Pikaviestinpeli jossa William Mitchell (Drunken Jan) käy sairaalassa useamman kerran, huolehtimassa itsensä huonoon kuntoon ajaneesta Artemis Cavanaugh'sta.
Freeman Hospital, perjantai 27.2.2015Deirdre oli saanut kamalia uutisia. Isän kuolemasta oli kaksi viikkoa ja nyt tämä. Pikkuveli oli sairaalassa, tiputuksessa. Aliravitsemus. Hetken kaiveltuaan hän oli löytänyt sen Williamin numeron, soittaen siihen. Samalla hän rukoili sen olevan oikea William.
William oli jäänyt elämään varsin rutiiniin väännettyä arkea Artemiksen lempattua hänet. Joka päivä toistui samat asiat samoihin aikoihin. Näin ajatukset oli helpompi pitää kasassa. Nytkin mies istui koneensa ääressä naputtelemassa sähköpostitse selostusta uusimman projektinsa etenemisestä töihin. Puhelimen soittoääni katkaisi miehen ajatuksenjuoksun ja tuo nappasi luurin, katsoen sitä hetken kulmat kurtussa. Vieras numero. "Mitchell." Mies vastasi asialliseen sävyyn.
Nainen nieleskeli hetken. Tuttu ääni.
"Deirdre Cavanaugh. Anteeksi kun häiritsen. Halusin vain soittaa ja kysyä tiedätkö jo Artysta." Miten veli oli taas siinä kunnossa.
Ensimmäinen reaktio oli pieni vaivaantuminen, kun nainen linjan toisessa päässä esitteli itsensä ehkä harmittavankin tutuksi henkilöksi. Tuon sanat tosin saivat Williamin hyvinkin hämillään. "Tiedänkö mitä?" Hämmennys varmasti kuului äänestä läpi. Hän ei ollut kuullut miehestä mitään sen jälkeen kun tuo oli hänen luotaan silloin lähtenyt.
Niin hän oli vähän pelännyt. Deirdre nikotteli hieman. "En... Ajattelin vain jos... Voisit olla hänen kanssaan. Hänellä on ollut taas vähän.. Vaikeaa. Isä kuoli kaksi viikkoa sitten. Arty otti sen raskaasti."
William oli hyvän aikaa hiljaa kuultuaan neidin sanat. Häntä ahdisti suunnattomasti, kun yhtään ajatteli miltä siitä kärttyisesti miehenmokomasta mahtoi nyt tuntua. Mutta.. ei hän oikein ollut asemassa, jossa voisi vain mennä tuon luo. Eihän? Hän halusi kyllä. Eivät tunteet olleet tässä ajassa mihinkään hävinneet. "...otan osaa." Brunette sai sanotuksi, ollen sitten taas pienen hetken hiljaa ennen kun sai jatkettua. "En kyllä tiedä, haluaako Artemis minua lähelleen." Etenkään tämmöisenä aikana, kun tukea kuului saada joltain läheiseltä.
William ei siis tiennyt ja kaksikko ei ollut väleissä.
"... Hän on sairaalassa Newcastlessa. Letkuruokinnassa." Hän sai lopulta sanottua sen ääneen. Pikkuveli oli taas kadonnut olemattomiin ja hän ei voisi jättää surevaa äitiä yksin kaiken keskelle.
"Ollut kolme päivää. Enkä voi jättää äitiämme yksin Irlantiin. Arty otti sen raskaasti, hän ei... Hän tapasi isän viimeksi kolme vuotta sitten, jouluna. Kai hän... Rankaisi itseään."
Mikäli mies ei olisi jo valmiiksi ollut istuaallaan, olisi häneltä varmastikin nyt pettäneet jalat alta. "...selvä. Menen sinne." Mies takelteli. Hän pystyisi ainakin raportoimaan Artemiksen kunnon Deirdrelle, jos ei muuta.
"Ei ole pakko. Hän vain.... Tarvitsee ihmistä enemmän kuin aikoihin ja... Haluaisin tietää onko hän kunnossa."Nainen sanoi hiljaa ja mietti hetken.
"Kiitos. Ilmoitathan jos menet?"
William vilkaisi kellon suuntaan. Tässä pitäisi olla vielä hyvän aikaa ennen kuin Ellie pääsisi koulusta. "Lähden sinne nyt heti." Mies ilmoitti. Ei hän kestäisi istuskella kotona räpeltämässä töitä kuultuaan tuollaista. "Soitan, kun olen nähnyt hänet." William lupasi samalla kun nousi tuoliltaan ja asteli vetämään ulkovaatteita päälleen.
"Tekstiviestikin riittää. Mitä haluat. Kiitos." Nainen lopetti puhelun siihen. Sairaalassa Artemis vaihteeksi nukkui. Entisten ongelmiensa takia hoitoon laitettu mies oli menettänyt tajunsa kaupassa ja siten ylipäätään päätynyt sairaalaan.
Puhelun päätyttyä Williamiin oli tullut läjäpäin lisää vauhtia. Aivot kävivät pahasti kierroksilla koko sen ajan mitä miehellä meni ajomatkaan.
Sairaalan parkkipaikalle kurvattuaan William joutui hetkeksi pysähtymään kasatakseen ajatuksensa. Hänellä oli rutkasti kokemusta sairaalassa vierailemisesta, mutta täysin erilaisissa merkeissä. Saatuaan itsensä vähän paremmin kasaan, harppoi mies sisälle rakennukseen. "Anteeksi, olisikohan mahdollista saada tietää missä huoneessa majoittuu Artemis Cavanaugh?" Mies tiedusteli selvästi huolestuneena päästyään tiskille asti. Mahdettiinkohan täällä edes kertoa, kun hän ei ollut tuon lähisukulainen?
