Valinnan vaikeus

// Sarpa ja Didi tänne :> //

Oliver tunsi olevansa niin väärässä paikassa kuin vain mahdollista. Suuri, vanhanaikainen ja tyylikäs kartano ei tuntunut ollenkaan paikalta, jossa hänen kuuluisi kävellä, mutta silti hän kulki pitkin käytäviä kohti puista ovea, jonka takaa suuri, massiivinen kirjasto paljastui. Mies astui hiljaa kirjastoon, jonka tunnelma tuntui vaativan ehdotonta hiljaisuutta. Punaisensävyinen huone vaati useamman vilkaisun, ennenkö hän saattoi edes kuvitella sisäistäneensä korkeat kirjahyllyt, massiivisen tulisijan ja kutsuvat nojatuolit. Oliver nielaisi. Miten hän löytäisi täältä mitään? Täällä oli varmaan tuhansia kirjoja, tai ehkä jopa satoja tuhansia! Ylimpiä hyllyjä varten oli pyörillä kulkevia tikkaita. Hän ei tiennyt, että tällaisia paikkoja oli muissa kuin Disneyn piirretyissä elokuvissa.
Hän ihaili hetken kunnioitusta vaativaa kirjastoa. Samettiset verhot päästivät sisään lämmintä päivänvaloa, jonka luomassa valopylväässä leijui muutamia pölyhiukkasia kiireettä. Oliver hymyili pienesti ja astahti lähemmäs kirjahyllyä. Hän ei voinut uskoa onneaan, kun oli saanut luvan tulla tänne. Mitäpä siitä, miten Cliftonin korppikotka, tai siis rouva, oli läksyttänyt häntä kun Tuggyn harja ei ollutkaan ollut tasaisilla leteillä. Hän oli päässyt karkaamaan naisen huomiota, kun letit olivat lopulta kelvanneet ja Tuggy oli lähtenyt kentälle kuljettamaan tiukkaa ja tomeraa täti-ihmistään.

Mies vaelsi kirjahyllyn viertä katsellen kirjojen selkämyksiä mielenkiinnolla. Mitäköhän Rose voisi haluta lukea? Hän oli saanut luvan lainata Hamishin valtavasta kokoelmasta luettavaa, joten pitihän tilaisuus käyttää hyödyksi. Sisko innostuisi, kun saisi lukea jotakin uutta, mitä ei ollut vielä löytänyt Hexhamin pienestä kirjastosta, jonka tyttö oli kahlannut läpi viime kesän aikana. Oliver vei kätensä vaaleiden hiustensa läpi ja huokaisi hiljaa. Hänellä vierähtäisi tässä tovi jos toinenkin. Mies keskittyi tuijottamaan kirjojen selkämyksiä ja ihaili järjestelmällisyyttä, jolla kirjat olivat hyllyissä. Hän ei uskaltanut ottaa kirjoja pois riveistä useampaa kerralla, ettei vain sotkisi järjestystä. Hän haluaisi tulla tänne uudestaankin Rosen takia, joten parempi olla kunnolla, niin Hamish ei komentaisi häntä kauas kirjoistaan.

Oli yksi niistä päivistä, jona Didi oli päättänyt jo aamulla herätessään, että näyttäisi tänään järkevältä vaikkei lähtisikään kartanosta mihinkään. Hän oli vetäissyt mustat, ihanan lämpimät polvisukat jalkaan, tummanpunaisen hameen ja mustavalkoisen pilkullisen pitkähihaisen, joka paljasti hänen sirot olkapäänsä. Meikkaamaan hänestä ei ollut ollut mutta näteissä vaatteissa tuntui heti paremmalta olla. Hän oli tottunut kartanossa asumiseen ja työskentelemiseen niin, ettei enää edes ajatellut miltä näytti kunnes oli viime viikolla tajunnut olevansa täällä töissä ja alkanut sitten taas panostaa.

Didi oli kerännyt ensimmäisen kerroksen huoneista lojuvia kirjoja ja päättänyt viedä ne kirjastoon takaisin paikoilleen. Hänen sylissään oli kuusi eripaksuista mutta erittäin vanhahtavaa kirjaa, joista muutaman sivut olivat varsin kellastuneet ja jotka tuoksuivat ihanalta. Ne kiinnostaisivat varmasti Didiäkin mutta nyt hän halusi ne vain pois tieltä. Nainen astui jylhään kirjastohuoneeseen ja hymyili kauniille huoneelle. Vaikka hän olikin tottunut asumaan kartanossa hän ei tottunut upeisiin ja suuriin huoneisiin - tai niiden järjettömiin pölymassoihin. Naisella oli varsin kunnianhimoinen tavoite siivota kartano kiireestä kantapäähän mutta viikko toisen jälkeen se tuntui entistä mahdottomammalta.

Mustahiuksinen nainen käveli sisemmäs ja kohensi otettaan kirjakasasta kädessään katsellen hyllyjä ja vieden toista kättään selkämyksiä pitkin. Hän tiesi kirjojen järjestyksen mutta kestäisi varmasti, ennenkuin kirjojen oikeat paikat löytyisivät. Ennenkuin hän ehti siirtyä seuraavalle hyllykölle hän huomasi vaaleahiuksisen miehen.
"Oliver?" hän sanoi kysyvänä ja hymyillen.

