[P] That's how a superhero learns to fly

Lauantai 21. helmikuuta

Natasha oli saapunut tallille aikaisemmin kuin yleensä, sillä oli poikkeuksellisesti saanut kyydin äidiltään. Tyttö oli hakenut Rhatanin sisään, mutta jättänyt ruunan seisomaan karsinaansa, sillä vain parin karsinan päässä oleva pilkullinen poni oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pullea tyttö vilkaisi ympärilleen tallikäytävällä. Ketään ei näkynyt. Ehkä olisi ihan sallittua käydä kurkistamassa ponia tarkemminkin. Natasha suuntasi Blaken karsinan ovelle ja katseli ihastuneena kalterien lomasta tiikerinkirjavaa ponia. Olipa se tavattoman suloinen ruuna. Hän vilkaisi metallikehyksen sisältä löytyviä tietoja. Heavyhill's Blackpoint. Kuinka suloinen nimikin. Tyttö ojensi kättään kalterien lomasta ponille huolimatta sen nyrpeästä ilmeestä. Ei hän yhtä ponia pelännyt. Blake palautti mieleen Grushan, jota hän ei ollut nähnyt ikuisuuksiin. Hänen suloinen, ihana poninsa asusti edelleen Moskovan laitamilla, eikä hän nähnyt sitä kuin muutaman kerran vuodessa, kun matkusti tapaamaan isäänsä.

Bailey oli vaihtelun vuoksi saanut veljeltään kyydin. Hänen kyydissään tallille tuleminen oli ollut huomattavasti mukavempaa kuin äidin kyydillä, hän olisi tullut mukaan lusimaan ja laittanut jonkun valmentamaan häntä. Vaikka tänään olikin hänen ja Blaken virallinen vapaapäivä, jolloin ei olisi valmennusta vaan jotakin paljon mukavempaa ja rennompaa.
Veli kaasutti tallinpihasta pois ja jätti Baileyn, jonka paksut vaaleat kutrit olivat löyhällä poninhännällä, yksin kävelemään talliin kahden kassinsa kanssa. Toisessa oli ratsastusvarusteet ja toinen oli harmaa kameralaukku, josta löytyi hänen video- ja järjestelmäkameransa. Tyttö saapui Blaken karsinalle ja oli nähnyt jo ovelta jonkun tytön katselemassa karsinan sisään. "Hei", hän sanoi toiselle ja laski kassit seinää vasten. "Moi Blake", hän moikkasi myös poniaan, jonka korvat kääntyivät tutusta äänestä höröön ja sen suusta pääsi pieni lempeä hörähdys.

Natasha säikähti kuullessaan tervehdyksen. Hän vetäisi kätensä pois kalterien lomasta ja peruutti pari askelta kauemmas. Kasvoilla oli aavistuksen syyllinen ilme. Hän ei ainakaan pitäisi siitä, jos muut norkoilisivat Rhatanin karsinalla, ja silti hän oli jäänyt roikkumaan Blaken luokse.
"Hei", tyttö vastasi tervehdykseen. Hän vilkaisi ponia pieni hymy pyöreille kasvoille ilmestyen. "Se on kaunis poni", hän sanoi vahvalla aksentillaan ja sipaisi korvan taakse tummanruskeita hiuksiaan, joiden kupariset latvat näyttivät tallin valossa lähes oransseilta. Pitäisi pian keksiä uusi hiusväri, jota kokeilla. Ehkä mustaa juuresta ja kirkkaan punaista latvoista. Se voisi olla mukavaa vaihtelua.

Ei Baileytä haitannut, että joku yritti pitää seuraa Blakelle. Vaikkei siitä olisi välttämättä hyötyä, ei ruunaa kiinnostanut vieraat. Oli hän toki hetken miettinyt miksi tyttö roikkui kaltereissa muttei tällaisella tallilla voinut olla mitään kiljuvia aloittelijalapsia, joista olisi ollut haittaa. Päinvastoin, kaikki hevostenomistajat olivat paljon häntä vanhempia ja niin taitaviakin. "Kiitos", tyttö sanoi ja oli samaa mieltä. Blake oli ihanan värinen ja klippaus korosti erikoista väritystä. Hän katseli hieman itseään pidempää tyttöä ja yllättyi toisen puhetavasta. Osaamatta jutella toiselle enempiä Bailey avasi karsinan oven ja meni silittämään Blakea, joka tuli häntä muutamalla askeleella vastaan. Tänään he voisivat mennä peltoilemaan ja ottaa pari hauskaa hyppyä ojien yli - lähes 10 000 youtubekanavan seuraajaa eivät tilanneet hänen videoitaan turhan takia vaan hän pyrki olemaan aktiivinen. Vloggaus oli hänestä ihanaa ja seuraajien kommentit sitä ihanempia. Toki joukossa oli ärsyttäviä trollejakin muttei Bailey jaksanut heistä välittää. Hän tiesi, etteivät ne voisi hänelle ja Blakelle oikeasti mitään.

Natasha nyökkäsi ja suuntasi muutaman karsinan päähän. Ylväs akhaltek seisoi pää korkealla karsinassaan ja katseli älykkäin, hailakansinisin silmin lähestyvää omistajaa. Tyttö pujahti karsinaan silittelemään hevostaan ja kiinnitti siinä sivussa ruskean riimunnarun nahkariimuun, joka hevosella oli päässään. Kaunis, koristeellinen nahkariimu oli ainoa laatuaan, sillä Natashan isä oli tehnyt sen käsityönä Rhatania varten. Tyttö talutti metallinkiiltoisen perlinon pesukarsinaan, sillä hevosen varustaminen oli helpompaa, kun ruuna oli molemminpuolin kiinnitettynä. Hän ei viitsinyt tukkia tallikäytävää näin kiireisenä päivänä, joten parempi pysytellä pesukarsinassa. Hän nappasi harjapakin mukaansa varustehuoneelta ja palasi ruunan luokse, joka katseli tallikäytävän tapahtumia sirot korvat hörössä. Tyttö vilkaisi hauskaa pilkukasta ponia syventyen harjaamaan omaa levotonta hevostaan, joka steppasi sivusuunnassa ja hirnui muutaman kerran ohikulkeville hevosille. Hän jutteli hevoselle venäjäksi niitä näitä, sillä pelkkä tytön äänen kuuleminen tuntui rauhoittavan hevosta.

Tyttö meni hakemaan viereisestä karsinasta hevosta, hienoa vaaleaa siroa hevosta. Bailey oli Blaken kanssa karsinan ovella ja katseli vaivihkaa kiinnostuneena, kun tyttö talutti tuon pesukarsinaan ja kiinnitti siihen. "Onko tuo sinun hevosesi? Sekin on tosi komea", ja hymyili heidän suuntaansa. Vaikka ei kukaan voittaisi komeudessa Blakea. Ruuna hamuili hänen tummansinisen takkinsa reunaa ja likasi sen sotkuisella turvallaan - tyttöä se ei kuitenkaan haitannut. Energisen ponin piti antaa hoidella omia hommiaan, ei se koskaan puraissut. Klipatulla pikkuhepalla oli karsinassa päällä tummansininen silkinpehmeä loimi ja Bailey irroitti sen pikalukot. Vedettyään sen ponin päältä hän taitteli sen loimitangolle karsinan oveen ja sulki pilkullisen ruunan takaisin karsinaan. Hän lähestyi varoen komeaa akhaltekruunaa ja tarjosi sille kättään päästyään osittain sen eteen.

"On. Kiitos", Natasha vastasi lyhyen ytimekkäästi. Hän ei halunnut sotkeutua sanoihinsa, joten helpoimmalla pääsi, kun käytti yksinkertaisia lauseita. Tyttö taputti hevosen kaulaa. Ruuna nosteli kärsimättömänä kavioitaan (tai ehkä se vain odotti, koska hän hyökkäisi vesiletkun kanssa kimppuun) ja puhalteli ilmaa sieraimistaan kuuluvasti, kun hän harjaili hevosen selkää. Helmenhohtoinen ruuna laski päätään sen verran, että saattoi kurkottaa koskettamaan ojennettua kättä silkinpehmeällä turvallaan.
"Se on Rhatan", hän päätti esitellä hevosensa, kun ruuna kerran ilmaisi mielenkiintoa toista tyttöä kohtaan. Hevonen puhisi ja pöhisi, mutta ei sentään säikkynyt mitään olematonta tai päättänyt pelätä karsinoihin lankeavia varjoja.

Baileyn käsiä kosketti ruunan turpa ja kutitti sen hengitys. Kun Baileystä tuntui, että selvästi herkkä hevonen salli hän kosketti sen turpaa ja silitti. "Hieno nimi", tyttö kommentoi lyhyesti. Häntä kiinnosti kyllä saada ystäviä tallilta muttei oikein osannut olla tuntemattomien seurassa. "Oletko menossa ratsastamaan sen kanssa? Minä olen lähdössä pelloille Blaken kanssa." Vasta nyt sen sanoessaan Bailey tajusi, ettei hän voisi mitenkään saada videota tänään. Eihän pellolla ollut mitään paikkaa mihin videokameraa laskea kuvaamaan.

Rhatan ei nauttinut saamastaan huomiosta niin selvästi kuin toiset hevoset tuntuivat tekevän, mutta Natasha näki miten ruuna laski päätään yhä alemmas ja käänsi siroja korviaan Baileyn puoleen. Helmenhohtoinen ruuna selkeästi piti tytöstä.
"Olen", Natasha vastasi, mutta epäili, ettei se riittäisi. Hän takelteli hetken ajatustensa kanssa yrittäessään saada muodostettua hyvää, kieliopillisesti virheetöntä lausetta. Ei olisi pitänyt puhua Rhatanille venäjää. Nyt englanti tuntui entistä vaikeammalta.
"Ajattelin mennä maastoon. Tänään on vapaapäivämme", tyttö tarkensi suunnitelmiaan hevosensa kanssa.

"Oi niin meilläkin! Haluaisitteko tulla meidän kanssa samaa matkaa? Se olisi hauskaa." Bailey innostui ja hymyili toiselle. Seurassa oli aina kivempaa pitää hauskaa ja sitä tyttö todella pilkukkaan poninsa kanssa aikoi tänään harrastaa. He vaikuttivat ulkopuolisista varmasti hurjapäisiltä tai sekopäisiltä mutta viilettävä vauhti oli huumaavaa ja uhkarohkeat temput saivat sydämen pamppailemaan ja ponin voima tuntui tytön alla niin mahtavalta. Sen liidokkaat askeleet olivat maastossa, varsinkin maastoesteillä, parhaimmillaan.

"Se olisi mukavaa", Natasha vastasi yllättyneenä siitä, että häntä oli edes pyydetty mukaan. Tyttö oli niin tottunut jäämään kaikkien puuhien ulkopuolelle koulussa, ettei oikein tiennyt, miten päin olisi ollut, kun häntä pyydettiin johonkin mukaan. Bailey vaikutti vilpittömän innostuneelta. Ehkä hän ei saisi niskaansa nauruja tästä hyvästä. Sitä paitsi, hän oli taitava ratsastaja. Rhatan olisi hänen oljenkortensa maastossa.
"Varustan vain Rhatanin reippaasti, niin voimme mennä", tyttö sanoi napaten harjapakista kaviokoukun. Rhatanin kanssa satuloinnissa voisi vierähtää tovi jos toinenkin, mikäli hevonen päättäisi kiukutella vyön kiristämistä.

"Hienoa!" Bailey hihkaisi ja rapsutti suloista Rhatania viimeisen kerran ennenkuin laski kätensä. Heppa jäi selvästi kaipaamaan lisää mutta nyt ei herunut, oli aika lähteä maastoilemaan! "Minäkin käyn hakemassa Blaken kamat", Bailey tokaisi vaikkei joutuisikaan käyttämään pahemmin aikaa sen varustamiseen. Tänään kun päälle päätyisi vain kaulanaru ja suojat. Bailey käveli pitkin askelin, kiirehtien innostuksen takia, varustehuoneeseen ja haki haaleansinisen pakin. Pakista hän nosti esiin nätit tummanruskean ja turkoosin väriset jännesuojat ja tummansinisen kaulanarun, jossa oli huiskamainen koriste päässä. Liian aikaisin riisuttu Blake kopisteli karsinan ovea tuikeana mutta lopetti kun tyttö astui sisään ja ujutti narun kaulan yli. Sitten hän harjasi puhtaan ponin tarkoin mutta nopein vedoin ja asetti suojat paikalleen.

Natasha puhdisti hevosensa kaviot ennen kuin lähti varustehuoneelle pakin kera. Hän haki Rhatanin ruskean estesatulan ja samansävyiset meksikolaissuitset. Tyttö nappasi myös laivastonsinisen, ruutukuvioidun ratsastusloimen mukaansa. Eihän Rhatan saisi jäätyä ulkona. Hän ei halunnut ruunan kasvattavan paksua talvikarvaa. Parempi siis loimittaa hevosta turhankin tarkkaan.
Rhatan käyttäytyi nätisti siihen asti, kunnes hän alkoi kiristää vyötä. Hevonen potkaisi pariin kertaan vatsansa alle, saaden Natashalta tiukan venäjänkielisen komennon. Häntäänsä viuhtova ruuna kohotti päänsä korkealle ja luimi kun vyö kiristyi. Natasha taputti hevosen kaulaa ja heitti ratsastusloimen ruunan selkään. Sen sai sentään kiinnitettyä helposti. Rhatan laski päätään kun Natasha nyki riimua, ja niin hän sai vaihdettua ruunalle suitset. Tyttö vilkaisi Blaken suuntaan, vaihtaen painoa jalalta toiselle samalla kun kiskoi kypärää päähänsä.
"Oletteko valmiita?" Hän lopulta kysäisi seistessään Rhatanin rinnalla valmiina maastoretkeä varten.

Bailey kuunteli tytön käyttämää outoa kieltä. Hän katseli myös sivusilmällä Rhatanin kipakkaa käytöstä. Hänestä oli hyvä, että hevosessa oli ytyä - Rhatan oli varmasti hieno ratsastaakin kun käyttäytyi muutoinkin jo noin ylväästi ja terhakkaasti. Blake tykkäsi vapaapäivistään, sillä se tarkoitti varusteiden jäämistä talliin. Sen ei tarvinnut osoittaa mieltään kiristyksistä ja puristuksista vaan nytkin se venytteli tyytyväisenä puoliksi käytävällä seistessään. Otettuaan sen kaviot Bailey sukaisi kultaiset hiuksensa niskaponnarille ja asetti nätin merkkikypäränsä päähänsä. Se istui kuin valettu. Käteen hän laittoi hanskat, sillä ulkona oli viileää, ja vetäisi myös laukusta esiin kiiltävänmustat saappaansa. Hän oli ajatellut, että vaikka menisi ilman satulaa voisi näyttää hyvältä videolla ja pitää niitä maastossa. Siitä tulikin hänen mieleensä, "Ainiin hei, olisiko mahdollista, että ottaisit meistä maastossa videota mun kameralla? Ja joo, ollaan me valmiita." Blake haukotteli ja heilautti päätään, se tiesi mitä oli tulossa.

Natasha tarkisti suitsien kiinnitykset vielä kertaalleen. Kyllä, kaikki oli kunnossa. Hän vilkaisi yllättyneenä Baileyta.
"Kyllä kai", hän vastasi miettien, mihin toinen ensinäkin tarvitsi videota ja toisekseen, miten ihmeessä hän osaisi kuvata videokameralla. Merkkivaatteista päätellen Baileyn kamerakin olisi hieno ja monimutkainen käytettävä. "Jos vain osaan käyttää kameraa." Hän lähti taluttamaan Rhatania ulos tallista. Ruuna seisoi kiltisti aloillaan, kun tyttö ponnisti selkään. Hevonen kannatteli siroa päätään korkealla seuratessaan talliympäristön elämää älykkäin silmin.
"Minnepäin haluat?" Hän kysäisi viitaten käsillään ympäröiviä maisemia. Täällä riitti ratsastuslenkkejä, sen he olivat Rhatanin kanssa saaneet selville ensimmäisten viikkojen aikana. Ponin vähäiset varusteet saivat Natashan miettimään, oliko hän kuitenkin ymmärtänyt väärin tytön sanat valmiina olemisesta. Poni ei näyttänyt yhtään valmiilta maastolenkkiin. Eihän sillä ollut suitsiakaan!

"Se on ihan helppoa, pitää vain painaa yhtä nappia, minä huolehdin sen sulle muutoin valmiiksi", Bailey huikkasi kun nappasi suhteellisen pienen videokameran taskuunsa ja vetäisi Blaken kaulanarusta ponin liikkeelle. Blake kaasutti innoissaan käytävää pitkin ravissa tytön ohi mutta hidasti, kun hän niin pyysi. Korvat hörössä he astelivat tallipihalle eikä Bailey hidastellut, kun hypähti pilkullisen ruunan selkään ottaen kevyesti tukea sen selästä ja pörheästä hopeisesta harjasta. Hypättyään selkään hän nappasi kaulanarusta, jottei poni lähtisi liikkeelle ennenkuin maastoilupartnerit olivat valmiina. Jos se olisi saanut päättää he olisivat jo karauttaneet hiekkapolulle täydessä laukassa. Ajatus nelistämisestä sai Baileyn innostuneeksi. "No sellaisia kivoja peltoja on sen lammastilalle vievän tien varrella, sinne olisi hauska mennä", hän tokaisi ja toivoi, että tyttö tiesi mistä paikasta hän puhui. Rhatanilla oli Blakeen verrattuna koko varustekerta päällään mutta sillä oli myös paljon ohuempi karva ja ehkäpä sen selässä oli vaikeampi pysyä myös. Ei Baileytä haitannut käyttää varusteita mutta ilmankin oli mukava mennä, ainakin Blaken kanssa. Tytön jalat roikkuivat rentoina maata päin ja vasen käsi rapsutteli harjantyveä - oikea varmisti ettei poni karkaisi häneltä. "Mennäänkö?"

Natasha ei ollut niin varma kamerankäytön yksinkertaisuudesta, mutta kyllähän he näkisivät, osaisiko hän käyttää kameraa lainkaan, kun pääsisivät tytön mainitsemille pelloille. Hän nyökkäsi ymmärtäneensä reittiohjeet.
"Se on kiva reitti", hän totesi nyökytellen. He pitivät sitäkin enemmän Rhatanin kanssa hiljaisista hiekkateistä ja avoimista nummista, mutta toisaalta nauttivat kaikesta maastoilusta. Helmenhohtoinen ruuna pärskähti kun hän lopulta antoi kevyesti pohkeita ja pyysi hevosta eteen.
"Ratsastatko usein poniasi noin?" Tytön oli pakko kysyä, kun uteliaisuus vei voiton. Hän ei tiennyt, miten kuvailla toisen varusteetonta ratsastustapaa, joten viittasi siihen ympäripyöreästi. Rhatan säpsähti auton oven sulkemisesta syntyvää pamahdusta, joka kantautui lähimmältä parkkipaikalta. Ehkä olisi sittenkin pitänyt laittaa ruunalle korvahuppu. Ei hevonen sen enempää häseltänyt, ellei tosissaan säikähtänyt, mutta rentoutta oli turha odottaa perlinolta, jos se jäi säpsymään jokaista ääntä.

Baileyn tarvitsi puristaa hieman reisillään ja antaa oikealla kädellä periksi, jotta Blake ampaisi topakkaan käyntiin. Tyttö tunsi kuinka liikkuva poni hänen allaan pidätteli itseään ravaamasta miellyttääkseen häntä. Rhatanin käynti oli heidän askeltaan isompi mutta tällä tyylillä he pysyivät samassa tahdissa kyllä mainiosti. Ja mikä ettei he ampaisisivat varmasti ohikin kovemmassa tahdissa, ponissa oli tänään virtaa. "Muutaman kerran viikossa, ainakin jos ehdin. Näin on paljon mukavempaa", hän myönsi. Ponin paljas selkä lämmitti hänen jalkojaan toisin kuin kolkko nahkasatula, vaikka siinä olikin hyvä istua. Vaalean ruunatoverin säpsähtely ei onneksi tehnyt vaikutusta Blakeen. Se tyytyi vain luimistamaan uuden tuttavuutensa reaktiolle. "Ainiin muutes...en esitellyt muuta kuin ponini", tyttö nauroi hieman. "Olen Bailey", hän esittäytyi ja katsoi ylöspäin ystäväänsä.

