Hei hei, hevonen

Päivä oli ollut kaunis. Aurinko kerrankin paistoi eikä tuulesta ollut tietoakaan. Tästä syystä Nikita oli päätynyt ehdottamaan veljelleen, Antonille, maastoreissua. Velipoika oli tietenkin ollut varsin innoissaan, etenkin siitä syystä että sai ratsastaa vanhemmalla poniorilla eikä tarvinnut koskea Nikin joidenkin mielestä vähän kajahtaneeseen puoliveriseen. Näinpä kotona pienissä tallia muistuttavissa tiloissa oli kaksikko laittautunut valmiiksi. Nikita oli saanut käyttää epäinhimillisen paljon aikaa oriinsa jouhien takkujen selvittelyyn ja kurapaakkujen irti raaputteluun. Carp oli käyttäytynyt suorastaan mallikkaasti näitä perustoimia suorittaessa. Hevonen oli tuntunut viime aikoina ymmärtäneen, että harjailu ja muut päivittäiset hoitotoimenpiteet olivat oikeastaan ihan mukavia. Satulan laitosta sai taas kerran vähän keskustella, etenkin vyön laiton osalta, mutta lopulta sekin oli onnistunut naarmuitta.

Pihasta lähtiessä Carp oli ollut selvästi levoton ja tanssahtelikin hermostuneesti ensimmäisen puoli kilometriä. Edeltä kävelevä poni lopulta teki kuitenkin tehtävänsä ja isompikin ratsuista malttoi rauhoittua kävelemään. Useamman kilometrin jälkeen Nikita koki olonsa sen verran turvalliseksi hevosensa selässä, että päästi osittain tuntumalla pidetyt ohjat kokonaan löysiksi, jotta Carp saattoi kunnolla rentoutua. Siinä kohtaa kun vierestä lähti jokin kanalinnun tapainen hirveällä metelillä lentoon, ei ohjien löysääminen enää tuntunut millään tapaa järkevältä teolta. Scorpius hyppäsi tikkana pystyyn, onnistuen horjuttamaan ratsastajaansa. Nikitan jalat heilahtivat ja osuivat herkän hevosen kylkiin, saaden tuon protestoimaan terävällä pukilla. Pienimuotoista rodeota kesti sen verran, että epätoivoisesti harjaan takertunut teinityttö lopulta joutui luovuttamaan ja mätkähti maahan. Välittömästi painotaakastaan eroon päästyään hevonen otti suunnan kohti tuntematonta ja laukkasi korvat luimussa tiehensä.

Nikita haukkoi hetken henkeään ennen kun pystyi vastaamaan veljensä hätääntyneisiin tiedusteluihin hänen kunnostaan. "Juu, ei hätää. Mikään ei murtunut." Tyttö kampeutui jaloilleen ja lähti vaivalloisesti nilkuttamaan suuntaan johon hänen hevosensa oli livistänyt. "Mee kotiin ja pyydä äitiä lähteen auton kanssa ettiin." Pikainen ohjeistus veljelle, joka käänsi Amatiuksen kohti kotia ja pisti poniin välittömästi vauhtia. Kyllä velipoika tiesi, ettei hänestä apua Carpin kiinni ottamisessa olisi. Tässä kohtaa Nikita vielä kuvitteli olevansa ihan kasassa, mutta hyvin pian paniikki alkoi kyteä rintakehässä. Kuinka pitkälle Carp menisi? Mitä jos se loukkaantuisi? Tai vielä pahempii, aiheuttaisi jonkun ihmisen tai toisen hevosen loukkaantumisen? He kun taisivat olla Rosings Parkin mailla.

Auringonpaiste oli harvinaisuus Pohjois-Englannissa siihen aikaan vuodesta ja se sai myös Alex Chiltonin hyvälle tuulelle. Hän antoi kirjavan ruunansa laukata vapaassa muodossa nummella ja nautti ilmavirrasta kasvoillaan. Ruskea nahkastetson oli lentää päästä, mutta Alex sinnitteli - hän oli kerrankin laittanut sen päähänsä, sillä auttoihan se kirkkaisiin auringonsäteisiin. Hänen ei ollut tapana käyttää stetsonia, sillä se kirkui aivan liikaa lännenratsastajaa. Rosings Park, jossa suurin osa kilpaili koulu-, este- tai kenttäkilpailuissa, oli paikka, jossa ei kaivattu lännenratsastajapellejä. Hän oli yllättynyt, miten hyvin hänet oli kuitenkin otettu vastaan.

