[Y] Jazzhands and desperation

Bailey avasi isot osittain lasiset pariovet ja astui sisään entisen ala-asteensa musiikkiluokkaan, jonka seinustoja koristivat erilaiset soittimet, kymmenet akustiset kitarat, nuottipaperien lokerot ja vaivalla ja rakkaudella musiikkiin saadut sertifikaatit.
Luokka oli nostalginen ja rakas paikka mutta nyt hieman pelottava, sillä ympyrässä selät häneen päin seisovat ihmiset olivat hänelle tuntemattomia. Hän jäi seisomaan orpona, alahuultaan hieman purren kun nämä ihmiset kääntyivät katsomaan tyttöä, joka oli pukeutunut mustiin polvista rikottuihin farkkuihin, harmaaseen t-paitaan jonka edessä oli printtikuva kirkkaankeltaisista auringonkukista. Olalla oli tummansininen tribaalikuvioinen reppu täynnä koulutavaroita, sillä hän oli pyöräillyt ala-asteelleen suoraan koulusta, joka oli loppunut juuri ja juuri tarpeeksi ajoissa. Ihmiset, jotka kutsuivat hänet seisomaan kanssaan rinkiin, olivat Hexhamin junioreiden showkuoro ja he olivat hyviä. Yksi monista syistä, miksi Bailey oli niin varautunut ja häntä jännitti. Hän suki hiuksiaan parempaan kuntoon, sillä hänestä tuntui että ne olivat aivan sotkussa pyöräilyn jäljiltä. Kullanvaaleat kutrit ylettyivät tyttöä vyöteisille mutta ne vaativat tasoitusta latvojen huonon kunnon takia. Ensi viikosta niistä lähtisi 10cm pituutta mikä saisi ne tosin tuntumaan paljon terveemmiltä. Nuoret olivat nuorimmiltaan 10-vuotiaita ja vanhimmat vaikuttivat hänen ikäisiltään tai hieman vanhemmilta. Hänet oli kutsunut rinkiin kuoron johtaja, nuori pitkä nainen. Hänellä oli tummanruskea polkkatukka ja hymyilevät tummat silmät. Hän toivotti Baileyn tervetulleeksi iloisesti, esitteli itsensä Rileyksi ja pyysi esittelemään itsensä muullekin ryhmälle.

"Moi", tyttö aloitti ja katseli mustasankaisten lasiensa takaa varoen ringissä seisovia tyttöjä ja poikia ja ryhmän vetäjää. "Oon Bailey, 15-vuotias. Oon laulanut koko ikäni ja käyn laulutunneilla ja soitan pianoa ja vähän kitaraa." Hän taukosi hetkeksi ja pohti mitä sanoisi, sillä Riley oli kehottanut kertomaan harrastuksista myös. "Mulla on oma poni, jonka kanssa kisaan kansallisella tasolla kenttäratsastusta." Tuntui tyhmältä kertoa näille ihmisille Blakesta, sillä eihän heitä voisi kiinnostaa hevoset vähääkään. Laulaminen, musikaalit ja kuorokisat olivat varmasti heille koko elämä - toisinkuin hänelle. Osasyy miksi Baileystä tuntui epäilyttävältä olla täällä mutta hänen laulunopettajansa oli halunnut hänet tähän ryhmään. Hänen mielestään Bailey sopisi joukkoon ja nauttisi siitä. Hän itse ei ollut aivan varma.

"Hei Bailey", rinki vastasi yhteen ääneen. Bailey pystyi kuulemaan heidän hiotut harmoniansa pelkästään jo puheen läpi. Ryhmään kuului noin kymmenen tyttöjen lisäksi myös kolme poikaa, joista yksi näytti hänen ikäiseltään. He olivat varmasti todella hyviä. Riley vaikutti tyytyväiseltä ryhmänsä uuteen lisäykseen, Bailey oli käynyt laulamassa hänelle koe-esiintymisen muodossa viime viikolla. Muut eivät tienneet hänen taidoistaan eikä Baileykään ollut varma kelpasiko ryhmään tai uskaltaisiko laulaa heidän edessään. Eihän hän ollut edes esiintynyt pitkään aikaan - viimeksi kevätjuhlassa ja siitä oli ikuisuus.

