Nyt on hyvä hetki

/ Avoin peli halukkaille.. Rina & Walar suuntaamassa kentälle ratsastamaan ja siitä sitten toivottavasti maastoon pyörähtämään, seuraan saa liittyä! .. \

Punahallakko tähtipiirtopäinen ruuna seisoi torhakan näköisenä käytävällä, Rinan harjaillen pölyharjalla pitkin vedoin hevosensa silkkisenä kiiltelevää karvapeitettä. Walarin korvat liikehtivät valppaina, ruunan sivusilmällä katsellen Rinan touhuja, naisen kaikessa rauhassa liikehtien hevosensa ympärillä, sukien irtoavaa likaa ja pölyä pois tuon karvalta. Ruuna oli kotiutunut yllättävän nopeasti uuteen kotiin. Tuo ei ollut näyttänyt mitään stressin oireita, ainakaan Rinan silmiin. Ruunan kanssa oli touhuiltu vasta kevyttä liikuntaa. Rina oli käynyt tuon kanssa maastakäsin kävelemässä maastossa ja tehnyt vain pientä läpiratsastusta kentällä. Pitkästä matkasta oli toki pientä kankeutta ollut huomattavissa hevosessa, mutta kun lihakset lämpenivät, alkoi Walarin liikekkin muuttua letkeämmäksi, tutummaksi.

Kun hevonen oli läpikotaisin suittu puhtaaksi, nappasi Rina käytävän laidalta ruunansa konjakin ruskean estesatulan. Heidän olisi syytä ostaa ihan koulusatula käyttöönsä, mutta tällä hetkellä ei Rinalla ollut moiseen vielä varaa.. Isoäiti oli toki ehdottanut sponsoroivansa satulaostosta, mutta Rina halusi hoitaa itse sen hankinnan.. Hänen mielestään isoäiti oli jo liiankin antelias hänelle antaessaan hänen asua talonsa yläkerran asunnossa ilmaiseksi. Walar nyökäytteli jaloa päätään innostuneen oloisesti kun Rina laski satulan taivaansinisen huovan kera ruunan selkään. Punahiuksisen, pisamakasvoisen naisen kasvoille kohosi kevyt hymyn kare, tuon taputtaen ruunaa kaulalle samalla kun oikoi toisella kädellään huovan reunaa suoraksi. Rinan pitkät, hoikat sormet sivelivät satulan takakaarta. Nahkapintaa koristeli liki huomaamaton naarmu, muistutuksena Rinalle heidän onnettomuudestaan. Nainen sai olla kiitollinen ettei hänelle, taikka Walarille, ollut käynyt tuolloin pahemmin.. Rina itse ei muistanut kaatumisen jälkeen mitään tapahtuneesta. Vanhempiensa mukaan hän oli ollut tajuissaan, mutta hyvin sekava - shokissa. Sairaalassa Rina oli pidetty nukuksissa pitkien ja vaikeiden selkäleikkauksien ajan. Kun Rina oli herätetty, oli ensimmäiset sanat jotka hän muisti kuulleensa, lääkärin suusta kuuluneet "sinä et välttämättä kävele koskaan"...

Mutta niin vain Rina kuntoutui, ennätyksellisessä ajassa vieläpä. Näkyihän naisen kävelyssä pieni notkahdus vasemmalle jalalle, mikä johtui lonkkaan säteilevästä kivusta. Tuon kivun kanssa Rina oli oppinut jo elämään ja vain harvoin nainen joutui ottamaan särkylääkettä kipuihin. Rina ei edes itsekään halunnut tietää, kuinka paljon hänen lantionsa alueella olikaan metallia laitettu tukemaan hänen kehoaan pysymään kasassa ja kestämään elämää..
Kaikkea Rinan kroppa ei kuitenkaan pysty kestämään. Ja asia, jota Rina itse ei vielä ollut itselleen edes myöntänyt, oli se ettei nainen voisi koskaan hankkia lapsia. Lääkärien mukaan se olisi liian vaarallista, niin Rinalle itselleen kuin sikiöllekin. Punatukkainen oli vain tuudittautunut siihen ajatukseen, ettei hän olisi edes halunnutkaan lapsia.. mutta Rina tiesi, ettei tämä ajatus ollut muuta kuin hänen itsensä suojeluksi. Hän ei halunnut surra tämän tosiseikan takia.. ei nyt, eikä sitten toivottavasti tulevaisuudessakaan..

