Kutsumattomat vieraat

Lauantai 21. helmikuuta, 14:02

Colin huokaisi ja toivoi voivansa piiloutua siivouskomeroon, mutta viekoittelevasti räpsyvät, turpeiden luomien kehystämät silmät eivät päästäneet häntä kentästään. Cynthian aviomiehen ollessa liikematkalla viikonlopun, naisella oli koko lauantai aikaa omalle pikkuprinssilleen – ei sillä, että miehen oleminen kotona olisi tätä muuttanut mihinkään suuntaan. Nainen oli kerrassaan sietämätön. Colin oli päässyt hetkeksi eroon tästä harppoessaan kohti lantalaa, mutta seisahtui kesken matkaa nähdessään vieraan hahmon nojailemassa tammojen aitaukseen. Kuluneeseen, harmaaseen huppariin sonnustautunut hahmo oli vetänyt hupun syvälle päähänsä eikä näyttänyt häiriintyvän aloittelevasta tihkusateesta. Colin sulki auki loksahtaneen suunsa, vilkaisi ympärilleen ja suuntasi hahmon luo. Kuullessaan askelia, hahmo kääntyi kurkistamaan olkansa yli ja hymyili harvahampaista hymyään tunnistaessaan tulijan.
”Hahah! Colin! Ilmielävänä”, Liam tervehti hekottaen, ”Uskomatonta.”
”Liam”, Colin vastasi synkästi ja kyräili vainoharhaisesti ympärilleen, mutta vastasi silti vieterimäisesti liikkuvan ystävänsä tarjoamaan kättelyyn, ”Mitä ihmettä teet täällä?”

Prada oli ollut sitä mieltä, että ruoho oli vehreämpää aidan toisella puolen, ja puskenut pullealla ruhollaan aidan kenoon: Paulus oli tulossa takalaitumelta työkalupakin kanssa, ja vilkaisi kauempaa epäluuloisesti kaksikkoa. Hän ei vieläkään täysin hyväksynyt Colinia osaksi tallin henkilökuntaa eikä voinut olla tarkkailematta tätä epäluuloisesti kuin odottaen miehen sytyttävän tallin tuleen. Juro skotti veti hartiat torjuvasti korviin ja harppoi hiljaa tallia kohden. Hän tarvitsi peukaloonsa laastarin, sillä se oli jäänyt ensin Pradan ahnaisiin hampaisiin ja sitten vasaran ja aitatolpan väliin. Hän arveli Colinin sysäävän iltatallinsa hänen kontolleen ja lähtevän ulos kaveriensa kanssa.

Colin kuunteli vain puolella korvalla Liamin monisanaista kertomusta Deanin ja Marshallin usko-jumaliste-mattomista uutisista heidän vanhasta ystävästään ja kävelevästä kermapersemakkarasta, seuratessaan Pauluksen menoa. Liam seurasi hänen katsettaan, kurtisti kulmiaan Paulukselle, mutta heilautti tälle lopulta vain kättään ilmeisesti muistamatta koko tyyppiä.
”No sitten mä mietin, että tää pitää nähdä ja soitin sun mummulles –”, Liam jatkoi, jolloin sai Colinin täydellisen huomion. ”… Sinä mitä?”
”Hitto mä rakastan sun mummoas. Mainio nainen”, Liam hymyili ja olisi ilmeisesti jatkanut aiheesta, ellei syvästi häiriintynyt Colin olisi tullut väliin: ”Olen töissä. Oliko sinulla asiaa?”
Liam näytti vain hivenen loukkaantuneelta, muttei antanut sen häiritä. ”Sä homehdut täällä ihan liikaa, aletaan olla jätkien kanssa huolissamme susta. Tuu Newcastleen tänään niin tuuletetaan heppapöpöt pois sotkemasta sun päätä.”
”Minulla on iltavuoro. Joskus toiste”, Colin vastasi, mikä ei tyydyttänyt hänen ystäväänsä. Pitkän, lähinnä yksipuolisen keskustelun jälkeen Liam oli jo luovuttamassa, kun huudahti hämmästyksestä ja ratkesi nauramaan: ”Mikä hel-vet-ti toi on?”
Ennen kuin Colin ehti kääntyä katsomaan, mitä Liam oli tarkoittanut, tämä riensi jo ruunien aitauksen luo, katsoakseen lähemmin pinkkiin kokovartaloloimeen puettua friisiläistä. Lähemmäs tulleen, ihmisrakkaan Socksin suosiosta ilahtunut Liam kiipesi aidan alalaudan päälle yltääkseen paremmin rapsuttamaan valtavaa, huomionkipeää eläintä. Vaikka mies puhuttelikin hevosia makkaroina, Colin ilahtui jollain tasolla tästä herkästä hetkestä.
”Hei hei hei, mitä jos mä hyppäisin tän selkään ja sinä tuon ja me lähdettäisiin pois tästä snobilasta?” Liam ehdotti sädehtien nykivällä, himmeällä tavallaan. Colin pudisti vain päätään ja nykäisi miehen pois aidalta, kun Romeo rynni katsomaan, oliko tarjolla tosiaan herkkuja.

Paulus vilkaisi välillä raollaan olevasta sivuovesta, mitä epämääräinen, tallin maisemassa silmään pistävä kaksikko puuhasi ja lakaisi itsekseen jupisten länsipuolen, tammoja ja ruunia majoittavaa tallikäytävää. Hän oli teknisesti vapaalla päivätallin jälkeen ja aina maanantaiaamuun saakka, muttei malttanut pysyä poissa eikä mielellään kohdannut naisellisia oikkuja ja kotkotuksia, jotka häntä odottivat sisällä, koska hän oli kai sanonut taas jotakin väärällä äänensävyllä tai katsonut pahasti tai ollut liian välinpitämätön uusia housuja tai luomiväriä kohtaan. Vapaapäivää viettävä, jo valmiiksi pelottavan tarmokas Effiekin menisi varmaan jo seiniä pitkin tylsyydestä.

Colin joutui ottamaan ystävänsä luokalle, vaikkakin hyvin harvasanaiselle sellaiselle, ennen kuin tämä lähti harppomaan vihaisesti poispäin kädet syvällä taskuissaan. Hän varmisti, että tämä todella lähti ennen kuin palasi puuhiinsa. Totta puhuen, hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli ollut tekemässä, joten palasi ahdistuneena tallille.
”Lopetteletko kohta?” hän kysyi Paulukselta pyörittyään hetken levottomana.

Paulus kohautti olkiaan ja katsoi Colinia epäluuloisesti siristynein, eriparisin silmin. Yrittikö Colin saada hänet pois tallilta?
"Varmaan. Illan valmennus on peruttu, joten ei pitäisi olla paljoa tekemistä. Miksi kysyt?"

Colin kohautti olkiaan. Hän vain kaipasi jotain juttuseuraa puistaakseen pois ikävän tuntemuksen, muttei olisi voinut sanoa tätä ääneen. ”Mitä meinaat puuhata illalla?”

Paulus näytti aavistuksen epäluuloisemmalta ja tuntui liikauttavan luutaa kuin mahdollisena puolustusvälineenä.
"En tiedä. En ole ajatellut", hän vastasi harkiten, sillä ei tiennyt mitä miehellä oli mielessään, "miten niin?"

”Ei mitenkään”, mies kohautti olkiaan ja silmäili seinustoja kuin etsien sieltä jutunaihetta, ”Kunhan mietin, mitä teet vapaalla.”

Paulus kohautti olkiaan.
"Pyörin täällä. Kävelen koirien kanssa. Remontoin kartanoa."

”Kai käyt joskus ulkonakin?” Colin kysyi kohottaen kulmiaan. Hän luuli Pauluksen lentävän kaupungille heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

"Silloin tällöin", hän vastasi kääntäen katseensa välttäen. Ja hän palasi sieltä rystyset ja kasvot verillä sekä mieli mustana, joten kaikkien mielestä oli parempi, että hän vältti viihteelle lähtöä. Hänen kanssaan oli keskusteltu vakavasti siitä, mitä uusi pahoinpitelysyyte tarkoittaisi hänen työnsä kannalta.
"Tykkään olla täällä."

Mies hymähti. ”Samoin.”

"Aiotko kutsua… Kavereitasi useamminkin tallille?" Paulus kysyi yrittäen pitää sävynsä neutraalina.

”En”, Colin vastasi tuijottaen Paulusta tiiviisti ennen kuin siirsi katseensa muualle, ”Tämäkin tuli kutsumatta. Halusi tulla katsomaan, että olen täällä tosissani.”

"No oletko?"

”Näytänkö siltä, että pelleilen?” Colin kysyi kulmat kurtussa, enemmänkin huolissaan kuin loukkaantuneena.

"Näytätkö siltä, että kuulut tänne?" Paulus kysyi suupieli nykien ja kierrätti katseettaan ylellisessä tallissa, joka yleensä tähän aikaan lauantaita vilisi yläluokkaisia ja kunnianhimoisia kilparatsastajia. Paulus ei itsekään ollut selvin hevosharrastaja rujona, hakattuna ja huonon vaikutuksen leiman otsaansa jo pikkulapsena ansainneena.

Colinkin silmäili hulppeita puitteita ympärillään.
”En tiedä, mistä puhutte”, hän sanoi ja oli oikovinaan näkymätöntä monokkeliaan.

Paulus hymyili vinosti ja pyyhkäisi vielä kerran putipuhdasta, kivettyä lattiaa.
"Aiotko tehdä jotain tallilla ennen iltatallia?" hän kysyi välttäen halunsa muksauttaa Colinia toverillisesti olkavarteen.