Hoitaja oli jo saanut eilen puhelun Deirdreltä, joka oli antanut Williamille vierailuluvan.
"Osasta 3, kerroksessa viisi ja huone 513." Nainen vastasi rauhallisesti. Luurangon kaltaiseksi laihtunut mies nukkui edellee, saatuaan unilääkkeillä unta.
William kiitti pikaisesti ja lähti sitten paikantamaan oikeaa huonetta. Sairaalassa oli mukavan selkeät ohjeet missä mitäkin oli, joten siinä ei mahdottoman kauaa mennyt. Oikean oven takana seistessään William pohti hetken mitä hittoa voisi miehelle edes sanoa. Ei varmaan oikeastaan mitään. Kuulumisten kyselykään ei oikein kävisi, Artemis oli niin helvetin huono vastaamaan asiallisesti mihinkään. Lopulta mies kuitenkin koputti kevyesti oveen, ennen kuin avasi sen ja astui sisään.
Artemis ei herännyt koputukseen. Hänellä oli yhden hengen huone, perin ankea kuten sairaalahuoneet aina. Mies nukkui kaikessa rauhassa, melkoisen pienenä ja ja seesteisenä. Kerrankin laiha mies näytti... Rauhalliselta.
William sulki oven perässään ja käveli hitain askelin sängyn viereen. Artemis näytti oikeasti aika kamalalta. Tosin ainakaan tuo ei aloittanut tätä tapaamista suhtautumalla nuorempaansa mitenkään erityisen hyökkäävästi, kun kerta nukkui. Hetken emmittyään William vei kätensä silittämään laihan miehen hiuksia.
Mies havahtui siihen. Tuolla oli kanyylit molemmissa käsissään, toisella oli tippa paikallaan. Vihreät silmät raottuivat unilääkkeiden tekemän tokkuran takia hitaasti. William. Mitähän helvettiä tuo täällä teki.
Williamin kasvoille levisi vähintäänkin vaivaantunut ilme Artemiksen avatessa silmiään. "..hei." Mies kuitenkin tervehti pehmeästi. Hän olisi halunnut tiedustella Artemiksen olosta ja jaksamisesta ja vaikka mistä, mutta ei löytänyt oikeita sanoja siihen.
Artemis avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Ei hänellä ollut järkeviä sanoja. Jostakin William oli kuullut ja koska oli tuossa, luultavasti joltakulta sukulaiselta. Eli Deirdreltä, sisko oli ainoa vaihtoehto. Mies nielaisi ja katseli kattoa tai vastapäistä seinää.
Nuorempi huokaisi kärsivästi. "...voisitko sä ees kattoo mua kohti?" Tuntui pahalta, kun toinen reagoi häneen näin. Tosin sen nyt ei olisi pitänyt yllättää mitenkään. Eihän hänen kuuluisi olla täällä. Artemis ei varmasti halunnut häntä tänne. Miksi olisi halunnut?
Vihreät silmät vilkaisivat toista. Hän muisti vähän liiankin hyvin sen kaiken ja ei ollut kovin ylpeä siitä, miten oli lähtenyt. Äänikin oli tavallista voipuneempi. Siitä puuttui se uhma ja kiukku, mikä Artemiksen äänessä yleensä oli. Mies vain.... Oli olemassa. Hyvin pienesti.
William ei ollut missään kohtaa ottanut kättään pois toisen hiuksista. Se tuntui luonnolliselta ja niin kauan kun Artemis ei sitä suoraan kieltänyt, hän koki sen hyväksytyksi. "...joo." Nuorempi nyökkäsi pienesti. Hän olisi halunnut kysyä miksei Artemis ollut kertonut hänelle mitään, mutta.. kyllä hän sen tajusi. He eivät käytännössä olleet väleissä. "Vaivaako sua se että oon täällä?"
Artemis kohautti olkiaan laiskasti. Ei häntä oikeastaan kiinnostanut oliko täällä joku vai ei, mutta tietty Williamin ilmestyminen lämmitti häntä. Olihan se ihan.. Mukavaa. Ei häntä haitannut että tuo oli siinä, mutta hän ei myöskään olettanut että tuo olisi tullut siihen.
Noh, ainakaan häntä ei häädetty pois tästä. Tietenkin olisi tehnyt ihan hyvää itseluottamukselle kuulla että hänen läsnäolostaan oikeastaan ihan pidettiin, mutta niin hyvää tuuria ei nyt ollut matkassa. William istuutui sängyn laidalle. Artemis näytti järkyttävän huonokuntoiselta, mutta hänen teki silti mieli suudella tuota. Sellainen ei kuitenkaan olisi sallittua, joten William tyytyi vain olemaan. Kaipaus kyllä näkyi ilmeestä, kun mies skatseli Artemiksen laihoja kasvoja.
Hän huokaisi syvään. Artemis oli todella kärttyinen kunhan kunnolla heräisi, hän ei saanut polttaa sähkötupakkaansa huoneessa tai käydä tupakalla. Mies oli suorastaan hermoja raastava. Aivan älyttömän raivostuttava.
"... Hae mun sähkötupakka.." Hän pyysi varovasti.
