[P] We're not broken, just bent

Keskiviikko 17. joulukuuta

Hänen ei ollut tarkoitus käydä Hexhamissa tapaamisissa, koskaan. Hän kävi Newcastlessa kolmessa eri paikassa satunnaisesti, mutta hän oli pysytellyt kaukana Hexhamista monestakin syystä. Ensiksikin se tuntui olevan liian lähellä kotia, ja vaikka todennäköisyys sille, että hän törmäisi tuttuihin oli naurettavan pieni, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä. Mutta tänään hänen oli pakko suunnata tiiliselle rakennukselle Hexhamin laidalla. Tummaverikkö sipaisi hiuksiaan, jotka olivat letillä vasemmalla hartialla ja koetti rauhoittaa itsensä. Hän oli tehnyt oikein tullessaan tänne. Mieluummin Evelyn tuli tänne kuin heräsi huomenna krapulaan. Nainen vilkaisi ympärilleen huoneessa, jossa istui vasta muutama henkilö. Hän oli tullut aikaisin paikalle, kun ei ollut kestänyt kodin hiljaisuutta pidempään. Evelyn nappasi pahvisen kertakäyttömukin käteensä, kaatoi termarista kahvia ja suuntasi istumaan yhdelle piiriin asetelluista tuoleista. Käsi tärisi aavistuksen. Ehkä olisi pitänyt sittenkin jäädä kotiin, vaikka siellä olikin pullo kaupalla juomia, joita ei sopinut juoda.

Janice oli pakosta paikalla näissä tapaamisissa. Nainen tuli aika viime tingassa paikalle, suoraan tallivaatteissa vielä. Hän ei saisi myöhästyä, Janice oli erityisen valvonnan alla koska oli kokouksia tarjoavan klinikan avohoidossa. Huokaus. Hän istui alas ja näytti kyllästyneeltä. Muutamia uusia ja outoja kasvoja.

Tallivaatteet olivat ensimmäinen asia, mihin Evelyn kiinnitti huomiota saapujassa. Hän oli katsellut jokaista saapujaa vain muutamia sekunteja, ennen kuin oli kääntänyt katseensa muualle. Hän ei oikeastaan halunnut, että kukaan muistaisi häntä täällä, mutta tallivaatteissa oli jotakin lohdullista ja kotoisaa. Ehkä hän selviäisi tapaamisesta. Tai sitten ei, hän ajatteli, kun sponsori aukaisi suunsa ja kertoi, kuinka kiitollinen oli siitä, että he olivat saapuneet paikalle. Nainen hillitsi halunsa pyöräyttää silmiään kuunnellessaan sponsorin selitystä, joka kuulosti ulkoa opitulta. Toistikohan mies aina saman? Hän ei halunnut edes tietää.

Toisti. Joka ainoa kerta, Janice tiesi sen. Sitten piti taas alkaa jutella ties sun mistä ja omista retkahduksista. Jossakin vaiheessa Janicen a erään toisen alkoholistiäidin keskustelu syveni ja nainen alkoi puhua itsestään. Kertoi miten oli taas ratkennut juomaan, kun oli nähnyt pienen pojan ostoskeskuksessa äitinsä kanssa, sen ikäisen kuin hänen poikansa oli nyt.
"Jos isänsä ei olisi vienyt tapaamisoikeutta minulta ja vaatinut yksinhuoltajuutta... On raskasta ikävöidä omaa lastaan."

Evelyn istui hiljaa ja kuunteli. Niin hän aina teki näissä tapaamisissa. Hän ei halunnut kertoa itsestään, ei siitä, mitä pelkäsi. Alkoholi ei ollut yksinään pelottavaa, mutta hän tiesi, mihin se johti. Alkoholi oli portti huumeiden ja lääkkeiden väärinkäytön maailmaan, jossa hän oli nuorempana seikkaillut. Hän ei kaivannut sinne takaisin, joten hän oli alkanut käydä näissä tapaamisissa saadakseen otteen juomiseensa. Sääli, ettei se ollut sujunut ihan suunnitelmien mukaan.
"Ikävöiminen on raskasta", nainen päätti sanoa, kun sopiva tauko keskusteluun syntyi. Kai hänenkin pitäisi jollakin tavalla ilmaista olevansa edelleen tässä ulottuvuudessa, tai sponsorimies pian laittaisi hänet puhumaan omista kokemuksistaan, eikä hän kaivannut sitä.
"Varsinkin, jos täytyy ikävöidä lasta."

"Se on todella inhottavaa,kun mies lähtee menemään, eikä jää tueksi. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ollut helppoa." Hän huokaisi ja vilkaisi naista. Tuossa oli jotain etäisen tuttua, mutta ehkä tuo muistutti vain jotakuta tuttua.

Evelyn nyökkäsi. Ei varmasti ollut. Hän tiesi tunteen, kun joku läheinen lähti kävelemään silloin kun olisi eniten tarvinnut tukea. Siitä hän tosin saattoi syyttää vain itseään, ja jos oikeastaan ihan tarkkoja oltiin, ei hän olisi halunnut Markia mukaan kuvioihin. Ainakaan sen jälkeen, mitä tiesi miehen puuhanneen viime vuodet.
"Varmasti", nainen vastasi nyökäten. Hän ei tarvinnut masennusta tai mitään muutakaan syytä, mutta jos Klaus yllättäen päättäisi häipyä kuvioista, olisi siinä riittämiin syytä kaivaa pilleripurkkeja esiin. "Miehet ovat ongelmallisia. Ei millään pahalla", Evelyn totesi naurahtaen lauseensa lopun suunnatessaan pahoittelevan katseen muutaman kokoukseen saapuneen miehen suuntaan.
"Haluaisitko sinä kertoa meille vähän itsestäsi?" Sponsori puuttui puheeseen saatuaan hetkeksi katsekontaktin Evelynin kanssa. Nainen näytti peuralta ajovaloissa ohikiitävän hetken ajan, ennen kuin keräsi itsensä.
"Toki." Hiljaisuus laskeutui, kun hän ei tiennyt mitä sanoa. "Olen nyt seitsemättätoista päivää selvänä. Kiusaus meinasi käydä kotona liian suureksi, joten tulin tänne. En halua aloittaa huomenna uudestaan ensimmäisestä päivästä."

Janice kallisteli päätään ja kuunteli Evelynin puhetta.
"Hyvä päätös... itse retkahdin. Se ei ole sen arvoista, missään vaiheessa." Vaikka hän oli nauttinut siitä humalasta ja ei missään nimessä kaivannut poikaansa niin paljon että oikeasti olisi sen takia juonut, mutta.. Mutta naisella muutenkin oli ongelmia.

"Tiedän", Evelyn huokaisi synkästi. "Ennen tätä pääsin päivään kaksitoista, kunnes heräsin aamulla tyhjä viskipullo seuranani, ja sitä ennen päivään kaksikymmentä yksi." Hän oli kuullut puheet siitä, miten retkahduksia tapahtui niin usein, ettei enää edes viitsinyt kuunnella niitä. Hän halusi pois kierteestä, johon oli itse hypännyt pää edellä kesällä.
"En tajua, miten pysyin lähes vuosikymmenen selvänä, kun nyt en selviä kuukaudestakaan."

"No se ei vaadi lopulta paljon että retkahtaa uudelleen ja kuitenkin tiedostat ongelmasi ja haet apua siihen." Nainen lohdutti. Hän vaikutti ihan mukavalta ja empaattiselta siinä. Keskusteli rönsyili ties sun minne.

"Niinpä", Evelyn huokaisi. Hän päätti olla hiljaa hetken ja antaa muiden puhua. Joku kertoi siitä, miten oli ollut nyt neljä vuotta selvänä, mutta taisteli edelleen liiankin usein alkoholinhimoa vastaan. Todella lohduttava kuulla sellaista. Vaan kyllä hän tiesi, millaista se osasi olla pahimmillaan. Hän ajautui hetkeksi ulos keskustelusta katsellessaan uteliaana muiden kasvoja, mutta sana lääkkeet herätti hänen huomionsa. Mies kertoi, kuinka oli juonut alkoholia ja vetänyt samalla särkylääkkeitä kunnes oli päätynyt sairaalaan ja sieltä hoitoon. Auts. Nyt osui turhan lähelle. Hän värähti, mutta piti suunsa supussa.

Janice alkoi kertoa siihen tarinaan sitä, mitenn masentui itse saatuaan lapsen ja olisi kaivannut tukea enemmän. Hän sai lapsensa isän kuulostamaans sydämettömältä hirviöltä jota ei kiinnostanut tyttöystävänsä olo ollenkaan. Hän myönsi kyllä olleensa inhottava ja huono äiti, mutta painotti monesti sitä miten se oli vain pahentanut oloa  ettei toinen tukenut ja vain riiteli.  Hän myönsi myös väkivallan, mutta sanoi miehen aloittaneen sen ja kiristäneen pojan huoltajuudella.

