Next to me

(avoin peli sille, ken uskaltaa hapsujalan kyytihin astua)

Nutturapäinen Brock oli muuttanut karvaisen ystävänsä Abernathyn kanssa Rosings Parkiin muutama viikko sen jälkeen, kun oli aloittanut siellä työt kengittäjänä. Hän oli humputellut kuoppaisia teitä pitkin harmaalla avolavallaan, jonka pressulla peitetyllä perällä makoili jos minkälaisia vehkeitä ja tarvetavaroita. Oli varhainen iltapäivä tammikuun puolivälissä, kello näytti puoli kahta ja oli tiistai. Brock tarkasti tämän tiedon vääntäessään radion nuppia hieman kovemmalle. Radiosta hoilotti jokin kaunis naisääni pelkän kitaran kanssa.

Saavuttuaan talliin pihaan mies sulki autonsa ja tuo sammuikin niin nopeasti, että Brock pelkäsi ettei siitä olisi lähtemään käyntiin myöhemmin. No, sille ei nyt voinut enää mitään. Mies haki ison hevosensa varmoin jaloin hevoslaumasta laitumelta ja hätisteli varsan ja muut portilta pois mennessään ulos. Abernathy lompsi miehen rentojen askelten perässä talliin. Brock sitoi sen karsinaan seinään tottumuksesta - oikeasti hevonen ei olisi vaatinut minkäänlaisia ylimääräisiä varusteita. Jos mies olisi uskaltanut hevosella olisi voinut mennä paraatissa kaulanarullakin. Hänestä ei olisi kokeilemaan kuitenkaan sellaista. Harjattuaan yllättävän puhtaan ruunan hän selvitti tarkasti märät hapsut jaloissa niin, että ne liikkuisivat kauniisti kärryjen edessä. Hän menisi tänään ruunan kanssa maastoilemaan niiden kanssa.
Brock asetti Abernathyn pyöreälle selälle mustat nahkavaljaat, joiden pehmusteet olivat lämpimän siniset. Saatuaan hihnat kiristettyä hän asetti messinkiset kuolaimet Abernathyn suuhun, ruuna otti ne mielellään, ja laittoi niidenkin hihnat tottuneesti oikeille kireyksille. Hän tiesi, ettei ruuna pitäisi, jos laittaisi poskihihnan liian kireälle, joten jätti sen mieluusti roikkumaan. Ujutettuaan mustat, paljon kokeneet hanskat käsiinsä hän lähti taluttamaan ruunaa kohti kärryjen olinpaikkaa, henkilökunnan parkkipaikkaa. Abernathy tiesi pääsevänsä ajelulle ja askelsi reippain askelin pää matalalla.

Parkkipaikalla heitä odotti nelipaikkainen musta ja koruton kärry. Se oli kaunis ja klassinen mutta vaatimaton väline, ja penkeillä oli pehmusteet. Mies hidasti lapiokavioisen ruunansa kärryjen eteen ja kiinnitti rauhallisena seisovan läsipään. Sitten hän hypähti ohjastajan paikalle, otti hyvän asennon ja pyysi Abernathyn liikkeelle.

Opettajankokous ei olisi voinut osua paremmalle päivälle: hän ei ollut ehtinyt tallille aamulla, joten tieto siitä, että hän pääsisi kotiin jo puolilta päivin auttoi jaksamaan koulupäivän läpi. Natasha oli käynyt kiireesti kotona vaihtamassa vaatteensa tallille sopiviin, napannut tallikassin mukaan ja syönyt eiliset pastanjämät lounaaksi. Hän pakkasi tallikassiin muutaman omenan sekä pussillisen kuivattuja ananaspaloja. Omenat olisivat hänen eväänsä, mutta ananakset olisivat yksin Rhatanille, joka rakasti moisia herkkuja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hymy huulillaan pullea tyttö juoksi bussille. Edes kävelymatka bussipysäkiltä Slaleyn kylästä tallille ei saanut hymyä hyytymään. Sää oli täydellinen rauhallista maastolenkkiä ajatellen, mitä tyttö odotti innolla. Rhatankin nauttisi, sillä nyt ei olisi pimeää, kuten niin monesti aamuisin, kun he lähtivät kävelemään.

Natasha puuhasteli tyytyväisenä ruunansa parissa kiinnittämättä sen suurempaa huomiota muuhun tallin väkeen. Kun hän kävi aamuisin, harva oli liikkeellä. Hän lähinnä törmäsi tallin työntekijöihin, jotka olivat lähdössä liikuttamaan vastuuhevosiaan, mutta tähän aikaan päistä täällä oli jo asiakkaitakin ja jos hän ei ollut aivan väärin katsonut, pienryhmävalmennuskin oli käynnissä yhdellä ulkokentistä. Tyttö ei voinut kuin unelmoida kesästä, jolloin hänenkään ei tarvitsisi istua koulussa päivästä toiseen, vaan hän voisi olla tallilla joka hetki. Se vasta olikin elämää!
Pullea tyttö nosti Rhatanin kauniin, ruskean mittatilaustyönä tehdyn estesatulan hevosen selkään. Isän kädenjälki oli vuodesta toiseen yhtä upeaa nahkavarusteissa. Harvoin isä enää muiden töitä teki itse, kun yrityksellä oli varaa palkata muitakin, mutta tyttären nahkavarusteissa näkyi aina Ivan Kashnikovin pehmeä kädenjälki. Natasha hymyili liu'uttaessaan sormeaan nahkasatulan koristeompeleilla. Rhatan oli maailman komein hevonen. Tyttö suoristi vaaleanpunaisen satulahuovan ja kiristi vyön välittämättä ruunan protestiluimimisesta. Hän tarjosi suitsia hevoselle, kiinnitti soljet ja hetken pohdittuaan sujautti helmensävyiset korvat vaaleanpunaisen hupun suojiin. Rhatan ei kuulisi niin paljoa ääniä, joten ei suotta stressaisi maastoilua.

