[Y] Elävältä haudattu

Yleensä tenttiin valmistautuminen oli lastenleikkiä, kun lakipykälien säädökset tarttuivat mieleen halusi niitä sinne tai ei. Tänään Euphemia Hepburn ei kuitenkaan malttanut keskittyä päänsä paksuiseen kirjaan, joka lojui sängyllä hänen edessään. Hänellä oli outo tunne, kuin jokin olisi puristanut hänen rintakehäänsä niin, ettei hän ollut saada henkeä. Sitä tapahtui yhä useammin, ja jostain syystä nimenomaan silloin, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.
Äiti oli soittanut hänelle tänään, kai tiedustellakseen velvollisuudentunnosta kuulumisia ensimmäistä kertaa kuukauteen, mutta sekin keskustelu oli ajautunut luennoksi siitä, ettei hän tehnyt tarpeeksi tulevaisuutensa eteen. Kuinka hän odottaisi ikinä saavansa paikan hyvästä firmasta, jos laiskottelisi jo opinnoissaan? Saati sitten nousevansa osakkaaksi.

Mutta Effiestä tuntui, ettei hän muuta tehnytkään kuin töitä. Hän ei ollut käynyt opiskeluvuosinaan yksissäkään juhlissa, eikä kyllä koskaan sitä ennenkään. Hän ei enää edes käynyt ratsastamassa, vaan kirjoitti esseensä ja tutkielmansa etuajassa, pyysi lisätehtäviä ja opiskeli tenttikirjat moneen kertaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Välit Harryyn olivat tulehtuneet jälleen kerran, koska Effie ilmoitti opiskelevansa illan miehen tapaamisen sijaan. He olivat puhuneet ravintolaan menosta, mutta Effie ei halunnut tuottaa pettymystä äidilleen - eikä itselleen: hän ei olisi keskinkertainen.
Hän vilkaisi siivouskomeroa kooltaan muistuttavan huoneen poikki peilikuvaansa. Kyyryyn painunut, sairaalloisen kalpea hahmo tuijotti takaisin valtavin, ahdistuksesta mustin silmin kuin kohtaloonsa alistunut häkkieläin. Hän repi katseensa vastahakoisesti irti vieraasta peilikuvasta ja yritti saada yrityssopimukset täyttämään ajatuksensa.
Ainoa ajatus kuitenkin oli, että hän vihasi niitä.

Jos totta puhuttiin, hän vihasi tätä kaikkea. Jokaikinen kirja oli saada hänet menettämään elämänhalunsa. Kuka hullu lukisi vapaaehtoisesti tekstiä, jonka ainoa tarkoitus oli pitää lain hienosäätö sen jargoniin perehtyneen ylemmistön hyppysissä tai auttaa insomniasta kärsivää nukahtamaan? Koko maailma oli jäykkä, kylmä ja harmaa, kuten stressistä kireät opiskelijansa. Effie ei halunnut olla osa sitä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli sallinut itsensä muodostaa sisällään kalvaneen ajatuksen. Jos hän tunsi tulevansa haudatuksi elävältä ajatellessaan tulevaisuutta, sen loputtomia työtunteja, musertavaa stressiä ja kiirettä, vuoria sopimuksia ja raportteja, miksi hän oli polttaa itsensä loppuun tavoitellessaan sitä?

Effie antoi päänsä pudota tyynyyn ja hieroi jyskyttäviä ohimoitaan. Mitä hän oli tekemässä elämällään? Mitä ihmettä hän tekisi, jos ei tekisi tätä? Minne hän menisi? Äiti nylkisi hänet elävältä, jos edes aavistaisi hänen ajatuksensa. Ja entä Harry? Eikö Harry ollut valinnut hänet juuri siksi, että he jakoivat tämän maailman, ja koska Effie oli luokkansa priimus? Mitä mies sanoisi, jos hän ilmottaisi heittävänsä pois koko elämänsä kestäneen työn ja valmistautumisen, eikä edes tiennyt miksi tai mitä tekisi sen sijaan?
"Lopeta", hän käski itseään ankarasti, sillä rintakehää puristava rengas tuntui olevan laukaisemaisillaan täyden paniikkikohtauksen. Älä ole naurettava, hän komensi, olet vain stressaantunut, koska et ole valmistautunut tarpeeksi hyvin. Niinpä hän veti kirjan syliinsä, ja pakotti itsensä omaksumaan yrityslain säädökset yksi kerrallaan.


"Effie", Harry kutsui pehmeästi, mutta nainen ei avannut silmiään, vaan teeskenteli hartaammin nukkuvaa. Miehen samettisen matala, karismaattinen ääni viipyi pimeässä. Effie ei halunnut käydä tätä keskustelua taas. Hän tunsi miehen sormien pyyhkivän hellästi punertavia hiussuortuvia korvan taakse ja yritti pitää hengityksensä mahdollisimman tasaisena ja luonnollisena. Hän tunsi Harryn lämmön ihollaan, kun mies kumartui hänen puoleensa ja hipaisi huulillaan hänen korvanlehteään. Jykevän leuan parransänki kutitti hänen poskeaan. Effie liikahti vaistomaisesti, kun mies veti häntä syliinsä.
"Effie", mies kutsui vaativasti, ja kutsuttu avasi vastahakoisesti silmänsä.

Hänen katseensa osui pimeässä hohtavaan herätyskelloon, joka näytti aamuneljää. Hän oli päästänyt Harryn luokseen vasta paria tuntia aikaisemmin, kun koki saaneensa ylihuomiseen tenttiin lukemisen päätökseen, siltä päivältä. Hän tiesi, että oli järjetön, mutta miehen hellyys ahdisti häntä. Miksi tämän täytyi nähdä hänet vaikka keskellä yötä? Miksei kahvi kerran viikossa riittänyt? Harry oli aivan yhtä kiireinen kuin hän, jopa kiireisempi, olihan mies arvostettu lakitieteen professori Cambridgen yliopistolla. Hän tunsi olonsa vaivaantuneeksi nähdessään katseen miehen tummansinisissä silmissä, eikä voinut olla miettimättä, mikä hänessä oli vikana. Miksi hän ei tuntenut pehmeästi kutittavia perhosia vatsansa sisällä ja katsonut maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi? Hänen perhosensa olivat verenhimoisia lepakoita, jotka repivät häntä ahnaasti kappaleiksi. Siksi hän muistutti itseään: mies lähtisi. Joku päivä Effie menettäisi hohtonsa tai minkä ihmeen ominaisuuden, joka Harryn oli hänen luokseen houkutellut, ja mies kyllästyisi. Etsisi jonkun vähemmän viallisen. Eikä Effie ollut valmis särkymään. Hän ei ollut äitinsä: hän ei osaisi koota itseään uudelleen.

Miehen hengitys kuulosti äänekkäältä pimeydessä, ja sydämen vahvat lyönnit tuntuivat kaikuvan leveästä rintakehästä. Effiestä tuntui, että hänen sydämensä lepatti tuupertumaisillaan. Hän tunsi vajoavansa juoksuhiekkaan. Sitä vastaan pyristely saisi hänet hukkumaan vain nopeammin, ja hän oli tuskallisen tietoinen siitä, että hetkenä minä hyvänsä olisi liian myöhäistä: hän ei voisi enää hengittää ja katoaisi lopullisesti.
Harry käänsi vaativasti hänen kasvojaan itseään kohti, ja Effie oli kiitollinen hänen ilmeensä kätkevästä pimeydestä. Paniikki velloi hänen sisällään, mutta hän ei nähnyt pakotietä.
"Hyvä on", hän myöntyi hetken hiljaisuuden jälkeen.