[P] Vaatimaton syntymäpäivä

Maanantai 9. helmikuuta, 2015

Paulus ei ollut saanut viettää syntymäpäiväänsä rauhassa - joten ei saisi myöskään Lucy. Mies oli aloittanut päivän rymisemällä keittiössä ja hyssyttelemällä ärhäkästi kolisevia peltejä ja vuokia vain jotta voisi potkaista Lucyn oven sisään puoli kahdeksalta maanantaiaamuna. Paulus työntyi sisään tummansinisellä ja vaalealla vihreällä sisustettuun huoneeseen kannatellen tarjotinta, jolla röhnötti varsin maskuliinisen jyhkeä, suklainen kakku. Sen keskelle oli isketty kynttilänjalkaan sopiva kynttilä, jonka liekki paloi niin kuumalla, että Paulus mulkoili sitä levottomana. Olisi pitänyt ehkä hankkia oikeita kakkukynttilöitä, mutta se oli tuntunut naisten kotkotukselta.
Mies ryki kurkkuaan pylvässängyn verhon ulkopuolella ollen tähyämättä lakanoiden väliin kohteliaisuuttaan, ja kun sai päivänsankarin huomion, tyrkkäsi tarjottimen sängylle, onki pikkurillinsä varassa olleen lautasen ja farkuntaskuun työnnetyn pikkulusikan ja kakkulapion, jotta saattoi aloittaa Lucyn syntymäpäivän pakottamalla sankarittaren syömään muhkean lämpäreen kakkua. Se olisi kai ollut elegantimpi, jos Effie olisi ollut paikalla valvomassa prosessia, mutta heidän neuroottinen hallintovastaavansa palaisi Cambridgestä vasta myöhemmin päivällä.

Syntymäpäivän ohjelma alkoi teknisesti kesken työpäivän, sillä iltapäivän maastolenkillä Lucy saisi ratsastaa vuokrahevosellaan, Paulus ottaisi Nimbuksen ja mukaan kutsuttu Didi saisi lainata Fairchildien Miu Miuta. Effiekin oli luvannut liittyä seuraan kaistapäisellä ratsullaan. Nelistään suoritetun maastolenkin jälkeen seurue matkaisi Hexhamiin syömään - vaikka Lucy ei vielä asiasta ollutkaan tietoinen. Yllätyksen laimeudesta huolimatta Paulus hykerteli tyytyväisyyttä sukiessaan Nimbuksesta parin sentin paksuista kurakerrosta lenkille valmistautuessaan.

Lucy oli nukkunut tyytyväisenä Pauluksen aiheuttamasta kolinasta huolimatta, mutta tyttökin oli havahtunut siihen, kun ovi oli auennut. Tytöllä kesti sekunti jos toinenkin, ennen kuin hän edes ymmärsi, mikä päivä nyt oli - sen jälkeen Pauluksen ilmestyminen kakun kera kävi paljon enemmän järkeen. Nauraen tyttö oli ottanut ojennetun kakkupalan vastaan ja miettinyt, miten ihmeessä aikoisi saada syötyä koko suuren lohkon, jonka Paulus oli hänelle tarjoillut. Lucy oli hymyillyt syödessään miehen leipomaa kakkua, joka ei ehkä ulkomuodoltaan ollut täydellinen, mutta maistui herkulliselta. Synttäripäivä ei olisi voinut paremmin alkaakaan, jos pyjamapukuiselta tytöltä kysyttiin. Hiukset pörrössä ja leveä hymy kasvoilla oli ollut hyvä lähteä uuteen työpäivään. Kakku ei varmasti vastannut ravitsemusterapeuttien käsitystä hyvästä aamupalasta, mutta kai sitä nyt kerran vuodessa sai rikkoa rajoja.
Leveästi hymyilevä tyttö supatti Ivorylle niitä näitä harjatessaan rakasta puoliveristä puhtaaksi. Hän ei malttanut odottaa maastolenkkiä. Eihän se eronnut heidän tavanomaisesta päivärutiinistaan kovastikaan, mutta… Silti. Lucy kävi pyörähtämässä Nimbuksen karsinan ovella vain ja ainoastaan väläyttääkseen innostuneen hymyn Paulukselle. Kulkiessaan Miun karsinan ohi tyttö rapsutti orin turpaa ja hymyili Didille. Mikään ei voisi pilata hänen mieltään, ei tänään. Edes Zoe ei ollut pystynyt siihen, joten mikään ei pystyisi. Nämä olivat täydellisimmät synttärit ikinä. Tyttö ei turhaan ujostellut tanssahdellessaan käytävää pitkin kevein askelin hakemaan Ivoryn varusteita. Maastoretki ystävien kanssa maailman parhaalla hevosella ei olisi voinut kuulostaa täydellisemmältä.

Kun toisella puolen kartanoa Paulus herätti kakkuineen syntymäpäiväsankarin, Lucyn, Didi heräsi ja suoritti aamurutiininsa. Niihin kuului koirien aamuruokinta, tavaksi tullut aamupalajärjestely, Noreenin puskeminen kouluun ja oma ehostautuminen, joka tarkoitti tosin tänä aamuna pelkkää suihkussa käymistä - siistiytyä ehti sitten maastolenkin jälkeen. Lucyn syntymäpäivästä tulisi varmasti mahtava.

Didi ulkoilutti Lily-pennun kuivattuaan tänään kovin villisti kihartuvat hiuksensa ja päästi siinä samassa koirat heilumaan pihalle omia menojaan. Lilyn koulutus oli edennyt kyllä mainiosti mutta Didi halusi varoa sen kanssa. Pieni koira katosi isoilla tiluksilla niin helposti, vaikka oleilikin erityisesti Nemon kanssa paljon.

Iltapäivästä Didi kaappasi olalleen ratsastusvarustelaukun ja asteli talliin, jossa hänen päivän ratsunsa odotti - Miu. Didi oli ratsastanut Rosingsiin saavuttuaan mitä ihmeellisimmillä ratsuilla mutta tämä musta ori taisi ylittää kaikki odotukset. Tähtipäällä oli ties mitä meriittiä, hirmuinen määrä jälkeläisiä ja varmasti kaapin täydeltä ruusukkeita.
Didi tervehti sitä ja veti saappaansa jalkaan. Matkalla varustehuoneeseen Didi moikkasi innostunutta Lucya ja Paulusta. Tästä tulisi mukava päivä.

Paulus vastasi Lucyn hymyyn vinolla, aina vain aavistuksen vaivaantuneella tavallaan, kuin hänen kasvonsa eivät koskaan aivan uskoisi hymyn onnistumiseen. Hän syötti taskuja röyhkeästi kaivelevalle tammalle kourallisen omenalohkoja, viimeisteli sen harjauksen kuin Picasso ja ryhtyi sitten varustamaan tammaa. Sää ei näin helmikuun alussa ollut erityisen hehkeä, mutta ainakaan tällä hetkellä ei satanut eikä tuullut rajusti. Lucya ei tosin näyttänyt lannistavan mikään, mistä Paulus oli tyytyväinen. Hän olisi uhmannut jopa Effietä ja seivästänyt  Helvetin Hylkiön vaarnaksi muuttamaansa harjanvarteen, jos nainen olisi kehdannut lytätä Lucya tytön syntymäpäivänä.
Mies jätti Nimbuksen odottamaan varustettuna, kävi taputtamassa Ivorya (ja Lucya tasapuolisuuden vuoksi) ja kurkisti Funksin karsinaan, mistä Effien teräksinen komento kajahti, kun kierolla huumorintajulla ja ikiliikkujan lahjoilla varustettu täysiverinen nakkeli harjoja pitkin seiniä ja nosti päätään kattoon, kun pienikokoinen nainen yritti pujottaa sille suitsia päähän. Jo ennestään kireä ja yksityinen hallintovastaava oli sulkeutunut muutaman asteen lisää joulun jälkeen, palattuaan viimeistelemään maisterintutkintoaan Cambridgeen. Paulus veikkasi, että pari kertaa Effien hakemaan tulleella fossiilillakin oli jotain tekemistä asian kanssa.
"Meneekö vielä kauan?" mies siirtyi kysymään Miun karsinalle.

Tyttö nosti satulan Ivoryn selkään ja uhrasi luvattoman monta minuuttia siihen, että rapsutteli ruunaa ennen vyön kiristämistä. Lucy nauroi iloisesti Pauluksen taputteluille ja pyöri iloisena karsinassa. Hänen intonsa tuntui tarttuvan nöyrään ruunaankin, joka töni häntä päällään ja kerjäsi herkkuja. Tyttö lahjoi vuokrahevostaan muutamilla herkuilla (ei liian monella, koska Henrietta nostaisi siitä metelin) ja rapsutteli valkeaa otsaa. Hän suoristi ruunan otsatukan ennen kuin pujotti suitset hevosen päähän. Olisi tehnyt mieli tanssia ja laulaa. Tämä oli ihana, ihana päivä.
"Funks on mitä ilmeisimmin oma itsensä", tyttö huikkasi vilkuillessaan käytävän yli täysiverisen puuhia. Onneksi Ivory oli niin perin kiltti ja nöyrä. Hän ei olisi uskaltanut ratsastaa hevosta, joka sähelsi noin paljon harjatessakin. Hän kiristi satulavyötä vielä hieman ja veti kypärän päähänsä. Hän sulki takkinsa vetoketjun ja vilkaisi käytävän puolelle.
"Ivory on valmiina. Mites muut?" Hän kysäisi. Nimbus oli ainakin valmiina maastoa varten, kun Paulus oli ehtinyt taputtelemaan häntä ja Ivorya, mutta Funksista ei voinut mennä takuuseen ja Miuta hän ei täältä käsin nähnyt.

Didi toi oriin varusteet karsinalle ja nosti satulan periksi antamatta hevosen selkään - ainakin tämä ori oli matalampi kuin Hemingway. Hän ei oikein osannut odottaa, mitä ori tekisi varustaessa mutta osoittautuikin oikein sympaattiseksi kaveriksi mitä nyt hieman osoitti mieltään. Paulus tuli kyselemään valmiudesta Didin ottaessa mustan orin viimeistä kaviota. Hän oli toiminut ripeästi, sillä ei halunnut jäädä jumittamaan maastoonlähtöä. "Ei mene, laitan vain kypärän päähän", Didi totesi Paulukselle ja rapsutti Miun kaulaa ohittaessaan sen. Karsinan edestä hän nakkasi päähänsä mustan, tosin ajan saatossa kulahtaneen, kypäränsä ja nappasi orin ohjista kiinni. "Mennäänkös?" hän kysäisi muilta.

Ratsukot valuivat ulos mukulakivetylle, säänkin puolesta harmaalle tallipihalle. Paulus keinautti itsensä tottuneesti Nimbuksen tummanruskeaan estesatulaan rispaantuneiden farkkujen lahkeet sullottuna laadukkaisiin jodhpureihin. Effie seurasi hetken kuluttua ohjien päässä tanssahteleva, punaruunikko täysiveriori vierellään. Funks nyökytteli energisesti läsipäätään, ja herasilmässä tuikki ilkikurinen pilke, kun nainen hymyili onnittelevaan sävyyn Lucylle jotenkin vanhempi ja väsyneempi katse ruskeissa silmissään. Effie ponnisti satulaan näpäyttäen pyörähtelevää hevosta äänensävyllään ja kokosi ohjat käsiinsä, ennen kuin Funks ehtisi keksiä omaa ohjelmaa.
"Onko päivänsankarilla toivetta reitistä?" Paulus kysyi lämpimästi Lucylta silitellessään Nimbuksen valkeaa kaulaa.

Lucy seurasi muiden perässä ruunan kanssa, joka oli vienyt hänen sydämensä ensimmäisistä yhteisistä hetkistä alkaen. Ivory oli kaikki, mitä hän hevoselta odotti tai toivoi. Luotettava, rauhallinen ja rehellinen. Hän ei olisi voinut kuvitella parempaa tapaa juhlistaa syntymäpäiviään kuin lähtemällä kaveriporukalla maastoon hevosella, joka oli hänen unelmansa.
"Eipä oikeastaan", tyttö naurahti noustessaan Ivoryn selkään. Hän taputti hevosen kaulaa ja haki jalustimet jalkoihinsa. "Mutta pysytään mahdollisimman paljon poissa autoteiltä", hän ilmaisi varovaisen toiveensa. Pelkkä ajatus siitä, mitä Paddylle oli tapahtunut, sai hänet välttelemään kaikkia autoteitä, erityisesti Ivoryn kanssa.