Natasha talutti hevosen ratsastuskentälle ja ponnisti selkään. Hän kannusti Rhatanin liikkeelle ja testaili samalla jalustimiaan. Täydellisen pituiset. Hän istui kunnolla satulaan ohjat sopivalla tuntumalla ja alkoi työstää hevosta volteilla, siirtymisillä ja pohkeenväistöillä. Varttia myöhemmin ruuna oli herkkä ja kuulolla, joten tyttö ohjasi hevosen ulos portista ja lähti tietä pitkin tutulle maastolenkille. Hän antoi ruunan ravata rennoin, rytmikkäin askelin, kiittäen jälleen kerran isänsä valintaa hevosen suhteen. Rhatanin elastiset liikkeet olivat näyttävät, mutta ratsastajalle äärimmäisen mukavat, mikä oli kerrassaan mahtavaa. Tyttö pidätti hevosen käyntiin huomatessaan kärryt edempänä. Oho, hän ei ollutkaan aiemmin nähnyt kenenkään ajelevan täällä. Rhatan kohotti päätään ja käänteli korviaan epävarmana. Mikäs tuollainen häkkyrä oli? Natasha kannusti hevosen uudestaan raviin saadakseen kärryjen kanssa kulkevaa parivaljakkoa kiinni. Hän hidasti käyntiin muutama metri kärryjen perässä ja mietti, mitä tekisi. Uskaltaisiko hän ohittaa kärryt, vaikka Rhatan ei ollut sellaisia aiemmin nähnytkään, vai pitäisikö hänen tyytyä ratsastamaan kärryjen perässä hetken, jotta ruuna saisi todeta ne vaarattomiksi? Pitäisikö hänen sanoa jotakin? Mitä? Apua, ei hän osannut! Niinpä tyttö istui hiljaa katse hevosensa ohuessa harjassa ja yritti keksiä jonkin keinon karata tilanteesta.

He olivat päässeet leppoisasti pois tallipihasta ilman, että olivat joutuneet väistelemään muita ratsastajia tai varsinkaan autoja. Vaunut olivat kohtuukapeat mutta silti oman tilansa vievät. Niiden mustat renkaat rahisivat routaiseen hiekkaan. Brockilla oli päällään tummanharmaa paksu pusakka ja vihreäraidallinen huivi tiukasti kaulan ympärille kiedottuna. Pää oli paljaana, miksi sitä nyt suojaamaan? Myös isot kourat olivat ilman hanskoja ja pitivät tottuneen löyhästi ohjaksista, joiden päät roikkuivat jalkatilassa. Jalassa olivat kuluneet farkut ja tutut, turvalliset maiharit.

Brock ei aluksi huomannut takaa tulevaa hevosta, mutta lopulta Aben korvanlutkautus paljasti kavioiden kopinan. "Vai et viitsinyt sitten ilmoittaa jostain perässä luikkivasta?" tämä mutisi Abelle, joka yleensä tiedotti tavalla tai toisella tällaisista asioista. Mies katsoi olkansa yli takana kävelevää hevosta, joka oli kyllä varsinainen ruipelo. Laiha kermanvaalea hevonen katseli vaaleanpunaisissa varusteissaan kärryjä ihmetellen ja Brock katseli hevosta yhtäläisesti kulmat kohotettuna. Eipä tuollaisia hevosia tullut kovin usein vastaan... "Haluatteko ohi?" Brock huudahti selässä istuvalle tytölle. Sitten hän katsoi edessä kulkevaa, hieman kaartavaa tietä. "Tässä kohtaa on hieman huono ohittaa, tie kulkee aika kapeana. Se levenee kyllä, jos viitsitte odottaa."

Natasha istui selässä ryhdikkäänä ja säilytti itsevarmuutensa, mitä ratsastamiseen tuli, mutta Brockin kääntyessä puhumaan hänelle, tyttö oli valmis kääntämään Rhatanin ympäri ja laukkaamaan takaisin tallille. Hänen olisi pakko vastata jotakin ystävälliselle miehelle, joka oli puhunut hänelle, mutta usko omiin kykyihin muodostaa hyviä lauseita rakoili. Hän oli tänään epähuomiossa käyttänyt väärää verbiä koulussa ja koko luokka oli räjähtänyt nauramaan. Sen jälkeen hän ei ollut sanonut sanaakaan, vaikka opettaja oli kovin yrittänyt rohkaista häntä.
"Ei meillä ole kiire", tyttö vakuutti vahvalla aksentillaan mietittyään ensin lauseensa neljään kertaan läpi. Sen oli pakko olla oikein aksenttia lukuunottamatta. Hän ei kestäisi enää enempää nöyryytystä kielitaidostaan tämän päivän aikana. Äiti saisi joustaa kotona ja antaa hänen puhua venäjää tämän kerran.

"Hevosesi on paksu kovin", tyttö sanoi sotkeutuen sanajärjestykseensä. "Siis iso. Raskas", tyttö sopersi hädissään korjausta kun tajusi, ettei paksu tarkoittanut ihan sitä, mitä hän haki. Natashan kalpeille poskille kohosi paljastava häpeänpuna, kun nuori neiti odotti tuttua naurua tai suuttunutta tivausta sille, miksei hän puhunut kunnolla. Hän yritti. Hän yritti oppia monimutkaisen kielen, jota täällä puhuttiin, mutta se vaati aikaa ja kärsivällisyyttä, eikä hänellä ollut oikein kumpaakaan.
"Kuka sen nimi on?" Argh. Hänen teki mieli kääntää Rhatan ympäri ja ratsastaa äkkiä pois. "Mikä. Mikä hevosesi nimi on?" Tyttö korjasi itse oman kysymyksensä, joka oli niin yksinkertainen, että kymmenvuotiaskin olisi sen osannut, mutta hän oli turhautumistaan onnistunut sotkeutumaan kieleensä jopa tässä kohtaa. Nyt kyllä hävetti. Tyttö peitti moisen tunteen nopeasti ja suoristi selkänsä Rhatanin selässä kylmää terästä katseessaan. Hän ei ehkä osannut tätä kieltä, mutta hän osasi ratsastaa ruunaansa, ja se oli ainoa asia, jolla oli oikeasti väliä.

