Upstairs, Downstairs

Perjantai, 3. heinäkuuta, ilta


Ilmoittautuminen Advanced-tason kansallisiin kenttäkisoihin tuntui jokseenkin pähkähullulta, kun hevonen oli tällä päällä. Hän oli kuitenkin mennyt ostamaan toisen hevosen, joten sitä piti myös käyttää.     Duffy tuntui olevan toista mieltä, sillä se jaksoi heittäytyä hankalaksi ja koetella omistajansa riekaleisia hermoja. Niistä eleettömän, ylhäisen ratsastajan ilmeettömillä kasvoilla ei tosin näkynyt häivähdystäkään, vaikka tarkkaan katsova saattoi nähdä miehen leukaperien ankaran jännityksen ja kalpeiden silmien hyisen, ärtyneen kylmyyden. Pehmeästi vaaleneva, irlantilainen ruunikonkimo kuopi mukulakivettyä, vanhaa tallipihaa näyttävin, teatraalisin elkein kenkä kipinää iskien ja kaarsi lihaksikasta kaulaa niin pontevasti päällään nyökkien, että paksu, pehmoinen valkea harja hulmahteli. Se jäkitti vastaan jo tallipihalla. Charles ei voinut ymmärtää, miksi hevonen vastusteli maastoon lähtemistä näin. Luojan kiitos se kulki jo seurassa paremmin, mutta luupäisen orin käytös sai miehen epäilemään vakavissaan heidän menestystään maasto-osuudella. Duffy oli jo osoittanut, että oli kertakaikkisen arvaamaton kenttäkisoissa. Kun mies kannusti sitä liikkeelle, se viskoi päätään ja peruutti, otti muutaman askeleen ja harasi jälleen vastaan. Maastoretkestä tulisi selvästi rentouttava molemmille.

--

Dublin vaikutti olevan hyvällä tuulella. Ainakin se askelsi huomattavasti innokkaammin nyt, kun turpa osoitti pois maneesista tai kentiltä kuin tallipihalla, jossa se oli vielä hetken epäillyt joutuvansa oikeisiin töihin kentälle. Sen ei olisi tarvinnut huolehtia, sillä Allison ei ollut edes harkinnut kenttätyötä tälle päivälle. Sileä sikseen, hän oli lomalla ja sitä piti juhlistaa. Koulu oli loppunut ja oppilaiden kaikottua opettajatkin pääsivät lopettelemaan jälleen yhden työvuoden.
Kokemuksesta nainen ei tosin hetkeäkään epäillyt, että hevosen hyväntuulisuus lupailisi täysin ongelmatonta ratsastusretkeä.  Sen oppi jokainen ratsastaja nopeasti, tai jätti oppimatta ja kärsi seuraukset. Ei hänellä valittamista ollut. Allison piti mustasta ruunasta, jota hänellä oli ilo vuokrata. Oli ollut suunnaton onnenpotku, että työpaikan läheltä oli löytynyt näinkin hyvätasoinen talli ja tallista hevonen hänen ratsastettavakseen (…ja vielä hyvällä hinnalla, pieni ääni hänen päässään lisäsi).
Pilvien välistä siivilöityvä ilta-aurinko tuntui iholla ihanalta. Ilman hevosta siitä olisi voinut jäädä nauttimaankin, tosin ehkei kuitenkaan tienposkeen. Allison kannusti Dublinia eteenpäin. Hevonen toteutti hänen toiveensa, mutta kiirehti hieman.
"Ei vielä, höpsö." Allison pidätti. Siinäpä olisikin näky, karauttaa nyt hevosella täydellä vauhdilla eteenpäin heti, kun tallipiha jäi taakse. Allison ratsasti eteenpäin vielä vähän matkaa ja kääntyi heti tilaisuuden tullen tutuksi tulleelle ratsastuspolulle.

--

Kavioiden äänet vaimentava, vanhassa ja valoisassa metsässä kiemurteleva ratsastuspolku oli myös toisen ratsukon käytössä. Mies oli ollut matkalla nummille, mutta Duffy päätti toisin. Sekä hevonen että ratsastaja olivat kuumissaan käydessään tahtojen taistelua. Kimo yritti vängätä takaisin tallille pää kenossa, kuurona kuolaimelle ja lapa edellä puskien. Charles kiepautti sitä ympäri, ja ori nousi puolittain pystyyn sukkajalkaiset, turkooseilla suojilla suojatut etujalat ilmassa. Mies näpäytti hevosen kaulaa lyhyellä raipalla, ja Duffy pukitti. Takana oli jälleen yksi lähes täysin uneton, ylitöiden parissa vietetty yö eikä Charlesilla ollut voimavaroja tällaiseen pelleilyyn. Irlantilainen jumittui poikittain polulle auringon kullalla raidoittamassa metsässä ja otti ärhäköitä, korkeita askelia sivuun, eteen ja taakse. Se väänsi kättä oikein urakalla kieltäytyen jatkamasta eteenpäin, mutta mies ei antanut sen palata askeltakaan takaisin tallia kohti.