Rhatan tarkkaili ympäristöä pää korkealla. Natasha keräsi ohjia paremmin tuntumalle ja naputteli hellästi vuorotellen pohkeillaan hevosen käyntiaskeleen tahtiin. Ruuna laski päätään ja pyöristi niskaansa hakiessaan hyvää tuntumaa ohjaa vasten.
"Se näyttää hauskalta", tyttö myönsi, vaikkei ikinä itse uskaltaisikaan moista puuhata Rhatanin kanssa. Hän ei uskaltanut ratsastaa edes ilman satulaa kentällä, puhumattakaan siitä, että vietäisiin vielä ohjatkin pois. Maastoon. Ehei, hän pitäytyisi nahkavarusteiden suomassa turvassa. Tuossa kävisi vielä huonosti Rhatanin kanssa. Levoton hevonen seilaisi sinne tänne, jos hän ei olisi tukemassa. Natasha yllätti itsensäkin naurahtaessaan Baileyn sanoille. Hänkään ei ollut esitellyt kuin hevosensa. Hupsista.
"Natasha", hän vastasi hymyillen toiselle. Tyttö yritti parhaansa mukaan peittää epävarmuutensa kovan kuoren sisään, mutta kuten ennenkin, hän ei onnistunut aivan niin hyvin kuin olisi toivonut.
"Onko Blake ollut sinulla pitkään?" Tyttö uskaltautui kysymään. Hän joutui hetken hapuilemaan sanoja, mutta kyllä ne sitten löytyivät ja vielä oikeassa järjestyksessäkin. Tällaisina hetkinä hän toivoi niin kovin, että puhuisi sujuvaa englantia. Ei tarvitsisi hävetä silmiä päästään joka kerta, kun aukaisi suunsa.

"Se on aivan mahtavaa", Bailey myönsi silmät tuikkien ja siirsi narua hieman matalemmalle, kun ruuna rahoittui. "Sinun pitäisi kokeilla myös", ja viittasi Rhatanin varustehässäkkään. Kyllä tuosta kykenisi ottamaan vaikka vain satulankin pois ja heti näyttäisi paremmalta. Kun tyttö esittäytyi Natashaksi Bailey nyökkäsi hänelle. Mukavempaa tietää nimet ja jutella tuttavallisemmin sitten. Bailey oli vieraille usein varautunut, eikä turhia jakanut ajatuksiaan. Vapaapäivän ratsastus ja Blaken kanssa touhuaminen pistivät hiljaiseen tyttöön kuitenkin puhtia. Häntä ei myöskään haitannut toisen hapuileva puhe, eikä hän myöskään oikein osannut löytää sille syytä. Ehkäpä tyttö oli ulkomaalainen. "Sain Blaken viisi vuotta sitten lahjaksi. Vaikka ei se ollut yllätys kun kävin kokeilemassa sitä silloin." Viisi vuotta tuntui niin pitkältä ajalta, varsinkin kun kaikki ihanat muistot vilisivät hänen mielessään. "Se matkusti tänne Amerikasta asti!"

"Ehkä joskus", Natasha vastasi vältellen. Ajatuskin kauhistutti. Tuo saattoi ehkä olla mahtavaa, mutta se näytti uhkarohkealta ja jopa vaaralliselta. Hän ei ollut ratsastuskoulussakaan halunnut mennä ilman satulaa, vaikka muut olivat menneet useinkin. Grushan kanssa hän oli muutaman kerran kokeillut, mutta ponin selkä oli niin tavattoman terävä, ettei se ollut ollut mukavaa.
"Viisi vuotta on aikaa paljon", Natasha totesi. Hän oli omistanut Grushan pitkään, mutta ei ollut ratsastanut enää pariin vuoteen poniaan. "Blake on tullut kaukaa", hän totesi nopeasti lähes toivoen, ettei toinen ollut kiinnittänyt huomiota hänen virheeseensä.
"Rhatan on Turkmenistanista, mutta se on asunut pitkään Venäjällä", tyttö kertoi hevosestaan, jonka menneisyyttä oli selvitellyt mahdollisimman paljon. "Sain sen pari vuotta sitten, kun ponini jäi pieneksi."

Bailey kohautti pienesti olkiaan Natashalle, "niin kai." Hänellä oli ystäviä, jotka olivat omistaneet hevosensa koko elämänsä. Se vasta oli pitkä aika. Natashan kielioppivirheet kuuluivat toki natiivienglantilaisen korvaan mutta tyttö oli sen verran kohtelias, ettei huomauttanut tai reagoinut niihin. "Niin on tullut, mutta se on onneksi hyvä matkustamaan." Siihen se oli nimittäin joutunut tottumaan päästyään kisakuntoon. Kun Natasha kertoi Rhatanin menneisyydestä Bailey yllättyi. Siitäkö tytön jännä puhetapa johtui, venäläisyydestä? Hän ei tuntenut paljoa ulkomaalaisia. "Kuulostaa hienolta, ei sekään ole kovin läheltä tänne tullut. Oletko sinäkin asunut Venäjällä?" hän kysyi uteliaana.

"Rhatan on levoton. Se ei pidä matkustamisesta", Natasha kertoi omasta hevosestaan, jonka saaminen traileriin oli aina yksi suuri operaatio. Rhatan ei tuntunut tottuvan lastaamiseen ja matkustamiseen koskaan, mutta onneksi täällä kilpailuja oli paljon lähempänä kuin Venäjällä. Ei tarvinnut matkustaa niin kauas yhden kilpailun takia.
"Olen", tyttö vahvisti. "Synnyin Moskovassa. Muutin vuosi sitten Newcastleen", Natasha selitti keskittyen pitämään lauseensa lyhyinä ja mahdollisimman yksinkertaisina. Hän ei halunnut tehdä enää enempää virheitä. Aksentti oli jo tarpeeksi kamala virhe.

"Harmi", Bailey vastasi. Ystävänsä hevonen oli samanlainen, sen lastaaminen oli täyttä tuskaa. Meni pieni ikuisuus ennenkuin tummanruunikko tamma laittoi jalallakaan kulkusillalle ja silloinkin mieluummin rynni kolinan takia mahdollisimman kauas. "Aa selvä", hän sanoi ja mietti, missä Moskova oli. Se oli Venäjällä, siellä oli varmasti kylmä, hän päätteli. "Ootko tykännyt olla Englannissa?" hän kysyi ja vei oikeaa kättään edemmäs, jotta Blake voisi nuuskutella maata. Vasen käsi lepäsi yhä reidellä. Bailey piti Isosta-Britanniasta ja Englannista, eikä olisi halunnut asua missään muualla. Ainakaan pidempiä aikoja.

"Niin on", Natasha myönsi. Hän rakasti hevostaan tavattoman paljon, mutta sen levoton mieli sai hänetkin välillä miettimään, oliko tämä oikein hevosta kohtaan. Olisiko Rhatan ollut onnellisempi, jos olisi voinut elää pelloilla tekemättä mitään? Tuskin. Ruuna rakasti kilpailuja, vaikka matkustamisesta ei niin pitänytkään. Onneksi se oli aina saanut seuraa muista hevosista, eikä joutunut matkustamaan yksin.
"Olen kyllä", hän vastasi pienen hymyn kera. "Täällä on paljon ratsastuskilpailuja lähellä", hän selitti vahvalla aksentillaan ja silitteli Rhatanin kaulaa. Moskovassa välimatkat olivat välillä olleet turhauttavan pitkiä, vaikka kyse oli vain ratsastuskoulujen pienistä kisoista.
"Ja ilmasto on mukavampi. Ei ole niin kylmä talvisinkaan. Venäjällä ei viitsinyt talvisin lähteä maastoon pitkille lenkeille, kun kaikkialla oli niin paljon lunta ja jäätä."

"Niin on, on mahtavaa päästä kisaamaan aktiivisesti", hän sanoi Natashalle. Hän oli käynyt kisamatkoillaan Irlannissa ja Walesissakin asti. Hänelle ei ollut epäselvää, etteikö Blake olisi pitänyt elämäntavastaan. Se oli niin hurjapäinen, kilpailunhaluinen ja suuriegoinen ettei olisi voinut viettää elämäänsä paremmin kuin näin. "Niin, täällä lähinnä sataa vettä paljon", hän nauroi. Varmasti helpompaa kuin isoissa lumikasoissa kahlaaminen. "Missä lajeissa ja luokissa kisaat Rhatanin kanssa?" hän kysyi kiinnostuneena. Hevonen vaikutti sellaiselta, että sen kanssa kisaisi varmasti isoissakin luokissa. Myös tyttö selässä vaikutti taitavalta, sillä hevonen kulki niin hyvin maastossakin. Kaulanarun kanssa samanlaisia asioita ei voinut saavuttaa mutta siitä syystä heillä olikin vapaapäivä, jolloin se ei haitannut. "Ravataanko kohta?"

"Se on mahtavaa", Natasha myönsi hymyillen. Hän ei malttanut odottaa ensimmäisiä ulkokentällä hypättäviä kilpailuja. Rhatan oli aina parhaimmillaan avoimessa maastossa, sillä tuntemattomat maneesit saivat sen hermoilemaan jokaista varjoa ja epämääräistä ääntä.
"Kilpailemme pääasiassa esteillä. Aluekisoja, 120-140cm ratoja", hän vastasi, "mutta käymme myös seuratasolla koulukisoissa. Lähinnä helpon C:n ja B:n ratoja." Hän halusi kansalliselle tasolle, muttei aikonut mainostaa toiveitaan ennen kuin tiesi, millä tasolla toinen kilpailisi. Olisi noloa hehkuttaa kansallisia kilpailuja, jos Bailey oli aktiivinen kansainvälinen kilparatsastaja.
"Entä sinä ja Blake?" Hän kysäisi uteliaana. Poni näytti kieltämättä siltä, että se pärjäisi ratsastajansa kanssa ties missä luokissa. Ainakin, kun sillä olisi varusteet päällään tuon hassun narun sijaan.
"Ravataan vain", Natasha myöntyi ja kannusti ruunan raviin. Hän kevensi tasaisesti ruunansa helpossa ravissa, jossa istuminenkin olisi ollut mukavaa. Hän piti ohjat hyvällä tuntumalla ja tuki hevosta pohkeillaan. Vaikka maastossa Rhatan olikin helpompi ratsastettava, tarvitsi ruuna silti paljon tukea ratsastajaltaan, ettei alkaisi hermoilla tai seilata sivusuunnassa.

Bailey antoi pienet pohkeet herkälle poniruunalleen ja sen karvaiset, klippaamattomat jalat lähtivät tömistelemään verkkaisin askelin märkää hiekkatietä pitkin. Alkujännitykset olivat kaikonneet kun poni oli huomannut kuinka rennosti omistajatyttönen otti selässä. Vauhdin hurmalle oli oma aikansa. "Vähän mahtavaa", hän kommentoi ravin lomasta. Hän pompahteli kepeästi tahdikkaan raviaskeleen mukana luonnostaan, ei hänen ollut enää moneen vuoteen tarvinnut ajatella selässä pysymistä ponin vaikeasta askeleesta huolimatta. "Me kisataan tällä hetkellä kansallisella tasolla vaativaa B:tä ja korkeimmillaan 120cm ratoja. Se ei uskalla hypätä sen korkeampia mutta ei sen kai tarvitsisikaan", Bailey totesi positiivisena. Vaikka hän oli korkeammalla tasolla hän ei kertonut tasoaan mitenkään ylimielisenä - ei ainakaan halunnut näyttää Natashan silmissä korkeatasoiselta snobilta. "Päästiin viime kesänä kenttäratsastuksen junnumaajoukkueeseen, siellä on ollut tosi hauskaa!" Muut juniorit olivat hauskoja, vaikka osa olikin aika ylimielisiä ihmisiä. Ainakin he osasivat pitää hauskaa.

Natasha nyökkäili toisen puheelle. Kansallisella tasolla, vau. Sinne he haluaisivat Rhatanin kanssa tämän vuoden aikana. Loppusyksystä Lontoossa pidettävät nuorten ratsastajien mestaruuskisat houkuttelivat kovasti, mutta jos he haluaisivat sinne, heidän pitäisi kerätä melkoinen pistetili kilpailuistaan.
"Ei tarvitse", tyttö vastasi toisen pohdintaan. "Kansallisella, vau. Minä toivon, että me voisimme tänä vuonna kilpailla siellä Rhatanin kanssa", Natasha myönsi ihastellen toisen suorituksia. Kenttäratsastuksen junnumaajoukkue… Ehkä se selitti, miksi toinen tuntui niin hurjapäiseltä ratsastaessaan poniaankin noin.
"Onnea", Natasha sanoi, tietämättä oikein, miten muuten reagoida toisen puheisiin. Yllättäen tyttö oli liiankin tietoinen istunnastaan Rhatanin selässä. Arvioikohan Bailey häntä koko ajan ja naureskelisi kaikessa hiljaisuudessa hänen unelmilleen? Hän oli liian lihavakin kilpaillakseen oikeasti isoissa luokissa.
"Me saimme Rhatanin kanssa Iso-Britannian esteratsastusyhdistyksen stipendin. Sen takia olemme Rosings Parkissa", tyttö kertoi. Sen verran hän oli saanut aikaan kilpaillessaan koko viime vuoden menestyksekkäästi aluetasolla. Stipendi takasi upean tallipaikan ja lukuisat viikottaiset valmennukset, joihin heillä ei olisi ollut varaa itsekseen.

Bailey mietti keskustelun lomassa, josko Blake lähtisi oikeasti nelistämään jos hän hellittäisi kaulanarua, joka nyt hallitsi herkän hevosen liikkeitä. Varmasti lähtisi. Se näytti ja tuntui täysin valmiilta tytöstä, vaikka näyttikin varmasti rennolta ulospäin. "Toivottavasti pääsette, sitten voidaan kisata vastakkain", Bailey heitti nauraen. Ei hän tarkoittanut sitäkään pahalla tai ainakaan ajatellut, että voisi voittaa. Natasha ja Rhatanhan hyppäsivät Blakea korkeampia esteitä ja vaalealla hevosella oli varmasti isompi askel ja hypyt kuin poniruunalla. Vaikka olihan sekin aika teatraalinen mutta silti poni. "Kiitos", hän kiitti onnitteluista ja katsoi tyttöön. Ei hän toista arvioinut kuin vähän mutta hänen päätelmänsä olivat sellaiset, että toinen taisi olla hyvä ratsastaja. Hän istui selässä siististi ja vaati maastossakin hevosta työskentelemään. Baileystä kaikki aluetasolla yli metriä kisaavat olivat jo taitavia ratsastajia. "Wautsi, stipendi. Tosi hienoa", Bailey sanoi hymyillen toiselle. Mahtoi olla hienoa saada ratsastaa ilmaiseksi tällaisilla tiluksilla. "Me päädyttiin Rosingsiin äitini takia, se riitaantui aiemman tallin omistajan kanssa" Bailey totesi nolona. Hänen äitinsä oli välillä todella nolo.

Natasha hämmentyi nauraen heitetystä lausahduksesta. He, kilpailla vastakkain? Oliko tuo vilpitön toive vai kylmää ivaa, jolla Bailey vihjaili, ettei hänestä olisi kilpailemaan kansallisella tasolla? Tyttö suoristi selkänsä Rhatanin selässä ja hymyili epävarmana toiselle.
"Se olisi hienoa", hän päätti lopulta sanoa epävarmuutta jälleen olemuksessaan. Rhatan otti muutaman sivuaskeleen ja heilautti päätään aistiessaan ratsastajan hämmennyksen. Oliko täällä jotakin pelättävää? Natasha painoi päättäväisesti pohkeen ruunan kylkeen ja  suoristi hevosen takaisin aiemmalle reitille.
"Oho", tyttö lausahti yllättyneenä. Riitaantui tallinomistajan kanssa? "Mitä tapahtui?" Oli tytön pakko kysyä uteliaana. Tämä kuulosti tarinalta, joka olisi hauska kuulla. Onneksi hänen äitinsä ei pahemmin käynyt tallilla.

Baileystä se olisi vain hauskaa ja hän hymyili leveästi tytön suostumukselle, vaikka se tulikin epäröiden. Se oli nyt sitten sovittu, Natasha ja Rhatan pyrkisivät kansalliselle ja sitten he menisivät samoihin kisoihin. Bailey paloi jo halusta nähdä millainen tuo komea hevonen oli esteradalla, varmasti upea. Hän ei epäillyt hetkeäkään etteivätkö he pystyisi pääsemään seuraavalle tasolle, olivathan hekin sinne päässeet. "Joo... mun äiti on aika...no, määrätietoinen persoona", Bailey aloitti. "Se tulee aina välillä seuraamaan mun valmennuksia ja määräilee valmentajia. Se oli suuttunut sille tallinomistajalle siitä, kun yhdessä valmennuksessa me ei oltu saatu hypätä metriä korkeempia esteitä. Ja kai niillä oli muutenkin näkemyseroja hevosen omistamisessa, siellä ei kai mun äidin mielestä oltu tarpeeksi tavoitteellisia. Minulle se olisi kyllä riittänyt eikä ne esteetkään nyt niin pieniä olleet."

"Oho", tyttö toisti kuultuaan tarinan. Tämän jälkeen hän oli todella kiitollinen äidistään, joka ei ikipäivänä riitaantuisi valmentajien tai tallinomistajien kanssa, kun ei hevosista riittävästi ymmärtänyt moista varten. "No mutta hyvä että menitte tänne. Tulitte tänne", tyttö korjasi itse itseään ja punastui kevyesti.
"Anteeksi", hän pahoitteli nolona. "Olen vasta vuoden puhunut englantia. En vielä osaa paljoa", tyttö sanoi katse ruunansa ohuessa harjassa. Natasha olisi niin paljon mieluummin puhunut täydellistä englantia. Hän olisi myös mielellään ollut laiha kuten hevostarvikkeiden mallikuvissa olevat naiset. Kaikkea ei voinut saada heti, varsinkaan kun suklaa maistui tavattoman hyvälle.

"Nojoo... onneksi se ei ole nyt tallinvaihdoksen jälkeen vielä ehtinyt. Se nolaa minut aina eikä oikeasti edes ymmärrä hevosista niin paljoa", Bailey sanoi surkeana. Lämmin poni hänen allaan sai kuitenkin fiiliksen nousemaan. "Ai, ei se haittaa yhtään", Bailey ihmetteli Natashan nolostelua. Eikä tyttö valehdellut, ei hän kinnittänyt enää huomiota toisen ääntämiseen tai virheisiin. "Jos olet vasta puhunut englantia vuoden ajan puhut sitä tosi hyvin." Bailey puhui itse englantia varsin vahvalla brittiaksentilla ja kuunteli mielellään erilaista ja erikoista tapaa ääntää sanat. "Haluatko laukata? Ollaan pian sen polun kohdalla, josta voidaan mennä niityn puolelle", hän ilmoitti kun katseli ympärilleen.

