(Y) Are you the one?

torstai 02.04.2015

Kuukausi oli vaihtunut ja Didi saanut palkkansa. Hän oli palkkapäivän kunniaksi ostanut suklaata ja käynyt näkemässä Newcastlessa ystäväänsä Leslietä Lilyn kanssa ja ostanut ostoskeskuksessa vieraillessaan rikkimenneiden lempikenkiensä tilalle uudet, mustat saappaat. Ne olivat lähes identtiset aiempiin kenkiin, siistit mustat mokkasaappaat, joiden korko ja pohja oli vaaleanruskea. Palkasta jälleen osa oli päätynyt myös säästöön, oman hevosen säästötilille. Nainen oli haikaillut Rosingsiin saavuttuaan useasti oman hevosen, tai tässä tapauksessa luultavimmin ponin, perään ja katsellut kateellisena muiden hevostenomistajien perään. Hän oli jaaritellut asian kanssa kuvitellen, ettei hänellä olisi varaa tai aikaa. Todellisuus oli kuitenkin päinvastainen. Muutettuaan kartanoon hänen elinkustannuksensa olivat laskeneet lähemmäs nollaa ja Kevinin muutettua hänen entiseen asuntoonsa vuokralle hän oli kyennyt säästämään rahaa yllättävänkin suuria summia. Huomattuaan säästömahdollisuudet hän oli alkanut säästää myös auton käytössä lenkkeillen lähes jokapaikkaan, syönyt halvempia ruokia ja jättänyt heräteostokset. Pienen Lily-koiran omistajuus ei nostanut sen suuremmin kuluja, sillä koira söi niin pieniä annoksia eikä jostain syystä ollut vieläkään oppinut tuhoamaan tavaroita. Parempikin ehkä, kun he eivät kuitenkaan asuneet omassa talossaan vaan Fairchildeilla. Kaiken kaikkiaan Didi oli huomannut, että hänellä olisi mahdollisuus omaan poniin järjettömänkin pian. Ymmärrys siitä oli saanut naisen hieman paniikkiin, sillä ponin ostaminen oli niin kovanmoinen riski. Poni saattaisi olla piilovikainen, sairastua yhtäkkiä tai aiheuttaa ties minkälaista harmia! Hän tiesi kuitenkin, ettei hänestä olisi loppuelämäänsä ratsastamaan muiden hevosia - niin hienoja kuin ne olivatkin.

Tänä aurinkoisena kevättorstaina - tarkalleen toinen päivä huhtikuuta viideltä loppuiltapäivästä - Didi kuitenkin huomasi selaavansa internetin hevosmyyntisivustoja kotiuduttuaan Newcastlen reissultaan suklaalevy ja kenkäkassi sohvalla vierellään. Mukana ollut karvakasasta menevä Lily-pentu käpertyi hänen vatsalleen ja nukahti lopulta siihen. Koiran rauhaisa tuhina ja lämmittävä paino osittain lyhyen t-paidan paljastavalla vatsalla rauhoitti hieman Didin mieltä kun hän avasi googlen kautta löytyneen sivuston ja täytti hakuehdot. Oli hän aiemminkin selaillut ilmoituksia, mutta aivan huvikseen. Silloin hän oli tiennyt, ettei voisi ostaa hevosta mutta nyt kyseessä oli tosi tilanne. Jostakin tämän sivuston ponista saattaisi tulla hänen uusi hevosensa. Säkäkorkeus, tasan tai alle 150cm, rotu, ei väliä, sukupuoli, ruuna... Sohvan käsinojaan nojautuva nainen painoi haku-näppäintä ja hetken päästä suurelle kosketusnäyttöisen puhelimen näytölle ilmestyi listallinen ilmoituksia kuvineen ja esittelyineen - ja hintapyyntöineen. Didi tiesi ettei kykenisi säästöistään huolimatta käyttämään kovin montaa tuhatta puntaa poniin, sillä hänen täytyisi ostaa hirveän paljon varusteitakin sille ja pystyä maksamaan tallipaikka. Ponin asuinpaikkaa Didin ei ollut tarvinnut pohtia kovinkaan kauaa, sillä oli saanut joskus kuulla, että Rosingsissa työntekijän hevonen sai tallipaikan alennettuun hintaan. Rosingsia parempaa asuinpaikkaa hevoselle Didi ei edes tiennyt, talli tuntui täyttävän kaikki kriteerit mitä maailmassa saattoi keksiä. Oli tilaa, kenttiä, maastoja, maneesi ja kaunis talli. Myöskin työntekijät olivat ihania ihmisiä mutta myös asiantuntevia - nainen tiesi, että tuleva poninsa - jos sellaisen löytäisi - olisi todella hyvissä käsissä. Tietenkin nainen huolehtisi ponistaan itse suurimmaksi osaksi, senkin hän oli tiennyt alusta lähtien. Hänellä oli varmasti paljon opittavaa ja muistettavaa mutta hän oli valmis ja halukas opettelemaan.