"Noniin, sitten siirrytäänkin jo eteenpäin", Riley sanoi pirteästi ja läpäytti käsiään yhteen. "Ennenkuin tehdään mitään perusharjoituksia voisitte tekin esittäytyä Baileylle, eikö niin?" Osa nuorista näyttivät siltä ettei heitä voisi vähääkään kiinnostaa tutustumisleikit. Bailey arveli että uusia jäseniä tuli harvemmin, mikä tarkottaisi sitä että hän olisi silmätikkuna. Tytön katse kävi jokaisessa jäsenessä kun he kertoivat nimensä. Fiona, Hanna, Georgia, Max, Delilah, Jocelyn, Iris, Annie, Melissa, Riana, Jonathan ja Marvin. Max ja Georgia olivat selvästi nuorimpia kun taas Riana ja Jocelyn vaikuttivat Baileyta vanhemmalta. Esittäytymiskierroksen jälkeen Bailey nyökkäsi ja nielaisi, sillä ei haluaisi unohtaa muiden nimiä.
"Aloitetaan äänenavauksella. Bailey tule sinäkin mukaan ihan rauhassa", Riley totesi ja kuoro aloitti harjoitukset kuten minä tahansa torstaina. Bailey tunsi olevassa hukassa ja tunsi muiden katseet. He kuuntelivat häntä aivan varmasti ja arvostelivat. Bailey sai tietää, että kuoro kävi muutaman kerran vuodessa pohjois-Englannin showkuorokisoissa ja oli pärjännyt viime vuoden kisoissa ensi kertaa pitkästä aikaa hyvin ja päässyt finaaliin. Tänä vuonna edessä olisi siis näytön paikka. Edessä oli myös myöhemmin syksyllä muutamien Hexhamin koulujen kesken järjestettävä musikaali, josta paljastuisi lisätietoja myöhemmin. Riley kehotti kuorolaisia osallistumaan aktiivisesti musikaaliin ja hakemaan rooleihin, jos sopivia avautuisi. Monet innostuivat musikaalista hurjasti mutta Bailey ei uskaltanut. Ei hän uskonut saavansa rooleja kuultuaan kuinka muut lauloivat. Tai päätyisi taakse esittämään puuta. Muutamilla oli aivan upeita ääniä. Heillä oli myös paljon esiintymiskokemusta, mitä hänellä ei. He vaikuttivat ulospäinsuuntautuneilta ja olivat kaikki keskenään hyviä ystäviä. Kun he ideoivat tulevan lukukauden numeroille aiheita ja tanssikoreografioita Bailey tarkkaili muita eikä uskaltanut esittää omia ajatuksiaan. Heillä oli paljon sanottavaa ja selvästi Riley antoi mielellään heidän vaikuttaa. Ehdotukset vaihtelivat Disneyn, Broadwayn, tämän syksyn hittikappaleiden ja jazzin välillä. Ryhmä oli täynnä erilaisia persoonia. Bailey itse innostui eniten Disney-musiikista, sillä se oli hänelle tuttu ja rakas aihealue.

