneksi piehtaroinut innolla karsinassa, sillä pölhö hevonen olisi varmasti onnistunut jumittamaan itsensä seinää vasten.
"Ei todellakaan. Sen keskittymiskyky on tänään aivan olematon", mies huokaisi päätään pudistellen ja kiinnitti pintelin tarrat nopeasti, ennenkö hevonen ehtisi nykiä jalkaansa enempää. "Yleensä se on rauhallisempi. Paitsi jos joku tammoista sattuu liian lähelle." Kuin vahvistaakseen moisen, ori kajautti kuuluvan hirnahduksen tammalle, jonka ratsastaja toi sisään ulkoa. Ori kaarsi kaulaansa täynnä pullistelun tarvetta, mikä sai Oliverin vain taputtamaan hevosen kylkeä huvittuneena. Voi Tuggy. Hän tarttui viimeiseen pinteliin ja kumartui etujalan puoleen käärimään kangasta tumman jalan ympärille.
"Onneksi se on yleensä rauhallisempi", hän pyöräytti silmiään kun joutui aloittamaan kahteen kertaan hevosen nostellessa etustaan kärsimättömänä.

"Niin on", Didi virnisti hieman. Sen kelpasi ryömiä suurissa tarhoissa ja tilavassa karsinassa, toisin kuin suuret lajitoverinsa sillä oli ketteränä pienenä pallerona tilaa puuhata mitä vain karsinassakin. "Höpsö Tuggy", Didi hymähti sen suuntaan. "Sellaisia ne orit osaavat olla, aina naikkosten perässä. Se osasi tosin olla Sunnyn kanssa tosi hyvin. Ehkäpä Sunny ei ollut sille tarpeeksi naisellinen", hän sanoi ja nauroi.

Terävä napautus ryntäille muistutti hevosta siitä, ettei sopinut tunkea enempää ulos pesupaikalta, vaikka kaulaa saikin kaarrettua ketjujen myötä miten huvitti. Hän kääri pinteliä reippain ottein jottei joutuisi enää aloittamaan alusta - monet muut osasivat varmasti tehdä tämänkin vaikka hevonen tanssisi ripaskaa, mutta hänen näppäryytensä ei riittänyt siihen. Mies nauroi naisen mukana, vaikka pudistikin päätään huvittuneena.
"Luulen, että Tuggyn rajoittunut älykkyys ei riitä tiedostamaan mitään, mikä on sitä merkittävästi pienempää. Sen takia se jyrää minunkin ylitseni jatkuvasti", mies naurahti ja suoristautui taputtamaan kaartunutta, massiivista kaulaa, kun pinteli oli vihdoin tukevasti tarroilla kiinni. "Eiköhän mennä karsinaan, Casanova", hän hymähti ja irrotti hevosen ketjuista. Ori oli kulkea hänen ylitseen kahteen otteeseen suoralla käytävällä, mutta moiseen hevosen puolelta tottunut mies reagoi terävällä kyynärpäällä. Pärskähtävä Tuggy rauhoittui kulkemaan sievän etäisyyden päässä, joskin heti omaan karsinaan päästyään tunki päänsä ruokakippoon toiveikkaana.
"Ei vielä ole ruoka-aika", mies hymähti hevosen puuhille yrittäen houkutella suurta päätä ulos kulhosta, jotta hän voisi riisua riimun.

"Voi olla", Didi vastasi Oliverille. Hänhän orin tiesi. Sunnykaan ei tosin tammamaisesta hevosesta mennyt ja harva se päivä pisti orin pään pyörälle. Tai ei ainakaan ollut tähän asti ehtinyt aiheuttaa mitään kohtauksia, mitä nyt joskus närkästyi. Keväällä saisi nähdä, mitä kiima sille teki. Didi toivoi, että normaalisti niin rauhallinen poni ei yhtäkkiä keksisi seota täysin mutta hän ei osannut olettaa mitään. Kun Oliver vei Tuggyn karsinalleen Didi seurasi hitain askelin heidän perässään, pitäen tarpeellisen etäisyyden. Hän vielä vähemmän halusi jäädä raskaan hevosen jalkoihin. "Yhtä perso ruualle, kuin poni tuolla toisella puolen", Didi totesi viitaten palleroon, joka antaisi mitä tahansa päästäkseen vilkaisemaan rehuhuonetta.

