No shame

Koeviikot eivät olleet tuskaa vain oppilaille. Jokainen tehty koe tarkoitti tarkistettavaa koetta opettajalle ja siinä missä oppilaiden tarvitsi tehdä yksi koe päivässä, oli opettajien tarkistettava lukuisia. Aikataulut painoivat päälle ja päivät venyivät pitkiksi – unelle jäi vain vähän aikaa. Ratsastamisesta saattoi tuskin haaveilla.

Sitä makeammalta maistui kuitenkin vapaus, joka raatamisen jälkeen koitti. Perjantaina Thomas ei edes miettinyt muuta, vaan ajoi suoraan koulupäivän päätteeksi tallille, suitsitti Kikin ja suuntasi metsään satuloitta. He ratsastaisivat pitkän ja rauhallisen lenkin ja nauttisivat joka sekunnista. Viikonloppuna ehtisi sitten raatamaan ratsaillakin.

Ratsastaminen väsyneenä ei ollut paras idea, joskin parempi, kuin autolla ajaminen. Siinä missä auto olisi suistunut tieltä ajajan nukahtaessa, pysähtyi hevonen kiltisti odottamaan. Eikä Thomas nyt sentään nukkunut – mitä nyt vähän nuokkui. Ja heräsihän hän siinä vaiheessa, kun luiskahti pehmeän ja pyöreän tammansa selästä alas tantereeseen. Hän istui pöllästyneenä takaisin ylös ja pälyili villisti ympärilleen. Kiki oli pysähtynyt hänen viereensä mutustelemaan laiskasti ruohoa ja kaikki vaikutti rauhalliselta ja normaalilta. Mitä nyt hän oli juuri humpsahtanut alas mitä rauhallisimman tammansa selästä. Miten noloa! Thomas pälyili noustessaan uudelleen ympärilleen. Toivottavasti kukaan ei ollut sentään nähnyt.

[ Silkki! ]

// Täältä me vihdoin saavutaan! //

Bex oli melko varma, että hänen äitinsä kuvailisi tällaista käytöstä vastuuttomaksi, uhkarohkeaksi ja murtuneiden luiden kerjäämiseksi. Hän kutsui tätä maastolenkiksi uudella ruunallaan. Punaruunikko täysiverinen kulki korvat hörössä ja pää korkealla pitkin hiekkaista tietä. Hän oli toki ratsastanut Twisteriä ennen tätä kentällä, ei hän nyt aivan vastuuton ollut. Mitä nyt lähtenyt maastoon kun oli kyllästynyt pyörimään ympyrää hiekkaisella pohjalla. Punaruunikko oli jo aiemmin osoittanut täysipäisyyttä kun he olivat käyneet kävelemässä narun päässä ympäri lähimaastoja. Toki hevonen oli jäänyt katselemaan uusia maisemia sekunniksi tai pariksi, mutta hän luotti täysiverisen järkeen. Ei Twister showta aiheuttaisi.
Paitsi ilmeisesti nyt, kun metsäinen polku sukelsi kulkemaan kahden pellon välistä. Ruuna heitti päänsä korkealle ja lähti kiihdyttämään käyntiaskeltaan, kunnes rikkoi lyhyelle raviaskeleelle. Etuosa ravasi, takaosa käveli, hevonen seilasi polun laidalta toiselle ja korskui silmät muljahdellen. Hän istui syvälle mustaan estepainotteiseen satulaan ja hengitti syvään. Mitä ikinä tapahtuisikaan, hän ei putoaisi. Sehän tarkoittaisi, että äiti oli ollut oikeassa.

Kun avoin tila jäi taakse ja edessä kohosivat jälleen vehreät puut ja pensaat, Twister rauhoitti kulkunsa rentoon käyntiin ja pärskähti kuin sanoen että vau, kaikkeen täälläkin törmäsi. Bex pudisteli päätään huvittuneena. Punaruunikko oli varsinainen persoona. Ava oli sanonut Twisterin olevan järjestelmällisempi ja tarkempi kuin hän, eikä hän voinut rehellisesti väittää vastaan. Tänäkin aamuna hän oli joutunut luovuttamaan, kun ruuna ei ollut suostunut nostamaan oikeaa kaviotaan vaan halunnut, että hän puhdistaisi vasemman puolen ensin.
Bex nautti rennosta käynnistä ja pitkäaskelisesta ravista mutkitellessaan polkuja pitkin maastojen halki. Vaikka Twister oli viettänyt useamman viikon laitumella ilman muuta liikutusta, oli ruuna edelleen näyttävässä kunnossa laukkaradoilta. Hän tunsi lihasten työskentelyn kun hevonen työnsi itseään takaa eteen jokaisella raviaskeleella ja taputti kaulaa, joka kannatteli jaloa päätä turhankin korkealla, jos ajatteli kouluratsastuksen vaatimuksia. No, mitäpä pienistä. Hän ehtisi kouluttaa hevosensa syksyn ja talven aikana täyttämään kaikki toiveensa ja pääsisi keväällä starttaamaan kenttäuran ruunan kanssa. Nainen havahtui ajatuksistaan huomatessaan satulattoman hevosen vähän matkan päässä. Hän pidätti ratsunsa varovaisesti käyntiin ja tuijotti uteliaana hauskanväristä kylmäveristä. Vasta sen jälkeen hän huomasi maasta nousevan miehen.
"Kaikki kunnossa?" Hän huikkasi pysäyttäen ruunansa, joka katseli pää korkealla uutta tuttavuutta. Bex hymyili rennosti lihaksikkaan ratsunsa selässä välittämättä siitä, miten hevonen otti muutaman levottoman sivuaskeleen. Jos hän jotakin ruunastaan tiesi niin sen, että hevonen ei koskaan lähtisi viemään häntä. Pidätteet menivät aina läpi, jopa silloin kun he nelistivät täydellä vauhdilla tasaisella nummimaalla. Eihän kukaan olisi voinut vastustaa kiusausta koettaa, miltä laukkaratsun neli tuntui! Eihän? No, hän ei ainakaan ollut voinut, vaikka olikin jälkikäteen saanut huudot äidiltään.

