[P] We're still the same

Maanantai 9. maaliskuuta - klo 18:09

Nuori mies katseli vaatekaupan näyteikkunassa olevia vaatteita. Tuntui turhalta miettiä miltä näyttäisi ne päällään. Hän olisi kuitenkin pyörätuolissa ja kaikki näyttäisi samalta - ryppyiseltä ja ei niin istuvalta kun lihakset tuntuivat katoavan vaikka hän söikin nyt kohtalaisen hyvin ja teki pyydettyjä harjoituksia kotona. Mieli eksyi hyvin pian hevosiin, ei mies osannut pitää niitä poissa mielestään.

Caitlin oli, ehdottomasti vastoin parempaa tietoaan, luvannut osallistua sokkotreffeille perjantai-iltana. Hän oli kolunnut vaatekaappinsa sisältöä ja todennut, ettei ollut tuonut mukanaan yhtäkään moiseen tarkoitukseen sopivaa vaatekappaletta. Niinpä punapää oli jo tallilla vaihtanut vaatteensa kaupunkiin sopiviksi ja hypännyt autonsa rattiin, kun oli kerrankin päässyt lähtemään ajoissa työpaikalta. Remona oli saanut tänään ylimääräisen vapaapäivän, mutta eiköhän tamma selviäisi hyvin.
Hän korjasi nutturaansa sovitettuaan kolmessa kaupassa milloin minkäkin näköisiä mekkoja ja paitoja. Mistä lähtien vaatteiden ostaminen oli ollut niin vaikeaa? Mitä tahansa hän kiskoi päälleen, hän tunsi silti olevansa epämukava vaatteissaan, eikä hän suostuisi ostamaan mitään, mikä päällään ei tuntisi oloaan hyväksi. Nainen kulki ostoskeskuksen käytävällä ja vilkuili näyteikkunoita tuskastuneena. Ehkä hänen pitäisi perua treffinsä ja viettää perjantai-iltaa Remonan kanssa. Juuri kun Caitlin oli kiepahtamassa ympäri, pyörätuoli kiinnitti vihreiden silmien huomion. Punapää räpytteli muutaman kerran ennen kuin totesi, että nuori mies oli tosiaankin Miyato. Hän ei ollutkaan nähnyt nuorempaansa aikoihin, vaikka olikin kuullut surulliset uutiset.
"Hei", hän tervehti reippaasti lähestyessään pyörätuoliin sidottua miestä. Mikä onni, että tänne mahtui tuttujakin. Ehkä tästäkin reissusta voisi jäädä jotakin hyvää käteen, vaikka vaatekaappi ei täyttyisikään.

Ääni jonka hän kuuli, oli tuttu, mutta koska  Miyato oli kuullut Caitlinin äänen vain tallilla, oli sen yhdistäminen täällä ihmiseen hankalaa. Pörröpäinen nuorukainen näytti säikähtäneeltä ja alkoi rukoilla ettei koskaan olisi äitinsä painostuksesta suostunut tänne siksi aikaa kun nainen kävi kampaajalla ja jossakin muualla. Puoliksi aasialainen näytti siltä että harkitsi lähtevänsä karkuun.
"... Moi."

Caitlin väläytti toispuoleista hymyään, jonka moni tuntui yhdistävän kehotukseen nostaa jalustimet kaulalle tai tehdä jotain muuta, mikä päättyisi kipeisiin lihaksiin. Täällä hänellä ei kuitenkaan olisi sellaista valtaa, joten hymy oli vain hänen omansa.
"Mitä kuuluu?" Hän kysäisi hyväntuulisesti. Hänen silmissään toinen ei ollut muuttunut lainkaan. Mitäpä yhdestä pyörätuolista, niiden kanssa pystyi kyllä elämään. Hän oli tosin päässyt ylös omastaan kaikkien onnettomuuksien jälkeen, mutta sisaren pojalla ei ollut käynyt yhtä hyvä tuuri.

Nuorukainen halusi karkuun. Eikä ainakaan nähdä ketään.
"Loistavaa." Ainakin voisi sitten valehdella, jos pääsisi naisesta nopeammin eroon. Hän aina pelkäsi, että ihmiset kyselisivät, koska hän palaisi tallille ja hevosen selkään. Ainakin teddy tuntui jankuttavan sitä ihan liikaa.

Caitlin nyökkäsi toiselle. Selvä. Miehen ilme ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että toinen olisi kovin onnellinen. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän ollut aivan varma, että Miyato halusi häntä karkuun. Hänessä ei ollut mitään pelottavaa, joten se ei voinut pitää paikkaansa.
"Hyvä niin", nainen totesi toispuoleinen hymy yhä huulillaan. "Minullekin kuuluu ihan hyvää. Vähän liikaa kiireitä, mutta eiköhän ne tästä helpota", hän kertoi hyväntuulisesti. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt brittien jähmeyttä vaihtaa kuulumisia, mutta hän olikin asunut Espanjassa, jossa tuntemattomia sopi tervehtiä halauksin ja poskisuudelmin.