Didi talutti Miun tallipihalle ja laski jalustimet, jotka osoittautuivat kovin lyhyiksi ja hän päätyi pidentämään niitä reilusti kammetakseen itsensä selkään. Ori katseli maastoseuralaisiaan hieman myrtyneenä mutta seisoi kohteliaasti paikallaan, kun Didi väänsi itsensä selkään. Tätä pitäisi selvästi ruveta harjoittelemaan.
Hän sääti jalustimet takaisin paremman pituisiksi ja varmisti, ettei komea musta hevonen hänen allaan alkaisi säätämään maastokavereiden piinaksi mitään erityistä. Nainen tyytyi kuuntelemaan ainakin nyt vielä Pauluksen ja Lucyn keskustelua hiljaa. Mitenköhän vaalea nainen oli saanut Pauluksesta tuollaisen puolen esiin?
Asetettuaan jalustimet jalkaansa hän jäi katselemaan tarkkailevaa oria. Se oli varmasti upea ratsastettava.

"Okei", Paulus vastasi mietteliäästi ja hieraisi leukaansa koiransyömän hanskan peittämällä kädellä, ennen kuin kannusti Nimbuksen käyntiin pehmeällä pohkeella ja ohjasi sen tallin itäpäädyn ympäri. He voisivat seurata tallialueen poikki kulkevaa soratietä kenttien ja maneesien välistä ja suunnata sitten metsäpolkua pitkin nummille. Siellä ei ainakaan tulisi autoja vastaan. Itsesuojeluvaistoton ja muulin itsepäisyydellä varustettu Paulus kieltäytyi säikkymästä autoja, vaikka oli kerran jo jäänyt hevosella sellaisen auton - autoilijat saisivat varoa häntä.
"Tekikö Paulus sinulle kakun?" Effie tiedusteli, kun Funks käveli hetken Ivoryn vierellä. Kookas ori tanssahteli eteenpäin kuin vietereillä, kaula kaarella ja kuolainta pohdiskelevasti pureskellen. Suipot korvat haravoivat ääniä ympäristöstä, ja musta häntä huiskahteli.
"Hei vain muuten. Sinun täytyy olla Didi", nainen tervehti sopivan välimatkan päästä Didiä, johon ei ollut vielä ehtinyt tutustumaan paremmin, "olen Effie."

Lucy kannusti Ivoryn liikkeelle. Hän silitteli ruunan kaulaa pidellen ohjia vain yhdellä kädellä. Ei Ivory mihinkään tutussa tallipihassa sinkoaisi. Ruunan korvat olivat hörössä ja hevonen kulki innokkaasti. Saisi nähdä, kuinka hyvin he tänään pysyisivät pystyssä.
"Teki", Lucy vahvisti nyökäten. "Se oli oikein hyvää", hän vakuutti iloisesti. Hän tosin olisi sanonut niin, vaikka kakku olisikin ollut vain hädin tuskin syötävää. Jo pelkkä ajatus siitä, että Paulus oli herännyt aiemmin voidakseen tehdä hänelle kakun, sai ilon pintaan. Hänellä oli maailman parhaat ystävät. Tyttö vilkaisi Didiä hymyillen. Kiitos kisamatkan Espanjaan, hän ei enää ujostellut taloudenhoitajaa samaan tapaan kuin aluksi. Hän laski Didin ehdottomasti ystäväkseen, ei ehkä yhtä läheiseksi kuin Paulus ja muu poppoo, jonka kanssa hän asui ja teki töitä päivästä toiseen, mutta ystäväksi kumminkin.

Didi pyysi Miun liikkeelle muiden jäljessä ja heräsi, kun tuntematon neljäs maastoporukan osapuoli jutteli hänelle. Lyhythiuksinen nainen esittäytyi Effieksi ja Didi nyökkäsi hänen arveluilleen. "Minäpä minä, hei", ja hymyili säpäkältä näyttävän hevosen selässä istuvalle naiselle. Miu asteli tyytyväisenä tajuttuaan pääsevänsä maastoilemaan ja Didi pohti osaisiko ratsastaa näin hienoa hevosta laisinkaan. Hän tunsi olonsa ärsyttävän ujoksi. "Miltä tuntuu olla 20-vuotias?" hän päättikin kysyä hetken päästä Lucylta. Hän muisti omat ihanat 20-vuotissyntymäpäivänsä.

Effiekin kääntyi kuulemaan Lucyn vastauksen ja leikitteli kuolaimella, sillä tunsi touhukkaan, säheltävän hevosen virittäytyvän allaan. Funks todella koetteli hänen kärsivällisyyttään ja taitojaan päivittäin ja herätti jos jonkinmoista turhaumusta, sillä tuhlasi edelleen lahjojaan turhaan pelleilyyn, vaikka sekä Maggie ja Effie olivatkin startanneet orilla tarpeeksi menestyksekkäitä kisoja nostaakseen sitä eteenpäin.

Lucy naurahti kysymykselle ja mietti nopeasti, mitä vastaisi. Hän hymyili tuntiessaan muiden katseet itsessään. Odotettiinkohan häneltä jotakin suurta ja syvällistä vastausta? Tuskinpa.
"Omituiselta", tyttö päätyi vastaamaan. "Se ei tunnu todelliselta. Mutta kai sitä pitää vihdoin aikuistua kun viimeinen teinivuosikin meni jo ohi", hän naurahti iloisesti. Hän oli jo aivan riittävän kypsä. Tästä paljoa kypsempi ei voisi olla, tai tulisi hulluksi Pauluksen pilojen kanssa. Mistä tulikin mieleen, että tähän syntymäpäivään ei missään nimessä kuuluisi pulikointi jäätävässä joessa. Heinäkuussa se oli ollut vielä ihan siedettävää, mutta keskellä hyytävää talvea? Ehei.

Ei Didi kaivannutkaan syvällisiä mietteitä, kunhan varmisteli ettei Lucya sen suuremmin ahdistanut vanhentuminen vaikkei sitä toki tapahtunut tässä vaiheessa elämää vielä nimeksikään. Hän itse koki paineet kun tajusi aiheesta puhuttaessa täyttävänsä itse 25 vuotta tänä vuonna. Siitähän oli enää viisi vuotta kolmekymppiseksi! Mustahiuksinen nainen puri huuleensa ja yritti keskittyä. "Kyllä sulla on vielä aikaa aikuistua", Didi sanoi ja nauroi.

Paulus vilkaisi Lucya olkansa yli ja hymyili puolittain. Hänestä tyttö oli aina ollut kuin kolmekymppinen: kypsä, kiltti ja hyväsydäminen. Effie ei yleensä sanonut samaa hänestä tai hänen yrityksestään taannuttaa Lucy takaisin pikkulapsen tasolle - hänen tasolleen. Nimbus säpsähti metsän rasahdusta, kun hevoset kulkivat peräkanaa neulasten peittämällä, mutkittelevalla polulla vanhojen, majesteettisten suurten puiden lomassa. Effie ärähti punaiselle ratsulleen, joka otti sen lupana loikata polulta syrjään kaikki neljä vaaleaa kaviota somassa supussa.
"Haluatko Lucy hyppäämään?" Paulus kysyi, vaikka arveli tietävänsä vastauksen. Maastoesteet osuisivat sopivasti reitille. Hän vilkaisi olkansa yli myös Didiä toinen kulma koholla.

"Onneksi", Lucy hymyili Didille. Olisi ikävää, jos koko elämä pitäisi olla selvänä tässä ja nyt. Oli paljon mukavampi elää päivän kerrallaan ja murehtia huomista vasta myöhemmin. Pauluksen puolustukseksi oli tosin sanottava, ettei Effie ollut täysin oikeassa tällä kertaa: miehen häikäilemättömyys oli ehdottomasti tuonut ujosta tytöstä esiin rohkeutta ja reippautta, jolle oli tarvetta joka päivä. Ivory kohotti päätään muiden hevosten säheltäessä omiaan, mutta ruuna ei onneksi järjestänyt suurempaa kohtausta. Lucy vilkaisi pahoittelevasti Effien suuntaan. Voisikohan Funks käyttäytyä edes kerran kuin arvokas kilpahevonen? Ottaisi mallia upeasta herrasmiesisästään.
"En minä halua hypätä, mutta voimme kyllä laukkailla siellä Ivoryn kanssa, jos te haluatte hypätä", tyttö vastasi. Paulus oli suorastaan julma kun edes kysyi moista. Hän ei uskaltanut hypätä kentälläkään. Maastoesteet olivat monta kertaa pelottavampia, joten ei ikinä. Hän ei kuitenkaan halunnut olla ilonpilaaja, sillä tiesi, miten paljon muut rakastivat esteeltä toiselle lentämistä pelottomien hevostensa kera. He keksisivät Ivoryn kanssa muuta puuhaa, niin muu porukka voisi hyppiä sielunsa kyllyydestä.

Vai hyppäämään. Didi katseli Paulusta epäilevästi ja halusi kieltäytyä. Miu ei ollut yltynyt Funksin ja Nimbuksen hötkyilyyn mutta nainen ei tuntenut itseään kovin varmaksi orin selässä. Kai se osasi varmasti hypätä hyvin, ei hän uskaltanut sitä epäillä, muttei ollut hypännyt esteitä sitten... ikuisuuksien. Maastoesteet houkuttivat toki mutta hän ei tahtonut saattaa itseään naurunalaiseksi jäädessään jälkeen ja säätäessään ison hevosen kanssa. "Pärjäisinkö minä muka Miun kanssa?" Didi sanoi epäröiden. "Tai siis olisihan se mahtavaa mutta mitä jos en osaa enää?" hän sanoi arasti viitaten monen vuoden ratsastustaukoonsa. Ricardin kanssa hän olisi lähtenyt ties mihin haasteeseen, vaikka olisi pitänytkin taukoa.

Effien varoittava katsahdus ei jäänyt huomaamatta Paulukselta, joka nosti leukaansa jääräpäisesti. No ei sitten. Kieltämättä Funks vähän riehaantui esteillä, Lucy ei halunnut hypätä eikä kai ollut paras ajatus viedä vierasta ratsastajaa vieraalla hevosella ammattitason maastoesteradalle. Olihan reitillä sentään ojia ja vanhoja kivimuureja, joiden yli voisi halutessaan hypätä. Paulus oli suunnitellut, että he kiertäisivät noin kymmenen kilometrin lenkin pitkin tuulenpieksemiä nummia. Nimbus tanssahteli korvat kääntyillen, ja Paulus pidätti sen kävelemään Ivoryn vierellä. Effie antoi Funksin ravata vähän matkaa muiden edelle, sillä riehakas ori hypähteli sivuttain ja tempoi ohjia naisen käsistä.
"Mitä toivot syntymäpäivälahjaksi?" Paulus kysyi Lucylta kumartuen tytön - tai naisen - puoleen kuin salaliittolainen.

Lucy oli äärimmäisen helpottunut, kun muut tuntuivat suhtautuvan maastoesteradalta poispysymiseen niin hyvin. Hän ei välttämättä kaivannut moista kauhua syntymäpäiväänsä. Ivory kulki rauhallisesti eteenpäin, minkä vuoksi tyttö uskalsikin silitellä silkkistä harjaa toisella kädellään. Ruuna oli ihana, täydellinen, taitava, luotettava ja sanoiko hän jo, miten papurikonkimo oli täydellinen?
"En tiedä", Lucy vastasi hiljaa naurahtaen. Hänellä ei ollut pienintäkään ajatusta. Hän oli tyytyväinen näin - tai ainakin vakuutteli sitä itselleen kovasti. Vaan kevään kilpakauden lähestyessä oli palannut myös pelko Ivoryn puolesta. Hänen vuokrasopimuksensa Henrietan kanssa oli ostanut ruunalle hieman aikaa, mutta… Ei. Hän ei ajattelisi tätä, ei tänään. Hän voisi murehtia Ivoryn mahdollista myyntiä huomennakin.
"Minulla on jo kaikki. En tarvitse yhtään mitään", tyttö lopulta vastasi harteitaan kohauttaen. Vielä vähemmän hän halusi, että ystävät stressaisivat lahjoista. Hän ei kaivannut mitään, ei ainakaan niin kauan kuin Ivory oli hänen luonaan.
"Miltä Miu tuntuu?" Lucy suuntasi huomionsa Didiin hymy huulillaan. Hän epäili, ettei Paulus jättäisi utelua muuten kesken, joten oli parempi yrittää luoda muuta keskustelua kuin hänen lahjatoiveensa.