--

Dublin katseli kiinnostuneena ympärilleen niin Allison ainakin arveli. Hän toivoi, ettei hevonen keksisi puskista muutamaa mörköä päivänsä piristykseksi. Polku kaartui pienelle mutkalle, mikä esti näkyvyyden kovin pitkälle. Allison pidätti energistä ruunaa hieman varuillaan ja ohjasi sen lähemmäs tien reunaa, jotta he eivät ratsastaisi suoraan jonkun tielle. Mutta joku oli heidän tiellään, Allison huomasi kaarteessa. Dublin pyrki kiinnostuneena eteenpäin. Se olisi halunnut lajitoverinsa luokse tervehtimään, mutta Allison pisti vastaan. Heitä hieman edellä oleva ratsukko oli pysähtynyt tahtojen taistoon keskelle tietä. Täältä kauempaakin näki, että molemmilla, sekä hevosella että ratsastajalla, riitti päättäväisyyttä. Allison ratsasti vielä vähän lähemmäs, ennen kuin näki parhaaksi pysäyttää Dublinin kokonaan sopivan turvavälin päähän.
"Hei", Allison tervehti ystävällisesti. Hän piti kasvonsa peruslukemilla, mutta silmät tuikkivat hyväntahtoisesta naurusta. Hän osasi samaistua toisen ratsastajan tilanteeseen.  "Huono päivä?"

--

Duffy pyörähti vauhdikkaan etuosakäännöksen ja sitten pari lisää turpa lavassa, kun ratsastaja kieltäytyi antamasta sen kiikuttaa itseään. Charles ei kaivannut yleisöä nöyryyttävälle tahtojen taistelulle, mutta ei voinut olla kiittämätön, kun luupää lopetti pelleilyn huomatessaan toisen hevosen ja höristi tummia korviaan. Mies huokasi raskaasti ja hieraisi kalpeita kasvojaan uupuneena.
"Niinkin voisi sanoa", hän vastasi kuivaan sävyyn ja katsahti kylmästi hevosen niskaa. Hän vaati Duffya peruuttamaan polun laidalle ja kääntymään turpa menosuuntaan. Mies harvoin kaipasi seuraa, sillä ihmiset olivat tavattoman ikävystyttäviä. Tänään toisen ratsukon ilmestyminen saattoi kuitenkin olla taivaan lahja.
"Minne päin olette matkalla?" mies tiedusteli vain aavistuksen viileällä, yläluokkaisella nuotilla.

--

Miehen korostus paljasti hänen syntyperänsä Allisonin tarkkoille korville. Äänensävystä päätelleen tuo ei myöskään vaikuttanut kovin halukkaalta saamaan seuraa, mutta se saattoi johtua siitäkin, että Allison oli törmännyt paikalle hevosen temppuillessa. Harvemmin kukaan ratsastaja halusi katsojia paikalle, kun hevonen ei ollut yhteistyöhaluisella tuulella. Toivottavasti Dublin ei keksisi mitään. Sillä oli kyllä virtaa ja toinen jääräpäinen karvakorva saisi sen varmasti keksimään jotain.
"En oikeastaan minnekään. Palkitsen itseni maastoretkellä loman kunniaksi. Entä te?" Allison vastasi hymyillen kohteliaasti ratsastaen toisen ratsukon vierelle, jotta puhuminen olisi helpompaa. Hän jätti kuitenkin reippaasti väliä, jotta ei tunkisi liian lähelle vierasta hevosta. Dublin yritti kurottaa päätään lajitoveria kohti, mutta Allison esti sitä.  Hevonen nykäisi vastapainoksi ohjista, jotka nytkähtivät pari senttiä pidemmiksi Allisonin sormien lomasta. Hän kokosi ne tyynesti takaisin.
"Odota vain, voi olla, että tämäkin keksii jotain."

--

Duffy pöhähti sieraimet suurina ja kurotteli päätään kohti toista hevosta lihakset jännittyen ja raisu pilke silmiin syttyen. Charles tiukensi otettaan ohjasta ja väistätti oria muutaman askeleen kauemmas. Sen kyseenalainen huumorintaju ei aina istunut hevoskaverien mieleen. Mies mittaili toista ratsukkoa katseellaan.
"Ajattelin kiertää Slaley Forestin", Charles vastasi pohdittuaan aluetta hetken. Se toimisi sopivana reittinä hevosen kuntoa ajatellen.
"Ehkä voisitte liittyä seuraan", hän ehdotti. Oli epämiellyttävää joutua pyytämään - varsinkin, kun oli tottunut käskemään - mutta Duffy kulkisi paljon asiallisemmin hevosseurassa. Nainen vaikutti myös kykenevältä sivistyneeseen keskusteluun, mikä oli positiivinen yllätys.