Miyato oli amerikkalainen, eli tavallaan vapautuneempi, mutta halutessaan jostakusta mieluummin eroon, hänestä tuli todella jähmeä.
"Eiköhän se." Mihin hän nyt tästä karkaisi? Caitlin kykenisi hyvin kävelemään vieressä, ei pyörätuolilla kaahailtu ketään karkuun.

"Aivan varmasti", Caitlin totesi luottavaisena. Elämällä oli tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Kiireet helpottaisivat, Remona löytäisi kadonneen elämänilonsa, David selviäisi raastavasta tuskastaan ja hän löytäisi sopivat vaatteet sokkotreffeille. Kaikki järjestyisi, oli kyseessä sitten pieni tai suuri ongelma.
"Onko äitisi käynyt ratsastamassa hevosiasi?" Caitlin kysäisi muistellessaan vanhempaa naista, jonka oli silloin tällöin nähnyt käytävällä käsittelemässä Miyaton luottoratsuja. Hän ei keksinyt, kuka muukaan nainen voisi olla, joten kysymys tuntui kerrassaan järkeenkäyvältä.

Nuorempi nyökkäsi.
"Hän hoitaa ne siihen asti kun Huzzle myydään ja Coran uusi ratsastaja saapuu." Myös Simon oli nyt ratsastellut Coraa, käyttäen tammaa estevalmennuksissa. Hän oli pyytänyt toista tekemään sen puolestaan ja mielellään Simon oli sen tehnytkin, kun piti tammasta todella.

"Selvä homma", Caitlin totesi kevyesti naurahtaen. Miyatolla oli selkeästi tarkat suunnitelmat jatkolle, kun kerran Coralle oli etsitty uusi ratsastaja. Huzzlen myyntiä hän ei ihmetellyt lainkaan, mutta voisi olla toinen kysymys, kenelle hevonen saataisiin myytyä. Paitsi tietenkin, jos sitä myytäisiin halvalla, silloin ostajia olisi varmasti jonoksi asti. Sääli, että sen piti päättyä näin. Hän olisi mielellään suonut energiselle orille ja nuorelle miehelle mahdollisuuden kehittyä yhdessä kisakentillä.

Ei hänellä ollut suunnitelmia, paitsi vetäytyä kaikesta ja minimoida ihmiskontaktit. Ei hän aikonut koulussakaan jatkaa, vieläkään. Oli kamala olo.
"Andrean pitäisi tulla viimeistään kuun puolivälissä, joten saat hoitaa Coraa koskevat valmennusasiat sen jälkeen hänen kanssaan." Hän sanoi sen sellaiseen sävyyn, kuin siinä olisi kaikki mitä hän haluaisi Caitlinille sanoa ja olisi lähdössä.

Caitlin nyökkäsi lievästi yllättyneenä. Ai hän valmentaisi edelleen Coraa? Selvä homma. Tamma oli oikein mukava, joskaan hän ei tiennyt, paljonko saisi ruunikonkimosta irti nyt kun ratsastaja vaihtuisi. Ehkä he keksisivät jotakin, joka sopisi heille kaikille.
"Ymmärretty. Ohjaa vain hänet luokseni niin saamme varmasti homman luistamaan", hän totesi. Hän ei edes yrittäisi etsiä suurelta kilpatallilta kasvoja, joita ei ollut aiemmin nähnyt pelkän nimen perusteella - varsinkin, kun hän ei muistaisi nimeä enää muutaman päivän päästä. Hän osasi ratsastaa ja valmentaa, mutta nimimuistia hänellä ei ollut lainkaan.

Ei Miyato tiennyt kuka valmentaisi, mitä valmentaisi ja missä, mutta hän nyt vain oletti että Andrea haluaisi jatkaa jo tamman tuntevan valmentajan kanssa.
"Annan numerosi." Hän kuulosti siltä, ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

"Selvä", Caitlin totesi laittamatta liikaa painoarvoa nuoremman äänensävylle. Hän valmentaisi Andreaa ja Coraa, jos ratsukko niin tahtoisi, tai sitten hän jatkaisi muiden valmennustensa kanssa. Ei hänen kalenterinsa tyhjäksi jäisi. Hän saisi pidettyä itsensä kiireisenä, vaikka toisaalta useammat vapaat illat eivät kuulostaneet hullummilta. Paitsi jos hän päätyisi deittailemaan entistä enemmän sen takia, siinä tapauksessa vapaailtojen määrää pitäisi ehdottomasti karsia.
"Sinua ei ole näkynyt tallilla. Mitä olet puuhaillut?" Hän kysyi vailla pienintäkään syytöstä. Nainen ei kaivannut selitystä toisen katoamiselle hevosmaailmasta, mutta juttelisi kyllä mielellään toisen nykyisistä mielenkiinnonkohteista.