Didi katseli Effietä ja Funksia, hevosta, jota ei ollut aiemmin tallilla huomannut. Se vaikutti huvittavalta persoonalta mutta varmasti vaikealta ratsastaa. Hän ratsasti Funksin siirryttyä edemmäs Miun Ivoryn vierelle mutta pysytteli etäälä osaamatta arvioida ryhtyisikö ori rehvastelemaan. Ehkä sen leppoisa mielentila, jossa se oli tällä hetkellä, ei muuttuisi nytkään miksikään.
Didiä kiinnosti myös tietää, mitä Lucy haluaisi lahjaksi. Hän toivoi kovasti, että hänen ostamansa lahja olisi hyvä toiselle. Kun kunnollista vastausta ei kuulunut Didi naurahti hieman ja liittoutui Pauluksen puolelle utelussa. "Ainahan sitä jotain kaipaa. Ratsastustavaroita? Koruja, musiikkia?"
Kun Lucy kysyi Miusta Didi joutui miettimään hetken. Ori oli niin kaukana sellaisista hevosista, joita hän normaalisti ratsasti - reaktiivinen, isoliikkeinen ja no, hieno. "Tuntuu mukavalta, ehkä liiankin hienolta. Eihän näin upealla hevosella osaa edes ratsastaa", hän sanoi nauraen ja sipaisi karanneet kiharat korvansa taa. Niillä oli tänään asenneongelma kurissa pysymiseen.

Lucy nielaisi. Ei hän halunnut, että ystävät käyttäisivät pienistä palkoistaan rahojaan häneen. Hän oli ihan tyytyväinen näin. Tyttö hymyili Didin jatkaessa Pauluksen linjalla ja pudisteli päätään.
"En oikeastaan, sain jouluna uuden kypärän ja kaikkea", Lucy myönsi hymyillen. Fairchildien antama laatulahja oli ollut kerrassaan upea yllätys. Uudet hienot housut tosin odottivat edelleen kaapissa lähes käyttämättöminä, sillä hän ei uskaltanut pukea niitä päälleen vain jotta Hook voisi kaataa hänet ja repiä housujen polvet rikki.
"Eikä tallilla tarvitse koruja", hän naurahti. Oli ehkä surullista, ettei hän käynyt niin paljoa muualla, että koruille olisi tarvetta. Tallilla niitä ei tosiaankaan kaivannut.
"Tiedän tunteen", tyttö vastasi nyökytellen. "Minä jouduin -tai pääsin- ensimmäistä kertaa Miun selkään kesken maastolenkin. Olin sitä ennen tottunut ratsastamaan lähinnä Rainia. Muutos oli melkoinen", Lucy myönsi muistellen kauhistuttavaa maastolenkkiä, jolla auto oli tehnyt turhankin läheistä tuttavuutta Hemingwayn kanssa. Olipa siitäkin jo vierähtänyt aikaa… Nykyään hän oli töissä täällä ja maastolenkin jurosta Pauluksesta oli tullut läheinen ystävä.

Didi kohautti olkapäitään Lucyn kieltelyille, ei sitten. "Selvä", hän sanoi hymyillen. Ei toinen voisi välttyä lahjoilta kuitenkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Toisaalta, olisiko hänkään osannut kertoa mitä halusi lahjaksi, jos häneltä kysyttäisiin. Hänen syntymäpäivänsä olisivat onneksi vasta huhtikuun lopulla. Ennen sitä ehtisi jo pohtia, josko joku häneltä sitten tulisi kysymään. "Ah, muistankin Rainin. Sehän on se irlannincob samalla laitumella Hemingwayn ja muiden kanssa?" nainen pohti. Sen porukan hevoset olivat tulleet Didille tutuksi mutta muita hän ei oikein tuntenutkaan. "Minä olen täällä ratsastanut vain Pradalla ja kerran Hemingwaylla", Didi kertoi ja muisteli hänkin yöllistä retkeä. Hemingwayn selkään hän ei välttämättä haluaisi uudestaan, ruuna oli hänelle aivan liian iso. "Varsin erilaisia kuin Miu", hän lisäsi nauraen. Pradaa oli tullut ratsastettua muutaman kerran mutta yhteistyö ei ollut luistanut samalla tavoin kuin ensimmäisellä kokeilukerralla. Se oli oppinut varman tavan tiputtaa Didin selästä jokaisella ratsastuskerralla ja se jos mikä ärsytti naista. Ehkä hän oppisi vielä joku päivä ymmärtämään sitäkin ponia... ainakin siinä oli haastetta.

Lucy hymyili ilahtuneena, kun Didi tunnisti Rainin. Hän oli jo niin tottunut siihen, ettei kukaan tietänyt irlannincobia, ettei olisi pistänyt pahakseen, vaikka Didikin olisi ihmetellyt hevosta. Vaan kilpatallilla ei kiinnitetty huomiota harrasteratsuihin, jotka vain olivat ja kävivät korkeintaan ratsastustunneilla suoriutumassa.
"Kyllä, se on Rain", tyttö vastasi. "Laiska unikeko, joka ei ole joutunut tekemään töitä vuosiin", hän lisäsi hymyillen. Rain oli rakas kaikesta huolimatta. Lucy nyökkäili Didin puheille. Hän tiesi Pradalla ratsastamisesta, kun hoiti ponia. Onnekseen tyttö ei tiennyt, miten hyvin Didillä ja Pradalla oli mennyt, tai hän ei olisi enää koskaan kehdannut nousta punarautiaan selkään.
"Kaikki hevoset ovat erilaisia kuin Miu. Miu on ainutlaatuinen", Lucy vastasi hyväntuulisesti. Hän oli edelleen samaa mieltä kuin vajaata vuotta aiemmin: Miu oli jaloin hevonen, jota hän oli ikinä ratsastanut.

Laiskat unikeot olivat Didistä sympaattisia, varsinkin jos ne olivat sellaisia karvakasoja kuten Rain. "Rain vaikuttaa todella suloiselta", Didi kehui. Sinä lyhyenä ajanjaksona kun Ricardi oli joskus vuosia sitten ollut kaviokuumeen kourissa Didi oli saanut ratsastaa tallin yhtä toista ponia, joka oli ollut kaukana reippaasta. Sen jakson jälkeen Didi oli palannut mielellään Ricardin selkään. "Miu vaikuttaa upealta, kyllä", Didi myötäili Lucyn sanoja. Orin luimistellessa Ivoryn suuntaan Didi pyysi sitä keskittymään häneen mieluummin ja ori siirtyi heti askeltamaan suoremmassa ja korvat tarkasti kuunnellen. Mustat jalat astelivat koreasti kovalla maalla. Didi katseli kimoa ruunaa vieressään. "Millainen Ivory on?" hän kysyi. Ivory oli yksi niistä hevosista, joihin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota aiemmin.

"Rain on", Lucy myönsi. "Se on täydellinen hevonen aloittelijalle, mitä serkkuni on. Vaikka kyllä se osaa, jos siltä vain tietää, miten vaatia." Hän tiesi vähän, mutta uskoi, että Troy tai Caitlin saisivat laiskasta ruunasta esiin täysin toisenlaisen puolen. Hän sai Rainin liikkeelle ja tekemään, mitä pyydettiin, mutta kouluvalmentajat saisivat ruunan varmasti esiintymään siinä sivussa vielä edukseenkin. Kysymys Ivorysta sai tytön hymyn kirkastumaan entisestään. Ruotsalaisesta puoliverisestä hän puhuisi ummet ja lammet, jos kukaan ei keskeyttäisi.
"Ivory on ihana", Lucy naurahti. "Se on todella kiltti ja kuuliainen, tekee mitä ikinä siltä pyytää. Onhan se vähän kömpelö, mutta se tekee aina parhaansa. Ivory on kerrassaan upea", hän päätti selityksensä innokkaaseen julistukseen. Tyttö silitti ruunan papurikkokuvioitua kaulaa hymyillen. Tässä oli hänen unelmiensa hevonen, juuri tässä näin. Sääli, ettei se ollut hänen tai edes Fairchildien. Jos ruuna olisi kuulunut työnantajille, ei hänen olisi tarvinnut elää hevosen myymisen pelossa.

Didi nyökkäili Lucylle ja asetteli siinä samassa Miuta. Se reagoi siivosti hänen pienimpiinkin apuihinsa ja sen tasainen motivaatio toteuttaa pyyntöjä taitavasti sai Didin ihmettelemään miten oli ikinä päätynyt ratsastamaan tällaista hevosta.
Naista lämmitti se millä innolla Lucy puhui Ivorystä. "No eihän kömpelyys haittaa laisinkaan!" hän totesi hymyillen ja katseli kimoa. Didin entinen unelmien hevonen eli nyt eläkkeellä Skotlannissa. Oli aikoja kun hän ikävöi Ricardia mutta hän ei voinut mennä ajassa taaksepäin. Kyllä hän oli ajatellut ostaa ruunan itselleen yhdessä vaiheessa mutta se oli ollut vain haaveilua. Nyt hän oli alkanut saada hirveästi tuloja joka suunnasta vuokratessaan asuntoaan ja eläessään halvalla - varat olivat saanet hänet aloittamaan haaveilun uudestaan. Tällä kertaa tie oli kuitenkin vienyt selailemaan ponien myynti-ilmoituksia. Monet olivat näyttäneet upealta mutta niin kalliilta. Didi ei ollut varma osaisiko edes omistaa omaa hevosta, eihän Ricardikaan ollut koskaan kokonaan hänen omansa ja hänen vastuullaan.
"Olisi varmasti upeaa omistaa oma hevonen...tai poni", Didi haikaili ääneen. Tottakai halutti ajatella, että se olisi pelkästään ruusuista. "Minä olen enemmän poni-ihminen, tällaisten isojen hevosten kanssa on vaikea olla."

"Ei haittaakaan", Lucy vastasi iloisena siitä, miten Didi oli samaa mieltä. Hänestä Ivoryn kömpelyys oli vain suloista. Se auttoi häntäkin oppimaan enemmän. Jos Ivory olisi ollut kuten Miu, olisi hän tuntenut olonsa auttamatta surkeaksi hevosen selässä. Ivoryn kanssa hän oli sopivan taitava. Ei liian hyvä, jotta hevosen kankeus turhauttaisi, kuten Henrietan tapauksessa, mutta ei myöskään liian huono, jotta hevonen olisi jatkuvasti turvallaan.
"Kai se olisi", tyttö vastasi epävarmana. Hän ei tiennyt. Hän halusi omistaa Ivoryn, jotta Ivory olisi ikuisesti hänen, mutta hän ei tiennyt, osaisiko. Hän ei tiennyt tarpeeksi voidakseen omistaa Ivoryn, jos häneltä kysyttiin. Vaan muisto siitä tyhjyydestä, mitä elämä oli ollut ilman Ivorya syksyllä, sai itsekkyyden nostamaan päätä. Eikö Ivory muka olisi aivan onnellinen harrasteratsuna, jolla hän vääntäisi koulua silloin tällöin ja tekisi pitkiä maastolenkkejä?
"Hemingway on liian iso", Lucy myönsi Didin ponipohdintoihin. "Mutta Rain on sopivan kokoinen. Ja Ivory", tyttö lisäsi taputtaen ruunan kaulaa. Ivory pärskähti kulkiessaan rennosti eteenpäin. Ruunalla ei ollut mikään kiire mihinkään.