Tuggy suostui lopulta nostamaan päänsä kulhosta Oliverin nykäistyä narua terävästi, ja niin mies saattoi vapauttaa hölmön orin riimun kahleista. Eipä moinen tosin tuntunut hevosta suuremmin hätkäyttävän, mutta ajatus toiminnan taustalla oli ainakin hyvä.
"Eivätkö ne kaikki", hän virnisti astuessaan tallikäytävän puolelle. Mies liu'utti oven kiinni Tuggyn tutkiessa uudemman kerran kulhoaan. Ori ei tainnut tajuta, ettei ruoka ilmestynyt tyhjästä, tai sitten vain toivoi, että joku olisi kipannut jyvät kulhoon sillä aikaa kun ori pääsi eroon riimustaan.
"Valmis palaamaan kotiin?" Mies kysäisi ripustettuaan riimun siististi ovessa olevaan koukkuun ja pyyhittyään kämmenensä housuihin.

"Varmaankin. Jotkut taitavat vain omistaa paremman itsehallinnan", Didi naurahti. Hän astui hieman syrjään ja laski kätensä aukinaisen takkinsa taskuihin. Molempien pohjalla oli pientä purua heinänkorsista ja karsinanpohjasta. Tallitakin tunnisti sen upeasta puhtaudesta. "Kyllä vain", hän sanoi sitten katsoen Oliverin suuntaan hymyillen. Koirat olivat varmasti jossain lähistöllä ja löytäisivät tiensä hänen luokseen rankkuamaan kukin ruokaa. Totta puhuen hänkin voisi mieluusti ottaa hieman illallista ja istuutua alas viettämään koirien kanssa iltaa. Hiljaisessa kartanossa mikään ei ollut ihanampaa kuin rentoutua kirjan tai lehden ääressä, vaikkapa punaviinin tai teen kanssa pehmeälle sohvalle. Kartanoa hallitsi lähes aavemainen hiljaisuus silloin, kun hän piti sitä pystyssä yksin koirien kanssa. Vain satunnainen koirien kipitys ja hänen puuhastelunsa kaikuivat pitkin kartanon käytäviä.

Oliver hymyili vastaukseksi valitessaan suunnan kohti tallin ovia. Hän kävi nopeasti läpi mielessään, mihin oli jättänyt päivän mittaan omat tavaransa ja oli valmis lähes vannomaan, että kaikki olivat siivosti kaapissa poissa muiden tieltä. Jos ei olisi, toivottavasti joku työkavereista huomaisi siirtää niitä, ennenkö Effie näkisi. Hän ei ehkä enää ollut aina myöhässä, mutta hallintovastaavan suosikkityöntekijöihin hän ei myöskään kuulunut. Parempi vältellä tökkimästä ampiaispesää kepillä.
"Jotain suuria suunnitelmia illaksi?" Mies kysyi sulloessaan kätensä takin taskuihin. Hän asteli pitkin, rauhallisin askelin hiekkaista tietä pitkin kohti polkua, joka vei joen ylittävälle sillalle ja kartanolle, ja nautti vilpoisasta ilmasta kasvoillaan. Olisi ihana päästä lämpimään suihkuun ja sen jälkeen lösähtää sohvalle takomaan videopelejä.