Oliver ei ollut odottanut törmäävänsä kehenkään, joten säpsähti kuullessaan kysyvän äänen. Hän kääntyi ympäri aavistuksen syyllinen hymy huulillaan, aivan kuin Didi olisi juuri yllättänyt hänet tekemästä jotain kiellettyä. Miehestä ainakin tuntui siltä, ettei hän oikeasti saisi olla täällä, vaikka hän miten yritti vakuuttaa, että oli saanut luvan lainata kirjoja mielensä mukaan.
"Hei", hän tervehti hymyillen ja hieraisi niskaansa. Katse harhaili Didin kantamiin kirjoihin. Mitenköhän nainen löytäisi ne ikinä oikeille paikoilleen? "Tulin katselemaan, jos täällä olisi jotakin, mitä Rose voisi lueskella aikansa kuluksi", hän tunnusti virnistäen pienesti. Pitihän sitä siskon hyvinvoinnista huolta kantaa, jopa niissä määrin, että poikkesi kotimatkalla työnantajan kotiin penkomaan suoraan satukirjasta tempaistua kirjastoa.

"Mitä kuuluu?" Mies kysäisi ja kääntyi kokonaan naisen puoleen. Hän voisi hyvinkin uhrata muutaman hetken Didin kanssa juttelemiseen. Rosen aiempi kiusoittelu muistui mieleen, mikä sai hymyn levenemään entisestään. Sisko oli ihan hölmö, mutta kai hän voisi nuorempaansa viihdyttää sen verran, että kertoisi nähneensä Didin tänään. Siitä hyvästä hän saisi varmaan kuulla saarnan menetetyistä mahdollisuuksista ja siitä, miten miehet olivat toivottomia, mutta se olisi sen arvoista. Rose oli tosin oikeassa siitä, että Didi oli kovin kaunis nainen.
"Onko vielä paljon työpäivää edessä?" Oliver kysäisi häiritäkseen ajatuksiaan, jotka vaeltelivat vähän turhan paljon. Ja no, antaisihan utelu syyn kuunnella Didin suloista ääntä enemmänkin ja katsella naisen kasvoja ilman että vaikutti aivan sekopäiseltä stalkkerilta.

"Moi", Didi tervehti toista ja huokaisi mielessään, ettei kyseessä ollutkaan joku muu. Se olisi ollut noloa. "Ai sepä kiva! Täältä löytyy ihan varmasti jotakin", hän sanoi nauraen ja katseli valtaisaa määrää kirjoja. Kirjoja, jotka pölyttyivät pahemman kerran. Ajatus ahdisti pienen hetken mutta sitten nainen antoi olla. Hän ehtisi kyllä.

"Hyvää kuuluu", Didi totesi hymyillen. "Tässä siivoillessa, kuten aina", hän lisäsi kohauttaen olkiaan. Onneksi työhön kuului muutakin kuten paljon puuhailua koirien kanssa ja oli hän saanut hoitaa Noreenin Malfoy-frettiäkin. Siinä vasta oli hassu eläin - vaikka purikin kovaa.
"Muutama tunti vielä", nainen sanoi ja katsoi Oliveriin. Miehen hymyn perimmäinen syy jäi naiselta täysin ymmärtämättä mutta hän vastasi siihen ja katsoi sitten kirjoja.
"Mitä Rose tykkää lukea? Ehkä voisin auttaa löytämään täältä teille jotakin...?", hän ehdotti ja vaelsi katseellaan hyllyjä. Kirjat oli järjestetty varsin loogisesti niin kirjailijan sukunimen kuin aihealueen perusteella ja Didi tiesi jo osittain, missä mikäkin oli - ehkäpä hänestä olisi apua.

Oliver naurahti vilkaisten ympärilleen.
"Jos täältä ei löydy, syön huomenna Tuggyn sapuskat", hän hymähti huvittuneena. Kyllä tämän kokoisesta kirjastosta pitäisi löytyä luettavaa vuosikausiksi. Miten yksi ihminen oli edes päätynyt keräilemään tällaisen määrän kirjoja? Kai siitä sopi syyttää Hamishin ammatinvalintaa. Siinä missä Corinne oli täyttänyt tallinsa hevosilla, oli Hamish täyttänyt kartanon kirjoilla. Tapansa kullakin.
"Se on kiva kuulla", hän totesi iloisesti Didin kertoessa, että tuolla kuului hyvää. Siitä olikin hetki, kun he olivat viimeksi jutelleet enemmän kuin muutaman sanan. "Siivoomista täällä taitaa riittää?" Mies lausahti huvittuneena vilkaisten liioitellun suurieleisesti ympärilleen. Jo tämän huoneen siivoamisessa menisi tovi jos toinenkin, puhumattakaan koko monikerroksisesta kartanosta. Didi oli ottanut hullun homman vastaan, kun oli alkanut siivota Rosings Parkin kartanoa.

"Se olisi tosi kilttiä", Oliver vastasi yllättyneenä mutta sitäkin iloisempana. "Minulla kestäisi ikuisuus edes ymmärtää, miten ja mistä löytäisin haluamani kirjan, puhumattakaan, että keksisin, mitä haluaisin", hän myönsi vieden kätensä vaaleiden hiustensa läpi. Hiukset olivat varsin pörrössä ratsastuskypärän jäljiltä, mutta hän ehtisi korjata niitä myöhemminkin.
"Rose lukee oikeastaan mitä tahansa. Viime aikoina se on kahlannut läpi kamalia tiiliskiviä, joita kutsuu klassikoiksi, sekä joitakin... Brontën sisarusten kirjoja, luulisin", mies päivitteli päätään pudistellen. Hänestä ei olisi lukemaan siskon valitsemia helposti yli 500-sivuisia kirjoja, kun parinkymmenen sivun novellitkin tuppasivat olemaan liian pitkiä, ellei tarina ollut erityisen mielenkiintoinen.