"Alle 150cm korkeat hevoset ovat sopivia minulle", Didi vastasi nauraen. "Ratsastin pienenä yhdellä shetlanninponilla", hän lisäsi. Shettikset olivat hänestä kuitenkin liian pieniä... niiden kanssa oli mukava ratsastaa silloin tällöin mutta kaikenlaineen muunlainen puuhaaminen oli mukavampaa. "Nykyään taidan olla liian iso sellaisen pikkupalleron selkään. Pradan kokoiset ponit ovat ihan hyviä." Ponin askeltamiseen oli helpompi mukautua kuin isoihin ja monen metrin mittoihin venyviin askeleisiin - kuten Miun askeliin. Ehkäpä hänen pitäisi totuttautua hevosiin, jotta voisi ratsastaa niitä paremmin ja säilyttää edes jonkin verran uskottavuuttaan.

Lucy nyökkäili toisen puheelle. Mieltymyksensä kullakin. Hänelle sopi Ivory ja Rain. Tasaiset ja luotettavat hevoset, joiden kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä. Kumpikaan ei yllättäen sekoaisi ja loikkaisi kuuhun.
"Minäkin ratsastin pienenä ponilla", tyttö myönsi hymyillen. Tosin se oli ollut hyväntuulinen ja oikeastaan helppo poni. Sellainen mukava köpöttelykaveri. Ainakin niin hän uskoi, sillä ei hän olisi saanut vaikeaa ponia liikkumaan pienempänä, kun ei nytkään pärjännyt poneille.
"Minä pidän enemmän hevosista", Lucy totesi. "Prada on liian jääräpäinen minulle", hän myönsi aavistuksen häpeissään. Eihän se mikään salaisuus ollut, ettei hän pärjännyt punaiselle ponimummolle. "Hevoset ovat mukavampia. Niillä on pehmeämmät, rauhallisemmat askeleet, ja no, Ivory ainakin on nöyrempi kuin ponit", tyttö naurahti viimeisen lauseensa. Ivory oli ihanan nöyrä ja kuuliainen. Hän rakasti ratsuaan niin kovin.

"Minua viehättää juuri se niiden pippurisuus", Didi sanoi hymyillen. Hevoset olivat usein liian tasaisia ja laimeita, ainakin verrattuna hänen tuntemiinsa poneihin, joilla oli kaikilla kymmenen hevosen edestä luonnetta. "Mutta Prada on kyllä jääräpäinen ihan omalla tasollaan. Se on tiputtanut minut selästään joka kerta", nainen totesi irvistäen. Viimeisimmällä kerralla hän oli lyönyt vasemman olkapäänsä ikävästi ja nyt sitä koristi violetti mustelma. Muutoin ponitamma ei ollut aiheuttanut hänen kanssaan tuhoa. Didi osasi kuitenkin kuvitella, ettei tamma päästänyt muitakaan sen helpommalla.

"Minua ei", Lucy naurahti. Hän halusi luotettavan, vakaan ja rauhallisen ratsun, jonka selässä ei tarvitsisi pelätä. Hänellä ei ollut Zoen itsevarmuutta tai Pauluksen pelottomuutta, joten hän ei halunnut haastavia hevosia. Hookin hoitaminen tuntui olevan hänen taitojensa äärirajoilla.
"Minä kävelen sen kanssa useat maastolenkit", tyttö myönsi painaen katseensa Ivoryn harjaan. Ponimummo oli aivan omaa luokkaansa. Yhdenkään toisen hevosen tai ponin kanssa hän ei ollut joutunut niin usein tilanteeseen, jossa hänen taitonsa eivät vain yksinkertaisesti riittäneet.

Didi piti vauhdista ja harkituista riskeistä. Ei ehkä aivan päättömästä menosta kuitenkaan. Ricardi oli tarjonnut hänelle juuri sellaista harrastamismahdollisuutta ja siksi Didi rakastikin ponia niin suuresti. Se oli todella fiksu hevonen mutta niin luotettava, että sen kanssa saattoi tehdä villejäkin tempauksia. "En minäkään pyydä siltä varmaankaan tarpeeksi", nainen myönsi. Ei hän osannut ratsastaa itsenäisesti kovin tehokkaasti ja haki vieläkin entistä tuntumaa oikein löytämättä sitä samanlaista tunnetta - Pradan kanssa se oli kahta vaikeampaa muutoinkin. Miun kanssa oikea treenaminen olisi varmasti upeaa. "Sen mielialat vaihtelevat nopeammin kuin olisin ikinä kuvitellut olevan mahdollista", Didi totesi huvittuneena.

Lucy hymyili toiselle. Hän epäili, ettei heistä kukaan pyytänyt Pradalta tarpeeksi ja ponimummo tiesi sen. Ei poni ilmaiseksi mitään antanut ja keksittyään, etteivät he yksinkertaisesti osanneet tarpeeksi, oli Prada päättänyt ryhtyä lakkoon. Siltä se ainakin tuntui, vaikka mukaan mahtuikin päiviä, kun hän sai ponin liikkumaan miten hän halusi. Hän ei ikinä oikein tiennyt, mitä ajatella niistä kerroista, kun hän ei joutunut kertaakaan laskeutumaan ponin selästä maastolenkillä. Oliko Prada tulossa kipeäksi? Ehkä ponimummo vain oli joskus itsekin innoissaan liikkumassa lenkillä. Hän ei tiennyt, sillä Pradan ymmärtäminen tuntui olevan sula mahdottomuus.
"Niinhän ne tekevät", tyttö vastasi nyökytellen. Prada oli kerrassaan upea, upea poni, mutta aivan vääränlainen hänelle. Hän ei osannut vaatia siltä tarpeeksi tai oikein. Jonkun toisen käsissä poni olisi varmasti ollut painonsa arvoinen kullassa.
"Onneksi vastapainona on Ivory, joka tekee aina parhaansa ja Rain, jonka saan tekemään töitä muutaman terävämmän komennuksen jälkeen." Onneksi tosiaankin, tai hänen luottamuksensa omiin taitoihin olisi vieläkin matalammalla.

Didiä huvitti mielikuva Pradasta tuntiratsuna ratsastuskoululla. Se olisi jokaisen ponitytön unelmaponi siihen asti kunnes he päätyisivät sen selkään. Poni voisi oikeastaan olla upea tuntiratsu, se opettaisi ainakin paljolti peräänantamattomuutta ratsastajilleen. Jotkut osaisivat varmasti arvostaa sitä. Kyllä ainakin Didi tiesi, että niin kauan kuin ratsasti Pradaa hän ei antaisi ponille peräksi - edes huonoina päivinä. Joka kerta mätkähdettyään milloin miten päin hiekkaan ponimummon selästä hän oli kavunnut ylös, henkäissyt syvään ja kaapannut ponin takaisin hallintaansa. Kipakoiduttuaan ponille ja annettuaan kurinpalautuksen tamma oli saattanut toimia hetken hyvin ja lamaantua sitten entiseensä. Tottakai Didiä turhautti sellainen pelleily mutta hän uskoi vakaasti, että jonain päivänä kaikki tämä palkittaisiin jotenkin. "Minulla on vastapainona nämä satunnaiset maastohevoset. Viimeksi yritin roikkua mukana Hemingwayn isoissa askelissa", Pauluksen kanssa. Mies oli varsin vaitonainen ja Didi katsoi toisen suuntaan. "Tämä riittää minulle tosin todella mainiosti kun ottaa huomioon etten moneen vuoteen ratsastanut laisinkaan."

Lucy silitteli Ivoryn kaulaa ja katseli maisemia tyytyväisenä. Voisipa elämä olla aina tällaista. Ystäviä, hevosia ja pitkiä maastolenkkejä kauniilla nummilla, joita tuuli tänään riepotteli innokkaasti. Onneksi Hook ei ollut mukana sekoilemassa jokaista tuulenpuuskaa ja kahahdusta. Tyttö hymyili Didin kertomukselle. Oli varmasti mukava lähteä satunnaisesti maastoon. Hänelle tämä oli työtä, eikä aina mieliala tosiaankaan ollut sellainen, että oli mukava lähteä uudestaan maastoon. Varsinkaan, jos satoi vettä vaakatasossa ja hevonen säikkyi omaa varjoaankin.
"En olisi uskonut", tyttö vastasi yllättyneenä. "Näytät siltä, ettet ole pitänyt päivääkään taukoa", Lucy jatkoi. Hän muisti ensimmäiset kerrat Rainin selässä vuosien tauon jälkeen. Hän oli tuntenut olonsa vähintäänkin epämukavaksi. Vaan nyt hän oli tässä, ratsasti päivittäin ja usein pariinkin kertaan, kävi huipputason valmennuksissa ja vuokrasi hevosta. Elämä tosiaankin saattoi muuttua kerrassaan uskomattomilla tavoilla.
"Ravataanko?" Tyttö kysäisi vilkaisten koko joukkoa. Hänelle kelpaisi pieni ravipätkä. Hän luotti Ivoryn pysyvän pystyssä.

"Joo minulla oli lähes 5 vuoden tauko ennenkuin saavuin Rosingsiin... sitä ennen ratsastin kyllä sitäkin aktiivisemmin mutta elämä muuttuu niin nopeasti", Didi kertoi. Vaikka hän ei ollut päässyt ratsastamaan häntä ei haitannut enää sillä eli nyt niin upeaa elämää ettei viitsinyt välittää. Elää nyt näin upean paikan naapurissa. "Mutta ihana kuulla, ettei sitä huomaa", hän sanoi Lucylle nauraen. Hän kuvitteli näyttävänsä vähintäänkin todella tönköltä hevosen kuin hevosen selässä yrittäen näyttää järkevältä ja tehden asioita, jotka tuntuivat rutiinilta vielä 5 vuotta takaperin. "Ja ravataan vain minun puolestani", Didi sanoi innoissaan, sillä halusi jo kokea Miun oletettavasti upean raviaskelluksen. Miu oli selvästi mahtavalla tuulella ja olisi vauhdikkaammassakin temmossa nätisti.

Lucy hymyili Didin kertomukselle. Aivan. No, ainakaan toisen tauko ei näkynyt, tai Miu olisi näyttänyt aivan erilaiselta. Hän ei halunnut ajatella, saisiko itse Miun näyttämään tuolta. Hänelle riitti se, että Ivory kantoi häntä ilmeisen mielellään selässään, kun jaksoi tulla tarhassakin vastaan tervehtiäkseen.
"Hyvä", tyttö vastasi ja muutaman puolipidätteen jälkeen napautti pohkeillaan. Ivory siirtyi raviin, kompuroi muutaman askeleen jälkeen ja löysi ratsastajan tukemana uudelleen rytmin askelilleen. Lucy taputti hevosen kaulaa keskittyen keventämään tasaisesti askelten tahtiin. Hän ei halunnut hevosen joutuvan tekemään ylimääräistä työtä sen takia että hän heittelehtisi selässä miten sattuu. Tyttö asetti hevosta varovaisesti ensin oikealle ja muutaman kymmenen metrin jälkeen oikealle, lähinnä testatakseen, oliko ruuna kuulolla. Ivory oli, tietenkin, sillä ruuna oli kuin ihmisenmieli. Hän ei ymmärtänyt, miten edes Henrietan kaltainen kilparatsastaja kykenisi myymään Ivoryn. Ivory oli kerrassaan täydellinen rakastaessaan loputtomiin jokaista, joka vain rakasti sitä.
"Miltä tuntuu?" Tyttö kysäisi kuuluvalla äänellä Didiltä, olihan toinen ainoa, jolla oli uusi hevonen alla. He muut tunsivat ratsunsa kuin omat taskunsa.

Didi oli varsin perfektionistinen ratsastajana, tai yritti olla, tällä hetkellä ruosteisena se oli vaikeaa. Hän vaati usein itseltään enemmän kuin hevoselta, mikä harvoin tuotti oikeanlaista tulosta. Hän painoi pohkeensa pehmeästi aktiivisen orin kylkiin ja se kuunteli avut samantien ponnistaen napakasti raviin. Mustan orin askeleet olivat fantastiset keventää, eivät millään tapaa samanlaiset kuin Hemingwayn raahautuva askel. Miun askel oli kepeä ja pehmeä ja Didi mukautui siihen onnellisena lähtien sitten ensimmäisten askelten jälkeen keventämään. Ori jatkoi menoa ryhdikkäänä ja pöristeli tyytyväisenä. Wau. "Upealta", Didi vastasi hetken päästä häkeltyneenä hymyillen Lucylle. Tämä oli samanlaista kuin Miyaton Coran kanssa Espanjassa, hänellä meni hetki totutellessa hevosen fantastisuuteen. Ajatukset tosin synkkenivät kun ne harhautuivat Miyatoon, nuoren miehen kohtalo oli niin harmittava. Didi onnistui sysäämään ajatukset pois ja keskittyi mustaan hevoseen ja oman tasapainonsa löytämiseen ison hevosen selässä. Olisipa hän ollut kentällä, hän olisi testannut hevosen taitoja isommalla volyymillä. Se osasi varmasti kaikki mahdolliset temput.