"Minunkaan äitini ei ymmärrä hevosista paljoa", Natasha tunnusti. "Mutta hän ei myöskään käy tallilla. Onneksi", tyttö naurahti viimeisen sanan pehmeästi. Hänen äitinsä oli ihana, paitsi silloin, kun vaati häntä puhumaan englantia vaikka hän ei millään olisi jaksanut keskittyä löytämään oikeita sanoja.
"Kiitos", Natasha vastasi, vaikka ei uskonut toisen sanoihin lainkaan. Hän oli niin tottunut koululaisten nauruun ja pilkkaan, kun hän ei osannut vastata opettajien kysymyksiin sujuvasti vaan takelteli sanoissaan ja erehtyi käyttämään vääriä verbejä tai unohti preposition tai artikkelin jostakin. Ainoastaan äiti tuntui kehuvan hänen kohentuvaa kielitaitoaan, sekä tietenkin englanninopettaja, joka antoi kerta kerralta hänelle parempia pisteitä aineista.
"Joo", tyttö sanoi hymyillen. Laukka kelpasi aina. "Valmis?" Hän kysyi iloinen hymy huulillaan. Ehkä Bailey ei etsinyt vain lisää syitä, joiden avulla nauraa hänelle. Toinen vaikutti oikeasti mukavalta, mikä oli omituista, sillä hän ei ollut vielä löytänyt Englannista ratsastuskoulun väkeä lukuunottamatta yhtäkään mukavaa, ikäistään tyttöä. Ja no, ratsastuskoulun tytöt tuntuivat pitävän hänestä vain, koska hän omisti Rhatanin.

"Valmis, mut varoitan, saatte yrittää pysyä meidän perässä sitten", Bailey sanoi nauraen ja odotti jo sydän pampattaen poninsa voimakasta liitelyä. Sen kiihtyvyys nollasta sataan oli formulatasoa. Kun Bailey jännittyi laukkaa varten myös poni heräsi aiemmin niin rentoutuneesta köpsöttelyravista. Sen pää nousi ja askel korottui, korvat kuuntelivat luimussa tarkkaavaisena ja odottivat käskyä. Käsky tuli, aivan huomaamattomana jalkojen puristuksena ja kaulanarun hölläyksenä. Ruuna ampaisi innokkaana hitaasta ravista pontevaan nelistykseen ja Bailey tarttui molemmin käsin kaulanaruun yrittämättä kuitenkaan hidastaa rakasta ruunaansa. Leveä hymy takertui hänen kasvoilleen kun polun ympäröivä maasto vilisi heidän ohitseen. Tyttö tajusi vasta sitten katsoa, josko toiset pysyivät perässä.

Natasha nauroi. Baileylla oli ainakin luottoa poninsa nopeuteen.
"Eiköhän me pysytä", tyttö vastasi leveä hymy huulillaan. Hän nosti laukan toisen perässä ja antoi Rhatanille pidempää ohjaa. Hän nousi jalustimille seisomaan ruunan siirtyessä sulavasti nelitahtiseen kiitolaukkaan. Hevonen juoksi pitkällä, innokkaalla askeleella, pysyen vaivatta reippaan ponin tahdissa. Hevosella oli sentään pitkät jalat etunaan, sekä kokemus epätasaisessa maastossa juoksemisesta. Ruuna ei edes jännittynyt, vaikka varjot kiisivät ohi, sillä Rhatan tuntui naulinneen katseensa edellä nelistävään poniin. Natasha kumartui lähemmäs kaulaa ja nautti vauhdista. Rhatan oli ihana, ihana hevonen. Hän virnisti Baileylle säilyttäen turvallisen välimatkan poniin. Eihän hän tiennyt, vaikka Blake potkisi tai muuta, eikä hän halunnut pudottaa toista tyttöä selästä tuomalla omaa ruunaansa liian lähelle.

Myös Bailey kumartui myötäilemään ponin liikkeitä ja kiersi sormensa sen hopeisena liehuvaan harjaan. Korvat olivat vauhdista kiihdyksissä olevalla ponilla niskaan liimattuna - toiset olivat pysyneet hienosti perässä ja ruuna myös tiesi sen. Se halusi karauttaa vielä kovempaan vauhtiin, ravistella vaalean korskean hevosen kannoiltaan pois ja näyttää sille, kuka täällä oli pomo. Niin se tekikin, venytti askeltaan vielä komeampaan liitoon ja kaviot kumisivat hiekkaan. Oli ihan hyväkin, että kovassa vauhdissa toiset pysyivät hieman taaempana, sillä ruuna olisi voinut ottaa itseensä muutoin ja yrittää kiukutella. Bailey oli niin ylpeä Blakesta, hän ei tiennyt ihanampaa ponia koko maailmassa. Ei sitä voisi korvata mikään. Hän joutui kuitenkin kiristämään otettaan hevoseen, sillä maisemat alkoivat muuttua avarammiksi ja polku näkyi suoran tien vierellä edessäpäin. Blake heitti päätään ja takajalkojaan protestiksi mutta hidasti hieman lyhyempään laukkaan.

Natasha nautti kylmästä viimasta kasvoillaan. Helmenhohtoisen ruunan pehmeät, elastiset liikkeet ja juoksemista varten luodut jalat kiidättivät heitä ponin perässä, vaikka Blake tekikin parhaansa jättääkseen heidät nielemään tomua. Natasha antoi Rhatanin venyä, myötäillen vaivatta ruunan liikkeitä. Hevosen lihasten työskentelyä oli aina yhtä ilo tunnustella selästä käsin. Hän hidasti ruunaansa istuen syvälle satulaan, kun huomasi Baileyn hidastavan poniaan. Rhatan ei olisi malttanut hidastaa, vaan suoritti muutaman sivuloikan päätään heitellen, sillä vauhdikas laukka oli saanut ruunan kuumumaan. Hevonen pudotti kolmitahtiselle laukalle ja hetkeä myöhemmin raviin, kun Natasha jatkoi kevyitä pidätteitä. Hän ei aikonut kaataa hevostaan kurvatessaan polulle. Sitä paitsi, hän ei tuntenut maastoa niin hyvin, että olisi uskaltanut lähteä hevosellaan polulle kovassa vauhdissa. Rhatan voisi säikähtää yhtä jos toista, eikä hän halunnut tutustua maanpintaan.
"Se oli upeaa", tyttö huikkasi iloisesti poniratsukolle. Rhatan kulki pää korkealla ja puhalteli ilmaa sieraimet suurina. Hevonen pärskähti ja nyökkäili päällään into sinisistä silmistä loistaen.

Mitä Bailey oli ehtinyt muutaman vilkaisun aikana näkemään Rhatanin liikkeistä olivat saaneet hänet ihastelemaan, ja ihmettelemään miten he eivät olleet ohittaneet häntä ja Blakea. Mutta ehkä niin parempi. Bailey pidätti ruunaa tasaisesti lyhentäen sen laukkaa viitsimättä ottaa raviin. Komeasti askeltava Rhatan pysyisi varmasti mukana vaikka heidän askelluksensa olikin eri. "Se oli todella", Bailey sanoi ja hymyili säteilevästi kaverilleen. Myös hänen ruunansa kävi kuumana ja yritti nykiä itseään takaisin nelistykseen. Eriävän polun tullessa Bailey otti kuitenkin Blaken raville ja käänsi sen pohkeella ja pienesti narusta ottamalla vasemmalle, kohti niittyä. Puut harvenivat ja heidän ympärilleen avautuivat kaksi niittyä, polun molemmin puolin.

Natasha hymyili iloisesti Baileylle ja kokosi Rhatanin pitkää askelta aavistuksen. Hevonen olisi niin paljon mieluummin laukannut tai edes esitellyt reipasta lisättyä ravia, mutta ratsastajan pyynnöstä rauhoitti tahtiaan. He kääntyivät polulle poniratsukon perässä, eikä Rhatanin tarvinnut kuin muutaman kerran heitellä päätään, kun harvenevan metsän varjot saivat ruunan epävarmaksi. Natasha ihaili avointa niittyä istuessaan ruunan pehmeään raviin. Tämäpä oli mukava paikka. Ehkä he voisivat tulla tänne Rhatanin kanssa joskus toistekin. Täällä voisi olla hauska laukata ja varmasti epätasaisella pohjalla ravailu tekisi hyvää hevosellekin.
"Miten keksit nämä niityt?" Tyttö kysäisi ihaillessaan maisemia hymy huulillaan. Rhatankaan ei turhia säikkynyt, vaikka paikka olikin uusi. Yleensä niin levoton hevonen tuntui tänään rennommalta ja tyytyväisemmältä. Ehkä se johtui ratsastajasta, joka oli kerrankin hyväntuulinen seurassa ratsastaessaan.

"No yhtenä päivänä menin vain kiertelemään, etsimään kivoja maastoja, ja päädyin tänne. Hypättiin tuonne ojan yli ja tykitettiin ton yhden kaatuneen puun yli myös. Sen jälkeen oon tullut aina tänne takaisin kun täällä on niin kiva mennä vapaasti", Bailey selitti hurjasteluitaan kuin normaalia arkipäiväänsä. Tai, olihan se heidän arkipäiväänsä kuuluvaa. "Se on muuten ainoo pääsy tolle puolelle", Bailey osoitti oikealla kädellään oikean puolen isompaa niittyä, "ellei sitten kierretä tuolta kauempaa." Blake oli hypännyt pikkuisen ojan yli aiemminkin mutta uskaltaisiko Rhatan - sitä Bailey ei osannut ennustaa. Pilkullinen ruuna katseli jo haikailevana niittyä.

"Varmasti on", Natasha huokaisi. "Täällä on ihanan näköistä!" Tyttö katseli ympärilleen intoa täynnä. Ylipainon pyöristämiä kasvoja koristi suorastaan lapsekkaan innostunut hymy. Vau mikä ihana, ihana niitty.
"Kyllä Rhatan hyppää ojan yli", tyttö vakuutti, vaikkei ollutkaan aivan niin varma siitä. No, jos ojan pohjalla olisi vähänkin vettä, Rhatan hyppäisi parin metrin korkeudelle ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän vaaleita kavioita voinut veteen kastella. "Ainakin jos Blake menee edeltä", hän lisäsi aavistuksen epävarmempana. Hän ei tosiaankaan haluaisi pudota ruunaltaan nyt, mutta ehkä edellämenevä poni toimisi sopivana vetoapuna.
"Voidaanhan me ainakin yrittää?" Hän ehdotti kysyvästi ja herätteli Rhatania kuulolle.

"Niin on", Bailey sanoi myöskin hymyillen. Suorakaiteen muotoinen niitty oli pohjaltaan talveksi kovettunutta mutta sitä koristi laonnut pitkä ruohikko. Nämä pellot eivät olleet viljelykäytössä, ainakaan tällä hetkellä. Sen reunoja ympäröi puolen metrin leveä oja ja kahdella puoliskolla sen viertä kulki hiekkareitit, toisilla taas hyvinhoidettu sekametsä. Niitty oli laaja, puuton ja kaunis kesällä, kun sen ruohikosta ilmestyi erivärisiä kukkia. Nyt näky oli verrattain ankeampi, mutta silti Baileystä kutsuva. "No hyvä, sitten meidän kannattaa yrittää! Me mennään edeltä, tulkaa te sitten siitä perästä, toi maa ei varmaan petä vaikkette kovin leveästi yli hyppäisikään." Eikä oja ollut niin syväkään, että sinne olisi uponnut eikä päässyt pois. Bailey käänsi Blaken vaivattomasti hiekkatien toiseen laitaan ja vapautti energisen hevosen - joka tiesi mitä tehdä - hölläämällä narusta. Poni otti muutaman lyhyen laukka-askeleen ja ponnisti siististi hiekkapolun reunamalta ojan yli ja laskeutui tasaisesti toiselle puolelle. Bailey pysyi varusteettomuudesta huolimatta hypyssä mukana ja hidasti innokaan Blaken ennenkuin se ryösti häneltä pitemmälle niitylle. Katse kääntyi tovereiden puoleen.

Natasha nyökkäsi ohjeille, keräsi hevosensa ohjat paremmin tuntumalle ja kannusti Rhatanin laukkaan Blaken perässä. Ruuna epäröi vain puolikkaan askeleen ennen kuin ratsastajan vaatimuksesta ja kaverin vedossa lähti ponnistamaan ojan yli sulavalla loikalla. Hevonen pärskähti laukatessaan muutaman innostuneen askeleen hypyn jälkeen. Vaaleat jalat kohosivat korkealle kun hevonen tuntui keräävän kierroksia.
"Sehän meni ilman pienintäkään ongelmaa", Natasha naurahti silmät tuikkien. "Sujui. Sehän sujui hyvin", tyttö korjasi hiljaisemmalla äänellä itseään. Hänen pitäisi todellakin keskittyä enemmän puheeseensa. Nämä virheet alkoivat jo kyllästyttää.
"Mitä yleensä teette täällä?" Hän uteli. "Ai niin, ja sano vain heti kun haluat että otan videota", tyttö lausahti muistaessaan toisen puheet kamerastaan.

Bailey katsoi ihaillen Rhatanin liitoa ojan yli ja oli tyytyväinen kun pääsivät molemmat nätisti tälle puolelle. "Niin sujui!" tyttö hihkaisi, "Rhatan hyppää kauniisti." Isomman hevosen omistamisessa oli varmasti omat etunsa, isommat hypyt, isommat askeleet. Milloinkohan viimeksi Bailey oli edes ratsastanut hevoskokoisella ratsulla? Viime kerrasta oli pitkä aika - hän oli muutaman kerran käynyt ratsastamassa ystävänsä hevosta viime keväänä. "No niinkuin mainitsin niin ollaan hypätty tuon kaatuneen puun yli, se on siisti ja ihan sopivan kokoinen", Bailey kertoi niityn puolelle kaatuneesta keskikokoisesta tammesta. "Ja mennään vauhdista tota oja, polku, oja väliä, se on mahtavaa. Se on vähän kuin banketti", tyttö selitti. "Ja tää toimii ihan kouluratsastuksessakin, kun on melko tasainen pohjalta ja sopivan iso." Natashan muistuttaessa Baileyn käsi meni takin taskulle, kamera oli siellä - huh. "Joo se olis tosi kivaa! Saatko sen, jos ojennan tästä suoraan, voin kyllä tuoda Blaken vähän lähemmäs ilman että se rupeaa säätämään", hän kysäisi avaten vetoketjutaskun ja ottaen esiin musta/harmaan tuliterän pienen videokameran.

"Kiitos", Natasha kiitti hevosensa puolesta. Rhatanilla oli hyvä hyppytekniikka, joka pelasti heidät esteradoilla kerrasta toiseen. Hevonen oli puhdasta kultaa omistajalleen. Hän vilkaisi Baileyn selittämiä esteitä ja nyökkäsi ymmärtäneensä. Hän ei tiennyt, miten Rhatan suhtautuisi maastoesteisiin, kun monesti kentälläkin omituisemmat esteet saivat ruunan ottamaan useamman vilkaisun, mutta kyllä hekin jotain keksisivät, millä nauttia olostaan. Vaikka sitten tekemällä askeleen pidentämistä tasaisella pohjalla.
"Saan, saan", Natasha vakuutti ja ohjasi Rhatania lähemmäs ponia. Ruuna kurkotteli lajitoverin suuntaan, mutta tyttö käänsi ohjasta helmenhohtoista päätä poispäin lähinnä varmuuden vuoksi. Rhatan tuli yleensä toimeen kaikkien hevosten kanssa, mutta parempi vara kuin vahinko. Hän ojensi kättään ottaakseen vastaan videokameran.
"Eli se menee päälle… tästä?" Tyttö kysäisi ja näytti hapuilemaansa painiketta. "Ja kuvaa tästä?" Hän varmisti sormi kuvauspainikkeella. Olisi noloa, jos hän ei osaisikaan käyttää kameraa siinä vaiheessa, kun Baileysta pitäisi saada hienoa kuvamateriaalia. Mihinköhän toinen edes videota kaipasi? No, ei se ollut hänen asiansa. Hän vain kuvaisi kun sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

Bailey työnsi Blaken lähemmäs Rhatania ja kameranvaihto sujui suuremmitta ongelmitta. Suitsittomuus toi sen ongelman, että tytön kontrolli poniin päättyi kaulan ja pään liittymäkohdassa - poni pääsi siis irvistämään ruunatoverilleen ja tarjosi komeita hampaitaan. Bailey oli kuitenkin hereillä ja tiesi, että ponilla olisi omat mielipiteensä. Natashan pohtiessa kameraa hän siirtyikin sivummalle. "Juurikin niin", Bailey nyökkäsi hymyillen. "Se toimii ihan herkästi, että ei tarvii huolehtia siitä lähteekö se ilman runnomista päälle", hän selitti. Hän ei oikein osannut suhtautua siihen, että videoita kuvasi joku muu kuin tutut kaverit. Kohtuu tuntemattoman henkilön edessä oli vaikea pitää hauskaa, kun yleensä kavereiden kanssa se tuli niin luonnostaan ja saattoi esittää hulluimpiakin juttuja.

Rhatan oli väistämässä Blakea, mutta Natashan voimakas pohje piti hevosen paikoillaan. Ruuna ei tosiaankaan nauttinut ponin irvistelystä, mutta ainakaan se ei loikannut viittä metriä sivummalle ja pudottanut ratsastajaansa ja kameraa. Tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä ohjeet. Hellästi kameran kanssa, selvä. Kyllä hän pystyisi tähän.
"Mihin käytät videota?" Tyttö kysäisi. Kai se nyt oli ihan sallittu kysymys tässä kohtaa. Häntä kiinnosti tietää, miksi Bailey kuvasi ratsastustaan maastossa. Hän ymmärsi kentällä kuvatut tunnit, sillä siinä oppi mukavasti. Hän pyysi äitiään aina kuvaamaan kun äiti erehtyi jäämään tallille. Omia virheitä videolta katsoessa tuntui oppivan hyvin - tai sitten siinä päätyi turhautumaan, kun näki kerrasta toiseen videoilla samat virheet.

"Ai joo, ne menee youtubeen", Bailey kertoi ja pidätteli kohta energialatauksesta poksahtavaa ponia. "Mulla on kanava, jonne vloggaan." Se oli paljon kivempaa kuin blogiin kirjoittaminen, sillä hän ei ollut kovin taitava kirjoittaja. Videoblogista oli helpompi tehdä omannäköisensä ja videoiden editoiminen oli hauskaa. Myös seuraajat katselivat mieluummin hurjastelua kuin jokapäiväistä kentällä hyörimistä - useimmiten tyttö keksi myös yleisempiä postaamisaiheita, jotta pitäisi tilaajat tyytyväisenä. "Pitäisi keksiä joku tosi hieno aihe, josta kertoisin sitten kun saan kymmenen tuhatta tilaajaa täyteen...vaikkei se taida vielä rikki mennäkään", toinen pohti. Hän oli ollut niin innoissaan saadessaan tuhat tilaajaa ja nyt niitä oli jo useampi. Oli ihanaa, kun omisti faneja, jotka kehuivat mahtavaa Blakea. Poni ansaitsi kaiken huomion.

Natasha kuunteli ihmeissään tytön selitystä. Vloggaus? Oma kanava youtubessa? Lähes kymmenen tuhatta tilaajaa? Öh. Ehkä hänen ei olisi pitänyt tarjoutua kuvaamaan toista. Ei hän osaisi ottaa hienoja videoita, joita Bailey voisi käyttää yhtään missään noin upeassa. Hän oli olettanut, että toinen kuvasi puuhasteluaan omaksi ilokseen, mutta… Vau. Samalla ajatus videosta youtubessa pelotti. Hän ei ollut edes ladannut mitään omia kisavideoitaan sinne, koska ei kaivannut muiden kritiikkiä. Hän huomasi itsekin omat virheensä. No, onneksi hän olisi turvallisesti kameran takana tällä kertaa.
"Kuulostaa upealta", tyttö päätyi sanomaan aavistuksen epävarmana siitä, mitä oikeastaan pitäisi sanoa. Baileyhan oli suorastaan kuuluisuus. Hänkin olisi varmasti tiennyt toisen videoista, jos pyörisi enemmän netissä.
"Etköhän sinä jonkun aiheen keksi", Natasha jatkoi uskoen tosissaan sanoihinsa. Bailey tiesi varmasti mitä teki, jos videoita katseli niin moni.