Brock nyökkäsi hymähtäen ratsastavalle tytölle ja katsoi hetkeksi taas tietä. Se tästä puuttuisi, jos joku vielä tulisi vastaan edestä päin. Miestä mietitytti vahva korostus tytön äänessä, se taisi olla venäläinen. Hän ei ollut perehtynyt vierasperäisiin kieliin sen suuremmin, oli opiskellut koulussa vain englantia ja sillä selvä. Hän oli nuorempana halunnut oppia ranskaa muttei ollut aloittanut ja osasi tällä hetkellä tunnustaa sillä kielellä vain rakkauden, kankeasti.

Seuraava tytön kommentti sai Brockin naurahtamaan ja hymyilemään hieman, todella lempeästi ja tarkoittamatta pahaa kuitenkaan. Se ei kuulunut hänen tyyliinsä. "Hän on todellakin raskasrakenteinen, iso poika." Jos hän olisi istunut selässä iso kämmen olisi taputtanut mustaa kaulaa. Hän huomasi tytöllä olevan hieman vaikeuksia löytää oikeat englanninkieliset sanat ja pyrki olemaan mahdollisimman kohtelias - tyttö taisi olla selvästi ulkomaalainen.
"Sen nimi on Abe, Abernathy", tuo tokaisi. Brock ei huomannut tytön kasvoilla punottavaa häpeänpunaa mutta kohteli tyttöä kuitenkin nätisti tämän selvien vaikeuksien takia. "Omasi on kovin laiha ja kevytrakenteinen", Brock vastasi sitten toiselle. "Mikä sen nimi on?" Enemmän Brockia kiinnosti tietää oliko hevonen tarkoituksella niin laiha ja minkärotuinen se oli, harvemmin näki noin kynittyjä hepukoita täällä päin maailmaa. Englannin sielunmaailmaa kuvasti miehelle enemmän tymäkät työhevoset.

Natasha kuunteli toisen puheita ja nyökkäsi pienesti. Abernathy, selvä. Raskasrakenteinen, se oli se sana, jota hän oli etsinyt. Ensi kerralla hän muistaisi sen. Muuta vaihtoehtoa ei olisi. Tyttö keräsi Rhatanin ohjia paremmin otteeseensa ja ratsasti hevostaan hieman eteen keräten enemmän painoa kuolaimelle, joka tuntui kovin kevyeltä. Rhatan, vaikka ei varsinaisesti muotoa maastossa tarjonnutkaan, kulki ryhdikkäästi ja polki kunnolla alleen.
"Ahli Rhatan", Natasha vastasi. Nimi tuntui oikealta kielellä, joka oli tottunut ääntämään moisia sanoja pienestä pitäen. "Rhatan on akhaltekinhevonen", tyttö kertoi perlinosta ruunastaan. Hän silitti hellästi hevosen kaulaa. Hänen silmäänsä Rhatan näytti niin perin kauniilta virtaviivaisen ja kevyen rakenteensa takia. Ruuna kantoi päänsä korkealla ja katseli maailmaa kauniiden, haaleansinisten silmiensä läpi. Natasha suoristi vaaleanpunaista, sävy sävyyn muiden tekstiilien kanssa sopivaa ratsastusloimea ruunan takaosalla. Hän ei halunnut, että hevonen kasvattaisi paksun talvikarvan.
"Se on erittäin kevyt rakenteeltaan, mutta se on hyvässä kunnossa. Sen kuuluu olla laihan näköinen", Natasha vakuutti mietittyään ensin lauseensa moneen kertaan läpi. Vaikka aksentti ja huono ääntämys vaikeuttivatkin viestin perillemenoa, ainakin hänen kielioppinsa oli tällä kertaa kohdillaan.

Brockia kauhistutti hieman vaaleanpunaisen määrä vaalean hevosen varusteissa. Vaaleanpunainen oli ollut pikkusiskon lempiväri ainakin nuorempana, olikohan enää. Kun he eivät enää asuneet saman katon alla mies oli päässyt vieroittumaan naisellisuuksista ja oli ollut asiasta erittäin tyytyväinen. Omaan tyyliin sisustettu mökki istui hänelle paremmin kuin vanha nahkahanska.

Ahli Rhataniksi esitelty vaalea hevonen ihmetytti nimen kera Brockia vielä enemmän. Jopas oli eksoottinen eläin. Akhaltekinhevonen herätti pieniä muistikuvia jostakin hevoslehdestä, joita hän oli sattunut lukemaan nuorempana. Brock näki kuitenkin, että hevonen oli hieno kulkiessaan ryhdissä tytön alla.

Katsoessaan eteenpäin taas hetkeksi mies huomasi tien kaartuvan vasempaan ylöspäin. Pieni ylämäki ei huolettanut Brockia ja tuskin hetkauttaisi Abeakaan, ruuna oli väkivahva vaikkei ollutkaan yhtä komeissa mitoissa kuin muut työhevoset. Se oli oiva ratsastaa pienikokoisuudensa ansiosta.
"Ylämäen jälkeen saatatte mahtua ohitsemme", Brock tokaisi.

Rhatan oli aivan eri tavalla pienikokoinen kuin Abernathy. Hevonen oli hirveän siroluinen ja olisi varmasti lyyhistynyt Brockin alle, tuo veikkasi, vaikka tyttö väittikin sen olevan hyvässä tikissä. Toisen aksenttia oli mielenkiintoista kuunnella mutta Brock ei kehdannut kysyä sen alkuperää. Ratsukon alkuperä kiinnosti enemmän, "Oletteko Rosingsista vai joltakin muulta tallilta?" Brock kysyi tietämättä tarkemmin oliko tässä lähistöllä edes muita talleja, joissa asuisi noin mielenkiintoisia hevosia.

