Aavistuksen eksyksissä?

Vielä kotoa lähtiessäkin oli tuntunut suorastaan loistavalta idealta lähteä tutustumaan ainakin etukäteen kerätyn tiedon mukaan varsin laadukkaaseen valmentautumiskeskukseen. Carp oli viime aikoina käyttäytynyt suorastaan asiallisesti, kunhan itse huolehti että sekä oma mielentila että sää olivat suotuisat kyseisen hevosen kanssa harrastamiselle. Oriin kanssa oltiin treenattu nyt aivan liian pitkään upottavilla pelloilla ilman äidin avustusta kummempaa ohjausta. Eihän se nyt mitenkään hyödytöntä tietenkään ollut, mutta eihän äiti rakas kuitenkaan ratsastaja ollut. Olihan se hevosen vaunuilta ajaminen nyt hieman eri juttu kuin selästä käsin. Nikitasta itsestään ainakin tuntui siltä kuin Carp vain leijailisi eteen päin. Nyt vain vielä pitäisi tosiaan löytää valmentaja, joka osaisi vaikuttaa asiaan niin että neidin omat luulot kävisivät sen verran toteen, että touhu näyttäisi ulkopuolisenkin silmään edes jotenkin päin ratsastukselta. Täällä sitä nyt siis oltiin. Keskellä pihaa. Ilman mitään käsitystä siitä mihin suuntaan kannattaisi lähteä tai kenen kanssa täällä sopisi puhua. Mihin täällä sai edes mennä? Brunette puristi nyrkkejään kiinni takkinsa taskujen sisällä. Olisi selvästi pitänyt soittaa etukäteen. Vaikka työntekijälle. Tai ehkä jopa valmentajalle. Tai ainakin olisi pitänyt ottaa joku tuttu mukaan, joka uskaltaisi mennä kolkuttelemaan ovia ja kyselemään asioita.

Nikita jatkoi vaivaantuneena kävelyään pihamaalla ja kiinnostuksestaan huolimatta painoi hermostuneena katseensa maahan. Tyttö vilkaisi aina välillä sivulleen, koittaen vähän hahmottaa että missä täällä mahtoi edes olla sisäänkäynti talliin. Kurkkua kuristi ja mahakin alkoi krampata jännityksestä tytön varsin epäröivän kävelyn suunnatessa kohti oviaukkoa, jonka tuo oletti olevan ihan asiallinen sisäänkäynti talliin.

Lucy oli harjannut ja loimittanut Hookin. Säikky ruuna pääsisi takaisin tarhaan muiden joukkoon. Artemis Cavanaugh, ruunan suorastaan pelottava omistaja, oli ratsastanut Hookin ja nyt hänen tehtäväkseen jäi selviytyä säiden armoilla tarhalle asti. Ei se tosiasiassa niin vaikeaa ollut. Mitä nyt ulkona vähän tuuli, mikä sai ruunikon hevosen aina säpsymään. Tyttö tarkisti mustan loimen kiinnitykset ennen kuin lähti ruunan kanssa ovea kohden. Jokin kolahti tallin puolella, mikä sai hermostuneen puoliverisen loikkaamaan eteenpäin. Lucy antoi riimunnarun juosta hanskojen peittämissä käsissään hieman pidemmäksi vaikka seurasikin säntäävän hevosen perässä. Enemmän tai vähemmän yhteistyössä kaksikko poistui tallin ovesta vain jotta Hook voisi säikähtää Nikitaa (hui kamalaa, ihminen!) ja Lucy voisi joutua retuutetuksi sivuloikalla. Tyttö huokaisi hiljaa ja kiristi otettaan narusta.

"Hei", Lucy tervehti hetken epäröityään. Ehkä hän saisi pideltyä Hookia sen hetken, vaikka tuulinen sää sai hevosen steppaamaan hänen rinnallaan ja heittelemään päätään mörköjä joka puolelle keksien. "Voinko auttaa jotenkin? Olen Lucy Collins, tallityöntekijä", tyttö esittäytyi kysymyksen perään. Hän olisi kätellyt, mutta yhdellä kädellä Hookin piteleminen ei tuntunut fiksulta idealta. Ehkä joskus toiste, mutta nyt hän keskittyi pitelemään hermostunutta eläintä hallinnassaan molemmin käsin.