Evelyn kuunteli kaikkien tarinoita, tuntien sympatiaa monia kohtaan. Janicen kertoma tarina kuulosti erityisen kamalalta, varsinkin, kun nainen kertoi sen niin vilpittömän kuuloisesti, myönsi omat virheensä ja kertoi avoimesti niistä. Hän ei osannut yhdistää tarinaa entuudestaan tuttuun versioon, vaikka hitaasti palasia alkoikin olla liikaa sattumalla selitettäväksi. Nainen kuunteli toisen puheen loppuun, ja lopulta päätti, että ehkä hänenkin oli puhuttava. Hän oli loppujen lopuksi tullut tänne puhumaan.
"Käytin nuorempana lääkkeitä ja huumeita", hän myönsi ääni särkyen. "Melkein mitä tahansa tuli testattua, kunnes löysin oksikodonin. Käytin sitä pitkään, menetin liikaa ja päädyin vieroitukseen. Sen jälkeen pysyin kuivilla pitkään kaikista päihteistä, mutta kesällä aloin käyttää alkoholia. Liikaa", nainen selitti. Hän jatkoi pitkään hiljaisella, ahdistuneella äänellä siitä, miten pelkäsi, että etsisi uudestaan lääkkeitä tai muita huumeita, jos ei saisi alkoholinkäyttöään kuriin. Jos hän ei pystynyt sanomaan ei alkoholille, miten hän voisi sanoa ei oxylle? Ei mitenkään. Hän oli laskenut sen varaan, ettei Englannissa kyseistä lääkeainetta saisi helpolla, mikä oli tottakin. Se auttoi edes aavistuksen, vaikka hänellä työnsä puolesta olikin pääsy kyseisen aineen luokse.
"Minulla ei ole ketään täällä tukemassa. Perheeni asuu Yhdysvalloissa, ja he ovat ainoita, jotka tietävät tästä", hän huokaisi. Ehkä hänen pitäisi puhua Klausin kanssa. Miehen pitäisi saada tietää, jotta toinen huomaisi varoitusmerkit ajoissa. Hän tarvitsisi jonkun ankkuroimaan hänet tähän todellisuuteen.

Kaikki kuuntelivat toisen puhetta hyvin myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Ei ollut helppoa päästä kuiville alkoholista, saatika sitten lääkkeistä.
"Se on hankalaa kun kukaan ei tue tai että ei ole perhettä lainkaan täällä ja painii sellaisten ongelmien kanssa... Itse hermostuin kun isä pakotti hoitoon, mutta ymmärsin että hän teki sen vain koska ei tiennyt enää mitä muuta tekisi. Vaikka samalla hän on kysellyt takaisin jockeyksi miltei kuukausittain tätä entistäni, se on todella raskasta, hän ei tunnu ymmärtävän etten halua nähdä koko miestä."

Evelyn oli kiitollinen myötätunnosta ja tuesta, vaikka epäilikin, että huomenna katuisi sitä hetkeä kun oli päättänyt aukaista sanaisen arkkunsa. Tosin, jos se auttaisi häntä selviämään tästä päivästä ilman alkoholia, se oli sen arvoista.
"Näinhän se on", nainen myötäili. Hän oli jo valmis sivuttamaan toisen sanat, mutta silloin takaraivossa jyskyttänyt ääni sai itsensä kuuluviin. Tässä oli liikaa faktoja, jotka täsmäsivät Rayn kertomaan, liikaa yhdistäviä tekijöitä, ja se epäilevä tunne, että Janicessa oli jotakin tuttua. Hän nielaisi ja puri huultaan, mutta vihreistä silmistä näki, miten nainen sulkeutui muulta joukolta. Hän ei sanoisi enää mitään. Hän oli sanonut jo liikaa, jos epäilys toisen paikallaolijan henkilöllisyydestä oli oikea. Vaan miten se voisi olla mitään muuta? Lapsi, jota ei saanut tavata, väkivaltaa, muualle muuttanut isä pojan kera, laukkaurheilu, hoitoon lähettänyt isä. Tallivaatteet. Hänen olisi pitänyt tajuta jo heti aluksi. Evelyn vilkaisi kelloaan kädet täristen. Hän halusi täältä pois, nyt heti, ennen kuin ahdistus nielaisisi hänet kokonaan - tai hän päätyisi mottaamaan toista naista suoraan päin näköä.

Evelynin harmiksi tapaaminen oli vasta puolessa välissä. Tuskalliset 45 minuuttia myöhemmin Janice nousi ylös hakeakseen kahvia, ennen kuin astelisi samassa pihapiirissä olevalle rivitaloasunnolleen nukkumaan. Hän ei tiennyt Evelynin tunnistaneen hänet, kun ei itsekään naista tuntenut tai tunnistanut. Saatika kuvitellut että Raiden oikeasti olisi kertonut asioista kenellekään.

Evelyn tuijotti Janicea koko lopputapaamisen silmät tunteettomina. Häntä suorastaan oksetti myötätunto, jota hän oli aiemmin tarjonnut toiselle. Se tuntui petokselta, hän oli muutaman hetken ajan välittänyt naisen ongelmista, joka ei ollut aiheuttanut mitään muuta kuin turhaa kärsimystä suloiselle pojalle ja ihanalle isälle. Evelyn nousi kiireesti kun tapaaminen vihdoin loppui ja suorastaan ryntäsi autolleen. Pois täältä, äkkiä, ennen kuin hän tekisi jotakin, mitä katuisi pitkään - tai pahempaa, ei katuisi lainkaan. Hän istui ratin taakse, muttei ottanut suuntaa Slaleyta kohden. Sen sijaan hän ajeli Hexhamin katuja pitkin kännykän navigaattori suuntaa huudellen. Missä Ray oli sanonutkaan asuvansa nykyään? Tässä, ehkä? Ei, ei se ollut vielä tämä talo. Hänen olisi puhuttava Raylle, ennen kuin syyllisyys söisi hänet hengiltä. Voi luoja. Entä jos Janice kertoisi siitä, mitä oli kuullut hänestä? Ei helvetti. Hän pysäytti auton kadunlaitaan ja löi otsansa rattiin. Tummatukkainen veti henkeä muutaman minuutin, nousi autostaan ja suuntasi Rayn ovelle sekavana ja järkyttyneenä. Hän ei uhrannut ajatustakaan sille, miten sekopäiseltä varmasti näyttäisi.

Ray oli kotona, he olivat juuri tulleet Alicen ja Benjaminin kanssa lenkiltä. Hän meni ovelle ovikellon soidessa. Evelyn? Näyttipä nainen.. Vauhkolta. Tai siis oudolta.
"... Hei. Kaikki ei taida olla hyvin?" Hän kysyi varoen ja astui syrjään, tarjoten naiselle mahdollisuuden tulla peremmälle. Benjamin taapersi eteiseen ja hymyili Evelynille pirteästi.
"Haluatko teetä?" Ray oli juuri keittänyt pannullisen joten miksi ei selvästikin tolalta olevalle ystävälleenkin tarjoaisi.

"Ei", nainen huokaisi, mutta loihti kasvoilleen hymyn, kun näki pienen pojan. "Hei Benjamin", hän tervehti lasta pirteällä äänellä ja ojensi käsiään hetken mielijohteesta lasta kohden. Hän nostaisi pojan syliinsä, jos toinen ei turhaan ujostelisi.
"Mielelläni, kiitos", Evelyn vastasi Raylle. "Anteeksi, että ilmestyin varoittamatta."

Benjamin ei ujostellut naista juurikaan, riitti kun tuo kerran koki ihmisen tutummaksi, niin sitten poika luotti ihmisiin. Raiden hymyili pojalle joka siirtyi Evelynin syliin ja asteli keittiöön, kaataen teetä kahteen kuppiin.
"... Haluatko siihen maitoa tai sokeria lisäaineiksi?"

"Ei kiitos, se on oikein hyvä noin", Evelyn vakuutti tukien poikaa lantiotaan vasten. Hän seurasi Rayn perässä keittiöön silitellen lapsen selkää. Se rauhoitti yllättävän paljon. Ehkä hänellä oli enemmän vauvakuumetta kuin hän ikinä kehtaisi myöntääkään. Elämäntilanne ei tosin sallinut sellaista, joten hyvä vain, että hän saattoi tulla moikkaamaan Benjaminia, jos kaipasi ihmisentaimea jalkoihinsa.
"Miten päivä on sujunut?" Hän pakottautui kysymään. Se antaisi muutaman hetken pidempään aikaa pohtia, mitä hän sanoisi ja miten. Muuta kuin räjähtäisi syyllisyyden, turhautumisen ja pettymyksen yhdistelmästä.