Natashan reaktio sai Baileyn kasvoille leveän hymyn. Se on upeaa. "Joo, se on mahtavaa. En olis ikinä kuvitellut, että niin montaa kiinnostaisi!" Pilkullinen ja pippurinen poni kiinnosti kuitenkin montaa. Monet viitsivät jopa tulla ja kommentoida rumia asioita videoihin muunmuassa vastuuttomasta ratsastamisesta ja siitä, että poni oli varmasti kivuissaan, kun sillä oli korvat luimussa niin useasti. Joskus ilkeät kommentit satuttivat mutta useimmiten Bailey vain tuhahti niille ja totesi, että tiesi kyllä Blaken olevan hyvissä käsissä ja parhaassa kunnossaan. Sen varusteetkin olivat priimalaatua ja täydellisesti istuvat. Jos tyttö olisi huomannut niissä epäsopivuutta hän olisi sanonut siitä vanhemmilleen ja he olisivat etsineet paremmat. Blake vain sattui olemaan hieman ärtsy luonteeltaan. "Kyllä minä varmasti", Bailey sanoi ja nyökkäsi. Joku video hänen ratsastushistoriastaan, vaikka entisistä ratsuista, voisi olla hieno. "Saatko kameran auki, jos me nyt lähdetään? Blake ei oikein pysy pöksyissään", tyttö sanoi ja nauroi, kun Blake steppaili hänen allaan korvat luimussa. Pitäisi varmasti laukata ensin pari kierrosta ihan jotta ruuna päästelisi höyryjään. Siitä ei tosin olisi välttämättä apuja, sillä ruunalla oli ikuiset energiavarastot.

Natashakaan ei voinut kuvitella, että niin montaa kiinnostaisi hänen ja Rhatanin puuhat. Hän oli melko varma, ettei hänen ratsastusvideoitaan erehtyisi kukaan katsomaan. Hyvä vain, ettei hän ladannut niitä minnekään.
"Saan", tyttö vakuutti nyökäten ja hapuili kameraa parempaan otteeseen. Natasha kiristi ohjastuntumaa helmenhohtoisen akhaltekin selässä lähinnä pitääkseen ruunan aloillaan, vaikka poniseura lähtisikin omille teilleen. Rhatan kannatteli päätään korkealla ja katseli maailmaa hailakoiden herasilmiensä läpi siropiirteiset korvat hörössä. Tyttö taputti toisella kädellään ruunan kaulaa ennen kuin valmistautui kunnolla kuvaamaan toista ratsukkoa. Kesti hetken, että hän löysi tasapainon hevosen ja kameran kanssa, mutta lopulta hän onnistui sekä pitämään kuvan vakaana että pitelemään Rhatania aloillaan. Onneksi ruuna ei ollut niin täynnä energiaa kuin poni, joka näytti valmiilta sinkoamaan suoraan kuuhun.

"Hyvä", Bailey sanoi ja siirtyi sitten katsomaan edessä avautuvaa nummea. Ehkä muutama pyrähdys pitkillä sivuilla ei olisi pahitteeksi. Hän hölläsi ajatuksen verran otettaan sinisestä kaulanarusta ja Blake jyräsi nelistykseen loikan ja pukin saattelemana. Bailey antoi ponin juosta, sillä tiesi sen kuuntelevan häntä tarpeen vaatiessa. Toivottavasti lennokas lähtö ei häirinnyt Rhatania liikaa. Pomppusarjat eivät haitanneet Baileytä, joka oli tottunut istumaan siivosti niiden vietävänä. Blake laukkasi tärinöissään nummella ja sen kirjavat kaviot tömistivät kovaa multaa. Kun nummi meinasi loppua joutui Bailey kääntämään vastahakoista poniruunaa ja he kaarsivat seuraavalle suoralle tullen kohti Rhatania ja Natashaa. Viileä ilmavirta heilutti Baileyn pitkiä vaaleita hiuksia villisti. Vauhdin hurma oli niin mahtavaa, että Baileyn teki mieli päästä kaulanarusta irti ja levittää kädet ilmaan. Silloin ponia ei olisi tosin pidätellyt enää mikään, ja se ei olisi ollut hyvä tilanne.

Natasha kohotti kameran valmiiksi ja aloitti kuvaamisen toisen riehuessa hevosensa kanssa. Rhatan otti muutaman sivuaskeleen, mutta muutoin ruuna seisoi paikoillaan, joskin hevosen jännittyneestä olemuksesta kävi selväksi, ettei se nauttinut olostaan. Miksi se jätettiin yksin keskelle pelottavaa nummea, kun pienempi seuralainen sai juosta sielunsa kyllyydestä? Natasha silitti perlinon kaulaa samalla kun paransi yhden käden otettaan ohjista. Hän yritti parhaansa mukaan pitää kuvan vakaana seuratessaan poniratsukon menoa. Vau. Tuo näytti hurjalta. Hän ei uskaltaisi tehdä mitään tuollaista Rhatanin kanssa, siinähän sattuisi vielä! Ilmeisesti poniratsukolla ei ollut sellaisia murheita, sillä kaksikko näytti tottuneen tällaiseen menoon. Rhatan kohotti päänsä yhä korkeammalle kun poni lähestyi vauhdikkaasti. Ruuna hirnui kuuluvasti toverilleen ja otti muutaman askeleen ponia kohden, ennen kuin Natasha ehti pidättelemään hevostaan.
"Rauha poika", tyttö mumisi tottumuksesta venäjäksi, ennen kuin tajusi ottavansa edelleen videota ja toisekseen puhuvansa väärää kieltä. Tämähän meni kerrassaan upeasti. Hän lopetti tallentamisen ja vilkaisi Baileyta.
"Se näytti vauhdikkaalta", Natasha sanoi pidellen kameraa tukevasti vatsaansa vasten. Hän ei halunnut, että toisen kameralle tapahtuisi yhtään mitään, sillä olihan Baileyllä tuhansia seuraajia, jotka odottivat uusia videoita.

Blake ei olisi halunnut hidastaa, vaikka maastokaveri odottikin sitä. Oli vähällä etteivät he olisi joutuneet hyppäämään ojan yli tielle, jotta vauhti olisi saanut tarpeeksi hidastumisaikaa. Bailey kuitenkin junnasi ruunansa Rhatanin eteen vieden kaulanarun mahdollisimman korkealle. Sitten hän hellitti ja Blake pöristeli itseensä tyytyväisenä. Nyt se viitsisi varmastikin seistä hetken jälleen. "Blaken kanssa ei paljoa hiljempaa vauhtia pääse", Bailey sanoi nauraen ja tasaten hengitystään. Hän katsahti vaaleat, paksut hiukset heilahtaen nummen ja kaatuneen puun suuntaan. "Haluatko tulla meidän kanssa hyppäämään tota puuta?" Kai vähin kiitos kuvaamisesta oli olla pyytämättä toisen seisoskella täällä yksinään enempää heidän pitäessä hauskaa, vaan pyytää mukaan. "Ettei teidän tarvii jäädä pois kaikesta kivasta!"

Natasha ei ikinä uskaltaisi nelistää hevosellaan, jos hänellä ei olisi mitään kontrollia ruunan päähän. Kentällä hän voisi ehkä uskaltaa ratsastaa riimulla, mutta avoimessa maastossa… ei edes ilman satulaa. Ehei. Hän oli täysin tyytyväinen näin, miljoonien varusteidensa kanssa.
"Kai me voidaan", tyttö vastasi pohdiskellen, mutta hymyili iloisesti Baileylle. Toinen oli niin kovin kiltti ja mukava hänelle. Harva Englannissa oli osoittanut samanlaista intoa jutella hänelle kuin ponityttö. "Vaikka maastoesteet ei meidän juttu olekaan", Natasha lisäsi naurahtaen. Kyllä Rhatan hyppäsi, mutta se vaati paljon tukea ja rohkaisua, etteivät omituiset esteet saaneet ruunaa loikkaamaan kuuhun esteen ylittämisen sijaan. Tyttö sujautti kameran takkinsa taskuun. Hän voisi hyvin ottaa videota Baileysta hyppäämässä Blakella.
"Teettekö tätä usein?" Tyttö kysäisi huvittuneena. Hänen aikatauluihinsa ei mahtunut hulluttelulenkkejä. Rauhalliset, rentouttavat maastolenkit aamupäivisin olivat heidän tapansa nauttia toistensa seurasta ilman suorittamista. Hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että voisi tehdä jotakin tällaista Rhatanin kanssa.

"Hienoa!" Bailey vastasi tyytyväisenä tytön suostumiseen. Blaken kanssa Bailey tekisi mitä vain, vaikka harkitsi toki riskejä ja katsoi, ettei kuitenkaan aivan missä tahansa lähtenyt suorittamaan sekopäisyyksiään. Tämänkin nummen hän oli tarkistanut, ja puun ja ojien reunat. Niitty oli todettu varsin hyväksi ratsastuspaikaksi ja se oli aina tyhjä, täällä oli aina todella hiljaista ja rauhallista. "No ei se haittaa, Rhatan osaa kuitenkin hypätä", tyttö sanoi vakuuttuneena hevosen taidoista. Ei sitä kuitenkaan Natashan kertomalle tasolle ihan tusinahevosella päästy. Eikä Rhatan kovin huonolta ratsulta näyttänytkään, mitä hän oli huomannut katsoa tämän retken aikana. "Liian harvoin", Bailey sanoi harmissaan. "Yleensä vain näin lauantaisin. Muina päivinä mulla on valmennuksia ja lauluharjoituksia ja muita, etten hirveästi ehdi puuhailla muuta kuin treenata. Mun mielestä yhden valmennuspäivän voisi kyllä ottaa pois mutta ei mulla ole siihen sananvaltaa."

"Niin osaa", tyttö totesi nyökkäillen. Sen Rhatan osasi todella hyvin. Ruuna oli upea esteillä, vaikka aina he eivätkään olleet ihan yhtä mieltä suorituksistaan. Valitettavan herkkä hevonen hermostui nopeasti, jos hän jännitti kilpailemista lainkaan, ja hän jännitti sitä kerrassaan kamalasti. Siispä Rhatankin suoritti epämääräisiä sivuloikkia ja ylitti esteitä jännittyneenä, mikä korkeammissa hypyissä toi puomeja alas. Hänen pitäisi oppia paremmaksi, tai kansalliset kilpailut jäisivät pelkäksi haaveeksi.
"Tiedän tunteen", tyttö päätyi sanomaan huokaisten hiljaa. "Meilläkin on paljon valmennuksia ja sitten on koulu ja kotitehtävät ja kaikki muu mahdollinen siihen päälle. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja", Natasha puhui yllättävänkin sujuvasti, vaikka vahva aksentti erottui edelleen. Ainakaan tyttö ei takellellut sanoihinsa tai tehnyt suuria kielioppivirheitä. Tässä se taas nähtiin. Kun hän rentoutui ja nautti olostaan, puhekin sujui paremmin.

"Joo mun äiti ei päästä mua mihinkään ellen tee koulutehtäviäni... ei edes ratsastamaan. Aika ei riitä mihinkään mitenkään." Bailey oli malliesimerkki oikeasti kiireisestä ihmisestä. Hän saapui useampana arkipäivänä myöhään kotiin ratsastamasta eikä usein ehtinyt olla vapaa-ajalla ystävien kanssa laisinkaan. Ja näin oli ollut jo niin pitkäänkin, että tyttö olisi mieluummin jäänyt sängynpohjalle aamulla - rakas Blake sai kuitenkin jatkamaan ja aina väsyessään hän muisti sen, että saattaisi päästä ulkomaille kisaamaan. Haaveet ja tavoitteet pitivät ponitytön pystyssä. "Mennäänkös?" toinen kysäisi ja pidätteli mulkoilevaa Blakea steppaamasta karkuun. "Minä voin hypätä ensin, jotta Rhatanin ei tarvitse hätäillä."

"Joo, sama meillä", Natasha totesi. Hänellä kesti ikuisuus ja vähän päälle koulutehtävien kanssa, sillä hän halusi kaiken olevan paitsi oikein, myös virheettömällä englannilla kirjoitettuna. Niinpä äiti joutui toimimaan tarkastajana kielivirheille, mikä tarkoitti aina ylimääräistä puolituntista (tai joskus useampaakin) läksyjen parissa.
"Mennään vaan. Se olisi kiva", tyttö nyökkäsi toisen ehdotukselle. Kunhan Rhatan olisi hypännyt esteen muutaman kerran, ei ruuna enää turhia jännittäisi. Hän odotti, että poniratsukko lähti liikkeelle ennen kuin nosti laukan Rhatanilla. Ruunan pitkä, elastinen askel kuljetti heitä vaivattomasti kohti hyppypaikkaa. Natasha terästäytyi selässä valmistautuessaan hyppyyn. Hän ei aikonut antaa Rhatanin kieltää. Se olisi jo aivan liian noloa.

Bailey tyytyi nyökkäämään ja kannusti pilkullisen ponin raviin ja sen terävästä tahdista innokkaaseen laukkaan. Siirtyminen oli tällä kertaa hallitumpi eikä poni ihmeen kaupalla jaksanut lähteä ryöstämäänkään. Se tiesi, että he menisivät hyppäämään ja katseli korvat hörössä puuta. Blake oli hypännyt sen jo useampaan kertaan, joten tiesi kyllä hypätä sen vasemmasta päädystä, jossa ei ollut turhia oksia tai sotkuja puunrungon ympärillä. Bailey ohjasi ruunan puulle ja suoristi sen hyvissä ajoin. Vaikkeivät he olleet valmennuksessa tai edes kentällä tyttö ei römyäisi esteen läpi miten sattui, varsinkaan kun se oli lähes 80cm korkea tukki. Tarkka Blake hyppäsi rungon siististi, hypäten reilulla ilmavaralla ja huitaisten hypyn jälkeen napakan pukin korvat luimussa. Bailey mukautui tutussa hypyssä, tutuissa varusteissa myöskin siististi eikä horjahtanut ilman varusteiden tukea. Suu hymyssä mahtavasta hypystä hän hidasti hypyn jälkeisistä energioista puhisevaa ruunaa. "Mennäänkö uudestaan?" hän huudahti toiselle parivaljakolle hymysuin.

Rhatan epäröi ponin kadotessa esteen toiselle puolelle, mutta napakka ratsastaja komensi hevostaan eteen. Ruuna ponnisti voimakkaasti ja ylitti tukin niin korkealla loikalla, että Natashaa suorastaan huvitti. Perlino akhaltekinhevonen oli selkeästi päättänyt, ettei kolauttaisi vaaleita kavioitaan puun runkoon huolimattoman hypyn takia. Onneksi hevosen pehmeissä liikkeissä oli vaivaton pysyä mukana. Rhatan kohotti päätään ylemmäs ja kiihdytti vauhtiaan, minkä Natasha salli hevoselleen. Kentällä oli säilytettävä tasainen rytmi, mutta ei kai irrottelu maastossa haitannut? Hän antoi ruunan venyä suurella ympyrällä hetken, ennen kuin alkoi hidastaa tahtia pehmein pidättein.
"Mennään", hän hihkaisi innoissaan vastaukseksi Baileylle ja käänsi Rhatanin rohkeasti kohti tukkia. Rhatan heitteli päätään lähestyessään estettä suorana. Natasha kokosi hevosta aavistuksen, sillä ruuna yritti kovin venyttää askeltaan huomaamattomasti pidemmäksi. He ylittivät tukin epäröimättä sen enempää, sillä ilmeisesti Rhatan oli todennut sen vaarattomaksi ja mukavaksi hypättäväksi. Tyttö jäi kevyeen istuntaan ja kannusti hevosensa neliin niityn pitkällä suoralla. Rhatan venytti vaivattomasti askeltaan korvat hörössä. Suoran lähestyessä loppuaan, Natasha istui syvälle estesatulaan ja pidätti hevosta harjoituslaukan kautta raville, joka liikkui enemmän ylös kuin eteen Rhatanin tanssahdellessa innoissaan korkein askelin.
"Voin ottaa videota, jos haluat hypätä Blakella tukkia?" Tyttö ehdotti kysyvästi tuotuaan innokkaan hevosensa lähemmäs ponia.

Myös Bailey oli kääntänyt Blaken loivasti jonkintapaiselle ympyrälle. Blake tiputti pompottavaan raviinsa ja Bailey korjasi tasapainoaan hieman valuessaan oikealle askelluksessa. Poni reagoi painonvaihtumiseen herkkänä ja siirtyi myöskin oikeaan korvat luimussa. Tytöstä oli jotenkin todella sympaattista, että niin pahansuovalta vaikuttava ruuna välitti hänestä niin paljon. Bailey hymyili leveästi uuden ystävänsä innostukselle, vaikka oli tiennyt toisen pitävän tällaisesta - kukapa ei pitäisi! Hän antoi toisten mennä edeltä, vaikkei Blake siitä pitänytkään ja kannusti ruunan laukalle, joka voimistui ennen tukkia voimakkain askelein, jotka jytisivät kovaan multaan kumeasti. Blake hyppäsi tällä kertaa lähempää mutta silti taitavasti kuten aina. Laskeuduttuaan hypystä Bailey katseli ihanan näköistä vaaleaa Rhatania edessäpäin. Se oli kyllä nätti ilmestys astellessaan noin koreana. Saavutettuaan toiset hän hidasti ponin ja toinen pysähtyi laskien päänsä maahan ja haistellen maata tyytyväisenä. "Joo! Se olisi kiva!" Bailey vastasi Natashalle. "Ja sano jos säkin haluat, että videoin teitä!"

Siro ruuna nyökkäili päällään ja korskui innoissaan. Natasha silitteli vaaleaa kaulaa rauhoitellakseen hevostaan, joka tuntui polkevan paikoillaankin kuin lentoon lähdössä. Hän ei muistanut, koska Rhatan oli viimeksi innostunut näin kovin. Tokihan se kuumui kentällä ja yritti aina kiihdyttää vauhtiaan, mutta harvoin hevonen innostui tanssahtelemaan kuten nyt. Kai maastossa oli omaa hohtoaan.
"Ei tarvitse", tyttö vakuutti nopeasti. Hän ei ehkä haluaisi videota muistuttamaan siitä, miten hän oli antanut hevosensa riehua miten sattuu. Tyttö hymyili leveästi Baileylle. "Mutta otan mielelläni teistä videota, jos Rhatan vain pysyy käsissä." Rhatan ei rauhoittunut hetken yrityksistä huolimatta, joten Natasha laskeutui tottuneesti ruunansa selästä. Hän tarttui ohjiin ja talutti Rhatanin lähemmäs tukkia. Hevonen rauhoittui sen verran, ettei temponut ohjia tytön kädestä, minkä vuoksi Natasha uskalsikin kaivaa kameran taskustaan. Ei Rhatan lähtisi häntä mihinkään repimään, joten tästä olisi hyvä kuvata.
"Tulkaa vaan, otan videolle!" Hän huikkasi naurua äänessään ja suuntasi kameran kaksikkoon.

Bailey nauroi Rhatanin puhtaalle innostukselle, "Toinen on ihan fiiliksissä." Hän ja Blakekin olivat, mikään ei ollut rentoa lauantairatsastusta parempaa - vaikka rento olikin tietenkin suhteellinen käsitys. Jollekin muulle se olisi ehkä ollut tunnin kävelymaasto mutta Baileylle se tarkoitti sitä, että hän sai itse valita mitä teki ja useimmiten pelleili poninsa kanssa muualla kuin kentällä tai maneesissa.
Kun Rhatan ja Natasha olivat kävelleet lähemmäs tukkia Bailey herätti tauolle karanneen Blaken. Kun poni tajusi pääsevänsä jälleen tukille se innostui varsin nopealla tahdilla ja otti hieman omatoimisesti laukalle. Baileyn keskittynyt ilme vaihtui kuitenkin iloksi, kun ruuna otti kuullakseen ainakin yhden hieman rujon pidätteen ennen puunrunkoa. Välillä oli vaikeaa saada ruuna tajuamaan, ettei se saanut hypätä yksinään. Hyppy tuli ja he menivät yli tasaisesti, hypyn jälkeen ruuna heitteli päätään innoissaan ja ryösti tahdikkaammalle laukalle. "Tullaan uudestaan", Bailey hihkaisi onnessaan ja kaarsi Blakea ympyränkaarta pitkin takaisin puulle. Tällä kertaa he voisivat vaikka tehdä jotain erikoisempaakin, videota varten. Blaken tullessa puulle Bailey varmisti, että Natasha kuvasi ja hypyssä päästi kädet ponin kaulanarusta ja pelleilevä, vino hymy kasvoillaan näytti peukkua kameralle. Hänen tasapainonsa pysyi heidän laskeutuessaan ja hän nappasi kaulanarusta pidättäen Blaken raviin, nyt paljon venyväämpään. Isoin ja komein askelein ravaava ruuna ohjautui toisen kaksikon luo ja pysähtyi ponin pärskiessä tyytyväisenä. "Tadaa!" hän sanoi ja nauroi.