Nikita oli ollut juuri saapumassa ovelle, kun tallin puolelta tuli hieman rauhaton kaksikko. Bruneten olemus oli varmastikin hetken suorastaan säikähtäneen näköinen. Eihän häntä keliä hötkyilevä hevonen tietenkään häirinnyt, moista nähtiin kotonakin, mutta narun päässä oleva henkilö kyllä. Nikita ei ollut ehtinyt valmistautua henkisesti tähän jollekin toiselle varmasti täysin tavalliseen koettelemukseen, joten tyttö vain raotti suutaan - sulkien sen sitten heti uudelleen. Lucyksi esittäytynyt tallityöntekijä sai hetken aikaa pelkkää tyhmää tuijotusta osakseen, ennen kuin tajusi reagoida asiaan. "Siis.. anteeksi, hei." Teini mutisi juuri ja juuri kuuluvasti, kääntäen samalla katseensa vaivaantuneena maahan. "Mää.. tota.. valmennuksia.." Ei hemmetti kun nolotti. Mieli teki tässä kohtaa aika tiukasti suunnata pois eikä koskaan palata. Ei nyt pienen yllättyneisyyden pitäisi näin pahasti puhekykyä tappaa. Ja sen lisäksi ettei saanut sanottavaansa sanottua, oli kyllä todella asiatonta viivytellä toista tuon tehdessä työtä. Etenkin, kun varsin tehokkaan oloinen ruuna ei vaikuttanut siltä kaikkein helpoimmalta pideltävältä juuri nyt.

Lucy oli itsekin varsin hiljainen tapaus silloin kun ei ollut töissä, joten Nikitan vaivaantuminen ei järkyttänyt tytön henkistä tasapainoa. Lucykin säikähti kaikkea ensin, mutta nyt töiden puolesta oli ollut pakko uskaltautua myös aloittamaan keskusteluja. Hän erotti sanan valmennukset, mikä sai hänet nyökkäämään ymmärtäväisesti. Joko Nikita halusi tulla valmennukseen, halusi seurata valmennusta kentän laidalta tai tiedustella, järjestettiinkö sellaisia täällä. Kaikki vaihtoehdot kuuluivat hänen selitettäväkseen, joten tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle, vilkaisi hermostunutta ruunaa ja päätti ehdottaa jotakin yllättävääkin.
"Esittelisin mielelläni valmennusvaihtoehtomme teille, mutta Hook kaipaa takaisin tarhaan", Lucy sanoi pahoittelevasti. "Mikäli voitte odottaa hetken, käyn viemässä hevosen tarhaansa ja palaan sitten kertomaan kaiken, mitä haluattekaan tietää", tyttö jatkoi vaistomaisesti Nikitaa teititellen, vaikka toinen nuorelta näyttikin. Hänen ikäiseltään, ehkäpä. Vaan parempi vara kuin vahinko - täällä oli paljon teinejä, jotka vaativat teitittelyä työntekijöiltä.
"Tai voitte toki tulla mukaan, mikäli haluatte nähdä tarhat", tyttö tajusi vielä sanoa. Hook käänteli hermostuneena korviaan ja tanssahteli paikoillaan kaviot tallipihan kiveystä vasten kopisten. Hän ei viitsisi kauaa seistä hevosen kanssa tässä. Hook olisi rauhallisempi, kun pääsisi hevoskavereiden seuraan. Siellä ei tarvinnut pelätä niin paljoa kuin yksinään hurjan pelottavalla tallipihalla.

Tytöistä pidempi nyökkäsi aavistuksen hätäisesti Lucyn ilmaistessa halunsa viedä hevonen tarhaan. Edelleen aavistuksen vaivaantunut katse kääntyi vaaleatukkaiseen nuoreen naiseen. "Tulen ihan mielelläni mukaan." Nikita sai sanottua jo ihan kuuluvasti. Lucyn häiritseminen tuon selvästikin työskennellessä vaivasi brunettea, mutta ei hän nyt muutakaan keksinyt. Yksikseen tyhjän panttina seisoskelemaan jääminen tuntui kaikkein pahimmalta vaihtoehdolta.

Nikita otti pari askelta sivuun jotta Lucy pääsisi varmasti lähtemään haluamaansa suuntaan hevosen kanssa, ennen kuin alkoi taas keräillä rohkeutta suunsa avaamista varten. Eihän hän nyt näin heti osannut yhtään sanoa, mitä halusi tietää valmennuksista tai millaista valmennusta tarkalleen haluaisi. "Tota.. otetaanko tänne muualta tulevia valmennuksiin..?" Kysymyksen olisi ehkä voinut kysyä selvemminkin - ihan vain jo mainitsemalla, että omalla hevosellaanhan hän olisi tietenkin tulossa, eikä suinkaan aikonut saada tallilta ratsua lainaan.