"Ihan hyvin, tein tänään taas Moneypennyn kanssa harjoituksia... Nousin selkään useamman kerran ja se seisoi kiltisti aloillaan." Mies hymyili onnellisen oloisena. Oli ihanaa kun asiat sujuivat töissä.
".. Sinun ei ilmeisesti? Benjamin, menisitkö leikkimään? Vai haluatko katsoa piirrettyjä?" Poika pyysi päästä alas ja taapersi huoneeseensa.

"Se on upeaa", Evelyn vastasi ja päästi irti pojasta, kun lapsi niin pyysi. Hän katsoi hellän hymyn kera huoneeseen taapertavan lapsen perään. Olipa Benjamin suloinen!
"Ei, päiväni ei ole mennyt ihan putkeen, mutta se ei enää yllätä", nainen huokaisi. Hän puri huultaan miettiessään, miten voisi kaikista kauniimmin ilmaista asiansa, mutta lopulta totesi, että turha tilannetta oli sen enempää kaunistella. "Törmäsin Janiceen."

Hän kallisti kevyesti päätään toiselle. J... Janice? Vakavissaan? Mies oli samantien tukehtua teehensä.
"... Tallillako?" Niin hän ainakin oletti!

"En", nainen myönsi huokaisten. "Täällä. Tai siis Hexhamissa", hän tarkensi. Evelyn puri huultaan ja sormeili hermostuneena lettiään. Hän maistoi teetään, huokaisi ja kohotti katseensa Rayn silmiin.
"Olen käynyt tapaamisissa nyt pari kuukautta, kun kesällä oli vähän rankempaa. Sieltä saa hyvin tukea. Yleensä käyn Newcastlessa, mutta tänään… Tulin tänne, ja Janice oli siellä, ja", Evelyn selitti paniikki ääneen hiipien. Hänen olisi pitänyt istua hiljaa, kuten hän oli monissa muissa tapaamisissa tehnyt. "Ja minä en tajunnut, kuka hän oli, ennen kuin ihan liian myöhään."

Hexhamissa? Miten? Mitä ihmettä? hän huokaisi syyvään ja kuunteli toista hiljaisena.
"Miten niin liian myöhään? Puhuitko asioita joita et... Haluaisi hänen tietävän?"

"En puhunut mistään, mitä ei löytäisi muutamalla hakusanalla netistä", Evelyn mutisi, mutta huokaisi synkästi. Häntä ahdisti enemmän ajatus siitä, mitä hän oli sanonut Janicelle, miten oli tukenut toista ja lohduttanut. "Lohdutin häntä, ilmaisin tukeni ja myötätuntoni, ennen kuin laskin yhteen kaksi plus kaksi. Minun olisi vain pitänyt pysyä hiljaa."

"Ouh... Inhottavaa." Hän huokaisi syvään ja kohautti kevyesti olkiaan. Ray kallisti päätään. Miksi myötätunnon antaminen oli vetänyt Evelynin noin oudoksi?
"... No? mitä ihmettä? Kerro nyt."

Evelyn puri jälleen alahuultaan. Hän halusi selittää, miksi oli reagoinut niin vahvasti, mutta se vaatisi pidempää selitystä kuin muutamaa lausetta, eikä hän ollut varma, haluaisiko hän mennä niin pitkälle. Vaan toisaalta, julkista tietoahan suurin osa siitä oli.
"Minusta vain tuntuu, että petin sinut, kun hetken ajan olin hänen puolellaan. Hän sai sen kuulostamaan niin erilaiselta, en tajunnut, anteeksi. Minun olisi pitänyt tajuta heti, kuka hän oli." Niin, se siitä rohkeudesta. Taitavasti hän jätti kertomatta, miksi oikeastaan edes oli ollut tapaamisessa.

"Ei se... Evelyn. En minä oleta puolien valitsemista keneltäkään." Hän huokaisi syvään ja kohautti olkiaan. Vaikka olihan se tavallaan huojentava tietää että Evelyn reagoi siihen noin voimakkaasti.
"... Saanko kysyä miksi sinä olit siellä?"

Tietenkin hän valitsi puolensa, kun oli ystävystynyt Rayn kanssa. Ei hän voisi katsoa Janicea silmiin ja sanoa, että oli ylpeä toisesta, kun samalla seurasi miehen kamppailua poikansa kanssa. Evelyn huokaisi hiljaa ja käänteli hermostuneena käsiään.
"Olen juonut liikaa viimeaikoina", hän myönsi kiusaantuneena. "Defyn jälkeen, kun sain tietää siitä… En ottanut sitä kovin hyvin. Sitten ryhdistäydyin, mutta nyt se ei ole enää riittävästi… haluaisin kokonaan eroon alkoholista. Pelkään, mitä se tuo mukanaan", nainen jatkoi huokaisten. Hän kohotti ahdistuneen katseensa teekupista Rayn silmiin, purren jälleen alahuultaan. Hän ei tiennyt, kuinka paljon voisi vielä sanoa, ennen kuin mies katsoisi häntä yhtä tuomitsevasti kuin kaikki muutkin ja ajaisi hänet ulos kotoaan ajatellen vain poikansa parasta.
"En ole aina tehnyt parhaita mahdollisia valintoja."

"Ah." Hän vastasi ymmärtävästi. Hän ei moralisoinut Evelyniä, halunnut saatika aikonut tehdä niin. Se ei ollut hänen asiansa. Hän ei ollut ihminen tuomitsemaan ketään-
"... Evelyn, ei minua tarvitse pelätä. En tuomitse sinua sen takia, vaikka... Ehkä voisi olettaa. En ole sellainen. Ja sinä haet apua omasta aloitteestasi."

Evelyn hymyili aavistuksen väkinäisesti katse takaisin teekuppiin painuen. Niin kaikki aina sanoivat, ennen kuin käännyttivät hänet pois. Sen jälkeen, kun addikti-leima oli isketty hänen otsaansa, paluuta ei ollut.
"Niin haen", hän totesi. Se oli ollut vaikeaa. Ensin hänen oli myönnettävä itselleen, ettei juominen ollut enää hanskassa, ja sen jälkeen käsiteltävä pelon ja häpeän tunteet, ennen kuin tapaamisiin oli ollut mitään asiaa. Jos tämänpäiväisestä saattoi mitään päätellä, hänellä oli edelleen paljon asioita, joiden kanssa tehdä töitä.
"Minä en… Ray, minä en ole alkoholisti", hän huokaisi ja kohotti katseensa ahdistuneena toisen silmiin. "Olen narkkari. Tai olin, vuosikymmen sitten."

Ray puraisi huultaan.Narkkari... Narkkari teki hänelle enemmän kipeää kuin alkoholisti. Mutta eivät kaikki olleet pahoja ja Evelyn sanoi olevansa kuivilla.
"... En tuomitse sinua siitäkään."

"Sitten olet yksi miljoonasta", nainen mutisi hiljaa. Hän oli puhunut aikoinaan avoimesti huumeiden käytöstä, kun oli päässyt kuiville. Silloinkaan hän ei ollut maininnut lääkkeitä, joita oli käyttänyt, ainoastaan huumeet. Jokaista hyvää palautetta kohtaan netissä oli levinnyt satoja tuomitsevia, haukkuvia viestejä.
"Pelkään, että jos en saa tätä juomista kuriin, päädyn pian samoihin ongelmiin", hän huokaisi. "Miten voin sanoa ei jollekin, mikä hallitsi elämääni vuosia, jos en pysty sanomaan ei olutpullolle?" Senpä takia hänen kotoaan ei löytynyt mitään lääkkeitä. Hän ei aikonut ottaa pienintäkään riskiä, että lankeaisi takaisin samaan riippuvuuteen, jonka kanssa oli taistellut vuosia. Alle vuoden käytöstä vuosikausien taistelu. Se ei todellakaan ollut sen arvoista.

"... Minä en tiedä. Olet kuitenkin vahva ja tiedostat ongelmasi. Etkä halua olla sellainen. Se on jo paljon." Hän naurahti hellästi ja kohautti kevyesti olkiaan.
"Ei, mutta tosissaan... Arvostan sinua, koska tiedostat ja teet asioille jotakin."

"En ole tuntenut oloani vahvaksi enää pitkiin aikoihin", Evelyn huokaisi. Voisipa hän jakaa sen positiivisuuden, jota näytteli niin taitavasti ulospäin. "Se on jo nähty, että mitä minä haluan olla ja mitä olen, eivät aina osu yksiin." Erittäin harvoin ne oikeastaan osuivat, sillä hän oli useammin ongelmissa kuin poissa niistä.
"Älä arvosta, en ole sen arvoinen. Saat sanoa noin siinä kohden, kun olen pysynyt selvänä vuoden, enkä joudu joka hetki perustelemaan itselleni, miksi en kaiva kaapista pulloa tai jotakin muuta käsiini."