”Kai sitä jotain”, Colin vastasi hajamielisesti yrittäessään muistella, mitä oli ollut tekemässä. Tuskastuttavaa. Hän oli sanomaisillaan jotain, mutta kohottikin päätään kuin preeriakoira, joka aisti vaaran. ”Pitää mennä. Nähdään”, hän sanoi kiireesti, taputtaen Paulusta olalle ja harppoi takaisin ulos pienten, mutta raskaiden askelten sipsuttaessa sipsutellessa sisään toisista ovista.

Paulus kohotti kulmiaan ja vei luudan paikalleen suunnaten sitten kohti vasemmanpuoleisen tammakäytävän ulko-ovia.

Hoidettuaan muita pikkuaskareita, Cicin tutkan ulkopuolella, Colin muisti myös, mitä oli ollut aikeissa tehdä lantalan suunnalla. Väen vähentyäessä ja Cicinkin lähdettyä viimein, hän saattoi pitää pienen tauon ennen kuin alkaisi tehdä iltatallia. Ehkä hän aloittaisi tänään tammoista.

Paulus oli lähtenyt sisälle ja luikahtanut pimeään huoneeseensa, ennen kuin jäisi kahden naispuolisen kämppäkaverinsa ristituleen: toinen oli melkein yhtä pelottava kuin Corinne ja toinen kai hänen tyttöystävänsä. Hän polkaisi kengät jalastaan, kuoriutui tallitakista ja vajosi kiitollisena sängylleen. Effie kuului kuuntelevan vaimeaa musiikkia huoneessaan, ja Paulus kuvitteli naisen hyppimässä sängyllään.

Colin nautiskeli hiljaisesta tallista ja päätti herrasmiehenä aloittaa tammoista. Nimbus oli jo melkein häntä vastassa, kun hän haki tätä sisälle. Hän rapsutteli herttaista tammaa riisuttuaan tältä loimen ennen kuin lähti hakemaan seuraavaa. Mies oli ehtinyt juuri saada Papillonin karsinaansa, kun kuuli äänekkään moottorin lähestyvän kovaa vauhtia. Hän ehti juuri ulos nähdäkseen, miten tallin pihaan kaarsi rapa roiskuen vanha ja ruosteinen, Union Jackilla kuvioitu mini, jonka kyydissä ulvoi enemmän väkeä, kuin laki olisi sallinut niin pieneltä kotterolta. Colin jähmettyi epäuskoisena aloilleen, mutta harppoi sitten autosta purkautuvaa porukkaa vastaan tunnistettuaan osan näistä.
”Katsos vain, Colin! Ehtoota!” Liam tervehti tarpeettoman kovaan ääneen päästyään autosta ja pompahteli ystävänsä luo. Tämä ei saanut sanaa suustaan, mutta onneksi vanha ystävä osasi lukea mielessä pyörivän ajatuksen ilman sanojakin. ”Kun sä et päässyt juhliin, niin me tuotiin juhlat sun luo. Mahtavaa, eikö?”
”Hevoset hermostuvat”, Colin sanoi ja katsoi ahdistuneesti levottomana vieterinä liikehtivän ystävänsä ohi auton konepellille nostettuihin mäyräkoiriin, joita porukka oli äänenvoimakkuudesta päätellen ehtinyt tyhjentää jo yhden jos toisenkin.
”Hei, mutta meillähän on hevos-fucking-alan am-motherfucking-mattilainen täällä rauhottamassa niitä, eiks ni?” kaksikon luo hypähdellyt Marshall virnuili.
”Menkää vaikka metsään riehumaan”, Colin tokaisi ja nyökkäsi tervehdykseksi auton luona pyöriville tutuille ja puolitutuille kasvoille, ”Ennen kuin järkkäätte minulle potkut.”
”Hei, mitä mitä mitä? Ei me nyt sellasta sulle haluta, eihän jätkät?” Liam katsoi porukkaansa hakien kannatusta, mitä saikin, ja koppasi Colinin kainaloonsa madaltaen ääntään, ”Kuule, me tultiin tänne, koska me välitetään susta – ja sä vaan ajat meidät pois. Tajuutko, miten tuo sattuu, hä?” Hän tuijotti pitkää ystäväänsä tyhjin katsein.
Colin katsoi takaisin, vilkaisi muuta populaa ja kartanon suuntaan ennen kuin siirsi katseensa takaisin Liamiin. ”Me ei voida juhlia täällä. Antakaa, kun hoidan hommat loppuun, niin päästään lähtemään muualle, sopiiko?”
Ehdotus sai äänekästä kannatusta Liamilta, johon muut yhtyivät, mutta hiljensivät sitten volyymiä Colinin vuoksi.

Effie tuijotti kartanon hiljaista, pimeää etupihaa poissaolevasti lämpimän oranssin huoneensa ranskalaisten ikkunoiden heijastuksesta. Oli surkeaa, että hän vietti vapaapäivänsä liian väsyneenä tekemään mitään järkevää ja silti tunsi tulevansa mökkihöperöksi istuessaan neljän seinän sisällä: hän oli lukenut kaikki kirjansa eikä ollut uskaltaa hiipparoida kartanon kirjastoon. Corinne paheksui tallilla vapaa-aikana pyörimistä, joten hän yritti välttää sitä ja "pitää kiinni oikeudestaan vapaa-aikaan", niin kuin hänen työnantajansa asian ilmaisi. Ja niinpä hän tuijotti tyhjää, nurmen ja vanhojen puiden kirjomaa, tasaista pihaa, jolla ei liikkunut edes oravaa. Hän havahtui mietteistään, kun jostain talon uumenista kajahti koiran haukahdus, mutta sekin vajosi hiljaisuuteen. Herrasväki oli sukuloimassa viikonlopun, joten koirat olivat varmaan yhtä yksinäisiä kuin hänkin. Ehkä hän hakisi pari seurakseen.

Varmistuttuaan siitä, että asia oli kaikille pläkki, Colin harppoi hoitamaan Papillonin kiireesti loppuun. Hän sai seuraansa toisen seurueen naisista, Debbien, joka halusi nähdä hevosenhoitoa käytännössä. Niin imartelevaa kuin naisseura olikin, hän ei kaivannut nousuhumalassa olevaa tyttöä tunkemaan sormiaan purtaviksi (tai vaihtoehtoisesti hänen paitansa alle) kun hän yritti hoitaa työnsä.
Ulkona mies loi silmäyksiä kartanon suuntaan, mutta koiratkaan eivät haukkuneet, joten kaikki taisi olla siltä osin kunnossa. Osa hevosista sen sijaan tuntui hermostuvan ylimääräisistä vieraista, tai sitten hoitajan levottomuus tarttui niihinkin. Oli toisaalta ihan hauskaa saada kannustusjoukot tuekseen, kun yritti hakea vikkelää ponia tarhasta. Siihen se hauskuus jäikin, kun pelkäsi menettävänsä työnsä – sen yhden ainoan mahdollisuuden, joka hänellä oli korjata tekemänsä virheet. Saatuaan hermostuneesti tanssahtelevan Moneypennyn viimeisenä tammana karsinaan Colin oli aikeissa alkaa hakea yksinään tarhattuja oreja, kun joutui nykäisemään Deanin irti aidasta. Mies oli yrittänyt kiivetä Funksin tarhaan.
”Mä vaan aattelin auttaa sua”, nauravainen toveri sanoi horjahdellen taaksepäin synkästä Colinista, ”Olet liian hidas, Col! Ei pahalla.”
”Joo, me ei jakseta enää odottaa!” mankui tyyppi, jonka nimeä Colin ei ollut koskaan kuullut, vaikka sama naama oli pyörinyt mukana useita kertoja. Luultavasti kukaan ei edes tiennyt, kuka heppu oli. Samaan aikaan, kun Colin oli viemässä eläkeläisistä viimeistä, joku keksi alkaa availla tarhoja. Hoitakoot hevoset itse itsensä, eikö?

Effie kohotti päänsä kolauttaen sen sängynpieleen, kun koirista räjähti raivokas haukku. Mitä ihmettä? Kylmä rengas rutisti hänen sydäntään, kun hän nousi istumaan ohimoaan hieroen ja harppoi koirien perässä (koputtamatta) Pauluksen huoneeseen nähdäkseen tallin puolella olevista ikkunoista. Jotakin vilahteli tallin valojen edustalla, mutta vasta kun valkoinen haamu pyyhkäisi joenreunaa, nainen tajusi, mikä se oli: hevonen. Pauluskin oli havahtunut haukkuun, tunkaissut kengät jalkoihinsa ja sen enempää tutkimatta harpponut kulahtaneessa bändipaidassa ulko-ovelle, josta katosi pimeyteen koirat mukanaan. Effie seurasi pian perässä napattuaan takkinsa.
Koirat syöksyivät tallille, raivokkaasti haukkuva ja hampaansa uhkaavasti paljastanut Higgins etunenässä.  Paulus jäi joenrantaan, missä yritti napata vauhkootuneen Slippersin riimusta kiinni. Effie saapui hengästyneenä tallille koirien perässä, ja väisti järkyttyneenä Funksia, joka nelisti pukitellen ohi Nox vanavedessään. Hyvä luoja. Mitä oikein oli meneillään?