Kun treenille varattu tunti loppui Bailey nousi tuoliltaan ja nosti repun olalleen. Lukuvuoden ensimmäiset treenit eivät kuulemma vielä sisältäneet paljoa tanssimista tai laulamista mutta Bailey saisi vielä tilanteen todistaa taitonsa. Se kuulosti hänestä lähinnä pelottavalta. Hän antoi muun kuororyhmän porhaltaa edeltä ulos ja kova puheensorina, nauru ja spontaani laulaminen säestivät heidän matkaansa. Bailey ei muistanut milloin olisi viimeksi tuntenut itsensä näin ulkopuoliseksi. Hän heitti hyvästit Rileylle lähtiessään ja käveli vanhan koulunsa eteen jätetylle pyörälle. Osa kuorolaisista oli jäänyt koulun eteen, ehkä odottamaan kyytejä tai vain juttelemaan.
"Hei Bailey!" tummahiuksinen, siro ulkomaalaisen näköinen tyttö - jonka nimeksi Bailey muisti Delilahin - huudahti Baileylle ennenkuin hän ehti kiirehtiä heidän ohitseen kotiin.
Bailey talutti pyöränsä pienen porukan luo.
"Tosi kiva saada sut mukaan meidän kuoroon", tyttö toivotti iloisesti hymyillen. Lähempää katsottuna Delilah oli varmaankin etelä-Amerikkalaista perimää. Tämän luona oli myös Fiona, vaaleahiuksinen ja vahvasti meikattu tyttö ja Jonathan. Jonathan oli pitkä ja pelottavan itsevarma muttei varmastikaan paljoa häntä vanhempi. Molemmat nyökyttelivät kun Delilah kehui häntä. "Hyvä saada uusia jäseniä!"
"Joo, ja muutaman voisi laittaa samalla pois", Fiona sanoi silmiään pyörittäen ja sai Jonathanin nauramaan.
"Kenestä puhutte?" Bailey kysyi kiinnostuneena.
"Kaksosista", Fiona tuhahti ja Jonathan selvensi. "Georgia ja Max", hän sanoi ja jatkoi, "He osaavat ehkä laulaa mutta eivät tanssia ja ovat niin nuoria ettei heistä oikein ole mihinkään."
"Ai", Bailey sanoi ja rutisti pyöränsä ohjaustankoa. Ehkäpä he juorusivat hänestä samalla tavalla vielä joku päivä. "Mun pitää mennä, paljon läksyjä ja kaikkea", Bailey vastasi sitten. Hän nousi pyöränsä selkään ja vilkutti nopeasti toisille moikat.
Hän kuuli perästä Fionan sanovan, "Noniin onnistuttiin sitten pelästyttämään se menemään."

Oli kulunut muutama tapaamiskerta ja Bailey ei ollut varma sopiko joukkoon. Hän ei uskaltanut laulaa vielä kunnolla ja häntä ärsytti pidätellä. Delilahin, Fionan ja Jonathanin kanssa hän oli vaihtanut muutaman sanan joka tapaamisen jälkeen mutta siihen se olikin jäänyt. Baileyn viimeinen tunti koululla oli peruttu jonkin opettajien tapaamisen takia ja hän oli siksi päätynyt ennen showkuoron treenejä auditorion flyygelin ääreen. Hän kokeili upean pianon koskettimia ja alkoi soittamaan sulavin liikkein viimeisimmillä pianotunneilla harjoiteltuja sävelmiä. Hetken soitettuaan Bailey pysähtyi ja huokasi. Flyygeli oli upea ja kuulosti mahtavalta, vaikkei hänen soittonsa ollut varmaankaan parasta mitä se oli kokenut. Katseltuaan hieman ympärilleen, varmistuakseen että oli yksin - hän laski sirot sormensa mustavalkoisille, pehmeille koskettimille uudestaan. Tytön mieleen muistuivat ihanan John Legendin ja Meghan Trainorin biisin sanat.

"I found myself dreaming
In silver and gold
Like a scene from a movie
That every broken heart knows we were walking on moonlight
And you pulled me close
Split second and you disappeared and then I was all alone"

Sanat veivät Baileyn mukanaan laulun tunnelmaan eikä hän huomannut Jonathania lasioven toisella puolella. Bailey heräsi ulkomaailmaan vasta kun poika yritti päästä mahdollisimman hiljaa sisään auditorioon mutta itsestään sulkeutuva ovi kolahti kiinni hänen jäljestään. Bailey avasi silmänsä säpsähtäen ja katsoi hiljaa Jonathanin suuntaan, hieman punastuen.