Arizona oli unelmahevonen, luotettava ja varma. Alex uskalsi antaa sen mennä ja tiesi saavansa sen kiinni. Heidän lähestyessään metsänreunaa hevonen kuitenkin hidasti yllättäen ja oli suistaa ratsastajan satulasta. Lännensatulan nuppiin lujasti tarttunut mies hämmentyi luottoruunansa tekosia. Hevosen ruskeanpilkulliset korvat sojottivat terhakasti katseen kanssa samaan suuntaan, metsään. Alex yritti tiirailla samaan suuntaan, vaan ei nähnyt ensin mitään. Hän kannusti hevostaan hitaassa ravissa lähemmäs ja sitten näki sen. Laukka-askeleet kumisivat mättäillä kunnes pysähtyivät ja ruunikonkimo hevonen tuijotti sieraimet laajoina ratsukkoa. Hevonen oli varusteissa ja Alex saattoi vain olettaa sen karanneen ratsastajaltaan, vaikka hän ei sitä tuntenutkaan. Se oli hiestä märkä, selvästi väsynyt ja hermostuneessa mielentilassa. Mies istui Arizonan selässä kaikessa rauhassa ja yritti miettiä, mitä tehdä. Hevonen näytti siltä, että säikähtäisi pienintäkin liikettä, eikä sitä kannattanut siksi lähestyä kovin nopeasti. Nyt se kuitenkin oli hidastanut laukkansa. Kimo pärskähti ja askelsi hermostunutta käyntiä puiden lomassa.

Odoteltuaan aikansa Alex siirsi Arizonan varovaisesti käyntiin ja lähestyi loivasti kaartaen vierasta hevosta. Ohjat roikkuivat vaarallisesti hevosen jaloissa, eikä hän halunnut sen vahingoittuvan. Hevonen käänteli korviaan ja tarkkaili ratsukkoa. Alex ei katsonut suoraan sitä päin ja päätti yrittää hevoslähtöistä lähestymistapaa. Arizona oli tottunut kaikenlaiseen eikä hermoillut edes toisen hevosen hermoillessa kuten moni muu olisi tehnyt. He pääsivät melko lähelle, muutaman metrin päähän, kun vieras hevonen pärskähti ja otti kaksi laukka-askeleen tapaista kauemmas. Se seisoi pää korkealla ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Alex naksautti kieltään pari kertaa kutsuvasti. Hevonen ei näyttänyt yhteistyöhaluiselta.

Aikaa kului. Alex pyysi ratsuaan kulkemaan kauemmas, ja sitten taas lähemmäs. Vieras hevonen pysyi paikallaan, mutta ei enää osoittanut merkkejä siitä, että lähtisi karkuun. Alex ohjasi Arizonan niin lähelle toista kun saattoi ja yritti tarttua ohjiin. Se sai aikaan kimossa pakoreaktion ja se säntäsi vähän matkan päähän lähtemättä kuitenkaan liian kauas. Hän halusi hevosen tulevan itse luokse, jolloin kiinniottaminen olisi paljon helpompaa.

Sinnikäs yrittäminen oli avain ratkaisuun ja lopulta Alex yllätti jopa itsensä kiertäessään lännensatulassa roikkuvaa köyttä vieraan hevosen suitsista Arizonan satulan nuppiin. Hän ei yrittänytkään koskea hevoseen sen enempää ja oli valmis irrottamaan sen ja jalkautumaan, jos se alkaisi aggressiiviseksi Arizonaa kohtaan. Alex päätti kulkea kohti suuntaa, josta hevonen oli ilmestynyt - ehkä hänen onnistuisi löytää epäonninen ratsastaja. Jos hän ei löytäisi, olisi ainut mieleen tullut idea palata Rosings Parkiin ja toivoa, että omistaja löytäisi hevosensa sieltä.