--

Kun Walar oli varustettu, ruuna näytti jo kärsimättömältä odotellessaan Rinaa, joka nyöritti ratsastussaappaidensa naruja. Yllään Rinalla oli liki saman sävyinen fleece-huppari kuin Walarin taivaansininen satulahuopa sekä beigen ruskeat ratsastushousut, joissa oli tummemman ruskeat mokkaiset paikat. Kuparisen punaisina hohtavat hiuksensa nainen oli letittänyt niskaansa löyhälle letille, muutaman hiuskiehkuran karaten korvan takaa, kypärän alta pilkistellen. Rina nyki vielä ratsastushanskat käsiinsä, ryhtyen irroittelemaan Walaria käytävän ketjuista. Kello oli hieman jälkeen puolen päivän. Ilma oli kauniin keväinen ja Rina oli päättänyt mennä tänäänkin kentälle ratsastamaan, vaikka yksittäiset vesilätäköt kenttää koristelikin. Mieluummin Rina ratsasti ulkoilmassa kuin maneesissa, vaikka olihan se maneesi aika luksusta huonoilla keleillä. Mutta pilvien takaa pilkistelevä aurinko houkutteli ulos..

// Minä ja Bex tullaan! //

Bexin raikas nauru kertoi lähestyvästä ratsukosta paljon ennen ponin kavioiden aiheuttamia tömähdyksiä pehmeällä pohjalla. Bubbles ravasi rennosti pellon laitaa seurailevaa polkua pitkin kohti Rosings Parkia, höristen ja pöristen silloin tällöin tyytyväisenä. Ratsastajan huvittuneisuus ei niinkään johtunut ympäristöstä tai edes heitä suosivasta säästä, vaan siitä, miten korkein askelin poniruuna tanssahteli hiljaisen maaston halki. Täällä ei ollut yleisöä, mille esiintyä, eikä muita hevosia, joille elvistellä. Täällä olivat vain he kaksi, ja silti Bubbles näytti yhtä upealta kuin parhaimmillaan kouluradoilla. Ruuna ei edes roikkunut ohjalla, vaikka Bex tunsikin lihaksissa värähtelevän energian. Poni halusi laukata, ja mielellään niin lujaa kuin pienet jalat vain sallisivat. Bex, joka yleensä rakasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ei kuitenkaan tänään antanut ruunivoikon poninsa rynnätä päättömään neliin halki autioiden peltojen. Tänään hän oli menossa Rosings Parkiin lainaamaan tallin suurempaa kenttää, jotta hän voisi paremmin harjoitella poninsa kanssa kouluosuutta seuraavia kilpailuja varten. Heidän pisimmältä sivultaan juuri ja juuri viisikymmentä metrinen kenttä ei riittänyt lisättyjen askellajien kanssa, kun kerran ohjelmassakin kentän pituutena oli kuusikymmentä metriä.

Hän hidasti pienellä pidätteellä käyntiin kauan ennenkö tallirakennukset tulivat näkyviin. Bubbles meinasi siitä huolimatta seota pieniin jalkoihinsa, kun laitumien kaukaisimmat aidat lähestyivät. Poniruuna kajautti kuuluvan hirnahduksen sukeltaessaan metsiköstä tallin pihaan johtavalle tielle. Bex joutui tekemään useammankin pidätteen, ennenkö Bubbles ymmärsi, ettei sen ollut lupa siirtyä raviin tai keksiä omaa ravin ja käynnin sekaista askellajiaan. Poniruunan innostus suorastaan sähköisti kaunista keväistä päivää. Bex pudisteli nauraen päätään hypätessään alas koulusatulasta. Hölmö hevonen, kun luuli pääsevänsä hyppäämään, vaikka satula ja suitset olivat väärät eikä martingaalista ollut tietoakaan.