"... Evelyn... Olen narkkariperheestä." Ray totesi toiselle. Siksi hän kunnioitti ja arvosti toista. Oli ihmisiä jotka eivät koskaan edes yrittäneet muuttaa tapojaan ja mitä olivat.
"Siksi arvostan. Haluat muuttaa tapojasi ja olla erilainen."

Nainen oli hetken hiljaa. Sitä hän ei ollut tiennyt, tai osannut edes odottaa.
"Olen pahoillani", hän päätyi lopulta sanomaan. Jos hän oli jotain omasta hölmöydestään nuorempana oppinut niin sen, että koko perhe oli joutunut kärsimään. Kuvitella nyt, että sellaisessa ympäristössä kasvaisi… Ei kiitos.
"Minä muutin tapojani, pääsin irti. Olen edelleenkin kuivilla kaikesta siitä, mikä aiemmin tuotti ongelmia. Nykyään vain juon, mutta pelkään, että hitaasti vaihdan juomisen johonkin muuhun. Minulla ei ole vuosiin ollut mitään ongelmia, mutta nyt… Aluksi ajattelin, että voisin lopettaa juomisen koska tahansa, vaan nyt kun olen sitä yrittänyt, olen joutunut huomaamaan, ettei se olekaan niin helppoa. Ilmeisesti se pitää paikkansa, kun sanotaan, että kerran addikti, aina addikti." Aine oli vain vaihtunut, mutta riippuvuus oli sama.

"Evelyn.. Jos... Joskus sinusta tuntuu, että olet retkahtamassa tai tuntuu niin pahalta.. Tule tänne. Voit tulla koska tahansa käymään." Hän ei halunnut toisen potevan sitä oloa yksin. Hän tiesi ja uskoiettei se ollut helppoa.
"Uskon sen. Mutta yrität. Se on jo niin paljon. Riippuvuudet ovat vaikeita asioita."

"Kiitos Ray", nainen huokaisi, vaikka tiesikin, että tuskin tulisi kylään. Mutta toisen tarjous oli siitä huolimatta ihana, joten totta kai hän kiitti. Kuka tiesi, ehkä hän ilmestyisi joskus paikalle, kun ei kestäisi töitä tai kotona oleilua. Mikään ei ollut varmaa tässä elämässä.
"Anteeksi, minun ei ollut tarkoitus rynnätä tänne avautumaan elämästäni", hän pahoitteli päätään riiputtaen. Hän oli halunnut vain pahoitella sitä, mitä oli sanonut Janicelle, mutta jotenkin puhe oli kääntynyt muualle. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä nyt oli helpompi hengittää, kun hän oli hetken ajan saanut puhua siitä, mikä tuntui kuristavana pelkona joka hetki.

"Ja tarkoitan sitä. Et ole vaivaksi, usko pois." Hän hymyili toiselle ja istui vihdoin itsekin alas. Ray vilkuili pöydällä olevaa puhelintaan. Miksi se ei soinut? Miksi. Voi kun se soisi. Hän ei edes tajunnut vilkuilevansa mokomaa toiveikkaasti.

Evelyn hymyili vaivaantuneena. Hänestä tuntui, että hän oli vaivaksi, mutta ei hän sitä ääneen sanoisi. Nainen huomasi vilkuilun puhelinta kohden.
"Odotatko jotakin?" Tai jotakuta, mutta jotakin kuulosti paremmalta. Ehkä hänen pitäisi kadota paikalta, jos toisella oli muita suunnitelmia illaksi. Hän oli vain ilmestynyt varoittamatta sotkemaan niitä.

"... jotakin nimenomaan. Olen siinä tilassa että odotan jo mitä tahansa." Mies naurahti ja sipaisi hiuksiaan. Pitäisiköhän värjätä ne kokonaan mustaksi, olla hieman aikuisempi jo? Näh. Mitä turhaan.
"Ei minulla suunnitelmia siis ole." Mieli teki puhua asiasta Evelynille. Oli tehnyt jo viimeksi.
".... Oletko koskaan säätänyt kollegasi kanssa?"

Ehkä hänen ilmestymisestään ei sitten ollut ollut niin paljoa harmia, jos toinen oli odottanut mitä tahansa häiritsemään iltaansa. Hän ei selkeästi ollut se, ketä Ray odotti, mutta ei se haitannut. Jos joku muu saapuisi, hän katoaisi kaikessa hiljaisuudessa. Rayn kysymys sai hänet kohottamaan yllättyneenä kulmiaan, ennen kuin nainen ratkesi nauramaan.
"Säätänyt?" Hän sai sanottua naurunsa lomasta. Ray oli selkeästi jättänyt kuulematta juorut, joita tallilla supistiin. "Olen ollut kihloissa kollegani kanssa Yhdysvalloissa", Evelyn hymähti saatuaan naurunsa kuriin. "Ja no, en tiedä, lasketaanko valmentaja kollegaksi eläinlääkärille, mutta", nainen naurahti harteitaan kohauttaen. "Sama työpaikka kuitenkin."

Ei hän sellaisiin ollut ehtinyt. Hän kuitenkin puhui melko vähän muusta kuin työstä töissä.
"Aaaaaaaaaaa.... No... ai. Okei." Evelyn ei ainakaan tuomitsisi. Ja tuo oli amerikkalainen. Nuo eivät olleet niin kireitä asioiden kanssa kun yläluokan englantilaiset

"Et oikeasti tiennyt?" Hän naurahti yllättyneenä. "Luulin, että kaikki tallilla tiesivät jo. En minä sattumalta ole saanut kyytejä Klausilta", nainen sanoi lempeä hymy huulille kohoten. Niin tuntui käyvän aina, kun ajatukset kääntyivät pitkään mieheen.
"Mutta epäilen, että kysymyksesi taustalla oli jokin muu syy, joten kakista ulos vain."

"Ei minua kiinnosta juorut." Hän myönsi virnuillen ja siemaisi teetään. Mies laski jalkansa sohvapäydän kulmalle ja valui huonompaan ryhtiin.
"Niin kai, no.. niin.  No. Ehkä. Kai hain sitä että onko siitä tullut mitään mutta teidän välillä ilmeisesti."

"Hyvä niin", Evelyn naurahti. Hän piti ihmisistä, jotka eivät eläneet juoruista. He harvoin vaivautuivat etsimään hänestä tietoa netistä, mikä oli mukavaa. Hän kyllä kertoi elämästään, jos niin halusi. Ikävää, että ihmisten uteliaisuus voitti turhan usein.
"Kyllä siitä voi tulla. Minä en itse näe siinä mitään pahaa, mutta kuten sanottua, olen ollut kihloissakin työkaverin kanssa", Evelyn totesi harteitaan kohauttaen. Hän ei mielellään puhunut Tobiaksesta, mutta Rayn kohdalla hän oli valmis joustamaan tämän verran. "En ymmärrä, miksi siitä on tehty sellainen tabu. Toki, jos asiat menevät metsään, niin töiden tekemisestä voi tulla aavistuksen monimutkaisempaa, mutta… Miksi ajatella heti pahinta?"

"Niin no... en minä sitä. Kai." Hän naurahti ja kohautti olkiaan.
"Kunhan... mietin."

"Kerro nyt vain, mitä mietit", Evelyn totesi vaativasti. "En voi olla ainoa, joka puhuu jatkuvasti ohi suunsa. Se on vain epämukavaa", nainen jatkoi pienen hymyn kera. Vaikka ilmeet olivatkin iloisia, vihreissä silmissä näkyi edelleen jäljet ahdistuksesta. Se ei poistuisi vain koska hän oli kertonut Raylle. Hän eläisi ahdistuksen kanssa jatkuvasti, joskus paremmin sen piilottaen ja joskus huonommin, kuten nyt.

"No minulla on ehkä vissiin jotakin nyt ja kun lupasin antaa aikaa mutta... Mutta!" Mies naurahti aavistuksen ahdistuneesti.
"En tiedä kauanko ja haluaako hän sitten kuitenkaan ja miksi ei ja en uskalla ottaa yhteyttä. Äh."

"Ehkä vissiin jotakin?" Evelyn vastasi kulmaansa kohottaen. Tämä kuulosti lupaavalta tarinalta. "Kerro toki lisää." Ilkikurinen virne kohosi huulille. Niin, tämän hän kyllä haluaisi kuulla.
"Kannattaa vain ottaa yhteyttä. Se on paras tapa ratkaista tällaiset jutut. Lupaan katsoa Benjaminin perään jos aiot lähteä ihan oven taakse", hän heitti viimeisen lauseen vitsinä.

"no niin. Semmoista pientä söpöilyä, oikein pikkuteinimenoa." Ray huokaisi. Kun ei hän voisi kertoa sellaista kun Alex ei ollut yhtään varma.
"Nokun en halua ahdistella"

"Auton takapenkillä vai?" Evelyn ei voinut vastustaa kiusausta. "Okei, lopetan. Ymmärrän, että toiset olivat teineinä järkeviä", hän nyökkäili jalosti. Hän ei laskenut itseään siihen joukkoon. Välillä (usein) oli mennyt aivan liian lujaa.
"Entä jos hän odottaa, että sinä teet aloitteen?"