"Ollut kotona. Enkä tule enää tallille. Joten se siitä. Ja olisin mieluusti yksin." Pirteä ja hymyilevä nuorukainen ei ollut ollenkaan oma itsensä. Ei enää.

"En minä sinua tallille pyytänytkään", Caitlin totesi harteitaan kohauttaen. Hän oli vain halunnut kuulla, miten mies nykyään käytti päivänsä. Ehkä hän voisi ottaa mallia toisesta niiksi päiviksi, kun ei lähtenyt tallille. Niitä päiviä tosin oli harvassa, sillä hän keksi aina syyn tai kaksi, minkä vuoksi tallille olisi vain pakko mennä.
"Eikö kotona tule tylsää?"

"Ei yhtään." Mitä nyt sinne sekoaisi kohta, mutta nytkin jotkut tuntuivat tuijottavan häntä kävellessään ohi ja hän ei... Kestänyt sitä. Miyato oli kuluttanut paljon aikaa piilotellakseen poikkeavuuksiaan, mutta nyt hänellä sitten oli tällainen ongelma jota ei voisi piilottaa.

"Kerro toki salaisuutesi", Caitlin naurahti. Hän ainakin tylsistyisi hengiltä kotona, jos jäisi neljän seinän sisään päivää pidemmäksi ajaksi. Hänen piti saada liikkua ja toteuttaa itseään, mikä yleensä tarkoitti hevosten seuraan ajautumista.

"Ei ole muutakaan. En halua olla ihmisten kanssa." Saatika sitten hevosten kanssa, mutta se nyt oli tainnut tulla jo äskettäin todella selväksi Caitlinille.

"Mikä ihmisissä on vikana?" Hän kyseli uteliaana. Eikö toinen potenut edes pientä mökkihöperyyttä lukittautuessaan oman asuntonsa sisään? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka pystyivät viettämään viikkoja astumattakaan ulos ja olivat silti tyytyväisiä elämäänsä. Hän kaipasi tapahtumia, vilskettä ja vilinää. Ihmiskontakteja.

"En vain halua olla ihmisten kanssa. En jaksa kuunnella. Haluan olla yksin ja omassa rauhassa." Se ei sopinut järkeen, oikein kenellekään, kun otti huomioon millainen Miyato oli ollut ennen onnettomuuttaan. Hän oli ollut lämmin ja välittävä ihminen.

"Et taida uskoa tuohon itsekään, tai et olisi täällä", Caitlin naurahti päätään pudistellen. Se ei vain sopinut Miyatolle, ei mitenkään. Mies saattoi ehkä kuvitella, että halusi olla yksin, mutta hän oli aivan varma yksinäisyyden olevan yksi niistä taakoista, jotka painoivat nuoremman hartioita lysyyn.

"Äiti pakotti." Miyato tokaisi perin nyrtyneesti. Eikä hän oikein voisi tässä kunnossa väittää vastaankaan.
"Eikä hänelle sanota ei, yleensä."

"Jos tosissasi haluaisit olla yksin, et välittäisi siitä, mitä äitisi sanoo", Caitlin vastasi lempeästi. Miyato välitti edelleen äitinsä tunteista, kun kerran suostui tekemään asioita vain miellyttääkseen vanhempaansa. Se ei sopinut lainkaan yhteen aiemmin sanotun kanssa. Miyato taisi olla itsekin sekaisin siitä, mitä halusi tai tarvitsi, eikä hän voinut toista syyttää. Hänkin oli usein tuuliajolla elämänsä kanssa, ja hänellä oli sentään yli vuosikymmen etumatkaa.
"Mutta hyvä, että kuuntelit häntä. Oli hauska törmätä sinuun."

"Niin, minähän voin todella paljon laittaa vastaan jos hän aikoo kärrätä minut ulos."  Miyato totesi kuivasti. Ei hän voisi sille yhtään mitään. Ainakin jos (ja yleensä kun) istui valmiiksi pyörätuolissaan.
"... Mmhn." Oli lähinnä kiusallista törmätä Caitliniin. Viimeinen muisto naisesta oli kun tuo käski nousemaan koulukisojen kolmannen sijan jälkeisen järkytyksen jälkimainingeissa maasta.