"Olisi varmasti maittava lounas", nainen naurahti Oliverille ja lähti hitaasti kävelemään kirjahyllyn viertä. Hän piti kirjastohuoneesta ja siitä miten rauhallinen olo siinä huoneessa aina tuli. Kartano itsessäänkin uinui kylläkin unessa lukuunottamatta välillä käytävillä ramppaavia koiria. Didi osasi kuitenkin nauttia hiljaisuudesta, kartanon johonkin nurkkaan saattoi piiloutua helposti hiljentymään ja omaa rauhaa löysi varsin helposti. Enää aikaa ei kulunut siihen, että hän eksyi väärälle käytävälle.
"Kyllä riittää", Didi totesi itsekin huvittuneena, "mutta kunhan saan pahimmat pölyt siivottua ja asiat järjestykseen voin keskittyä huoneisiin, joita oikeasti käytetään!" Oletuksena, että joskus olisi valmista. Hän jaksoi uskoa.

Didi katseli korkeita kirjahyllyjä ja tarkasteli vieressä olevia kirjoja. Tässä olivat runokirjat ja hyllyä koristivat niin modernit runokirjat kuin vanhemmat, hieman rapistuneet kirjat. "Se on yleinen ongelma kirjastoissa, tai ainakin näin isoissa." Nainen katsoi kirjoja käsissään. "Oi! Siskollasi on hyvä maku", Didi virnisti. "Brontën sisarusten kirjat ovat ihania. Jane Eyre on ihana romaani..." hän intoili. "Tiesitkö, että Charlotte Brontë kirjoitti sen alunperin Currer Bellin salanimellä?" Kouluaikojen mallioppilas puski pintaan, kun sai puhua kirjallisuudesta tai historiasta.

Hänellä sylissään olevat kirjat tuskin innostaisivat Rosea, tai niin Didi ainakin tahtoi kuvitella. Hän selasi silmillään edessä olevaa hyllyä ja kurotti laittamaan tummansinikantisen kirjan paikalleen muiden runokirjojen vierelle. Sitten hän katsoi paksumpaa ja vanhempaa ruskeakantista kirjaa. "Ehkäpä hän haluaisi jatkaa samalla linjalla? Täällä on paljon klassikkokirjoja..."

Oliver nauroi naisen vastaukselle. Ei tosiaankaan olisi, mutta onneksi hänen ei tarvitsisi siihen ryhtyä, kun Didi oli kerran luvannut auttaa mahdottomalta tuntuneessa urakassa löytää kirja, joka tyydyttäisi Rosen lukuinnon edes muutamaksi päiväksi.
"Sinulla on ainakin tavoitteita", hän kiusasi hyväntuulisesti. Hän ei ymmärtänyt, miten kukaan saisi kartanon pysymään siistissä kunnossa. Hänelle yhden olohuoneen pito järjestyksessä oli suorastaan sula mahdottomuus. Rosen huone oli aina tiptopkunnossa, mutta siitä sopi kiittää ainoastaan siskoa, ei häntä. Joskus sisko innostui siivoamaan myös olohuoneen ja keittiön, minkä jälkeen hän teki parhaansa pitääkseen paikat järjestyksessä. Jotenkin sotku vain palasi viikkojen myötä takaisin, vaikka hän kuvitteli aina laittaneensa tavarat takaisin oikeille paikoilleen.

Oliver pudisteli päätään naurunhykerrys huulilta karaten. Didi tuntui innostuvan mainituista kirjailijasiskoista kerrassaan suloisesti. Hän ei ollut edes varma, oliko muistanut kirjailijoiden nimen oikein, mutta ilmeisesti oli, kun Didikin sen tunnisti.
"En tiennyt", hän myönsi naurahtaen ja hieraisi niskaansa aavistuksen nolona. Hän ei tiennyt mitään kirjallisuudesta, jos totta puhuttiin. "En edes tiedä yhtäkään heidän kirjoistaan", hän jatkoi hiljempaa pieni, kevyt häpeänpuna poskille kohoten. Hän ei ollut lukenut kuin muutaman kirjan koko elämänsä aikana, eivätkä Brontën sisarusten kirjat olleet päässeet sille erittäin lyhyelle listalle.
"Varmasti, klassikot taitavat olla tämän hetken juttu hänelle", Oliver totesi nyökytellen. Hän ei tunnistaisi klassikkoa ö-luokan pokkarista, mutta ehkä Didi osaisi etsiä jonkin sopivan kirjan hänelle. "Mutta kuten sanoin, se lukee kyllä mitä tahansa, jos siinä vain on paljon sivuja ja monimutkaisia lauseita", hän naurahti huvittuneena.

"Täytyyhän elämässä olla tavoitteita", hän totesi vastalauseeksi. Hänellä ainakin täytyi olla. Elämä ei saanut junnata paikallaan - osasyy miksi häntä oli niin tuskastuttanut baarissa. Jokainen ilta oli samanlainen eikä hän edennyt mihinkään. Osittain samasta syystä hän piti myös ratsastuksesta niin paljon - se tarjosi hirveän määrän haasteita ja loputtomasti kehittymismahdollisuuksia.
Didi survaisi paksun kirjan paikalleen kahden muun samanlaisen viereen, hän piti trilogioista. Usein yhden ainoan kirjan jälkeen jäi tyhjä tunne ja halu saada tietää enemmän. Trilogiassa niin ei käynyt eikä lukumääräkään ollut liian suuri. "Ei se haittaa yhtään", Didi sanoi hymyillen, "ne on sellaisia tyttöjen kirjoja enemmän. Ja minä olen muutenkin tällainen lukutoukka." Ei tosin enää läheskään samanlainen, kuin kouluaikoina.