Sama kysymys toistui tuhatkertaisena Colinin päässä, kun hän astui tallista Slippersin naru mukanaan, mutta hevosta ei näkynyt missään. Kuten ei myös paria muutakaan. Hän pelkäsi sydämensä jo pysähtyvän, kun meni patistamaan porukkaa takaisin autoon. Tällä kertaa hän raahasi Marshallia käsipuolesta, kun tämä oli yrittänyt avata ruunien aitauksen, kun tämä kerta oli ainoa jäljellä oleva.
”Nyt jumalauta häivytte täältä kuin olisi jo!” Colin jylisi voimatta sietää tällaista käytöstä enää hetkeäkään ja tönäisi Marshallin kauemmas niin, että tämä horjahti ja pyllähti maahan. Kaverit saivat olla idiootteja, kunhan tekisivät sen jossain muualla kuin täällä hänen pyhätökseen muodostuneessa paikassa. Sitä paitsi, jokainen eläin oli omaisuuksien arvoinen ja valitettavan onnettomuusalttiita tällaisen porukan ajamina.
”Tai mitä? Hm?” Liam hypähti alas minin katolta ja hypähteli heidän ympärilleen muodostuneeseen näkymättömään painikehään, ”Juokset itkemään sun kermapersekavereille? Ne on varmaan niiiin kivaa seuraa. Unohtaa helposti meitsin ja muut, hm?”
”Ei siitä ole kyse”, Colin yritti rauhoitella uhkaavasti liikehtivää ystäväänsä.
”Kaikkee mä oon sun hyväkses tehnyt, ja tässä kiitos?! Mitä vittua, Col? Mä voisin vaikka kuolla sun vuokses!” Liam huudahti ja iski nyrkillä sydäntään, ”Mut sä oot niin olevinas, kun pääset vähän hienompaan seuraan, ei enää meikäläiset kelpaa. Mitä sulle oikeen on tapah-… Mi-. Mitä sä teet?” Liam jähmettyi Colinin kaivettua kännykkänsä esiin. Colin vain vilkaisi ystäväänsä ja jatkoi numeron valintaa.
”Se soittaa kytät paikalle!” toinen seurueen naisista vinkaisi. Colin ei reagoinut vaan jatkoi Effien numeron hakemista, jotta saisi jonkun hakemaan hevoset. Koirien haukkuminen kertoi kuitenkin tytön olevan matkalla ja hän kiirehti tätä vastaan.
”Ef”, Colin huudahti hengästyneenä, ”Orit ovat vapaina.”

"Miksi? MIKSI NE OVAT IRTI?!" Effie rähähti vastauksena kohdistaen leijonanraivoisen katseen Coliniin, purkaakseen omaa pelkoaan enemmän kuin syyttääkseen Colinia. Vaikkei hän voinut olla tekemättä niin mielessään tunnistaessaan Liamin naaman auton luona ilmeisesti kekkuloivassa porukassa. Tavallistakin suurempien silmien tumma katse harhaili epäuskon ja kauhun välimaastossa pitkin pimeyden peittämiä maita: hän ei nähnyt Miuta, ja Funkskin oli kadonnut tallille johtavalle tielle, Noxin kalpea harja vihjaten kaksikon sijaintia. Hän tunsi päänsä pyörivän liiasta adrenaliinista tai liian vähästä verestä, sillä hänen sydämensä hakkasi kuin nääntymäisillään.
"En edes halua tietää", nainen ähkäisi odottamatta selitystä ja juoksi puuskuttaen talliin hakemaan riimunnaruja sekä porkkanoita, ennen kuin lähtisi metsästämään irrallaan olevia hevosia. Niitä olisi turha yrittää hallita pelkästä riimusta.

Colin seisahtui kuin olisi törmännyt naisen karjaisuun. Hän sysäsi syyllisyydentunnon sivuun tärkeämpien asioiden odottaessa ja onneksi Effiekin tiesi tarttua toimeen. Mustan Miun etsiminen pimeydestä tulisi olemaan haasteellista, joten oli vain toivottava hevosten kyllästyvän vapaudentuntuun mahdollisimman pian. Mies jähmettyi katsomaan Effien menoa tietämättä, pitäisikö hänen mennä avuksi vai hoitaa kaverinsa pois sotkemasta kuvioita lisää. Porukka näytti pyörivän vain auton luona, ja siitä pari yritti rauhoitella Liamia, joka liikahteli levottomammin kuin tavallisesti, harppoa hypähdellen edestakaisin. Colin puri hammasta. Nähdessään Slippersin valkean hahmon hän tajusi puristavansa edelleen tämän riimunnarua kädessään ja kiirehti avuksi.

Paulus heilahteli orin edessä kädet levällään yrittäen estää sitä rynnimästä ohitseen. Hevosen lihaksikas niska oli köyristetty ja se tanssi levottomasti maata kuopien, muistuttaen liikkeiltään Liamia. Paulus vilkaisi olkansa yli Colinia kulmat kurtussa ja älähti sitten kurottuen hevosen riimua kohti, kun se yritti jälleen liikkeelle. Hänen otteensa lipesi, kun ori ponnisti pimeässä sivuun ja putosi jokeen valtaisan molskahduksen säestämänä. Paulus kömpi joen jyrkällä pientareella polvilleen ja kirosi ääneen.
"Voi perkeleen perkele!" Syvän joen pientareet olivat jyrkät, korkeat ja liukkaat eikä hevonen voisi niin vain kiivetä ylös.

Colin seisahtui pientareelle ja haroi kauhuissaan hiuksiaan, kun vauhkoontuva ori kiljui kuin teuraalla yrittäessään epätoivoisesti saada jalansijaa penkereestä.
”Onko jossain matalampaa kohtaa?” hän kysyi kiireesti auttaessaan Paulusta ylös ja rukoili mielessään, ettei veden alla ollut kiviä, joihin hevonen voisi loukata itsensä.

"Ei lähellä", Paulus ärähti, nykäisi itsensä irti ja polkaisi kengät jaloistaan. Hän hyppäsi sen enempää miettimättä kylmään jokeen ja ui vauhkon eläimen kavioita väistellen tämän pään luo yrittäen tyynnyttää hevosta.
"Älä vain seiso siinä, vaan hae apua!" hän murisi matalasti Colinille riippuen Slippersin riimussa orin venkoillessa edestakaisin pientareen edessä sieraimet suurina ja kylmään ilmaan hönkien.

Colin oli jo menossa, vaikkei tiennyt, keneltä voisi pyytää apua. Paikalla ei ollut heidän lisäkseen ketään! Paitsi…
”March!” hän huusi kiinnittäen auton omistajan huomion. Nopean neuvottelun ja ankaran tuijotuksen jälkeen ihmiset väistivät auton luota Marshallin hypätessä rattiin ja jäivät eksyneen näköisenä katsomaan auton perään. Colin työnsi tämän pois ratista ja istui selväpäisempänä itse ajamaan kotteron joelle haettuaan sisältä köysiä. Peruutettuaan auton joelle, hän hyppäsi ulos työntäen köyden toisen pään hämmentyneelle Marshallille ja liukui mutaista pengertä veteen toisen pään kanssa.

"Mihin ajattelit sitoa köyden?" Paulus kysyi yrittäen pitää orin paikallaan, "siltä katkeaa niska, jos yrität repiä sen riimusta ylös."

”Pistetään sen ympäri. Vai onko meillä jossain valjaat?” Colin kysyi ja tähysti ylös penkereelle, joka näytti alhaalta katsottuna vielä jyrkemmältä. Hitto, hiton hitto. Jos Pauluksella ei ollut vastaan sanottavaa, hän yrittäisi saada köyden jotenkin riehuvan hevosen ali.

"Ei ole valjaita", Paulus vastasi ja piteli tiukasti riimusta, vaikka orin etujalat runnoivat häntä, "ja noin ohut köysi voi pureutua sen vatsaan. Tarvitaan jotakin isoa, jolla oria voisi vetää ylös niin, että sen takapäätä tuetaan."

Colin hillitsi halunsa ravistella Paulusta, kun tämä oli jo tarpeeksi pinteessä ennestään ja hänenhän tässä pitäisi ratkaisu keksiä. Kunpa hän ei olisi niin tyhmä, tyhmä, tyhmä.
”Mulla on täällä liinoja”, Marshall sanoi yllättäen yläpuolelta, jossa kyykisteli seuraamassa tilannetta, ”Lainasin niitä mun serkulta, se on rekkakuski.”

"Kokeillaan niitä", Paulus sanoi kalisevin hampain, mulkoillen Marshallia epäluuloisesti. Eikö mies ollut toinen Choven säikyttäneistä idiooteista? Hän veti oria uimaan volttia, joskin se venkoili hänen otteessaan: miten se reagoisi ylösvetämiseen?
"Heittäkää minulle sellainen."

Colin kömpi ystävänsä avuksi tämän availlessa autonsa takakonttia ja heitti rekkojen lastien kiinnittämisessä käytetyn liinan Paulukselle valmiina hyppäämään itse perään, jos apu olisi tarpeen.

Paulus yritti lassota liinalla suuren lenkin orin takapuolen ympärille, ja viidennellä yrityksellä onnistui, keräten liinan päät orin etupuolelle ja heittäen niitä kohti joenpiennarta. Hän houkutteli raivokasta eläintä uimaan itsekin kohti joenpenkkaa.

Colin sitoi liinat kiinni hinausköyden päähän. Marshall, vakuuteltuaan olevansa todellakin täysin ajokunnossa, meni rattiin Colinin jäädessä ohjaamaan liinaa ja hevosta oikeaan kohtaan.
”Okei, kokeillaan”, mies sanoi. Varmistettuaan, että kaikki oli valmiina, hän ohjasti kaveriaan lähtemään hitaasti liikkeelle ja päästi liinasta sen alkaessa kiristyä. Toivottavasti penger ei luistaisi liikaa hevosten jalkojen alla. Hän järsi alahuultaan yrittäessään kuumeisesti keksiä, millä ylösnoususta saisi mahdollisimman nopean.

Slippers vastusti vetoa, ja sai veden myrskyämään kuin Loch Nessin hirviö.
"Ota perhana riimunnaru ja ohjaa sen päätä", Paulus huusi hevosen viereltä, vajoten välillä veden alle. Hän yritti työntää hevosta kohti penkerettä ja saada sen etujalkoja nousemaan tukevalle maalle.