--

Duffy pöhähti sieraimet suurina ja kurotteli päätään kohti toista hevosta lihakset jännittyen ja raisu pilke silmiin syttyen. Charles tiukensi otettaan ohjasta ja väistätti oria muutaman askeleen kauemmas. Sen kyseenalainen huumorintaju ei aina istunut hevoskaverien mieleen. Mies mittaili toista ratsukkoa katseellaan.
"Ajattelin kiertää Slaley Forestin", Charles vastasi pohdittuaan aluetta hetken. Se toimisi sopivana reittinä hevosen kuntoa ajatellen.
"Ehkä voisitte liittyä seuraan", hän ehdotti. Oli epämiellyttävää joutua pyytämään - varsinkin, kun oli tottunut käskemään - mutta Duffy kulkisi paljon asiallisemmin hevosseurassa. Nainen vaikutti myös kykenevältä sivistyneeseen keskusteluun, mikä oli positiivinen yllätys.

--

Allison oli varautunut jatkamaan matkaa yksinään, joten kutsu yllätti hänet. Hänen kohotti kulmakarvojaan hieman, kasvot ilmeettöminä. Hän pysähtyi harkitsemaan, halusiko todella liittyä miehen seuraan. Allison ei tuntenut tätä (Ajatus nauratti; mielessä välähti muutama karkeampi ilmaisu yläluokkaisista, jotka hän lukitsi nopeasti piiloon.) ja mies vaikutti edelleen hieman kylmältä - nainen oli huomannut miehen arvioivan katseen. Mutta hevosella oli helpompi vaihtaa suuntaa ja kadota paikalta, jos seura ei miellyttänytkään. Ei häntä seura haitannutkaan, olisi mukava saada juttuseuraa.
"Mielelläni." Allison nyökkäsi ja kannusti Dublinin käyntiin. Välttääkseen kiusallista hiljaisuutta hän kysyi:
"Mikä tuo teidät maastolenkille? Hyvä sää, eikö?"

--

Duffy lähti hiuksenhienosta istunnanmuutoksesta käyntiin toisen hevosen rinnalla touhukkaasti nyökkien ja näyttävästi askeltaen kuin uuden yleisön hurmatakseen. Charles seurasi sen liikkeitä varautuneena luupään seuraavaan älynväläykseen, mutta hevonen vaikutti kiinnostuneemmalta uudesta kaverista kuin ratsastajan tahtoa vastaan taistelemisesta.
"Hevosella on asenneongelma maastoilun suhteen", hän vastasi jälleen kuivaan sävyyn ja katsahti synkeästi kaartunutta niskaa edessään, "pyrimme korjaamaan sen, ennen seuraavia kisoja. Lähdittekö te vain nauttimaan säästä?"

--

Allison hymyili miehen hevoselle. Myös Dublinin energia kohdistui tällä hetkellä uuteen seuraan. Vai, että asenneongelma... Allison ei oikein perustanut sanasta. Sellainen hänelläkin oli kuulemma ollut teini-ikäisenä, ainakin opettajien mukaan. Allisonin ajatukset vaihtoivat mielellään raidetta, kun mies vastasi hänen kysymykseensä.
Mies siis kilpaili, mikä ei tosin ollut Rosings Parkin maineen kannalta mitenkään yllättävää.
"Olin joka tapauksessa luvannut tulla ratsastamaan tänään. Mutta pääsin juuri lomalle, joten päätin vaihtaa sileällä työskentelyn maastolenkkiin."
Dublin oli ilmeisesti selvittänyt itselleen tarpeeksi lenkkiseurasta, sillä se käänsi päätään metsään päin ja pärskähti. Se esitti tuijotelevansa vain tyhjää, mutta Allison epäili vahvasti, että hevonen etsi itselleen viihdykettä. Hän korjasi varovasti hevosen pään asentoa. Toinen ratsukko oli jo järjestänyt shown ja olisi parempi, jos se jäisi tämän lenkin viimeiseksi.
"Milloin seuraavat kilpailunne ovat?" Allison kysyi vain vilkaisten toiseen ratsastajaan.

--

"Kuun loppupuolella", Charles vastasi tarkentamatta, sillä kysymys oli esitetty kohteliaisuudesta eikä kiinnostuksesta. Hän tiesi, että musta läsipää ei ollut kansainvälisen tai edes kansallisen tason kenttäratsu, joten naista tuskin tulisikaan kiinnostamaan. Mies istui eleettömänä vaaleassa estesatulassa ja haki orin käyntiin aktiivista, rytmikästä tempoa ja sen runkoon peräänantoa. Se pitäisi orin tarpeeksi kiireellisenä, ettei se alkaisi tylsyyksissään jälleen pelleillä. Hänellä ei riittänyt siihen enempää kärsivällisyyttä.
"Onko hevonen teidän?" hän tiedusteli vilkaisten puoliveristä. Naisen käyttämä sanamuoto vihjasi toisin.

