Not your best day

Avoin peli kaikille, saapi liittyä Amyn ja Pepperin seuraan maastoilemaan

Amy tönäisi hellästi lettiänsä hamuavan hevosen pään kauemmaksi kiristäessään satulavyötä. Täplikäs ruuna puhisi tyytymättömänä, stepaten hieman kauemmaksi omistajastaan. Turhautunut Amy laski jalustimet ja päätti jättää vyön kiristämisen vasta siihen, kun pääsisi selkään. Ruuna oli vaikuttanut koko päivän hieman levottomalta ja Amy toivoi, että maastossa käyskentely rauhoittaisi sen mieltä. Hän asetteli pienen jalkansa jalustimeen ja toivoi, ettei satula keikkaisi ratsun kyljelle hänen ponnistaessaan korkealle selkään.

Amy keräsi ohjat tiukasti käsiinsä estääkseen ruunaa liikkumasta, mutta ponnistaessaan luopui ajatuksesta nopeasti. Pepper lähti liikkeelle saman tien ja satula keikkasi uhkaavasti hieman vinoon. Amy kiskaisi ärtyneenä ohjista pysäyttääkseen etenevän ratsunsa ja älähti jäädessään pomppimaan sen vierellä toisen jalan ollessa yhä jumissa jalustimessa.

- Pysähdy senkin kopukka! Mikä sua taas riivaa! Amy mylvi, saadessaan vihdoin korviaan luimivan ruunan pysähtymään.
Hän riuhtaisi jalkansa jalustimesta ja henkäisi syvään avatessaan vyön ja asetellessaan satulaa uudestaan takaisin paikalleen. Tyttö kuuli, kuinka ruuna vetäisi ilmaa sieraimiinsa ja näki kuinka vatsa pullistui silmissä.
- Älä viitsi, Amy huokaisi hiljaa, tarttuen päättäväisesti kiinni vyöstä.
Hän kiskoi kaikin voimin ja onnistui vihdoin kiristämään vyön tarpeeksi tiukasti hevosen ympärille. Amy vilkuili nopeasti ympärilleen ja toivoi, ettei kukaan katselisi naureskellen kaksikon tappelua pihamaalla. Pepper alkoi osoittaa mieltään viskomalla hieman päätään ja ruveten steppailemaan pientä ympyrää.

- Lopeta nyt jo, tyttö murisi, yrittäessään saada jalkaansa hevosen mukana pyörivään jalustimeen.
Tämä ei todellakaan ollut sen enempää Pepperin kuin Amynkaan paras päivä.

[Minä ja Lucy hypätään mukaan :>]

Lucy harjasi Ivorya leveä hymy huulillaan. Työpäivä alkoi olla jo kasassa, joten nyt olisi täydellinen hetki lähteä maastoon ihanalla puoliverisellä. Papurikonkimo ruuna oli vaatinut pitkän pesun, ennen kuin se oli näyttänyt vaalean hopeanhohtoiselta. Ivory oli nauttinut kurasäästä ulkona oikein kunnolla, mutta nyt hevonen oli paitsi puhdas, myös kuiva. Hän pyyhkäisi satulankohdan vielä kerran pehmeällä harjalla, ennen kuin taputti hevosen kaulaa ja siirtyi käytävän puolelle. Kiltti ruuna katseli lempein silmin Lucyn perään, kun tyttö sulki karsinan oven ja vei harjat mennessään varustehuoneelle.
Lucy nosti Ivoryn mustan estesatulan kantoonsa, tasapainotteli tottuneesti suojat satulan päälle ja heitti suitset olan yli. Hän nappasi vielä mustan kypärän ja ratsastushanskat mukaansa, ennen kuin palasi ruunan karsinalle.
"Pääset maastoilemaan", tyttö myhäili Ivorylle. Hän toivoi, että löytäisi jonkun, jota voisi pyytää seuraksi, sillä Ivory oli parhaimmillaan hevosporukassa. Sääkin suosi niin mukavasti, mikä tuntui olevan harvinaista tähän vuodenaikaan. Hän oli tottunut ratsastamaan säässä kuin säässä, mutta mieluummin pysytteli kuivana, jos vain valinnanmahdollisuus oli. Ivoryn kanssa hänellä oli valinnanvaraa.