Mies hätkähti liikkeelle kiroten omaa kykenemättömyyttään nähdä, miten hevoset toimivat, ja valui riimunnarun kanssa veteen tallottavaksi ja potkittavaksi. Onnistuttuaan saamaan naru kiinni vauhkon Slippersin riimuun hän tarttui liinaan päästäkseen paremmin penkereelle ja yritti kiskoa oria kiipeämään kanssaan.

Paulus ponnisteli vedessä. Hän sai toisen etujalan maalle, mutta se valahti välittömästi takaisin iskien ties kuinka monennen potkun miehen reiteen. Hän kirosi ja yritti uudestaan. Korskuva hevonen taisteli vastaan, mutta ikuisuudelta tuntuneen uurastuksen jälkeen sen etujalat olivat maalla, ja autokuski sai käskyn vetää tosissaan. Paulus sukelsi syvemmälle työntämään hevosta takapuolesta samalla kun Colinilla oli käsky rauhoitella hevosta ja vetää sitä riimusta. Vihdoin kimo, vinossa repsottavassa punaisessa sadeloimessa, irtosi vedestä kuin pullonkorkki, könyten tukevalle maalle jalat täristen ja sieraimet puhaltaen suurina ja punertavina. Paulus huohotti joenpiennarta vasten, lukuisat potkut kehossaan kirvellen.

Colin pelkäsi Slippersin kiskovan minin vetokoukun irti kotteron natistessa rasituksen alla, kun Marshall painoi kaasua. Orin ponkaistessa yllättäen ylös hän horjahti ja tallautui tämän jalkoihin menettäen otteensa narusta. Onneksi hevonen oli liian uupunut lähteäkseen karkuun, joten kömmittyään ylös hän palasi rauhoittelemaan tätä vaikka hädin tuskin näki näkökentässään kipunoivien tähtien läpi. Marshall hyppäsi autosta ulvoen voitonriemusta, mutta vaikeni heti nähdessään ystävänsä varoittavan katseen. Hän kiersi auttamaan penkereellä makaavaa miestä, kun Colin kokeili, josko saisi Slippersin jo liikkeelle.

Paulus huitaisi auttajansa ärhäkästi kauemmas, ryömi ylös ja hoippui pystyyn tarttuen orin riimuun toiselta puolelta.
"Meidän pitää saada se lämpimään. Luulen. Vittu. Se ontuu", hän huokasi orin liikkuessa epätasaisesti heidän välissään, päätään nakellen ja sivuaskelia ottaen.
"On parasta kutsua eläinlääkäri. Varmuuden vuoksi. Ovathan muut hevoset kunnossa?"

”Effie lähti Noxin ja Miun perään”, Colin vastasi tuuppautuen Slippersin toimesta. Hän ei tiennyt, miten nainen oli pärjännyt, mutta se nähtäisiin pian. Hän oli unohtanut puhelimensa taskuunsa eikä se pihahtanutkaan, joten lainasi kapulaa Marshallilta, joka oli tapahtumista liian sekaisin tajutakseen ajaa autonsa takaisin pihalle.

"Miu on irti?" Paulus kysyi epäuskoisena, "kuka vittu sen päästi irti?" hän sai hädin tuskin hillittyä itsensä auttaessaan Slippersin sen omaan karsinaan.

”Auttava käsi”, Colin vastasi mustasti osaamatta antaa sen tarkempaa vastausta, mutta vilkaisi sivusilmällä heitä seurannutta Marshallia, joka kutistui hänen katseensa alla ja liukeni ulos. Hän haki Slippersin loimen aikeissa laittaa tämän jo, mutta jätti sen karsinan oveen tajutessaan, ettei lämpimästä loimesta olisi hyötyä märälle eläimelle. Hän kiirehti varustehuoneeseen ja takaisin kuivaustarvikkeet mukanaan.

"Menen etsimään Miuta", Paulus murahti, "pidä edes tämä hevonen tallessa." Hän harppoi ulos tallista musta, murhanhimoinen katse silmissään ja jäi tuijottamaan Liamia nähdessään tutut, ärsyttävät kasvot.
"Sinä."

Colinin hartiat painuivat lysyyn, kun hän jäi kahden loukkaantuneen hevosen kanssa. Hän rukoili, että Slippersillä ja muilla hevosilla olisi kaikki hyvin. Mies ei halunnut ongelmia kenellekään, varsinkaan viattomille eläimille, muttei myöskään ystävilleen. Oli hänen syytään, että näin pääsi käymään, joten hänen olisi kannettava siitä täysi vastuu. Kunpa hän vain olisi vastuullisempi.
Pauluksen marssiessa ulos Liam oli tivaamassa Marshallilta, mihin tämä oli oikein häipynyt kesken kaiken, muttei antanut ystävälleen suunvuoroa. Hän oli jännittynyt kuin viulunkieli – tai oikeastaan äärimmilleen viritetty mekaaninen lelu, joka liikehti nykivin, äkkinäisin liikkein. Kuullessaan jonkun vieraan äänen, Liam käännähti ympäri tuijottaen puhujaa silmät päässä seisoen.
”Mitä?” hän äyskähti kaipaamatta keskeytyksiä, ”Tunnenko mä sut jostain?”

"Päästitkö hevoset irti?" Paulus murisi lihaksisto jännittäytyen. Joku saisi vastata verellään siitä, että Miu oli kadoksissa, Slippers loukkaantunut ja hän täynnä verestäviä kavionkuvia.

Liam tuijotti Paulusta silmät päässä seisoen ja kallisti lintumaisesti päätään.
”Mitä, jos päästinkin?” hän kysyi suoristautuen, pyyhkäisi nenäänsä ja astahti uhkaavasti lähemmäs mittaillen Paulusta katseellaan. Hänen kätensä nykivät nyrkkiin puristumisen välimaastossa eikä hän pysynyt aloillaan edes seistessään paikoillaan.

Paulus näytti hetken melkein tyytyväiseltä, ja ponkaisi sitten saalistajamaisesti Liamin kimppuun. Hän halusi hakata miehen naaman sisään.

Halu oli molemminpuolinen, vaikkei nyrkistä heti kättelyssä naamaan saanut Liam vastustajaa muistanutkaan. Ihan sama, kunhan oli joku, johon purkaa patoutumiaan. Liamin toverit yrittivät repiä Paulusta irti porukan kruunaamattomasta päälliköstä ja hakata samalla mitalla.

Itsesuojeluvaiston suhteen puutteellinen Paulus oli tullut kaupungin alamaailman piireissä tunnetuksi siitä, että oli kuin härnätty härkä päätyessään tappelemaan eikä luovuttanut, ennen kuin jompikumpi oli sairaalakunnossa. Hän pisti raivokkaasti vastaan jokaiselle vastaansa käyvälle, ja yritti murjoa Liamia kostoksi hevosista ja Miusta.

Kun kaksi samalla itsesuojelun määrällä varustettua vaahtopäätä pistettiin yhteen, tuloksena oli rutkasti verta, mustelmia ja murtumia. Liam kuitenkin hävisi Paulukselle voimassa ja sai järkensä menettäneeltä raivohullulta pahempia osumia kuin mitä sai itse upotettua jo valmiiksi runneltuun mieheen. Slippersin kuivannut Colin oli ollut aikeissa lähteä Effien apuun, mutta tappelun äänet saivat hänet muuttamaan mieltään ja pian hänkin oli yrittämässä voiksi riidan väliin ja kiskomassa Paulusta irti muista.

Eläimellisen oloinen Paulus irtosi Liamista ylivoiman kiskomana, mutta tuijotti tätä edelleen vauhkona, verta syljeksien.
"Älä enää ikinä näytä naamaasi täällä", hän murisi tunkeilijalle.

Liam, jonka hammasrivistö oli rytäkässä harventunut vähän lisää, nojasi naama veressä Nimettömään ja vastasi eläimelliseen tuijotukseen maanisin silmin.
”Mitä? Näin mukavassa mestassa?” hän hekotteli hengästyneenä ja sammaltaen murjomisen takia, ”Turha toivo.”
”Meidän pitää auttaa Effietä”, Colin muistutti pidellen yhä Paulusta varmuuden vuoksi. Marshall oli tajunnut hakea mininsä ja yleinen tunnelma alkoi olla sen suuntainen, että oli aika lähteä.

Paulus puhisi Liamia tuijottaen, mutta lähti sitten hakemaan riimunnarun etsiäkseen Miun.
"Huolehdi hevosista", hän rähähti Colinille.

Musertunut Colin alkoi hakea ruunia sisälle aloittaen Ivorysta, joka oli jo portin tuntumassa ihmettelemässä, että missä hoitaja oikein kuhni, ja jätti tottuneesti uhkaavasti vastaan tanssahtelevan Romeon omaan ylhäiseen arvoonsa. Friisiläinen pitäisi jättää viimeiseksi, kuten aina. Hän tähysti levottomasti ympärilleen aina ulkona käydessään, yrittäen saada kadonneita hevosia näköpiiriinsä. Vietyään Socksin karsinaansa mies kuitenkin seisahtui kuin seinään nähdessään jotain aivan muuta: mini oli ilmaantunut takaisin ja odotteli kentän vieressä. Hän oli aikeissa marssia kysymään, mistä oikein oli kyse, mutta kuuli liikettä takaansa ja aavisti pahaa. Sekuntia myöhemmin Colin juoksi kohti ruunatarhaa, aivan kuten hälyttävä hahmo, joka eteni horjuvin, mutta päättäväisin harppauksin: Liam ja jokin, mikä näytti sorkkaraudalta.