Lucy nyökkäsi saatuaan vastauksen. Hän vilkaisi Hookia, veti syvään henkeä ja lähti tarhoja kohden. Ruuna kulki jännittyneesti hänen rinnallaan, mutta ei ainakaan vielä tehnyt mitään omituisia laukkaspurtteja tai sivuloikkia. Tyttö pysytteli siitä huolimatta valppaana, sillä ruuna saattoi sännätä täysin yllättäen kolmeen suuntaan yhtäaikaa.
"Totta kai", tyttö vastasi suoden pienen hymyn seuralaiselleen. "Täällä käy paljon tallin ulkopuolisia asiakkaita hevosineen valmennuksissa, sillä meidän valmennustarjontamme on erittäin kattavaa", Lucy kertoi avoimesti. Kai hänen työtehtäviinsä kuului myös tallin mainostaminen ja uusien asiakkaiden houkuttelu. Eikö asiakaspalvelu sitä pohjimmiltaan ollut?
"Onko teillä oma hevonen, jolla olisitte kiinnostuneita saapumaan valmennuksiin?" Lucy päätti kysyä. Hook oli näkevinään jotakin tavattoman pelottavaa tallin seinässä ja lähes tanssahteli taluttajansa yli. Lucy korjasi kärsivällisesti hevosta siitä huolimatta että väisti ensin alta pois. Hän oli todennut jo kauan sitten Hookin kanssa, että ensin kannatti väistää ja sitten rauhoitella ja korjata. Ruuna kun saattoi tosissaan loikata taluttajansa yli tai retuuttaa moista perässään pitkin maita ja mantuja.
"Rauha nyt, poika", Lucy mumisi hevoselle, joka suostui pää korkealla pärskyen tanssahtelemaan pelottavan seinänkohdan ohi.

Nikita lähti reippaasti seuraamaan tallityöntekijää, pitäen kuitenkin koko ajan huolen että pysyi pois potkuetäisyydeltä. Brunette kuunteli valppaana toisen puheita, ollen kaikin puolin tyytyväinen siitä että tilanteessa oli läsnä hevonen. Näin hänen ei tarvitsisi koittaa epätoivoisesti ylläpitää kohteliasta katsekontaktia panikoidessaan päänsä sisällä siitä miten tilanteessa kuuluisi käyttäytyä.

Lucy onneksi tarjosi jotain helppoa vastattavaa, niin ei tarvinnut vaipua vaivaantuneeseen hiljaisuuteen. "Joo." Pidempi tytöistä vastasi, tuntien olonsa milteipä luonnolliseksi tällä hetkellä tässä tilanteessa. "Meillä ei ole kotona kenttää enkä ole aiemmin käynyt sen kanssa valmentajalla, niin olisi kiva päästä vähän kokeilemaan silleen.. oikeesti." Nikita hymyili pienesti, vaikkei toinen hänen kasvojaan välttämättä nähnytkään. Kai sen äänestä silti kuulisi. "Ei olla kyllä ikinä kokeiltu hyppäämistä, onko täällä minkälaisia valmentajia kouluratsastukseen?" Nikita oli jostain kyllä lukenut että paikka oli ilmeisesti kenttäratsastuspainotteinen, mutta kyllähän kenttäratsastukseen kouluratsastus kuului. Pakkohan täällä oli siis olla joku asiallinen kouluvalmentaja, eikö niin?

Lucy nyökkäsi toisen vastauksille. Nikitasta saikin paljon irti, kun kyseli oikeita kysymyksiä. Paljon enemmän, kuin mitä hänestä oli saanut vuosi sitten. Hän oli ollut niin kovin hiljainen, ujo ja näkymätön, mutta työpaikka kiireisellä tallilla ja hauskat työkaverit olivat ehdottomasti kaivaneet hänestä esille rohkeutta, jota hän ei edes tiennyt omistavansa.
"Täällä on kaksi kouluvalmentajaa", Lucy vastasi toisen tytön kysymykseen. "Troy Chambers sekä Caitlin O'Connor valmentavat koulua", tyttö kertoi. Nimet tuskin sanoisivat paljoakaan, ellei Nikita ollut sattunut seuraamaan hevosurheilua televisiosta. Silloin kilpakentilläkin loistaneet valmentajat voisivat olla nimien tasolla tuttuja.
"Molemmat ovat erittäin lahjakkaita ja päteviä valmentajia, joiden valmennuksille on ollut paljon kysyntää. Kannattaa ihmeessä osallistua edes muutaman kerran, niin saa hyvän käsityksen siitä, millaisia he ovat valmentajina", Lucy päätti sanoa. Hän piti molemmista valmentajista kovasti, sillä vaikka kouluvalmentajat vaativatkin paljon valmennettaviltaan, he olivat myös huomioonottavia, hauskoja ja ystävällisiä palautteissaan. Samaa ei voinut sanoa kaikista muista tallin valmentajista.