Nainen sipaisi kiharat kutrit korvan taakse ja katsoi ylös hyllykköön laitettuaan paikalleen viimeisen kerroksesta lojuneena löytyneen romaanin ja pohti hetken. "...okei. Tässä on mun ymmärtääkseni 1800- ja 1900-luvun kirjallisuutta," ja näytti kädellään muutamaa hyllyllistä eri kuntoisia kirjoja. Miten hän onnistuisi löytämään täältä haluamansa? Selaamisessa menisi ikuisuus ja hänen haluamansa olivat hänen tuurillaan varmasti korkeimmassa rivistössä. "1800-luvulla kirjoitettiin tosi paljon upeita kirjoja...", Didi aloitti ja mietti sitten, kuinka paljon Oliveria kiinnostaisi hänen jaarittelunsa kirjallisuudesta. "Tiedän parikin kirjaa, jotka voisivat olla Roselle hyviä...jos hän ei siis ole niitä jo lukenut... mutta mun täytyy kiivetä varmasti tikkailla tuonne ylemmäs", hän sanoi hieman irvistäen ja katsoi hyllyä. Miksi, oi miksi aakkoset oli järjestetty ylhäältä alas...

Siitä hän oli samaa mieltä. Ilman tavoitteita elämä kävi tylsäksi, joten oli vain hyvä, että Didiltäkin niitä löytyi. Hänen tavoitteensa tosin olivat huomattavan erilaisia: hän halusi saada siskonsa hyvään yliopistoon ja pystyä maksamaan lukukausimaksut. Hän tavoitteli vakaata taloustilannetta, jotta voisi tarjota kaiken mahdollisen Roselle. Ei ollut tytön vika, että heidän vanhempansa olivat kaksi kelvotonta ihmishahmoa.
"Olet siis varmasti mitä pätevin valitsemaan hyviä kirjoja Roselle", hän naurahti. Mies ei ollut koskaan ollut lukutoukka, mutta Rose oli sitä heidän molempien edestä, kuten sisko aina sivulauseessa kiusoitellen muistutteli. Oliver ei kokenut jääneensä paljosta paitsi, kun oli vaihtanut koulunpenkit työpaikkoihin, mutta hän arvosti koulutusta siitä huolimatta suuresti. Kirjaviisailla oli kaikki ovet avoinna elämässään, eikä heidän tarvitsisi jumittaa kaupan kassoilla, kuten hänen kaltaistensa.

"Jos kerrot mitä etsiä, minäkin voin kiipeillä", hän tarjoutui auliisti kun huomasi naisen irvistelyn. Ei hän halunnut olla enempää harmiksi, kun nyt jo käytti toisen aikaa omiin hölmöilyihinsä. Hän ei laittaisi pahakseen pientä keikkumista tikkailla, jos se säästäisi naisen kasvojen lihaksistoa kääntämästä suupieliä alaspäin. Hymy valaisi kasvot kuin kasvot, eikä mikään näyttänyt paremmalta kuin aito, iloinen hymy.
"Taidat kahlata tätä kirjastoa läpi oikein järjestelmällisesti", hän vitsaili kun toinen tuntui niin tarkasti tietävän, mistä löytyi millaisiakin kirjoja. Hän ei hahmottaisi tämmöistä tilaa varmaan koskaan, joten oli hyvä, ettei hänen tarvinnutkaan. Oliverilta ei odotettu hyvää muistia ja loistavaa hahmotuskykyä. Riitti, että hän osasi harjata hevosia, laskea ruokien desilitroja ja silloin tällöin ratsastaa maastossa hevosilla, joiden omistajat eivät itse ehtineet.

Hänen vanhempansa eivät vieläkään luottaneet hänen elämänmuutokseensa. Tottakai he ymmärsivät tyttärensä palavan halun takaisin hevosten pariin mutta olisivat mieluiten nähneet hänet psykologian uranuurtajana isossa maailmassa ja sponsoroineet vaikkapa sitten omista varoistaan ratsastusharrastusta. Juuri nyt se ei ollut kuitenkaan se, mitä Didi halusi ja hän oli yhä tyytyväinen valintaansa muuttaa Rosingsiin.
"Oikeasti, menisitkö?" hän kysyi ja hymy levisi toisen kasvoille. Ei hänen ollut tarkoitus leikkiä vaikeaa mutta kiipeily kirjojen kanssa ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Hän ei varsinaisesti pelännyt korkeita paikkoja muttei paljoa siellä viihtynytkään. "Kirjat menee kirjailijan sukunimen mukaan ja ensimmäiset kirjaimet on korkeimmalla... koska täällä on tuplavee ja Wilde täällä alhaalla", hän sanoi kun kumartui selailemaan alempien hyllyjen kirjoja.
"En minä", Didi vähätteli ja siirsi sitten vieressään olevia tikapuita lähemmäs Oliveria. Kai ne olivat ihan kestävät käyttää. "Tämä on ainoa hylly, jonka sisällön tiedän. En minä ikinä jaksaisi opetella koko kirjastoa."

