[Y] "Ajele varoen"

/ Elikkäs ensimmäinen pelini täällä hahmollani Rinalla. Rina ja Walar saapuvat Rosings Parkiin.. Niin ja yksinpeli kyseessä! \


"Caitrina, missä sinä olet tulossa? Ajele varoen."-teksti ponnahti tekstiviestin syövereistä Rinan silmille naisen avatessaan puhelimensa. Rinaa hieman ihmetytti kuinka hänen mummonsa osasi käyttää kännykkäänsä ja kirjoittaa hänelle tekstiviestin. Rina laski kännykkänsä takaisin syliinsä, palauttaen huomionsa hyvin nopeasti takaisin tielle ja ajamiseen. Rina oli matkustanut yhdistelmällään (volvo-merkkinen punainen farmari perässään valkoinen hevoskuljetusvaunu) jo hyvän tovin satamasta. Matka oli ollut raskas ja Rinaa hieman kadutti ettei ollut ottanut matkakaverikseen Belgialaista hyvää ystäväänsä Freddyä. Rina tosin epäili miehen olleen häneen hieman ihastunut kun mies oli niin sinnikkäästi ehdotellut voivansa lähteä Rinan matkaan autolla ja palaavansa sitten lentämällä takaisin kotimaahansa. Rina piti Freddyä vain hyvänä ystävänään eikä ollut kokenut mitään siitä suurempia tuntemuksia miestä kohtaan, joten Rina oli ystävällisesti kieltäytynyt miehen tarjouksesta. Rina ei ollut halunnut matkalle mitään väärinymmärrettyjä tilanteita aikaiseksi..

Walar oli matkustanut hyvin, tottuneesti. Alkumatkan ruuna oli hieman stressannut, mitä Rina oli auton kamerasta seuraillut sivusilmällä ruunaa hämärässä kopissa. Rina oli odottanut suurempaakin reaktiota ruunaltaan, joka viimeisimmäksi oli matkustanut jalka paketissa, hikoillen ja täristen. Onnettomuuden jälkeen Walaria ei oltu lastattu trailerin kyytiin kertaakaan, joten kun lähdön päivä oli koittanut, oli Rina varautunut juurikin Freddyn kanssa siihen ettei ruuna astelisi kyytiin aivan ongelmitta. Hetken aikaa Walaria oli saanut maanitella tallin pihalla kyytiin, ruunan pariin kertaan ponnahtaen takasilleen mieltään osoittavasti. Lopulta punahallakko oli astellut pöristen ja pöhisten kyytiin, kokoajan tarkkaillen Rinaa, kuin arvioiden mitä mieltä nainen tästä touhusta oikein oli. Kun Rina itse pysyi rauhallisena ja toimi mieli tyynenä, aisti ruuna ettei tässä mitään hätää ollut.