Lucy hymyili ylpeänä toisen vastaukselle. Miu oli upea, joten oli vain oikein, että Didikin huomasi sen. Tyttö vilkaisi Paulusta selkeästi tyytyväisenä itseensä. Hän kumartui Ivoryn kaulalle ja supatti lähes äänettömästi Ivoryn taaksepäin kääntyviin korviin siitä, miten papurikonkimo olisi aina paras. Yksikään toinen hevonen ei koskaan pääsisi Ivoryn tasolle Lucyn mittapuulla. Ivory oli hevosten aatelin kuningas.
"Sinun pitäisi lähteä useammin meidän kanssa maastoon", Lucy totesi vilkaisten aavistuksen kysyvästi Nimbuksen ratsastajaa. Kai hän nyt oli oikeassa olettaessaan Pauluksen ja Didin tulevan toimeen keskenään? Paulus osasi olla ennakkoluuloinen, mutta olihan mies lopulta tykästynyt häneenkin. Eiköhän mies tottuisi Didin seuraan maastolenkeillä alta aika yksikön.

Paulus vilkaisi olkansa yli tummat kulmat epäluuloisessa kurtussa ja mittaili hetken Lucya ja sitten Didiä katseellaan kuin yrittäen päättää olivatko naiset muodostaneet salaliiton häntä vastaan. Sitten hän kohautti olkiaan ja käänsi päänsä takaisin eteen, ennen kuin nummipolkua vaalea häntä hulmuten ravaava irlantilaistamma ehtisi säikkyä jotakin ja suistaa hänet kanervikkoon. Miehen asteikolla vastaus oli suorastaan hohdokkaan positiivinen. Hän katseli kauempana edellä ravaavan Effien selkää, kun pohti, että oli oikeastaan helpottavaa, että Lucylla oli joku edes suunnilleen täysijärkinen juttukaveri. Hänen ei tarvinnut pinnistellä ollakseen sosiaalinen - vaikka Lucy tuntuikin hyväksyvän hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Funksin valkeat sukkajalat polkivat kanervikkoa, kun se hypähteli sivuttain pää pystyssä ja kuolainta nakertaen, vaikka sen ratsastaja suoristi sitä pohkeidensa väliin noin viiden askeleen välein.

Miu oli aivan toisesta maailmasta kuin ponit, joilla Didi oli ratsastanut, ja se oli laimea vertaus. Nainen tottui kuitenkin askellukseen nopeasti ja pystyi keskittymään muuhunkin kuin siihen, ettei näyttäisi aivan hukassa olevalta muiden silmissä.
Ajatus enemmästäkin maastoilusta kuulosti ihanalta, hän olisi ainakin mukana aivan varmasti. Tämä seurakin oli hänestä varsin mukava, oli mukavaa tutustua uusiin ihmisiin, vaikka porukan ainoa täysin uusi tuttavuus huitelikin hevosensa kanssa edellä. Kyllä hän uskoi myös Pauluksen suvaitsevan hänen seuraansa, ainakin toivottavasti. Miehestä oli välillä niin vaikea saada selkoa. "Se olisi mukavaa. Siis maastoilla enemmänkin", Didi sanoi varovaisesti hymyillen.

Lucyn teki mieli perua tarjouksensa niiden hetkien aikana, kun Paulus katseli heitä. Ainakaan mies ei vaikuttanut siltä, että olisi loukkaantunut ehdotuksesta, joten Lucy tulkitsi toisen olevan samaa mieltä. Olisi mukava maastoilla porukalla. Hän yleensä vältteli suurempia ryhmiä maastossa, ettei joutunut liikaa keskittymään ratsastukseensa. Paulus ei arvostellut häntä, joten miehen kanssa oli helppo vain nauttia hevosista ja seurasta.
"Siinä tapauksessa lähdet ehdottomasti mukaan useammin", tyttö vastasi nyökytellen. Hänellä oli jo maailman parhaat ystävät, mutta viime aikoina Effie oli tuntunut kovin etäiseltä ja sulkeutuneelta, eikä Paulus ollut sosiaalisimmasta päästä parhaimpinakaan hetkinä, joten Didin seura olisi enemmän kuin tervetullutta. Tätikin voisi rauhoittua, kun hän puhuisi päivällisillä jostakusta muustakin kuin Pauluksesta tai Ivorysta.

"Hienoa", Didi vastasi ja toivoi, ettei vaikuttanut Lucysta tai Pauluksesta tungettelevalta. Hänestä vain tuntui siltä, että hänen täytyisi napata jokainen mahdollisuus, jonka kautta hän pääsisi ratsastamaan. Nyt kun hän oli päässyt takaisin ratsaille hän tahtoi joka kerran jälkeen samantien uudestaan työskentelemään hevosten kanssa olkoon se sitten kenen seurassa tai minkä hevosen selässä tahansa. Ei ollut upeampaa fiilistä kuin laukata ja tuntea voimakkaan hevosen lihakset liikkumassa siten, kuin niiden pyysi menemään. Toki Pradan kanssa oli useammin kuin aina pienoisia väärinkäsityksiä siitä mihin niitä lihaksia käytetään vai käytettiinkö ollenkaan. Kyllä tamma vielä joku päivä ymmärtäisi, ettei pääsisi hänestä eroon. Huokaisu, sitä päivää odotellessa siis. "Vietätkö synttäreitäsi myös perheesi kanssa?" Didi päätti kysyä katseltuaan hetken Miun niskoja.

Lucy silitteli Ivoryn kaulaa keventäessään tottuneesti ruunan askeleessa. Hevonen kompuroi epätasaisessa maastossa, mutta tyttö ei edes hätkähtänyt selässä. Hän oli tottunut siihen, ettei Ivory aina saanut pidettyä askeltensa rytmiä tasaisena ja välillä ruuna hukkasi sen kokonaan kompuroidessaan pahastikin. Nyt ei onneksi käyty läheskään polvillaan, vaan otettiin vain yksi pieni harha-askel.
"Vietin niitä jo etukäteen", Lucy myönsi vaivautumatta korjaamaan, että oli oikeastaan ollut tätinsä ja serkkunsa luona. Ehkä hän oli pikkuhiljaa hyväksymässä sen, ettei tädin, sedän ja Bethanyn kutsuminen hänen perheekseen tekisi vuosista äidin kanssa yhtään sen vähäarvoisempia. Äiti olisi aina äiti, vaikka nykyään hänen perheeseensä kuului niin moni muukin.
"Olin kerrankin koko vapaapäivän poissa tallilta", tyttö naurahti huvittuneesti. Sitä tapahtui kovin harvoin, sillä yleensä hän hiippaili rapsuttelemaan Ivorya vapaapäivinäänkin. Viime perjantain hän oli kuitenkin viettänyt perheensä parissa Newcastlessa.

"Ah, okei", Didi vastasi. Hänelle perhe, jossa oli isä, äiti ja sisarus, oli aina ollut itsestäänselvyys. Isä oli kerran rikkonut nilkkansa työmatkalla mutta sen suurempia takapakkeja hänen perheensä ei ollut kokenut ennen isovanhempien kuolemaa. Siinä oli ollut tarpeeksi tragediaa Didille vaikkapa loppuelämäkseen, onneksi hän ei ehtinyt (tai kyennyt) ajattelemaan onnettomuutta sen enempää. Hän nauroi Lucyn heitolle. Tallityöntekijöille mahtoi todella olla luksusta olla pois tallilta edes joskus. "Mukavaa vaihtelua varmasti", Didi sanoi. Hän voisi ainakin kuvitella haluavansa välillä olla muissakin maisemissa, jos olisi tallityöntekijä.

"No jaa, enpä tiedä", Lucy naurahti. Hän ikävöi tallille vapaapäivinään, varsinkin silloin, jos jäi Lodgeen pyörimään. Ehkä hän nauttisi vapaistaan enemmän jos lähtisi kaupungille, mutta eipä sinnekään yksin tullut lähdettyä. Niinpä hän käytti vapaansa siihen että pohti keinoja livahtaa tallille Corinnen huomaamatta. Onneksi hän saattoi nykyään vedota Ivoryyn, vaikka eipä sekään estänyt sitä, miten hän yritti vältellä pelottavaan pomoon törmäämistä.
"Tallilla on mukavaa. Aika kuluu reippaasti ja saan viettää aikaa hevosten keskellä. Ei se tunnu työltä, paitsi Hookin kanssa", tyttö totesi harteitaan kohauttaen. Hook oli kerrassaan rasittava hevonen, eikä omistaja ollut sen parempi.

"Niin, onhan siellä", Didi totesi kuitenkin. Heinän ja hevosen tuoksuinen talli tuntui aina kuin toiselta kodilta, vaikka paljon hienostuneempaan Rosings Parkiin täytyikin vielä hieman totutella. "Hook?" Didi sanoi kysyvästi. Nimi ei kuulostanut tutulta mutta kyseessä taisi olla yksi päänvaiva. Hän ei ollut saanut aikaiseksi tutustua tallin hevosiin kovin tarkasti ja niitä oli niin hurjan paljon, että se taisi olla mahdotonta. Saattoi olla helpompaa omien aivosolujen puolesta jos hän keskittyisi vain niihin hevosiin, joiden kanssa päätyi tekemisiin.

Lucy pudisteli päätään pieni hymy huulillaan. Olisihan se pitänyt arvata, ettei Didi ollut törmännyt Hookiin. Parempi niin.
"Meykenhoek Z, menestynyt este- ja kenttäratsu. Oikein komea ruunikko, mutta siihen hyvät puolet jäävätkin", tyttö naurahti. "Hook pelkää kaikkea ja kaikkia, joskus syystä ja joskus ilman mitään syytä. Se on useammankin kerran kiskonut minut polvilleni loikattuaan jotakin pakoon. Eikä sen omistaja ole yhtään sen parempi", hän totesi viimeisen lauseen huomattavan paljon hiljaisemmalla äänellä. Pippa oli ollut mukava, mutta Artemis Cavanaugh oli kerrassaan kammottava. Hän olisi tyytyväinen, jos ei enää koskaan joutuisi näkemään pelottavaa estevalmentajaa ja kananaivoista hevosta.

"Ai selvä", hän totesi ja nauroi myös. Päänvaiva siis. "Ei kuulosta helpolta hevoselta...tai omistajalta", nainen sanoi pahoittelevana. Välillä oli yksinkertaisen inhottavaa työskennellä ihmisten (tai eläinten) kanssa, joiden kanssa kemiat eivät vain kohdanneet. Hook ei kuulostanut hevoselta, jonka kanssa hän olisi pärjännyt. Tasaiset hevoset olivat mukavempia, kuin sellaiset joiden kanssa sai pelätä henkensä puolesta. Didi jätti juoruamiset kuitenkin siihen, sillä häntä halutti jo laukkaamaan. "Laukattaisiinko?" hän kysyi hymyillen vilkuillessaan sekalaista maastoseuruetta. Hän pystyi jo kuvittelemaan ison oriin keinuvan laukka-askeleen.

Paulus vilkaisi Didistä Lucyyn ja tarjosi päivänsankarille kömpelön, mutta harvinaisen lämpimän hymyn odottaen tältä vahvistusta. Mies ei tosin uskonut Lucyn protestoivan, sillä Ivory oli mukava maastoratsu, mitä nyt taipuvainen kompastelemaan tasaisellakin pinnalla. Hiekkainen polku katosi välillä tuulentuivertamaan kanervikkoon ja kumpuili kesyttömän maiseman poikki. Purppuraan vivahtavan vihreä nummi jatkui pitkälle horisonttiin. Nimbus käänteli korviaan ja otti pidempiä raviaskelia odottaen lupaa siirtyä laukkaan; sen edellä Funks nakkeli rajusti päätään ja teki malttamattomia sivuttaishyppyjä musta häntä lepattaen. Ori näköjään todella halusi laukata. Sen ilmeetön ratsastaja ei näyttänyt olevan aivan yhtä innoissaan tulevasta koitoksesta.