Kirkkaanpunaiseksi hiuksensa värjännyt nainen asteli kypärä päässään tallin puolelle, taluttaen innokasta ponia rinnallaan. Bubbles heitteli päätään tanssahdellessaan korkein käyntiaskelin tallikäytävää pitkin pesukarsinalle. Bex kaivoi punaisen riimun repustaan ja pujotti sen tottuneesti Bubblesin siroon päähän. Hän kiinnitti ponin huolella molemmin puolin pesukarsinaan ja alkoi vasta sen jälkeen penkoa reppuaan. Bubbles oli liian keskittynyt tallikäytävän elämään, ettei edes yrittänyt syödä varusteitaan, vaikka yleensä poni tuntui tuhoavan kaiken, mihin vain pääsi käsiksi. Ruunivoikko ruuna hirnui tervehdyksiään ohikulkeville hevosille ja muisti luimia jokaiselle ihmiselle, joka erehtyi liian lähelle. Bex harjasi nopeasti mustat jalat puhtaaksi maastosta kerätyistä roskista ja puhdisti kaviot, ennen kuin alkoi kääriä punaisia pinteleitä hevosen jalkoihin. Hän oli saanut kolme pinteliä käärittyä, kun Bubbles tajusi, mitä tapahtui. Poni polkaisi kiukkuisena takakaviollaan kumimaton peittämää karsinanpohjaa ja nosti päänsä korvat luimussa korkealle. Ei Bubbles ollut tänne asti tullut koulua vääntämään! Poni murjotti koko loppuajan ja kurkotteli muutamaan kertaan hampaat esillä kohti satulaansa, vaan Bex ehti aina väliin. Hän ei tosiaankaan aikonut ostaa uutta satulaa vain koska poniruuna oli päättänyt, ettei sitä huvittanut tehdä koulutreeniä.

Saatuaan viimeisenkin pintelin ponin jalkaan, saattoi Bex olla tyytyväinen työnsä tulokseen. Punaisiin tekstiileihin verhoiltu Bubbles näytti varsin vakuuttavalta kouluratsulta, joten eiköhän se tästä. Hän pyysi tallityöntekijää katsomaan ponin perään sen ajan kun kävi itse viemässä reppunsa varustehuoneen puolelle. Palattuaan nainen nappasi poninsa mukaan ja lähti kentälle leveä hymy huulillaan. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi treenaamaan kunnolla Bubblesin kanssa. Poni unohtaisi pettymyksensä esteiden puuttumisesta heti, kun he pääsisivät vauhtiin. Bex hymyili ja heilautti kättään tervehdykseksi toiselle ratsukolle.
"Kai mekin mahdutaan tänne? Ollaan pieniä ja huomaamattomia", hän naurahti ohjatessaan Bubblesin kentälle. Vaalea ruunivoikko arabiristeytys viuhtoi mustalla hännällään kun hän heilautti itsensä takaisin selkään. Bubbles ei tosiaankaan pitänyt siitä, että he olivat ratsastaneet metsän halki vain tehdäkseen samaa, mitä olivat tehneet viime viikot kotonakin. Poni olisi paljon mieluummin hypännyt esteitä tai mennyt maastoesteradalle tai edes nelistänyt nummien halki. Vaan ei, Bex oli raahannut kenttäratsunsa Rosingsiin harjoittelemaan kouluohjelmaa. Bubbles pärskähti närkästyneenä. Tämä ei ollut lainkaan reilua. Pidennettyään jalustimia maastomitasta koulumittaan, Bex kannusti energisen poninsa uralle kävelemään pitkin ohjin. Hän kiinnitti hetkeksi huomionsa kauniiseen punahallakkoon hevoseen ja sen ratsastajaan, joissa oli jotakin tuttua. Hän oli aivan varma, että oli nähnyt punahallakon aiemminkin, sillä tuon värisiä hevosia ei tullut vastaan joka päivä. Nainen kohautti harteitaan. Ehkä hän oli joskus osallistunut samoihin kisoihin punahallakon ja Rinan kanssa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun erikoisemman värinen hevonen olisi puolituttu moisen seikan takia.

/ Hii, hienoa! \

Walarin huomio vierellään touhuavasta Rinasta herpaantui, kun ruunan tarkkoihin korviin kantautui pihamaalta vieraan hevosen hirnahdus. Walar jähmettyi hetkeksi paikoilleen kuin patsas, Rinan pujottaen päitset ruunan kaulalta pois, läheiseen naulakkoon jättäen nuo roikkumaan. Naisen ratsastushanskojen verhoamat sormet pitivät kiinni ohjista, Walarin nykäisten päätään hieman ylemmäksi, kajauttaen oman vastauksensa tuolle vieraalle lajitoverille. "Höpsö..", Rina mumisi ruunalleen, lähtien tuota punahallakkoa tähtipiirtopäistä hevostaan taluttamaan käytävää pitkin kohden ulko-ovea.