"Totta kai", Oliver vakuutti typerän leveä hymy omille kasvoillekin kohoten, kun hän näki naisen hymyilevät kasvot. Oli mukava, kun sai muut hymyilemään. Siinä tuli itsekin hyvälle tuulelle. Ehkä hän juuri sen takia oli tänäänkin löytänyt itsensä kirjastosta. Kirja tai parikin Roselle luettavaksi saisi pikkusiskon varmasti hymyilemään onnellisena. Hän ei voinut tarjota heille luksusasuntoa, hienoja autoja ja viiden ruokalajin illallisia, mutta hän voisi saada sisarensa hymyilemään. Se oli riittänyt tähän asti pitämään heidät onnellisina, ja se riittäisi jatkossakin.
"Selvä. Mitä nimiä etsin?" Hän kysäisi tuntien olonsa varsin typeräksi, mutta enää se ei haitannut. Hän ei ehkä tuntenut kirjailijoita, mutta ei se ollut tähänkään asti haitannut. Didi ei ollut vielä nauranut häntä pihalle kirjastosta, joten toivoa oli, ettei nainen tekisi sitä nytkään. Mies kiipesi tikkaiden alimmalle askelmalle ja varovaisesti siitä ylemmäs, kunnes ylsi ylimpään hyllyyn vaivattomasti. Pituudesta oli ehdottomasti hyötyä, sillä nopea vilkaisu alas lattiaa kohden paljasti, ettei hän voisi kovin pahasti itseään teloa, vaikka onnistuisikin putoamaan tikapuilta.
"Klassikot kiehtovat siis sinuakin", hän naurahti hyväntuulisesti. "Mikä on lempikirjasi?" Mies kysäisi aidosti kiinnostuneena. Hän ei todennäköisesti tietäisi kirjaa tai kirjailijaa, mutta se ei estänyt häntä kyselemästä. Olisi mukava kuulla enemmän Didin lukuharrastuksista. Oliver juoksutti kättään kirjojen selkämyksillä ihaillen kansien materiaaleja. Hän ei tiennyt, mistä aloittaa. Kirjoja oli niin tavattoman paljon!

"Ajattelin, että Rosea voisi kiinnostaa Dickensin ja Austenin kirjat. Varmaan ihan mitkä niistä vain, ellei Rose ole sitten jo lukenut joitakin niistä..." Didi pohti ja katsoi kuinka Oliver nousi tikkaille. "Et sitten tipu sieltä", hän sanoi hymyillen.
Ei Didi nauraisi Oliverin vähemmälle kirjatietoudelle. Hän itse tunsi itsensä hölmöksi, kun tiesi niin paljon. Niin oli ollut lukiossa ja yliopistossakin - hän oli ollut pöhkö nörtti. Oliverilla oli elämänkokemusta ja -ymmärrystä, hän oli kirjaviisas. Hän voisi nytkin luetella ties mitä psykologisia tutkimustuloksia persoonallisuuden muuttumisesta useamman eri suuntauksen lähtökohtien mukaan muttei tekisi niin, sillä siitä ei olisi arkielämässä hyötyä. "Minä voin katsoa jos löytäisin tästä alemmilta hyllyiltä jotakin mukavaa", Didi sanoi ja katseli kirjoja vedellen muutamia pois paikoiltaan selatakseen niitä kiinnostuneena.
"Kyllähän ne", Didi nauroi. "Tämänhetkinen lempikirjani ei itseasiassa ole vanha kirja. Sellainen Arthur Goldenin Geishan Muistelmat. Se kertoo japanilaisesta tytöstä, joka myydään nuorena geishataloon orjatyöhön. Japanilainen kulttuuri on niin mielenkiintoinen...", Didi haaveili. Oli kylläkin aivan hirmuinen määrä asioita, jotka Didi koki mielenkiintoisiksi. Hän oli lukenut kyseisen kirjan vasta äskettäin ja oli lumoutunut sen pariin täysin. "Siitä on tehty elokuvakin. Eivät ne yleensä yllä lähellekään kirjojen tasoa mutta olisi tosi mielenkiintoista katsoa sekin joskus."

"Ei ainakaan kuulosta tutuilta", Oliver pohti etsien kirjoja, joiden selkämyksissä koreili Didin mainitsemat sukunimet. Hän ei muistanut, mitä kaikkea sisko tarkalleen ottaen oli lukenut, mutta ainakaan Dickens ei kuulostanut nimeltä, joka olisi vallannut heidän olohuoneensa vähäiset pöytätasot, joten ehkä hän voisi ottaa ainakin yhden kirjan.
"En tipu", mies vakuutti ja olisi painanut käden sydämelleen, ellei olisi epäillyt silloin putoavansa entistä todennäköisemmin. Oliver tyytyi pitämään toisella kädellään tukevasti kiinni tikkaista, samalla kun veti yhden Dickensin kirjoista hyllystä. Hän ei tiennyt näistä mitään, joskin Oliver Twist kuulosti nimenä tutulta - tai ehkä se johtui vain siitä, että heillä oli sama etunimi. Hän kiipesi askelman ylemmäs tikapuilla ja katseli Austenin kirjoja.
"Mitään suosikkia näistä?" Hän naurahti sormien matkustaessa selkämykseltä toiselle. Hän oli kuullut Ylpeydestä ja Ennakkoluulosta (kukapa ei ollut), mutta hän ei tiennyt, mikä kirjoista olisi paras. Sitä paitsi, se tarjosi hyvän syyn kysellä lisää Didiltä aiheesta, josta nainen tuntui tietävän tavattoman paljon.