Effie tuli juuri tietä pitkin Nox vanavedessään. Korskuva ori oli antautunut kiinni kaivatessaan iltaruokaa, ja naisen helpotukseksi se oli vain kevyesti hikinen eikä ollut telonut itseään. Hän oli kuitenkin levoton, sillä Funks - joka ei ollut antaa kiinni tarhastakaan - oli edelleen karkuteillä ja kadonnut pimeyteen. Hän oli tiedoton tallin tapahtumista, mutta vaistosi ilmapiirin saapuessaan pihaan ja pysähtyi katsomaan kahta hahmoa, jotka lähestyivät ruunatarhaa.

Liam ei kuullut hieman kompuroivia juoksuaskelia takaansa ja nimeään huudettavan – tai ei vain yksinkertaisesti välittänyt tuijottaessaan maanisesti aitausta, jossa oli jäljellä enää kaksi hevosta. Kaksi riittäisi hänelle vallan hyvin. Colin tarttui ystäväänsä takaapäin juostuaan tämän kiinni ja yritti vääntää rautaa irti tämän kädestä. Liam vääntelehti ja luikersi hänen otteessaan kuin ankerias, sai kätensä vapaaksi ja hutkaisi pitelijäänsä, jolloin tämän ote kirposi. Hän iski Colinilta jalan alta ja potkaisi maahan pudonnutta miestä ennen kuin kääntyi ja jatkoi tarhaan.

Effie juoksutti Noxin raviin, sitoi sen aitaan, pujottautui itse läpi ja lähti juoksemaan Colinia kohti sydän hakaten. Tämän täytyi olla jonkinlaista kieroa painajaista.

Colin haukkoi polvillaan henkeä, ponkaisi sitten itsensä väkipakolla ylös, mutta joutui pysähtymään aidalle asettelemaan maailmaa paikoilleen. Hän oli aistivinaan Effien tulevan, muttei voinut irrottaa katsettaan tarhassa tallaavasta hahmosta ja kahdesta hevosesta. Liam levitteli käsiään ja huuteli epämääräisyyksiä lähestyessään Hookia, mikä sai hevosen ravaamaan kauemmaksi, ja näytti oikein nauttivan mahdollisuudesta pelotella suurta eläintä. Romeon tumma hahmo piirtyi tarhan perimmäisessä nurkassa, se ei tiennyt vielä, mitä tulijasta ajatteli.

Effie puuskutti päästessään tarhalle ja sukelsi valkeaksi lakattujen riukujen välistä.
"Jätä se rauhaan!" hän huusi hullulle ja huitoi käsivarsiaan saadakseen Hookin pysymään kaukana sorkkaraudalla aseistautuneesta hörhöstä.

Effien äänekäs huitominen sai Hookin pysymään loitolla, mutta kiinnitti myös Liamin huomion. Colin könysi tarhaan naisen perässä ja ontui kiertämään Liamin toiselle puolelle, jottei tämä pääsisi käsiksi hevosiin.
”Tai muuten mitä?” Liam kysyi haastavasti kääntyen Effietä kohti ja heilutteli sorkkarautaa kädessään kuin miettien, mihin sen seuraavaksi iskisi.

"Soitan poliisille", Effie vastasi ja siirtyi hevosen ja miehen väliin.
"Mene kotiisi nukkumaan pois mitä ikinä oletkaan ottanut."

”Uuuuuu-uuuh! Oletpa sä hurja”, Liam hekotteli hypähdellen paikallaan ja tuijotti nälkäisesti Effien suojelemaa hevosta, ”Tosi hurja. Varmaan hoidat samalla linnaan sen sun kaveris, tiiäksä. Sen, joka teki mulle tän.” Hän osoitti veristä naamaansa ja hörähti kuin hyvälle vitsille.
Mies heilautti sorkkaraudan olalleen ja astahti askeleen naista kohti, mittaillen tätä katseellaan. Hän hymyili leveää, maanista hymyään, joka nyki hänen kireillä kasvoillaan, ja pudisteli päätään katse nyt Effieen nauliintuneena. ”Et sä mitään kytille soita.”

Effie tuijotti kalpeana takaisin, huulet tiukkana viivana. Hän veti puhelimen taskustaan.
"Lähde tai soitan", hän uhkasi.

Liam tuijotti naista silmät epäuskosta suurina kuin ei olisi voinut uskoa tämän tosiaan sanoneen, mitä oli kuullut tämän sanovan. Se ei ollut pelokasta epäuskoa, vaan sellaista, mitä koettiin, kun joku paljasti yllättäen olevansa maailmanluokan idiootti. Mies astahti lähemmäs taputellen olkaansa raskaalla aseellaan.
”Soita, ja mä tapan sut”, hän uhkasi takaisin hymyillen leveää, veristä hurmurihymyä.

Effien kädet tärisivät vaimeasti, kun hän naputteli numeron vilkuillen vuoroin miestä ja puhelinta ja nostaessaan sen korvalleen.

Liamin hymy muuttui irvistykseksi, kun hän heilautti sorkkaraudan taaksepäin ja lähti ensin harppomaan sitten juoksemaan kiinni väliä hänen ja Effien välillä.

Effie perääntyi niin vauhdikkaasti, että kaatui selälleen hätänumeron tuutatessa varattua. Hän vihelsi kimakasti, ääni väristen.
"HIGGINGS! KIINNI!" hän parkaisi mustalle hahmolle, joka lähestyi heitä tarhan toiselta reunalta. Se yrittäisi hypätä ja purra kiinni Liamin hihaan - tai käsivarteen.

Sorkkarauta jähmettyi ilmaan Liamin kääntyessä katsomaan, kuka tämä Higgings oli, ja parkaisi saadessaan tämän kiinni käteensä. Hän yritti hutkia eläintä irti itsestään eikä huomannut kiireesti kohti ontuvaa Colinia, joka puoliksi hyppäsi ja puoliksi kompastui ystävänsä selkään kaataen tämän maahan. Pienen painin jälkeen sorkkarauta lennähti kauemmas ja aseista riisuttu Liam huusi ja syljeskeli kuin kuoleva.

Effie kömpi takaisin jaloilleen ja potki kiireesti raudan kauemmas, puristaen puhelinta kouristuksenomaisesti kädessään. Entinen poliisikoira piteli Liamin käsivartta muristen siihen asti, että se sai naiselta vapauttavan käskyn ja perääntyi tämän luo miehiä epäluuloisesti vilkuillen. Hätäkeskus vastasi vihdoin, ja nainen selitti ääni täristen avuntarveen.

Colin istui hajareisin ystävänsä päällä pidellen tämän runtelematonta kättä selän takana ja painaen tämän päätä alas, kun tämä rimpuili edelleen. Hänen teki mieli käskeä naista keskeyttämään puhelu, muttei saanut sanoja suustaan vaan tuijotti tyhjästi eteensä yrittäen taistella omaatuntoaan vastaan. Hän oli ehkä petturi, mutta Liam ansaitsi tämän. Tämä oli täysin odotettavissa oleva lopputulema eikä sitä olisi voinut mitenkään välttää.
”Soitit sitten oikeasti poliisille”, mies sai viimein sanotuksi, kun Liamkin oli viimein vaiennut.

"Eikö olisi pitänyt?" Effie kysyi epäuskoisena ja vajosi istumaan Higginsin viereen, kiertäen kätensä sen lämpöisen niskan ympärille.

Colin ei vastannut, missä kai oli vastausta riittämiin, tulkitsi hiljaisuuden miten vain. ”Löysitkö karkulaisia?”

"Noxin", Effie vastasi haparoiden ja osoitti kärsimättömänä pihaa kuopivaa hevosta, joka odotti aitaan sidottuna.
"Huolehditko, ettei… Hän vahingoita hevosia? Tai koiria?" hän kysyi nousten seisomaan ja viittasi Liamiin, kun lähti kävelemään Noxin luo. Hänen pitäisi saada vauhko Hookkin kiinni, ennen kuin ruuna satuttaisi itsensä ulkona. Ja luoja tiesi, missä Funks ja Miu olivat, tai Paulus. Ja Colin tuntui syyttävän häntä poliisille soittamisesta? Mitä helkkaria oli meneillään?

Colin nyökkäsi ja laski vaitonaisena katseensa Liamiin, joka tuijotti multapaakkua edessään. Liam oli kerännyt itselleen aimo tukun rikkeitä ja syytteitä, mutta oli onnistunut välttelemään viranomaisia pitkään – aina tähän asti. Vaikkei tämän illan tapahtumista tulisi kummoistakaan syytettä, poliisi saisi luultavasti urkittua selville, mitä nuorukainen oli viime aikoina puuhannut. Colin ei halunnut hankaluuksia ystävälleen, vaikka tämä niitä kovasti kerjäsikin. Sitä paitsi, hän saattaisi joutua itsekin vaikeuksiin, jos poliisit keksisivät yhdistää hänet Liamin touhuihin. Eihän hänen pitäisi edes liikkua tämän seurassa. Jos hän päästäisi Liamin lähtemään, tämä luultavasti aiheuttaisi itselleen vain enemmän vaikeuksia ja saattaisi palata myöhemmin hevosten kimppuun. Huokaus.
”Voidaanko nousta ylös?” Colin kysyi hiljaa ja sai Liamin jopa vilkaisemaan itseään. Hän tulkitsi hiljaisuuden myöntymisen merkiksi ja kömpi ylös pidellen yhä toisen kättä tämän selän takana. Romeon tanssahtelu oli alkanut kuulua lähempää, joten oli aika poistua tarhasta. Mini odotti yhä kentän edustalla ja sen sisältä erottui levotonta liikehdintää, kun kaksikko ilmaantui ruunatarhasta. Colin katsoi autoa ja viittoi tätä lähtemään, jos se vaikka ennättäisi pois ennen poliisien tuloa. Liam tuijotti vain vihaisesti muualle aivan kuin hänen ystävänsä olisi ollut pelkkää ilmaa, joten Colin kävi läpi tämän taskut ja löydettyään etsimänsä sujautti sen kuraisen takkinsa sisätaskuun piiloon. Hän istutti mykäksi muuttuneen ystävänsä tallin seinustalle ja jäi vahtiin.