Brunette alkoi kokea suunnatonta kiitollisuutta siitä, että oli törmännyt tähän Lucy -henkilöön ensimmäisenä. Hän vaikutti oikeasti kaikin puolin mukavalta ja vaivautui avustamaan tässä asiassa. "Okei, kiitos." Nikita kiitti rehellisen kiitollisena. Olo oli edelleen jännittynyt ja hiljalleen alkoi huolettaa miten keskutelu sujuisi siinä kohtaa kun hevonen olisi tarhassa ja pitäisi kohdata toinen kunnolla kasvotusten. Omaa nimeäänkään hän ei ollut huomannut sanoa heti alkuun, miten sellaisenkin pystyisi enää tässä kohtaa kertomaan? Niki meinasi hukkua huolestuneisiin ajatuksiinsa, mutta onnistui kuitenkin havahduttamaan itsensä sieltä takaisin todellisuuteen. Aivot tuntuivat lyövän tyhjää, mutta jotain oli silti pakko päästä sanomaan. "Käytkö itse kummankaan valmennuksissa?" Pidempi tytöistä töksäytti, katuen heti sen jälkeen. Olikohan tuo nyt kohteliasta? Eihän Lucy välttämättä edes ratsastanut. Toivottavasti toinen ei pahastuisi moisesta kysymyksestä. Tosin sehän olisi ehdottomasti hienoa, jos vaaleatukkainen tyttö osaisi kertoa henkilökohtaisia kokemuksia kyseisistä valmentajista. Siinä saattaisi olla sitten taas jotain millä selvitä keskustelussa pidemmälle.

Lucy vain hymyili ujosti, kun Nikita kiitti varsin vilpittömästi hänen tarjoamistaan tiedoista. Se kuului hänen työhönsä, tytön teki mieli sanoa, mutta hän jätti sanomatta, kun Hook päätti kiertää maassa olevan nyrkin kokoisen kiven reippailla raviaskelilla. Tyttö otti muutaman kiireisemmän askeleen pysyäkseen ruunan menossa mukana ja soi pahoittelevan vilkaisun Nikitalle. Hän osasi kyllä antaa tallista niin pätevän vaikutelman, kun puoliverinen retuutti häntä miten sattuu pitkin poikin pihaa. Lucy olikin varsin helpottunut, kun tarhan portti oli edessä eikä kukaan Hookin tarhakavereista parveillut lähistöllä. Hän ei aikonut päästää muita hevosia karkuun. Tyttö aukaisi portin käänsi Hookin ympäri ja laski ruunan irti. Hevonen lähti saman tien reippaassa ravissa tarhakavereidensa luokse. Ihana hopeinen Ivory huomasi hevosystävänsä ensimmäisenä ja hirnui jo kaukaa tervehdyksensä. Lucy sulki portin huolella perässään, mutta jäi norkoilemaan sen lähistölle. Ehkä hän toivoi, ihan vähän vain, että tervehdittyään Hookia, Ivory tulisi tervehtimään häntä.
"Olen käynyt molempien valmennuksissa", tyttö vastasi. "Sen takia voin rehellisesti sanoa, että he ovat mukavia valmentajia, jotka saavat kaivettua ratsukoista parhaat puolet esiin. Olen kehittynyt paljon heidän ohjauksessaan", Lucy vakuutti pienen hymyn kera. Omista kokemuksista oli nolompi puhua, kun ei saattanut käyttää tallin nimeä ja työpaikkaa kilpenään, mutta hän uskalsi siitä huolimatta.
"Mutta mikäli haluat lisää tietoa, kysele toki muilta tallin asiakkailta. He käyvät paljon valmennuksissa ja kertovat varmasti mielellään, mitä mieltä ovat valmentajista."

Hevosen päästyä tarhan puolelle Nikita koki olonsa taas varsin turvattomaksi. Eläimet toivat niin helpon suojamuurin sosiaalisissa tilanteissa. Käytös meni taas aavistuksen vaivaantuneeksi ja kovasta yrityksestä huolimatta neiti ei pystynyt ylläpitämään katsekontaktia. Sen verran tässä kyllä oli helpotusta, että pystyi miltei sulavasti seurailemaan hevosten touhuilua tarhakaverin palattua. "Okei." Nikita nyökkäsi vilkaisten tallityöntekijän suuntaan. Jatkon keksiminen oli vaikeaa, eikä neiti todellakaan pystyisi sanomaan, ettei kehtaa mennä kyselemään muilta mielipiteitä. Hän oli hädin tuskin saanut suutaan auki sen verran, että oli pystynyt kysymään valmentautumismahdollisuuksista Lucyltä.