Kun ruuna seisoi varustettuna karsinassaan, Lucy laittoi kypärän päähänsä, veti viininpunaisen takkinsa vetoketjun kiinni ja varmisti, että Ivoryn varusteisiin kiinnitetyt tarraheijastimet olivat kunnolla paikoillaan. Vielä ei ollut pimeää, mutta hän oli mieluummin liian varovainen kuin huolimaton, kun hevonen oli Henrietta Thorpen. Tyttö talutti nöyrän ruunan perässään tallipihalle vain huomatakseen, ettei ollut ainoa, jonka mieleen oli juolahtanut nousta selkään siellä.
"Hei", Lucy sanoi aavistuksen ujona Amylle. Hän vilkaisi pyörivää hevosta. "Kaipaatko apua?" Tyttö kysäisi viitaten kädellään ohjien suuntaan. Hän voisi pidellä Pepperiä, joka laidunsi päivät Ivoryn kanssa, niin Amy pääsisi helpommin selkään. Ivory hörisi tervehdyksensä laidunkaverilleen.
"Ajattelin lähteä maastoon Ivorylla", tyttö tunnusti kokeilevasti. "Haluatko liittyä seuraan Pepperin kanssa?" Ujolle tytölle moisen kysymyksen esittäminen oli vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Enää. Puolta vuotta aiemmin Lucy ei olisi ikinä uskaltanut kysyä moista, vaan nyt hän uskalsi, kun vain keräsi rohkeutensa. Amy oli sitä paitsi edes jollakin tasolla tuttu, sillä hän oli hoitanut Pepperiä aikansa, ennen kuin ruuna oli siirtynyt hajamielisen Oliver-työkaverin vastuulle.

Amy pyörähti katsomaan takaansa kuuluvan äänen suuntaan ja hymyili hieman nolostuneena nähdessään vaaleanhuiskean tytön, joka piteli Pepperin tarhakaveriksi tunnistamansa hevosen ohjia.
- No, kyllä mielellään. Mä en tiedä mikä sitä oikein riivaa tänään, se on ollut koko päivän ihan mahdoton, Amy hymähti kiitollisena tarjotusta avusta ja talutti ruunansa lähemmäksi parivaljakkoa.

Hän kohotti kulmiansa tytön kysyessä ujosti halusivatko he kenties liittyä seuraan maastoon.
- Tottakai me tullaan! Olisi kiva käydä tutustumassa paikkoihin jonkun kanssa joka tuntee reitit vähän paremmin. Me ollaan pari kertaa käyty vaan varovasti pyörähtämässä kun ei yksin ole oudoille reiteille uskaltanut lähteä, Amy hymyili toiselle tytölle ja katsahti tuota mietteliäänä.
- Sä taisit olla ottamassa meitä vastaan meidän ekana päivänä täällä, hän sanoi sitten pohdittuaan hetken, miksi toinen näytti niin kovin tutulta, - Lucyhan se oli? hän varmisti vielä toisen nimen hymyillen tuolle kainosti.

Pepper nakkoi tympääntyneenä niskojaan ja ojensi sitten päätään tarhakaveriaan kohti sieraimet levällään. Ruunan kurkusta pääsi möreä hörähdys sen tervehtiessä samansävyistä, itseään kuitenkin muutamaa senttiä matalampaa hevosta.
- Kiitos oikeasti tosi paljon, mä olisin varmaan joutunut köyttämään sen puuhun kiinni että pääsen selkään, Amy naurahti, - Tosin kaverin läsnäolo taisi vähän viilentää herran hermoja, hän lisäsi vielä luoden merkitsevän katseen vierellään jo huomattavasti rauhallisemmalta vaikuttavaan hevoseen.
Kuin tytön ajatukset lukien ruuna nykäisi päänsä korkeammalle ja otti jälleen muutaman mielenosoituksellisen sivuaskeleen. Mokomakin machoilija.

Lucyn kanssa ei tarvinnut yhtään nolostella moisia. Hevosten kanssa sattui ja tapahtui, eikä kaikki aina mennyt putkeen. Hän jos kuka sen tiesi, kun oli aamupäivälläkin joutunut taluttamaan Pradaa, kun ei ollut saanut itsepäistä ponia luopumaan kenties ainoasta yhä vihertävästä ruohomättäästä.
"Sitä on tänään liikkeellä", Lucy totesi diplomaattisesti. Hän ei aikonut suoraan myöntää, että oli itsekin ollut ongelmissa yhden pienen ponin kanssa, sillä se jos mikä antaisi pätemättömän kuvan tallin asiakaskuntaan kuuluvalle Amylle, mutta hän voisi silti vihjata siihen suuntaan piristääkseen toisen mieltä. Tyttö tarttui reippaasti toisella kädellään Pepperin ohjiin. Ivory seisoi nöyränä hänen rinnallaan ja hamuili huulillaan takin hihaa. Hevonen ei lähtisi mihinkään, vaikka hän piteli vain ohjien päästä kiinni.