--

”Ei ole, ikävä kyllä. Vuokraan Dublinia Lucas Alwoodilta –olette saattaneet nähdä hänet tallilla?” Allison vastasi miehen kysymykseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, tunsivatko Dublinin omistaja ja hänen ratsastusseuransa toisiaan, mutta mikään ei estänyt kysymästä.
”En ehtisi tallille tarpeeksi usein omaa hevosta varten, mutta ratsastan Dublinia pari kertaa viikossa.”
Mies ratsasti hyvin. Allison oli varma, että hänen oli täysin turha edes haaveilla tuollaisista taidoista. Toisaalta hänen ratsastustaustallaan olisi ollut ihme, jos hän osaisi yhtään nykyistä paremmin. Allison korjasi istuntaansa hiuksenhienosti: painoi kantapäitään vähän enemmän alas ja suoristi selkäänsä vetämällä olkapäitä vähän taakse. Hän antoi Dublinille puolipidätteen ja pohkeita, jotta he pysyisivät ratsastusseuransa tahdissa.

--

Charlesilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka Lucas Alwood, mutta mies ei ilmaissut sitä. Hänellä ei ollut myöskään erityistä kiinnostusta tähän nimettyyn omistajaan ja olisi ollut vielä vähemmän, jos olisi tiennyt tämän olevan hevosen sattumalta perinyt rekkakuski.
"Ymmärrän", hän totesi kohteliaaseen sävyyn ja korjasi Duffyn näyttävästi kimoutuvan takaosan malttamatonta sivuliikettä. Ori viuhtoi paksua, vaaleaa häntäänsä, kalusi kuolainta valkea vaahto ryntäät seitittäen ja nakkeli päätään. Mies ikävöi Paddyä. Hän rekisteröi katseellaan naisen istunnan ja apujen käytön ja pohti, oliko törmännyt tähän aikaisemmin.
"Missä käytössä hevonen on?" mies tiedusteli, sillä naisesta kysely olisi tunkeillut.

--

Ymmärsi vai? Allisonin teki mieli kohottaa toiselle kulmiaan, mutta hillitsi itsensä. Ei kannattanut alkaa haastaa riitaa. Mutta ajatus siitä, että aktiivisesti kilpaileva yläluokkaan kuuluva mies tajuaisi, millaista oli säätää omia aikataulujaan ja rahojaan vain, jotta saisi ratsastaa silloin tällöin. Ei hän pahalla tarkoittanut, mutta silmiin nousi huvittunut pilke.
”Dublin on pääasiassa kouluratsu, vaikka kyllä tämä hypätäkin osaa.” Allison vastasi nyökäten hevosen päätä kohti. ”Kisaaminen on tosin omistajan vastuulla, minä vain käytän tätä valmennuksissa säännöllisesti, jotta taidot eivät ruostu liikaa.”
”En olekaan tainnut ratsastanut tätä reittiä pitkään aikaan.”

--

Charles huomasi yllätyksekseen huvittuneen pilkkeen naisen silmissä. Hän harvemmin herätti ihmisissä huvitusta. Mies siristi silmiään ja pohti, että syyn täytyi olla jossain muualla.
"Northumberlandin maastot ovat hyvin monipuoliset", hän vastasi suhteellisen poissaolevasti smalltalkiin. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, millainen naisen vuokrauksen taustalla oleva aikapula oli: oliko se samaa laatua hänen kroonisen ajanpuutteensa kanssa. Vaikka mies normaalisti vähät välitti sosiaalisesta suotavuudesta, ei hän voinut kysellä yksityisasioita naiselta, jonka nimeäkään ei tiennyt.

--

No tämäpä sujui mukavasti. Keskustelu suorastaan lensi eteenpäin. Allison tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi ratsastusseuralleen ja keskittyi hetkeksi ympäristöönsä – ja hevoseen. Dublin liikkui oikein kivasti nyt. Hän oli hieman yllättynyt. Ehkä seura teki sillekin hyvää, kunhan hän pitäisi välimatkan oikeana vahinkojen varalta.
”Ehdittekö kilparatsastuksen lisäksi paljon muutakin?”
Pakko hänen jotain oli sanoa. Muuten he ratsastaisivat hipihiljaisuudessa koko matkan; vaikka olihan linnunlaulua mukava kuunnella. Hän lisäsi nopeasti vielä:
”Anteeksi, seuraan ratsastusuutisia hieman vaihtelevasti, joten en tiedä.”

--

Mies kohotti vaaleaa kulmaansa ja katsahti naista tutkivasti. Hänen oli vaikea sanoa pilailiko tämä hänen kustannuksellaan jostain syystä, ja se häiritsi häntä.
"Työskentelen ulkoministeriössä", Charles vastasi ja kannusti venkoilevan orin yli polulla olevasta lammikosta.
"Mitä te teette?" hän kysyi, kun sai vihdoin jokseenkin suotavan mahdollisuuden.