Nikita ei osannut yhtään sanoa kauanko oli jo ehtinyt juoksemaan. Hevonen oli saattanut ehtiä jo vaikka mihin ja tehdä jo vaikka mitä. Kyyneleet uhkasivat kohota silmiin tytön ajatellessa niitä pahimpia mahdollisia mahdollisuuksia. Vaikka brunette kuinka yritti, ei mielikuva auton kanssa yhteen ottaneesta hevosesta suostunut poistumaan hänen mielestään. Nieleskelyn ja itkun pidättelyn myötä voimat tuntuivat ehtymään ja tyttö joutui hidastamaan epätoivoisen juoksunsa kävelyksi. Keuhkoihin sattui niin vimmatusti. Ehkä hänen pitäisi soittaa äidilleen että mistä voisi tulla hakemaan?

Nikita alkoi jo kaivaa puhelinta taskustaan, kun kuuli ääniä. "Carp!" Tyttö älähti helpottuneena ja kipitti niin pikaisesti kuin suinkin uskalsi kohti hevostaan. Scorpiuksen selvästi jännittyessä omistajansa turhan kiihkeästä käytöksestä Nikita välittömästi hidasti ja koitti rauhoittaa olemuksensa. Kaikki hyvin, hevonen oli otettu kiinni. Ainakaan nyt nopeasti katsottuna ei näyttänyt siltä, että Carp olisi aiheuttanut vahinkoa itselleen tai muillekaan. Tässä kohtaa tyttö tajusi kiinnittää huomion hevosensa mahdolliseen pelastajaan. Ensimmäisenä pitäisi varmaan kiittää, eikö niin? "...miten sä sait sen kiinni?" Nikita kysyi ehkä jopa vähän kauhistelevaan sävyyn. Sanomattahan jäi tietenkin se 'ilman että loukkaannuit'. Brunette jäi hetkeksi odottamaan, jotta miehellä olisi mahdollisuus tuoda hevonen hänen luokseen - Scorpius kun ei kummemmin arvostanut sitä että sitä lähestyttiin, etenkään näin kun ei selvästi ollut vieläkään täysin rauhoittunut pienen seikkailunsa jäljiltä.

Kun Alex huomasi hevosen todennäköisen ratsastajan, hän liukui alas Arizonan selästä ja talutti sitä toiselta puolen, millä vieras hevonen oli. Hän hymyili nuorelle naiselle ja melkein toivoi, että tuo olisi kasannut itsensä ja rauhoittunut ennen kuin lähestyisi hieman hermostunutta hevostaan.
”Hei, tämä taitaa kuulua sinulle”, hän sanoi hymyillen ja nyökkäsi hevosta kohti. Oli vain ihanaa, että hän oli löytänyt omistajan - tai niin hän oletti.
”Sanotaanko, että toinen hevonen tekee ihmeitä, mutta ei se helppoa ollut.” Hän tiesi kaiken olleen Arizonan ansiota. Sen onnistui pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa ja hevosen asennoituminen kaikkeen oli viilipytyn tasoa. Alex ei ollut tainnut sanoa sanaakaan vieraalle hevoselle, mutta nyt, irrottaessaan sitä ratsunsa satulasta, hän puhutteli sitä ensikertaa. Se tuntui jännittyvän hänestä entisestään ja lopulta Alex oli saada suurikokoisen hevosen päälleen, kun oli irrottanut suitsiin sidotun narun toisen pään satulan nupista. Hän hypähti sivulle juuri parahiksi.
”Oletko varma, että saat pideltyä sitä?” hän kysyi suurikokoisen orin käydessä päänsisäistä kamppailua siitä, paetako vai hyökätä. Ilmeisesti se koki miehen uhkaavana nyt, kun tuo oli jalkautunut. Alexia hirvitti antaa sellainen, vahvatahtoinen hevonen nuorelle tytölle. Mikäli tuo kuitenkin halusi hevosensa, hän ojensi köydenpäätä.