Effie talutti Noxin sisään ja nykäisi siltä vauhdilla kostean sadeloimen ja kuraiset suojat heittäen ne varustehuoneen lattialle, mistä poti kamalan huonoa omaatuntoa ja pistävää neuroosia. Hän hölkkäsi takaisin ulos ja pysähtyi nähdessään Liamin ja Colinin tallin edustalla.
"Ovatko hevoset syöneet?"

Molemmat miehet käänsivät katseensa Effieen, vaikkakin seinää vasten protestoivana räsynukkena retkottava Liam hitaammin ja suurieleisemmin.
”Eivät”, Colin vastasi liikahtaen levottomasti, kun syyllisyydentunnon tikari vääntäytyi vielä vähän syvemmälle hänen sisuskaluihinsa. Hän vilkaisi Liamia, joka tuijotti edelleen Effietä selittämättömän ilmeettömänä, ja nielaisi tyhjää. Tätä ei uskaltanut jättää vahtimatta, mutta hän ei halunnut lykätä tehtäviään muille enää yhtään tämän enempää.

"Ne tarvitsevat todella säännölliset ruoka-ajat", Effie huokasi raastaen hiuksiaan ja harpaten pari askelta edestakaisin, "ja Funks ja Miu on löydettävä!"

”Ne löytyy kyllä”, Colin yritti rauhoitella, vaikka tiesi sen turhaksi. Hänen teki mieli lyödä itseään, kun huolehti enemmän typerästä taparikollisesta kuin kallisarvoisista eläimistä, joiden huolehtiminen oli kuitenkin hänen työtään. Mutta missään ei ollut ketään muuta, joka olisi huolehtinut Liamista. Tallitiellä näkyi lähestyvät ajovalot.

"Voimme sulkea tuon karsinaan", Effie sanoi katsoen viileästi Liamia ja vilkuillen ahdistuneena lähestyviä valoja - kuka tällä kertaa? Jos sieltä tulisi lisää verenhimoisia huligaaneja, hän ei vastaisi teoistaan.

”Jos uskot hänen pysyvän siellä”, Colin sanoi hiljaa, vaikkei liiemmin ilahtunut ehdotuksesta kohdella ystävää kuin eläintä. Heillä ei kuitenkaan ollut eväitä neuvotteluun, joten vähintä, mitä hän saattoi nyt tehdä, oli estää Liamia aiheuttamasta enemmän vahinkoa itselleen tai muille. Pihaan ajava auto ei kuulunut verenhimoisille huligaaneille vaan päivystävälle eläinlääkärille, joka silmäili kolmikkoa äärimmäisen hämmennyksen vallassa astellessaan näiden luo.

Effie tuijotti eläinlääkäriä yhtä hämmentyneenä.
"Tuota..?" hän kysyi Colinilta, sillä ei tiennyt Slippersin jalkavammasta tai aikaisemmasta fiaskosta.

Colin vilkuili levottomasti Effietä kuin toivoen eläinlääkärin vain haihtuvan ilmaan ongelmien kanssa.
”Slippers ontuu vähän”, hän selvensi.

"Mitä?!" Effie kysyi kuin naarasleijona, mutta veti syvään henkeä yrittäen hillitä itsensä.
"Ole hyvä ja saata lääkäri sen luo", hän murisi hampaidensa välistä ja osoitti Liamia, "minä hoidan tämän."

”Oletko-” varma? Colin nielaisi kysymyksen lopun ennen kuin se ehti ulos, henkäisi ja kiirehti näyttämään eläinlääkärille tietä. Hän loi olkansa yli vielä eksyneen vilkaisun Liamiin ennen kuin katosi tallin ovista.

"Sinun olisi parempi kerätä luusi ja liikkua sinne, minne käsken", Effie sanoi Liamille silmät viiruina ja laski toisen kätensä Higginsin kaulalle.

Liam silmäili naista nojaten takaraivoaan seinään ja virnisti sitten puolittaisesti.
”Mitä vaan sulle, Lady”, hän sanoi ja könysi kiireettömästi ylös.

Effie seurasi miehen takana ja avasi ensimmäisen tyhjän karsinan, jonka vieressä ei ollut hevosia odottaen miehen menevän sisään. Jos tämä tottelisi, hän komentaisi Higginsin miehen seuraksi ja lukitsisi oven ulkoa kahdella salvalla, josta alempaa ei ollut mahdollista avata sisäkautta.

Liam seisoi käytävällä ja mittaili avointa karsinaa katseellaan kunnes käänsi huokaisten katseensa kattoon.

"Menetkö itse vai viekö Higgins?" Effie kysyi kulmat kurtussa ja osoitti uhkaavaa saksanpaimenkoiraa. Hänellä ei ollut kärsivällisyyttä leikkiä. Hänen mielensä tulvi kuvia Funksista rekan alla tai piikkilangassa tai suossa…

Liam naurahti kysymykselle kerran, sitten toisen ja ratkesi sitten nauramaan katkonaista huutonaurua tallin katolle.
”Ha... haah”, hän lopetti niksauttaen päänsä kallelleen ja loi Effieen rakastavan katseen. Nykivä hymy hiipui pois hänen huuliltaan, kun hän käänsi katseensa takaisin kattoon, hymähti ja yritti seuraavassa silmänräpäyksessä upottaa nyrkkinsä naiseen.

Effie kaatui taaksepäin ja romahti vatsalleen tallin lattialle poskeaan pidellen ja maailma silmissään pyörien. Higgins puhkesi raivokkaaseen haukkuun.

”Aa, ahaha… Hiljaa!” Liam ärähti koiralle ja tähtäisi potkun tämän päähän, jos käsky ei mennyt perille. Hänellä oli mielessään aivan muut jutut kuin jokin typerä piski.

Koira avasi kitansa ja yritti tarttua tiukasti siihen ohjattuun jalkaan.

Liam, joka ei ilmeisesti ollut osannut lainkaan odottaa tällaista käännettä tilanteeseen, horjahti karsinan ovea vasten ja yritti hutkia koiran päästämään irti.

Ärisevä Higgins ei suinkaan tehnyt niin, vaan piteli vahingontekijää tiukasti otteessaan. Effie kömpi polvilleen kasvojaan pidellen.
"Lopeta! Se ei päästä irti ennen kuin rauhoitut!"

Liam jähmettyi tuijottamaan Effietä nyrkki ilmassa. Kehotuksella ei itsessään ollut vaikutusta, sillä hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi pystynyt käsittelemään syy-seuraus-suhteita. Effiessä tuntui olevan kuitenkin jotain hämmästelemisen aihetta, minkä takia kannatti unohtaa kipu hetkeksi.

"Higgins, irti", Effie sanoi painokkaasti ja koira vapautti leukansa hölkäten Effien taakse huuliaan epätietoisena ja hermostuneena nuoleskellen.
"Pudotettiinko sinut päällesi vauvana vai synnyitkö muuten vain tyhmänä?" hän tivasi Liamilta.

Liam tuijotti Effietä ja liikkui vasta tovi tämän kysymyksen jälkeen. Hän suoristautui pyyhkäisten kasvojaan, otti tukea karsinan kaltereista ja nojasi päänsä niitä vasten silmäillen naista.
”Sä oot olevinas niin paljon muita parempi”, mies sanoi synkällä rauhallisuudella kuin olisi ollut yhtäkkiä joku aivan muu.

Effie kohotti haastavasti leukaansa, vaikka miehen sanat pistivätkin ikävästi. Mutta ehkäpä hän oli parempi kuin Liam, viemärirotta, ja tämän kelvottomat kaverit.
"Minulla ei ole aikaa typeryydellesi", nainen vastasi kylmästi, ääni hädin tuskin hallussa, sillä hänen silmissään polttelivat turhaumuksen ja kivun kyyneleet ja suussa velloi veri, koska hän oli purrut kai kieleensä.

”Ja silti sä oot yhä siinä”, Liam hymisi rakastavasti eikä näyttänyt lainkaan kiireiseltä katsellessaan Effietä. Hän nojautui poispäin karsinan ovesta jääden roikkumaan toisella kädellään sen kaltereista ja hilautui lähemmäs naista.
”Mä en oo niin tyhmä, ettenkö tietäis sun olevan mua parempi”, hän sanoi eikä näyttänyt tietävän, mitä tekisi vapaalla, koiran runtelemalla kädellään. Effiestä näytti löytyvän aina jotain lumoavaa, jota saattoi unohtua katselemaan niin, että jopa Liamille ominainen huomaamattomana jatkuva liike oli vähällä pysähtyä kokonaan. ”Mut… ehkä mä voisin silti yrittää…”

Koira murisi varoittavasti.
"Lopeta jo!" Effie haukahti, "minulla ei ole aikaa toimia hyödyttömän narkkarin lapsenvahtina, koska kiitos sinun, kaikki on päin… Helvettiä."

Liam ei peitellyt pettymystään nojautuessaan takaisin karsinanovea vasten, kimposi siitä sitten poispäin ja yritti pyörähtää Effien ohi mielenkiintonsa menettäneenä.

Effie yritti tarttua mieheen ja työntää tämän avoimesta karsinanovesta sisään.

Mies horjahti karsinan puolelle ja yritti kaatuessaan tarrautua tönäisijäänsä.

Effie kaatui prostestoiden mukana, ja Higgins seurasi uhkaavasti haukkuen. Nainen yritti rimpuilla irti ja pystyyn.

”Sä. Et. Jätä. Mua. Tänne”, Liam ärisi yrittäen tehdä juuri vastakkaista liikettä saadakseen Effien kahlittua alleen tai syliinsä tai mihin vain, mistä tämä ei pääsisi hylkäämään häntä.