Rhatanin tekstiilit olivat määräytyneet hyvinkin paljon Natashan kulloistenkin mieltymysten mukaan, ja hento vaaleanpunainen tuntui pukevan ruunaa hyvin. Oli heillä toki tummaa laivastonsinistäkin, sillä se jos mikä näytti kuninkaalliselta ylvään hevosen päällä. Tyttö silitti hevosen kaulaa ja murehti, olisiko sittenkin pitänyt pukea ratsulle kaulapalallinen loimi. Ei vielä niin kylmä ollut. Englanti oli yllättävän lämmin paikka asua, sen Natasha oli huomannut ensimmäisen talvensa aikana. Ainakin kun vertasi Venäjällä paukkuviin, hurjiin pakkasiin, saarivaltion plusasteet tuntuivat suorastaan lämpimiltä.
"Okei", tyttö vastasi helpottuneena toisen ehdotukseen. Hän ei tiennyt, kuinka mielellään Rhatan ohittaisi kärryt, mutta toisaalta, ei ruuna ollut vieläkään hermoillut mitään. Ei hevonen pelännyt uusia asioita, hänen kanssaan ainakaan, mutta pimeys ja kovat äänet hermostuttivat ruunaa kovin. Nyt ei onneksi ollut pimeää, joten siltäkin murheelta vältyttiin.

"Nykyään Rosings Parkista, mutta Rhatan asui aiemmin ratsastuskoululla Newcastlessa", Natasha vastasi jälleen hieman myöhässä, sillä tyttö oli päättänyt ettei mokaisi enää yhdenkään lauseen kanssa. Hän mietti lauseet läpi kunnolla ennen kuin sanoi mitään, sillä hän oli jo kuulostanut riittävän typerältä kuukauden tarpeiksi. "Mutta menimme... tulimme tänne valmentautumaan", tyttö kertoi hapuillen hetken oikeaa verbiä tallille muuttamiseen. Hänen teki mieli pahoitella sitä, ettei osannut puhua kunnolla tai kysellä viisaita vastakysymyksiä mieheltä, joka niin perin kiltisti kesti häntä, mutta tyttö puri huultaan eikä sanonut mitään. Saisi pian vain enemmän naurua siitä, ettei osannut puhua.
"Oletteko tekin Rosings Parkista?" Tyttö kysyi hetken pohdittuaan. Hänen kanssaan siihen piti vain tottua, sillä Natashasta harvoin sai vastausta irti ilman muutaman sekunnin miettimistaukoa.

Brockilla oli kaikki aika maailmassa, häntä ei haitannut tytön vaikeudet saada sanotuksi asiansa. Hänellä oli itseasiassa koko ilta aikaa, kengitettäviä hevosia ei ollut tämän päivän aikataulussa - vai oliko? Mies yritti pysyä aikataulustaan perässä muttei ollut niin johdonmukainen kuin hänen varmaankin täytyisi olla. Kotona hän työstäisi erään perheen tilaamaa ulkokalustosettiä mutta silläkään ei ollut kiire.

Abea kiinnosti takana roikkuva erikoinen ruuna ja se katseli sivusilmällä ratsukkoa noustessaan mäkeä.
"Selvä", Brock vastasi tytölle hymyillen hieman. Samalta tallilta siis, mukavaa. "Abe asuu myös Rosingsissa - hauska siis tutustua, olen Brock! Emme tosin valmentaudu, tällainen maastoilu on enemmän mieleemme", Brock tokaisi nauraen hieman omalle vitsilleen. Heidän olemuksensa oli niin kaukana muista kovista tallin kisaratsuista, että mies oli pohtinut pitkään toisiko hevostaan tallille ollenkaan. Työ oli kuitenkin tehnyt tallin vaihdosta loogisen ja hyvät maastot olivat tehneet päätöksestä mieluisen. Abe viihtyi uuden laidunlaumansa parissa, hänellä oli samankokoinen ystävä Hemingwaykin siellä.

Rhatan katseli korvat hörössä hevoskaveria, muttei hirnunut tai muutoinkaan tehnyt siitä suurta numeroa. Ruuna kiinnitti huomionsa hetkeksi metsikköön, mikä sai Natashan reagoimaan nopeasti ja päättäväisestä. Vahvatahtoinen ratsastaja pyysi hevoselta heti pohkeenväistöä, jotta ruuna keskittyisi taas häneen, eikä alkaisi säikkyä maaston varjoja.
"Natasha", tyttö vastasi tajutessaan, että toinen oli esittäytynyt. Käytöstavat häneltä sentään löytyi, vaikka kielenkäyttö olikin vähän mitä sattui. "Mekin maastoilemme paljon. Rhatan on kestävä hevonen, joka jaksaa kulkea pitkään vaikka maasto olisi vaikeaa", tyttö sanoi takellellen. Hän epäröi puolessa välissä, mutta jatkoi lauseensa loppuun. Eiköhän se mennyt ihan oikein. Hän ei ainakaan keksinyt siitä heti virheitä, vaikka olisi varmasti ollut parempiakin tapoja sanoa sama asia.

"Kilpailemme esteratsastuksessa Rhatanin kanssa", Natasha vielä kertoi ripaus ylpeyttä äänessään. Siinä hän sai kokea olevansa hyvä ja taitava, vaikka välillä valmennukset (ja eräs tietty valmentaja eritoten) koettelivatkin hänen uskoaan. Vaan ei hän voisi menestyä, jos ei tekisi virheitä, sillä niistä oppi kaikista eniten. Niin hän ainakin yritti uskotella itselleen, kun Rhatan kolautteli puomeja, kielsi tai hän putosi muuten vain.
"Ratsastatko sinä, vai kuljetko vain kärryillä?" Tyttö rohkaistui kysymään, sillä olihan jo saanut ihailla kärryjä pidemmän aikaa takaapäin. Tuollaisilla voisi olla hauska ajella joskus. Tai olla edes kyydissä. Rhatanista ei kuitenkaan olisi niitä vetämään, sillä kärryjen eteen tuntui kuuluvan Abernathyn kaltainen vahva tupsujalka.