"Niin on", Natasha naurahti vastaukseksi. Hän painoi nauhoitusnappia ja seurasi vakaalla kädellä poniratsukon menoa. Hän kuvasi molemmat hypyt huolellisesti, vaikka jälkimmäinen saikin hänet huokaisemaan ihastuneena. Osaisipa hänkin. Tuo oli sellaista taitoa, jolla voitettiin kansallisia luokkia. Hän ei ikinä pysyisi Rhatanin pehmeässä hypyssä mukana ilman satulaa, puhumattakaan siitä että ohjaisi hevostaan ilman suitsia. Jos hänellä ei olisi ollut kameraa käsissään, olisi hän taputtanut toiselle. Nyt hän tyytyi vain kuvaamaan, joskin lopetti sen kun poni pysähtyi pärskien.
"Vau", hän hihkaisi silmät innosta hohtaen. Tuo jos mikä oli elämää! "Upeaa", hän iloitsi naurua äänessään.
"Mutta olet kyllä vähän hullu, kun harrastat moisia", hän lisäsi naurahtaen pehmeästi.

Bailey kiepsautti jalkansa pysähtyneen Blaken kaulan yli ja istahti sivuttain ponin selkään. Ruuna luimi hieman mutta tyytyi sitten katselemaan ympärilleen, menkööt omistajatyttönen tällä kertaa - seuraavalla kerralla ruuna voisi pukata toisen kumoon multaan. "Se on", Bailey vastasi tyytyväisenä hymyillen ja rapsutteli ponin pilkkukaulaa. "Voi kuule", Bailey nauroi pilke silmäkulmassaan. "Eihän tämä vielä mitään - et ole nähnyt puoliakaan! Haluatko nähdä kun hyppään tuon Blaken kanssa väärinpäin... tai vaikka kamera toisessa kädessä?" Ensimmäisen ehdotuksen hän heitti vitsillä mutta toisen hän voisi suorittaakin - ei olisi ensimmäinen kerta. Oli hän väärin päinkin hypännyt muttei tällä kertaa ehkä näin isoa.

Natasha nauroi Baileyn puheille. Vai ei tämä ollut vielä yhtään mitään? Järkyttävää. Toinen oli todellakin sekaisin.
"Olet ihan hullu!" Hän puuskahti nauraen. Bailey oli todellakin sekaisin. Hypätä nyt ilman satulaa ja suitsia kameran kanssa. Tai väärinpäin! Sekopäistä. Todella, todella sekopäistä. Hän ei ikinä uskaltaisi, sillä Rhatan lähtisi auttamatta käsistä ja hän putoaisi ja murtaisi niskansa tai jotakin muuta yhtä hienoa. Tyttö heilautti itsensä takaisin Rhatanin selkään yllättävän notkeasti ylipainostaan huolimatta. Jos hän jotakin osasi niin hevosen selkään nousemisen. Muusta hän ei ollut niin varma. Joskus tuntui, ettei hän osannut edes nostaa laukkaa oikein.
"Eikö sulle ole ikinä sattunut mitään?"

Bailey nauroi niin, että meinasi tipahtaa Blaken lavealta selältä ja omistajan hytkyntä selässä sai Blaken osoittamaan mieltään pienellä steppaamisella. "Enkä ole", hän väitti kovaan ääneen naurun lomasta. Hitaasti mutta varmasti hän rauhoittui ja leyhytteli kädellään kasvojaan, joiden hymylihaksia sattui. Tyttö vastasi Natashan vakavempaan kysymykseen syvään huokaisten, tosin yhä hymyillen: "No on joo...mutta suurimmaksi osaksi kisoissa tai maastaritreeneillä - ei vapaa-ajalla. Multa on murtunut vasen ranne kerran jaa mennyt vasen polvi sijoiltaan. Ja oon mä tippunut kerran puuta päin ja mulle tuli aivotärähdys. Mutta tosi lievä. Ihan hengissä vieläkin!" Baileylle sattumukset olivat ihan arkipäivää, eihän hänen kisalajinsa mitenkään turvallista ollutkaan. "Ja tuollasethan kuuluu ratsastukseen, hyväksi ratsastajaksi voi tulla vaan tippumalla silloin tällön", hän vinkkasi hymyillen.

Natasha pudisteli päätään. Niin, tottahan se oli, että hevosten kanssa sattui ja tapahtui, mutta hän ei ymmärtänyt, miten toiselle oli tapahtunut vain noin vähän, kun mokoma puuhasi ihan mitä sattuu. Hän yritti aina tehdä kaiken oppikirjamaisesti, ei ottanut turhia riskejä ja varmisteli asiat kymmeneen kertaan, ja silti hän päätyi maneesin hiekkaan turhan usein.
"Niinhän se on. Putoilin aluksi Rhatanilta yhtenään. Se oli niin erilainen kuin Grusha", tyttö kertoi päätään pudistellen. Pieni poni oli ollut jääräpäinen mutta luotettava, varmajalkainen tapaus. Rhatan oli herkkä ja levoton. "Se pelkää edelleen pimeää ja kahisevia asioita ja ties mitä. Kisoissakin se jäi tuijottamaan maneesin varjoja niin että meinasi törmätä esteeseen", hän huokaisi. Hevonen oli kerrassaan ihana, mutta välillä sen levoton mieli teki tepposet heille molemmille. Alkuaikoina hän ei ollut osannut varautua moisiin puuhiin, mutta nykyään hän tiesi, mitä hevonen säikkyi ja miten. Se auttoi pysymään tiiviisti satulassa.
"Mutta onneksi se ei enää säiky niin paljoa ja minäkin tiedän, mitä se pelkää, niin osaan pysyä valppaana."

Bailey oli opetellut arvioimaan riskejä mutta unohti usein pysyä kylmäpäisenä kisatilanteissa (tai treeneissä, joissa porukan kesken oltiin kilpailuhenkisiä muutoinkin). Silloin sattui silloin tällöin tapaturmia mutta Blake oli kuitenkin useimmiten pelastava henki, eikä mitään pahempaa todellakaan ollut sattunut heille. Oli ruunakin muutaman kerran venäyttänyt lihaksiaan mutta vetreytynyt hoitojen ansiosta takaisin kisakuntoon. "Olen minäkin tippunut vaikka kuinka monta kertaa mutta koskaan ei vain ole käynyt mitään pahaa. Blake on niin luotettava, ettei se anna mun tippua paitsi joskus huvikseen..." niin, ei antanut todellakaan tytön tippua. Ruunalla oli varsin kiero huumorintaju ja se olisi nytkin voinut pukata tytön alas viihdykkeekseen (ja vetäistä sitten pukkipierulaukat pitkin nummea). "Blake on liiankin peloton", Bailey selitti ja irvisti. "Sovitaan yhteen, kun tehdään niin tyhmänrohkeita juttuja." Tottakai Bailey tiesi temppujensa vaarapuolet, hän oli nähnyt miten pahasti niissä pystyi käydä, sillä oli todistanut ystävänsä ja hänen hevosensa kuperkeikan maastossa. Hän ei kuitenkaan tehnyt koskaan sen jälkeen samaa virhettä, kuin ystävänsä silloin, ettei tarkistanut hypyn jälkeistä pohjaa. "Mitäs haluaisit seuraavaksi tehdä?" hän kysyi Natashalta - hänellä itsellään oli kyllä ehdotuksia, jos tyttö ei mitään keksisi.

Luotettavuutta hevoselta vaadittiinkin, jos sen kanssa lähti maastoon ilman varusteita ja hyppi esteitä. Hän ei uskaltaisi tehdä moista Rhatanin kanssa, sillä satulan ja suitsienkin kanssa ruuna oli onnistunut jättämään hänet keskelle pöpelikköä useammankin kerran. Nyt hän sentään saattoi mielestään pitää hevosensa helpommin käsissään, vaikka totuus olikin, että perlino akhaltekruuna pääsisi hänestä koska tahansa eroon jos vain haluaisi.
"Hyvä että sovitte. Se on tärkeää kilpailuissa", tyttö nyökkäili. Hän sopi monen ammattilaisen mielestä Rhatanin kanssa yhteen, mistä todisteena oli stipendi Rosings Parkiin, mutta aina hän ei ollut täysin vakuuttunut siitä. Helpompi hevonen olisi varmasti vienyt hänet kansalliselle tasolle nopeammin. Olisiko se ollut yhtä palkitsevaa? Tuskinpa. Rhatanin kanssa hän oppi joka päivä enemmän kuin uskalsi unelmoidakaan, erityisesti silloin kun kaikki meni päin mäntyä.
"En tiedä", Natasha myönsi. Hänelle tämmöinen puuhastelu oli täysin uutta ja ihmeellistä. Hänen lauantaiset vapaat maastolenkkinsä sujuivat yleensä rennossa ravissa ja pitkissä käyntipätkissä, kun he lähtivät tutkimaan Rosings Parkin mittavia maalaismaisemia.

Bailey nyökkäsi määrätietoisena Natashan kommenttiin - siltä hänestäkin tuntui. Asian saattoi huomata jo pelkästään siitä, että poniruuna suojeli häntä, eikä suostunut seurustelemaan kenenkään muun kanssa. Se näytti nyrpeää naamaa jopa hänen äidilleen. Viidessä vuodessa ehti tutustua näinkin monimutkaiseen persoonaan aika hyvin. "Se on kyllä."
"No lähdettäisiinkö vaikka tonne metsään? Luuletko, että Rhatan pitäisi siitä vai säikkyisikö se vain? Siellä on kivoja pikkureittejä ja nätti jokikin", tyttö kertoi. Sielläkin he olivat käyneet muutamaan otteeseen aiemmin. "Voin ottaa sen kameran nyt muutes", Bailey sanoi ja päätti, että voisi kuvata pätkiä Blaken selästä itsekin. Hän heilautti jalkansa takaisin ponin toiselle puolelle ja kannusti vastahakoisen ruunan lähemmäs, jotta voisi ottaa kameran ja sulloa sen takin taskuun.

Natasha vilkaisi metsän suuntaan. Tänään ei ollut kovin tuulinen päivä, joten varjot pysyisivät paikoillaan. Eiköhän Rhatan selviäisi hengissä moisesta reissusta.
"Kyllä se varmasti pitäisi siitä. Vettä se vihaa, joten joen yli pitää joko voida hypätä tai sitten kiertää", tyttö kertoi. Rhatan ei tosiaankaan laskisi jalkaansa jokeen, kun tallin pihalla pienikin vesilätäkkö sai ruunan kiertämään kaukaa. Mokomakin pikkuprinsessa, joka ei voinut sotkea kavioitaan.
"Ole hyvä", Natasha lausahti ojentaen pienen videokameran ponin selässä keikkuvalle uudelle tuttavuudelleen. Rhatan seisoi onneksi paikoillaan eikä säheltänyt omiaan, joten vaihto onnistui näppärästi. Hän keräsi ruskeita nahkaohjia paremmin otteeseensa ja kannusti Rhatanin liikkeelle.

"Hienoa! Siellä on tosi kiva maastoilla", blondi vakuutteli ja huiskaisi paksun lettinsä selältä eteen. "Ja muistaakseni sen yli pääsee ihan hyvin", hän lisäsi vielä. "Blake on maastossa ihan elementissään, se menisi mistä pöheiköstä vaan", hän sanoi hymyillen ja nyppi ruunan hopeista harjaa pyytäessään sen liikkeelle otettuaan kameran Natashalta. Ruuna lähti kuuliaisesti käynnissä ja ymmärsi nyt olevan rentoiluhetki. Laukkailun aika koittaisi kuitenkin taas joskus. Koska Blake oli niin nätisti Bailey uskaltautui kuvaamaan samantien ja sujautti kameran käteensä ja painoi punaista nappulaa. "Hei kaikki ihanat tilaajani, Bailey ja Blake täällä jälleen", tyttö aloitti pirteällä äänellä ja kuvasi ruunan liikuskelevia korvia. Hän vilkaisi Natashaan ja Rhataniin hymyillen ja jatkoi, "Tänä ihanana lauantaina meillä on erityisvieraita - Natasha ja Rhatan!" Tyttö vänkäsi kameran niin päin, että kuvasi itseään ja vierellään kävelevää toista ratsukkoa hetken ja päästi kaulanarusta vilkuttaakseen kameralle. Nauraen hän siirtyi kuvaamaan niittyä. "Äsken me hypittiin niityn tukkia ja nyt me mennään yhdessä tutkimaan metsäpolkuja. Siitä tulee mahtavaaaa!" Sitten hän vei kameran niin, että sai kuvaa Blaken luimistelevasta päästä ja nauroi hieman lisää, sulkien kameran sitten.

"Okei, eiköhän se sitten onnistu", Natasha vastasi nyökytellen kypärän peittämää päätään. Niin kauan kuin Rhatan ei joutuisi kastelemaan kallisarvoisia kavioitaan, he pärjäisivät kyllä.
"Rhatankin rakastaa maastoilua, tosin sen mieleen on enemmän tasaiset, pehmeät pohjat, joilla se voi liikkua vaivattomasti ravissa", tyttö kertoi hymyillen. "Mutta sillä on mieletön tasapaino, se ei ole kertaakaan kompuroinut maastossa", hän lisäsi ylpeyttä äänessään. Rhatan oli loistava maastokaveri silloin kun ei säikkynyt varjoja, muovipusseja ja vesilätäköitä. Valitettavan usein hevonen jännittyi turhista syistä kesken lenkin, eikä kumpikaan nauttinut retkistä enää sen jälkeen. Natasha ohjasi Rhatanin liikkeelle pitäen ruunan tarkoin Blaken ulottumattomissa. Hän ei haluaisi ponin hampaita tai kavioita siron ruunansa kylkeen. Tytöllä kesti hetki tajuta, mitä Bailey teki. Hän yritti hymyillä mahdollisimman reippaasti kameralle, mutta tyttö tiesi itsekin, että näytti jännittyneeltä kuin peura ajovaloissa. Hän ei pitänyt kameroista, ei silloin, kun ne kuvasivat häntä. Kisoissa hän unohti epämukavuutensa, kun keskittyi tekemään täydellisen suorituksen.

"No siellä sitä ketteryyttä tarvitseekin, osa poluista menee aika jyrkästikin... mutta maisemat on ihania", Bailey kertoi lopetettuaan kuvauksen ja survottuaan kameran taskuunsa. Kädet eivät jaksaneet tarttua kaulanaruun, joka oli juuri nyt täysin turha. Ruuna oli yhtä rento kuin hyvän kisasuorituksen jälkeen ja kulki katsellen leppoisasti maisemia, eikä niinkään ruunaystävää sivulla. Baileystä oli kuitenkin hyvä, että Natasha säilytti turvaetäisyyden. Tyttö hiljeni hetkeksi ja tuudittautui ison, keinuvan käynnin askeleeseen. Kun he tulivat hiekkatien reunamille Bailey herätti Blaken, pyysi sen laiskaan raviin ja hyppäsi ojan yli yhtä laiskasti. "Hyvälle reitille pääsee ihan tästä läheltä, se haarautuu varmaan viiteen eri suuntaan joista osalla ei kannata kulkea kahdestaan mutta muut on hyviä reittejä", Bailey selitti ja katseli edessä nousevaa metsää.

"Oi, kuulostaa makealta", tyttö totesi hymyillen. Hän silitteli ruunansa helmenhohtoista kaulaa pehmein sormin. Rhatan liikkui rennosti käynnissä eikä jäänyt kuuntelemaan tai katselemaan mitään, mikä oli ehdottomasti positiivista. Silloin tällöin ruuna tuntui pelkäävän omaa varjoaansakin, mutta tänään ei ollut yksi niistä päivistä. Ehkä Blaken seura rauhoitti levotonta hevosta. Jos ruunatoveri ei säikkynyt mitään, ei Rhatanillakaan ollut syytä hypätä kuuhun. Natasha kannusti hevosen raviin, mutta Rhatan siirtyi laukalle askelta ennen ponnistusta. Ruuna ei vain yksinkertaisesti tuntenut puolihuolimattoman hypyn käsitettä, vaan halusi aina hypätä kunnolla. Laiskoja hyppyjä Rhatanilla ei juurikaan ollut, mikä tarkoitti sitä, että maastossakin piti varautua kunnon hyppyihin kun ylitettiin pieniä ojia. Ruuna pärskähti pidätteestä, mutta pudotti vauhtiaan eikä innostunut laukkailemaan hypyn jälkeen pidemmälle.
"Olet ehtinyt tutustua niihin selkeästi hyvin", Natasha totesi ihaillen. Hän tunsi ainoastaan nummet ja niillä mutkittelevat loputtomat ratsastuspolut, olkoonkin etteivät he yleensä seuranneet polkuja Rhatanin kanssa. He ravailivat ylös ja alas nummien mäkiä välittämättä reiteistä. Kyllä takaisin aina löysi, kun vilkaisi kännykän karttaa.

Bailey katseli kun Rhatan hyppäsi niin nätisti ojan ja ajatteli Blaken varmasti näyttävän lyllertävältä pallerolta toiseen verraten. Mitäköhän tapahtuisi tulevaisuudessa, eihän hän kai voisi ratsastaa Blakellakaan ikuisuuksia, sillä hän kasvaisi sille liian pitkäksi tai joutuisi lopettamaan viimeistään ruunan tullessa eläkeikään. Tyttö ei halunnut ajatella asiaa, sysäsi sen vain pois ja katseli vierelle saapunutta Rhatania. Blaken korvat menivät kuin nappia painamalla hieman luimuun ja se olisi pureskellut kuolaintaan, jos olisi sellaiset päässä nyt kulkenut. Ruuna antoi Rhatanin kuitenkin olla ja tyytyi kulkemaan turpa maassa hetken. "No... ei me nyt kovin hyvin. En ole yksin uskaltanut kovin syvälle metsään..." Ajatus siitä, että saattaisi eksyä metsään totaalisesti ja yksin ei ollut viehättänyt Baileytä aikaisempina kertoina ja siksi he olivat kääntyneet takaisinpäin tai löytäneet oikoreitin päähiekkatielle. Risteys samaiselle päähiekkatielle tuli ja Bailey käänsi pohkeellaan Blaken oikealle, mistä he olivat tulleet. "Reitti lähtee jostain täältä", Bailey selitti ja katseli pohdiskellen vasemmanpuolista metikköä. "Tuossa!" hän hihkaisi ja näytti kädellään polkua, joka lähti nousemaan metsän suuntaan. Se oli kahden hevosen levyinen mutta kapeni myöhemmin. Bailey ohjasi reippailevasti askeltavan Blaken, joka myös katseli maisemia nyt tarkemmin, reitille. Polun molemmin puolin oli huollettu sekametsä, joiden puut kasvoivat harvassa ja näkyvyys oli todella hyvä.

Natashan mielestä Blake näytti upealta. Poni ja tuota ratsastava tyttö olivat kuin yksi ja sama henkilö. Hän tunsi joskus ymmärtävänsä Rhatania täysin, olevansa yhtä hevosensa kanssa, mutta ne hetket menivät nopeasti ohi. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka Bailey olisi aina yhtä poninsa kanssa.
"Minä liikun lähinnä nummilla kanssa Rhatanin", tyttö totesi silittäen rauhallisesti liikkuvan ruunan kaulaa jälleen kerran. Hän tiesi, miten helpolla hevonen saattoi hermostua, joten helpoimmalla pääsi kun helli hevosta nyt, kun se oli vielä rauhallinen. Hän toivoi, että jonakin päivänä Rhatan lopettaisi kaikesta hermoilun, mutta se tuskin tapahtuisi nyt tai ylihuomenna.
"Näyttää kivalta", Natasha julisti tuomionsa ja käänsi Rhatanin polulle Blaken rinnalle. Ruuna kohotti hetkeksi päätään ja katseli jonnekin puiden lomaan, mutta muutama venäjäksi supistu lause sai valppaat korvat kääntymään takaisin ratsastajan puoleen. Harva sekametsä ei saanut ruunaa sekoilemaan, onneksi. Synkemmät, tiheämmät metsät saivat hevosen hermostumaan pahemmin.