"Irti", Effie sähisi ja yritti rimpuilla itsensä irti. Higgins puhkesi hälyttävään haukkuun ja hyppi kaksikon ympärille.

Liamin vihainen ärinä alkoi muuttua nauruksi ja hänen otteensa kirposi, mihin alkanut ilo päättyikin. Hän yritti kammeta itsensä saman tien ylös tunkeakseen ulos karsinasta.

Higgins seisoi tiellä niskakarvat terävästi pystyssä. Effie kömpi pystyyn miehen perällä ja hyppäsi hänkin oviaukolle.
"Sinä pysyt täällä odottamassa poliisia."

”Ja sähän et vittu mua määräile!” Liam karjaisi melkein pakokauhuisena koiran ja poliisin takia, hyppelehti pari kertaa jalalta toiselle ja yritti sitten tunkea esteiden läpi.

Higgins tarttui kiinni ja Effie kiskoi takaa kaataakseen Liamin putipuhtaalle, upottavalle purupedille ja luikahtaakseen itse ulos karsinasta.

Liam kaatui ulvaisten ja jäi Higginsin hampaisiin sylkemään kirosanoja oven mitä luultavammin pamahtaessa kiinni hänen ja hänen kiikkerän vapautensa väliin.

Effie hengitti raskaasti sulkiessaan salpoja ja komentaessaan Higginsin sitten irti. Koira jäi varoittavaan valmiustilaan oven eteen, muistaen hyvin miehen hutkaisut. Sitten nainen pyyhki silmänsä, keräsi itsensä rippeitä ja hölkkäsi hakemaan hevosten ruokia, vaikka huoli karkulaisista tykytti hänen päässään.

Colin tuli sisälle taluttaen puhisevaa Romeota, joka ilmaisi hurmaavalla käytöksellään harmistuksensa myöhästyneeseen ruokailuaikaan. Heidän perässään tuli säikkyä Hookia taluttava eläinlääkäri, joka saatuaan lisätietoa tilanteesta halusi auttaa ja hoitaa kaikki hevoset turvaan ennen kuin uusia havereita pääsisi sattumaan voidakseen sitten paneutua hieman rauhallisemmin mielin loukkaantuneiden hoitoon.

Effie ei katsonut Coliniin, vaan piti jännittyneen, punoittavan leukansa pystyssä ja juoksutti hevosille heinäverkkoja sekä väkirehuämpäreitä käsikärryllä. Mitä jos Funks oli jäänyt auton alle? Tai hukkunut? Tai katkaissut jalkansa?

Colin vilkaisi Effietä, mutta tajusi pitää suunsa ja keskittyä hoitamaan tallessa olevat hevoset kuntoon tämän apuna, jotta he pääsisivät jatkamaan etsintöjä mahdollisimman pian.

"Ajattelitko maksaa omasta pussistasi lauantaiyön päivystävän kotikäynnin?" hän sihahti Colinille, kun ei voinut olla enää hiljaa. Hän kippasi kaurat vielä karsinaansa kolistelevan Hemingwayn kuppiin ja laski mielessään, oliko jokainen tallin hevonen vihdoin saanut ruokansa. Tästä puuttuisi vielä se, että ne saisivat ähkyn.

”Kyllä”, Colin vastasi tarkastaessaan, että Papillonilla oli kaikki kunnossa, ja vastasi hyvin totuudenmukaisesti, sillä oli monen muun asian ohella pohtinut kaikkia niitä puntia ja työtunteja, joita tarvittaisiin yksin tämän illan korvaamiseen pelkästään rahallisella tasolla mukaan lukien sekin mahdollisuus, että yksi tai kaksi hevosta olisi telonut itsensä tai jopa kuollut. Hän oli myös listannut mielessään niitä työpaikkoja, joihin hänen olisi mahdollista hakea, jos ja kun hänelle annettaisiin tallilta kenkää. Se lista ei ollut kovin pitkä. ”Mennäänkö?”

"Jonkun pitää vahtia ystävääsi", Effie sanoi kylmästi vetäen kädet puuskaan, "ja varmistaa, että täällä olevat hevoset ovat kunnossa. Eivätkä esimerkiksi saa ähkyä sekaisin menneen ruokailun takia. Et selvästi ole pätevä hommaan, mutta eipä ole vaihtoehtoja."

Colin huokaisi hiljaa sulloen syytökset samaan alitajunnan arkkuun muiden kanssa, missä se jatkoi hänen hartioidensa ja itsetuntonsa alas painamista kaikessa hiljaisuudessaan.
”Effie”, hän sanoi väsyneesti, ”Antaisit minun osallistua aiheuttamani sotkun siivoamiseen. Olet joutunut rämpimään jo tarpeeksi.”

Effie vain käänsi selkänsä, sulloi kiukkuisesti porkkanoita taskuunsa ja nappasi riimunnarun lähtuen yön pimeyteen. Foxy laukkasi hänen peräänsä.

Colin potkaisi turhautuneena nurin ämpärin, jonka nosti saman tien ylös ja vei paikoilleen. Hän harkitsi käskyn rikkomista, mutta vainoharhaili jo tosissaan kaikille hevosille ähkyn jos toisenkin, joten yritti keksiä itselleen jotakin muka-hyödyllistä tekemistä pelkän hermoilun lisäksi odotellessaan karkureiden paluuta ja poliisien saapumista.

Tuntia myöhemmin toinen tallin sivuovista rapisi, ja rujo, murjottu Paulus talutti kostean Miun perässään sisään. Orin solakoissa, hienopiirteisissä jaloissa näkyi verisiä naarmuja, mutta sen käynti oli puhdasta, joten se ei ollut tainnut loukata itseään sen pahemmin. Pauluksen kasvojen alapuoli oli kuivuneen veren peitossa ja huuli halki sekä toinen silmä oli sinertävänpunainen ja melkein muurautunut umpeen. Hän talutti orin suoraan sen karsinaan, pyyhkäisi loimen sen selästä ja korvasi sen lämpimällä fleeceloimella, ennen kuin harppoi hakemaan orin ruokia ja puhdistusaineita sekä sidetarpeita.

Colin seisoi tallin etuovilla antamassa lausuntoaan poliiseille, vaikka tilanne muistutti enemmän ristikuulustelua. Toinen poliiseista oli tunnistanut hänet ja piti niin mahdottoman hassuna sattumana sitä, että Liam, joka oli raahattu jo maijan takapenkille, oli vain sattunut pamahtamaan tallille riehumaan ilman, että Colinilla oli mitään tekemistä asian kanssa. Colin yritti selvittää tapahtumien kulkua niin seikkaperäisesti kuin suinkin kykeni rikkomatta niitä kirjoittamattomia etikettisääntöjä, joita poliisin kanssa puhumiseen tietyissä piireissä sisältyi. Kuullessaan liikettä ja kavioiden kopinaa sisältä hän jätti virkavallan omaan arvoonsa ja harppoi katsomaan, mikä tilanne oli.

Paulus kohotti epäluuloisen katseen ylös Miun karsinan puruista, missä hän kääri tuhteja fleecepinteleitä orin huuhdottuihin, puhdistettuihin jalkoihin.
"Mitä?" hän murahti tavallista epäselvemmin, sillä haljennut huuli oli kipeä ja norui verta hänen puhuessaan.

”Löysit sen”, Colin henkäisi hevosen kokoisen möykyn vierähtäessä hänen sydämeltään. Hän oli äärimmäisen kiitollisuudenvelassa Paulukselle, mutta tämä tuskin oli halukas kuulemaan siitä nykyisessä tilanteessa. Hän olisi halunnut tarjota apuaan, mutta se ei ollut ollut sinä iltana suosiossa, joten hän jätti sen tekemättä. ”Onko Funksista havaintoa?”

"Ei", Paulus vastasi jurosti, hieraisi rujoja kasvojaan ja kieritti viimeisenkin fleecepintelin tukevasti paikoilleen, ennen kuin suoristautui vanhat farkut ja t-paita vettä valuen. Hän ei ollut ottanut takkia sisältä lähtiessään, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota adrenaliinin pumpatessa. Hän pohti, veisikö hevosen solariumiin, jos se vaikka estäisi sen lihaksia kipeytymästä. Idiootit olivat säikytelleet hevosta niin, että se oli hakeutunut laidunten toiselle puolelle eikä ollut kai tiennyt, kuinka palata takaisin tallille.

Colin liikahti levottomasti tuntien olonsa aina yhtä neuvottomaksi tällaisissa tilanteissa, häipyi ja palasi tuoden Paulukselle kylmää kasvojen turvotusta varten. Lisää kylmäähän tämä vielä tarvitsikin.

Paulus aikoi torjua sen, mutta otti sen sitten ärtyneenä vastaan mätkäisten sen huulelleen.
"Ohatho hehohet hyöheet?"

Colin nyökkäsi vastaukseksi ja vilkaisi sivusilmällä ovelle, jonka eteen poliisit olivat tulleet katselemaan kaksikkoa. Hän hieraisi levottomana niskaansa.
”Luuletko, että Effie tarvitsee apua etsinnöissä?” hän kysyi aikeenaan liueta ulos jatkamaan etsintöjä arestistaan huolimatta. Eipä sillä, että hänestä olisi mitään apua, mutta hän oli kyllästynyt odottamaan tumput suorina.

"Hevosia ei voi jättää valvomatta", mies vastasi laskien kylmäkääreen, "kävikö eläinlääkäri Slipsin luona?"

Colin tukehdutti huokauksen ja katsoi ahdistuneena ovelle, mistä toivoi Effien ja Funksin ilmaantuvan.
”Kävi”, hän vastasi, ”…Onhan Miu kunnossa?”