Nikita nyökkäsi antaakseen miehelle varmistuksen siitä, että kookas ori todellakin oli tytön oma. Pieni hymykin huulilta lohkesi kun lännenratsastajamies kertoi oman hevosensa olleen selvästi apuna. "Kiitos, oikeasti, todella paljon." Niki huokaisi, seuraten sivusta kuinka mies jalkautui. Tyttö meinasi jo kommentoida jotain siitä kuinka poikkeuksellista oli että Carp käyttäytyi näin asiallisesti, mutta juuri kun hän oli raottamassa suutaan, toteutti hevonen itselleen sitä kaikkein luonnollisinta käytöstä. Varsin myrskyinen tunnemyräkkä ryöppysi tytön sisällä tuon kokiessa hetkellistä kauhua ja voimakasta häpeää Scorpiuksen koittaessa hyökätä miehen päällä. Hevosen selvästi jäädessä pohtimaan seuraavaa liikettään, tajusi Nikita tehdä omansa. Tyttö vihelsi pehmeästi, kiinnittäen ainakin osan hevosen huomiosta itseensä. "Sooooo, poika." brunette puhui pehmeästi, rauhoitellen. "Kaikki on ihan hyvin."

Sanallisesti Niki ei miehen kysymykseen vastannut, mutta köydestä hän otti kiinni. Juuri nyt pitäisi antaa sata prosenttia huomiosta Carpille, tai voisi oikeasti käydä haaveri. Nikita siirtyi hitaasti lähemmäs oria ja antoi kätensä tuolle haisteltavaksi. Suuri kimo oli edelleen jännittynyt, mutta ei ainakaan heti näyttänyt siltä, että aikoisi runnella omistajaansa. Vieras mies sen sijaan sai osakseen hyvinkin arveluttavia mulkaisuja. "Anteeksi, sillä on vähän luottamusongelmia..." Niki puhui samaan rauhoittelevaan sävyyn kuin aikaisemminkin katse yhä hevosessa, vaikka sanojen merkitys olikin Alexille suunnattu. Kommentti tosin oli aika voimakasta vähättelyä, Carp kun saattoi lähteä tappoaikeissa vieraan miehen päälle. Parempi tappaa kun tulla tapetuksi, taisi olla tuon hevosen motto. Niki silitteli rauhoittelevasti hevosensa hikistä kaulaa, silmäillen samalla tarkemmin tuon jalkoja. Kaikki vaikutti oikeasti olevan ihan hyvin. Olettaen siis, ettei laskettu sitä kuinka iso kimo vispasi hermostuneena häntäänsä korvien ollessa liimaantuneena niskaa vasten. Toinen takajaloista polkaisi aina satunnaisesti maata. Mitenhän ihmeessä hän saisi hevosen takaisin kotiin? "Olen oikeasti todella pahoillani." Brunette käänsi häpeilevän katseensa Alexin suuntaan. Ihan oikeasti, mitä jos miestä olisi sattunut? Toivottavasti tuo ei nyt heittelisi mitään 'vaarallinen hevonen, pitäisi lopettaa' -suuntaisia kommentteja hänelle. Scorpius oli edennyt jo paljon ja vaikkei ollutkaan millään tapaa luotettava hevonen vielä, niin Nikita itse ei kokenut olevansa jatkuvassa hengenvaarassa tuon kanssa. Jos mies suhtautuisi asiallisesti, ehkä tuosta voisi koittaa saada matkaseuraa johonkin sellaiseen paikkaan, mistä Nikitan äiti voisi noutaa hevosen trailerilla?

”Ei mitään, turha kiitellä”, Alex sanoi ja antoi mielihyvin hevosen omistajalleen. Se ei selvästi pitänyt hänestä. Mies rapsutti ruunansa valkoista otsaa ja katseli, miten paljon paremmin ori käyttäytyi tutun naisen seurassa.
”Älä turhaan pyydä anteeksi hevosesi puolesta”, Alex vastusteli. Hän oli tottunut hevosiin ja siihen, että jokainen niistä oli erilainen. Yllättävää kyllä, hän pääsi luikkimaan niiden hampaiden tai kavioiden ohitse karkuun suurimmassa osassa tapauksissa. Jos hän olisi saanut työskennellä tämän tapauksen kanssa muutaman, ehkä useammankin viikon, kuukauden, se olisi ollut ihan eri hevonen. Hän ei kuitenkaan tyrkyttänyt palveluitaan, ellei niitä pyydetty.
”Sillä oli onni matkassa, se oli vähällä sotkeutua ohjiinsa”, mies kertoi helpottuneena. Hevonen ainakin näytti päällisin puolin olevan kunnossa.
”Olen Alex Chilton, muuten. Tämä on Arizona. Olen töissä Rosings Parkissa tässä lähellä.”