William näytti hetken epäröivältä kuutuaan tuon pyynnön. Kulmat painuivat kurttuun, olikohan sellaisen käyttö sallittua sairaalan tiloissa? Ei varmaan, mutta.. "Missä se on?"
Artemis osoitti tipasta vapaalla ködellä naulakossa roikkuvaa bleiseriä.
"ton taskussa."
Mies veti kätensä pois toisen hiuksista ja siirtyi naulakon vierelle, alkaen kaivaa vaatekappaleen taskuja. Saatuaan vekottimen käsiinsä William palasi sängyn vierelle ja ojensi sen Artemikselle. "..olisit voinu kertoa mulle jotain." Ääni oli aavistuksen katkera. Kyllä hän tiesi, ettei toisella ollut mitään velvoitetta kertoa asioistaan. Etenkään enää nyt.
Artemis veti syvään henkeä ja miltei tunsi kuinka nikotiini piristi. Mies oli niin riippuvainen nikotiinistaan...
"En kertonut Deirdrellekään. Se sai kuulla äidiltä, jolle soitettiin sairaalasta." Jos ne nyt yhtään lohduttaisi, ettei hän kertonut edes sukulaisilleen ongelmistaan.
William istui takaisin sängyn reunalle, nyökäten pienesti Artemiksen vastaukselle. Noh, ei mitenkään hirvittävän yllättävää. Oli noin miljoona asiaa joista hän olisi halunnut kysyä tai puhua, kuten nyt vaikka se että mitä miehen isälle oli tarkalleen tapahtunut, oliko se oikeasti syy siihen että Artemis oli nyt tässä kunnossa.. Ja sitten läjäpäin itsekkäämpiä asioita, joista puhuminen ei ihan oikeasti ollut sopivaa nyt. "Millanen olo sulla on?" William päätyi tiedustelemaan. Hänelle oli ihan sama kertoisiko mies henkisestä vai fyysisestä jaksamisestaan, kunhan saisi puhuttua tuon kanssa nyt jostain.
"Ne ei päästä mua ulos tästä huoneesta. Pelkää vissiin että karkaan." Artemis ei jaksanut puhua nii muodollisesti kuin yleensä, hän oli todella väsynyt eikä osannut kiinnittää asiaan huomiota. Hirveä olo.
William hymyili pienesti. "No, karkaisitko sä?" Ihan rehellisesti, jos häneltä kysyttäisiin, niin kyllä hän sanoisi että Artemis ihan oikeasti saattaisi jopa karata. Mies vain yksinkertaisesti vaikutti sellaiselta tyypiltä.
"... Totta helvetissä. En saa edes polttaa. Kuulemma se vie ruokahaluni." Ihan kuin sitä muutenkaan oli, ei hän syömällä ollut päätynyt tippaan ja letkuruokintaan osittain.
Nuorempi naurahti pehmeästi.
"Ja nyt ton kerrot, kun just annoin sulle tupakan." William pyöräytti silmiään. Noh, ihan tuon perusteella hän ei olisi vielä viemässä mieheltä tuon helpotusta. Artemis kun ei söisi kuitenkaan, se ei vain toiminut niin.
"En tietenkään kerro sitä ennen sen antamista. En ole tyhmä." Artemis murahti toiselle, nauttien siitä vaniljanmakuisesta savusta. Jos nyt hoitaja kävelisi sinne, hän saisi kuulla kunniansa.
William hymähti, yhä ennemminkin huvittuneena kuin mitään muuta. Hän oli huolestunut toisen olotilasta ja hänestä tuntui pahalta nähdä tuo tässä kunnossa. Mutta toinen oli juuri menettänyt isänsä, hän ei ihan oikeasti halunnut suuttua mistään. "Olisin kyllä varmaan sortunut antamaan sen sulle vaikka olisitkin kertonut."
"Sulla on itsesuojeluvaisto." Artemis vilkaisi toista hieman hölmönä.
"... Miksi olet täällä?"
William hieman hätkähti esitettyä kysymystä. Eikö tuo nyt olisi ollut vähän loogisempi kysyä vaikka heti silloin kun hän tuli? Tosin ehkä Artemis alkoi vasta nyt olla tarpeeksi hereillä pohtiakseen asiaa kunnolla. "...miten niin miksi?" Mies koitti palauttaa hymyä kasvoilleen, onnistumatta siinä kovinkaan loistavasti.
"... Deirdre soitti sinulle, mutta miksi olet täällä? Hän käski tarkistamaan ja raportoimaan?" Ei hän olettanut Williamin tulleen omasta vapaasta tahdostaan.
"Pyysi." William korjasi. "Mutta tulin koska halusin." Hän ei ollut varma siitä kannattiko tuota lisätä, mutta hän nyt kumminkin teki niin.
"Miksi?" Artemis oli uteliaalla tuulella, eikä jaksaisi ite puhua. Ei juuri nyt. Häntä väsytti kaikki.
Ilme meni varsin vaivaantuneeksi. No ei kai tuota nyt niin hirvittävän vaikeaa ollut tajuta.. William pohti useampaa eri tapaa sanoa asia, osaan niihin jopa liittyi seksuaalisempia asioita, mutta päätyi lopulta sitten ihan hillittyyn versioon: "Ei mun tunteet kadonnu tosta vaan vaikka lemppasitkin mut." Okei, se oli ehkä vähän epäreilusti sanottu, mutta ainakin mies onnistui sanomaan sen niin ettei se kuulostanut millään tapaa syyttelevältä.