Jätettyään jäähyväiset Freddylle, oli matka alkanut kohti Englantia. Matkan varrelle kuului tuhansia kilometrejä asfalttitietä sekä laivamatka. Walar ei ollutkaan aikaisemmin ollut laivalla, mutta ruuna ei ollut keinuvasta kyydistä moksiskaan. Se rouskutteli tyytyväisenä heiniään kopissa. Laivamatkan jälkeen automatkaa oli jäljellä enää jokunen tunti, mutta koska Englanti oli Rinalle lapsuudestaan huolimatta vieras maa, meni naisella enemmän aikaa selaillessaan suurta karttaansa ja pohtien hyvää mahdollista reittiä määränpäähänsä – ensin Slaleyn kupeessa sijaitsevalle Rosings Parkille ja siitä sitten synnyinkaupunkiinsa Hexhamiin, isoäitinsä Katherinen luokse. Tämän vuoden mittaisen maiseman vaihdoksen oli mahdollistanut Rinan ottama välivuosi opinnoistaan. Rina opiskeli Lontoon yliopistossa historiaa toista vuotta ja naiselle oli tullut täysi uupumus opiskeluihinsa. Tuo tiesi opiskelevansa oikeaa alaa mutta into kirjojen ja tiedon pänttäämiseen oli hiipunut ja Rina kaipasi pientä vaihtelua opiskelijaelämäänsä. Ensin Rina oli harkinnut lähtevänsä reppureissaamaan, mutta koska hän rakasti Walaria niin paljon, ei nainen voinut kuvitella jättävänsä ruunaa jonkun toisen hoidettavaksi ja liikutettavaksi pitkäksi aikaa. Niimpä homma piti hoitua niin että Walar olisi hänen matkassaan. Englanti oli maa jossa Rina oli syntynyt ja viettänyt 8 ensimmäistä vuottaan lapsuudestaan. Tuo ei ollut nähnyt isoäitiään sen jälkeen kuin yhden kerran 15 vuotiaana, kun Katherine oli tullut käymään heidän luonaan Belgiassa. Yksi soitto isoäidille oli tuottanut tulosta ja ohjannut Rinaa kohti Englantia; Perhe Paddingtonit kaipasivat kiperästi lastenhoitajaa. Isoäidin kertoman mukaan Paddingtonin vanhemmat tekivät molemmat kovasti töitä yksityisyrittäjinä ja he kaipasivat kahdelle pojalleen tunnollista lastenhoitajaa arkipäiviksi. Isoäidiltään Rina sai perheen isän numeron, johon soitti heti seuraavana päivänä ja alustavasti he sopivat vuoden mittaisesta työsopimuksesta, koeajalla. Rinasta tuntui että hänen isoäidillään oli kätensä pelissä kun Albert Paddington oli puhelimitse sopinut ventovieraan kanssa lapsenvahdin töistä. Jos näin oli, oli Rina isoäidilleen kiitollinen.

Sen jälkeen hommat olivat rullanneet nopeasti eteenpäin. Katherinelta Rina oli kuullut Rosings Parkista - reippaan 10 kilometrin päässä Hexhamista sijaistevasta ratsastuskeskuksesta. Netistä Rina oli katsellut suu auki millaiset tilukset kuvien perusteella Rosings Parkissa oli. Vaikka Rina oli aina kuvitellut Belgiassa olevaa tallia hienoksi, jossa he Walarin kanssa olivat pitäneet majapaikkaa viimeiset kolme vuotta – oli Rosings Park aivan eri luokkaa. Rina oli onnistunut saamaan Walarille tallipaikan ja nainen oli laskeskellut että kykenisi hyvinkin kustantamaan ruunansa asumisen tuolla. Olihan Rinalla myös hätävara-säästönsä, mutta niihin nainen ei koskisi vasta kuin hätätilanteessa.
Katsahtaessaan viereisellä istuinpenkillä lepäävää karttaansa, johon oli punaisella tussilla vetänyt ajettavan reitin selvemmin nähtäväksi, laskeskeli Rina ettei matkaa enää olisi paljoa. Koillis-Englannin maaseutu näytti näin aikaiseen aamusta lumoavan kauniilta. Aavoilla, villisti kasvavilla niityillä leijaili kevyt usvahuntu jonka lävitse aamuauringon säteet hehkuivat. Muutamia pieniä peltosirkkuja lenteli niityn yllä. Ne olivat tänä keväänä hieman aikaisessa. Rinaa väsytti jo kovasti, punahiuksisen naisen haukotellen makeasti, kurotellen vesipulloaan, josta hörppi hieman vettä pysyäkseen virkeänä. Rina hoki mielessään ettei enää olisi paljoa jäljellä, mikä sai naisen jaksamaan pysyä hereillä. Kaiken varuilta Rina kampesi sivuikkunaa hieman auki ja laittoi radiota kovemmalle, jottei vahingossakaan vaipuisi untenmaille. Nyt Rina nappasi kännykkänsä takaisin käteensä sylistään, vastaten isoäidilleen nopeasti: "Ei enää paljoa jäljellä, kohta siellä".