"No ei mitään sellaista!  Senkin.." hän heitti naista sohvatyynyllä leikkisästi. Oli siinäkin oikein yksi...
"No en tiedä. Ei olla oikein töissäkään juteltu."

"Senkin mikä?" Evelyn virnisti napaten tyynyn ilmasta kiinni. Tämä oli laji, jossa hän oli hyvä, kiitos isoveljien tavan leikkiä tyynysotaa missä ja milloin tahansa.
"Juttele hänelle. Yritä saada hänet kiinni töiden ulkopuolella. Jos muu ei auta, mene ovelle. Se toimii."

"... En tiedä." Hän myönsi ja huokaisi syvään.
"... Nokun. Ei se ole niin... Kun kyse on muustakin kuin siitä että toimiiko meidän juttu. Se on... monimutkaisempaa."

"Mikään ei ole monimutkaista, jos siitä ei sellaista tee", Evelyn totesi. "Katso nyt minuakin. Äitini sai tietää yhden yön suhteestani lehdistä, mutta hän ei vieläkään tiedä, että yhdestä yöstä tulikin yli puoli vuotta, enkä totta puhuen ole varma, miten selitän sen hänelle tai muillekaan perheeni jäsenille. Mutta se ei estä minua olemasta öitä vuoroin omassa kodissani ja vuoroin Klausin luona", nainen sanoi hymyn kera. "Sen ei tarvitse olla monimutkaista. Se voi olla yksinkertaista. Kaksi ihmistä, jotka ovat onnellisempia yhdessä kuin erikseen. Miksi tehdä siitä vaikeampaa?"

"Kun... Siihen liittyy asioita joita... Joihin... Minä en voi vaikuttaa. Jotka hänen täytyy itse käsitellä itsensä kanssa." Mieli tieki puhua se kaikki, mutta kun. Ei hän voisi puhua Alexista sellaista ilman että tuo itse olisi ensin... keskustellut asian itsensä kanssa, niin sanotusti.

"Siinä tapauksessa muistuta häntä, että hänen täytyy käydä se keskustelu niin itsensä kuin sinunkin kanssa", Evelyn sanoi keveästi. Hän ei saanut kiinni siitä, miksi Ray koki tilanteen niin monimutkaiseksi. Ei kai Benjamin voinut olla ongelmana? Tuskin. Lapsi oli maailman suloisin. Kukaan ei käännyttäisi Rayta pois vain pienen lapsen takia.
"Ja kuten olen ennenkin sanonut, jos koskaan haluat viettää omaa aikaa, soita minulle. Katselen mielelläni Benjaminin perään. Suoraan sanottuna haluan viettää aikaa Benjaminin kanssa", Evelyn naurahti. "Rakastan lapsia, enkä tunne täältä muita kuin Benjaminin ja Kitin."

Ei Ray lapsen osalta pelännyt, Alex oli kuitenkin nähnyt pojan ja tuo oli jo todellinen toiselle.
"No minä soitan kun kaipaan." Hän naurahti ja vilkaisi pojan huoneeseen. Siellä tuo rakenteli palikoilla tyytyväisenä. Ihana lapsi.
"En halua hoputtaa! Identiteettiasiat on.. Hitaita ja ymmärrän sen. "

Identiteettiasiat? Ei kuulostanut keskustelulta, joka käytiin uuden suhteen alkumetreillä, ellei sitten... Hän päätti antaa asian olla. Hän oli udellut jo ihan riittämiin.
"Siitä huolimatta, kannattaa ottaa yhteyttä ja selvitellä, missä mennään. Muutoin elätte molemmat epävarmuudessa."

"... ehkä... kohta." Parin viikon päästä? Hän huokaisi syvään. Ray ajatteli että voisi kai samantien avautua.
"Hän ei ole ennen ollut miehen kanssa mitenkään.. Niin."

"Niin vähän arvelinkin", Evelyn naurahti. Hän tiesi keskustelun, joka toisella oli edessään. Ilmeisesti Ray oli sinut asian kanssa, mikä oli varsin lohdullista.
"Kyllä se siitä. Älä anna liikaa aikaa, tai huomaat pian, että hän on jo jatkanut eteenpäin", nainen kuitenkin varoitti. Elämä oli yhtä tasapainon etsimistä. Välillä sen löysi helpommin, ja välillä taas kaikki oli niin pienestä kiinni, ettei sitä kyennyt edes ymmärtämään.

"No oletin että arvelet. Ei kai minulta voi mitään tavallista odottaa." Hän virnisti hieman. Ray itse ei ollenkaan häiriintynyt asiasta. Moni muu asia häiritsi enemmän.
"Kyllä se tästä. Ehkä keksin mitä teen. Harvoin vain löytää mukavaa miestä jolla on samankaltainen käsitys hevosen kanssa toimimisesta. Saatika että vielä muutoin mukava löytö."

Ei voinut ei. Oikeastaan hän odotti englantilaisilta aina mitä kummallisempia asioita, sillä täällä kaikki tunnuttiin tekevän nurinperin. Liikennekin oli käännetty väärinpäin. Omituiset englantilaiset.
"Näinhän se on", Evelyn myhäili ajatellen Klausia. Hän ei edelleenkään tiennyt, mikä oli saanut hänet jäämään yöksi, tai käyttäytymään niin hellästi aamulla, mutta nyt hän oli kiitollinen siitä, ettei ollut paennut yön pimeydessä ja pukeutunut rappukäytävässä. Hän oli onnellinen, niin pelottavalta kuin ajatus tuntuikin. Edes yksi asia hänen elämässään oli oikealla paikallaan.
"Ilmeisesti Englannin tallit ovat täynnä satumaisia miehiä", hän naurahti matalasti. Olisi selkeästi pitänyt muuttaa saarelle jo aiemmin.

"Kaikille jotakin." Hän naurahti toiselle ja siemaisi teetään. Hän tutkaili toisen silmiä, niissä näkyi edelleen pientä ahdistusta, mutta hän ei sanonut mitään. Oli vain hiljaa.

"Kyllä", hän naurahti. Kaikille todellakin jotakin. Hän hymyili, tietämättä oikein, ketä yritti hymyllään vakuuttaa. Kun hän palaisi hiljaiseen kotiin, ahdistus ottaisi jälleen vallan. Edes Fuegon lohduttava läsnäolo ei auttaisi rauhoittamaan hänen mieltään, mutta ehkä hymy, niin pinnallinen kuin se olikin, voisi saada hänet uskomaan edes yhdeksi illaksi, että hän selviäisi kyllä päivän eteenpäin.
"Saanko tulla joulupäivänä käymään, vai onko teillä paljon suunnitelmia?" Evelyn kysäisi vilkaistuaan pojan huoneen suuntaan. Suloinen, ihana lapsi. Hän haluaisi ehdottomasti tuoda Benjaminille jonkin lahjan.

"Ei, ei meillä ole mitään.. Olemme ihan kaksin." Hän hymähti naisen kysymykselle. Tottakai heille saisi tulla käymään.
"Tule vain siis." Ei heillä olisi mitään ihmeellistä tekemistä.

"Kiitos", hän hymyili kiitollisena. Hän tulisi ehdottomasti kylään, sillä epäili, että muutoin houkutukset kotona kävisivät liian suuriksi. Ensimmäinen joulu ilman perheen seuraa oli jo muutoinkin omituista, puhumattakaan siitä, miten kovaksi ikävä kasvaisi, kun hän näkisi perheensä tietokoneen ruudulla ja kuulisi kaikista perinteistä, joista perhe oli pitänyt kiinni.

Heillä olisi kaksin oma pieni joulupiäivällinen, joululahjojen avausta... Miksei Evelun saisi tulla ihan vaikka syömäänkin heidän luokseen.
"Jos haluat, voit tulla ihan syömäänkin. Ihan kiva se on jos minullakin on seuraa." Carrie ja Sadie viettäisivät joulun siskon ja tuon kihlatun luona Edinburghissa, jonne hän ei viitsisi lähteä pariksi päiväksi, kun olisi kuitenkin töissä.

"Kiitos tarjouksesta, mutta enpä tiedä. Minun täytyisi puhua Klausin kanssa, sillä en tiedä, mitä hänellä on mielessään", nainen vastasi epävarmana. Hän ei tiennyt, mitä mies oli suunnitellut tekevänsä jouluna. "Mutta jos jään yksin, tulen ehdottomasti", hän vakuutti virnistäen. Tyhjän talon hän vaihtaisi koska tahansa ystävän ja tuon suloisen lapsen seuraan.