Artemis nielaisi. Niin, William oli huolissaan. Olihan se kai ihan loogista, ehkä. Huokaus. Syvä huokaus. Eikä hän osannut vastata siihen mitään.
Toisen varsin hiljainen reaktio oli suorastaan kidutusta. Vaivaantunut hiljaisuus ehti laskeutua eikä Williamkaan sitä nyt tähän hätään osannut mitenkään rikkoa. Ei helvetti nyt taas.. "Sori. Ei ollu reilua muistuttaa tosta." Kasvoille väkisin väännetty hymy ei peitellyt läheskään kaikkea kurjasta olotilasta, joka mielen oli taas vallannut. Ei saatana kun hän oli itsekäs. Toinen oli juuri menettänyt tärkeän ihmisen ja hän kehtasi murehtia tästä.
Artemis huokaisi syvään. Oli tämäkin. Hän ei nyt jaksaisi puida tätä, eikä oikeastaan mitään. Tosin nyt lääketokkurassa hän voisi vaikka myöntää vain paenneensa vastuuta toisen onnesta, ei suinkaan ahdistunut tunteista. Mutta kun ei kukaan voinut välittää hänestä.
Artemis vaikutti äärettömän haluttomalta sen suhteen, että olisi muka suorittanut minkäänlaisia aivotoimintoja tätä aihetta koskien. "En oikeesti oleta sulta mitään." William sai sanotuksi. Niin. Ei olettanut. Eikä hän oikeastaan ollut uskaltanut missään kohtaa edes kunnolla toivoa että toinen suhtautuisi asiaan välinpitämättömyyttä kummemmin.
"Ei se... William en mä niiden takia." Hän mutisi laiskasti ja katseli taas kattoon, kiskoen savukettaan. Ei hän tämän enempää puhuisi.
William oli aikonut antaa asian olla, mutta Artemiksen kommentti aiheutti aika vakavan tarpeen puhua tästä. "....et sä minkä takia mitä?"
"Lähtenyt." Okei, tämän verran hän voisi vielä tarkentaa. Sitten ei enempää, oikeasti. Ehei.
Kulmat painuivat kurttuun. Ei, hän ei todellakaan nyt ymmärtänyt. "Minkä takia sä sit lähdit?" Halusikohan hän edes kuulla vastausta?
Artemis kohautti olkiaan. Pitäisiköhän nyt vetää lisää unilääkkeita ja sammua siihen...
"Artemis.." Äänestä kuului vahvalti läpi se kuinka William kärsi tästä. "Minkä takia?" Eihän nyt ihan oikeasti toinen voinut sanoa jotain ja jättää sitten asiaa epäselväksi.
".... Ei sillä väliä. Mutta en sen takia." Hän murahti. Ei Artemiksesta ollut puhumaan tunteista toiselle, todellakaan.
"....mulle sillä ihan oikeesti on väliä." Paljon enemmän kun mitä hän osaisi edes kuvailla. Ei hän halunnut jankuttaa, mutta tietämättömyys sattui.
Artemis huokaisi syvään. Oliko pakko juuri nyt? Ei hän jaksaisi tätä.. Ei nyt.
"William... Ole kiltti."
Nuorempi katseli hetken toisen kasvoja sanomatta mitään. Mitä helvettiä nyt oikeasti? Ei asiaa voinut auki näin jättää. Tuollaisesta alkoi vain kyteä toivo siitä, että ehkä tässä sittenkin voisi olla luvassa edes paluuta siihen mitä heillä oli ollut, vaikkei sitten mitään sen enempiä. "...kai sä tajuat, että alan päässäni arvailla omiani ja saatan ruveta elätteleen jotain toiveita, jos jätät mut itekseni pohtiin?" Katse kääntyi lattiaan. "Tappaisit nyt vaan kaikki turhat kuvitelmat multa." Olisi helpompi päästä tästäkin yli ja jatkaa elämää.
Vihreät silmät vain vilkaisivat toista. Hän ei sanonut mitään, katse taisi kertoa tarpeeksi. Eivät ne turhia olleet.
William ei edes tiennyt olisiko hän juuri nyt halunnut itkeä vai paiskoa tavaroita, vai ehkä molempia noista. Tässä mielentilassaan hän ei osannut yhtään arvioida sitä mitä toinen mahdollisesti ajatteli. Hän oli kuvitellut että oli päässyt sinuiksi koko asian kanssa. Rauhassa vaan päivästä toiseen kotona. Mahdollisimman tehokkaasti Artemiksesta muistuttavia asioita vältellen. Mutta tämä päivä oli tuhonnut koko jutun. Mies nousi levottomana seisomaan ja alkoi vaihtaa painoa jalalta toiselle. "Haluatko että lähden?"
Artemis käänsi katseensa pois. Juuri niin.
"... Sanoinko niin?" Hän totesi toiselle. kyllä William saisi mennä, jos ei kestäisi häntä.
"Mene vain. Minä sanoin että kadut vielä ja satutan sinua."
William kääntyi katsomaan taas Artemista. "..en mä sitä tarkottanu." Mies sanoi nopeasti. "Mää vaan.. Kun siis.." Brunette takelteli, koittaen löytää oikeat sanat. "Et viimeksikään halunnu olla mun kanssa samassa tilassa sen jälkeen kun olin puhunu tommosista." Ja nyt Artemis ei oikein ollut siinä kunnossa että olisi voinut lähteä, niin eikö siinä kohtaa ollut loogista että William poistuisi, jos toinen ei tuntenut oloaan mukavaksi ollessaan hänen kanssaan samassa tilassa?