--

”Ai.” Hän enemmänkin muodosti sanan huulillaan kuin varsinaisesti sanoi sen. Ei hänen ehkä olisi pitänyt yllättyä – ei hän edes osannut sanoa oliko hän yllättynyt, mutta silti. Hän ei missään nimessä hävennyt omaa ammattiaan, mutta politiikan saralla työskentelevät olivat nyt kuitenkin hieman pikkukaupungin opettajaa isompia kihoja.
”Opetan.”, Allison vastasi varmalla äänellä, ”Queen Elizabeth High Schoolissa.”
Dublin oli huomannut toisen hevosen venkoilun ja keksinyt itselleenkin samansuuntaista puuhaa. Allison korjasi sen säätämistä tomerasti. Lammikon vesi hieman roiskui, mutta vettähän se vain oli. Pääasia, että tähän ei tuhlattu enempää aikaa.

--

"Todellako?" mies tiedusteli ja tarkasteli naista yrittäen päätellä, mitä tämä opetti. Se ei suinkaan ollut huono ammattivalinta.

--

”Kyllä.” Allison hymyili. ”Opetan englantia - ja olen luokanopettaja yhdelle ryhmälle, jotta homma ei vain loppuisi kesken.”

--

Miehenkin suupielet kohosivat asteen, mikä sai kalpeiden silmien jään sulamaan.
"Jos saan kysyä, miksi opettaja?" hän kysyi kyllästyen miettimään, mitä oli soveliasta kysyä.

--

”Saatte kysyä.” Allison naurahti. Sitten hän hiljeni hetkeksi. Niin miksihän? Miten tiivistää vuosien varrella kerääntyneiden mielijohteiden summasta jotain järkevää sanottavaa? Sanomalla asiat miten ne olivat, kai. Onneksi yksityiskohtia sai jättää pois, kun halusi.
”Sattumalta, jos totta puhutaan. Opiskelin englantia ja yksi opiskelutovereistani tähtäsi opettajaksi. Päädyin pitkän pähkäilyn jälkeen alalle hänen mukanaan.”
”Entä saanko esittää vastakysymyksen? Miten päädyitte kilpailemaan?” Luulisi, että ulkoministeriössä olisi ihan tarpeeksi töitä yhdeksi ammatiksi.

--

Charles kuunteli keskittyneesti silloin tällöin nyökäten ja tarkkaili orinsa tummia korvia. Maailma, jossa ura saattoi olla sattumaa tai jossa se oli valinnan tulosta, tuntui kaunokirjallisuudelta. Hän katsahti naista tämän esittäessä vastakysymyksen ja naurahti, sillä ei ollut varma, mitä vastata. Hänet oli lähetetty kilpailemaan lapsesta saakka; se oli olennainen osa ratsastamista - hänen perheensä ei harrastanut harrastamisen vuoksi. Hänen äitinsä omisti edelleen monta maan merkittävistä kenttähevosista, koulutti uusia ja tarjosi eläköityneille leppoisia päiviä Lilford Hallin tiluksilla.
"Kasvatuksen tuloksena, oletan", hän vastasi hetken mietittyään, "ja löydettyäni hevosen, jolla olisi rikos olla kilpailematta."

--

Allisonia puistatti ajatellakin mihin ammattiin hän olisi joutunut ”kasvatuksen tuloksena”. Pitkä ja ansioitunut ura sossun pummina ei loisteliaisuudestaan huolimatta houkuttanut yhtään. Hänen huulillaan kareilut hento hymynpoikanen hyytyi ajatuksesta.
”Tuon ratsastamanne?” Allison kysyi, silmäillen kiinnostuneena ruunikonkimoa. Hän toivoi, ettei kysymys kuulostanut epäkohteliaalta. Se ei ollut tarkoitus.

--

Duffy tuntui vaistoavan olevansa huomion kohteena, joten viskoi päätään ja yritti kiepahtaa kohti kotia, mutta hetken pyörimisen jälkeen asettui kulkemaan uudelleen menosuuntaan näyttävästi tanssahdellen.
"Ei, tämä on vielä raaka", Charles vastasi ja tarkoitti omaa mittapuutaan. Muille nuorten mestaruuden voittanut irlantilainen oli kaikkea muuta, "kilpailen pääasiassa Paddy Bluella." Mies ei olettanut, että mustaa puoliveristä vuokraava nainen seuraisi ratsastusta niin, että olisi perillä ruunan loisteliaasta menestyksestä eikä kokenut tarvetta mainostaa ainutlaatuisen hevosensa olympiavoittoa tai nimeä kenttäratsastuksen huipulla.
"Kilpailetteko te?" hän kysyi takaisin.