Ei, Hook ei tosiaankaan ollut helppo, mutta toivon mukaan hän pääsisi hevosesta pian eroon. Nyt kun se ei enää kuulunut Pipalle, hän ei nähnyt yhtäkään syytä, miksi Hook pysyisi hänellä. Artemis ei ainakaan puhuisi hänen puolestaan.
"Laukataan vaan", tyttö vahvisti nyökytellen mustan kypärän peittämää päätään ja herätteli Ivorya muutamalla puolipidätteellä. Ruuna oli säilyttänyt jalansijansa yllättävän hyvin tähän asti, eikä toivottavasti lentäisi turvalleen laukankaan aikana. Tähänkin asti papurikonkimo oli kantanut häntä luotettavasti maastojen halki, joten hän ei nähnyt pienintäkään syytä epäillä Ivoryn taitoja. Tyttö napautti laukkapohkeet ruunan kylkiin pehmeästi ja nautti kolmitahtiseksi vaihtuvasta askellajista. Hän vilkaisi muita varmistaakseen, että kaikki olivat edelleen mukana ja hevoset hallinnassa, ennen kuin nousi seisomaan jalustimille ja antoi ohjien liukua pidemmäksi otteessaan. Ivory ei onneksi ollut täynnä räjähtävää energiaa, vaan vaihtoi neliin suorastaan sulavasti -ainakin ollakseen oma itsensä- eikä missään kohtaa saanut arkaa ratsastajaansa säikkymään.


Miu siirtyi innokkaasti mutta siivosti laukalle ja Didi muisteli jälleen miten löytää jonkuntapainen tasapaino selässä. Askellus oli juuri sellaista, kuin nainen oli kuvitellut. Ori kulki korvat puolittain hörössä ja yritti karata naisen hallinnasta tymäkämpään laukkaan. Didi ei kuitenkaan uskaltanut päästää sitä kuumenemaan, vaan pidätteli sen lyhyehköön laukkaan. Ori oli niin upea, kun kuunteli häntä niin nätisti. Kuuliaisuuden ansiosta Didiä ei myöskään huolettanut ratsastaa niin isolla ja voimakkaalla eläimellä - ei hänelle voisi käydä Miun kanssa mitään.

Nimbuskin intoutui ottamaan muutaman sivuttaisen askeleen, kun Paulus antoi sille merkin nostaa laukka. Se kiihdytti nopeasti Ivoryn perään, ja mies nousi jalustimille kietoen kätensä tamman lyhyeen, vaaleaan harjaan. Ohjaamisella ei ollut niin väliä, kun nummimaasto jatkui ympärillä aina harmaaseen taivaaseen saakka, mutta säpsähtely ja äkkiliikkeet eivät olleet poissuljettuja eikä Paulus halunnut päätyä alas selästä. Se jostain syystä sai hänet aina kurjalle tuulelle. Tamma eteni tarmokkaasti pärskähdellen, korvat hörössä ja itseään halukkaasti venyttäen. Heidän edellään Effie myötäsi Funksille jaksamatta taistella orin kanssa koko lenkkiä ja se ampaisi vauhtiin pukittaen pari kertaa railakkaasti. Effie pysytteli lähellä satulaa, ohjat tuntumalla ja valppaana, sillä raisu ori tuntui jakavan Jamien huumorintajun, eikä sen satulassa voinut silloin jäädä haaveksimaan.

Lucy nautti kylmästä viimasta kasvoillaan, joka liehutti ruunan valkeaa harjaa ja sai vauhdin tuntumaan ainakin kahdesti kovemmalta. Tyttö hymyili myötäillessään Ivoryn tuttua askelta. Jossakin vaiheessa hevosesta oli tullut tutumpi kuin Rainista, vaan hän ei uskonut Rainin tai Bethanyn pahastuvan siitä. Ivory oli hänen unelmiensa täyttymys nelijalkaisessa muodossa. Hän antoi hevosen venyttää askeltaan entisestään, kannustaen lähes äänettömästi pelkällä istunnallaan ruunaa nauttimaan menosta yhtä paljon kuin hän teki. Hitaasti hän suoristi istuntaansa, painui syvemmälle satulaan ja alkoi kaikessa rauhassa pidättää ruunaa. Onneksi Ivoryn tapana ei ollut purra kiinni kuolaimeen ja viedä häntä mennessään laukkasuorien jälkeen, vaan nöyrä ruuna hidasti tahtiaan, pudottaen ensin lyhyelle harjoituslaukalle ja siitä raville. Ivory kompuroi jalkoihinsa, mikä sai tytön heilahtamaan satulassa. Ruuna siirtyi heti tytön alle kuin estääkseen tasapainon horjumista entisestään, mikä sai hymyn kohoamaan tuulen tuivertamille kasvoille. Ivory oli maailman ihanin.
"Sepäs vasta oli jotakin", hän naurahti vilkaisten muuta seuruetta. Lucy ei ikinä kyllästyisi nelistämään nummilla, ei vaikka tekisi sitä työkseen seuraavat neljäkymmentä vuotta.

Vähitellen Didi uskalsi antaa Miunkin askeltaa vapaammin aste kerrallaan ja se venyttikin askeltaan tyytyväisenä sellaisiin mittoihin, joissa nainen ei ollut varmaankaan koskaan ollut mukana. Nainen ei itse uskaltanut rentoutua täysin isossa, hänestä villiltä tuntuvassa laukassa, mutta nautti silti. Liitävään tunteeseen ei koskaan tottunut, varsinkaan tällaisen liikkujan selässä. Hän pidätteli Miun takaisin raviin huomattuaan edellä kulkijoiden tekevän samoin ja lähti samantein keventämään elastisessa ravissa, jotta pysyisi oriin menossa mukana. "Kyllä vain", Didi nauroi.

Paulus pidätti Nimbuksen raviin ja kevensi tamman reippaassa ravissa. Hän vilkaisi pienemmäksi muuttuvaa punaruunikkoa, mutta käänsi sitten huomionsa Lucyyn ja Didiin. Oli tavallista, että Funks ja Effie katosivat omilleen, kun ori vähän riehaantui. He liittyisivät jälleen seuraan, kunhan hevonen malttaisi käyttäytyä.
"Mitä reittiä haluat mennä, Lucy?" hän kysyi ja teki vaistomaisen liikkeen Ivoryn kompastuessa kuin ottaakseen tytöstä kiinni.
"Onko sinulla toiveita?" hän jatkoi haparoivalla kohteliaisuudella Didille, vaikkei taloudenhoitaja kai maastoja vielä tuntenutkaan.

Tyttö hymyili kiitollisesti Paulukselle, jonka pienet liikkeet olivat aina yhtä suloisia. Ei hän ollut putoamassa yhden kompuroinnin tähden, vaikka eipä se ensimmäinen kerta olisikaan. Alkutaipaleella hän oli muksahdellut Ivoryn selästä mitä typerimmistä syistä, kun ei ollut osannut varautua siihen, missä ja miten ruuna saattaisi menettää tasapainonsa. Nykyään hän tunsi hevosen paremmin kuin itsensä, joten moiset ylimääräiset ohjelmanumerot saivat hänet lähinnä horjahtamaan selässä ennen kuin hän onnistui palauttamaan painopisteensä takaisin hevosen selän keskelle.
"Minulle käy kaikki reitit", tyttö vastasi hymyillen ja jäi odottamaan, olisiko Didillä toiveita. Hän vilkuili samalla ympärilleen miettien, mikä lukuisista maastopoluista tarjoaisi mukavinta maastoa heidän monipuoliselle joukolleen.
"Tosin joen vartta seuraava polku on mukava", hän lausahti pohdiskellen. Täällä meni ristiin rastiin toinen toistaan upeampia maastoreittejä, joten valitseminen tuntui aina olevan jos ei mahdotonta, niin ainakin kovin vaikeaa.

Didi katseli hetken ajan Funksin ja Effien perään ihmetellen syytä, miksi toiset olivat niin omissa oloissaan. Olisi varmasti kuitenkin epäkohteliasta kysyä, joten nainen päätti pysytellä asiasta hiljaa. Pauluksen kysymys palautti ajatuksissaan pyörivän Didin maan pinnalle ja hän katsahti miehen suuntaan. "Ööh...", ei hän tainnut edes tietää missä he olivat tällä hetkellä. "No jos menemme Lucyn ehdottamaa reittiä?"

Paulus kohatti jurosti olkiaan, mikä hänen kielellään tarkoitti hyväksyntää ja kaarsi Nimbuksella loivasti oikealle. Laakson pohjalla virtasi Lucyn tarkoittama joki, joka teki maisemasta varsin idyllisen.
"Miten Ivoryn kanssa on mennyt?" hän kysyi jälleen kerran ja vilkaisi vaaleaa papurikkoa, joka näytti tekevän Lucyn ihanan onnelliseksi. Hän tiedusteli samaa usein, mutta ei ollut ehtinyt kysyä siitä sen jälkeen, kun epätoivoiseksi käyvä Henrietta oli käynyt tallilla. Nainen oli parhaimmillaankin hurmaava kuin humalainen ampiainen.

Lucy ohjasi Ivoryn Nimbuksen rinnalla oikealle reitille ja hymyili miehelle.
"Hyvin, Ivory on vain entistä täydellisempi", hän lausahti unelmoivasti. Tyttö soi pahoittelevan katseen Didille. Oli kamala puhua aiheesta, johon toisella ei olisi montaa sanaa sanottavanaan, sillä hänen tietojensa mukaan Didi ei ollut koskaan ratsastanut Ivorya.
"Henrietan kanssa ei yhtään niin hyvin", tyttö lisäsi huokaisun kera. Miksei Ivorya voinut omistaa joku tallin suloisista, ihanista omistajista? "Henrietta Thorpe on tarkka ja vaativa hevosenomistaja", Lucy päätti selittää Didille, jotta toinen ei tuntisi oloaan täysin ulkopuoliseksi. "Viimeksi hän valitti, että olin jättänyt Ivoryn tavarat likaisiksi, koska toisessa jalustimessa oli muutama hassu kuratäplä. Satula kiilteli edelleen öljyttynä, mutta hänen mielestään olin luistanut töistä."

Didi ei tosiaan osannut liittyä keskusteluun, jonka aiheena oli Lucyn nätti kimo ratsu. Hän ei antanut sen kuitenkaan haitata, vaan kuunteli mielenkiinnolla. Hän kannusti orin kävelemään samassa tahdissa toisten kanssa ja kulkeutui hänkin heidän mukanaan haarautuvalle polulle. Jälleen lisää vaikeita hevosenomistajia? Heille ei tainnut näkyä loppua... onneksi hän ei joutunut toimimaan juurikaan sellaisten ihmisten parissa - vielä. "Hän kuulostaa varsin mukavalta naiselta", Didi kommentoi sarkastisesti, kun Lucy selvensi asiaa. "Tiettyyn pisteeseen asti tuollainen tarkkuus on vielä järkevää..." hän pohti. Saattoiko pieni kura jalustimessa oikeasti haitata? Nehän likaantuivat käytössä kuitenkin. Olisi Didikin tosin vaatinut puhtautta, jos olisi lähdössä kisoihin tai muualle, missä täytyi näyttää edustavalta mutta siivosi onneksi aina itse varusteet eikä joutunut siten mutristelemaan toisille asiasta.

Paulus kohotti kulmaansa epäluuloisena kuin miettien, kenen puolella Didi oli. Ainakin kartano oli muuttanut muotoaan naisen aloitettua työt.
"Minne jätit rottasi?" hän kysyi olettaen, että Lucy yritti vihjata hänelle naisen jäävän keskustelun ulkopuolelle.

Lucy hymähti.
"Mutta Henrietta vie sen tarkkuuden kolme askelta ylitse", hän totesi huvittuneena. Milloin hän sai kuulla Ivoryn olevan likainen (kun ruunan kavioissa oli hieman kuivikkeita karsinasta), milloin varusteissa oli vikaa ja milloin mitäkin. Hän ei enää edes laskenut kaikkia syitä, mistä Henrietta oli kokenut asiakseen valittaa hänelle. Toinen antoi hänen vuokrata hevostaan, joten ei Henrietta voinut niin tyytymätön hänen työhönsä olla. Tyttö kohotti kulmaansa Pauluksen kysymykselle. Rotta? Nyt hän tuntui putoavan keskustelusta täysin, vaan odotti mielenkiinnolla Didin vastausta.