"Geishan Muistelmat", Oliver maisteli nimeä suussaan. Siinä oli jotakin tuttua, mutta hän ei saanut kuollakseenkaan päähänsä, mitä se oli. Japanilainen orjatyöhön myyty tyttö? Ei kuulostanut kulttuurilta, johon hän haluaisi perehtyä sen enempää. Didin puhuessa elokuvasta, Oliver käänsi katseensa yllättyneenä toiseen. Elokuva, se kertoi jo enemmän.
"Onko elokuva se, jossa on valkokasvoisiksi maalattuja neitoja?" Mies kysäisi keksimättä muutakaan tapaa kuvailla geishoja. Hän tiesi nähneensä DVD-kannen olohuoneessaan, jossa oli kaunis japanilainen nainen. Hän oli lähes varma, että kannessa luki Geishan Muistelmat. "Rose osti sen joskus kauan sitten. Katsoimme sen yhdessä, mutta en rehellisesti sanoen muista siitä paljoakaan", Oliver myönsi lammasmaisesti hymyillen. Hän oli nukkunut yli puolet elokuvasta, sillä työvuoro kaupassa oli ollut tavattoman raskas. "Jos haluat, voin tuoda sen sinulle? Rose varmasti lainaa sen mielellään", hän ehdotti.

Didi löysi Tolstoin teoksia hyllyltä ja katse kohtasi varsin paksun kirjan, jonka hän veti ulos kaksin käsin. Sota ja rauha - yli tuhatsivuinen kirja oli varmasti upea tarina, jos sen jaksoi lukea. Didi ei ollut koskaan yrittänyt mutta ehkä Rose voisi. Didi nousi seisaalleen ottaen nojaa hieman tikapuista ja katseli kirjaa, jonka tummassa etukannessa kuulsivat kirjan ja kirjailijan nimi.

"Juuri se", Didi vastasi. "Se olisi tosi mukavaa!" Hän ei ollut ehtinyt katsomaan mitään arvosteluita elokuvasta mutta pelkäsi niiden vain kasvattavan hänen epäluulojaan. Hän muisti kirjan lähes ulkoa eikä halunnut nähdä elokuvaa, joka ei seuraisi juonta lainkaan tai olisi jotenkin typerästi tehty.
"En tiedä...on niin monia hyviä kirjoja", Didi kertoi kun avasi paksun kirjan ja katseli sen ensimmäisiä sivuja. "Leo Tolstoin Anna Karenina on todella kiva kirja... ehkä olet kuullut siitä. Siitäkin on tehty elokuva", toinen totesi ja tajusi sen jälkeen kuinka kamalasti oli vähätellyt Oliveria. "Tai siis, elokuva on saanut paljon kuuluisuutta. Siinä näyttelee Keira Knightley."

"Kuinka pitkiä kirjoja luulet Rosen lukevan?" Didi sanoi naurahtaen hetken päästä. "Tässä olisi Tolstoin Sota ja rauha - siinä on yli tuhat sivua", nainen kertoi ja nosti tummakantista kirjaa näytille. Kirja oli koonsa puolesta myös painava.

Oliver nappasi Dickensin Oliver Twistin mukaansa - kukapa tiesi, ehkä sisko arvostaisi huumoria, joka oli saanut hänet valitsemaan lähes sokkona kirjan, mutta jätti Austenin tuotokset tällä kertaa rauhaan. Hän painoi nimen kuitenkin mieleensä, jotta voisi kysellä kotona Roselta, kiinnostaisivatko sellaiset kirjat tyttöä. Hän laskeutui tikkailta varovaisesti ja hymyili Didille.
"Siinä tapauksessa tuon sen heti huomenna, jos vain muistan", ja jos löydän sen hyllystä, hän oli lisäämässä, mutta puri kieltään. Ei ehkä kannattanut mainostaa kodin sotkuisuutta naiselle, jonka tavoite tuntui olevan järjettömän suuren kartanon kiillottaminen puhtaaksi kaikesta sotkusta. Rosen huone oli aina yhtä siisti, mutta olohuone näytti hänen jäljiltään kerrassaan järkyttävältä. Pitäisi taas siivota, kunhan vain ehtisi ja jaksaisi.

"Minun on kyllä pakko myöntää, etten ole kuullut elokuvasta tai kirjasta", Oliver naurahti ottamatta itseensä toisen väheksyntää. Hän ei tiennyt mitään kirjallisuudesta, ja seurasi elokuviakin perin vähän, joten oliko se nyt ihmekään, ettei hän tiennyt mistään mitään. "Mutta ehkä Rose on", hän lisäsi hyväntuulisesti. Pitäisi kysellä siitäkin siskolta. Kuka tietää, ehkä Rose innostuisi lukemaan vieläkin enemmän, jos hän vain toisi riittämiin kirjoja siskolle.
"Pitkiä. Hetki sitten hän taisi lukea Kolme Muskettisoturia. Se näytti enemmän tiiliskiveltä kuin kirjalta", Oliver naurahti lauseensa lopun. Hänen mielestään moiset kirjat olivat niin tavattoman paksuja ja suorastaan mahdottomia lukea loppuun asti. Siitä huolimatta Rose oli kahlannut vanhan klassikon alusta loppuun vajaassa viikossa. Hän ei olisi ikinä pystynyt siihen, vaikka kirja olisi miten loistava tahansa.
"Eiköhän se kelpaa", mies hymähti ja kurotti kättään ottaakseen painavan kirjan Didin käsistä. Mikä siinä olikin, että vanhojen kirjojen piti olla niin tavattoman paksuja? Eikö tätäkään tarinaa olisi voinut saada kerrottua lyhyemmin? Aivan varmasti olisi. Ehkä vanhaan aikaan tiivistämisen jalo taito oli ollut täysin tuntematon.
"En tiedä, mitä olisin tehnyt täällä ilman sinua", mies heitti hyväntuulisesti. "Tuijottanut kirjahyllyjä alistuneena, mitä todennäköisimmin", hän naurahti ajatellen, miten ei koskaan löytäisi täältä mitään. Hänen pitäisi varmaan etsiä Didi uudemman kerran käsiinsä, kun haluaisi palauttaa kirjat, että saisi ne varmasti oikeille paikoilleen.