--

Kyllä tuo olisi hänelle kelvannut – tavallaan. Jos olisi ollut rahaa ja aikaa ja kiinnostusta, ehkä hän olisi ollut hieman kiinnostuneempi. Nykyisessä elämäntilanteessa hevosen vuokraaminen oli paras vaihtoehto. Omaa hän tuskin koskaan voisi hankkia, mutta olisiko sellaiseen tarvettakaan?
Dublin tanssahteli toisen hevosen mallista. Lenkkiseuralla riitti virtaa ja sitä oli myös omasta takaa. Hevonen halusi tehdä jotain. Esimerkiksi mennä johonkin, bongata puskasta viattomia hevosia syövän mörön… Dublin teki pienen hypähdyksen keskemmälle tietä ja Allisonin tasapaino, joka oli pysynyt kohdillaan kiitettävän hyvin hänen käskiessä hevosta lopettamaan sähläämisen, heilahti. Allison istui saman tien takaisin alas, vilkaisi nuivasti tien varrelle kasvanutta hevossyöjäpuskaa ja ratsasti hevosta päättäväisesti eteenpäin, sekä takaisin kohti tien reunaa. Ei tässä nyt vieraiden syliin tarvinnut hyppiä. Hänen teki mieli sanoa se hevoselle ääneen, mutta arveli, ettei ratsastusseura arvostaisi hänen huumoriaan.
”En sentään. Taitoni ja vapaa-aikani eivät ihan riitä.” Allison naurahti. ”Ratsastus sopii minulle paremmin harrastuksena.”

--

"Ymmärrän", Charles nyökkäsi uudelleen. Niitäkin ihmisiä oli. Hänellä ei ollut vapaa-aikaa laisinkaan ja hädin tuskin aikaa elämälleen, mutta sitä tulisi, kun Paddy jäisi eläkkeelle. Ajatus vihloi kipeästi, sillä papurikko oli ainutlaatuinen hevonen. Mies oli kieltäytynyt olympiapaikasta voittonsa jälkeen ja oli päättänyt lopettaa ruunalla kilpailemisen vielä, kun se voitti hyvissä voimissa, vaikka kilpaileminen oli molemmilla verissä. Sitä, olisiko se Burghleyn jälkeen kauden lopussa vai seuraavana vuonna, hän ei ollut vielä päättänyt.
"Ravaisimmeko?" mies tiedusteli, kun reitti oli vaihtunut hiekkapohjaiseksi, hiljaiseksi maalaistieksi pellon ja metsän välissä.

--

”Sopii minulle.” Allison vastasi reippaasti. Hän oli juuri ollut aikeissa ehdottaa samaa.  Jäämättä sen turhempia odottamaan ratsastusseuransa mallia nainen nosti ratsullaan ravin. Dublin pyrähti innoissaan eteenpäin. Se oli odottanut tätä ja olisi halunnut mielellään mennä lujempaakin; alkuun ravin tempo oli kaikkea muuta kuin tasainen. Allison hymähti hevoselle ja korjasi sen askellusta. Dublin harasi hetken vastaan, mutta tajusi kai sitten, että reissusta tulisi mukavampi, jos tyytyi kuuntelemaan ratsastajaa.
Tämä reitti vaikutti mukavalta ja ellei hän olisi asunut aivan toisella suunnalla, olisi tänne voinut tulla lenkillekin. Pitäisi ratsastaa tänne useamminkin. Allison antoi hiljaisuuden venyä ja keskittyi ratsastamiseen, jotta Dublin ei heti päässyt keksimään uutta temppua. Hän pohti mistä asioista toiselle saattoi enää puhuakaan… Lisää ratsastuksesta kenties? Säästä? Työstä?

--

Duffy liiteli eteenpäin takajalat voimakkaasti alle työntäen ja välillä askellusta lisäten. Ori kaarsi lihaksikasta kaulaansa valkeat, paksut jouhet hulmuten ja esiintyi seuralle miehen pitäessä hevonen kiireisenä jatkuvin pyynnöin. Hänellä ei ollut energiaa tai aikaa hevosen kanssa kulkusuunnasta vääntämiseen. Tuttu, hiljainen maalaistie taittui nopeasti reippaassa ravissa, ja Charles pidätti pelhamia kaluavan irlantilaisen käyntiin, kun tie päättyi asfaltoituun maantiehen, jota seuraamalla pääsisi Slaley Woodsin ulkoilureiteille. Ajatuksiinsa vajonnut mies tuntui muistavan seuralaisensa vasta nyt.
"Onko tämä teille tuttu reitti?" hän tiedusteli kohteliaisuudesta ja väisti juuri ja juuri hevosen yhtäkkiä ylös lyövän niskan, kun se nosti etusiaan päätään viskoen ja yritti kiepahtaa kohti kotia. Charlesin kasvot synkkenivät uhkaavasti, kun itsepäinen ratsu puski pidätteitä vastaan ja peruutti sitten pensaikkoiseen ojaan istahtaen hetkeksi kasvillisuuden sekaan, ennen kuin ponkaisi ylös ja melkein suisti miehen satulasta.
"Riittää", hän jyrähti hevoselle ja kannusti sitä eteen leukaperät kireinä. Mikä naurettava eläin.