"minä tarkoitin juuri sitä."
Artemis huokaisi. Ei hän halunnut viimeksikään lähteä, mutta se nyt vain.. Ei Artemis sopinut kenellekään, hän ei halunnut ketään lähelleen. Ei niin lähelle kuin William halusi päästä, tai siis, halusi hän, mutta ei koskaan uskaltaisi.
William hämmentyi toisen sanoista taas sen verran, että malttoi seistä aloillaan. Mies istuutui takaisin alas ja pitäytyi hiljaa, koittaen ymmärtää mitä helvettiä Artemis taas tarkoitti. "...antaisin melkein mitä vaan et tajuaisin mitä sun päässäs nyt liikkuu." Nuorempi sanoi suoraan. Artemiksen antamat viestit kun olivat yhtä isoa sekasotkua, ainakin hänen näkökulmastaan.
Tummatukkainen koikeli yritti hieman nousta parempaan istuma-asentoon. Mokoma mies, ajaisi hänet hulluksi.
"Jos siellä ei liiku mitään."
William kääntyi sen verran sivuttain, että pystyi katsomaan Artemista kunnolla. Kasvoilla oleili pohtiva ilme. Ei, hän ei vain yksinkertaisesti saanut koottua tätä palapeliä. Ei sitten millään. Ehkä mustatukkainen vain oli niin pöllyssä, että puhui mitä sattui. "Kyllä siellä jotain liikkuu." William tyytyi toteamaan.
"... Aika paljon tyhjää kyllä." Artemis mutisi, laskien sähkösavukkeen pöydälle. Koko huone tuoksui vaniljalta ja pian sinne tulikin hoitaja tarjottimen kanssa. Nainen nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi savuketta pöydällä, mutta ei sanonut mitään.
"Jos kokeilisit syödä tänään, kun sait vieraitakin." Tuo sanoi miehelle hymyillen.
"...Mpphf." Artemis ei olisi siitä niin varma. Ruokahalua ei ollut, hän ei halunnut syödä Williamin nähden ja häin vain makasi. Ei hän tarvinnut ravintoa!
William huokaisi, muttei jaksanut vääntää asiasta enempää. Aiemmin hän oli ollut siinä uskossa että mitään mahdollisuuksia ei ollut, nyt hänellä ei ollut harmainta aavistusta. Huoneeseen saapuvalle hoitajalle brunette hymyili ystävällisesti. Hän omasi sentään käytöstavat, toisin kuin hänen arvoisa ihastuksensa.
Artemis katseli muualle. Nainen seisoi hetken, katseli jos odottaisi että mies alkaisi syömään. Ehei, ei alkanut. Hoitaja huokaisi ja nousi.
"Tulen tunnin päästä hakemaan tarjottimen." Hoitajan mentyä Artemis huokaisi kyllästyneenä. Miksei sitä voinut ottaa yt?
Hoitajan poistuttua William kiinnitti täyden huomionsa taas Artemikseen. "..jos edes maistaisit?" Nuorempi ehdotti varovasti. Täällähän oltiin nimenomaan sen takia, ettei Artemis ollut syönyt. Pois pääsemistä ei nopeuttaisi se että tuo jatkaisi samaa rataa.
"Se on pahaa." Ei, hän ei syönyt sairaalan mössöjä. Jos Artemis suostui syömään, hän ei tuhlaisi niitä kaloreita johonkin puolivalmismössöön.
"No mikä olis hyvää?" William tiedusteli sävyyn, joka vihjasi aika vahvasti että jotain olisi paree vastata.
Artemis mietti hetken. Jos hän söisi jotain, niin mitä hän sitten haluaisi syödä?
"..... Kai joku kana tai kala... Kanasalaatti? Lohi ja höyryvihannekset?" Kevyitä ruokia, mutta... Niihin hän voisi edes uhrata pureksimisen vaivan ja kalorit.
William oli varsin hyvillään siitä, että hänelle vastattiin. "Jostain ravintolasta, vai teenkö minä?" Tosin jos William laittaisi ruokaa, niin silloin Artemiksen ruokailuhetki olisi vasta seuraavana päivänä.
"...Ei sun tarvi." Artemis kiirehti vastaamaan. Ei Williamin tarvitsisi todellakaan kokata hänelle, eiei!
"Mä haluan." William totesi hyvin yksiselitteisesti. Se oli jotain, mitä hän voisi tehdä. Ei hän mikään huippukokki ollut, mutta lapsen kanssa asuminen teki sen, että oppi laittamaan simppeleitä ruokia jotka maittaisivat.
"... Ei tarvi." Ei hän halunnut vaivata Williamia olemassa olollaan. Sen... Jutun lopettamisen idea oli ollut juuri siinä, ettei hän halunnut aiheuttaa toiselle pahaa mieltä tai aiheuttaa vaivaa olemassaolollaan.
William huokaisi. Niin kovin hankalaan mieheen hän oli onnistunut tutustumaan. "Haluan." Hän toisti oman kantansa asiaan. "En enää täks päiväks sulle pysty varmaan mitään tuomaan, mut tuon huomenna."
".... Haluat?" Mies näytti hölmistyneeltä. Eihän tuossa ollut järkeä. Ei niin minkäänlaista järkeä. Hän huokaisi hiljaa, valuen takaisin istumaan. Hän inhosi letkuruokintaa, mutta enemmän inhosi sairaalan ruokia.