Se, että tuo vaalea ruippana hevonen olisi kestävyydeltään hyvä sai Brockin huvittumaan. Hän uskoi toki, että Natashaksi esittäytynyt tyttö tunsi hevosensa mutta kaiken kaikkiaan fakta kuulosti oudolta. Hevonen oli kuitenkin hyvin pidetyn näköinen, joten Brock tyytyi uskomaan tytön kertomuksiin hevosestaan.

"Kuulostaa hienolta", Brock sanoi Natashalle kuullessaan heidän kisaavan esteratsastusta. Arvostus tyttöä kohtaan nousi miehen silmissä, sillä ratsastus ja eritoteen kisaaminen, kisoissa pärjääminen ja kaikenlisäksi esteiden ylittäminen oli vaativaa puuhaa hänen silmissään. Rhatanin katsellessa maisemia virkeänä tytön saumaton hallinta oli myös mukavaa katseltavaa.
"Ratsastan Abea kyllä, mutten taida olla samalla tasolla sinun kanssasi", tuo vitsaili. Eikä aivan varmasti ollutkaan. Hän vain istui selässä, pyysi välillä ruunaa kovempaan vauhtiin ja hidasti tarvittaessa. Siihen hän tosin tyytyikin, ei hän kaivannut tasokkaampaa harrastusta hevosista. Kengitys oli hänen tapansa olla taitava hevosten parissa.
"Oletteko pärjänneet kisoissa?" Brock kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ollen oikeasti kiinnostunut. Sulavalinjainen vaaleanpunaiseen puettu hevonen vaikutti juuri sellaiselta isojen ratojen ruusukehailta. Aben ruumiinrakenteella sellaisiin kisoihin ei ollut asiaa.

Natasha hymyili pienesti, kun Brock kertoi esteratsastuksen olevan hienoa. Sitä se todella oli. Hän rakasti sitä tunnetta, kun he liitelivät esteiden yli yhdessä Rhatanin kanssa. Parhaimmillaan levoton ruuna oli kuin ihmisen mieli ja noudatti hänen pienintäkin pyyntöään. Sellaisina hetkinä hän ei voinut kuin rakastaa jokaista sekuntia, jonka oli viettänyt hevosensa kanssa. Esteratsastus oli hänen intohimonsa. Ei holtiton kaahaaminen, vaan laskelmoitu rata, joka pyrki täydellisyyteen. Hän halusi hypätä Rhatanilla pitkään, eikä se olisi mahdollista, jos he kaahaisivat esteistä läpi.

Tyttö ei oikein tiennyt, miten reagoida miehen vitsailuun, joten Natasha päätyi hymyilemään aavistuksen vaivaantuneena. Ei hän ollut niin hyvä. Hänellä oli vielä paljon opittavaa, joten oli hämmentävää, kun lähes tuntematon kehui häntä noin.
"Olen ratsastanut jo pienestä", tyttö päätyi vastaamaan. Se kuulosti riittävän ympäripyöreältä hänen korvaansa eikä siltä, että hän väheksyisi toisen taitoja. Eihän hän ollut koskaan nähnyt Brockia hevosen selässä. Tyttö pohti jälleen vastaustaan, kun Brock oli esittänyt kysymyksen, johon hän sentään tiesi oikean vastauksen. Hän vain halusi hioa kieliopin ja sanavalinnat täydelliseksi, joten siksi vastaamisessa venähti muutama hetki.
"Olemme kilpailleet aluetasolla menestyksekkäästi", tyttö vastasi. "Haluaisin siirtyä kansalliselle tasolle", hän kertoi jatkoa. "Rhatan on taitava ja se on opettanut minulle paljon", hän vielä kehui hevostaan. Ruuna oli upea ratsu. Ei helppo tai täydellinen, mutta juuri sopivan haastava, jotta hän kehittyi kerrasta toiseen.

"Kuulostaa hienolta", mies totesi. Hän pystyi kuvitella Rhatanin ja Natashan liitelemässä esteiden yli komeissa varusteissa kisaradalla. Brock oli Natashan tavoin ratsastanut pienestä pitäen, vaikkakaan ei varmasti samassa merkityksessä ja suuremmilla tauoilla. Ja ratsuna oli ollut pari tanakkaa työhevosta, joille ei viitsitty edes hankkia satuloita. Hän ei ollut myöskään ratsastanut niillä hevosilla ravia kovempaa vauhtia aiemmasta syystä. Leppoisat maastoreissut siskon tai muun perheenjäsenen kanssa olivat olleet riittäviä.

"Wau, oikein kansalliselle tasolle", mies ihmetteli ja käänsi Aben jymäköitä askeleita hieman sivummalle, tie antoi jo hyvin tilaa tehdä tilaa tytölle ja ratsulle. "Nyt mahtuu sopuisasti kaksi vierekkäin", tuo sanoi Natashalle viitaten siihen, että juttelisi toisen kanssa ihan mielellään. "Uskoisin, että olette molemmat taitavia kun pystytte haaveilemaan kansallisesta tasosta", Brock sanoi hymyillen. Toisella oli selvästi tavoite, johon pyrkisi ja Brock ihaili sellaista. Hän oli itse niin epäjärjestelmällinen ettei oikein osannut asettaa selkeitä määränpäitä lukuunottamatta aikarajoja töiden tekemiseen. Niistä hän harvoin jousti.