Kauempaa kantautui kavioiden ääniä, jotka johdattelivat tallin ovelta pesuboxille. Rina näki kauempana käytävällä punatukkaisen naisen, taluttaen ruunivoikkoa arabialaisen näköistä hevosta pesuboxiin. Kuten monta muutakaan, tätäkään naista Rina ei tuntenut, eikä kyllä tuota hevosta nainen ollut mielestään nähnyt aiemmin tallilla. Kun Rina ja Walar pääsivät pesuboxin kohdalle, tervehti Rina ystävälliseen tapaan, kuten hyviin tapoihin kuului, naista. Hymyillen Rina katsahti pirteän oloista hevosta, Walarin katsellen uteliaana korvat höröllään tuota ruunaa. Rina talutti hevosensa kuitenkin reippaasti ohitse, eikä Walar jäänyt sen enempää uutta heppatuttavuutta ihmettelemään olkansa ylitse. Ruunan ajatukset olivat jo siirtyneet takaisin siihen tietoon, että tuo pääsisi pian työntekoon - ja sitä Walar tuntui kaipaavan parin vapaapäivän jäljiltä.

Betoninen lattia jalkojen alla vaihtui pehmoisaksi, huolitellusti lanatuksi hiekkatieksi, jonka poikki Rina talutti Walarin kohden suurta pääkenttää. Kenttä oli tyhjä, lanattu myöskin yhtä huolella kuin tuo hiekkatiekin. Muutama lätäkkö lepäsi kentän toisella kulmalla, mutta muutoin kenttä näytti ihan ratsastuskelpoiselta. Kostea pohja oli hieman tiiviimpi, mutta silti se tuntui jalkojen alla riittävän joustavalta ratsastaa kaikissa askellajeissa. Rina pysäytti Walarin kentän liki keskelle, kirien vielä maasta käsin satulavyötä ja laskien satulan jalustimet alas. Ruuna seisoi kiltisti paikoillaan, ympäristöä suklaisella katseellaan silmäillen, korvien liikehtien aika ajoin kohden Rinaa. Nostaessaan vasemman jalkansa jalustimelle, ponnistaakseen hevosensa selkään, tuntui se tuttu kivun vihlaisu lonkassa, mikä sai Rinan kasvoille hetkellisen irvistyksen kohoamaan. Kun hän vain pääsi selkään asti, ei kivut häirinneet. Ainoa vaihe mikä tuotti pientä tuskaa Rinalle, oli satulaan nousu. Kivusta huolimatta nainen ponnisti yllättävän vaivattoman näköisesti punahallakkonsa selkään, taputtaen kiitokseksi Walaria kaulalle samalla kun pujautti oikean jalkateränsä jalustimelle. Ruuna oli oppinut kärsivälliseksi. Varsinkin silloin kun Rina oli ensimmäisiä kertoja noussut hevosensa selkään onnettomuuden jälkeen, oli Walarin kärsivällisyys joutunut väkisin venymään äärimmilleen. Rina suoristautui istumaan ryhdikkäästi, painoi pehmeästi pohkeita Walarin kylkiä vasten, punahallakon nytkähtäen rennosti eteenpäin.

Pitkin ohjin antoi Rina tuon kulkea, hevosen automaattisesti ohjautuen kentän uralle. Tosin, eipä tuossa lanatussa kenttäpohjassa näkynyt tuolla hetkellä kuin tuoreet, Walarin painamat kavion jäljet.. joten mistään urasta ei voinut oikein puhua. Sivusilmällä Rina huomasi vihreillä silmillään tuon samaisen ratsukon, joka oli pesuboxissa touhuillut heidän lähtiessä tallista ulos. Rina hymyili toiselle, Walarin katsellen uteliaana tuota vierasta hevosta. Hieman ruuna meinasi tahmata, mutta vaimealla maiskutuksella Walarin käynti pysyi tasaisena, eteenpäin vievänä mutta rennon letkeänä pitkine ohjineen. "Kyllä tänne mahtuu", Rina naurahti, katsahtaen suurta kenttää. "Mukava vain jos on muitakin ratsastamassa samaan aikaan", Rina jatkoi. "Ei olla taidettu tavata vielä aikaisemmin.. minä olen Rina ja tämä tässä on Walar", Rina esittäytyi selästä käsin, kaartaen punahallakkoaan voltille pienin avuin ruunan toimien nöyrästi.