Nikita vaihteli hetken aikaa painoa jalalta toiselle mennen selvästi koko ajan vaivaantuneemmaksi. Tässäkö kohtaa lähdettiin pois iloisesti kiittäen? Neiti puri pikaisesti huultaan, koittaen sitten taas saada jotain sanotuksi. "Et varmaan yhtään osaa sanoa hinnoista? Tai.. ryhmistä tai jostain?" Brunette yritti parhaansa muodostaa jollain tapaa järkeviä kysymyksiä. Scorpiukselle olisi varmastikin hyvästä valmentautua ryhmässä, niin muiden (toivottavasti rauhallisempien) hevosten käytöksestä voisi ottaa mallia, eikä ehkä tarvitsisi panikoida vieraasta paikasta niin paljoa. "Sano vaan jos vaivaan sua tai estän sua tekemästä töitä tai jotain."

Lucy ei edes kiinnittänyt huomiota Nikitan vaivaantuneeseen olemukseen, sillä tyttö oli liian kiireinen tuijottaessaan papurikonkimoa Ivory Jivea, joka käveli rauhallisin askelin heitä kohden. Ivory tulisi sittenkin tervehtimään, mikä sai Lucyn hymyilemään leveästi. Ihana, rakas Ivory. Maailman paras ruuna, olkoonkin, ettei hevosen omistaja koskaan ollut tyytyväinen puoliveriseensä.
"Tallilla on sekä pysyvämpiä että vaihtuvampia valmennusryhmiä. Ilmoittautumiset hoidetaan tallin kotisivujen kautta. Kouluvalmennus kustantaa sata puntaa, mutta tarjolla on myös erinäisiä paketteja, joissa maksamalla kuukausittaisen summan saa osallistua valmennukseen useamman kertaa viikossa. Mikäli haluat valmentautua ahkerasti, kannattaa ehdottomasti tutustua paketteihin, sillä niissä yksittäisen valmennuksen hinta on halvempi", Lucy yritti tiivistää selityksensä mahdollisimman lyhyeen. Hän epäili, että oli unohtanut ainakin puolet tärkeistä asioista ja ollut epäselvä sanoissaan.
"Mutta kaikki tiedot löytyvät tallin nettisivuilta, joten voit katsella sieltä ja miettiä, mikä kuulostaa parhaalta vaihtoehdolta sinulle."

Lucy käänsi katseensa laitumen puolelle, kun lähes valkeaksi kimoutunut papurikkotäpläinen ruuna hörisi tervehdyksensä. Tai ehkä se pyysi herkkuja, mutta niin tai näin, ainakin Ivory oli tullut katsomaan heitä. Tyttö hymyili leveästi ja kurkotti rapsuttamaan nöyrän hevosen otsaa. Ivory sulki silmänsä. Mokomakin hellyydenkipeä kilpahevonen.
"Tämä on Ivory Jive", tyttö päätti esitellä kansainvälisiltä kenttä- ja estekilpailuista tutun puoliverisen, joka oli surullisenkuuluisa kömpelyytensä puolesta. Hevonen oli taitojensa äärirajoilla kisaluokissa, joihin vaativa omistaja oli ruunaa vienyt. Hän rapsutteli tyytyväisenä vuokrahevosensa otsaa ja suoristi valkean otsatukankin. Ihana, kaunis hevonen, jota hän sai ratsastaa koska halusi.
"Etkä sinä häiritse työpäivääni", tyttö vielä tajusi vakuuttaa. Hän vain hoitaisi loppupäivän hommat reippaammin, niin ehtisi kyllä jutella Nikitan kanssa. Sitä paitsi sekin kuului hänen töihinsä, joten ei hän voisi vain kadota paikalta.

Nikita kuunteli vaaleahiuksisen tytön selostusta tarkasti, huolestuen aavistuksen valmennusten hinnoista. Niiden maksamiseksi pitäisi varmaan hankkia jokin osa-aikatyö koulun ohelle. Se tietenkin saattaisi aiheuttaa ongelmia jaksamisen suhteen, mutta eiköhän asiaan jokin ratkaisu löytyisi. "Okei." Brunette kuittasi ymmärtäneensä toisen kertomuksen.

Olo helpottui huomattavan paljon, kun Lucy kiinnitti enemmän huomiota hevosiin kuin tähän potentiaaliseen asiakkaaseen. Tytöllä selvästi oli jokin 'enemmän kuin vain hevonen jonka talutan ulos' -suhde hevoseen. "Onko se sinun?" Nikita rohkaistui kysymään toisen vakuuteltua ettei hän häirinnyt tuon työpäivää. Tämän myötä aihe kyllä karkasi pahasti pois työjutuista, mutta ehkä se tästä.