Natashasta se oli hienoa ja upeaa. Mahtavaa, suorastaan. Esteratsastus oli parasta, mitä maailmassa oli. Toki hän nautti pitkistä maastolenkeistä, upeista maalaismaisemista ja reippaista laukoista tasaisella pohjalla, mutta esteratsastus oli vienyt hänen sydämensä. Se tuntui lentämiseltä, eikä hän luopuisi siitä tunteesta millään ilveellä. Tyttö hymyili miehen ihmettelylle ja kannusti mielellään Rhatanin kärryjen rinnalle. Siro akhaltek nosti päätään korkeammalle ja puhalteli ilmaa sieraimet suurina. Tyttö silitteli hevosen kaulaa ja jutteli matalasti venäjäksi hevoselle niitä näitä. Rhatan jätti kärryjen kyttäämisen vain hetkeä myöhemmin ja kaunis pää laskeutui alemmas.
"Meillä on vielä paljon töitä tehtävänä", Natasha vastasi. Hänen tavoitteensa olivat vieläkin korkeammalla. Kansainväliset kilpailut, Grand Prix -luokat ja lopulta olympiakilpailut. Hän halusi päästä edustamaan maataan. Mutta siihen menisi vielä vuosia, kymmeniäkin. Mutta hänellä oli aikaa, tai ainakin niin tyttö vakuutteli itselleen.

"Mutta sen takia olemme täällä", tyttö lisäsi hetken pohdiskeltuaan. Hän ei viitsinyt kertoa stipendistä, jonka turvin oli saattanut tuoda helmenhohtoisen hevosen, jonka karva kiilsi metallinhohtoisena näinkin vähässä valossa, Rosings Parkin upealle kilpatallille ja valmennuksiin. Se tuntui jo liialta ylpeilyltä. Hän oli saanut stipendin muutaman muun aluekilpailuissa menestyneesti kilpailleen nuoren lisäksi. Hänelle se muutti kaiken ja antoi konkreettisen mahdollisuuden lähteä tavoittelemaan unelmia kansallisilla kilpakentillä, mutta ei se muiden silmiin ollut mitenkään ihmeellinen saavutus.
"Onko Abernathy ollut kauan sinun?" Natasha kysyi. Lauseen muotoilu oli ehkä hieman kummallinen, mutta se oli oikeaoppinen, vaikka natiivisti englantia puhuvat tuskin lähtivät moisia sanahirviöitä rakentelemaan.

Natasha sai Rhatanin kärryjen viereen ja Brock katseli sitä. Moni hevonen vältteli kärryjä, varsinkin jos ei ollut nähnyt samanlaisia välineitä aiemmin. Osa hevosista kohteli kärryä kuten autoa, vaikka se olikin erilainen ja hevonen oli sitä vetämässä. Joitain ei vain haitannut ja Rhatan näytti olevan sellainen. Kun hevonen oli vieressä Brock katseli sitä tarkemmin ja hymyili huvittuneena vaaleanpunaisille varusteille.

"Mikään ei koskaan ole valmista", Brock vastasi tytölle. Se oli yksi elämän viisauksista, jonka hän oli joskus ymmärtänyt. Vaikka kuinka haluaisi ja kurottelisi korkeuksiin sieltä joko tipahtaisi jossakin vaiheessa tai ei pääsisi ikinä. Ei hevostakaan hallittu sataprosenttisesti, josko edes lähellekkään. Brock huolehti kyllä omasta ja muiden turvallisuudesta hevosten seurassa muttei koskaan yrittänyt hallita hevosta kuin esinettä - toki liioiteltu esimerkki mutta asian perun ymmärtää. Puutakin pystyi hiomaan loputtomiin muttei siitä koskaan saisi sillä tavoin valmista. Jossakin vaiheessa täytyisi vain päättää, että nyt on hyvä.

"Abe on ollut minulla kolmisen vuotta", mies muisteli ja istahti mustalla nahkalla verhoiltuun penkkiin paremmin. Ruuna katseli vierellä kulkevaa hevosta kiinnostuneena mutta antoi toiselle oman tilansa, olihan hän nyt töissä - vaikka vain tepastelikin tietä pitkin välillä Brockin ohjeistamana. Se oli tiellä kuin kotonaan ja kulki varmana tuntemattomillakin seuduilla. "Elämäni parhaat kolme vuotta", tuo tokaisi tapojensa vastaisesti. Hän ei yleensä puhunut ääneen tuntemuksistaan tai muutoinkaan jakanut kokemuksiaan. Oli kuitenkin täyttä totta, että hevosen omistaminen oli tuonut hänen elämäänsä enemmän...no, kaikkea. Aben luokse oli hyvä tulla, se oli fiksu ja empaattinen eläin ja sen kanssa oli mukava tulla viettämään aikaa kun alkoi tuntua yksinäiseltä. Hän oli ollut jo neljä vuotta sinkkuna, eläen neljän kissansa kanssa. Aiemmin elämässä ollut tyttöystävä olikin paljastunut ikävän petolliseksi.

Siitä Natasha oli aivan samaa mieltä. Mikään ei koskaan ollut valmista. Aina voisi tehdä paremman suorituksen, oppia enemmän, tietää enemmän, tehdä enemmän... Aina voisi olla parempi. Laihempi, kauniimpi, vahvempi, nopeampi, mitä tahansa, mikä oli muotoiltavissa komparatiiviksi. Kolme vuotta kuulosti ihanalta. Rhatankin olisi ollut hänellä pian kolme vuotta.
"Rhatan on ollut minun kaksi vuotta", tyttö kertoi omasta hevosestaan. Kahdessa vuodessa he olivat ehtineet tehdä paljon. Ensimmäinen vuosi oli kulunut yhteistyötä hioessa ratsastustunneilla. Toinen vuosi oli ollut täynnä kilpailuja ja koettelemuksia, joilla he molemmat oppivat entistä enemmän. Mitäköhän kolmas vuosi toisi tullessaan? Kansallisia kisaluokkia, hän haaveili, mutta saisi nähdä, jäisivätkö ne vain haaveiksi.