Didi katseli Oliveria tikapuilla ja kun tämä laskeutui. Nainen vastasi toisen hymyyn, "se olisi tosi hienoa... eikä haittaa jos et muista. Ei sillä ole niin kiire." Vaikka nainen vähätteli kovasti tietenkin hän tahtoi nähdä sen nyt, kun oli löytänyt tavan miten. Ei hän kuitenkaan suuttuisi, jos Oliver unohtaisi. Ei Didi ollut sellainen.

"Se on rakkaustarina", Didi kuvaili Anna Kareninaa hieman hymyillen. "Kirja on todella hyvä mutta en siitä elokuvasta oikein tiedä." Elokuvan olisi voinut tehdä Didin puolesta paremminkin. Hän ojensi Tolstoin kirjan Oliverille ja oli tyytyväinen, ettei joutunut enää kannattelemaan jumalattoman paksua kirjaa. Teos oli pituudestaan huolimatta varmasti silti hyvä, Didi muisteli jonkun opiskelijakaverinsa pitäneen siitä esitelmän joskus ja tämä oli kehunut sitä.
"Oli mukava olla avuksi", nainen vastasi hymyillen ja laski vapaat kätensä hameensa käteviin taskuihin. "Kyllä sinä olisit pärjännyt, jos olisit lähtenyt selailemaan hyllyjä. Vaikka olisihan siihen varmasti mennyt kauemmin."

"Onko sinulla vielä töitä?" toinen kysäisi kiinnostuneena ja pohti mihin olikaan jäänyt itse siivoiluissaan.

Oliver päätti asettaa puhelimeensa muistutuksen jotta kaivaisi heti kotiin tultuaan elokuvan hyllystä ja pakkaisi seuraavaa päivää varten. Hän halusi muistaa elokuvan, jotta Didi pääsisi katsomaan sitä heti kun sopiva tilaisuus vain tarjoutuisi. Ei elokuvan palauttamisella mikään kiire ollut, sillä Rose tuskin kaipaisi jo nähtyä elokuvaa ihan heti.
"Yritän olla unohtamatta", hän naurahti poikamainen, toispuoleinen virne kasvoille kohoten. Hän todella yrittäisi, koska olisi ikävä tuottaa pettymys kauniille naiselle. Oliver kuunteli Didin kuvausta Anna Kareninasta päätään nyökytellen. Se vähä, mitä hän luki, painottui ehdottomasti dekkaripuolelle, ei suinkaan rakkaustarinoiden maailmaan, joten oliko se ihmekään, jos hän ei tiennyt Tolstoin kirjaa.

Hän tasapainoitteli kahta kirjaa toisella kädellään. Painoipa Didiltä napattu teos paljon, vaan olihan nainen maininnut sivumääränkin olevan nelinumeroinen. Kaipa paino oli ihan ymmärrettävää.
"Siihen olisi mennyt ikuisuus ja kaksi päivää päälle", Oliver hymähti vilkaisten suurieleisesti ympärilleen kirjastossa. Hyvä jos hän löytäisi uudestaan tämän saman hyllyn, jonka sisällöstä oli tullut edes aavistuksen tutumpi Didin avustuksella.
"Ei, olen lähdössä kotiin tämän jälkeen", mies vastasi päätään pudistellen. Onneksi työpäivä oli jo pulkassa, sillä olisi ollut ikävä palata tallille kantamaan heinäpaaleja ja taluttamaan tammoille keimailevaa suurta oria, kun lihakset tuntuivat jo valmiiksi pyytävän vapaapäivää.
"Pitäähän Rosen saada luettavaa", hän naurahti viitaten vapaalla kädellään kirjoihin sylissään. Sisko rakastaisi näitä, siitä hän oli aivan varma. "Sinä taidat vielä jatkaa, vai?" Mies kysäisi vilkaisten ohimennen rannekelloaan. Hänen päivänsä olivat mukavan lyhyitä ja päättyivät ajoissa, ainakin silloin, kun joku toinen suostui tekemään päivätallin hänen puolestaan. Se toki tarkoitti vähemmän palkkaa, mutta ainakin hän ehti ajoissa kotiin viettääkseen edes muutaman kallisarvoisen hetken pikkusiskonsa kanssa. Nyt hän ei kuitenkaan aikonut kiirehtiä mihinkään, sillä Didin kanssa oli mukava jutella. Jos hän olisi ollut lainkaan rohkeampi, olisi hän ehdottanut, että Didi lähtisi joskus kahville hänen kanssaan, tai että he katsoisivat Geishan Muistelmat yhdessä, vaan hän ei ollut, joten puri kieltään ja hymyili hyväntuulisesti naiselle, johon olisi mukava tutustua paremminkin.