William pyöräytti silmiään. "No ei kai se nyt niin ihmeellistä ole?" Ei hänen itsensä mielestä ainakaan. Hän haluaisi kuitenkin tulla käymään uudestaan ja etenkään minkään kanasalaatin tekeminen ei olisi kovinkaan vaivalloista.
"... Ai." Artemis päätti sitten vaieta. Ei hän sanoisi mitään toiselle enää aiheesta. Mutta hänelle se oli suuri asia.
Tuo aihe oli kai sitten käsitelty loppuun. Tosin Williamin mielestä ruokakeskustelussa oltiin päästy ihan hyvään lopputulokseen, kun Artemis ei ollut mitenkään toivottoman voimakkaasti vastustanut ajatusta siitä että nuorempi laittaisi ruokaa. William kurotti kätensä koskettelemaan taas Artemiksen hiuksia. Siitä oli tullut ehkä jopa aavistuksen ikävä tapa jo.
Mustatukka ei vetänyt päätään pois, kun todellisuudessa hän kaipasi. Hellyyttä ja vain sitä kosketusta, vailla seksuaalisia vihjeitä.
Oli oikeastaan hyvinkin palkitsevaa, että Artemis ei vieläkään torjunut kosketusta. Toisaalta se taas aiheutti Williamin onnettoman yksinkertaisessa mielessä vain lisää kysymyksiä siitä, mitä helvettiä heidän välillään oli tällä hetkellä menossa. Mies koitti kuitenkin lakaista moiset murheet mielensä perukoille, sillä hänellä oli ajankohtaisempikin ongelma. Miten tuoda ilmi se, että hän oli todella pahoillaan menetyksestä, jonka toinen oli kokenut? "Artemis.." Jospa vaikka aloittaisi taas herättelemällä tuon huomion.
Vanhempi havahtui ajatuksistaan, nostaen tuohon helmistyneenä. Mitä? William halusi? nyt hän ei ymmärtänyt oikein. Huulilta pääsi syvä huokaus jälleen.
Artemiksen kiinnittäessä huomionsa häneen, kuten oli tarkoituskin, William ei enää yllättäen tiennytkään yhtään mitä sanoa. Mies koitti hymyillä, saaden kasvoilleen aikaiseksi lähinnä surkean ilmeen. "Otan osaa." William sai sanotuksi. Tuntui jotenkin todella hölmöltä sanoa noin. "Jos missään kohtaa susta tuntuu et haluat puhua siitä..." Loppu jäi sanomatta. Miten hitossa hän muka muotoilisi fiksusti, että olisi tuon käytettävissä? Ei Artemis varmaan edes osaisi käydä asiaa läpi keskustelemalla.
"Ei se oo iso juttu." Hän sanoi itsekseen ja huokaisi syvään. Ei hän haluaisi kuulla mitään sellaisesta, eikä puhua isästään.
Nuoremman kulmat painuivat tiukasti kurttuun. "Miten niin ei?" Totta helvetissä oli iso juttu, kun Artemis oli mitä ilmeisimmin sen takia ajanut itsensä tähän kuntoon. Ja Williamia henkilökohtaisesti ahdisti suunnattomasti ajatus läheisen ihmisen menetyksestä. Sitä oli koettu ihan tarpeeksi.
Artemista ahdisti se, että hän oli työntänyt itse perheensä pois ja ei ollut käynyt Irlannissa vuosiin. Kolmeen vuoteen. Ja nyt hän ei enää näkisi isäänsä. Paitsi arkussa, jos haluaisi. Hän ei halunnut, mies ei aikonut lähteä hautajaisiinkaan. Se tuntui epäreilulta omaa isää kohtaan.
"Ei se ole. Emme olleet läheisiä ja en edes nähnyt häntä viime vuosina."
William oli hiljaa ja vain katseli toista tutkailevaan sävyyn. "Okei." Tuo kuittasi ymmärtäneensä. "Onko hautajaiset jo pidetty?" Brunette jatkoi kyselemistä, kun häntä ei kerta suoraan kielletty tekemästä niin.
"Ei." Artemis pureskeli huultaan. Ensi lauantaina. Hoitaja oli sitä mieltä että hän pääsisi, mutta Artemis ei halunnut mennä.
"Milloin ne pidetään? Pääsetkö lähtemään sinne?" Brunette tiedusteli, silitellen yhä toisen hiuksia.
"Ensi lauantaina." Hän jätti vastaamatta siihen, pääsisikö vai ei.
William oli hetken hiljaa. "Pääsetkö lähtemään sinne?" Mies toisti kysymyksensä, johon toinen oli jättänyt vastaamatta. William näytti taas kerran varsin kärsivältä. "...ai." Hän ei varmastikaan kyllä ymmärtäisi, mikäli mies kertoisi totuuden. Ei hautajaisia pitäisi jättää väliin, ei mistään hinnasta. "Koska pääset kotiin?"
".... Ens keskiviikkona,ehkä." Ei hän voisi siitä valehdella, William huomaisi kyllä jos hän ei olisi sairaalassa enää. Vittu.
Ilme nuoremman kasvoilla muuttui vähintäänkin kyseenalaistavaksi. "...mikset sä sit mee?" Brunette kysyi totisena.
"Ei ole varmaa pääsenkö." Artemis ei halunnut nähdä äitiä ja Deirdreä sellaisena. Hän oli nyt jopa ratsastuskiellossa hetken, pari viikkoa. Miestä ärsytti sekin.