Caitlin vain virnisti. Niin kai sitten. Hän keksi heti äkkiseltään vähintäänkin viisi tapaa, joilla Miyato voisi laittaa vastaan, jos ei tosissaan haluaisi lähteä ulos eikä välittäisi äitinsä tunteista, vaan ei hän aikonut väitellä tästä miehen kanssa. Jos toinen oli sitä mieltä, että hänet oli pakotettu vastoin tahtoaan pihalle, niin hän oli valmis hyväksymään sen selityksen huvittuneena.
"Kun tulet käymään tallilla, etsi minut", nainen totesi huvittuneisuutta äänessään. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö nuorempi päätyisi tallille jossakin kohtaa. Ei vielä, eikä hetkeen, mutta jonakin päivänä Miyato löytäisi vielä itsensä tutuilta käytäviltä.

".... Eikö kukaan kuuntele mitä sanon?" Hän kuulosti siltä että alkaisi kohta itkeä. Nuorempi käänsi itsensä pois näyteikkunan edestä, kohti pientä kahvilaa nurkassa. Siellä harvoin oli ketään ja hän halusi kahvin, vaikka ei tarkalleen tiennyt miten saisi asioitua siellä näin.

"Minä kuuntelin sinua liiankin tarkasti", Caitlin totesi. "Se mitä sanot ja miten sen sanot ovat keskenään ristiriidassa", hän muistutti pehmeästi ja lähti seuraamaan toista pientä kahvilaa kohti. Pieni hymy ei kadonnut huulilta. Toisin kuin David, jonka ympärilleen hohkaama epätoivo ja sanoinkuvaamaton tuska sai hänet hukkaamaan kaikki sanansa, Miyaton kanssa oli helppo jutella. Hän oli tuntenut nuoremman ennen onnettomuutta, joka oli muuttanut Miyaton koko elämän. Hän tiesi, mitä ulkokuoren sisään kätkeytyi. Oli helppo nähdä miehen parhaat puolet jopa nyt, kun oli tottunut katselemaan niitä päivästä toiseen koko syksyn.

"Älä jaksa! Älä.... Älä. Lopeta." Miyato ei halunnut kuulla Caitlininkin diagnosoivan hänen sanomisiaan ja äänensävyjään ja sitä mitä hän tahtoi ja... Voisivatko ihmiset antaa hänen olla rauhassa?

"Älä jaksa vai älä lopeta?" Caitlin kysäisi naurahtaen ja astahti kahvilan tiskin eteen. "Mitä haluat?" Hän kysäisi Miyatolta hymyillen samalla kun pyysi itselleen tuplaespresson. Jollainhan sitä täytyi hereillä pysyä.

"Älä jaksa JA lopeta." Hän pyöräytti silmiään ja otti itselleen suklaalatten. Ei hän jaksaisi nyt viisastelua. Kuten ei muutenkaan kyllä.

"Selvä", nainen hymähti ja kaivoi varsin koruttomasta olkalaukustaan lompakkoaan. Jossakin laukun syövereissä se oli, ah, täällä. Voisi harkita uuden laukun katsomista, vaan toisaalta, mikäpä kiire sillä oli kun vanha oli edelleen yhtenä kappaleena. Hän voisi ostaa uuden siinä kohden kun laukku hajoaisi käsiin.
"Kerro siis, miten aiot viettää viikkosi", Caitlin ehdotti odotellessaan, että tarjoilija palaisi kahvien kera, jotta hän voisi maksaa ja lähteä etsimään tyhjää pöytää heille toivoen, ettei kaataisi kahveja syliinsä.

Miyato pudisteli päätään. Hän aikoi istua viikon yksin kotona, ehkä Simon ja Teddy kävisivät häiritsemässä, mutta muute. Ei hän aikonut tehdä mitään ihmeellistä. Hän otti kahvinsa refleksistä itse, tajuten vasta sitten että tarvitsisi molempia käsiä liikkumiseen.

Caitlin maksoi kahvit korttia heilauttamalla eikä edes kysellyt mitään mieheltä. Hän sai seuraa toisesta, joten oli loogista, että hän myös maksaisi kahvit. Nainen hymyili Miyaton omatoimisuudelle ja ojensi omaakin kahviaan toiselle.
"Sinä et todennäköisesti kaada niitä ympäri lattioita", hän totesi valmiina työntämään toisen pöydän ääreen. Hän kaataisi kahvit turhankin helpolla syliinsä ja lattioille. Siitä oli kokemusta niinkin paljon, ettei hänen vakikahvilansa Hexhamissa enää antanut hänen kantaa kahvikuppia pöytään, vaan tarjoilija toi sen hänelle eteen.
"Et kertonut mitään loppuviikostasi", Caitlin muistutti kun he olivat päässeet pöydän ääreen. Hän istahti matalalle penkille ja kohotti kuppinsa huulilleen. Mikään ei koskaan voittaisi kahvin makua, vaikka brittien suodatinkahvi olikin kamalaa kuraa, ellei tiennyt tarkalleen, mitä merkkejä ostaa.