"Minulla oli poni ennen Rhatania", Natasha uskaltautui kertomaan. Kyllä hän ponistaan osaisi sen verran puhua... Ehkä. Kiinnostikohan Brockia edes? Toivottavasti, sillä hän ei keksinyt muutakaan sanottavaa, ja oli jo aloittanut. Ei hän voisi tähän lopettaa.
"Ponini asuu edelleen Moskovan laitamilla ratsastuskoulussa", tyttö jatkoi hetken mietittyään. "Grusha jäi minulle pieneksi, kun en osaa ajaa sitä. Siksi minä saada Rhatan." Natasha nielaisi. Olisi pitänyt keskittyä enemmän siihen mitä sanoi eikä siihen, miten Rhatan nosteli jalkojaan maassa olevan vesilätäkön yli liioitellun korkealta, varoen laskemasta yhtäkään vaaleista kavioistaan tummaan kuraveteen.

Kolmessa vuodessa Abesta oli tullut rakas eläinystävä. Alussa oli ollut paljon opittavaa, sillä ei Brock ollut kuitenkaan omistanut hevosta itse aiemmin. Oli ollut paljon hankittavaa, muistettavaa ja tehtävää - nykyään kaikki sujui rutiinilla. Hevosen huolehtimista helpotti se, että hän kykeni kengittämään ruunan itse ja kävi Rosingsissa usein työnsä puolesta. Helpottavaa oli myös se, ettei kukaan ollut hienollakaan tallilla vaatimassa häneltä mitään suuria. Hän saattoi köpötellä ruunan kanssa miten tahtoi ja pysyi poissa taitavempien tieltä.

Brock nyökkäsi totisena Natashan kertomukselle ponista katsellen tietä. Abe piti huolen kyllä reiteistään mutta mies ei osannut heittäytyä huolettomaksi. Kerran kärryt olivat melkein vahingossa keikahtaneet ojaan pienen väärinkäsityksen takia. "Selvä", mies hymähti toiselle ja uhrasi vilkaisun toisten suuntaan kääntäen sitten Abea tottuneesti loivasti oikealle tien mukaisesti pysytellen reunalla, jotta tilaa riittäisi myös Natashalle hevosineen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ponien viehätystä, vaan viihtyi isojen hevosten parissa.
"No eikös isompi hevonen sovikin paremmin, jos haaveilet pääseväsi isoille kisaradoille?" mies aprikoi osaamatta oikeastaan sanoa mitään järkevämpää asiaan liittyen. Muut tallin ratsastajat hevosineen elivät niin eri maailmassa kuin hän ja Abe. Onneksi ruunalle löytyi vuokraaja, joka saattoi etsiä clydesdalesta hieman arvokkaammankin puolen, joka siihen oli nuorena taottu. Siten hän saattoi pitää ruunaa hyvällä omatunnolla kisatallilla.

Rhatan selviytyi suuresta koettelemuksestaan ilman ylimääräisiä loikkia, vaikka ruuna pärskähtikin närkästyneenä, kun joutui välttelemään vesilätäköitä. Natasha tyynnytteli ratsuaan rapsuttaen sormillaan ruunan kaulaa. Onneksi hän rakasti rataesteitä, eikä niinkään pitänyt maastoesteistä, sillä Rhatan olisi ollut maailman surkein maastoesteratsu. Ruunaa ei mikään mahti maailmassa saisi hyppäämään veteen, ei sitten mikään, kun yksi vesilätäkkö tiellä aiheutti tällaisen steppaamisen. Natasha rakasti hevostaan siitä huolimatta aivan tavattoman paljon. Rhatan oli höpsö kaikkine sähellyksineen, mutta levoton ruuna oli parhaimmillaan yhtä ratsastajansa kanssa. Hän ei olisi voinut edes unelmoida parempaa ratsua itselleen.

"Kyllä", tyttö vastasi nyökäten. Niinhän se sopi. Ei Grushasta olisi isoille kilparadoille, ei sitten mitenkään, mutta poni oli opettanut hänelle niin paljon ratsastamisesta. Tyttö oli varma, ettei olisi tässä ilman jääräpäistä poniaan, joka oli vaatinut häntä tekemään vielä himpun verran enemmän, jotta homma toimisi. Rhatan koetti korjata ratsastajan virheitä, koska ruuna oli niin perin nöyrä ja miellyttämisenhaluinen. Grusha oli ollut toista maata.
"Rhatan sopii hyvin isompiinkin luokkiin, kunhan vain opimme enemmän", Natasha sanoi nyökytellen päätään. Hän vilkaisi aavistuksen ujosti suurta clydesdalea, joka veti kärryjä varsin tottuneesti. Hän ei osannut ajaa, eikä ollut koskaan edes erityisemmin ymmärtänyt ajamisen viehätystä, mutta Abe näytti kuuluvan kärryjen eteen. Ihan kuin niissä televisiomainoksissa, joita he ihailivat äidin kanssa iltaisin.
"Mitä teet työksesi?" Tyttö kysyi muotoiltuaan ensin lauseensa huolellisesti päässään. Äänenpainot olivat väärin, mikä sai kysymyksen kuulostamaan hänenkin korvaansa oudolta, mutta minkäs sille enää mahtoi. Ainakin sanat olivat oikeassa järjestyksessä.

Miehen katse kierteli omasta hevosesta kärryjen lattiaan. Vieressä kulkeva ratsu vaikutti juuri sellaiselta, jonka selässä Brock tuntisi olonsa kuin alieniksi puhumattakaan siitä, kuinka siro ruuna varmasti romahtaisi hänen painonsa alla. Hän nyökkäsi ja myhähti tytön suuntaan. Hevosten seurassa opittavaa oli aina.

Tytön kysymys herätti Brockin pienestä kohmeesta. Joskus ajaminen oli turhankin rauhaisaa puuhaa ja nytkään vieressä koheltava vaalea hevonen ja tyttö eivät pitäneet miestä täysin hereillä. "Vähän sitä ja tätä", Brock sanoi kohauttaen hieman leveitä olkiaan. "Hevosten kengityksiä, puutöitä, korjaustöitä..." Ammatinvalintojaan ei osannut mieskään aina selittää ja niitä oli nykyään listaksi asti. Vähän sen ja toisen tekeminen oli kuitenkin virkistävää, arjen vaihtelu oli mukavaa. Itsensä työllistämisen ansiosta mies saattoi myös aikatauluttaa elämänsä miten tahtoi ja viettää iltoja Aben seurassa. Ruuna löntysti laiskasti hiekkatietä pitkin ja kärryn pyörät rahisivat hiekkaan, ruunaa ei hetkauttanut toisen hevosen läheisyys, päinvastoin. Rhatanin pärskyntä ei saanut Abea kuin lutkauttamaan korvaansa. Ei ollut paljoa, joka olisi jätin mielenrauhaa järkyttänyt.