"Nikita Bennet." Brunette esittäytyi tuntien olonsa jo paljon rennommaksi kuin aikaisemmin. "Tämä tässä on Scorpius, tutummin Carp." Neiti esitteli hevosensakin, joka alkoi hiljalleen oikeasti rauhoittua hurjasta seikkailustaan. Alexiksi esittäytynyt herra vaikutti kaikin puolin asialliselta, eikä ollut edes heittänyt negatiivisia kommentteja. Tästä rohkaistuneena Nikita päätti koittaa pyytää vähän apua hevosensa kotiin saamiseen. "Tämä nyt voi olla vähän epäkohteliasta tai paljon pyydetty, mutta voitaisiinkohan me mitenkään tulla teidän matkassa Rosings Parkiin...?" Oletushan oli, että Alex palaisi sinne vielä jossain kohtaa. "Sieltä voisin sitten ehkä soittaa äidille että missä ollaan ja että kaikki on ihan hyvin." Tai siis ainakin vielä oli. Scorpiuksen tuntien asiat voisivat muuttua milloin vain miten vain.

”Tietenkin voitte”, Alex nyökkäsi hymyillen. Nikitaksi esiintyneen tytön kysymyksessä ei ollut mitään epäkohteliasta. Hän saattaisi tuon mielihyvin Rosings Parkiin, vaikka se ei tainnutkaan olla hevosen kotitalli.
”Ette taida olla Rosings Parkin asiakkaita?” hän kysyi ystävälliseen sävyyn ja ehdotti, mikäli Nikita niin tahtoisi, että he nousisivat ratsaille. Alitajunnassa mies tosin hieman epäili, selviäisikö ratsastaja orinsa kanssa. Hevonen vaikutti heikkohermoiselta.

"Kiitos." Tyttö kuittasi ja siirtyi sitten pidentämään jalustinta ylettääkseen siihen jalallaan, kunhan oli ensin naponut köyden irti hevosestaan ja ojentanut sen takaisin Alexille. Nikita kapusi varsin sujuvasti takaisin ratsunsa kyytiin ja lyhensi jalustimen taas sopivaksi itselleen. Heti kun brunette oli taas asemissa hevosensa selässä, tuntui Scorpius rentoutuvan selkeästi enemmän. Tuttu tilanne. Ratsastaja selässä ja kaverina toinen ratsukko. Pelottava lintukin oli jo unohtunut, ainakin suurimmilta osin. "Ei me joo olla, tullaan useampi kilometri tuolta päin." Nuori neiti myönsi vähän nolona, viitaten samalla suuntaan josta oli itse juuri tullut. "Ollaan kyl ajateltu et ruvettais käymään siellä valmennuksissa nyt kun tää on jo ihan hyvä." Hyvä sanoa näin kun hevonen on juossut villinä ja vapaana ja koittanut käydä Alexin päälle. "Kotona tutuissa olosuhteissa tää on aika tavallinen hevonen." Nikita koki tarvetta vakuutella hevosensa täyspäisyyttä, joka oli aika vahvasti kyseenalaistettavissa. Mutta kyllähän niiltä fiksummiltakin hevosilta aina välillä tiputtiin ja ne juoksivat pää viidentenä jalkana satunnaiseen suuntaan, eikö niin?

Alex nousi kevyesti pienikokoisen hevosensa lännensatulaan ja kieputti takaisin saamansa köyden nuppiin. Scorpius alkoi vaikuttaa jo ihan kelvolliselta ratsulta, ja kaiketi Nikita tunsi oman hevosensa parhaiten. Hän käänsi Arizonan painolla kohti oikeaa kulkusuuntaa ja lähti rauhallisessa käynnissä eteenpäin.
”Jokainen hevonen säikkyy joskus”, Alex sanoi hyväksyvästi. Hän ymmärsi myös hevosten traumat ja vieraiden ihmisten kammon, joten uskoi, kun Nikita sanoi hevosen olevan tavallinen.
”Suosittelen lämpimästi Rosings Parkin valmennuksia. Ratsastatko koulua, esteitä vai kenttää?” hän uteli, jotta osaisi ehkä neuvoa oikean valmentajan suuntaan. Nikita ja Scorpius eivät näyttäneet ratsukolta, joka halasi lännenratsastuksen pariin.