Didi käveli Oliverin vierellä ulos ajatellen jo huomista ja tulevien viikkojen sisältöä. Marraskuu hupenisi varmasti nopeasti ja pian hän huomaisi jo valmistautuvansa kartanon joulunviettoon. Pitäisi miettiä perheen lahjoja, ruoanlaittoa ja aikatauluja. Loppuvuosi toi tullessaan paljon kaikkea taloudenhoitajan elämään ja oikeastaan Didi oli siitä tyytyväinen. Mikä vain piti hänet kiireisenä ja työnteossa. Ja muutamien viimeisten viikkojen ja Sunnyn karvankasvatuksen perusteella hänen pitäisi varmasti harkita myös ponin klippausta. Hänellä ei ollut hajuakaan tulisiko se olemaan helppo vai vaikea tehtävä. "Ei", Didi vastasi kohauttaen olkiaan. "Tavallinen rauhallinen arki-ilta, laitan iltaruokaa pienelle perheelle. Katsotaan, ehkä käyn vielä tänään iltalenkillä", hän selitti. Hän ei ollut käynyt juoksemassa kolmeen päivään ja tauko tuntui jo jaloissa. Pimeässä juokseminen ei houkutellut Didiä turhia mutta ainakin hänellä oli heijastimia.

Oliver naurahti huvittuneena päätään pudistellen naisen vastaukselle. Vai että lenkille. Miten ihmiset jaksoivat olla noin urheilullisia? Juurihan Didi oli viettänyt aikaa Sunnyn selässä, eikö se riittänyt päivän urheilusuoritukseksi?
"Älä eksy pimeässä", hän vastasi huvittunut naurahdus huulillaan. Häntä ei saisi lenkille sitten millään, mutta seuraavana vapaapäivänä hän suuntaisi Hexhamiin pelaamaan jalkapalloa kavereiden kanssa. Ja sen jälkeen yksille tai kaksille perinteikkääseen pubiin. Polku ylös loivaa mäkeä tuntui liukkaalta kengän alla, mistä sopi syyttää viimepäivien kosteutta, mutta ainakaan hän ei liukastunut - tällä kertaa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän löytäisi itsensä istumasta märällä nurmella, kun pito katosi jalan alta.
"Nauti lenkistä, jos sille lähdet", hän toivotti kartanon lähestyessä. Hän kiertäisi työntekijöiden siiven puolelle, jotta pääsisi omaan asuntoonsa. Kuuma suihku houkutti hetki hetkeltä enemmän, kun vilpoisa talvea lupaileva viima sai posket punottamaan.

Didi oli aivan liian tottunut lenkkeilijä, että olisi pärjännyt liian pitkään ilman juoksemista. Se oli hyvä ja mukava tapa ajatella, olla rauhassa ja urheilla. Kaiken lisäksi hänellä oli hyvä kestävyys, mikä teki lenkkeilystä entistä miellyttävämpää. "En eksy", Didi virnisti, "tunnen jo aikalailla paikalliset lenkkireitit kun kuljeksin niitä niin usein." Vajaassa vuodessa hän oli jaksanut tutkia kaikki lähistön reitit, sillä kyllästyttyään samoihin maisemiin hän etsi uusia. "Nautin", hän lupasi myös ja kuuli tutut läähättävät äänet takanaan. Pieni koiralauma juoksi heidät kiinni pimeydestä ja perävanassa tuli myös pieni karvainen Lily. "Hei vain pikkuinen", Didi tervehti keskenkasvuista koiraa, joka tepasteli nyt hänen jalkansa vierellä. Se näytti yhtä uuvahtaneelta kuin joka päivä tähän aikoihin. "Ainakin jos lähden pukeudun lämpimämmin", hän sanoi kun viima kylmäsi hänenkin kasvojaan.