"Parasta olla", Paulus vastasi mustasti ja siirtyi katsomaan Slippersiä, joka hamuili heinää heinäverkostaan lepuuttaen kylmättyä jalkaansa: toinen takajalka oli kuuma ja turvonnut jokitemmellyksestä, mutta Paulus toivoi sen paranevan viikonlopun aikana. Ainakaan kyseessä ei ollut venähdys tai sitä pahempaa.

Colin jäi katselemaan hetkeksi Miuta ja jatkoi sitten liki sadannelle tarkastuskierrokselleen, kun poliisit tulivat kyselemään Pauluksen näkemystä illan tapahtumista ja etenkin tämän mustelmista.

Paulus, jolla oli valitettavan läheinen suhde alueen virkavallan kanssa, kertoi kutsumattomasta joukosta, joka hätisti neljä arvokasta kilpahevosta karkuun ja hankaloitti niiden löytämistä - hän ei Liamin onneksi tiennyt, mitä sen jälkeen oli tapahtunut.
"Minulla oli erimielisyyksiä kutsumattomien vieraiden kanssa", hän vastasi kysymyksiin naamastaan.

Poliisit vilkaisivat toisiaan maallikoille tulkitsemattomin katsein, nyökkäsivät sitten kiitokset ja kehottivat Paulusta pitämään huolen itsestään poistuen sitten hyvän yön toivotusten kera.

Paulus, joka oli odottanut vähintään putkayötä, jäi tuijottamaan hölmistyneenä koppalakkien perään ja henkäisi vihdoin ilmaa vasta, kun nämä olivat lähteneet. Ihmeitä tapahtui sittenkin.
"Miten aiot kertoa tästä Corinelle, jos aiot?" hän kysyi Colinilta huomattavasti pirteämpänä, joskin nenä valuen ja hytisten.

Virkavallan poistuminen helpotti myös Colinin oloa, vaikka mies synkkenikin miettiessään ystävänsä kohtaloa ja polttavaa tunnetta povitaskussaan. Hän hätkähti ajatuksistaan Pauluksen kysymyksen myötä ja kurtisti kulmiaan kun oli kuulevinaan vahingoniloa.
”En ole edes ehtinyt ajatella asiaa”, hän ähkäisi hieroen otsaansa, ”Ei aavistusta. Hän tappaa minut.”

"Luultavasti", Paulus vastasi todeten faktan ja työnsi kädet märkiin taskuihin, osin turvaan Nemon ja Anguksen suukoilta.
"Pidä tallia silmällä, jos ystäväsi päättävät vaikka palata. Menen etsimään Effietä", mies sanoi.

”Käy vaihtamassa vaatteet”, Colin kehotti.

Paulus tuhahti naiselliselle kotkotukselle, vislasi koirille ja lähti ne perässään tallin aina kuraiselle maasturille päättäen haravoida seutua sen avulla.

Colin huokaisi jäädessään taas yksin. Hän kaivoi taskustaan Liamilta ottamansa pienen muovipussukan, tutkaili sitä ja tunki sitten sen takaisin haluamatta tukkia tilan viemärijärjestelmää. Sadannen ensimmäisen kierroksen aika.

Paulus palasi jonkin ajan kuluttua ilman Effietä ja hevosta, joukko uneliaita koiria mukanaan. Hän kurkisti talliin nähdäkseen oliko Colin vielä pitämässä paikkaa silmällä.

Mies, joka oli rapsuttamassa Hemingwayta, kurtisti kulmiaan Pauluksen palatessa yksin ja hivuttautui kauemmas hevosesta kuin ei olisi tähän koskenutkaan.
”Näkyikö vilaustakaan?”

"Ei. Sysipimeää ja saattavat olla nummilla tai pelloilla tai metsissä. Miljoona paikkaa, joihin autolla ei pääse tai näe", Paulus vastasi haukotellen ja irvisteän, kun avasi taas huulensa.

Colin tunki kädet taskuihinsa kuin estääkseen niitä holhoamasta. ”Mitäs nyt sitten?”

Paulus pyyhkäisi nenäänsä käsivarteensa.
"Nyt soitan Effielle ja kysyn, missä hän on ja onko hän löytänyt Funksia. Unohdin ottaa puhelimen mukaan."

Mies kaivoi vaistomaisesti puhelimensa esiin, katsoi sen näytön takana hyllyvää vesikuplaa ja työnsi sen takaisin taskuunsa. Jeah. ”Toivottavasti hänellä on puhelin mukana.”

"Oletko tavannut Effietä?" Paulus kysyi kulmaansa kohottaen ja kiipesi toimistoon, jossa tallin puhelin oli. Hän odotti hetken, ja puhelun vastatessa kuunteli väsynyttä ääntä toisessa päässä.

”Niin, ketä?” Colin hymähti ja hieroi silmiään. Miten hän saattoikaan unohtaa Effien taipumuksen äärimmäiseen tarkkuuteen? Hän nojasi toimiston oveen puhelua seuraten.

Paulus kaiveli laatikoista alueen karttaa ja yritti saada selvää kuvauksesta.
"Eksynyt", hän sanoi puhelimen ohi Colinille.

Niinpä tietysti. Colin hieraisi leukaansa. Onneksi alueella ei ollut mitään vaarallisia villieläimiä.
”Entä Funks?” hän kysyi yrittäen olla häiritsemättä puhelua

"Kuulemma näyttää olevan kunnossa, mutta ei tietenkään anna kiinni", Paulus vastasi ja lopetti puhelun saatuaan jonkinlaista arviota suunnasta ja etäisyydestä.
"Jossakin pilkkopimeillä nummilla." Hän teki kuolemansynnin ja otti tallin puhelimen mukaansa, napaten myös Kamirin tuolin selkänojalle jääneen tallitakin niskaansa.

Colin oli harppomassa mukaan Pauluksen imussa, mutta seisahtui käytävälle. ”Minä… jään vahtiin.”

Paulus vilkaisi olkansa yli ja esti Nemoa kaatamasta häntä portaisiin.
"Ehkä se on hyvä. Sammuta hevosten valot, jos ne vaikka saisivat rentouduttua."

”Löydätkö varmasti takaisin?”

Paulus heitti miehelle mustan katseen, pyyhkäisi kuivaa verta kasvoissaan ja ravasi alakertaan koirat perässään. Vain Angus jäi oleskelutilan sohvalle lepuuttamaan kolottavia, väsyneitä raajojaan.

Colin sammutteli tallista valoja ja odotti ulkona kylmästä huolimatta.

Aamuyöstä entistä kuraisempi maasturi ryömi tallipihaan kaksipaikkainen traileri perässään. Paulus hyppäsi autosta avaamaan peräluukun ja talutti ylienergisen, miehen otteessa hyppivän täysiverisen sisään ja omaan karsinaansa.

”Kaikki kunnossa?” Colin kysyi ryhtyen saman tien hevosen iltatoimien hoitoon.

"Suunnilleen", Paulus vastasi tunnustellen orin jalkoja, "sille ei voi antaa kauroja, koska on niin myöhä ja se saa aamuruoat liian pian."

Mies kuittasi tiedon äänettömyydellä. Hänellä oli riittänyt aikaa huolestua kaksikosta – tai kolmikosta – kun näitä ei näkynyt eikä kuulunut niin pitkään aikaan. Hän oli suunnattoman helpottunut näiden palattua ja päästessään viimein toimeen – ja myös äärimmäisen kiitollinen, muttei osannut ilmaista tätä, kuten ei oikein mitään muutakaan.
”Mites Effie?” hän kysyi tuodessaan heinät.

"Taisi nukahtaa autoon", Paulus vastasi komentaen olkapäätään pureskelevaa hevosta kauemmas. Hän vaihtoi lennossa orille lämpimän fleeceloimen kaulakappaleella ja mittaili sitä sitten arvioivalla katseella.
"Yksi helkkarin paholainen sinäkin olet", hän sanoi sille sen tuijottaessa heitä viattomasti, kalpeansininen herasilmä ilkikurisena pilkahdellen.

”Mikäs meitä tolloja jallittaessa”, Colin hymähti hiljaa katsellen itsekin hevosta hetken ennen kuin meni tarkistamaan viereisten karsinoiden asukkeja. Hän vilkaisi sivusilmällä Paulusta pysähtyessään Ivoryn kohdalle. ”Jään teille molemmille ihan helvetisti velkaa tästä.”

"Mistä?" Paulus kysyi eripariset silmät epäluuloisesti sirrillään ja vilkaisi Ivorya miettien tarkoittiko Colin hevosia vai Effietä.

Colin painoi hetkeksi päänsä kun ei tiennyt naurattiko häntä vai ei.
”Siitä, että kiskouduitte yömyöhään nummille kastumaan, palelemaan ja tallautumaan?”

"Kuuluu työhön", Paulus vastasi, "vastuuhevoset ovat vastuu myös yömyöhään."

Mies hymähti ja raapi päätään. ”Kiitos kuitenkin.”

Paulus kohautti olkiaan kiusaantuneena.
"Voit varmaan lähteä nukkumaan."

Colin nyökkäsi siirtäen katseensa vaivaantuneena Ivoryyn, joka käänteli korviaan hänen suuntaansa. Nukkuisi jo.
”Soitelkaa, jos tulee tarvetta”, hän sanoi, muisti sitten kännykkänsä tilan ja jatkoi: ”Toimistossa on varmaan lankanumero.” Jos Pauluksella ei ollut muuta, hän toivottaisi hyvät yöt ja lähtisi hytisemään kotiin vällyjen väliin.

Paulus jäi pitämään tallia silmällä autosta herättämänsä Effien kanssa. He linnottautuivat toimiston valvontakameroiden ääreen villaloimiin kääriytyneenä, läjä nukkuvia koiria jaloissaan. Tänä yönä oli tapahtunut tarpeeksi.