"Kyllä, niin olin", Lucy vahvisti nyökäten. Tyttö hymyili ilahtuneena, kun Amy muisti hänen nimensä. Harva asiakkaista vaivautui painamaan tallityöntekijöiden nimiä mieleensä. Kasvot kyllä tunnistettiin ja tallitakit vielä paremmin, mutta nimet olivat hukassa useampien kohdalla.
"Eipä mitään", työntekijä vakuutti hymyn kera. Hän auttoi mielellään, ja Amy oli ehdottomasti tallin mukavimpien hevostenomistajien joukossa. Lucy ei edes halunnut ajatella Ivoryn omistajaa, joka oli yksi niistä omistajista, joita työntekijät välttelivät parhaansa mukaan. Henrietalla ei koskaan ollut mitään mukavaa sanottavaa heidän työstään, mutta valittamisenaiheita löytyi aina.

Kun Amy oli päässyt selkään, Lucy päästi irti Pepperin ohjista ja astahti Ivoryn rinnalle. Hän nosti ohjat papurikonkimon kaulalle ja ponnisti vaivattomasti hevosen selkään. Ivory seisoi rauhallisena paikallaan, eikä tuntunut kiirehtivän mihinkään, vaikka hopeiset korvat kääntyilivätkin joka suuntaan.
"Minkälaista maastolenkkiä toivoisit? Onko Pepper muuten tottunut liikenteeseen?" Tyttö kysäisi kiristäessään vyötä. Ivory puhalsi ilmaa ulos sieraimistaan kiltisti. Ihanaa, kun ruuna ei vaivautunut edes pullistelemaan tänään. Lucy taputti ruunan kaulaa, etsi jalustimet jalkoihinsa ja keräsi ohjat tuntumalle. Hän kannusti hevosen rauhalliseen käyntiin pohtien jo mielessään sopivaa maastolenkkiä. Vaihtoehtoja kun riitti!

Amy nyökkäsi kiitoksen merkiksi asettuessaan ryhdikkäästi istumaan hevosensa selkään. Lucy vaikutti oikein mukavalta ja avuliaalta tytöltä, jonka kanssa Amy voisi jopa ystävystyä. Hän odotteli rauhassa tuon ponnistaessa vaivattomasti ratsunsa satulaan ja käänsi sitten Pepperin samaan suuntaan, pidättäen hieman ohjista ruunan ottaessa muutaman laiskan raviaskeleen. Se rauhoittui nopeasti Ivoryn vierelle ja jatkoi reipasta käyntiä pää puolelta toiselle heiluen. Amy syvensi hieman istuntaansa asettaakseen hevosensa askeleet toisen tahtiin.

- Jokin sopivan reipas lenkki tekisi ihan hyvää, pääsisi irrottelemaan vähän enimpiä höyryjä. Pepper on maastossa parhaillaan, se ei paljon välitä mistään kulkuvälineistä tai möröistä, Amy hymyili ylpeänä ja taputti ruunansa kaulaa.
Hevonen oli hieman kummallinen, sillä yleensä hevoset säikkyivät juuri maastossa eivätkä kentällä. Pepper kuitenkin nautti joka kerta täysin rinnoin päästessään luonnon helmaan lenkkeilemään ja Amy itse nautti siitä vähintäänkin yhtä paljon.

- Oletko sä kauankin harrastanut ratsastusta? Amy kysyi rikkoen heidän välilleen hetkeksi laskeutuneen hiljaisuuden.
Hänen allaan reippaasti etenevä ruuna oli huomattavasti rauhoittunut aiemmasta, vaikka yrittikin välillä hieman kiristää tahtia. Kuuliaisesti se kuitenkin vastasi Amyn jarruttaviin apuihin ja kokosi itsensä hieman hitaampaan tempoon.