Lucy rapsutteli tyytyväinen hymy huulillaan Ivoryn jaloa päätä. Hänen pitäisi varmaan kiinnittää enemmän huomiota Nikitaan, siltä varalta että toisella olisi lisää kysyttävää, mutta kun Ivory... Ruuna ansaitsi hetken huomiota ollessaan päivästä toiseen niin kiltti ratsastettava ja hoidettava. Tyttö käänsi kuitenkin katseensa takaisin Nikitaan, kun toinen esitti kysymyksen, jonka Lucy oli kuullut liiankin usein yllättyäkseen enää. Kaikki tuntuivat olettavan, että hän omisti papurikonkimon puoliverisen, vaan ei hän voinut ketään siitä syyttää. Hän roikkui ruunan luona kaikki päivät.
"Olisikin", Lucy yritti naurahtaa kepeästi. Ivory oli myynnissä, mutta siitä hän ei mielellään puhunut - ties vaikka Nikita innostuisi ostamaan ruunan, ja sitten hän voisi menettää rakkaan hevosen. Parempi siis olla mainitsematta mitään hevosen myyntiaikeista. Henrietta Thorpe, ruunan omistaja, piti varmasti huolta myymisestä.
"Se on hoitohevoseni, ollut vastuullani viime keväästä. Syksyllä aloin myös vuokrata Ivorya", Lucy selitti hymyillen. Ivorysta hän puhuisi mielellään ummet ja lammet, sillä hyvätapainen ruuna oli hänen lempihevosensa koko tallilta. "Millainen sinun hevosesi on?" Tyttö päätti kysyä, kun muisti Nikitan aiemmin maininneen hevosensa.

Brunettea ei ollenkaan haitannut ettei häneen juurikaan kiinnitetty huomiota. Helpompi näin, ei tarvinnut kiemurrella toisen katseen alla. Lucyn selittäessä suhteensa ruunaan nyökkäsi pidempi ymmärtäväisesti. Kysymys neidin omaa koskien onnistui syystä tai toisesta nappaamaan tuon yllätykseltä. Ai että millainen Scorpius oli? Nikita meni aavistuksen vaivaantuneeksi ja painoi katseensa maahan. Mitähän siitä nyt oikeasti voisi mennä edes sanomaan, kun otti huomioon millainen demoni se eläin osasi olla..? "No.. se on aika persoonallinen." Neiti lopulta päätyi toteamaan. "Ainakin omasta mielestäni se on tosi komea ja sillä on paljon potentiaalia, mut.. Se on tosi arka ja suhtautuu huonosti kaikkeen uuteen." Brunette kohautti olkiaan. Tuo oli ehkä hyvinkin kaunisteltu versio Carpista, mutta parempaankaan hän ei tähän hätään pystynyt. Oli päiviä kun kyseisestä hevosesta ei vain yksinkertaisesti keksinyt mitään hyvää sanottavaa. Juuri nyt suhtautuminen siihen valtavaan kimoon oli aika neutraali, kun tänään ei oltu vielä päästy vääntämään asioista.

Lucy ei ollut odottanut, että toinen vaivaantuisi, kun hän kyselisi Scorpiuksesta. Ihmiset tuntuivat rakastavan omista hevosistaan puhumista, mutta Nikita vaikutti enemmänkin siltä, että toivoi olevansa missä tahansa muualla. Tytön sanat selittivät ehkä hieman, mutta siltikään Lucy ei täysin ymmärtänyt. Mitä siitä, jos hevonen oli todella arka? Ei kai se hevosesta sen halveksuttavampaa tehnyt. Ehkä arvaamattoman ja ehdottomasti hevosen, jollaista hän ei haluaisi hoitaa päivästä toiseen, mutta kyllähän arastakin hevosesta sai ylpeydellä puhua.
"Se on varmasti upea hevonen", tyttö vakuutti pienen hymyn kera. Kai hänen pitäisi ihan työnsäkin puolesta pitää mahdolliset asiakkaat tyytyväisinä, ja pieni kehu hevosesta tuntui olevan oikotie onneen hevosenomistajien keskuudessa. Sen verran hän oli työaikanaan oppinut. "Ja valmennuksista voisi olla teille kovasti hyötyä", Lucy lisäsi varovaisemmin. Hän ei halunnut tuputtaa tallin valmennuksia liikaa, mutta oli ihan rehellisesti sitä mieltä, että valmentautuminen kannatti aina, jos siihen vain oli mahdollisuuksia.
"Minä olen pitänyt erityisesti Troy Chambersin valmennuksista. Hän on erittäin hyväntuulinen ja kärsivällinen valmentaja, jonka opeista olen saanut paljon irti", tuntematta oloani täysin typeräksi, hän olisi halunnut jatkaa, mutta jätti lopulta sanomatta. Se jos mikä olisi antanut huonon kuvan hänestä tallin työntekijänä, mitä Effie ja Fairchildit eivät varmasti olisi arvostaneet.