Miyato pyöräytti silmiään. Hän inhosi siä kun joku työnsi häntä, kuin rampaa.
".Inhoan kun joku työntää." Tuo totesi huokaisten. Pöydän ääressä hän laski kahvit siihen.
"Ei ole kerrottavaa."

"Inhoan kun kaadan kuumat kahvit syliini", Caitlin vastasi harteitaan kohauttaen. Hän ei aikonut tehdä toisen pyörätuolista yhtään sen suurempaa numeroa, ellei Miyato niin halunnut. Hän oli tottunut pyörätuolin läsnäoloon, sillä sisaren perheessä se oli arkipäivää. Hänen pitäisi ehdottomasti lähteä käymään Wienissä kevään mittaan. Pojat olivat varmasti kasvaneet taas järjettömästi.
"Sääli. Olisin mielelläni vaihtanut tarinoita loppuviikon suunnitelmistamme", nainen naurahti kevyesti.

"Älä kaada niitä." Ei se todellakaan olisi niin helppoa, mutta aina saattoi sanoa kuin se olisi ollut.
"Mmhm."

"Helpommin sanottu kuin tehty. Olet nähnyt minun kävelevän päin seiniä. En tee sitä huvin vuoksi, vaikka siitä saakin mukavat naurut", nainen lohkaisi toispuoleisesti virnistäen. Hänen pitäisi tosiaankin skarpata perjantaina, jos ei haluaisi kaataa punaviinejä syliinsä tai kaatua omiin jalkoihinsa matkalla ravintolaan. Se ei tosiaankaan olisi ensivaikutelma, jonka hän haluaisi antaa.

Miyato puhahti, sanomatta mitään. Hän ei halunnut puhua tai ylipäätään kaivannut seuraa.  Ei edes pyytänyt.

Caitlin kohotti jälleen kupin huulilleen. Hiljaisuus, selvä. Kyllä hän osasi olla hiljaa, jos tosissaan halusi. Tänään ei ollut sellainen olo, joten ehkä hän voisi keksiä jotakin muutakin puhuttavaa.
"Tulin etsimään vaatekaapilleni täytettä, mutta en ole vielä löytänyt yhtäkään kauppaa, jossa olisi jotakin ostamisen arvoista. Minne kaikki hyvät vaatteet ovat kadonneet?"

Miyato kohautti olkiaan. Vaikuttiko hän siltä että tiesi naisten vaatteista?
"En tiedä naisten vaatteista." Hän mutisi puoliksi sinne lattekuppiinsa nyrtyneenä.

"En minäkään", Caitlin naurahti huvittuneena. Jos hän tietäisi, olisi hän ollut puolessa tunnissa ulkona ostoskeskuksesta täysien kauppakassien kanssa. "Ennen kaikki oli helpompaa. Ehkä liikun tästä eteenpäin aina ratsastusvaatteissa."

Miyato ei vastannut toiselle mitään, syöden vain kaikessa rauhassa. Tämä oli perseestä. Niin raivostuttavaa ja turhauttavaa.

Caitlin joi kahviaan pienin siemauksin. Ei espressoa voinut kerralla rykäistä alas, tai no saattoi kyllä, mutta silloin päätyi yleensä ostamaan toisen tai kolmannenkin kupillisen. Hän nukkuisi mielellään yöllä, joten kofeiinin yliannostus ei kuulunut illan suunnitelmiin.
"Mitä aiot tehdä kesällä?"

"Olla kotona." Mitä muutakaan. Isä oli puhunut Amerikkaan, mutta ei hän sinne lähtisi, koska.. Koska Simon. Nuorempi räjähtäisi jos hän karkaisi kotimaahansa.

"Kuulostaa rentouttavalta", Caitlin vastasi. Hän ei osaisi olla kotonaan, ei pitkiä aikoja kerrallaan. "Minä ajattelin lähteä tervehtimään perhettäni", nainen kertoi vuorostaan. "Se tosin tarkoittaa muutamaa viikkoa poissa tallilta, kun joudun lentelemään ristiin rastiin Eurooppaa." He asuivat kuka missäkin. Ainoastaan hän ja pikkusisko asuivat edes samassa maassa keskenään. Muut olivat hajaantuneet kuka minnekin.

"Minä mietin jos lähtisin kotiin." Hän voisi pyytää tietty ainakin pariksi viikoksi Simonia käymään... Jos toinen voisi tulla. Se olisi mukavaa.

"Se kuulostaa hauskalta ajatukselta. Lähde ihmeessä. Kotona kannattaa aina käydä kun siihen tarjoutuu tilaisuus", nainen rohkaisi hymyillen. Sen vuoksi hänkin kävi katsomassa vanhempiaan ja siskojaan. Perheen näkemisessä oli aina omaa hohtoaan, ja vaikka hän olikin taitava rakentamaan elämänsä missä tahansa asuikin, oli lapsuudesta tutun poppoon tapaamisessa aina omaa erityistä hohtoaan.