He olivat edenneet yhteistyössään harppauksin viime vuosien aikana. Blake oli poni, jonka kunnioitus täytyi ansaita eikä se ollut helppoa (tai nopeaa) mutta sen ansaittuaan sitä ei hevillä menetetty. "Me mennään vähän missä sattuu", Bailey myönsi hymyillen ja katseli polun pohjaa. Jonkun verran kivinen mutta ihan kuljettava, jos hevosen jalat ja kaviot olivat kunnossa. Polku nousi hieman ja Blake asteli kuin mikäkin vuoristovuohi ylöspäin väistellen muutamia juuria. "Niin näyttää, tän mäen toisella puolella se haarautuu, kahdelle vasemmanpuolimmaiselle reitille ei ehkä kannata lähteä mutta muutoin sillä ei ole niin väliä", tyttö muisteli. Kun Rhatan valpastui myös Blake katseli samaan suuntaan mutta luopui turhasta hätäilystä nopeasti. Polku lähti pian viettämään hieman alaspäin kaartuen oikealle ja Bailey nojasi tottuneesti taaksepäin pilkkuponin keikkuessa polkua pitkin. Lintu lauloi jossakin puussa todella nättiä säveltä.

Natasha nyökkäili toisen puheelle. Hän oli ehkä turhankin rutiiniensa orja, mitä maastolenkkeihin tuli. Lauantain vapaapäivät menivät kerrasta toiseen pitkillä vaelluksilla nummilla ja viikolla tehdyt kevyet puolen tunnin kävelyt yleensä suuntautuivat metsiin ja mäkiin, joissa Rhatan pääsi todella kehittämään tasapainoaan. Hän oli huomannut jo kauan sitten, että ruunalle teki hyvää päästä aamupäivisin kävelemään maastoon. Hevonen oli rauhallisempi valmennuksissa iltapäivisin, kun se oli jo kerran päässyt liikkeelle ja verryttelemään lihaksiaan edellisen päivän valmennuksen jäljiltä.
"Okei, näytä vaan tietä niin tullaan mukana", tyttö vakuutti nyökytellen. Hän ei lähtisi omille teilleen kun ei seutua tuntenut, joten Bailey saisi valita mieleisensä polun. Hän nojasi tottuneesti estesatulassa taaemmas, kun ruuna laskeutui pehmeästi mäkeä alas. Rhatan oli kerrassaan ihana maastoratsu pehmeiden, joustavien liikkeidensä ja vankkumattoman tasapainonsa kanssa. Vielä kun ruuna rauhoittuisi, eikä säikkyisi kaikkea mahdollista, olisi hevonen jokaisen maastoratsastajan unelma.
"Ihana kun on viikonloppu", Natasha henkäisi. Kouluhommat painoivat päälle, mutta hän uskoi selviytyvänsä niistä illan aikana. Huomisen hän viettäisi jälleen tallilla ja maanantaina pitäisikin jo palauttaa tehtävät opettajille. "Ei ole koulua, niin ehtii tehdä muutakin päivän aikana."

"Joo", Bailey tokaisi Natashalle ja ohjasi Blaken edelle, se olisi tyytyväisempi näin, vaikka olisikin valmis puolustamaan henkilökohtaista tilaansa taaksepäinkin. Taakse jäänyt Rhatan oli nyt kuitenkin pienempi huoli, sillä ruunasta tuli selvä retken johtaja. Laskeuduttuaan polkua pitkin viiteen pienempään polkuun haarautuva risteys siinsi edessäpäin. Bailey päätti pikaisesti, että he voisivat mennä neljättä polkua pitkin. Se veisi heidät joen viertä pitkin, mutta heidän ei välttämättä tarvitsisi ylittää sitä. Reitti veisi heidät myös tytön muistaakseen toiselle polulle, jota pitkin he pääsisivät lähelle Rosingsia ja siten helposti kotio. Toivottavasti hän nyt vain muisti oikein, eikä johdattaisi heitä harhaan. "Niimpä", Bailey myhisi myöskin. "Lauantait ovat ainoita päiviä, jolloin ehdin tekemään jotain omatoimista. Arki-iltaisin ei ehdi, eikä sunnuntaisinkaan. Mulla on silloin aina laulutunnit ja niissä menee aina niin pitkään. Mun lauluopettaja on tosi yli-innokas eikä päästä mua lähtemään tunnin jälkeen..."

Rhatan rentoutui aina, kun ei joutunut menemään ensimmäisenä. Ruuna tallusti tyytyväisenä ponin perässä, joskin Natasha piti siron hevosensa turvallisen välimatkan päässä pilkullisen ponin takaosasta. Hän ei halunnut Blaken potkaisevan Rhatania ja pudottavan ratsastajaansa. Se olisi kovin ikävä päätös maastolenkille, josta oli ehdottomasti muotoutumassa paras lenkki Rosings Parkista. Aiemmalla tallilla hänellä oli ollut muutamakin kaveri, joiden kanssa lähteä maastoon, mutta Rosings Parkista hän ei vielä tuntenut oikein ketään. Amanda ei ollut ollut kovin innokas tutustumaan, joten hän oli jättänyt hauskanväristä täysiveristä ratsastavan tytön omiin oloihinsa.
"Mulla menee kaikki aika läksyjen ja valmennusten kanssa", Natasha tunnusti. "Mutta laulutunnit kuulostaa hauskoilta", hän lisäsi pienen hymyn kera. Olisipa hänelläkin ollut aikaa tehdä jotakin muuta kuin ratsastaa ja käydä koulua, vaan ei. Kaikki aika meni Rhataniin ja englannin esseisiin.

"Niin minullakin arkena", Bailey mutristeli. "Ne on yleensä ihan hauskoja", tyttö kertoi. Kun taas joskus opettaja hölötti koko tunnin omiaan ja intoili nuoteista ja uusista lauluista, puhumattakaan veljestään, josta tulisi vielä joku päivä seuraava Michael Jackson. Bailey vilkaisi toisia olkansa yli mutta joutui sitten kääntymään kun Blake kompastui johonkin kiveen (harva se päivä) ja hän horjahti ponin mukana pienesti. Tyttö joutui kokoajan tarkkailemaan polkua ja maastoa, jottei hukkaisi heitä metsään - hän ei vieläkään ollut täysin siitä olivatko he oikealla reitillä. Ehkä kohta tihentyneessä metsässä näkyisi jokin maamerkki, josta hän tunnistaisi oikean reitin.
"En ole muutes nähnyt sua meillä koulussa, mitä koulua käyt?" Bailey kysäisi ja tajusi sitten, ettei edes tiennyt minkä ikäinen Natasha oli. Hän vilkaisi olkansa yli jälleen ja katsoi hetken tyttöä tutkivasti. Ei hän ottanut selvää muttei toinen voisi häntä paljoa vanhempi olla kuitenkaan. "Tai siis minkä ikäinen edes olet?"

"Hyvä niin", tyttö vastasi nyökäten hymy huulillaan. Joinakin päivinä hän kaipasi harrastuksia, joihin ei sisältynyt suorittamista, vaan oliko sellaisia edes olemassa? Hän oli niin kilpailuhenkinen, että tuntui hetimmiten tekevän kaikista mielenkiinnonkohteistaan suorituksia, joita arvioitiin, joissa piti parantaa ja olla ainakin parempi kuin puolet muista. Se ehkä antoi hänelle mahdollisuuksia kohota korkeammalle kilparatsastuksen parissa, vaan noin muuten se ei tosiaankaan tuonut rauhaa ja rakkautta elämään.
"Opiskelen Newcastle Sixth Form Collegessa", tyttö vastasi nielaisten. Hän toivoi aina, ettei kohtaisi yhtäkään koulukaveriaan koulun seinien ulkopuolella. Omat luokkalaiset eivät tuntuneet muuta tekevän kuin naureskelevan hänen typerille virheilleen. Oliko siis ihmekään, jos hän yritti vältellä luokassa puhumista mahdollisimman paljon? "Ensimmäistä vuotta", hän koki pakolliseksi täsmentää, vaikka eiköhän se käynyt ilmi kielitaidostakin. Jos hän olisi opiskellut täällä pidempään, osaisi hän varmasti enemmän, mutta koti oli ollut Venäjällä ennen vuoden 2014 alkua.
"Olen kuusitoista. Tai no, täytän seitsemäntoista toukokuussa", hän vastasi nielaisten. Seitsemäntoista kuulosti jo kovin vanhalta. Hän ei halunnut olla vanha, kun ei ollut saanut vielä elämällään mitään aikaan.

"Ai okei!" Bailey hihkaisi toiselle hymyillen. Eihän vuosi ollut vielä mitään, hän olisi voinut kuvitella Natashan vanhemmaksikin. "Mä olen tän vuoden elokuussa kuustoista. Käyn Queen Elizabeth High Schoolia, Hexhamissa. Asun siinä koulun lähellä", tyttö luetteli ja kiemurteli hevosen kanssa mutkikasta, kaventunutta polkua. Sitä verhosi monet juuret mutta Blake koikkelehti niiden väleistä ketterästi. Baileystä oli mahtavaa vanheta. 15-vuotias kuulosti kakaralta mutta 16-vuotias jo teiniltä. Hän ei kokenut itseään enää lapseksi, ainakaan halunnut.
"Haa! Ollaan oikealla reitillä", hän huudahti ja osoitti isoa kiveä edessäpäin. Hän muisti sen aikaisemmalta retkeltä. "Noniin, nyt voi rentoutua ja seurata tätä reittiä vain niin kaikki on hyvin", hän keskusteli itsekseen.

"Okei", Natasha vastasi. Hän ei voinut väittää tietävänsä toisen koulua. Hän tiesi ainoastaan muutaman koulun Newcastlesta, ja nekin lähinnä muiden puheiden perusteella. Hän ei tiennyt Hexhamista oikeastaan mitään. Äiti oli vienyt hänet muutaman kerran suosittuun pihviravintolaan, kun he olivat olleet muutenkin Hexhamin suunnalla, mutta ei häneltä riittänyt aikaa toiseen kaupunkiin tutustumiseen.
"Hyvä", hän naurahti helpottuneena. Natasha ei tiennyt, miten olisi löytänyt täältä kotiin, joten hyvä että Bailey tiesi, missä he olivat. Hän hymyili selvitellen Rhatanin ohutta harjaa. Ruuna kulki ponin perässä vain aavistuksen jännittyneenä. Se oli selkeää edistystä aiempaan, sillä tiheä metsä ei tosiaankaan kuulunut Rhatanin suosikkeihin. Metsä oli aivan liian pimeä ruunan makuun, vaan toisaalta niin olivat monet muutkin kulkureitit.
"Miten aloit ratsastaa Blakea noin?" Tyttö päätti kysäistä. Hänelle ei olisi koskaan tullut mieleenkään ratsastaa ilman varusteita. Hän oli mennyt muutaman kerran ilman satulaa, eikä yksikään kerta ollut ollut kovinkaan nautinnollinen. "Tai siis miksi", hän korjasi tajuttuaan, ettei kysymys ehkä ollut kovinkaan looginen väärän kysymyssanan takia.

Kyllä vain. Nyt Bailey muisti miten polut menivät täällä. Solisevan joen ääni varmisti ajatukset ja pian mutkitteleva pieni joki kulki heidän polkunsa viertä. Bailey katseli liikkuvaa vettä ja tahtoi jo kesän, että tulisi lämpimämpi ja voisi vaikka lähteä rannalle uimaan. Tai ulkomaille. "No siitä on jo monta vuotta. En oikein jaksanut aina vain treenata samalla tavalla, joten päätin kerran kokeilla millaista olisi mennä Blakella ilman satulaa. Se oli tosi vaikeaa, sillä silloin en vielä osannut istua Blaken ravissa. Se on vähän epätasainen. Päädyin ratsastamaan aika paljon ilman satulaa ja lopulta halusin kokeilla kuinka paljon voisin ottaa pois." Kertomuksen jälkeen tyttö kohautti olkiaan ja pörrötti ruunan hopeista harjaa. "Oon vieläkin sitä mieltä, että teidänkin pitäisi kokeilla joskus!" tyttö sanoi ja virnuili leveästi Natashalle. Natasha voisi vaikka kokeilla Blaken kanssa, jos ei uskaltaisi Rhatanin kanssa.

Rhatan korskui suorastaan kiukkuisena kun joki paljastui metsän lomasta. Ruuna otti sivuaskelia ja tanssahteli epätasaisessa maastossa vailla pienintäkään kompastumisen vaaraa kauemmas virtaavasta vedestä. Natasha supatti venäjäksi ratsulleen, jonka inho vettä kohtaan olisi ollut huvittavaa, ellei se olisi tehnyt jokapäiväisestä elämästä hankala. Hän ei edes halunnut kuvitella pesuhetkiä, sillä ruuna saattoi tunnetusti loikkia pystyyn ja potkia joka suuntaan saadessaan vettä päälleen. Hän oli ensitöikseen kieltänyt tallin henkilökuntaa pesemästä Rhatania, vaikka ruuna olisi aivan musta mudasta.
"Aika kivaa", hän totesi kuultuaan koko tarinan. Hän pudisteli päätään ehdotukselle ja naurahti huvittuneena. "Putoan ihan riittävän usein, vaikka minulla on satula tukena", hän päätyi sanomaan yrittäen edelleen rauhoitella hevostaan, jonka mielestä joki oli vähintäänkin maailman pahin mahdollinen asia rinnalle. Hän yritti taivuttaa hevosen päätä poispäin joesta, mutta Rhatan tuijotti jokea korvat luimussa ja tanssahteli pää korkealla. Ruuna näytti toki vaikuttavalta, vaan selässä ei ollut lainkaan niin mukavaa, kun hevonen otti yllättäviä sivuloikkia ja kolhi ratsastajansa jalkaa useamman kerran puiden runkoihin.
"Noh noh, käyttäydys nyt", hän mumisi englanniksi ja ratsasti voimakkaammin perlinoa hevostaan. Akhaltek viskoi päätään ja korskui edelleen, mutta ainakin hevonen pysyi juuri ja juuri tarkoitetulla reitillä.

"Voi Rhatan", Bailey huokaisi ja katseli kulmat kurtussa turhasta hätäilevää hevosta. Hän oli ajatellut, että joen vierellä olisi kiva ratsastaa mutta se oli ollut hänen mielipiteensä, ei toisten. "Olisi varmaan kannattanut mennä toista reittiä, onneksi tää haarautuu tuolla edessäpäin niin voidaan siirtyä kauemmaksi. Se ei taida todellakaan pitää vedestä?" Blakea vesi ei haitannut, se nautti uittamisesta (jota tuli tosin tehtyä liian harvoin) ja maastoratojen vesiesteistä. Olikohan mitään mihin ruuna ei sopeutuisi?

"Ei, tämä tekee sille ihan hyvää", Natasha vakuutti peläten hetken, että Bailey pitäisi häntä nyt typeränä ja sopimattomana maastoseurana vain koska hänen hevosensa ei pitänyt vedestä. "Ei, se ei tosiaankaan pidä siitä", tyttö huokaisi ja joutui napauttamaan pohkeellaan niin reippaasti ruunan kylkeä, että hevonen loikkasi eteenpäin pärskähtäen yllättyneenä. Natasha pysäytti ruunan hetkeksi ja kurkotti katkaisemaan puunoksan itselleen hetken raipaksi, jolla pitää huolta siitä, ettei hevonen täysin runnoisi hänen jalkojaan puita vasten tai muutoin loikkisi kuuhun.
"Rhatan ei suostu astumaan edes vesilätäkköihin ja se on ihan mahdoton pesukarsinassa", hän kertoi hevosestaan nyt kun saattoi hetken keskittyä puhumaan, kun ruuna liikkui tiiviisti pohkeiden välissä eteenpäin. "Se on aina ollut sellainen. En tiedä, onko sille nuorempana käynyt jotain veden kanssa vai miksi se on tällainen, mutta veden lähelle se ei suostu menemään ja vihaa sadetta ja pesuhetkiä."

"Voi parkaa", Bailey surkutteli ja uskoi kyllä Natashan pärjäävän hevosensa kanssa vaikka he kulkisivatkin joen vierellä hetken. Olihan niitäkin asioita, mistä Blake ei pitänyt... kuten, no. Ruuna ei pitänyt porkkanoista. Se nyt ei ollut sama asia mutta ainakin melkein. "Toivottavasti se oppii tuosta vähitellen pois, kun ei vedessä ole mitään pelättävää." Vesi vei tytön ajatukset jälleen ulkomaille. Hän muisteli, kuinka oli todella syvässä mutta kirkkaassa vedessä snorklannut viime vuonna, Espanjassa. Hän voisi ehdottaa äidille ja isälle, että he voisivat lähteä tänäkin vuonna etelään. "Tuosta jos käännyttäisiin oikeelle voitaisiin mennä vähän poispäin joesta?" hän ehdotti pysäyttäessään vaihteeksi rentoutuneen Blaken risteymän kohdalle. Ruunan valkoiset korvat katselivat tarkkaavaisena tyhjää risteyttä.

"Toivottavasti", Natasha vastasi, vaikkei enää uskonutkaan siihen. Ruuna antoi hänen pestä itsensä, mutta siihen se sitten jäikin. Hänenkään kanssaan hevosta ei saanut lähellekään vettä vapaaehtoisesti. "Mutta ei se pelkää, tai en ainakaan usko niin", tyttö totesi harteitaan kohauttaen. Rhatan pelkäsi varjoja, mutta vettä hän ei uskonut hevosen pelkäävän. "Se ei vain pidä siitä." Ruuna pärskähti ja viskoi jälleen siroa päätään nostaen etukavioitaan parikymmentä senttiä irti maasta jokaisen viskauksen mukana. Natasha ajoi hevosta jälleen eteen. He eivät jäisi pomppimaan takajaloilleen tähän kohtaan.
"Joo, se olisi kiva", hän myöntyi todettuaan, ettei ehkä kuitenkaan vapaaehtoisesti haluaisi vääntää kättä hevosen kanssa tästä asiasta. Levoton hevonen vain hermostuisi häneen ja heittäisi jorpakkoon voidakseen itse palata tallille.

"Niin", Bailey myötäili. Aivan mahdollista hänen mielestään. Hän ei tuntenut Rhatania mutta Natasha osasi varmasti arvioida asian. Blake luimisteli Rhatanin ahdistukselle ja huitoi häntäänsä sen tanssahteluille kärkkäänä. Kun tyttö hyväksyi hänen reittiehdotuksensa Bailey pyysi Blaken jälleen käyntiin ja antoi sen nuuskutella maata pienestä laskusta huolimatta. Kun Rhatan ei hengittänyt heidän niskaansa ruuna viitsi taas antaa olla. Pienen välipolun jälkeen hän käänsi ruunan vasemmalle ja he liittyivät hieman isommalle hiekkapolulle. Polun toisella puolella maa muuttui kallioksi ja vietti jyrkästi alaspäin. Puiden lomasta näki alempana niittyjä ja metsää. "Haluatko ottaa ravia ja laukkaa tässä?" Bailey kysyi tytöltä hymyillen ja pohti saisiko Rhatan nopeammassa tahdissa jonkun sätkyn äskeisen hälinän ansiosta.