"Selvä", Lucy totesi nyökäten. Hetken tyttö pohti, minkä suunnan he tarkalleen ottaisivat, mutta päätti lopulta, että tiet olisivat parhaita. Ehkä he voisivat lähteä sille ihanalle, lähes hylätylle tielle, jolla riitti mäkiä ja suoria laukkapätkiä. Kesäisin tietä reunustivat vihreänä hohtavat puut, mutta tähän vuodenaikaan se ei näyttäisi yhtä upealta. Vaan mieluummin hän hiekkatiellä ratsastaisi kuin mutaisella, liukkaalla nummella. Ivory askelsi tasaiseen, rauhalliseen tahtiinsa, joskin otti satunnaisesti reippaamman askeleen välttääkseen nenälleen päätymistä. Lucy ei voinut mitään pienelle hymylle, joka huulille kohosi, kun hän kietoi sormensa valkeaan harjaan. Ivory oli maailman paras hevonen. Onneksi hän sai vuokrata tavattoman nöyrää ja rakastettavaa hevosta.

"Ihan pienestä asti", tyttö vastasi Amyn uteluun. "En tosin ratsastustunneilla. Ratsastin naapurin ponia tallitöitä vastaan äitini ohjauksessa", hän selitti. Äiti oli ollut korvaamaton opettaja pienelle tytölle. Ennen Rosingsiin tuloaan Lucyn ainoat kokemukset ohjatusta ratsastuksesta olivatkin lähinnä äidin opissa tehdyt ratsastuslenkit. Täällä tilanne oli muuttunut, sillä hän käytti työnsä puolesta saamansa ilmaiset valmennukset innokkaasti hyödykseen. Ivorylla oli mukava valmentautua. Hän oli oppinut niin paljon itsestään kuin myös vuokrahevosestaan valmennuksien myötä. Olkoonkin, että aluksi hän oli pelännyt valmennuksiin osallistumista järjettömyyksiin asti. Ajatus sai tytön ryhdistäytymään Ivoryn selässä. Vaikka maastossa oltiinkin, oli paras näyttää hyvältä, kun seurassa oli hevosenomistaja. Onneksi Ivoryn kanssa oli helppo näyttää kokeneelta ratsastajalta.
"Entä sinä?" Tyttö päätti kysyä vilkaisten rinnalla kulkevaa ratsukkoa. Pepper näytti kovin kauniilta ja upealta hevoselta, vaikka Lucy olikin maailman puolueellisin tuomari, kun kerran piti kömpelöä Ivorya täydellisenä.

Amy kuunteli mielenkiinnolla Lucyn kertoillessa ratsastustaustastaan. Se poikkesi melko paljon hänen omastaan, sillä jo pienestä pitäen tyttö oli tottunut käymään kalleilla ratsatustunneilla osaavilla ratsuilla. Edenin hän sai kymmenvuotislahjaksi harrastettuaan tosissaan vain parin vuoden ajan.

- Mäkin aloitin jo pienenä. Aluksi kävin vain kerran viikossa, kun muilta harrastuksilta ei liiennyt enempää aikaa. Ne kuitenkin jäivät pikkuhiljaa kun hevoset alkoivat tosissaan kiinnostaa ja sain mun ensihevoseni, Edenin. Jotain pientä siinä tuli oheessa säädettyä, mutta nykyään en oikein muille vapaa-ajan vietteille uhraa aikaa, Amy kertoi, - Tosin taisinkin jo mainita Edenistä meidän ensimmäisellä tapaamiskerralla, jos en nyt ihan väärin muista, hän jatkoi naurahtaen.

Tytön isä oli aina ollut sitä mieltä, että hänen ainoaksi jääneelle lapselleen ei kakkoslaatu kelvannut missään asiassa ja siksi ensimmäiseksi hevoseksi oli hankittu perusosaavan pullaponin sijasta hyvin hintava kilpataustainen yksilö, joka tosin oli joka pennin arvoinen.

Amy silmäili Lucya ja saattoi heti pistää merkille, että tuo tiesi mitä teki. He sopivat hyvin yhteen siron ratsunsa kanssa, vaikkei se tainnutkaan tuon oma olla. Jokin parivaljakon yhteistyössä kuitenkin kertoi heti, että heidän välillään löytyi juuri sitä tarvittavaa kemiaa, jota ratsastajan ja hevosen välillä tarvittiin.

- Oletko sä kauankin työskennellyt täällä Rosingsissa? Amy tiedusteli uteliaaseen sävyyn, muttei halunnut olla liian tungetteleva.
Tyttö ei tahtonut luoda vaikutelmaa, että tenttasi Lucylta, oliko tuo tarpeeksi pätevä työhönsä. Sitä Amy ei epäillyt hetkeäkään, sillä Rosings oli juuri sellainen paikka, jonne ei varmasti yksikään epäpätevä henkilö pääsisi palkkalistoille.