"Umm, sori", Jonathan ehdotti ja oli pysähtynyt lasiseinän eteen, muutaman metrin päähän. "Ei ollut tarkoitus keskeyttää."
Bailey katsoi Jonathania hetken, häkeltyneenä ja osaamatta sanoa mitään. Oli niin noloa, että hän oli kuullut hänet laulamassa näin ja vielä nolompaa että hän ei ollut huomannut. Ja kaiken päälle hän ei edes saanut sanaa suustaan.
"Eii se mitään", hän sai sanotuksi ja suki puoliksi auki laitettuja hiuksiaan hermostuneena eleenä. Mahtavaa, hän oli asettanut itsensä ihan idiootin asemaan komean pojan edessä.
"Tuo on mahtava biisi", Jonathan sanoi hetken päästä ja heitti reppunsa maahan selältään. "Ja, sä lauloit sen tosi hyvin." Bailey ei huomannut pojan epäröintiä vaan katsoi tätä hieman epäluuloisena.
"Ai, kiitos", hän sanoi hetken päästä hymähtäen hieman. Hän ei ollut tottunut saamaan kehuja laulu- tai soittotaidoistaan, vaan lähinnä ratsastuksen puolella. Lauluopettajakin tuntui aina vain puskevan häntä pidemmälle eikä antanut kehuja turhemmin.
"Oikeasti", Jonathan sanoi ja astui lähemmäs. "Eikä sun ois tarvinnu lopettaa mun takia", hän sanoi hieman virnistäen.
"Ääh", Bailey sanoi hieman naurahtaen ja antoi suojansa hieman laskea. "En olis osannut jatkaa..."
"Miten päädyit sitten showkuoroon, jos et uskalla laulaa toisen kuunnellessa?" hän kysyi huvittuneena.
"Hyvä kysymys", Bailey sanoi hiljaa ja kohautti olkiaan. "Laulunopettajani idea. Tai siis, pidän kyllä tästä. En vain oo koskaan tehnyt mitään tällaista."
"Ymmärrän", Jonathan sanoi hetken päästä. "Kun mä liityin tähän kuoroon vuos sitten en ollu laulanu olkkarini ulkopuolella kertaakaan."
Paljastus huvitti Baileytä hieman, sillä kuulemansa perusteella Jonathan oli todella taitava ja luonteva laulaja. "Mitä?", hän naurahti hieman ja siirtyi flyygelin penkille sivuttain istumaan.
"Juujuu", Jonathan väitti ja hymyili. "Äitini pakotti minut tänne ja ajallaan opin pitämään tästä todella. Meillä on joka vuosi pohjois-Englannin upeimmat esiintymisasut", hän vinkkasi virnistäen.
"No wau", Bailey sanoi. "Sittenhän en voi vastustaa. Miksi muuten tulit jo nyt?", hän kysyi sitten. Olihan Jonathan tullut auditorioon jo puolelta.
"Aa joo, samaa tekemään kun sinäkin. Laulamaan omassa rauhassani", poika kertoi. "Paitsi etten osaa soittaa pianoa yhtä hyvin kuin sä, meinasin käyttää ihan kitaraa."
"Ja nyt minä valtasin tän luokan ennen sua, etkä pääse soittamaan ennen treenejä."
"No, ei se haittaa. Tuollahan noita kitaroita on, voinhan mä nytkin vielä soittaa", Jonathan sanoi ja asteli hakemaan itselleen kitaran istuen sitten flyygelin ja Baileyn viereen tuolille.

Jonathanin sulava kitaransoitto kuulosti mahtavalta. Akustinen vaalea kitara oli kuin pojan käden jatke ja biisi, jota Bailey ei tunnistanut mutta josta piti todella, kuulosti Jonathanin laulamana mahtavalta ja kertoi tarinaa. Bailey ei uskaltanut tuijottaa mutta hymyili kun Jonathan lopetti.
"Olet taitava", tyttö onnistui töksäyttämään.
"No, tätä on tullut harjoiteltua", Jonathan sivuutti kehut hymähtäen. Hän rämpäytti kitaran kieliä kevyesti ja nousi viemään kitaran takaisin paikalleen. Samaan aikaan Riley läväytti auditorion ovet auki ja tervehti flyygelin edessä istuvan Baileyn ja Jonathanin tuoden mukanaan lähes kaikki muut kuorolaiset.