--

Allison piti välimatkaa toiseen ratsukkoon sopivana. He ratsastivat yhä rinnakkain, mikä ei tietenkään ollut omiaan rauhoittamaan kahta energistä hevosta. Tajutessaan tien loppuvan pian Allison varautui jarruttelemaan Dublinin menoa. Onneksi alla oli koulutettu hevonen, joka tajusi siirtyä käyntiin, kun niin pyydettiin. Allison oli jäänyt hetkeksi hieman jälkeen toisesta, mutta tasasi nyt välimatkan takaisin.
”Ei oikeastaan… En muista olenko tullut tätä reittiä aikaisemmin. Entä te? Teettekö tämän lenkin usein?”

--

"Hevosenhoitajani saa sen ilon entistä useammin tulevaisuudessa", Charles vastasi synkeällä huumorilla ja kävi jatkuvaa, hienovaraista kamppailua hevosen kanssa, joka yritti päästä kääntymään kohti kotia, tanssi sivuttain ja viskoi kaunista päätään.

--

Allisonin teki mieli kysyä miksi. Se tuskin olisi sopivaa, mutta hän ei keksinyt muutakaan puhuttavaa. Parempi vähän rikkoa rajoja kuin ratsastaa ties kuinka pitkä lenkki painostavassa hiljaisuudessa.
”Miksi niin?” hän sortui lopulta kysymään äänensävyllä, jonka toivoi olevan uteliaan sijasta jotenkin neutraali.

--

Mies katsahti naista merkitsevästi ja suoristi venkoilevaa hevosta, joka tuntui pyrkivän sukeltamaan ojaan.
"Niin paljon kuin nautinkin kädenväännöstä tämän eläimen kanssa, en välttämättä kaipaa sitä päivittäin", hän vastasi ja jarrutti oria istunnallaan, kun sen kaviot koskettivat hiekkaisen ulkoilureitin pintaa valoisassa metsässä.
"Laukkaisimmeko?"

--

Allison vantassi miehen katseeseen vakaasti ennen kuin kääntyi katsomaan taas eteenpäin. Hänen suupieliään nyki, kun hän kuuli miehen vastauksen. Ei. Tuollaisen otuksen kanssa ei kovin moni jaksaisi tapella. Hänen kävi sääliksi ratsuttajaa, vaikka tämä olisikin alan ammattilainen… Mutta yläluokalla tuntui olevan tapa heittää ongelmansa muiden niskoille.
”Laukataan vaan.”

--

Duffy vaihtoi askellajia nakaten takapäätään ja kiihdyttäen niin, että kaviot heittivät kosteaa hiekkaa pitkälle taakse. Charles nousi luontevaan kevyeen istuntaan ja piti arvaamattoman hevosen kuolaintuntumalla pohkeidensa välissä. Ori oli tarpeeksi hankala ilmankin, että oppisi lisää keinoja heittää ratsastajia selästään tai pitää oma päänsä. Todellista edistymistä varten miehen olisi pitänyt käsitellä hevostaan päivittäin, mutta hänelle teki tiukkaa ehtiä Northumberlandiin edes viikonloppuisin. Hän oli pitkään haaveillut jättävänsä politiikan ja keskittyvänsä vain ratsastukseen, mutta Paddyn ura olisi ohi viimeistään ensi vuonna; Paddy oli kuitenkin ainutlaatuinen eikä Charles nauttinut Duffyn kanssa työskentelystä. Mies piti silmällä toista ratsukkoa silmäkulmastaan valmiina hidastamaan, jos ruuna väsyisi.

--

Maastolenkit tarjosivat aina hyvää lisätreeniä. Dublin laukkasi innoissaan – matkatoveri sai sen innostumaan entisestään ja hevonen venytti askeliaan. Tämä taisi olla vierekkäin ratsastamisen ikuinen pulma; hevoset innostuivat mielellään kilpailemaan. Ratsastajatkin tietty joskus. Allison muisteli, kuinka oli joskus nuorempana viilettänyt silloisten tallikavereidensa kanssa pitkin tallin lähellä olevaa peltoa – tosin hieman omin luvin ja ehkä jopa salaa. Silloin oli tosin ollut jo loppusyksy. He olivat silti saaneet huudot, sillä yksi poneista oli päässyt karkuun ja aiheuttanut tallilla suuren haloon. Silloin läksytystä oli ollut kamala kuunnella, mutta nyt muisto nauratti.
Hän pidätti Dublinia, joka alkoi kuumua liikaa. Jos laukkaa jatkuisi vielä pitkään, tässä voisi käydä hullusti.
”Hiljennetään hieman.” hän huikkasi toiselle ratsastajalle. Kuunnelkoon toinen tai ei. Hän voisi aina ratsastaa kaksikon kiinni.