Oliver katseli naista pehmeästi, ennenkö havahtui siihen, että koiralauma pelmahti paikalle. Foxy liehakoi hänen jaloissaan tönien kostealla kirsullaan käsiä ja jalkoja kerjätessään huomiota ja Nemo loikki ympärillä muutaman kerran matalasti haukahtaen. Hän ei ollut aivan varma, miten pieni Lily pysyi isojen koirien tahdissa päivän mittaan, mutta ainakaan suuremmat lajitoverit eivät talloneet pienimmän yli, sillä tälläkin kertaa Nemo ja Foxy kaikesta häseltämisestään huolimatta varoivat pientä karvapalloa.
"Se on hyvä, ei kannata tulla kipeäksi enää tähän aikaan vuodesta", mies hymähti rapsuttaen kahta riehakasta koiraa hetken, ennenkö suoristautui jatkamaan matkaansa viimeiset metrit kartanon takaovelle, josta Didi pääsisi koirineen sisälle varsinaiseen kartanoon. Hän kiertäisi ulkokautta omalle ovelleen.
"Hauskaa iltaa ja kiitokset vielä kerran maastoseurasta", mies toivotti vaihtaen painoaan aavistuksen kiusallisena jalalta toiselle. Hän ei ikinä tiennyt, mitä sanoa tässä kohden, mutta onneksi he näkisivät taas huomenna - tai viimeistään ylihuomenna, sillä vaikka talli olikin suuri, ei se niin valtava ollut etteikö siellä törmäisi jossakin kohtaa tuttuihin kasvoihin.

Koirat olivat myös yksi voima, joka piti hänet liikeessä. Niillä oli aina jotain sanottavaa ja aina jotain sotkettavaa. Milloin ne halusivat ulos, milloin ruokaa ja milloin peuhata siellä, missä hän siivosi tai oli. Nähdessään Lilyn niin onnellisena kuin se nyt oli häntä ei kuitenkaan haitannut. Fairchildien koirat olivat kaikki ihania omalla tavallaan. "Ei kannatakaan, enkä haluaisikaan", hän vastasi Oliverille ja katseli heidän eteensä ilmestynyttä jylhää kartanoa, jonka jälkeen pysähtyi sen eteen ja kääntyi Oliverin puoleen. "Sinulle myös", Didi hymyili, "Eikä se mitään. Lähdin mukaan ihan mieluusti ja Sunnykin varmasti kiittää vähän rennommasta päivästä."

Oliver nyökkäsi hymy huulillaan. Hänen iltansa olisi varmasti hauska - tai no, riippui toki mitä piti hauskana. Hänestä videopelien pelaaminen Fabienin kanssa oli ehdottomasti kelvollista huvitusta päivään kuin päivään. Se ei vaatinut fyysisesti paljoa toisin kuin työpäivät tallilla, joten ohjaimen näppäinten takominen sopi täydellisesti niihinkin päiviin, kun työpäivä vei lähes kaikki mehut miehestä.
"Käydään siis ihmeessä useammin maastossa", mies vastasi hyväntuulisesti. Hän oli nauttinut reissusta ja niin oli poniratsukkokin, joten kaikki voittaisivat. "Huomiseen!" Hän toivotti kääntyessään kädet taskuissa kannoillaan ja ottaessaan suunnan kohti kotia. Ei hän tiennyt sattuisiko näkemään Didiä huomenna, mutta aina sai toivoa.

"Ehdottomasti", Didi nyökkäsi ja nappasi jaloissaan hyörivän Lilyn syliinsä. Sunny ei ollut onnistunut sottaamaan hänen vaaleaa takkiaan liioin mutta kainaloon hetken mielijohteesta napattu mutainen pentu sai aikaan sotkun. Didi ei osannut muuta kuin nauraa hänen syliinsä uuvahtaneelle koiralle, joka pääsisi pesulle ennenkuin astuisi jalallaankaan kartanon lattioille. "Huomiseen", hän toivotti Oliverille ja jäi seisomaan kartanon takaovelle, katsoen miehen perään hetkeksi. Uusi nouseva viima ja kärsimättömät koirat saivat Didin kuitenkin kaivamaan avaimet takkinsa taskusta ja avaamaan oven.