Williamille selitys ei todellakaan mennyt tuollaisenaan läpi, mutta ei hän jaksanut vääntää asiasta tämän enempää. Artemis kun ei vaihteeksi vaikuttanut millään tapaa yhteistyöhaluiselta höpisijältä. "Okei." Nuorempi tyytyi kuittaamaan. "Pitäiskö mun tulla hakeen sut sitten sillon kun sut kotiutetaan?" Brunette vaihtoi tyynesti aihetta.
Artemis nielaisi kuuluvasti. Miksi William tulisi? Nyt tuo oli vielä vähemmän velvollinen kuin aiemmin.
"Ei tarvitse."
Nuorempi katseli toista varsin kyseenalaistavaan sävyyn. "Etkö sää vaan halua vaivata vai mikä tää 'ei tarvi' juttu on?" Eihän tuollaisia kuulunut murehtia tässä tilanteessa. Se sitten tietenkin olisi eri asia, jos Artemis ei yksinkertaisesti halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä yhtään enempää kuin mitä oli pakko.
Se oli sitäkin. Mies halusi vaivata muita mahdollisimman vähän, eikä osannut muutenkaAn ottaa apua vastaan.
"En"
William huokaisi raskaasti. "Ei siitä ihan oikeesti oo vaivaa." Mies koitti vakuutella. Hän ei haluaisi taas vedota siihen, että tekisi mielellään näitä pieniä asioita koska piti toisesta.
Artemis kohautti olkiaan, antaen olla. Mies nousi vähän istumaan, huimasi. Se nenästä menevä letku ärsytti ja hän poti halua repiä sen irti, mutta jätti sen silti rauhaan.
William huolestui välittömästi toisen liikkuessa taas. "Eikö sun kannattais olla paikoillas?"
"... Herran jumala mä vaan istun." Artemis totesi toiselle. Oli hankalaa olla paikoillaan, kun oli tottunut liikkumaan todella paljon.
William väänteli kasvoilleen lähinnä ehkä lapsellisella tavalla vakavan ilmeen. "No anteeksi että huolestuin." Vaikka sanat saattoivat muuta vihjatakin, äänestä kyllä luulisi kuulevan läpi, ettei hän loukkaantunut moisesta.
Artemis näytti istuessaan kamalalta. Miehen kasvot olivat kolkot ja posket painuneet tavallista enemmän sisään. Kehosta huomasi että hän oli alkanut pudottaa niitä pieniä lihaksiaankin, kädet näyttivät naurettavan surkastuneilta.
Brunette koitti parhaansa mukaan olla kommentoimatta mitään siitä miltä toinen näytti. Tokihan hän heti Artemiksen nähtyään noteerannut kuinka kamalassa kunnossa tuo oli, mutta.. Tuskinpa kauhistelu tuon oloa helpottaisi. "Oli muuten oikeesti aika kamalaa, kun sain kuulla että oot sairaalassa." William totesi hiljaa.
Mies kohautti olkiaan. Ei kai se nyt niin tavatonta ollut. Tai ainakin ehkä odotettavissa jossakin vaiheessa.
"Lähti taju kaupassa."
William huokaisi. Noh, toisen elämäntyylillä oli oikeastaan lähinnä ihme, että tuo oli pärjännyt niinkin pitkään. Mieli olisi tehnyt huomauttaa, että taju lähti koska tuo ei ollut huolehtinut itsestään kuten ihmisen kuuluu, mutta siitä olisi saattanut alkaa varsin viehättävä riita. "Tarkottaako se, ettei mun kuuluis huolestua?" Hänen mielestään ihan jo siinä olisi syytä, kun toinen pyörtyi. Vaikka ei tarvitsisi edes lähteä sairaalaan sen jälkeen.
"Miten haluat sen ottaa." Hän huokaisi syvään, kohauttaen olkiaan. Ei häntä oikeasti kiinnostanut miten toinen otti asian, koska William huolestuisi joka tapauksessa.
Eli hän saisi kaikessa rauhassa huolestua, hyvä. William kohdisti katseensa kunnolla Artemiksen kasvoille, lähinnä silmiin. "Saanko mää suudella sua?" Mahdollisesti ihan vain aavistuksen epäasiallista.
Mitä helvettiä? Artemiksen huulilta karkasi epäuskoinen naurahdus, hän oletti miehen pilailevan ja sanat jäivät omaan arvoonsa. William oli kyllä outo...
Kulmat painuivat kurttuun ja mies parhaansa mukaan koitti näyttää vakavalta. "Olen hei tosissani." Totta helvetissä oli. Artemis oli antanut niin epämääräisiä signaaleja heidän tämänhetkisistä väleistään, että kai tämä oli sitten laskettavissa jonkinlaiseksi vesien testaamiseksi?
Toinen kulma kohosi kevyesti. Tosissaan? Mitä tuohon nyt voisi sanoa? Pelkkä kyllä olisi liian helppoa, suudelma ei taas kyllä ainakaan pahentaisi oloa.
"Oletko ennenkään kysynyt."
Ilme meni hetkellisesti suorastaan epäuskoiseksi. Tuo taisi olla lähimpänä lupaa mitä toinen oli hänelle ikinä antanut. Ja hän ihan rehellisesti oli odottanut kieltävää vastausta. Niin epämääräistä kuin se olikin, Williamia ihan rehellisesti jännitti kun hän kumartui toisen eteen ja painoi kevyesti huulensa Artemiksen huulia vasten.