Miyato nurahti toiselle vaitonaisena, juoden vain kahviaan. Ei häntä kiinnostanut kannattiko vai ei, mutta vain Simon sillä hetkellä piti hänet Englannissa. Muuten hän olisi lähtenyt mielellään menemään.

Miyato ei tosiaankaan ollut puheliaalla tuulella, se oli tullut selväksi. Caitlin hörppäsi kahvistaan miettien, mistä vielä saisi aikaan keskustelua ilman että se tuntuisi väkinäiseltä ja pakotetulta. Hän ei voisi loputtomiin puhua itsekseen, tai siitä tulisi vaivaannuttavaa niinkin.
"Etköhän sinä vielä keksi, mitä haluat. Eihän sinulla ole mihinkään kiire", nainen totesi kuppinsa takaa. Jos hän olisi halunnut tavanomaisen elämän perheineen kaikkineen, olisi hänellä ollut jo kammottava kiire. Onneksi hän oli tyytyväinen hevoslapsiinsa, eikä kaivannut kaksijalkaisia vaippasankareita elämäänsä.

Miyato ei todellakaan halunnut lapsia. Kummilapsen ehkä sietäisi juuri ja juuri, jos läheinen ystävä pyytäisi. Muutoin ehdottomasti ei. Hän ei jaksaisi. Ei hän ollut kyllä sanonutkaan, että olisi kiire.

Caitlin hymyili kahvikuppiinsa nauttiessaan rauhallisesta hetkestä kahvilassa. Tämä oli sopivan hiljainen paikka keskellä vilkasta ostoskeskusta. Tällaisissa oli aina mukava istuskella ja nauttia hetkestä. Siskon kanssa he olivat usein pelanneet arvuuttelupeliä, jossa keksivät ohikulkijoille muutamalla lauseella elämäntarinoita. Hän ikävöi niitä päiviä usein, vaikka tiesikin, että elämä oli jo ajanut heistä ohitse. He olivat aikuisia, eivät enää teinejä, jotka notkuivat Espanjan auringon alla naureskelemassa lentopalloa pelaaville vähäpukeisille miehille.
"Siitä on kauan, kun olen viimeksi ollut kahvilla miehen kanssa", nainen virnisti ilkikurisesti. "Kiitos siis uudesta kokemuksesta."

Miyato pyöräytti silmiää. Miehen ja puoliramman välillä oli vissi ero. Ei hän ollut miestä nähnytkään.

Caitlin ei nähnyt asiaa niin, vaan miten hän olisi voinutkaan, kun aina kertoi siskonpojalleen, miten upea mies tuosta kasvaisi.
"Älä sinä siinä ilmeile", nainen varoitti naurahtaen. "Olet liian nuori alkamaan noin kyyniseksi."

Kielto ilmeillä sai silmät vain pyörähtämään kuopissaan uudelleen. Omasta mielestään oli aivan tarpeeksi vanha sellaiseen kyynisyyteen.

"Ja nyt vaikutat aivan kummilapseltani", Caitlin naurahti päätään pudistellen. "Ilmeisesti miehet todella kypsyvät hitaasti." Hänen ihana kymmenvuotias siskonpoikansa odotti Wienissä. Olisi pakko lähteä käymään siellä kevään aikana, aivan viimeistään kesällä. Pitäisi katsoa, miten hän saisi aikataulunsa sopimaan. Sisko tuskin raahaisi perhettään Englantiin asti, joten hänen olisi lähdettävä sinne.

Miya ei vastannut siihenkään mitään. Hän oli henkisesti ihan kypsä, mutta oli vain kokenut pienen taantuman tässä

Caitlin joi kahvinsa loppuun ja laskettuaan tyhjän kupin pöydälle, hymyili Miyatolle.
"En taida saada vakuutettua sinua lähtemään makutuomariksi vaatekaupoille", nainen pohdiskeli huvittuneena ääneen.

Nuorempi pudisteli päätään. Se voisi vaikka olla hauskaa ja hänen tarkkuutensa vaateasioiden kanssa paljastaisi asioita itse kullekin.

"Oliko tuo nyt kyllä vai ei?" Caitlin haastoi naurua äänessään. Hän löytäisi kyllä vaatteita itsekseenkin (tai sitten ei löytäisi ja pärjäisi ilman), mutta ei se estänyt häntä kiusoittelemasta nuorempaansa. Ties vaikka Miyato taipuisi seuraksi. Voisi tehdä hyvää heille molemmille, vaikka ohikulkijat taisivatkin katsoa kahdesti miettiessään, oliko hän miehen äiti vai rahan perässä juokseva puuma.