--

Satuhevoseksi enemmän tai vähemmän ironisesti kutsuttu ori eteni vahvassa, pyörivässä laukassa pölläytellen hiekkaa kavioistaan. Se pureskeli melkein teatraalisesti kuolainta, käänteli suippoja korviaan ja nakkasi satunnaisesti päätään, mutta ei päässyt rynnimään ratsastajan alta. Charles ei kääntänyt päätään toisen ratsastajan pyynnön kuullessaan, mutta jarrutti omaa hevostaan välittömästi ensin istunnalla ja sitten pehmeällä kädellä. Duffy nakkeli niskojaan protestina, pukitti takajalkojaan heittäen, mutta kokosi ja hidasti laukkaansa. Mies katsahti naista kysyvästi ja antoi tämän valita tahdin loppureitille.

--

Dublin ei olisi halunnut hidastaa. Se painoi kädelle ja yritti rynniä alta pois. Pienen tappelun jälkeen ratsastajan tahto voitti… Tosin Allisonia ei huvittanut koettaa onneaan ainakaan heti perään. Hän antoi hevosen laukata hetken – hallinnassa ja kauniisti – ennen kuin hiljensi sen raviin.
”Paljonko meillä on matkaa jäljellä?” hän kysyi seuralaiseltaan.  Hän suunnisti yleensä paremmin kaupungeissa. Nyt hänen suuntavaistonsa tuntui jääneen lomalle.

--

"GPS taitaa olla vakiovaruste suurimmassa osassa nykypäivän puhelimia", mies totesi välittämättä siitä, että saattoi kuulostaa kylmältä. Hän ei olettanut, että nainen oli kiitollinen hänen seurastaan saati että tämä tarjosi jonkinlaista kohteliaisuutta; toinen ratsukko oli tullut hänen avukseen luupäisen ratsun heittäydyttyä hankalaksi. Charles oli hyvin tietoinen siitä, ettei hän ollut hilpeää, turhanpäiväiseen small talkiin ihanteellista seuraa. Hän vilkaisi olkansa yli Duffyn ravatessa pellon laitaa kulkevaa polkua korkein askelin.
"Mutta ymmärtääkseni väestö tällä seudulla on avuliasta", hän lisäsi pehmentääkseen sanojaan.

--

Vau… Allison harkitsi pitäisikö hänen tosissaan epäillä, että kaikki tuon sortin ihmiset syntyivät sisäänrakennetulla GPS:llä. Luultavasti pitäisi – tämä yksilö näytti ainakin itse uskovan niin.
”Ne joihin olen tutustunut ovat mukavia.”
Eivät tietenkään kaikki, mutta se oli vain luonnollista. Sitä paitsi mistä syystä hän nyt ventovieraalle alkaisi valittaa rasittavammista tuttavistaan. Vielä vähemmän mielellään hän puhuisi miehelle ystävistään. Ei tässä nyt avautumaan ollut tarkoitus ruveta.

--

Charles katsahti naista olkansa yli, mutta jatkoi matkaa hiljaisuudessa. Hän ei välittänyt sisällöttömästä smalltalkista, ja irlantilainen hänen allaan väreili kuritonta energiaa, mikä vaati ratsastajan huomiota. Matka taittui nopeasti hevosten ravatessa reippaasti sorapohjaisten maalaisteiden laitaa. Mies pidätti orin käyntiin, kun he palasivat asfaltoidulle maantielle, jonka varrella Rosings Parkin sisäänkäynti oli. Hän katsahti jälleen taakseen tarkistaen, että matkaseura oli edelleen mukana, vilkaisi hiljaisen tien olemattoman liikenteen ja käänsi hevosen tien yli Rosings Parkiin johtavalle, unohdetun puiston läpi kulkevalle hiekkatielle.
"Kiitos maastoseurasta", hän kiitti naista, ennen kuin laskeutui kimon selästä, nosti jalustimet ja käveli talliin taakseen katsomatta.

--

Kun he kääntyivät maantielle, ja Allison näki missä he olivat, hän ihmetteli miten ei ollut aikaisemmin tajunnut missä he olivat. Nyt kaikki oli taas tuttua. Kulunut maastoretki ei ollut muistuttanut hänen alkuperäistä suunnitelmaansa yhtään.  Hän vaipui ajatuksiinsa ja ratsasti rauhallista käyntiä toisen ratsukon perässä.
Allison havahtui ajatuksistaan vasta tallin pihassa, kun maastoseura kiitti häntä.
”Kiitos itsellenne.” Hän vastasi, mutta mies nosti silloin jo hevosensa jalustimia. Hän taputti Dublinia kaulalle ja laskeutui sitten sen selästä. Aikeissa vielä sanoa jotain hän kääntyi vain tajutakseen, että toinen ratsukko oli jo ottanut suunnan kohti tallia.