Rhatan rauhottui heti, kun joki jäi taakse eikä vettä ollut näköpiirissä. Natasha silitteli helmenhohtoista kaulaa pieni hymy huulillaan. Vaikka hevonen osasi olla jännittynyt, levoton ja hermoheikko, ei hän olisi vaihtanut Rhatania mihinkään. Ruuna oli täydellinen hänelle, tai niin hän ainakin halusi uskoa, sillä hän ei halunnut luopua kauniista akhaltekistaan. Hevonen hyppäsi hyvin ja pelasti hänet usein kolauttelemasta puomeja, oli mukava hoidettava ja välitti hänestä - ainakin toivottavasti. Sen voimin hän jaksoi tappelut pesuhetkistä, pelottavat varjot ja suuret lastausoperaatiota, kahisevista muovipusseista puhumattakaan.
"Joo, kuulostaa hyvältä", hän vastasi nyökkäillen innoissaan. Rhatanille tekisi hyvää venyttää vielä vähän askeltaan, niin loppukin levottomuus poistuisi ruunan elimistöstä. Hän keräsi ohjia paremmin otteeseensa valmiina pyytämään ensin elastista, lennokasta ravia ja sen jälkeen laukkaa, jonka tahdin hän ainakin yrittäisi pitää rauhallisempana. Toki maastossa tuli aina laukattua nopeammin kuin kentällä, mutta voisi olla hyvä idea olla nelistämättä tässä vaiheessa lenkkiä. Päätyisivät vielä palaamaan tallille puuskuttavilla ratsuilla.

"Jes", Bailey sanoi ja pyysi Blaken raviin, joka ei lähtenyt käyntiin tikittävänä kuten kentällä. Se oli saanut vertyä nummella ja liiteli nyt eteenpäin tyytyväisenä. Bailey istui ravissa yhtä tyytyväisenä ja nautti helpottuneesta askeleesta, vaikka hänellä oli hyvä tasapaino tässä ravissa oli silti mukavampi istua. Mitenköhän sen saisi löytymään aina, joka treenikerta? Blaken innostuessa Bailey nappasi kaulanarusta molemmin käsin. Aluksi hän oli lepuuttanut oikeaa kättään reidellään. Nyt ruuna vaati kuitenkin pidättelyitä ja pienien joustavien puolipidätteiden saattelemina hän nosti ruunan laukalle. Ruuna lähti tuttuun tapaansa voimakkaasti ponnistaen laukalle ja kulki korvat innostuneesta höröstä sulavasti luimimiseen vaihtuen. Polku kulki hieman alamäkeen ja pian oikealla puolella näkisi isomman hiekkatien, jota pitkin he olivat saapuneet.

Natasha hymyili kannustaessaan Rhatanin raviin. Hevonen liiteli pehmein, joustavin askelin eteenpäin eikä aiemmasta levottomuudesta ollut tietoakaan. Rhatan hermostui nopeasti, mutta tyyntyi vielä nopeammin - ratsastajansa onneksi. Hän antoi ponin laukata hetken ennen kuin nosti rauhallisen, hallitun laukan suuremmalla hevosellaan. Muutaman askeleen jälkeen hän luotti riittämiin hevoseensa antaakseen ruunan pidentää askeltaan harjoituslaukalta huomattavan paljon rennompaan ja matkaavoittavampaan kolmitahtiseen askellajiin. Rhatan pärskähti ja viskoi siroa päätään pyytäessään lisää ohjaa, vaan tällä kertaa Natasha ei sitä tarjonnut. Ei ollut tarkoitus nelistää päättömästi alamäkeen, joten ruuna sai tyytyä reippaaseen laukkaansa. Hevosen helmenhohtoiset korvat olivat hörössä kun he laskeutuivat alemmas kohti hiekkatietä, joka heidät oli tänne tuonutkin.
"Prrr", Natasha parahti ääneen, kun Rhatan otti vauhdikkaan sivuloikan kaukana soivan autontorven takia. Ruuna heitteli päätään ja oli suistaa ratsastajansa satulasta, kun väisti turhankin ketterästi sivusuuntaan. Tyttö takertui lihaksikkaaseen kaulaan ja roikkui kyydissä. Hän ei putoaisi maastossa, sillä Rhatanin etsimisessä menisi ikuisuus. Natasha istui syvälle satulaan ja pidätti hevostaan voimakkaasti. Pärskyvä ratsu otti sivuaskelia pudotettuaan raville ja lopulta tikittävään, tahdittomaan käyntiin, jonka sekaan tuntui mahtuvan niin ravi- kuin laukka-askelia.

Polku kaarteli etääntyen välillä hiekkatieltä hieman suojaisempaan maastoon. Bailey hymyili laukatessaan yhä niin innokkaan ratsunsa kanssa. Blake nyki vauhdikkaampaan laukkaan osittain takana viilettävän Rhatanin takia. Korvat luimussa se venytti askeltaan ja hiekka rahisi kirjokavioiden alla. Missä välissä pilkkuruunastakin oli tullut hänelle niin korvaamaton? Hänen teki mieli hukuttaa ruuna herkkuihin tallille saavuttaessa kun toinen oli niin rakas. Ei hän olisi muutama vuosi takaperin uskonut, että voisi tuntea itsensä niin turvalliseksi ilman varusteita maastotiellä laukatessa. Blaken korvat liimautuivat niskaan ja tummat silmät mulkoilivat taaksepäin kun kavereiden suunnasta kuului ensin autontorvi ja sitten rytinää. Tyttö vilkaisi ja näki Natashan taistelemassa vauhkon hevosensa kanssa. Hän hidasti Blaken ravin käyttä nopeasti käyntiin ja katseli toista ratsukkoa. "Kaikki ok?" hän kysyi huolestuneena ja kurtisti tummia kulmiaan ruunan sekoilulle. Poniruuna kovisteli huitovaa hevospartneriaan nykimällä takajalkaansa kuin pohtien potkaisisiko toiseen järkeä vai ei ja huitomalla hopeista häntäänsä. Tyttö käänsi Blaken isolle hiekkatielle saapuneesta risteymästä.

Natasha tyynnytteli hevosensa vuoroin syvällä istunnalla ja vahvalla tahdolla, vuoroin rauhallisella puheella ja hellillä silityksillä. Rhatan liikkui yhä jännittyneenä ja enemmän sivulle kuin eteen, mutta tyttö nyökkäsi silti Baileylle.
"Joo, kaikki kunnossa", hän vakuutti yrittäen toivottomasti saada hevosensa jälleen rennoksi ja hyväntuuliseksi. Rhatan korskui päätään viskoen eikä ottanut asettuakseen, vaikka hän miten koetti rauhoitella hermoilevaa hevosta. Ehkä se tästä, kun talli lähestyisi. "Se ei pidä kovista äänistä", tyttö selitti huokaisten. Välillä tuntui siltä, ettei Rhatan pitänyt yhtään mistään.

"Okei, hyvä", Bailey nyökkäsi ja tiesi kyllä Natashan pärjäävän. "Onneksi täällä on kuitenkin paljon rauhallista maastoilutilaa. Tollaset suloset sekoboltsit saa kans vähän raitista ilmaa", tyttö sanoi ja virnuili Rhatanille. Baileyllä ei ollut kokemusta hermoheikoista hevosista, sillä ei ollut joutunut toimimaan sellaisten kanssa juuri ollenkaan. Vitsailusta huolimatta hän pystyi kuvittelemaan, ettei sellaisen ratsastaminen voinut olla helppoa tai useimmiten mukavaakaan. Blaken menossa mukana joutui roikkumaan vain energisinä päivinä eivätkä sen pukkisarjat tuntuneet enää missään monen vuoden totuttelun jälkeen. "Arvaa mitä olen halunnut tehdä..." tyttö sanoi vilkuillen eteen ja taakse tien ruuhkaa tutkiskellen. Kun mistään ei näyttänyt tulevan ketään ja Rhatankin näytti siltä, ettei juoksisi heidän päältään Bailey heitti jalkansa kepeästi toiselle puolelle istuen naistensatulassa ja lopuksi vielä toisen jalan niin, että hän istui väärinpäin ruunansa selässä. "...koko tämän päivän! Tämän!" hän lopetti pohdiskelunsa. "Nyt ei tarvitse kokoajan kääntyillä!" hän nauroi. Blake suhtautui tytön tempauksiin pitkällä pinnalla ja tyytyi nytkin vain jännittymään tytön oudon asennon takia hieman.

Sekoboltsi oli täysin uusi sana hänelle, ainakin tällä kielellä, mutta hän epäili ymmärtäneensä sen oikein ihan jo pelkän lauseyhteyden kautta. Rhatan oli höpsö sekoillessaan milloin mitäkin.
"Raitis ilma on aina hyväksi ja tilasta liikkua on etua. Pelkkä kentällä pyöriminen uuvuttaa", hän huokaisi kiitollisena lähes joka-aamuisista lyhyistä ravilenkeistä. Mikään ei aloittanut päivää paremmin kuin puolen tunnin reippailu kirpeässä ilmassa rakkaan hevosen kanssa. Maastoretkiä muistellessa koulupäiväkään ei ikinä tuntunut niin kamalalta. Rhatanista oli paljon iloa, vaikka ruuna aiheuttikin välillä harmaita hiuksia ja turhia sydämentykytyksiä, ainakin hänen äidilleen.
"Olet ihan hullu!" Hän naurahti päätään pudistellen, kun maastokaveri kiepahti toisin päin poninsa selässä. Istua nyt väärin päin hevosenselässä! Ei tuollainen tullut kuuloonkaan, ei ainakaan hänen aikaisemmilla talleillaan. Bailey oli hullu, mutta sitäkin hauskempi tuttavuus.

"Kentällä pyöriminen todellakin uuvuttaa. Onneksi maastokisoissa pääsee menemään muuallakin kuin kentällä", Bailey sanoi hymyillen ja vilkuili välillä laiskasti eteenpäin. Hänen teki mieli kurottaa rapsuttamaan Rhatanin turpaa. Toinen ei olisi tosin välttämättä arvostanut, ainakaan Blake ei olisi . Varmaankin pukannut hänet alas, jos olisi lähtenyt muuttamaan painopistettään yhtään enemmän vinkuralle. "Ja mikäs tässä", Bailey nauroi lisää. "Oon hypännyt yhden pienen esteenkin väärinpäin!" tyttö kehuskeli eikä valehdellut. Sekin oli kameralla ja youtubessa.
Bailey kuuli edestä ääntä ja vilkaisi eteenpäin. Blake katseli vastaantulevia tarkkaavaisena. "Ai hitsi", tyttö ähisi itsekseen ja kiepautti itsensä oikein päin pikaisesti. Ohi tuli roteva mies mustien kärryjen päällä istumassa ja nahkaohjakset kädessä, jotka veivät mustan kookkaan clydesdaleruunan kuolaimiin. Komea hevonen käveli kärryt takanaan rentoutuneena ja katseli laiskasti toisia maastoilijoita.
"Moi Brock!" Bailey huikkasi iloisesti hymyillen ja vilkuttaen. "No hei tyttönen", mies vastasi ja hymyili myös. "Jälleen sirkusponisi kanssa täällä pelleilemässä kaukana muiden katseilta?" tuo kiusoitteli, sillä oli nähnyt kaukaa kuinka Charlien tytär heilui varusteettoman poninsa kanssa. "Mitäs muutakaan", tyttö vastasi, "kierteletkö vaan?". Ruunaa ei haitannut kärryt ollenkaan mutta iso, ruunan mielestä mahtaileva jytky-Abe aiheutti närää ja lisää hännänheilautuksia. "Itseasiassa olen menossa Thackerrayn tilalle tekemään vähän yleismiehen hommia", mies huikkasi kun ohitti heidät. "Nähdään huomenna", mies totesi hyvästelyksi ja kannusti Aben raville heidät ohitettuaan.

"Olet aivan sekaisin", Natasha nauroi, vaan pahansuopuutta sanoista ei löytynyt. Tyttö oli toki hieman tyrmistynyt, mutta sitäkin huvittuneempi toisen puuhailuista. Vai että esteitä takaperin… Miten se oli edes mahdollista? Eihän hypyssä pysyisi mukana mitenkään, tai ainakaan hän ei pysyisi. Hyvä kun hän pysyi kyydissä oikeinpäin.
"Joku päivä putoat vielä päällesi. Hyvä että käytät kypärää", tyttö virnisti, mutta valpastui toisen tavoin kun edestäpäin kuului ääntä. Rhatan kohotti turpansa taivaisiin ja otti muutaman sivuaskeleen hermostuneen korahduksen saattelemana, mutta äänenlähteen paljastuttua tutuksi valjakoksi, ruuna rauhoittui aavistuksen. Natasha kuunteli hiljaisena partaveikon ja tytön juttelua. Ilmeisesti toiset tunsivat paremminkin, kun laskivat leikkiä. Hän tyytyi vain hymyilemään tervehdykseksi Brockille, sillä ei halunnut häiritä keskustelua. Valjakon kadottua kauemmas, tyttö kannusti Rhatanin Blaken rinnalle, joskin jätti väliin reilusti tilaa, ettei poni vain potkisi suurempaa ruunaa ja pudottaisi ratsastajaansa.
"Tunnetko Brockin tallilta?" Natasha kysäisi uteliaana. Suuri Abe oli kerrassaan kiehtova hevonen lautasen kokoisten kavioidensa kanssa.

Toteamatta jäi tosiaankin se, että Bailey oli kaksi kertaa luisunut Blaken selästä yrittäessään hypätä sitä pientä estettä aikoinaan. Kolmannella kerralla hän oli pysynyt, vaikka nauramisen takia selässä pysyttely oli entistä vaikeampaa. "Toivottavasti en", tyttö sanoi nauraen Natashalle. "Ja joo, en ratsasta pahemmin ilman." Hän oli nähnyt liikaa inhottavia tilanteita maastokisoissa, että pystyisi hyvillä mielin tekemään mitään villiä ilman kypärää. Kun Brock oli mennyt ohi tyttö katseli toisten perään ja mietti, miten hauskaa olisi ratsastaa Abea joskus. "No tavallaan", Bailey kertoi, "Brock on mun kummisetä. Iskän lapsuudenkaveri."

Natasha nyökkäsi. Se oli fiksua. Ilman kypärää ratsastamisessa ei hänen mielestään ollut mitään järkeä, sillä kypärä ei haitannut ratsastamista lainkaan, mutta oli halpa henkivakuutus silloin kun asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan.
"Ai", tyttö vastasi yllättyneenä joutuen hetken hapuilemaan mielestään käännöstä kummisedälle. Sukulaisuussanat menivät hänellä jatkuvasti sekaisin, mutta lopulta hän uskoi tietävänsä, mitä Brock tarkalleen oli Baileylle. Hän varmistaisi vielä kotona äidiltään. "On varmaan hauskaa kun on tuttuja samalla tallilla", Natasha naurahti pehmeästi. Hän oli tuntenut aiemmalta talliltaan paljon väkeä, mutta täällä hän oli niin kovin tuntematon. Suurella kilpatallilla oli niin paljon ihmisiä, ettei kukaan vilkaissut hänen suuntaansa kahdesti.

"Joo on se", Bailey hymyili ja nyökkäili. Enemmän tuttuja ja kavereita hänellä oli tosin muilta talleilta. "Vaikka on se pöhköä nähdä Brockia tallilla. En tiennyt, että sitä kiinnosti hevoset ennenkuin se hankki Aben..." Kuulemma sedällä oli ollut joskus kotitilalla työhevosia, hänen korviinsa eivät vain olleet nuo tarinat kuuluneet kun hän oli pienenä ollut yhtenä kesänä siellä. Monen hänen kaverinsa hevoset ja ponit asuivat muilla talleilla ja parilla omallakin. Ehtiessään hän kävi heidän luonaan ratsastamassa ja samoin toisin päin. Porukassa tyhmyys tiivistyi usein ties millaisiin tempauksiin mutta samalla heillä oli todella hauskaa.

Natasha nyökkäili. Hänellä ei ollut kokemusta piilohevostutuista, vaan toisaalta, hän ei tuntenut montaa brittiä. Hän tunsi lähinnä ratsastuskoulun väen ja nykyään muutaman naaman Rosings Parkista, mutta siihen se sitten jäikin. Hän vilkaisi lähes haikeudella lähestyvää tallirakennusta. Olisi ollut mukava viettää koko päivä maastossa. Kunhan kesä lähestyisi, hän lähtisi ehdottomasti vaeltelemaan nummille Rhatanin kanssa päiviksi kerrallaan. Monen tunnin käyntilenkit epätasaisessa maastossa tekisivät ruunalle varmasti hyvää.
"Oli kiva käydä maastossa", Natasha sanoi hymyillen Rhatanin astellessa tallille johtavaa hiekkatietä pitkin. "Mennään toki uudestaan", hän jatkoi ruunan kaulaa silitellen. Hevonenkin oli ollut rennommin, kun ei ollut yksinään omistajatyttönsä kanssa.

Baileyllä oli paljon ystäviä ympäri maata hevospiireistä mutta monen kohdalla hän ei ollut varma siitä nauttisiko heidän seurastaan hevosten ulkopuolella - useat olivat hemmoteltuja kakaroita (joihin hän ei tietenkään omasta mielestään kuulunut) joiden elämä pyöri rahan ja maineen ympärillä. Suurin osa toki välitti hevosistaan mutta siihen se jäikin. "Niin oli!" Bailey hymyili, "todellakin mennään." Muu videoiminen muistui tytön mieleen harmillisesti vasta nyt maastoilun loppumetreillä mutta hän päätti ottaa kameran esiin ja selostaa hieman lisää kameralle. Kuvailtuaan kameralle lisää Blaken korvia, Rhatania ja eteen avautuvaa tallialuetta hän sulki laitteen ja sulloi sen taskuun takaisin. "Mulla on vielä paljon juttuja joihin teidät haastan", tyttö vinoili ja nauroi lisää. Maastossa oli paljon esteitä ja ojia, joita koluta ja vaikka mitä! Baileystä oli mukava aina tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin jos he olivat hevosihmisiä ja vaikuttivat normaaleilta eivätkä omistaneet taka-ajatuksia. Kun he saapuivat tallipihaan Bailey pysäytti rennon Blaken ja heilautti itsensä alas ponin selästä. Ruuna tunki turvallaan hänen naamalleen ja olisi napannut häntä nenästä ellei tyttö olisi tajunnut työntää karvaista päätä pois.

"Me ei hypätä takaperin ilman satulaa", Natasha nauroi vastaukseksi Baileylle. Ehkä hän voisi jotakin muuta uskaltautua tekemään uhkarohkean tytön yllyttämänä, mutta rajan hän vetäisi tuohon. Jo ilman satulaa meneminen oli riittävän hurjaa hänelle. Tyttö laskeutui Rhatanin selästä ja löysäsi satulavyön tottunein ottein ennen kuin nosti jalustimet. Ruuna seisoskeli aloillaan puhallellen tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan. Hevonen hieroi päätään etujalkaansa kun hän siirtyi toiselle puolen nostamaan jalustinta.
"Mutta lähdetään kyllä mielellämme seuraksi maastoon", hän vakuutti innoissaan. Tämäkin reissu oli ollut niin hauska, vaikka aluksi hän oli ollut aivan vakuuttunut, ettei tästä tulisi mitään. Rhatan oli käyttäytynyt suhteellisen hyvin, he olivat saaneet naureskella ja hän oli nauttinut olostaan hevosen ja poniratsukon kanssa. Totta kai hän lähtisi riemuissaan uudemmankin kerran maastoon tai jakaisi kentän Baileyn kanssa. Ehkä he voisivat joskus näyttää paremmin, miten Rhatan hyppäsi, kun ruunalle antoi oikeasti mahdollisuuksia esitellä kykyjään tutulla areenalla.