"Ei." Hän totesi hiljaa. Ei hänestä olisi sellaiseksi nyt. Ahdistaisi vielä. Ja Caitlin oli vain tuttu tallilta, ei...Oikein muuta.

"Selvä", Caitlin totesi. "Säästänpähän rahaa kun en löydä mitään tarpeeksi kivaa", nainen myhäili. Hän ei osannut jaotella ihmisiä tuttuihin, kavereihin, ystäviin ja ties vielä mihin. Hän vain naureskeli niiden seurassa joiden luona sattui naurattamaan ja kutsui väkeä minne halusi heitä kutsua. Ei elämästä tarvinnut tehdä niin vaikeaa kaikenmoisilla kategorisoinneilla.

Ei hän tuntenut naista juuri mitenkään muuten kuin valmennuksien kautta ja niin hän sen haluaisi pitää. Ainakin siltä osin, että kukaan joka shoppailisi hänen kanssaan, ei voisi olla miettimättä erinäisiä stereotypioita.

Caitlin oli kohdannut elämässään niin monia stereotypioita, ettei osannut tehdä enää muuta kuin nauraa niille. Nainen nousi kahvilan pöydän äärestä ja hymyili Miyatolle.
"Hauskaa ja rentouttavaa viikkoa", hän toivotti hymyillen. Hän todella toivoi, että mies nauttisi olostaan, vaikka sitten kotona television ääreen linnoittautuneena.

Hieman ennen kuin Caitlin ehti nousta, paikalle saapui hieman harmaantunut nainen.
"Päivää, Annalynn Caloun. En tiennytkään että Miyatolla oli sovittuna tapaaminen tänne."
"Ei ollut, törmäsin Caitliniin sattumalta." Poika nurisi äidilleen.

Caitlin hymyili leveästi paikalle saapuvalle naiselle.
"Caitlin O'Connor", hän vastasi irkkuaksentti salakavalasti esittäytymiseen hiipien. Omaa nimeä tuntui olevan vaikea sanoa millään muulla tavalla. "Varastin poikasi kahville. Pahoittelut", hän naurahti toispuoleinen virne kasvoille jääden. Ehkä hän voisi jäädä vielä hetkeksi. Ainakaan Miyato ei ollut ajamassa häntä vauhdilla pois.

"Ei se mitään, ihan hyvä vain että joku viihdyttää häntä välillä. Sinäkö olet se Miyaton ja Coran valmentaja?"
"Entinen valmentaja." Kuului väliin lausahdus.
"Kultapieni, hän varmasti valmentaa edelleen." Annalynn sanoi kärsivällisesti, pyöritellen edessään vielä tulikuumaa chai lattea.
"Oletko tutustunut ollenkaan Huzzleen, vai kävikö Miyato sillä valmennuksissa?"

"Kyllä", Caitlin vastasi välittämättä Miyaton korjauksesta. Hän valmensi edelleen, ei vain juuri sitä ratsukkoa, josta puhe oli. Hän nyökkäsi uudemman kerran Annalynnille. Huzzle oli hänelle tuttu monellakin tapaa.
"Olen sekä ratsastanut että valmentanut Huzzlea, rouva Caloun", hän vastasi pienen hymyn kera. Eipä siitäkään ollut suurta hyötyä Miyatolle ollut, mutta hän oli yrittänyt saada Huzzlen käyttäytymään edes hieman paremmin. Satunnaisesti punainen ori olikin ollut parempi, mutta joskus taas… No, niin. Joskus luotettavimpienkin hevosten kanssa sattui vahinkoja.

Nainen nyökkäsi.
"Se on nyt ruunattu ja... Haluaisin rehellisen mielipiteesi. Mielestäni se ei ole mahdoton, mutta tunnustan että olen tottunut enemmän tai vähemmän apinoihin hevosiin." Annalynnilla oli sellainen itsemurhanhakuisuus, mitä pojaltansa puuttui. Hän nautti sekopäistä, vauhdista ja adrenaliinista. Tosin hallitusta sellaisesta ja sitä Huzzle ei tarjonnut.

Caitlin vilkaisi Miyatoa silmäkulmastaan. Miten hänen oli tarkoitus antaa rehellinen mielipiteensä, kun hevosen apinoinnin takia jalkansa menettänyt mies istui vieressä? Ei hän voisi väittää hevosen vaativan vain hieman lisää koulutusta, tai se kuulostaisi kerrassaan loukkaavalta.
"Huzzle on haastava hevonen, mutta en ole kertaakaan elämäni aikana kohdannut mahdotonta hevosta", nainen päätyi vastaamaan. Hän puraisi huultaan ennen kuin jatkoi lähes samoilla sanoilla, millä oli joskus valanut luottamusta Miyatoon. "Se vaatii ehdottomasti paljon aikaa, vaivaa ja taitoa, mutta Huzzle ei ole mahdoton."