"Ah, niin.. Unohdin jo~" Ray virnisti kaikkitietävänä toiselle ja nousi hakemaan toisen kupillisen teetä. Äsh, harmi ettei hänen luokseen mahtunut kaikki nukkumaan, muuten hän olisi kutsunut kolmikon luokseen.

Evelyn heitti toista sohvatyynyllä. Mitäs meni unohtelemaan!
"Kerroin sinulle, että olen ehkä vihdoinkin asettumassa aloilleni, kiitos miehen, ja sinä unohdat?" Hän ei voinut olla kiusaamatta. "Seuraavaksi varmaan unohdat nimeni", nainen naurahti. Moinen molemminpuolinen, varsin lapsellinen, kiusoittelu sai hänet paremmalle tuulelle edes hetkeksi, kun mielessä myllertävät ajatukset siirtyivät sivuun.

"Hhmmm, minulla on aavistuksen huono muisti." Hän virnisti naiselle palatessaan keittiöstä. Oli ihan mukavaa että joku tuli käymään näin satunnaisesti. Niin muuten... Tai no, ei hän kyselisi siitä sen enempää. Tavallaa kiinnosti mitä Janice oli sitten sanonut tai mistä Evelyn tajusi sen olevan hän.

"Siinä tapauksessa sinun pitäisi varmaan asua hoitokodissa", nainen virnisti. Hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi ja jättää moinen kiusaaminen nuoremmilleen, mutta mitäpä sitä turhia. Hän voisi tehdä sen sitten, kun olisi kuusikymmentä.

"... Kuinkas vanha sinä tyttönen taas olitkaan?" Ray kohotti toista kulmaansa. Hoitokodissa? Ei ihan sentään vielä. Ehkä kymmenen vuoden päästä, jos hän ei osaisi rauhoittua ja lopettaisi sekopäisten hevosten kanssa työskentelyä.

"Aijai, ei naisilta saa tuollaista kysyä", Evelyn paheksui varsin ylilyödyn ilmeen kera. Eiköhän käynyt selväksi, ettei hän oikeasti ollut ottanut nokkiinsa moisesta. Palkokasveja olisi ikävä tunkea sieraimiin joka kerta, kun joku esittäisi moisen kysymyksen. "Riittävän vanha asumaan yksinäni eri mantereella kuin perheeni", nainen virnisti. Hänen äitinsä olisi ollut asiasta eri mieltä.

"Ai, oikein iso tyttö? Solmitko kengistakin nauhat itse?" Hän ei voinut olla härnäämättä naista. Hän virnisti ja huokaisi hiljaa.
"Ihan kuin pitäisit minua vanhana ja seniilinä jo."

"Ostan kenkiä, joita ei tarvitse solmia", hän virnisti. Tosin hänellä oli varsin kattava kokoelma converseja… no, ei sitä tarvitsisi tässä kohtaa mainita. "Se hyvä puoli korkokengissä ja saapikkaissa on." Jotakin hyvää siitä tuskasta, kun joutui kävelemään varpaillaan koko päivän.
"Etkö sitten ole?" Hän kiusasi armotta takaisin. "Olin aivan varma."

"mokomakin nainen." Hän muisti sen kun oli asunut naisen kanssa. Niitä kenkiä ja vaatteita joka paikassa.
"En ihan Melkein vain."

"Pitäähän minun jollakin täyttää tyhjää taloani. Ja vaatehuonettani. Olen melko varma, että sinne mahtuisi viiden ihmisen vaatteet", Evelyn pohti virne kasvoillaan. Vaatteita oli helppo keräillä. "No, ehkä ihan hyvä niin. Olisi sääli viedä Benjamin lelujensa parista hoitokotiin seuraksesi."

"No niin, mieti nyt pienen lapsen tuskaa. Olisi ihan tylsääääää." Ray nautti siittä että saattoi heittää vitsiä jonkun kanssa sillälailla ja rentoutua. Olo oli perin helpottunut ja helpotti niin paljon. Ikäisensä seura vain oli se mitä hän kaipasi.

"Niinpä", Evelyn nauroi. "Paras siis, että alat harjoittaa pääkoppaasi, ennen kuin se totaalisesti lahoaa. Benjamin näyttää viihtyvän täällä", nainen hymyili ja vilkaisi uudestaan poikaa. Ehkä täällä ravaaminen ei olisikaan niin hyvä idea. Hän pian säikyttelisi Klausin pakomatkalle Aasiaan, kun puhuisi innoissaan lapsista.

Benjamin taapersi parahiksi olohuoneeseen näyttämään naiselle piirrustusta -tai siis suttua- jonka oli tehnyt. Suloinen poika, siitä mies ei päässyt mihinkään eikä vaihtaisi poikaansa mihinkään.

"Ihana", Evelyn henkäisi ihastuneena ja kumartui sieppaamaan pojan syliinsä sohvalle. Hän moiskautti suukon pojan poskelle. "Kiitos", hän jatkoi vaivattoman hymyn kera katsellessaan suttua, jonka toinen oli tuonut näytille. Sydän tuntui pakahtuvan. Olisipa hänelläkin joskus oma lapsi, jonka hän voisi lelliä piloille.
"Sinä olet onnekas", Evelyn sanoi katsoen Rayta sama lempeä hymy huulillaan, jonka Benjamin sai vaivattomasti kohoamaan naisen kasvoille. Voi luoja. Hänen pitäisi varmaan juottaa Klaus kunnon humalaan ennen kuin mainitsisi sanallakaan, että oli viettänyt aikaa lapsen kanssa.

Ray oli iloinen siitä että Benjamin sai edes jonkinlaista kosketusta nyt naisihmiseen, kun he eivät asuneet enää mukavan vanhan parin yläkerrassa. Vaikka kävihän entinen vuokraemäntä heillä silloin tällöin, mutta ei se ollut sama asia.
"Tiedän." Hän katseli poikaansa hyvin rakastavasti, sellaisella katseella ettei voinut edes ajatella hänen muuta kuin rakastavan poikaansa enemmän kuin mitään maailmassa.
"Vaikka valitan että haluaisin takaisin jockeyn hommiin.. En vaihtaisi tätä pois sen saadakseni."

Evelyn halusi joskus katsoa jotakuta samanlaisella katseella, kuin minkä Ray suuntasi poikaansa. Hänellä oli päällisin puolin kaikki, mitä elämältä saattoi toivoa, mutta mitä syvemmälle kaivautui, sitä rikkonaisemmaksi kuva muuttui.
"Ei kai kukaan olisi niin typerä, että luopuisi tästä", Evelyn huokaisi. Hän halusi uskoa, ettei hänkään olisi niin typerä, mutta hän ei menisi vannomaan sitä. Senpä takia hän ei uhraisi kahta ajatustakaan lapsikeskusteluille, ennen kuin saisi oman elämänsä järjestykseen. Hän ei voisi ottaa riskejä, että retkahtaisi juomaan tai piikittämään itseään, jos kuvioissa oli mukana viaton lapsi.
"Kuka on maailman suloisin poika? Benjamin on maailman suloisin poika!" Nainen jutteli lapselle innostuneella, pehmeällä äänellä ja moiskautti kuuluvasti uuden suukon pojan hiuksiin. Ihana lapsi. Hän laski pojan takaisin lattialle. Ei kai pientä saisi pitkään pidellä panttivankina sohvalla, niin mukava kuin pojalle olikin hellyydenosoituksia jaella.

Benjamin nauroi naisen puheelle ja suukoille, hapuillen sitten lattialta isänsä syliin. Poika oli niin ihana.... Ray nappasi pienen syliinsä ja silitteli tuon hiuksia hellästi.
"Hän on kyllä, kieltämättä todella suloinen." Pian Benji halusikin taas leikkimään, kun kohta pitäisi suunnata kohti iltapalaa ja hammaspesua.

Lapsen nauru oli ihanaa kuultavaa. Se jos mikä sai ahdistuksen katoamaan ja taakan poistumaan harteilta. Ihana Benjamin.
"Hän on liian suloinen", Evelyn naurahti. "En pystyisi sanomaan ei millekään, mitä hän pyytäisi. Onneksi hän on vielä niin pieni, ettei pyydä paljoa", nainen jatkoi hymyssäsuin. Lapsen läheisyys oli selkeästi saanut sisäisen pikkuäidin heräämään.

"mmm ja onneksi sanavarasto on verrattain suppea vielä." Ray naurahti ja otti teemukin käteensä. Miten hän oli tuollaisen ansainnut, sitä hän ei tiennyt.
"... Pakko myöntää että odotan kauhulla kun hän kysyy missä äiti on. Benjamin ei ole koskaan kysynyt mutta... Pelkään että se tulee vielä joskus."