Nikita vastasi hymyyn Lucyn vakuutellessa hänelle Scorpiuksen upeutta. Tokihan tuo oli vain kohteliaisuutta, ei kukaan sanoisi siitä hevosesta noin nähtyään miten se pahimmillaan käyttäytyi. Valmennuksista kuullut asiat olivat kyllä vakuuttavia ja Nikita oli jo kohtuullisen varma, että kyllä hän lähipäivinä koittaisi saada valmennuksen täältä. "Kuulostaa oikeasti todella hyvältä." Teini lausahti kaikin puolin kiitolliseen sävyyn, hymyillen savalla leveästi häneen ihan kiitettävästi aikaa käyttäneelle työntekijälle. "Toivottavasti sit menee edes sen verran hyvin, ettei meitä heitetä pihalle kesken tai kielletä tulemasta enää uudestaan." Brunette naurahti kevyesti. Tuollainen ihan oikeasti olisi mahdollista. Pahimmillaanhan hän tippuisi ja hevonen kävisi valmentajan päälle. Ei hän juurikaan ollut hevoseltaan tippunut, mutta kaikki oli mahdollista.

Lucy hymyili tytölle takaisin ja nyökkäsi sanomatta enää sen enempää valmennuksista. Eiköhän hän ollut jo ylistänyt niitä tarpeeksi. Hän pian ajaisi toisen pois, kun hehkuttaisi liikaa. Parempi vain olla hiljaa ja jutella jostakin muuta. Nikita tulisi valmennukseen, jos haluaisi. Se päätös jäisi tytön omalle vastuulle, koska siihen hän ei voisi vaikuttaa tämän enempää tai alkaisi painostavaksi.
"Varmasti menee", tyttö vakuutti suupieli värähtäen. Hän ei ollut (onnekseen) koskaan kokenut sitä nöyryytystä, että hänet olisi lähetetty valmennuksesta kesken pois, mutta hän oli joutanut todistamaan moista useampaankin kertaan. Hän oli itse välttynyt siltä ainoastaan siksi, että ratsasti nöyrää Ivorya valmennuksissa. Ruuna ei aiheuttaisi vaaratilanteita, jotka ansaitsivat porttikiellon valmennukseen, vaan ei hän hevosta saanut upeasti esiintymäänkään, ainakaan joka kerta. Lisäksi hän pysytteli kaukana estevalmennuksista, joissa moisia valmennuksesta ulosheittoja tapahtui paljon useammin. Sileällä hevoset tuntuivat pysyvän ratsastajiensa hallinnassa paremmin eivätkä ratsastajatkaan tutustuneet maneesin lanattuun hiekkapohjaan aivan yhtä usein kuin korkeita esteitä loikkiessa.
"Haluatko katsella ympärillesi?" Tyttö päätti kysäistä ja viittasi kädellään tallin suuntaan. Hän voisi hyvin näyttää paikkoja, ainakin ihan vähän, ennen kuin muut työt kutsuisivat.

Lucy ei varmastikaan olisi vakuutellut ihan noin innokkaasti mahdollisen valmennuksen hyvin menemistä, jos olisi nähnyt Scorpiuksen olemattomat käytöstavat joskus. Hevonen kun osasi olla kaikkea muuta kuin kuulolla aina välillä. Noh, ehkä he kuitenkin selviäisivät. Jos siis päätyisivät tänne tulemaan. Hän ei kuitenkaan aikonut esitellä hevoselle yhtäkään puomia, ennen kuin koki että se kuunteli häntä sileällä työskennellessä.

"Juu, mielelläni." Nikita nyökkäsi pikaisesti, onnistuen jopa puhumaan takeltelematta. Tässä ei oltu sosialisoimassa, vaan ihan vain tutustumassa paikkoihin. Kun koitti parhaansa mukaan ajatella niin, olo helpottui ainakin jonkin verran. Ja jos hän nolaisi itsensä sanomalla jotain tyhmää tai sillä ettei ymmärtäisi jotain hänelle kerrottua, niin hänhän voisi vain pysyä jatkossa pois täältä.

Lucy halusi uskoa siihen, että kaikki pärjäisivät valmennuksissa. Hänen oli pakko uskoa siihen, tai hän ei uskaltaisi osallistua yhteenkään siinä pelossa, että epäonnistuisi ja joutuisi ulosheitetyksi. Onneksi hänellä oli Ivory, joka oli niin perin täyspäinen ratsu.
"Kiva", tyttö vastasi hymyn kera ja viittasi kädellään tarhoja kohden. Eipä niistä kai sen enempää kerrottavaa ollut. "Täällä on suurin osa tarhoistamme. Tallin toisella puolella on oritarhat sekä muutamia suurempia laitumia", tyttö esitteli nopeasti. Turha sitä olisi lähteä kävelemään kauas vain nähdäkseen muutamat aitaukset. Eiköhän Nikita ollut tottunut aitoihin kotonaankin. Niinpä Lucy otti suunnan tallia kohden. Hän voisi ainakin näyttää maneesin ja pesupaikat, sillä niitä valmennukseen saapuvat käyttäisivät usein.