Miyato suoritti juuri irtaantumisharjoituksia ja onnistui näyttämään todellakin siltä ettei kuunnellut eikä aikoisi osallistua keskusteluun.
"No sitä se tarvitsee. Mietin lähinnä onko sitä järkeä lähteä myymään alkuunkaan. Uudella kodilla ei ole kiire, haluan rauhassa itse ratsuttaa sitä."

"Mikäli sen ratsuttaa ja kouluttaa kunnolla, en näe mitään syytä, miksei sitä voisi myydä. Tärkeää on vain löytää omistaja, joka todella tietää, mihin ryhtyy ja pärjää hevosen kanssa", Caitlin kertoi oman mielipiteensä. Hän antoi mielellään hevosille vaikka kymmenennenkin mahdollisuuden. Koskaan ei pitänyt luovuttaa, sillä karkeimmastakin raakileesta saattoi tehokkaan treenin myötä kuoriutua todellinen timantti, joka toisi paljon iloa omistajalleen.

"Hyvä, en siis ole ainoa joka pitää sitä ihan.... No, ei mahdottomana tapauksena." Nainen näytti miettivältä.
"Voisinko minä tulla valmennuksiisi sen kanssa? Keskityttäisiin yhdessä sen ongelmiin." Siinä olisi ainakin kaksi osaavaa ihmistä.
"Jos kahdesta ei niin viisaasta päästä tulisi yhdessä paljon viisaampia."

Caitlin nyökkäsi toiselle. Ei hän voisi kieltää ketään tulemasta valmennuksiinsa, tai Corinne antaisi hänen kuulla kunniansa. Hänen työtään oli valmentaa ratsukoita, ihan sama mitä hän heistä ajatteli.
"Totta kai. Tallin kotisivuilta löytyy aikataulut ja ilmoittautumiset. Valmennan teitä mielelläni. Keksimme varmasti keinon jos toisenkin Huzzlen kanssa toimimiseen", hän vastasi päätään pienesti nyökytellen. Punapään aivot raksuttivat jo kertaamassa kaikkea, mitä Huzzlen kanssa oli siihen asti tehty, ja mitä vielä olisi hyvä tehdä. Ei hän voinut sille mitään, että työt seurasivat vapaa-ajallekin. Hänen päänsä oli liian täynnä hevosia, jotta hän voisi nauttia yhdestäkään hetkestä ilman taka-alalla työstettäviä hevosiin liittyviä ajatuksia.

"Hyvä. Helpottavaa aina saada jonkun toisen näkökulma asiaan, ettei tahkoa sen kanssa yksin." Annalynn vilkaisi poikaansa, joka oli avannut suunsa.
"Mennään, haluan kotiin." Miyato kitisi äidilleen ja nainen huokaisi raskaasti. Miyato oli mahdoton.

"Näinhän se on", Caitlin totesi ennen kuin hiljeni antaakseen naiselle ja tuon pojalle tilaa keskustella. Ei ollut hänen asiansa puuttua siihen. Annalynn piti varmasti huolta pojastaan, joka oli valitettavasti joutunut siihen pienenpieneen prosenttiin, jonka putoaminen johti vakavaan loukkaantumiseen.

Annalynn jätti sen juomansa kesken, raahattuaan poikansa jo kerran tuon tahtoa vastaan ulos. Ei hänellä ollut sydäntä kiusata lastaan enempää.
".... Ehkä me menemme nyt. Näemme varmasti tallilla."

"Näemme", Caitlin vakuutti nyökäten ja nousi jaloilleen. "Oli mukava tutustua, rouva Caloun." Hän hymyili Miyatolle.
"Törmäillään uudemmankin kerran. Hauskaa viikonjatkoa", hän totesi vielä erikseen nuoremmalle miehelle.

"Hauska tavata teidätkin. Sano vain Lynnie kuitenkin. Ei ainakaan rouvaa." Amerikkalaisnainen naurahti. Annalynn pureskeli huultaan ja katsoi Miyatoa pistävästi, kun poika ei tuntunut olevan aikeissa vastata mitään.
"... Samoin." Pääsi lopulta pörröpään huulilta pakon edessä.

Caitlin hymyili ja nyökkäsi ymmärtäneensä. Lynnie, selvä. Ei hän muistaisi sitä enää viikon päästä, mutta ehkä toinen esittäytyisi uudemman kerran silloin. Hän heilautti kättään hyvästiksi ennen kuin asteli kahvilan ovelle, kompastuen vain kerran matkallaan omiin jalkoihinsa. Hän otti tukea tyhjästä pöydästä oikealla puolellaan eikä päätynyt naamalleen lattialle. Onneksi.