Vanhempi onnistui hyvin ignooraamaan tuon epäuskoisen ilmeen, onneksi. Hän ei todellakaan ollut kiinnostunut sillä hetkellä aiheesta tai halunnut keskittyä Williamin ilmeeseen. Vihreät silmät painuivat kiinni, miehen jopa vastatessa siihen suudelmaam varoen.
Alunperin mies oli ajatellut antavansa ehkä vain pienen suukon ja vetäytyvänsä sitten, mutta toisen vastatessa ei ollutkaan enää mitään halua vetäytyä. William pyrki parhaansa mukaan pehmeyteen ja maltillisuuteen, mikä oli ehkä aavistuksen epätyypillistä, kun otti huomioon että he eivät juurikaan olleet ylipäänsä harjoittaneet tämmöistä. Etenkään epäseksuaalisissa tilanteissa. Artemis tuntui kylmältä ja kuivalta, mutta nuorempi koitti parhaansa mukaan olla ajattelematta asiaa.
Artemis todellakin oli kylmä ja näivettynyt, miehen ruumiinlämpö taisi olla aina normaalia alhaisempi, mutta nyt naurettavan alhainen. Mies huokaisi syvään, vetätyen lopulta hieman kauemmas. Happea. Tuntui että sen letkun takia hengittäminen oli tuskaa. Joko se oli oikeasti tai sitten hänestä vain tuntui siltä. Se tosiaan tuntui oudolta, kun otti huomioon sen miten vähän he olivat lähekkäin ilman odotuksia seksistä.
William suoristautui, jääden yhä kuitenkin sängynlaidalle istumaan. Okei, se oli omituista. Mukavaa, mutta omituista. Koskahan hän oli viimeksi suudellut ihan vain läheisyyden vuoksi? Vuosia sitten, vissiin. Noh, tämän ainakin muistaisi hetken aikaa. Ihan joka päivä kun ei kuitenkaan suudeltu letkuissa olevaa anorektista miestä.
Artemis vajosi takaisin lakanoihin, syvään huokaisten. Olo oli.. Outo, karmea. Hänellä oikeasti jopa oli hieman nälkä, mutta se erittäin epämääräisen oloinen jauheliha-perunamuusi laatikko ei oikein saanut miestä syttymään.
"Onko jotain, mitä voisin tehä just nyt että sun olis mukavampi olla täällä?" William päätti kysyä. Ihan sama olisiko kyse hiusten silittelystä, selkähieronnasta tai vaikka sitten ruoan hankkimisesta, hän ihan mielellään tekisi kunhan se olisi jollakin tapaa järkevää tai mahdollista. Se tosin oli tietenkin vähän epävarmaa, osaisiko Artemis pyytää mitään.
Artemis ei koskaan pyytänyt muilta mitään. Mies katseli taas vähän muualle poissaolevana. Ajatukset olivat eksyneet hautajaisiin, pitäisi lähettää edes kukkia haudalle tai vastaavaa.
Hetken William odotti hiljaa, mutta kun minkäänlaista elettä vastaamiseen ei kuulunut, mies koitti taas herätellä tuon huomiota itseensä. "Artemis, haluatko jotain?"
Vanhempi näytti selvästi havahtuvan jostakin omasta haavemaailmastaan, pudistellen päätään.
"Ei, en tarvitse mitään. Ihan hyvä näin." Pitäisi soittaa johonkin kotikaupungin kukkakauppaan ja pyytää toimitus. Voi elämä, ei hän olisi millään jaksanut ajatella sellaista juuri nyt
William näytti ehkä jopa aavistuksen pettyneeltä, kun ei mitään päässyt Artemiksen vuoksi tekemään. "Okei." Mies huokasi. Ehkä hänen kohta pitäisi lähteä tältä päivää. Vierailu oli tuottanut enemmän kuin tarpeeksi pohdittavaa taas.
Artemista alkoi taas väsyttää. Mies oli niin vetämätön, kun ei juurikaan syönyt mitään ja oli siinä kunnossa. Hän tiesi että tästä olisi taas noustava, mutta miten. Se oli se suuri kysymys, johon hän ei keksinyt vastausta. Syyllisyys kaiversi ja hän halusi rankaista itseään siitä hyvästä.
"Mun pitäis varmaan ruveta lähteen." William sanoi, kosketti vielä pikaisesti Artemiksen hiuksia ja nousi sitten sängyltä. "Tuun huomenna." Mies vielä muistutti toista. "Jos päätät haluta jotain muuta kun kanasalaattia niin koita saada mulle viestiä ajoissa."
Williamin sanat saivat pienen epätoivon aikaan. Täällä oli tappavan tylsää. Artemis kurotti osoittamaan sitä bleiseriä.
"... Tuotko mun asunnolta mun tabletin? Avaimet on taskussa."
Pieni hymy löysi tiensä miehen kasvoille. "Joo." Oli se kumma, kuinka noin pieni pyyntö sai aikaan näin hyvän olon. William siirtyi kaivelemaan naulakossa olevan bleiserin taskuja, löytäen avaimet kohtuullisen helposti. "Nähdään." Brunette sanoi ja poistui huoneesta aavistuksen haluttomasti.
Williamin mentyä Artemis nukahti hyvin pian. Se oli väsyttänyt, vaikka mies ei käytännössä ollut tehnyt mitään muutta kuin vähän puhunut.