Jonathan ei tuntunut enää niin pelottavalta. Poika oli oikeastaan mukava ja kohtelias. Muutaman kuorokerran jälkeen Bailey ei enää ymmärtänyt miksi oli jännittänyt pitkää poikaa ja hän ystävystyi niin Jonathanin kuin Fionan ja Delilahin kanssa. Hän ei ollut enää silmätikku kuorossa ja oli selvästi ystävystynyt oikeiden ihmisten kanssa, sillä he ottivat hänet mukaan juttuihinsa mielellään. He eivät asuneet häneltä kaukana ja vaikka nuoret kävivätkin eri kouluja, alkoivat he olemaan vapaa-ajalla yhdessä kuoronkin ulkopuolella.

Olikohan se vain Baileyn kuvitelma, vai olivatko he nykyään kokoajan ostoskeskuksessa? Baileytä ei tosin haitannut se. Hän karkasi Fionan, Delilahin ja Jonathanin seuraan paljon mieluummin, kuin istui kotona nenä koulukirjoissa. Loputtomat läksyt ärsyttivät häntä ja pimenevät illat väsyttivät häntä. Edessä häämöttävät GSCE:t kummittelivat jo nyt tytön mielessä mutta kirpeä syysilma ja ystävien seura saivat useimmiten ajatukset pois koulu- kuin hevoshuolistakin.

He kävelivät käsi kynkässä Hexhamin keskustassa. Jonathan hänen vasemmalla puolellaan ja Fiona toisella. Delilahilla oli flunssa, joten hän ei ollut tänään mukana. Tummatukkaisen, pirteän tytön paikka keskeltä oli tyhjä mutta heillä oli silti hauskaa. Jonathanin läheisyys toisella puolella lämmitti viileässä ilmassa ja vaalean tytön kylkeä kihelmöi enemmän kuin hän uskalsi itselleen myöntää silloin kuin pojan kylki osui hänen omaansa heidän kävellessä. Okei, ehkä Bailey oli hieman ihastunut mutta se ei muuttaisi mitään. Hän ei näyttänyt sitä ulospäin - ei kehdannut eikä halunnut. Heidän ystävyytensä ja neljän kopla eivät saaneet tuhoutua.
Bailey oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja mustaan neulehuiviin, tummansinisiin korkeavyötäröisiin farkkuihin ja vaaleansiniseen paitaan. Siroja sormia suojasi kylmäävältä tuulenvireeltä ohuet hanskat. He tulivat ostoskeskuksen pääsisäänkäynnille ja pääsivät sisälle lämpimään, jossa Bailey nyhtäisi hanskansa taskuunsa.

"Olisiko reissu kauppaan mitään?" Fiona ehdotti virnistäen ja viittasi pieneen ruokakauppaan vastapäätä heitä. He harva se päivä ohittivat sitä tyhjin käsin ja tämäkään päivä ei tulisi olemaan poikkeus. Kaupassa he kulkivat läpi turhien osastojen kunnes pääsivät mahdollisimman epäterveellisten tavaroiden pariin. Bailey nappasi käsiinsä keksipaketin, Jonathan limua ja Fiona irtokarkkeja. Ostostensa kera he änkivät istumaan penkille ja Bailey avasi keksipakettinsa ja tarjosi niitä kavereilleen, jotka napsivat itselleen pyöreitä suklaakeksejä mielellään.
"Istutaankohan me tässä vielä viidenkin vuoden päästä?" Fiona naurahti hetken päästä ja nappasi punaisen hedelmäkarkin suuhunsa. "Jos istutaan, annan teille kaikille kakskymppiä", vaalea tyttö nauroi.
"Ai lupaat ihan?" Jonathan naurahti ilkkuen perään. "Siinä tapauksessa varmasti istumme", poika hörähti.
"Mitä menitkään tekemään", Bailey nauroi Fionalle joka näytti kieltä kavereilleen ja nappasi käteensä pussista uuden karkin.
"Oltaisiin me aika säälittäviä, jos ei oltaisi edetty viidessä vuodessa mihinkään. Se on niin pitkä aikakin", Fiona sanoi hetken päästä.
"Ollaan silloin jo 20-vuotiaita", Bailey sanoi pohtien. Hän ja hänen tulevaisuutensa - asia, joka oli hänelle täysi mysteeri. "Toivottavasti olen siihen mennessä jo keksinyt jotain tekemistä elämääni. Muutakin kuin koulujuttuja", tyttö tuhahti.
"Et nyt aloita niiden koulutehtäviesi kanssa", Jonathan sanoi toruen. "Kaadan muuten nämä kalliit limut päällesi", hän kiusasi ja yritti puskea kiinniolevaa pulloa Baileyn päälle.
"Eii!" Bailey huudahti nauraen ja taisteli vastaan käpertyen kasaan. "Kuvittele millaiseksi mun tukkani menisi jos vuoraisit sen sokerilitkulla", hän parahti ja Jonathanin käsi ja pullo lähtivät pois.
"Älä sitten höpötä koulusta, nyt on lauantai", Jonathan sanoi tekaistun loukkaantuneesti ja Fiona nyökytteli toisella puolen.
"No anteeksi", Bailey huokaisi ja hymähti.