"Aika näyttää", Bailey nauroi. "Et olisi ensimmäinen, jonka olen käännyttänyt pitämään hauskaa hevosten kanssa." Ei siis tekemään tyhmänrohkeita temppuja, vaan pitämään hauskaa. Bailey nojaili Blakeen, joka ei koskaan siirtynyt painollaan pois hänen altaan, kun odotti toisia. Heidän ei tarvinnut säätää varusteiden kanssa vaan hän saattoi pitää löyhästi kiinni kaulanarusta, joka roikkui nyt ponin kaulalla. Hän tarvitsisi sitä tosin, sillä Blake ei seuraisi häntä talliin vaan karauttaisi takaisin metsään jos hän päästäisi irti. "Kuin myös! Jos vaan ehdin", Bailey vastasi Natashalle ja nykäisi narusta ponin liikkeelle. He astuivat sisään talliin ja pilkullinen poni raahautui karsinaan, jossa Bailey heilautti kaulanarun pois sen päältä ja harjasi sen. Tyttö puunasi harmaat jalat puhtaaksi ja siivosi niitä peittäneet suojat, tarkisti jalat ja kaviot kolhujen varalta ja heitti ovella roikkuvan sinisen talliloimen klipatun karvan peitoksi. Bailey näytti huvin vuoksi poniruunalle opetetun pussauspyynnön ja ruuna toi tottuneesti turpansa vaaleahiuksisen teinin kasvoille ja nuolaisi häntä. Bailey kikatti ja taputti rakasta poniaan kaulalle, minkä jälkeen hän sulki karsinanoven ja otti kypärän pois päästään.  Hän avasi niskaponnarille ujutetut hiukset ja suki ne järjestykseen - hiukset ylettyivät alaselkään asti. Kypärä kainalossaan, Bailey käveli Rhatanin karsinalle.

Natasha pudisteli päätään suunnatessaan ruunansa kanssa tallin toiselle käytävälle. Sääli kun hevoset olivat niin kaukana toisistaan. Hän riisui Rhatanin varusteista, tarkisti huolella jalat ja päätti -hevosensa riemuksi- olla viemättä ruunaa pesukarsinaan. Eivät jalat kaipaisi kylmäystä tämän jäljiltä, sillä maasto oli ollut kevyt ja varsin rauhallinen. Hän harjasi tyytyväisenä helmenhohtoista karvaa, jonka metallinen kiilto ei kadonnut edes tallin valaistuksessa. Hänen ruunansa oli kerrassaan upea, upea eläin, joka näytti niin kovin kauniilta, ettei paremmasta väliä. Tyttö höpötti iloisesti venäjäksi hevoselleen niitä näitä kyykkiessään puhdistamassa kavioita, joihin ei onneksi ollut kerääntynyt paljoa märkää maata. Hän ei olisi edes tajunnut Baileyn saapumista, ellei Rhatan olisi kurkottanut käytävää kohti. Natasha hiljeni katsomaan, mikä oli vienyt hevosen kiinnostuksen, ja hymyili tytölle.
"Harjapakissa on pussi kuivattuja ananaspaloja, se rakastaa niitä. Jos haluat lahjoa sitä", hän naurahti viimeisen lauseensa taputtaen ruunan lautasta ennen kuin kumartui puhdistamaan viimeisenkin kavion.

Bailey ojentautui rapsuttamaan Rhatanin kurottelevaa vaaleanpunaista turpaa ja katseli hevosen erikoisia vaaleansinisiä silmiä. Ne olivat todella tarkkaavaiset, mikä ei tosin maaston häsellysten jälkeen ihmetyttänyt tyttöä. Pitihän sitä olla varuillaan monstereiden varalta. "Ah, selvä", tyttö vastasi Natashalle ja kumartui ottamaan rapisevasta pussista pari ananaksen palaa. "Osaako se temppuja?" tyttö kysyi kiinnostuneena ennenkuin antoi herkkuja ruunalle, jolle ne olisivat kyllä maittaneet samantein.

Natasha hymyili siirtyessään hevosensa kaulan viereen. Rhatan hamusi pehmeästi herkkuja tarjoavaa kättä hailakat silmät tuikkien. Ruuna todella rakasti ananaspaloja. Niiden avulla hevosen sai kiinni tarhasta silloinkin kun ruuna olisi mielellään juoksuttanut hakijoitaan, tai traileriin, vaikka pimeä ja varjoisa koppi olikin hevosia syövä hirviö.
"Ei osaa", tyttö vastasi päätään pudistellen. "En ole ehtinyt opettaa, enkä oikein edes osaisi", hän myönsi hieraisten niskaansa. Tyttö selvitteli hajamielisesti toisella kädellään ruskeiden hiustensa kuparisia latvoja. Mitäköhän hiusväriä hän kokeilisi seuraavaksi.
"Blake varmaan osaa paljon temppuja?" Jotenkin moinen tuntui sopivan poniratsukon tyyliin.

"Ai", Bailey totesi ja hymisi sille, miten söpöltä Rhatan näytti kurotellessaan hänen käsiään. Hän avasi toisen kämmenensä antaen ruunan hamuta ananaksenpalan sirolta kädeltään. "Minä voin opettaa sille tai kertoa miten kannattaa alottaa!" toinen ehdotti vaikkei ollutkaan varma osaisiko opettaa temppujen opettamista tai varsinkaan toimia muun hevosen kuin Blaken kanssa. Blaken kanssa se oli helppoa ja hän tiesi tasan miten ponia kannatti kiusata, palkita ja vaatia. "Joo kyllä se osaa", tyttö nauroi Natashan oletukselle. "Hyvin arvattu! Oon vuosien varrella opettanut sen kuopimaan vierestä ja selästä...se tulee sille niin luonnostaan", tyttö nauroi ja ajatteli dramaattisesti kuopivaa ponia, "ja antamaan pusun mun naamalle ja hymyilemään. Harjotellaan pystyyn hyppäämistä... tai yritellään. Vaikka se tykkääkin pukitella se ei oikein ymmärrä sitä, että se voisi pyynnöstä mennä takajaloillekin..."

Natasha pudisteli huvittuneena päätään samalla kun antoi sormiensa selvitellä Rhatanin ohutta harjaa. Aavistuksen punertavat jouhet näyttivät silkkisiltä heti, kun hän oli saanut pahimmat takut selviteltyä. Hän lopetti puuhansa Baileyn puhuessa takajaloille nousemisesta käskystä. Tytön silmät laajenivat, kun hän tuijotti toista järkyttyneenä. Kuka hullu opettaisi moisia temppuja hevoselleen? Eihän se voinut päättyä hyvin!
"Sitä et ainakaan opeta Rhatanille", hän sanoi päätään pudistellen. Hän ei kaivannut vielä pystyynloikkivaa hevosta kaiken muun lisäksi. Rhatanissa oli jo nyt riittämiin hevosta hänelle, eikä takasille karkaaminen kuulunut jokapäiväiseen elämään - vielä. "Miksi edes haluat että se tekisi sen käskystä? Sehän on vaarallistakin!" Natasha protestoi päätään edelleen pudistellen. Ehkä Bailey oli vieläkin hullumpi kuin mitä hän oli odottanut.

Bailey nauroi huvittuneena Natashan ilmeelle. "Ne on vaan temppuja", Bailey selitti rennosti hymyillen. "Mutta en mä opettaisi Rhatanille mitään mitä et haluaisi sen oppivan." Bailey ei ollut ajatellut, että Blake alkaisi tekemään temppuja huvikseen vaikka kiusasikin häntä pukkisarjoilla. Ei häntä koskaan ruunan kanssa huolettanutkaan. Natashan kysymykseen tyttö hidasteli hieman vastata, sillä syyt olivat hieman typerät... "No kun... se näyttäisi...hyvältä kuvissa", hän vastasi virnuillen. "Ja tiedän, että Blake näyttäisi todella uljaalta. Se pitää temppujen opettelusta, vaikka tää onkin sille vaikeampaa. Voin näyttää niitä temppuja sulle joskus!" Rhatan ei jättänyt häntä rauhaan, kun tiesi kämmenessä olevan vielä haaleankeltaisia kuivatun hedelmän paloja ja Bailey antoi ne sille auliisti siirtyen sitten hevosen edestä sivulle silittämään hevosen kaulaa.

Natasha pudisteli päätään, mutta naurahti pienesti. Vain temppuja, niinpä niin. Samaa Rhatanin myyjä oli sanonut. Ruunan tapa kiertää vesilätäköt oli vain 'hassu tapa' ja varjojen tuijottelu 'akhaltekin valppautta'. Niinpä niin, totta kai, aivan.
"Olet ihan sekaisin", hän naurui selityksille kuvista. Totta, pystyynnousevat hevoset näyttivät uljailta ja majesteettisilta, olkoonkin, että hän myös aina pelkäsi jonkun kuvien hevosista joskus kaatuvan selälleen ratsastajansa päälle. Rhatan ei onneksi pomppinut pystyyn ilman hyvää syytä. Ruuna teki monia asioita, mutta takajaloille karkailu ei kuulunut niistä yleisimpiin.
"Mutta haluan ehdottomasti nähdä temppuja. En tosin pystyynnousua, mutta niitä muita", hän naurahti ja taputti ruunansa kaulaa livahtaen karsinan ulkopuolelle. Hän nappasi loimitangolta ohuen kirkkaan vaaleansinisen fleeceloimen ruskeilla hihnoilla ja heilautti sen tottuneesti ruunansa selkään. Rhatan ei jättänyt Baileyta rauhaan vaan töni jalolla päällään tyttöä yrittäen etsiä lisää herkkuja.
"Rhatan ei pidä mistään muista herkuista kuin kuivatuista ananaksista. Ei kelpaa porkkanat tai omenat tai edes hevoskarkit", Natasha puhahti, mutta heltyi penkomaan omasta taskustaan muutaman ruunalle, joka näytti tavattoman hyväntuuliselta ja rennolta töniessään korvat hörössä vuoroin molempia tyttöjä.

"Sekaisin oleminen on siis kivaa", tyttö puolustautui hymyillen. Ei hän nähnyt tässä mitään väärää, sillä Blake osaisi kyllä käyttäytyä. "Minä näytän sinulle joskus!" Bailey väisti Rhatanin toiselle puolelle antaen Natashalle tilaa häsätä ruunan kanssa kun jatkoi itse toisen rapsuttelua. Onneksi se ei vierastanut häntä liikoja. "Herkkuja ei heru höntti", Bailey leperteli söpölle Rhatanille, joka olisi kaivannut lisää ananasta. Hän rapsutti sitä otsalta ja ihmetteli sitä, miten vähän otsatukkaa sillä oli. Tai karvaa tai jouhia muutoinkaan. Blake oli talviaikaan täydellinen karvakasa Rhatanin linjoihin verraten. "Blakellekään eivät kelpaa porkkanat", Bailey naurahti. "Kaikkea muuta se kyllä syö, varomattomien sormet mukaanlukien... Se ei erityisemmin välitä vieraista toisin kuin Rhatan näköjään", ja rapsutti toista lisää.

Natasha kiristi viimeisen soljen loimesta ja kääntyi hymyilemään Baileylle. Blake oli vaikuttanut happamalta tuttavuudelta, mutta varomattomien sormien syöminen? Voi ponia. Onneksi Rhatan ei ollut pahantahtoinen, vaikka levottomaksi välillä äityikin.
"Ei Rhatankaan pidä vieraista, varsinkaan ruoka-aikaan. Se sietää seuraa silloin kun olen lähettyvillä", Natasha naurahti. "Jos sillä on heiniä, hyvä kun se päästää minut karsinaansa", hän vielä lisäsi päätään pudistellen. Hevonen oli kerrassaan ahne, mitä ruokiinsa tuli, eikä mikään rajoittanut ruunaa, kun piti omia ruokia puolustaa.
"Joskus se kiukuttelee kaikille vieraille käsittelijöille, mutta toisista se pitää, kuten sinusta", hän lisäsi ja taputti ruunan kaulaa. Rhatan hörähti ja kääntyi tönimään hänen taskujaan etsiessään lisää herkkuja. "Enempää et saa", tyttö tönäisi pään pois ja astahti käytävän puolelle odottaen, että Bailey pääsisi pois uteliaan ahmatin luota, ennen kuin sulki huolellisesti karsinan oven. Hän vilkaisi kelloaan ja huokaisi.
"Ei huvittaisi palata kotiin", hän mumisi lohduttomana. Kotona odottava läksyjen vuori ei tosiaankaan innostanut.

"Ruoka-aika on vakava asia", Bailey nauroi. "Blaken elämää pyörittävät ruoka ja parrasvaloissa esiintyminen", hän lisäsi hymyillen. Poni rakasti esiintymistä eikä ollut missään muualla enemmän kotonaan kuin isoilla kisakentillä. Kun Natasha mainitsi, että Rhatan piti hänestä, Bailey hymyili ja rapsutti ruunaa turvalle. "Minäkin pidän siitä, vaikka se onkin vähän höpsö... mutta hevosessa pitää olla luonnetta!" Sitten hän siirtyi nojaamaan toisen karsinan seinään ja kohensi otettaan kypärästä. "Aa hyi kello on jo noin paljon", tyttö sanoi nyrpistäen nenäänsä kun näki ajan Natashan kellossa. "Mitä jos piiloudutaan yläkertaan loppuillaksi?"

"Ruoka-aika on", Natasha naurahti katsellen hevostaan, joka tunki turpaansa kaltereita vasten. Hän hymyili aurinkoisesti, kun Bailey ilmoitti pitävänsä Rhatanista. "Saat joskus ratsastaa sitä, jos haluat", hän lupasi hymyillen. Rhatanillekin voisi tehdä hyvää, jos selässä kävisi edes kerran joku muu kuin hän. Näiden kolmen vuoden aikana, joina ruuna oli ollut hänellä, ei hevosen selässä ollut käynyt muita ratsastajia kuin kolme kappaletta.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Jos teet englannin esseeni, voin laskea matikan läksysi?" Natasha ehdotti naurahtaen. Matikka tuntui olevan ainoa aine, jota hän osasi täällä. Venäjällä hän oli ollut ihan fiksu koulussa, mutta nykyään hän tunsi olevansa vajain tyyppi, joka koko suuresta koulurakennuksesta löytyi.

"Voi hitsi, se olis tosi hienoa!" tyttö intoili onnessaan. "Millonkohan viimeksi olen edes ratsastanut muilla kuin Blakella?" hän pohti ääneen, "Varmaan viime kesänä kun muutaman kerran ratsastin kipeän kaverini puolesta sen heppaa. Sellainen hauska Mindy-tamma, en tosin osannut mennä sillä yhtä hyvin kuin mun kaveri..." Hän oli niin tottunut ratsastamaan Blakea ruunan vaatimalla tavalla, että toisiin hevosiin totuttautuminen oli vaikeaa. "Joo toi kuulostaa ihan suunnitelmalta! Ainoa vaan, etten ole kovin hyvä kirjoittamaan..." hän harmitteli. Juuri nyt tuntui siltä, etteivät kouluhommat missään aineessa sujuneet. "Pidän eniten liikunnasta... ainoa aine, jossa oon aina pärjännyt. Ja biologia on kivaa", toinen totesi. Muut aineet sujuivatkin sitten välttävästi, mukaanlukien matematiikka, jonka läksyt Natasha saisi tehdä hänelle milloin tahansa. Vuoden enemmän lukeneena varmasti osaisikin, kuin vettä vain.

Natasha nyökkäili innoissaan, kun ehdotus sai niin hyvän vastaanoton. Olisi kiva nähdä Rhatan ja Bailey yhdessä. Se olisi varmasti hauskaa, kunhan sekopäinen tyttö ei päättäisi opettaa Rhatanille pystyynpomppimista tai takaperin hyppäämistä.
"Ei kai kukaan osaa mennä tuntemattomalla hevosella heti hyvin", tyttö vastasi toiselle. Hän ei ainakaan ollut osannut, kun oli silloin tällöin ratsastanut ratsastuskoululla jotakin tallin omista hevosista. Hän oli aina ollut ihan hukassa.
"Varmasti parempi kuin minä. Viimeksi esseessä oli joka kolmannessa sanassa punakynämerkintä", hän värähti ajatellenkin sitä. Äiti ei ollut ehtinyt tarkistamaan hänen kielioppiaan, joten hän oli joutunut palauttamaan esseen täynnä kirjoitusvirheitä, väärin taivutettuja sanoja ja huonoja lauserakenteita.
"Biologia on ihan kivaa, mutta ne termit on kamalia", hän huokaisi. Hyvä kun hän oli ymmärtänyt ne venäjäksi, mutta englanniksi kaikki meni yli kovaa ja korkealta.

Bailey ei ollut niin varma, olisiko hänestä mukava ratsastaa toisen hevosta samalla kun hän katseli. "Niin, ei kai", tyttö sanoi hiljaa. "Paitsi jos olet kuten minun ystäväni, jotka saavat minkä tahansa hevosen näyttämään upealta vain istumalla niiden selkään..." Tyttö kaikessa taitavuudessaan koki hirmuisia alemmuuskomplekseja maajoukkueleireillä ja kisoissa. "Kyllä se siitä", Bailey sanoi kuitenkin kannustavasti - eihän englanti helppo kieli ollutkaan. Hän sai kirjoitelmistaan useimmiten tyydyttäviä tai melko hyviä, sillä osasihan hän tietenkin äidinkielensä muttei ollut kovin taitava sen käyttäjä. "No onhan niitä aika paljon mutta meidän opettaja on niin ihana, että se saa vaikeetkin asiat ymmärrettäviksi", tyttö selitti ja silitti kalterin välistä suloista mustaa hevosta Rhatanin viereisessä karsinassa.

"Sinulla on onnekkaita ystäviä", Natasha totesi vilkaisten ruunaansa. Hän ei tosiaankaan saisi muiden hevosia näyttämään upealta, kun ei saanut omaansakaan edustavaksi jokaisella kerralla. Hän vilkaisi kelloaan uudemman kerran ahdistus katseeseen palaten. Hän ei halunnut ajatella kotona odottavaa läksyvuorta ja kiirettä, mutta ei hän voinut olla ajattelemattakaan. Tekemättömät työt ahdistivat. Hän halusi kaiken valmiiksi ennen huomista valmennusta, jotta voisi tällä viikolla näyttää hyvältä valmennuksessa, eikä mokailla yhtä pahasti kuin muutamaa päivää aiemmin, kun ajatukset olivat vaeltaneet joka suunnalla.
"Se on kiva. Meilläkin on pari tosi kivaa ja hyvää opettajaa, mutta on myös niitä, joista ei saa mitään selvää", tyttö huokaisi. Hän todella toivoi, että myös opettajat tsemppaisivat, jos kerran odottivat opiskelijoiltaan täyttä panostusta. "Kai tässä pitää lähteä kotiin. Mut hei oli kiva käydä maastossa ja jutella ja sillai." Hän ei oikein tiennyt, mitä muuta vielä sanoa, joten tyytyi huokaisemaan turhautuneena.
"Typerä koulu."

"Tai sitten vain rikkaita", Bailey sanoi ja mutristi. Niinhän se oikeasti meni kulissien takana, rikkaat harrastivat tätä lajia ahkerammin kuin toiset. Pääsivät paremmille valmentajille, hienompiin tilaisuuksiin ja ostivat parhaat hevoset. Hän pystyi sanomaan hyvällä omatunnolla, että ratsasti kyllä toki itsekin paljon mutta hänen tuttunsa hevospiireistä veivät sen toiselle tasolle. "Niitä löytyy joka koulusta... valitettavasti." Vaikka he puhuivat koulusta ja kohta olisi jo maanantai Bailey ei jaksanut vaivautua ajattelemaan läksyjä ja yhtä ensi viikolla tehtävää historian kirjoitelmaa. Oli hänen vapaapäivänsä ja hän oli tallilla. Tyttö ei jaksanut uhrata ajatuksiaan koululle vielä. "No... niin oli! Minä varmaan viivyttelen täällä vielä hetken mutta kai sitä pitäisi itsekin lähteä... Nähdään taas joskus täällä tallissa!" Bailey sanoi pirteästi ja huokaisi hymyillen Natashalle. "Sitäpä sitä... moikka!" hän heilautti kättään ja sukaisi ylipitkät hiuksensa selälle. Sitten hän käveli satulahuoneeseen ja vaihtoi pukuhuoneessa ratsastusvarusteet pois - veli ei kuulemma halunnut hevosenpaskaa autoonsa eikä Bailey juuri nyt halunnut kiusata toista yhtään enempää kun viitsi hänet tallilta edes hakea.