Ei Didi puolia ajatellut, kunhan seisoi mielipiteidensä takana. Pauluksen kysymys sai aikaan Didin kasvoille mukamas tyytymättömän ilmeen. Hän ei oikein tiennyt saattoiko hyväksyä rotta-nimityksen koirastaan ja nyt Paulus meinasi vielä lähteä tartuttamaan sen muillekin. "Lilylle kuuluu hyvää, kiitos kysymästä", Didi sanoi huvittuneesti huokaisten, painottaen jälleen pennun oikeaa nimeä ja jatkoi, "sinne se jäi muiden koirien kanssa torkkumaan kartanolle." Toisen kanssa ei pystynyt edes juoksemaan (kenties sen takia, että Didin tahti oli niin vauhdikas). "Ja Lily on siis koiranpentuni", Didi selitti vuorostaan Lucylle.

Paulus tuhahti merkitsevästi ja vajosi ominaiseen, juroon hiljaisuuteen, kun ei enää keksinyt loogisia keskustelunaloituksia. Sosiaalisuus oli yliarvostettua jo valmiiksi - ja hän oli nolannut itsensä perinpohjin jutellessaan Didille remontoidessaan, kun oli yrittänyt kehittää small talkia. Muisto sai hänet happamoitumaan. Kotkottakoon naiset keskenään, kun olivat siinä niin lahjakkaita.

Lucy kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, tuntien tutun pelon ulkopuoliseksi jäämisestä nostavan päätään, kun Paulus kerran tiesi Lilyn (ja Didin) niin hyvin, että saattoi kutsua koiraa rotaksi. Hän nieleksi epävarmuuttaan. Pauluksella sai olla muitakin ystäviä, eikä se tarkoittaisi, että mies jättäisi hänet yksin Zoen armoille.
"Oi, se suloinen mustaruskea karvapallo?" Lucy kysäisi ihastuneena muistellessaan koiranpentua, jonka oli nähnyt silloin tällöin juoksevan Fairchildien koiralauman perässä.

Ei Didi tosin ollut kertaakaan ajatellut Pauluksen nolanneen itseään. Nytkin kun mies hiljeni Didi jäi miettimään josko olisi sanonut jotain ihmeellistä väärin. "No juuri se", Didi nauroi. "Sopii upeasti Fairchildien tallikoirien joukkoon hääräämään. Jää vielä joskus pahemman kerran hevosten jalkoihin." Siitä syystä Didi ei oikeastaan päästänyt sitä pahemmin vapaana juoksentelemaan, ainakaan ilman vahtimista. Mitä nyt muutamaan otteeseen pentu oli häneltä karannut ja silloin naisella oli hypähtänyt sydän kurkkuun.

Pelkkä ajatus pienestä karvapallosta pyyheltämässä Anguksen perässä huvitti Lucya. Angus oli korkea, pitkäjalkainen irlanninsusikoira, siinä missä Lily oli pieni ja karvainen.
"Toivottavasti se pysyy poissa hevosten jaloista", Lucy toivoi vilpittömästi. Hän painoi pienen koiran nimen tarkoin mieleensä, jotta osaisi huudella oikeaa nimeä, jos näkisi mustan palluran tallilla. Pauluksen lempinimet tuntuivat tarttuvan pelottavan nopeasti.
"On varmaan kiva, kun on oma koira", tyttö pohti ääneen. Hän haluaisi ainoastaan Anguksen koirakseen, ja no, irlanninsusikoira oli jo puoliksi hänen, joten eipä hänellä mitään valittamista ollut.

"Toivon sitä todella itsekin. Se kun vain osaa olla niin nuoruudentyhmä ettei ajattele itsensä suojelua", Didi selitti. Sinänsä oli mukava huomata koiran itsenäisyys mutta inhottavaa tietää, ettei se siltikään selvinnyt yksinään vaikka niin kovasti luuli. "On se mukavaa", Didi sanoi hymyillen. "En enää tiedä miten eläisin ilman sitä, sen kanssa on aina jotain tekemistä ja on ihanaa kun se nukahtaa syliin." Karvapallero oli niin lämmin ja suloisesti tuhiseva. Kohta sen karvat kuitenkin saisivat lähteä, sillä Didi siistisi sen kuontaloa lyhyemmäksi ja käytännöllisemmäksi jollain tapaa. Ei se olisi kuitenkaan näyttelykoira ja karva likaantui niin helposti matalilla jaloilla maastossa rymytessä.

"Varmasti", Lucy vastasi nyökytellen. Hän ajatteli suurta, lempeää Angusta, jonka päästi viereensä nukkumaan jokaikinen yö. Suuri koira vei melkoisen tilan sängystä, mutta onneksi hän oli pieni, niin he molemmat mahtuivat mukavasti. Ei hän olisi enää osannut nukkua ilman karkean karvan tuntua poskeaan vasten ja huoneen täyttävää tunkkaista märän koiran hajua.
"Koirat ovat mukavia. Miten päädyit ostamaan Lilyn?" Hän uteli pohdiskellen, mistä kaksikon tarina oli saanut alkunsa. Hän ei osannut kuvitella itseään kasvattajalle hakemaan koiraa, mutta onneksi Angus oli odottanut häntä Rosings Parkissa suuri, lempeä sydän täynnä rakkautta, jota koira vain halusi jakaa ympärilleen.

Vaikka Didi piti kaikista Fairchildien koirista Angus oli hänestäkin mukavin rapsuttelupartneri. Vaikkei tietenkään mukavampi kuin Lily. "Niin ovat", Didi myötäili Lucya. "Ostin Lilyn luovutusikäisenä rotua, siis saksanpystykorvaa, kasvattavalta naiselta kennelistä. Löysin heidät netin kautta ja kävin katsomatta pentuetta, kun ne syntyivät. Olisit nähnyt Lilyn ja sen veljet ihan pieninä!" Ihanat muistot Lilystä vielä pienempänä pentuna saivat leveän hymyn Didin huulille. Vaikka niin olikin pinnallista ajatella, oli ihanaa, että Lily pysyi suloisena pentuiänkin jälkeen. "Mitenköhän päädyin rotuna saksanpystykorvaan...en muista enää", Didi pohti ääneen eikä laisinkaan muistanut. Jälkiviisaana ajatellen rotu ei ollut hänelle kätevin mahdollinen. Kokonsa puolesta se oli ollut hyvä asukas Hexhamin asunnossa mutta siihen lista taisikin jäädä.

Lucy piti kaikista Fairchildien koirista, mutta Angus oli vienyt ykkössijan kyselemättä lupia. Hän olisi mielellään viettänyt kaikki päivänsä Anguksen kanssa, mutta koiran piti antaa elää omaakin elämäänsä. Öiksi hän saattoi varastaa lempeän jättiläisen vain itselleen.
"Oi, ne olivat varmasti todella, todella suloisia", Lucy pohdiskeli ihastunut pieni hymy huulillaan. Koiranpennut olivat rodusta riippumatta suloisia otuksia, eikä Lily varmasti ollut ollut poikkeus aivan pienenäkään.

"Ne olivat sellaisia pieniä palloja ja huitoivat innoissaan pitkin takapihaa", Didi muisteli onnessaan. Niiden liikkuminen oli ollut niin hoipertelevaa ja kun Didi oli istunut ruoholle kolme pientä palleroa olivat hyökänneet hänen syliinsä ja Lilyn hän oli valinnut siksi, että se oli jäänyt hänen syliinsä ja nukahtanut siihen (sen lisäksi, ettei ollut halunnut poikakoiraa). Koiranpennun viaton luottamus oli nuoren naisen siitä, että toinen oli ollut oikea valinta ja oikeassahan sitä siinä oltiin oltu. Eloisa koira oli oikein hauska kumppani ja piti todella huolen siitä, että sen kanssa touhuttiin pitkin päivää.

"Ehdottomasti siis suloisia", tyttö vastasi hymyillen. Hän muisti Thackerrayn koiranpennut, joita oli käynyt katsomassa kesällä. Ne olivat olleet syötävän suloisia, joten totta kai Lilykin oli ollut ihana pienestä pitäen. Hän taputti Ivoryn kaulaa ja vilkuili vuoroin hiljaista Paulusta ja vuoroin Didiä. Pitäisikö hänen yrittää kalastella Pauluksesta irti sosiaalisuutta, vai antaa toisen olla omissa oloissaan? Ei kai Paulus ajatellut, että nyt hän jätti toisen ulkopuolelle? Äh, miten tästäkin tuli näin vaikeaa! Hän halusi vain nauttia maastoratsastuksesta ystävien kesken.
"Toivon, että olisin voinut nähdä Anguksen pentuna. Se oli varmasti suloinen ilmestys pitkien koipiensa kanssa", tyttö pohdiskeli hymy huulillaan. Hän olisi myös oikein mielellään tavannut Ivoryn varsana. Olikohan ruuna ollut yhtä kömpelö sillloinkin? Pelkkä ajatus jalkoihinsa sotkeutuvasta hevospienokaisesta sai hymyn leviämään.

"Kyllä", Didi naurahti ja katsoi sitten hetken eteensä ja sitten Miun kuuntelevia mustia korvia. Voihan uljas musta ori sentään, olisihan tällaisenkin hevosen omistamisessa omat hienot puolensa mutta kyllä Didi silti koki olevansa poni-ihminen. Oli silti hyvä huomata, että kenties hän osasi olla isompienkin ratsujen kanssa. Monipuolisuudesta olisi varmasti hyötyä. "Voi Angus oli varmasti pienenä suloinen", Didi sanoi kuvitellen harmaan koiran ruipelona pentuna. Myös Didi mietti, miten voisi saada Pauluksen mukaan keskusteluun. "Nimbus vaikuttaa rauhalliselta tänään?" nainen päätyi sanomaan miehelle varovaisesti, kysyvällä äänensävyllä.

Paulus mulkaisi kulmansa alta Didin suuntaan kuin sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena moisesta oletuksesta, että hänen huoltamansa irlantilaistamma olisi jotenkin viallinen. Mies liikautti hartiaansa torjuvasti ja taputti Nimbuksen kärpäskimoa, lämmintä kaulaa kuin lohduttaakseen hevosta.
"Se on aina", hän protestoi puolustuskannalla. Kyllä itse kukin oli vähän säpsy pimeässä. Ja tuulessa. Ja tiistaina. Todistaakseen ratsastajansa vankan uskon, tamma pörähti ottaen sivuaskeleen kaarelle taipuneena, kun tuulen pieksemässä kanervikossa vilahti kani. Paulus mumisi hevoselle hellästi ja nousi kevyeen istuntaan kädet tiukasti se harjassa, kun hevoset polskivat joen yli ja lähtivät kiipeämään vastakkaista rinnettä. Seuraan jälleen liittynyt Effie sai ärähtää hevoselleen tosissaan, sillä vedessä peuhaamista rakastava Funks jumittui kuopimaan kylmää jokivettä ja ryhtyi pyörimään ja kumartelemaan kuin piehtaroidean siinä. Naisen leijonamainen karjaisu sai sen luimistamaan nöyränä korviaan ja loikkaamaan vastapenkereelle niin pitkällä, spontaanilla loikalla, että ratsastaja oli suistua satulasta. Ilmeestä päätellen Effie oli helpottunut siitä, että maastoretki oli jo kotimatkan puolella.