"Pesupaikkoja löytyy sekä tältä että orikäytävältä", tyttö kertoi ja osoitti sinisen kaakeliseinän koristamia pesupaikkoja, joille kolme hevosta mahtui rinnakkain. Juuri nyt oli hiljaista, mutta hän tiesi että viikonloppuna talli olisi täynnä vilinää valmennusten takia. Arkipäivinä paikalla tuntui olevan vain satunnaisia hevosenomistajia.
"Maneesiin pääsee tästä", Lucy jatkoi ja johdatti toisen käytävää pitkin suuren maneesin oville. Hän vihelteli hetken ennen kuin aukaisi oven. Suuressa maneesissa ei ollut kuin yksi ratsukko. Ruunikko Remona ravasi pehmein askelin maneesin halki. Caitlin, yksi heidän kouluvalmentajistaan, ei tuntunut edes huomaavan saamaansa yleisöä. Remona esitteli tahdikasta, voimakasta lisättyä ravia lävistäjällä. Lucy uppoutui hetkeksi ihailemaan tasapainoista ratsukkoa ennen kuin tajusi, ettei ollut yksin. Aivan. Niin. Totta. Tyttö vilkaisi Nikitaa.
"Tuo on toinen kouluvalmentajamme, Caitlin O'Connor", hän esitteli hiljaisemmalla äänellä kuin peläten, että häiritsisi ratsukon harjoitellua. Se tuntui olevan turha pelko, sillä Remona kuunteli ainoastaan ratsastajaansa, jonka punaiset hiukset tanssahtelivat ilmavirrassa kun ratsastaja kokosi tamman suuriliikkeistä ravia.

Aitoihin neiti oli kieltämättä tottunut, sekä hevosten että lehmien, mutta kotona ne eivät olleet läheskään niin siistit mitä täällä. Tyttö lähti reippain askelin seuraamaan Lucya, koittaen parhaansa mukaan kiinnittää huomiota tuon selitykseen.

Maneesin ovella myös Nikita jäi ihailemaan sileällä työskentelevää ratsukkoa. Oikein rintakehää puristi, kun meno näytti niin upealta kaikessa rentoudessaan. Voi kun Scorpiuksen kanssa pääsisi tuohon vielä jonakin päivänä.. Nyt hevonen liikkui kyllä pätkittäin oikeasti upeasti, mutta aina se katkesi säikähdykseen tai muuhun satunnaiseen jännittämiseen. "Tuohon kun pääsisi.." Nikita huokaisi pienesti, keskittyen sitten taas vähän paremmin Lucyyn. "Ratsastus ainakin näyttää tosi vakuuttavalta." Tyttö hymyili. Ollenkaan aina ratsastustaidot eivät menneet yksiin valmennustaitojen kanssa, mutta toivoa silti sopi että jotain hyvää olisi luvassa jos Caitlinille joskus menisi.

Lucy tiesi, mitä Nikita tarkoitti. Hänkin unelmoi siitä päivästä, kun saisi Ivoryn liikkumaan noin. Kömpelö puoliverinen tuskin koskaan pystyisi ravaamaan yhtä sulavasti ja vaivattomasti kuin ruunikko trakehnertamma, joka kilpaili kansainvälisesti korkeissakin koululuokissa menestyksellä. Ivory ei ollut kouluratsu, mutta se ei estänyt häntä unelmoimasta, että jonakin päivänä hekin näyttäisivät yhtä upealta ratsukolta sileällä.
"Tiedän mitä tarkoitat", tyttö vastasi hiljaa. Osatappa ratsastaa noin. Tallin kokeneet kilparatsastajat ja kerrasta toiseen taitonsa osoittaneet valmentajat saivat hänet aina ihailemaan ihmisten ja hevosten välistä yhteyttä. Lahjakkaat ratsastajat saivat työnteon näyttämään leikiltä, ihan kuin he eivät tekisi hevosen selässä yhtään mitään. Vaikka hän tiesi ettei se ollut totta, ei se estänyt häntä ihailemasta ratsukoita.
"Hän on mukava valmentaja", Lucy kuiskasi pienen hymyn kera. "Hän on auttanut minua paljon Ivoryn, sen papurikonkimon puoliverisen, kanssa", tyttö kertoi hiljaa kuin salaliittolainen. Hän ei halunnut vetää valmentajan huomiota puoleensa, joten oli parempi pysytellä hiljaisena.