Lopulta Rinan vihreisiin silmiin osui tuo kyltti, johon oli kirjoiltu Rosings Park tyylitellysti. Kyltti opasti kääntymään parin sadan metrin päästä autotieltä oikealle, Rinan hidastaen jo yhdistelmänsä vauhtia. Walar oli torkahtanut kyydissä ja kun ruuna tunsi vauhdin hidastuvan, höristeli tuo suuria korviaan tarkkaavaisena, päätään kohottaen hieman ylemmäksi. Asfalttitie renkaiden alla muuttui rahisevaksi, kovaksi hiekkatieksi. Tallin katto näkyi jo, mutta niin näkyi myös hieman kauempana aamuauringon säteissä kylpevä upea kartano, mikä sai Rinan henkäisemään lumoutuneena. Naisesta tuntui kuin he olisivat tielle kääntyessään sijoittuneet jollekin aivan eri aikakaudelle. Tietä riitti vielä pariksikin kilometriksi ennen kuin Rina kaartoi hiljalleen eteenpäin lipuvan auton hevosvaunun kera tallin eteen. Auton oikealle puolen jäi suuri ratsastuskenttä, joka oli lanattu tasaiseksi ilmeisesti edellisiltana, kentän näyttäen koskemattomalta. Rina sammutti autonsa, antaen katseensa lipua kohden tallirakennusta ja sen mukulakivitettyä sisäpihaa. Niin kaunista. "Perillä ollaan..", nainen henkäisi hiljaa itsekseen, kevyen tyytyväisen hymyn lipuen tuon huulivoiteen pehmentämille huulille. Korkkiruuvin kiharan hiussuortuvan tuo sipaisi poskeltaan takaisin korvansa taakse, työntäen autonsa oven auki, suoristautuen pois kyydistä. Jäseniä kolotti pitkän ajomatkan jäljiltä ja Rina kaipasi jo kovasti pehmeän pedin lämpöä ja unta. Venytellessään jäseniään kuuli Rina sivukorvalla kuinka Walar jo otti pari painoa jalalta toiselle vaihtavaa askelta paikoillaan, raudoitettujen kavioiden saaden aikaan raapivan äänen vasten kuljetuskopin lattiaa vaikka kumimatto sitä pehmensikin. Jos matka oli tuntunut Rinasta puuduttavalta, niin sitä se oli varmasti ollut myös Walarille. Rina asteli kuljetuskopin sivulle, laskien sivuoven lastaussillan alas. Rina päätti taluttaa ruunansa ulos siitä. Punahallakon, tähtipiirtopäisen ruunan ruskeat silmät tapittivat ihmeissään vierasta ympäristöä, nuuhkien ilmaa suurilla sieraimillaan suloisesti tuhisten. Rina silitti ruunansa otsaa, valkoista tähteä, kaivaen farkkujensa taskusta yhden heppanamin, ojentaen sen ruunansa samettisille huulille hamuiltavaksi. "Täällä ollaan Walar", Rina höpötteli ruunalleen väsyneellä mutta tyytyväisen kuuloisella äänellä. Rina päätti toimia ripeästi. Tuo asteli traileriin sisälle, irroitti Walarin riimunnarun etupuomista ennen kuin laski puomin alas. Nainen asteli edeltä siltaa alas, antaen ruunansa kulkea melko löyhällä narulla perästä ulos. Ruuna pyörähti hieman matkasta kangistuneilla askelilla Rinan ympärille, kajauttaen ilmoille karhean sointuisan hirnahduksensa, ruunan suurien silmien katseen ollen valpas ja paistaen lävitse hieman ruunan jännittyneisyyttä uudessa, vieraassa ympäristössä. Rina naurahti, hieman isommalle ympyrälle taluttaen ruunaansa, antaen toisen ojennella jäseniään, silmäillä vierasta ympäristöä, nuuhkia uusia tuoksuja ja kuunnella kuinka tallista kajahti parin hevosen hirnahdukset vastaukseksi ruunan tervehdykseen. Rina taputti Walarin hoikkaa, lyhyellä karvalla verhottua kaulaa, lähtien taluttamaan ruunaa kohden tallia ja sen toista pääovista.

He olivat tosiaankin vihdoin perillä. Vaikka Rinaa väsytti, ei nainen malttaisi odottaa että pääsisi tutustumaan uuteen paikkaan ja sen ihmisiin ja heidän hevosiinsa. Ainakaan tuolla hetkellä Rina ei katunut lähtöään vaan nainen uskoi tulevasta vuodesta tulevan hänelle ja Walarille mielenkiintoinen - ikimuistoinen.