Arizonan lähtiessä liikkeelle pyysi Nikita Scorpiustakin etenemään. Hevonen vastasi pyyntoon yllättävänkin halukkaasti, syynä tosin todennäköisesti se, ettei hevonen halunnut jäädä yksin tänne. "Koulua, tällä hetkellä ainakin." Tyttö vastasi kysymykseen. "Meillä ei oo kotona kenttää tai estekalustoa, joten ei olla kertaakaan kokeiltu hyppäämistä." Nikita jatkoi selitystään. Teki mieli päästää ohjia pidemmäksi, mutta aikaisempi maaperätutkimus antoi aihetta pitää piuhat ainakin kevyellä tuntumalla. Olisipahan jotain saumaa vaikuttaa hevoseen jos aikaisempi rodeo jostain syystä toistuisi. Juuri tällä hetkellä Scorpius tosi esitteli parhaita puoliaan ja käyttäytyi oikein mallikkaasti. "Teidän juttu on kaiketi lännenratsastus?" Brunette tiedusteli kohteliaasti. Tokihan oli mahdollista että Alex vain harrasti maastoa näissä varusteissa ja todellisuudessa oli varsin varteenotettava koulu- tai esteratsastaja.

Alex nyökkäsi.
”Rosings Parkissa on useampikin laadukas kouluvalmentaja ja meiltä löytyy myös mahdollisuudet esteharjoitteluun”, Alex kertoi ollen yhtä hymyä. Arizona kulki pitkällä ohjalla kuten nyt hyvin koulutettu lännenratsu kulki. Se käänteli korviaan toisen hevosen suuntaan mutta oli onneksi säyseä kuin lammas.
Nikitan arvaus hänen lajistaan sai miehen naurahtamaan hyväntahtoisesti. Hän kosketti stetsoniaan ja virnisti.
”Se on bravuurini, hyvä neiti”, hän vastasi ja mietti uudelleen, miksi olikaan pukeutunut stetsoniin silloin.
”Opiskelen ja opetan paljon luonnollista hevosmiestaitoa sekä koulutan hevosia eri lajeihin”, hän avasi lisää toimenkuvaansa, jotta saisi ehkä pehmennettyä pelkkää lännenratsastajaimagoaan.
”Lännenratsastuksen eri muodot ovat kuitenkin ainut laji, missä kilpailen harvakseltaan.”

Alex ja Arizona johdattivat toista ratsukkoa ulos metsästä ja niitylle, jota halkovan kivimuurin viertä pitkin he pääsisivät Rosings Parkiin johtavalle hiekkatielle.
”Olet tervetullut tutustumaan talliimme, kun sinulla on aikaa. Olen varma, että joku minua enemmän kartalla oleva osaa esitellä valmennuspakettejamme ja -mahdollisuuksiamme enemmän, jos olet kiinnostunut.”

Nikita ei voinut itselleen mitään, vaan tirskahti Alexin vastatessa kysymykseen. Mies oli oikeastaan varsin hurmaava, sellaisella omituisella aikuisella tavalla. Tyttö kuunteli tarkasti tuon selittäessä osaamisestaan vähän enemmänkin. Hän oli itse kulkenut lähinnä valjakkopiireissä, joten oli ihan mielenkiintoista kuulla muustakin.

Matkan edetessä Scorpius alkoi tuntua vain entistä rennommalta, vaikka oltiinkin vieraalla seudulla. Hevonen kyllä selvästi tarkkaili ympäristöään, muttei tuntunut siltä kuin olisi koko ajan lähdössä lentoon. "Kerran oon siellä jo oikeastaan käynytkin." Tyttö kertoi pienesti hymyillen. "Mutta en kyllä hahmota sitä yhtään vielä, varmasti eksyn sitten kun joskus toivottavasti valmennukseen tullaan.." Nikita jatkoi ja kohautti olkiaan ehkä jopa aavistuksen nolona. Olihan paikka oikeasti aika iso, ainakin verrattuna kotitalliin, joten ei kai se nyt ihmeellistä ollut. "Tarkotushan siis olisi, että me alettais Carpin kanssa siellä käydä nyt kun tää nykyään.. tota.. käyttäytyy." Noh, ei ehkä hirvittävän vakuuttavaa, kun otti huomioon miten Alex oli hevoseen päässyt tutustumaan.