"Sitten kerrot hänelle. Kun hän on vanhempi, voit kertoa koko tarinan, mutta siihen asti harhautat jollakin muulla tai kerrot vain, ettei äiti pääse nyt paikalle", Evelyn sanoi rauhoitellakseen toista. Ei sitä kannattanut kauhulla odottaa, varsinkaan vielä nyt. Menisi vuosia, ennen kuin Benjamin osaisi kaivata äitiään ja monta lisää, kunnes poika olisi niin vanha, ettei yksinkertainen harhautus leikeillä tai lupauksilla piirretyistä saisi unohtamaan, mitä oli tullut kysyttyä.

Onneksi se helpotti, että ainoa mistä Benjaminilla oli nyt muistikuvia, oli isän kanssa eläminen. Hän hymähti hieman ja kohautti olkiaan.
"Niinpä kai. Onneksi ja hän ei... Muista äitiään.. Niin ei osaa kysyä."

"Näinpä juuri", Evelyn totesi. Menisi lukuisia vuosia, ennen kuin Benjamin alkaisi esittää kiusallisia kysymyksiä, mikä oli helpotus. Raylla olisi aikaa miettiä vastauksensa lapselle sopiviksi. Tai kuka tiesi, ehkä siihen mennessä Janice olisi jo siinä kunnossa, että voisi tavata poikaansa silloin tällöin.
"Nyt sinun täytyy vain keskittyä nauttimaan poikasi lapsuudesta. Luoja tietää, että se menee liian nopeasti ohi."

"No niin menee. Juuri hän oppi konttaamaan. Nyt jo taapertaa. Äh. Kohta ei riitä enää silmät vahtimaan" hän virnisti ja vilkaisi lipastolla lojuvia kuvia. Siinä oli Benjaministakin kuvia, hänen sisarustensa ja parin hevosen lisäksi. Olaf, Tella sekä eräs toinen olivat päässeet valokuvapöydälle.

"Niinhän se menee", Evelyn naurahti. "Odota vain, kun hän vähän kasvaa, niin hän yltää jo yllättäviin paikkoihin, mistä on mukava kiskoa tavaroita alas", nainen myhäili. Voi lapset, miksi ne kasvoivat niin nopeasti? Äkkiä edessä olisikin ensimmäinen koulupäivä, teinidraamat ja kotoa pois muuttaminen. Aika ei tuntunut koskaan hidastavan kulkuaan.

"Eiiiii, lopeta. Tähän asti olen luottanut siihen ettei hän yllä!" Ei hän voinut kuin nauraa. Kaikkea ehkä voisi nostaa parikymmentä senttiä ylemmäs. Kohta hän ei itsekään yltäisi!

"Älä luota liian pitkään", Evelyn nauroi vastaukseksi. Lapset olivat yllättävän nopeita ja ketteriä, kun saivat muutaman silmänräpäyksen omaa aikaa. Kukaan ei voisi vannoa, mihin lapsi yltäisi ja mihin ei, jos tasolta löytyisi jotakin mielenkiintoista.
"Mutta sitten hän on myös riittävän suuri ratsastamaan Olafia", nainen muistutti hymyillen.

"... Usko tai älä mutta en tiedä uskallanko päästää poikaa selkään." Häntä pelotti että tuo vielä innostuisi jostain kilpailemisesta ja aaapua. Apua. Nimenomaan sitä.

"En usko, että voit pitää häntä poissakaan", Evelyn totesi harteitaan kohauttaen. "Sinulla on suloinen hevonen ja vietät päiväsi tallilla, joten tietenkin hän haluaa myös tutustua Olafiin. Niin minulle ainakin kävi äitini kauhistelusta huolimatta", nainen naurahti. Hänen äitinsä olisi tehnyt mitä vain pitääkseen hänet poissa hevosen selästä, mutta sieltä hän oli itsensä löytänyt kerrasta toiseen.

"Niin no jos hän vain ratsastaisi Olafilla... Isänsä tuntien hön istuu kymmenkesäisenä rasavillin sekopääponin selässä hyppäämässä esterataa ilman satulaa." Mies mutristi kevyesti huultaan. Olihan se ollut elämäö mutta lapsen puolesta pelkäsi aina eri tavalla.

"No, sitä ehdit kauhistella sitten", Evelyn nauroi. Käytös kuulosti yllättävän tutulta. "Minä paimensin karjaa kymmenen vanhana. Siinä voi paitsi pudota pahasti, myös jäädä karjan jalkoihin, joten siihen verrattuna esteet olisivat vaarattomia", nainen naurahti. "Positiivinen ajattelu kantaa pitkälle."

".... Olisin kuollut ahdistukseen." Hän tuhahti ja huokaisi syvään. Oli siinäkin yksi kiusahenki kyllä. Äitinsä oli varmasti miltei kuollut paniikkiin.
"Niinhän se teke, mutta kun.."

"Ei mitään muttia. Nyt vain nautit pojastasi kun hän on pieni, ja ehdit pohtia hevosharrastusta myöhemmin", Evelyn vastasi tomerana. Nyt ei ollut aikaa pohtia, mikä kaikki tulevaisuudessa menisi pieleen, tai muutoin mies unohtaisi nauttia hetkestä. Piti elää päivä kerrallaan, niin heille tapaamisissa aina hoettiin.

Olihan siinä sekin, ettei miehellä olisi rahaa parempaan hevoseen,parempiin varusteisiin... Tosin isoisänsä saattaisi maksaa kaikki ratsastuksen viulut jos vain vihjaisi. Ja varmasti lahjoitaisi vielä täysiverisen.

Olaf oli hieno hevonen, ei parempaa poika tarvitsisi, jos Evelyniltä kysyttiin. Täysiveristä ei missään nimessä, ne olivat suuria ja kuumia. Eivät sopineet lapsille lainkaan, paitsi jos halusi viedä lastaan terveyskeskukseen harva se viikko. Hän ainakin olisi riehunut aivan liikaa, jos alla olisi ollut täysiverinen.
"Älä murehdi vielä siitä. Ehdit harmaantua monta kertaa ennen kuin hevoset ovat suurin ongelmasi", nainen naurahti. Lapset aiheuttivat harmaita hiuksia, se nyt vain oli kansainvälisesti tunnettu fakta.

Lähinnä kun poika olisi vanhempi, Olafista puhumattakaan. Vaikka se varmasti eläisikin melko vanhaksi, se oli aina ollut terve.
"Niin no totta. Ihan totta. Ehdin kyllä. Mutta tykkään murehtia tällaisia pikkujuttuja. "

"Tiedän, pieniä asioita on mukavampi murehtia", Evelyn vastasi aavistuksen ristiriitaisin tuntein. Hän murehti kaikkea, ja samaan aikaan yritti olla murehtimatta mitään. Kaikki oli niin kovin sekavaa.
"Olen varma, että asiat järjestyvät kyllä hyvin teille kahdelle", nainen vakuutti. Hän uskoi, että Ray ja Benjamin pärjäisivät hyvin. Olivathan he pärjänneet tähänkin asti.

Ja tämä vain helpottaisi, koska poika kasvaisi ja tuon vahtiminen ei olisi enää niin raskasta. Onneksi niin.
"No kyllä ne. Aina ne järjestyy." Hän hymähti ja vilkaisi kelloa. Hän nousi ylös ja asteli keittiöön tekemään iltapalaa pojalle.

"Näinpä", Evelyn myötäili toista ja nousi jalkeille sohvalta. Hän vilkaisi leikkivän pojan suuntaan. Niin suloinen.
"Minun pitäisi varmaan lähteä, etten jää sotkemaan iltarutiinejanne", nainen murehti. Edelleen tuntui vähän typerältä, että hän oli rynnännyt tänne kuin mikäkin sekopää vain, koska oli tavannut Janicen. Ehkä siihen sotkeutui kaikki muut tunteet, joita hän kieltäytyi käsittelemästä, ja siksi hän oli niin tavattoman herkkä ylireagoimaan. Ainakin se selitys kävi järkeen, vaikka hän ei halunnutkaan sitä ajatella.

"Ehkä, poika ei ikinä nuku jos täällä on jotain minua jännempää."hön naurahti ja huusi Benjaminin sanomaan heihei. Poika halasi evelynin ja sanoi kiltisti heipat naiselle.

Evelyn naurahti. Vai että hän oli jännä. No, se ei ollut lainkaan niin huono asia kuin moni muu sana, jota hän olisi itsestään käyttänyt. Nainen kumartui halaamaan pojan ja painamaan suukon poskelle.
"Hyvää yötä Benjamin", nainen toivotti lämpimästi. Että poika olikin ihana! Miten hänen oli tarkoitus käyttäytyä aikuismaisen kypsästi, kun lähellä oli tuollainen pikkuenkeli? "Öitä Ray", nainen naurahti astahtaen lähemmäs halia varten. Kai hän nyt sai halata, kun oli tunkeutunut kotiinkin kutsumatta?

Ben katosi leikkimään koiran kanssa hetkeksi. Ray halasi Evelyniä hymähtäen.
"Muistakin sitten mitä sanoin." Hän totesi toiselle vielä.