Bex tunnusteli hetken Bubblesin käyntiä keskittynyt ilme kasvoillaan. Poni tuntui varsin tasapainoiselta, rennolta ja energiseltä, mikä oli aina hyvä merkki. Välillä hevonen kiukutteli pinteleistä, mutta tällä kertaa ne olivat ilmeisesti ponimittoihin jäävän pienen hevosen mielestä sopivat. Ruunan tasainen askellus rentoutti ratsastajaakin, vaikka eipä Bex koskaan näyttänyt kovin vakavalta hevosten seurassa. Ainoastaan Solo tuntui nostavan naisen ärsytyksen huippulukemiin kolmessa sekunnissa, kun muiden hevosten kohdalla hän nauroi yleensä vartin, ennen kuin aikaansaamattomuus alkoi ärsyttää. Nainen käänsi huomionsa Rinan puoleen saadessaan vastauksen kysymykseensä - ja enemmänkin. Hän naurahti toisen mukana. Tälle kentälle tosiaankin mahtui.
"Totta, ei tarvitse hevostenkaan keksiä niin paljoa mörköjä kun on kaveri seurana", hän naurahti pirteästi ja taputti ohimennen poniruunansa kaulaa, kun alkoi kerätä mustia nahkaohjia otteeseensa. Bubblesin pienet vaaleat korvat sojottivat valppaasti eteen ja poni nyökytteli innoissaan käyntiaskeliensa tahdissa. Pieni hevonen oli täynnä virtaa, se ainakin oli selvää. Bubbles tosin tuntui koostuvan puhtaasta energiasta, joten moinen energinen tanssahtelu ei ollut uutta.

"Ei varmasti olla, muistaisin kyllä hauskanvärisen ratsusi", hän nauroi nyökytellen reippaasti, mikä sai poninhännälle kerätyt punaiset hiukset hulmuamaan selänpuolella. "Olen Bex ja tämä poni on Bubbles", hän esitteli itsensä sekä ratsunsa heidän epävirallisemmilla nimillään. Edes hänen äitinsä ei kutsunut häntä Rebeccaksi, joten hän ei nähnyt mitään järkeä esittäytyä sillä nimellä. Kaikki kutsuivat häntä Bexiksi, paitsi kisakuuluttajat ja yksi entisistä valmentajista.
"Me asutaan tässä lähistöllä, joten tullaan välillä lainaamaan Corinnen kenttiä ja maneesia, sekä tietty estekalustoa", hän naurahti hakien samalla parempaa tuntumaa poninsa suuhun. Bubbles kulki reippaasti eteenpäin, mutta kantoi päätään valitettavan korkealla puhtaasti innostumisen merkkinä. Eiköhän hevonen rentoutuisi ja alkaisi työskennellä paremmin, kunhan he aloittaisivat verryttelyn kunnolla. Onneksi ei ollut mihinkään kiire, kun he olivat jo ravailleet kumpuilevien maisemien halki alkuverryttelynä.

Poniruuna taipui kauniisti kulmissa, kunnes päätti, ettei suostunut astumaan vesilätäkköön, joka koristi kentän kauimmaista kulmaa. Vaalea, lähes norsunluunvalkoinen ruunivoikko poni pysähtyi niille sijoilleen ja kuopaisi etusellaan maata liioittelevan suurella eleellä sieraimet suurina pöristen. Bex naurahti ääneen ja napautti terävästi pohkeillaan. Bubbles heitti siropiirteistä päätään ylös ja nosti jopa etukavioitaan muutaman kymmenen sentin korkeuteen maasta kuin uhitellen pystyyn karkaamista. Bex napautti uudemman kerran, tosin tällä kertaa kannuksilla puristaen. Bubbles painoi korvat luimuun ja loikkasi eteenpäin, loiskuttaen pienen lätäkön vettä joka suuntaan. Bex nauroi kuuluvasti ponin ravatessa tikittävällä, kiukkuisella askeleella pitkän sivun laitaa pitkin. Musta häntä piiskasi ilmaa ja muutaman kerran ravin rytmi katosi kun poni heitti toista takajalkaansa taakse pieneen potkuun.
"On tässäkin kenttähevonen", hän naurahti Rinalle hidastaessaan ponin takaisin käyntiin. Hän alkoi työstää pysäytyksiä ja siirtymisiä sekä voltteja saadakseen poninsa jälleen keskittymään oikeaan asiaan eikä suinkaan vesilätäköihin tai johonkin muuhun, mistä ilmaista mieltään. "Maastoesteradalla se rakastaa vettä. Mitä enemmän vesiesteitä, sitä onnellisempi tämä pösilö on, mutta ilmeisesti tänään vesilätäköt kentällä ei sovi sen kiillotetuille kavioille", nainen virnuili naurua äänessään. Hänen poninsa oli varsinainen persoona, mutta juuri sen takia hän piti siitä niin kovin.