Rhatan korskui ja steppasi, kun joutui välttelemään tietä täplittäviä vesilätäköitä. Ruuna oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen tilanteeseen, eikä se jäänyt epäselväksi. Vaalea helmenhohtoinen ruuna loikkasi ilmaan kaikilla neljällä jalallaan yhtä aikaa, kun yksi kavio kosketti vesilätäkköä. Natasha piteli kiinni ohuesta harjasta ja puristi satulaa polvillaan vaistonvaraisesti, vaikka se heikensikin istuntaa hetimmiten. Rhatan puhisi ottaessaan kiireisiä, lyhyitä raviaskelia ja ohitti lätäköt vauhdikkaasti pää korkealla ja kyljestään vahvasti taipuneena. Natasha pidätteli hevosen takaisin käyntiin kun pahimmat lätäköt jäivät taakse ja tie tasaantui jälleen. Eiköhän se tästä.

"Se kuulostaa monipuoliselta", tyttö vastasi katse ruunan korviin suunnattuna. Hän joutui todella keskittymään ratsuunsa, jotta se ei aiheuttaisi sen suurempia ongelmia ja hän voisi ratsastaa hevosen rennoksi. Juuri nyt moinen tuntui aivan liian kaukaiselta haaveelta. Natasha huokaisi hiljaa. Ei tässä lenkissä olisi mitään järkeä, jos ruuna ei tekisi muuta kuin kulkisi pää korkealla, selkä lysyssä ja lihakset jännittyneinä.
"Me taidetaan palata takaisin tallille. Rhatan on liian levoton", hän huokaisi vilkaisten kaihoisasti rauhallista Abea. Olisipa Rhatan vähän enemmän kuin tuo suuri, lihaksikas jätti. Vähän rauhallisempi, vähän rennompi, vähän… vähemmän levoton. Ei auttanut kuin luottaa venäläisten hevosalan ammattilaisten tuomioon. Rhatan sopi hänelle hyvin, vaikka tällaisina hetkinä hän ei osannutkaan sitä nähdä. Tyttö pidätti siroa ruunaa, kunnes hevonen malttoi pysähtyä ja katseli ympärilleen kuin miettien, mitä kautta pääsisi kaikista nopeiten tallille. Hän voisi ratsastaa treenin kentällä loppuun, ja toivon mukaan saada levottoman ruunan rauhoittumaan, kun ympärillä ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä.

Rhatanin rauhattomuus sai Brockin vaistomaisesti tyynnyttelemään sitä matalalla äänellään hitaasti puhellen. Mies olisi voinut kurottautua pitämään hevosen suitsistakin kiinni mutta se olisi mitä luultavimmin säikäyttänyt hevosen sitä pahemmin, kuin miten se jo nyt oli. Brock oli todella kiitollinen Aben rauhallisuudesta ja luotettavuudesta, lönkyttihän se nytkin omaan tapaansa kärryjen edessä. Isot kaviot astelivat lätäkköihin kuin mihin tahansa, läiskäyttäen vettä hieman ympärille ja kastellen pitkäkarvaiset, aiemmin vielä silkkiseksi harjatut vuohiskarvat.

"Kyllä, työni on ennenkaikkea monipuolista", Brock nyökkäsi tytölle hieman myhähtäen. Ja se olikin työn yksi parhaita puolia. "Selvä", hän lisäsi hetken päästä ja katseli edessä kumpuilevaa tietä. "Parempi ehkä niin, hei hei siis, ehkäpä tapaamme tallilla uudelleen", mies hyvästeli tytön ja hevosen ja jatkoi matkaansa eteenpäin clydesdalen valitsemassa tahdissa, joka oli lähes poikkeuksetta leppoisa pitkä käyntiaskel. Päästyään aavistuksen kauemmas Natashasta ja Rhatanista Brock pyysi Aben raville ja jatkoi matkaansa metsään haarautuvaa tietä pitkin. Metsän puhdas, virkistävä ilma tuntui mukavalta - etenkin kun se loi ravin tahdissa pienen ilmavirran.

(Kiitos pelistä, joka saatiin vihdoin ja viimein lopeteltua :D)

"Ehkä", Natasha vastasi vielä ennenkö kannusti ruunansa päättäväisesti toiseen suuntaan. Rhatan puhkui ja puhisi, sekä yritti kaatua pohjetta vastaan ihmeellisellä kiemuralla, kun toinen hevonen jatkoi matkaa eri suuntaan, mutta kuten aina ennenkin, Natasha ei antanut ruunalleen vaihtoehtoja. He palaisivat kotiin, piste. Rhatan ravasi kireänä kuin jousen jänne vesilätäköiden lomassa pujotellen kohti tuttua tallirakennusta ja Natasha mietti ties kuinka monennen kerran, miten koskaan saisi ruunastaan kilpahevosta sille tasolle, josta hän unelmoi, kun yksi maastolenkki ylitti heidän taitotasonsa näin vahvasti. Jos Rhatan jännittyi vesilätäköistä, niin miten ruuna selviäisi suuren yleisön edessä sisäareenalla, jossa hypättäisiin värikkäitä ja koristeellisia esteitä pahimmillaan suoraan kohti kohisevaa yleisöä? Ei mitenkään. Hän huokaisi hiljaa ja liimasi itsensä satulaan, kun ruuna suoritti jälleen omituisen väistöliikkeen sivuaskelien siivittämänä. Onneksi he eivät olleet ehtineet liian kauas tallilta.

// Kiitokset! :D//