Lucy vilkaisi Paulusta ja puri alahuultaan. Mies ei näyttänyt ottavan Didin kysymystä yhtään niin hyvin, kuin hän oli toivonut.
"Nimbus on ihana tamma", hän päätti sanoa väliin, ettei kaksikko päätyisi murjottamaan toisilleen silkasta kommunikointivajeesta. Hän muisti, miten alkuaikoina he olivat viettäneet enemmän mykkäkoulua Pauluksen kanssa kuin puhuneet toisilleen, sillä mitä tahansa he sanoivat, tuntui aina olevan väärin. Onneksi mies ei enää ollut niin hankala, tai hän ei ollut niin hankala, tai sitten he molemmat vain osasivat jo lukea toisiaan. Niin tai näin, hän ei vaihtaisi Paulusta mihinkään. Ivory pärskähti astellessaan rauhallisesti jokeen. Lucy jännitti hieman takertuessaan valkeaan harjaan, sillä ruunan tapa kompuroida jalkoihinsa oli surullisenkuuluisaa - kuten myös se, miten vesi ei lainkaan auttanut asiaa. Ivory selviytyi joesta kunnialla ja kiipesi pengertä ylös kaikessa rauhassa, mistä tyttö oli kiitollinen. Hän ei kaivannut kylmää kylpyä, mikä näytti olevan turhankin lähellä Effien kohdalla.

Pauluksen mulkaisu aiheutti Didissä hieman sydämentykytyksiä mutta hän pysyi totisena. Ei hän ollut tarkoittanut laisinkaan, että Nimbus olisi vääränlainen hevonen ollessaan säpäkkä. Hän oli juuri vastaamassa jotain korjaukseksi, kun Lucy ehti väliin. "Nimbus on kyllä kaunis", hänkin kommentoi ja tarkoitti sitä. Vaikka hänen mielestään ei ollutkaan olemassa rumia hevosia.
Didi katseli Effien ja Funksin tahtojen taistelua hieman kammoksuen mutta rahoittui kun ymmärsi, ettei Miu provosoituisi vaan asteli koreasti veden läpi. Hän ei halunnut myöntää olevansa arka ratsastaja mutta koki olevansa kaukana mukavuusalueeltaan ja se jos mikä aiheutti epäilyksiä.
Nainen katseli mustan orinsa selästä kiinnostuneena kauniita, joskin talven pieksemiä maisemia ja pysyi hiljaa.
"Olen kyllä tyytyväinen, että hain töihin tänne", hän totesi hetken päästä.

Se näytti miellyttävän Paulusta, joka ryhdisti hartioitaan ja nosti leukaansa kuin mairea, jokseenkin hakattu kissa. Hän oli jokseenkin yksinkertainen mies, jonka voitti puolelleen kehumalla Nimbusta, Rosings Parkia ja miehen työnantajia tai työkavereita; HH luonnollisesti poissuljettuna. Zoen kehuminen oli varma keino päästä miehen mustalle listalle. Paulus ehdotti ryhmälle ravia luolamiesmäisellä murahduksella ja päännyökkäyksellä ja keskittyi sitten keventämään keskittyneesti: tasapaino, tasapaino, kantapäät alas, varpaat eteen, pehmeä käsi, vakaa käsi, pehmeä käsi, vakaa käsi, katse eteen. Oli ollut hyvä ajatus pyytää Didi mukaan, sillä nainen osasi keskustella Lucyn kanssa ja viihdyttää päivänsankaria toisin kuin hän, sosiaalisten katastrofien keisari. Mies vilkaisi sivusilmällä etuviistossa kulkevaa Funksia, jonka ratsastaja oli keskittynyt tekemään puolipidätteitä ja pitämään riehakkaan hevosen huomion itsessään. Effiestä ei tainnut olla keskustelukumppaniksi tänään. Petturi.

Lucy siirsi Ivoryn raviin pehmein avuin. Ruuna kompuroi etujalkoihinsa ennen kuin löysi rytmin ratsastajan tukemana. Hän oli jo niin tottunut auttamaan hevosta, ettei enää edes tajunnut tekevänsä sitä. Tyttö kevensi hymy huulillaan kauniin papurikonkimon selässä ja katseli muuta seuruetta. Hän muistaisi tämän syntymäpäivän pitkään - ehkä jopa ikuisesti. Hän ei uskonut, että hänen syntymäpäivillään oli kymmenvuotisjuhlien jälkeen koskaan ollut näin montaa kaveria paikalla.
"On kiva, että tulit", Lucy vastasi Didille hymyn kera. Hän ei ollut helpoin mahdollinen tutustuttava, kun tuntui lähinnä pakenevan kaikkia tuntemattomia, ellei joutunut työnsä puolesta kohtaamaan heitä, mutta hän piti Didistä. Didi oli mukava ja kiltti, toisin kuin Zoe tai etäinen Sawyer, jonka mielenliikkeistä tyttö ei koskaan saanut kiinni.
"Minäkin olen iloinen, että hain tänne. Täällä on ollut ihan mahtavaa", hän vastasi, jättäen mainitsematta, miten oli alunperin päätynyt hakemaan paikkaa. Jamien nimen mainitseminen Pauluksen kuullen ei koskaan auttanut ketään.

Didi pyysi Miun mieluusti raviin ja keskittyi hänkin ensimetrit pelkkään itsensä vakauttamiseen. Iso, näyttävä raviaskel vei häntä mukanaan kuin riepua. Hän hymyili Lucyn mukaville sanoille ja oli tyytyväinen, että oli päässyt tutustumaan uusiin ihaniin ihmisiin ja hevosiin. Ehkäpä hän oli vihdoin tehnyt oikean päätöksen ja löytänyt paikan, jossa tuntea itsensä kodikkaaksi. Hän oli jo hirmu lyhyessä ajassa ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin moneen vuoteen ja Lilykin tuntui viihtyvän todella mielellään.
"Varmasti. Kauan olette muutes työskennelleet täällä?" Didi uteli, sillä se oli tuskin tullut mainituksi aiemmin. Nainen oli vain olettanut, että varmastikin jo monen vuoden ajan.

Paulus vilkaisi olkansa yli hetken viiveellä kun tajusi, ettei Didi ollut ryhtynyt yhtäkkiä teitittelemään Lucya vaan puhui hänellekin. Hän pidätti tammaa kevyesti ja kiersi sormensa sen lyhyeen, vaaleaan harjaan, kuten aina, kun teki jotain muuta kuin keskittyi tarkkailemaan ympäristöä, kuten katseli taaksepäin.
"Viisi vuotta", hän sanoi tavoitellen välinpitämättömyyttä, vaikka rinta röyhistyikin ylpeydestä. Hänestä oli tullut osa vakiokalustoa, perheenjäsen. Tai yksi koirista.
"Tämä on Effien toinen vuosi", mies lisäsi, sillä Effie itse oli keskustelumatkan ulkopuolella. Funks oli kirinyt muiden edelle ja kehitti omaa askellajia laukaten vuorotellen etu- ja takaosalla. Ori kuitenkin suostui hidastamaan käyntiin, kun hevoset lähestyivät tallialuetta ympäröivää metsää.

Lucy antoi Pauluksen vastata ensin, kun mies kerran päätti osallistua keskusteluun. Sitä paitsi, Paulus ja Effie olivat olleet täällä pidempään, joten kävi vain järkeen että toiset kertoisivat ensin. Hänen vajaa vuotensa ei ollut lainkaan niin vaikuttava kuin Pauluksen viisi.
"Vajaan vuoden", Lucy vastasi omalla vuorollaan ja hymyili pienesti Didille. Vuosi tuntui tavattoman pitkältä ajalta, kun niin paljon oli ehtinyt tapahtua. Hän oli löytänyt upeita ystäviä, ihania hevosia ja oppinut jatkuvasti uutta itsestään. Kuukausiin oli mahtunut iloa, surua, riemua ja pelkoja, mutta loppujen lopuksi kaikki oli aina järjestynyt jotenkin.
"Se tuntuu paljon pidemmältä, kun jatkuvasti tapahtuu", hän myönsi hiljaa naurahtaen pidättäessään ruunan käyntiin, kun talli lähestyi.

Wau, viisi vuotta oli tosi kunnioitettava määrä. "Okei. Ehkä minäkin oppisin nyt pysymään aloillani täällä", Didi totesi ja hymyili kummallekin kevennyksen lomasta. Hänellä oli ollut kolme työpaikkaa viiden vuoden aikana... valitettavasti. Aiemmissa töissä oli toki ollut hyvätkin puolensa ja ihania työkavereita, joista osaa hän näki vieläkin, mutta työ itsessään ei vain ollut ollut häntä varten. Täällä kesä toisi varmasti uutta puhtia taloudenhoitajuuteenkin, kun kesäleiriläiset tulisivat. Hän odotti jo kesää innolla, tulisi lämpimämpi ja aurinkoisempaa ja hän pääsisi taas Intiaan. "Niimpä", Didi mukaili hiljennettyään Miunkin käyntiin. "Tallilla todellakin sattuu ja tapahtuu", hän sanoi ja nauroi. Ricardinkin kanssa oli sattunut vaikka mitä.

Mukulakivetyllä tallipihalla Paulus valui alas kärpäskimon tamman selästä, taputti hellästi sen kaulaa ja löysäsi satulavyön. Mies oli hieman hämmästynyt siitä, että oli selvinnyt sosiaalisesta maastoretkestä ainakaan näkyvästi suututtamatta tai loukkaamatta ketään. Effiekin oli niin ajatuksissaan, ettei muistanut heittää hänelle hyytäviä, tuimia katseita. Mies talutti Nimbuksen sisään varusteiden riisumista varten ja hymyili hämilliseen, vinoon tapaansa päivänsankarille toivoen, ettei ainakaan tekisi Lucyn illasta kamalaa. Ei tosin pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä edessä oli vielä kokonainen ilta Milford Housessa.

Lucy laskeutui Ivoryn selästä leveästi hymyillen. Maastossa oli aina mahtavaa käydä, varsinkin näin monen ystävän kanssa. Hän toivoi, että muut olivat nauttineet lenkistä yhtä paljon kuin hänkin. Tyttö nosti Ivoryn jalustimet ja löysäsi satulavyötä ennenkö kääntyi katsomaan muita.
"Kiitos kun tulitte seuraksi. Se merkitsee minulle paljon", tyttö kiitti lämmin hymy huulillaan autuaan tietämättömänä illan jatkosta. Hän oletti syntymäpäiväjuhliensa olevan tässä ja oli onnellinen saatuaan kiireisen arjen keskelle yhden rauhallisen maastolenkin, jolla olivat mukana kaikki tärkeimmät ystävät hevosilla, joiden selässä olemisesta he nauttivat. Liian usein työtehtävien puitteissa joutui ratsastamaan maastolenkkejä ilman moista luksusta. Hän suuntasi sisälle purkamaan Ivorya varusteista onnea hehkuen. Oli oikeastaan ihan mukava täyttää vuosia.
Tytön yllätys oli melkoinen, kun ilta sai jatkoa Hexhamissa hyvän ruuan ja vielä paremman seuran merkeissä. Lucy oli itkeä silkasta onnesta tajutessaan, mitä ystävät olivat järjestäneet hänen syntymäpäiviensä kunniaksi; hän ei muistanut milloin viimeksi oli saanut yllätysjuhlat. Hän oli aukaissut lahjat kiitellen jokaista vuolaasti, syönyt maittavan aterian Milford Housen oivallisesta tarjonnasta ja nauranut vatsansa kipeäksi. Kotimatkalla tyttö oli kiitellyt jälleen jokaista ystäväänsä ja jakanut lämpimiä halauksia kartanon pihassa ennen yöpuulle vetäytymistä. Hän ei hetkessä unohtaisi parhaita syntymäpäiviä ikinä, siitä hän oli aivan varma kun pesi hampaansa ja kaatui sänkyyn, jonka Angus oli jo valloittanut.

Seurue pääsi takaisin tallipihalle ja Didi henkäisi syvään ennenkuin heittäytyi korkean mustan oriinsa selästä kiveykselle. Maasto oli ollut ihanan virkistävä ja kaivattu - uuden hevosen selässä vielä entistä parempi kokemus. Didi hölläsi Miun vyötä ja pidätteli sitä, kun kaikki neljä koreaa jalkaa eivät tahtoneet pysyä maan tasalla. Didi talutti oriin sisään ja hoiti sen loppuun, ennenkuin kiiruhti kartanolle laittautumaan yllätysiltaa varten. Ilta Milford Housella oli ihana ja hyvä ruoka ja seura siivitti iltaa entisestään. Kartanon ovella onnellisten hyvästelyiden jälkeen lauma väsyneitä koiria Lily etunenässä toivotti taloudenhoitajansa tervetulleeksi takaisin kotiin.