"Kirjasto on kyllä laaja. Hamishilla on ollut selvästi aikaa kerätä paljon kirjoja omistukseensa", Didi totesi ja katseli kirjastohuonetta silmäillen sen siivoamispotentiaalia. Siivoamisessa menisi ikuisuus ja kaksi päivää. Hän tekisi sen kuitenkin ja jos hän aloittaisi tämän viikon aikana hän olisi nopeammin valmis.

"Ai, selvä. Niin", nainen nyökkäsi ja hymyili. "Minä jatkan vielä hetken, tuolla toisella puolen kartanoa minua odottaa varsin sekasortoinen huone." Kunhan jokainen huone kokisi perussiivouksen ja pääsisi järjestykseen hänen työnsä helpottuisi - suuri määrä huoneita ei ainakaan vielä aiheuttanut naisessa ahdistusta. Huoneista löytyi pölyn lisäksi nimittäin paljon mielenkiintoisia tavaroita, kirjoja ja esineitä. Huoneet olivat myös kaikki niin kauniita, ettei näin upeassa työympäristössä minkään työn tekeminen voinut olla Didin mielestä hirveää. Didi vastasi Oliverin hymyyn ja nykäisi hamettaan suoremmaksi vapautuneilla käsillään. Sen vohvelimainen kangas oli ihanan pehmeää.
"Tarvitsisitko täältä kartanon puolelta vielä mitään?" hän uteli vaikkei ollutkaan varma mitä täältä kartanosta yleensä kukaan hirveästi etsikään. Talo oli vain hänen ja Fairchildien asumus ja sokkelollinen huoneita, Oliver oli varmasti ainoa, joka oli koskaan kirjastoonkaan uskaltautunut Hamishin ja hänen lisäkseen.

Oliver nyökytteli hyväksyvästi naisen sanoille. Sitä kirjasto ehdottomasti oli, kuten koko kartanokin, jos hän oli rehellinen. Täällä oli enemmän tilaa kuin koko tallin asiakaskunta tarvitsisi. Hän ei ymmärtänyt, kuka tämän olisi rakentanut ajatellen, että joka huoneelle oli käyttöä. Edes Englannin kuningas ei tarvitsisi näin montaa huonetta.
"Se huone saa tuskin kauaa olla sekasortoinen", Oliver naurahti matalasti. Hän ei voinut kuvitella Didin jättävän mitään sotkuiseksi, sillä ainakin sen mitä hän oli kartanon puolella käynyt, oli rakennus kerta kerralta paremmassa kunnossa. Syksyllä täällä oli ollut pölyä kaikkialla, mutta nyt rakennus näytti asuttavalta ja suorastaan siistiltä. Paulus oli luvannut esitellä hänelle yläkertaa, kunhan mies saisi remonttinsa valmiiksi.

"Enpä taida", Oliver vastasi tultuaan siihen tulokseen, ettei enää keksinyt mitään hyvää syytä, millä pidätellä Didiä. Mies hymyili pehmeästi ja vilkaisi ovea kohden. Hänen pitäisi lähteä ja päästää Didi takaisin töidensä pariin, mutta hän olisi niin paljon mieluummin kuullut vielä vaikka yhdestä tai kahdesta kirjasta ja kirjailijasta.
"No", hän aloitti vaihtaen painoa jalalta toiselle, "kai tässä pitää lähteä kotiin. Oli kiva törmätä. Hauskaa työpäivän jatkoa ja nähdään taas", mies totesi ja veti kätensä vaaleiden hiustensa lomasta. Hän paranteli otettaan kirjoistaan ja lähti ovea kohden.
"Älä uurasta liikaa, ettet vallan väsy", hän vielä heitti olkansa yli ennen kuin avasi vanhan puuoven ja astui käytävän puolelle. Hänen pitäisi ehdottomasti alkaa käydä kartanon puolella useammin, niin hän voisi törmätä Didiin. Tallilla oli niin paljon menoa ja melskettä, ettei sieltä helpolla löytänyt yhtä etsimäänsä henkilöä, mutta hiljainen kartano oli täysin toisenlainen ympäristö.

[Kiitos pelistä! :>]

"Ei varmasti", Didi vastasi. Vaikka hän oli tarkka siivooja hän toimi aina ripeästi. Kuten jo niin muukin huone kartanossa oli saanut, saisi tämäkin unohdettu oleskeluhuone kunnon siivouksen. Didin täytyisi vain siistiä lattiataso kaikesta rojusta, jonka jälkeen hän voisi imuroida huoneen ja lopulta pestä kauniin puulattian. Pelkkä ajatus puhtaasta, järjestellystä huoneesta sai Didin paremmalle mielelle ja hienot tulokset saivat jatkamaan seuraavaan huoneeseen seuraavana päivänä.

"Selvä", nainen nyökkäsi, hymyili ja sukaisi kiharat korvien taakse. Hän olisi voinut vaikkapa tarjota pitkän päivän tehneelle Oliverille välipalaa keittiöstä mutta sitten mies oli jo tekemässä lähtöä. "Niin oli, toivottavasti Rose pitää kirjoista. Nähdään!"
Didi seurasi miestä kirjaston ovelle ja jäi nojaamaan ovenkarmiin. "En minä", hän nauroi vielä miehen perään. Sitten Didi sulki kirjaston oven, siirsi suoremmaksi oven viereisellä lipastolla olevaa vanhaa kehystettyä perhepotrettia ja lähti toiselle puolen kartanoa pohtien, mihin olikaan jättänyt siivoustarvikkeensa.

(Kiitoskiitos!)