Tyttö oli epätoivoisen tietoinen Jonathanista hänen vieressään istumassa. Ajatukset harhailivat kun lyhyt hiljaisuus laskeutui kolmikon välille. Bailey yritti keskittyä vaaleisiin hiussuortuviinsa, jotka laskeutuivat pitkinä hänen rinnustensa yli lanteille asti. Hän suki niitä ja asetteli ne laskeutumaan mahdollisimman suoraan.
"Oletko koskaan leikannut hiuksiasi?" Jonathan töksäytti hetken päästä ja Bailey tajusi pojan katselleen hänen puuhasteluaan. Hän korjasi hieman ryhtiään ja katsahti pojan suuntaan.
"No en moneen vuoteen ainakaan", Bailey sanoi hymyillen. "Ei ne aina ole näin pitkät olleet."
"Sulla on ihanat hiukset", Fiona sanoi kadehtien. "Älä ikinä leikkaa niitä ja katsotaan millaiset ne on viiden vuoden päästä", hän ehdotti.
"Kiitos", Bailey vastasi kaverilleen vaikkei aina pitänyt hiuksistaan. Ne olivat välillä mahdottoman tiellä eivätkä tahtoneet asettua. Siltikin leikkaaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Pitkät vaaleat kutrit olivat osa häntä. "En kyllä voi luvata", hän vastasi silti. "Nehän laahaisivat varmaan maata jo siinä vaiheessa, miten mä ratsastaisin tai tekisin mitään muutakaan?"
"No mutta ajattele nyt, olisit Hexhamin Tähkäpää", tyttö nauroi. "Pääsisit lehteen pohjois-Englannin pisimmän tukan omistajana ja susta tehtäisiin artikkeli ja otettaisiin hieno kuva ja kaikkea. Voisit mainita sun youtubekanavan ja saisit sikana uusia seuraajia...", Fiona unelmoi.
"Ja pääsisit Guinnesin ennätystenkirjaan tietenkin", Jonathan ehdotti ja nauroi. Bailey jakoi pojalle epäuskoisen ilmeen. "Joopajoo."
"Mutta mikä youtubekanava...?" Jonathan kysyi hetken päästä.
Bailey ja Fiona jakoivat hetken katseet. "Etkö tiedä?" Fiona kysyi. "Bailey on kuuluisa internetissä."
"Niin joo, en mä oo tainnut kertoa..." Bailey sanoi hieman nolona. "Mulla on siis youtubekanava, johon laitan videoita musta ja Blakesta ja kaikesta, vlogeja ja sellaisia. Fionan luokituksen mukaan olen näköjään kuuluisa, mutta ei mulla ole kuin 20 000 seuraajaa."
"Oikeasti, se ei ole niin paljoa kun vertaa oikeasti suosittuihin youtubereihin", Bailey väitti vastaan kun Fiona katsoi tiukkana ja Jonathan yllättyneenä.
"Älä valehtele, oikeasti?" Jonathan sanoi katsoen ensin Baileytä, sitten Fionaa. "Toi on tosi siistiä!"
Bailey hymyili hieman huultaan purren Jonathanin ihailulle. "Se on ihan mukavaa, voin tehdä joskus videon kuorosta jolloin teistäkin tulee julkkiksia."