Vihreällä koristellulla sivustolla oli hirmuinen määrä myytäviä alle 150cm korkeita hevosia pohjois-Englannin alueella. Oli mustaa, kimoa, vaaleanrautiasta ja niin isoilla merkeillä kuin kirjavuudellakin siunattuja. Didillä oli niin pinnallisia kuin ehdottomiakin ehtoja ponille - sen täytyi olla alle 150cm korkea ja tamma tai ruuna. Se ei saisi olla liian nuori muttei ikäloppukaan eikä samalla liian vähän koulutettukaan. Didiä ei kiinnostanut hevonen, jota hänen tarvitsisi viedä liiaksi eteenpäin vaan lähinnä hevonen, jonka kanssa hän voisi treenata miltä itsestä tuntui, kenties kisatakin, ja pitää hauskaa. Kouluttamattoman hevosen kanssa hän ei pärjäisi, kuten ei orinkaan tai liian ison hevosen kanssa. Hän rakasti poneja, jotka olivat tummanruunikoita - niissä vain oli sitä jotakin. Ainakin ponin täytyi olla hieman pörheä ja ehdottoman ponimainen, liian siivot ponit olivat tylsiä. Jotakin Ricardin ja Pradan väliltä olisi varmastikin hyvä valinta. Myytäviä hevosia rajoitti myös hinta, onneksi tarjolla oli paljolti myös hänen maksukapasiteettinsa hevosia ja poneja.

Didi selasi sivuja ensin avuttomana uskaltamatta tutustua tarkemmin kiinnostavalta näyttäviin hevosiin. Sitten hän uskaltautui ja avasi kirjavan, 9-vuotiaan ruunan myynti-ilmoituksen. Ruuna, jonka nimeä esittelyssä ei hänen harmikseen mainittu, näytti kuvissa pettävän hyvältä. Se oli ryhdikäs ja komea ja vajaa 150cm korkea. Esittelyssä kehuskeltiin hevosen hyppytyyliä ja askellajeja, kerrottiin sen hyppäävän metrin ratoja ja olevan täysin tervekin. Pitäisikö sitä nyt käydä katsomassa...vai ei? Esittelytekstin lopussa oli hieman yläkanttiin asetettu hintapyyntö ja Helen-nimisen henkilön numero. Hyvästä täytyisi varmaan maksaakin hieman enemmän, Didi ajatteli kun pohdiskeli ja luki esittelytekstiä kerta toisensa jälkeen avaten sitten näytölle kuvan rautiaankirjavasta ruunasta ravaamassa korkein askelin lihaksikas kaula komeasti kaarella taitavannäköisen ratsastajan kanssa siistillä kentällä.

Hetken päästä Didi keräsi itsensä, katsoi kelloa, joka ei näyttänyt vielä liikaa, ja soitti numeroon. Puhelimen odottaessa vastausta Didin sydän tykytti, mitä jos mitä jos ei... pahimmat kauhuskenaariot siitä, ettei hän osaisi tehdä koeratsastusta ja nolaisi itsensä, kävivät mielessä ja mieli teki laskea puhelin pois, jottei vain mokaisi. Hetken soimisen jälkeen toisessa päässä vastasi vakava naisääni, joka esittäytyi Helen Notherdaleksi. He sopivat koeratsastuksen kahden viikon päähän omistajanaisen lomamatkan takia ja painettuaan punaista luuria hermostuksissaan liian pirteän hyvästelyn jälkeen Didi uskalsi taas hengittää. Mitä jos tämä ruuna, jota nainen puhelimessa oli puhutellut Darwiniksi, olisi Didin etsimä hevonen? Oliko kaikki näin helppoa?
Lily oli herännyt puhelinkeskustelun aikana ja puhelimen laskeuduttua pois naisen korvalta koira taapersi Didin päällä, pitkin tämän rintakehää, nuolemaan naisen kasvoja unenpöpperössä. Teko sai Didin nauramaan hiljaa yksinäisessä olohuoneessa ja kaappaamaaan pusuttelevan koiran syliinsä. "Nyt kyllä mennään tekemään iltaruokaa pikku hauveli", nainen leperteli koiralle ja nousi sohvalta laskien koiran lattialle. Narttupentu ja olohuoneessa oleilevat Angus ja Nemo seurasivat häntä keittiöön ja pian keittiössä tuoksui kanarisotolta ja uunissa paistuvalta leivältä.