Thomas

Thomas oli hypätä nahoistaan kuullessaan häntä puhuttelevan äänen vasemmaltaan. Hän käännähti säikähtäneenä ja tarttui vaistonvaraisesti Kikin ohjaksiin. Tammastaan hän ei luopuisi, vaikka selän takana olisi odottanut millainen murhamies.
"Loistavasti!" mies ilmoitti liiankin nopeasti. Hän pälyili uudelleen ympärilleen ja ainoastaan toinen ratsukko osui hänen silmiinsä. Thomas oli melko varma, että hänen helottavat poskensa tekivät oikeutta punaisena leiskuvalle parivaljakolle. Hän mietti kuumeisesti, oliko naiseksi osoittautunut puhuttelija nähnyt hänen humpsahduksensa. Ainakin se oli herättänyt hänet takaisin eloon. "Minä vain... pudotin jotain ja öh, etsin sitä", hän selitti vaivautuneesti ja pidätteli Kikiä, joka pyrki tervehtimään toista hevosta. Se höristi korviaan ja taivutti kaulaansa ruunaa kohden.

Thomaskin kiinnitti hevoseen nyt enemmän huomiota. Hän tunnisti ruunan Rosings Parkista ja vaikka nainen ei pikaisella silmäyksellä vaikuttanutkaan tutulta, hän päätteli tämän olevan ruunan omistaja tai ratsuttaja.
"Anteeksi, Kiki on ihan mahdoton", Thomas pahoitteli tuskastuneesti Kikin nykiessä itseään ruunan luo. Hän hyssytteli tammaa ja työnsi kypäränsä alta karkaavia punaisia suortuvia pois kasvoiltaan. Tuskanhiki iski pintaan ja mies tunsi olonsa hermostuneeksi ja kainoksi annettuaan huonon ensivaikutelman itsestään. Maan alle vajoaminen kuulosti hyvältä idealta juuri nyt.

Bex nauroi lämpimästi miehen vakuuttelulle, eikä kysellyt sen enempää. Jos kaikki kerran oli kunnossa niin hyvä, hän ei halunnut joutua soittelemaan ambulansseja tai etsimään irtipäässeitä hevosia. Hän puri alahuultaan ettei möläyttäisi mitään harkitsematonta miehen selitykselle, sillä hänen huumorintajunsa tuntui vaativan usein hieman totuttelua. Joskus oli vain parempi olla hiljaa, niin ei päätyisi vahingossa loukkaamaan ketään.
"Kiki näyttää uteliaalta, ei siinä ole mitään väärää", hän hymyili vastauksensa halki ja antoi ruunalleen hieman pidempää ohjaa, jotta punaruunikko saattoi venyttää kaulaansa kohti hauskanväristä tammaa. "Hevosesi on varsin upean värinen", punapää totesi. Hän rakasti hauskanvärisiä eläimiä, mikä oli varmasti yksi syy sille, että hänen riiviöponinsakin oli ruunivoikko.

Twister pärskähti ja otti muutaman sivuaskeleen tanssahdellen kaula kaarella kuin hevonen, joka tiesi oman arvonsa. Tällä hetkellä ruunalla ei tosin ollut suurta arvoa kenellekään muulle kuin hänelle, joten ehkä hevonen vain päätyi esittämään parhaita puoliaan tammalle. Bex hymyili leveästi mukaillessaan hevosensa kärsimättömiä tanssiaskelia, eikä korjannut ruunaansa kovinkaan vaativasti.
"Tuletteko Rosings Parkista?" Hän uteli. Hän ei tunnistanut hienon kilpatallin hevosista muita kuin Corinnen upeat kilparatsut, ja nekin suurimmalta osin vain siksi että Jamie ratsasti niitä, sekä tietenkin kenttälegenda Paddy Bluen. Heidän pieneltä ratsastuskoulultaan suloinen suomenhevonen ei ainakaan ollut (kyllä hän sentään ne hevoset tiesi, joille heitti heiniä eteen joka päivä!), mutta olihan lähistöllä muitakin talleja. Riippui tietenkin, minkä määritteli lähiympäristöksi. Hänen mielestään Greenridge oli aivan Rosings Parkin naapurissa, mutta muutama heillä käyvistä tuntilaisista puhui matkasta Rosings Parkiin kuin se olisi vähintäänkin neljän tunnin pituinen. Hänellä ei ainakaan ollut kestänyt neljää tuntia samoilla Greenridgen pihasta Rosings Parkin maille, joissa maastoretkistä tuli aina suuria seikkailuja.