Lucy kuunteli kohteliaasti nyökytellen toisen puhetta. Vau, viikottaiset ratsastustunnit, oma hevonen... Kuulosti monen pikkutytön unelmalta. Hän ei ollut osannut edes kaivata omaa hevosta ennen kuin nyt, kun Ivoryn tulevaisuus oli vaakalaudalla. Hän oli ehkä ostanut lisää aikaa vuokraamalla hevosta, mutta siitä huolimatta ruotsalainen puoliverinen oli myynnissä. Lopulta joku haluaisi ostaa sen, eikä hän voisi sille mitään. Vaikka hän säästäisi jokaisen punnan seuraavan vuoden palkastaan, ei hänellä silti olisi riittämiin rahaa Ivoryn ostamiseen. Edes kahden vuoden palkka ei riittäisi, jos totta puhuttiin, sillä Ivory oli kilparatsu, josta Henrietta pyysi kovaa summaa. Hän menettäisi ruunan jossakin vaiheessa. Ajatus sai tytön kietomaan sormensa tiiviimmin valkeiden jouhien sekaan. Ivory hörähti matalasti, mikä havahdutti Lucyn synkistä ajatuksistaan. Ei saanut murehtia moisia, sillä juuri nyt ruuna oli tässä ja hän sai ratsastaa sitä miten halusi.

"Huhtikuusta", tyttö vastasi. Olipa aika vierähtänyt nopeasti. Vasta hetki sitten hän oli kädet täristen pyytänyt Corinne Fairchildia uhraamaan muutaman minuutin ajastaan! Ja nyt siitä oli jo yli puoli vuotta. Hän oli saanut ystäviä työkavereistaan, joita oli pelännyt ensimmäisen viikon tai kaksi. Hän oli oppinut aukaisemaan suunsa ilman, että joku esitti hänelle kysymyksen. Olipa kaikki muuttunut vajaan vuoden aikana.
"Serkkuni hevonen muutti Rosingsiin, minkä kautta tutustuin talliin. Kun kuulin, että työpaikkoja oli vapaana, päätin hakea, sillä minulla oli liikaakin aikaa päivisin. Olen pitänyt työstä kovin. Tutustuin sitä kautta Ivoryynkin, jota nykyään vuokraan", tyttö kertoi, voimatta mitään pienelle ylpeälle hymylle, joka kohosi huulille viimeisen lauseen aikana. Hänelle oli ollut suuri kunnia saada harjata Ivorya, kun hän oli aloittanut täällä, ja nyt hän vuokrasi rakastamaansa hevosta. Paljoa paremmin ei asiat olisi voineet sujua, vaikka olihan matkalla ollut mutkiakin. Loppujen lopuksi kaikki oli kuitenkin järjestynyt mitä parhain päin.
"Oletteko sinä ja Pepper viihtyneet täällä? Oliver ainakin usein ylistää Pepperiä", Lucy kysäisi suoden pienen hymyn Amylle. Oliver, joka vastasi Pepperin hoidosta, vaikutti aina yhtä tyytyväiseltä hoidettavaansa. Lucy ei ihmetellyt sitä lainkaan - Pepper oli mallikelpoinen hoidettava, kun vertasi moneen muuhun tallin asukkiin, kuten vaikkapa Papilloniin, joka oli sunnuntaina purrut Oliverin takkiin reiän.

Maastolenkit tuntuivat aina niin kovin lyhyiltä, eikä hän ollut yllättynyt, kun niin kävi tälläkin kertaa. Vilkaisu kelloon paljasti, että hänen oli jo aika suunnata seuraavan työtehtävän pariin. Hän kiitteli maastoseurasta, kuten hyviin tapoihin kuului, ja toivotti Amylle ja Pepperille hyvää jatkoa, ennenkö palasi talliin uljaan ratsunsa kanssa. Pikaisen hoitotuokion jälkeen oli aika suunnata huomio muualle, mutta ainakin näin mukavan maastolenkin jälkeen moisen saattoi tehdä hyvillä mielin. Lucy vaihtoi ratsastussaappaat tallikenkiin ja riisui takkinsa, sillä sisällä tallirakennuksessa ei käynyt kylmä tuuli ja kun teki töitä koko kropallaan, tarvitsi harvoin huolehtia palelemisesta.