"Että sinulla on huono muisti ja joudut hoitokotiin pian?" Nainen ei voinut olla kiusaamatta. Virne kuitenkin hyytyi, ennen kuin hän jatkoi vakavampana, "muistan kyllä. Kiitos." Hän astahti ovea kohden napittaen samalla takkinsa kiinni. Sitten kun vielä selviäisi kotiin asti vääränpuoleisesta liikenteestä huolimatta, niin hän olisi oikein tyytyväinen.

Perjantai 19. joulukuuta - kaksi päivää myöhemmin

Janice oli taas lipsahtanut. Ei edes syystä vaan ihan vain kaipasi humalaa. Nainen istui baarissa omassa nurkkapöydässä ja siemaili olutta. Se taisi olla kolmas vai neljäs. Hän vain kaipasi alkoolin makua ja humalaista oloa.

Zoe kuunteli, kuinka opiskelukaveri kertoi innoissaan hevosesta, jonka kanssa teki töitä. Jokin C-luokan laukkaratsu, joka oli rikkonut jänteensä ja oli nyt kuntoutuksen jälkeen uudelleen ratsutuksessa. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut, mutta hän oli suostunut lähtemään mukaan illanviettoon lähinnä voidakseen kertoa kaikille, että työskenteli Rosings Parkissa ja ratsasti Paddy Blueta päivästä toiseen. Vahingonilo ja voitontahto oli kantanut viisi minuuttia, mutta sen jälkeen keskustelu oli kääntynyt muualle, eikä opiskelukavereita enää kiinnostanut ihailla hänen saavutuksiaan. Sen sijaan muutama oli jo huomauttanut, että hän työskenteli tallityöntekijänä, ei ratsuttajana, mikä oli syy sille, että hän oli suunnannut yksinään baaritiskin luokse hakemaan uutta olutta. Ei tällaista kestäisi selvinpäin. Onneksi huomenna oli vapaapäivä. Hän oli jo palaamassa takaisin entisten opiskelukaveriensa luokse meluisaan pöytään, kun huomasi nurkkaan asettuneen tutun hahmon. Hetkinen… Lowsley, aivan, täysiveristen omistaja joka oli puhunut niin kovin viihdyttävästi Raysta.
"Iltaa", Zoe totesi pysähtyessään pöydän kohdilla. Hän ei ehkä ollut enää töissä, mutta siitä huolimatta jotkin käytöstavat oli säilytettävä, jos aikoi olla omistajien suosiossa tallilla. "Mitä teille kuuluu, neiti Lowsley?"

Janice kohotti kulmaansa ja kohotti katseensa. Ah, se työntekijä Rosingsista. Hän hymyili toiselle hieman ja raapi niskaansa.
"Iltaa. Sano Janice vain." Ei hän kestänyt neidittelyä juuri ollenkaan.
"Ja mitäs tässä, ihan hyvää. Entä sinulle?"

"Selvä, Janice", Zoe totesi. "Ihan hyvää, kiitos kysymästä. Olin viettämässä iltaa entisten opiskelukavereiden kanssa", nainen vastasi vilkaisten meluisan pöydän suuntaan. Hän saattoi kuulla, kuinka yksi naisista nauroi kovaan ääneen ja toinen heitti siihen päälle jonkin kommentin potkivista hevosista.
"Totuuden nimissä, mikä tahansa olisi viihdyttävämpää kuin kuunnella heidän surkuhupaisia tarinoitaan hermoheikoista hevosista, joita he yrittävät kouluttaa uudestaan."

"Ai?" Oli aika harvinaista ettei kaverien seura kiinnostanut. Zoe oli tuntunut sellaiselta, joka ei ollut täysin yksinhuoltajaisän nyykhytarinan tai raivostuttavan charmin tossun alla. Charmia, phah!
"No minulla ei ole seuraa, joten voit kyllä jäädä tähänkin istumaan, jos tahdot."

Zoe ei pitänyt heitä erityisemmin kavereinaan. He olivat opiskelleet muutaman vuoden yhdessä, mutta jos hänen olisi pitänyt valita illanviettoseuraa, hän olisi valinnut Daring Dancerin omistajan, Keiran, sekä muutaman entisen työkaverin Lontoon laitamilla sijaitsevasta kilpatallista. Ehkä myös Mayben, jos illanvietto olisi sopivaa nuorelle tytölle.
"Kiitos", Zoe sanoi yllättyneenä, mutta istahti alas. Kai hän voisi ainakin hetken jutella Janicen kanssa, ennen kuin palaisi kuuntelemaan opiskelukavereidensa kertomuksia ratsuttajana olemisesta. Sekin kävi hermoille. Hän ei halunnut kuulla, miten upeaa ratsuttajana oli, kun hän oli tallityöntekijä. Olkoonkin, että hän sai ratsastaa Paddy Blueta.
"Oletko ollut tyytyväinen valitsemaasi talliin?" Nainen kysyi, kun ei muutakaan puheenaihetta keksinyt. Hevosista ja Rosings Parkista saattoi aina jutella.

"Olen, todella. En vain pidä siitä että isäni antoi tamman erään tietyn työntekijän ratsastettavaksi." Adrian Lowsley oli itse ottanut yhteytt' Rosingsiin, kuultuaan Rayn työskentelevän siellä. Se vesitti tavallaan hänen aikomuksensa kiusata miestä tamman läsnäololla.
"Mutta se nyt ei ole minun päätökseni, kun tamma tuli mukaan vain jotta se astutettaisiin ja se saisi varsoa rauhassa."

Eräs tietty taisi olla Ray, sillä hän muisteli nähneensä Tellan nimen Rayn listoilla. No, siinäpähän liikuttaisi taas uutta entistä laukkaratsua. Ei se ollut häneltä pois.
"Voithan sinä aina puhua isäsi kanssa asiasta ja ehdottaa jotakuta mieleisempää tallilta. Siellä on paljon ratsuttajia, jotka varmasti työskentelevät mielellään tammasi kanssa, tai jos haluat päästä halvemmalla, pyytää jotakuta tallityöntekijää liikuttamaan sitä", Zoe totesi jättäen mainitsematta, että hän ei ottaisi tammaa vastuulleen. Hän oli tyytyväinen aikatauluihinsa Paddyn kanssa, eikä hänelle enempää ratsastettavaa mahtuisikaan, kun päivään piti saada mahtumaan hevosten ruokkimiset, tallin siivoaminen ja yleinen kunnossapito.

"Hän on ehdoton siinä, ottaisi edelleen sen vaikka töihin itselleen jos Ray vain palaisi radoille." Janice tuhahti halveksuen. Ärsytti miten isänsä arvosti niin paljon sitä kääpiötä. Argh. Raivostuttavaa!
"Hänellä on lupaavia jockeyta kolmekin mutta silti hän kyselee sitä samaa ihmistä hevostensa selkään."

"Tuskinpa hän suostuisi", Zoe hymähti, vaikka olikin sitä mieltä, ettei Raysta ollut mihinkään ratsuttajana. Ehkä toinen pärjäisi paremmin jockeyna. "Hänhän säikähti melkein hengiltä, kun he joutuivat illalla laukkaamaan reippaammin tietä pitkin", nainen mutisi muistellen kuulemaansa tarinaa. Lucy oli ollut murheen murtama, kun Rain oli loukkaantunut rytäkässä, vaikka ruuna olikin parantunut täysin. Eipä hevonen mitään ihmeellistä tehnytkään, joten mitäpä siitä, jos koira vähän raateli.

".. Säikähti? No on siinäkin. Tiesin että hän on pelkuri mutta... Noin paha." Hän mutisi ja huokaisi syvään. Ärsytti. Se oli Raylle lottovoitto, sai ratsastaa entistä kilpuriaan Ärystti! Se oli todella raivostuttavaa. Hän huokaaisi syvään uudelleen ja joi oluttaan jonkin verran.

"Hänelle tai hänen hevoselleen ei edes käynyt mitään", Zoe jatkoi harteitaan kohauttaen ja joi välinpitämättömän oloisena kulauksen oluestaan. "Samaa ei voinut sanoa kaikista, jotka olivat paikalla, mutta muut pitivät päänsä kylminä", nainen hymähti. Pieni liioittelu silloin tällöin ei haitannut ketään. Lucy sitä paitsi säikkyi omaa varjoaankin, joten periaatteessa tyttö ei ollut ollut yhtään sen säikympi kuin tavallisesti.

"No se pullero on aina ollut hänelle elämää tärkeämpi." Nainen tuhahti tyytymättömänä. Hän oli pitänyt Olafista paljon, nykyisin ruuna vain ärsytti. Mokoma täydellinen läskipallo, jonka kanssa ei edes tehty mitään järkevää.
"Ihan naurettavaa pelleilyä."

Zoe ei aikonut myöntää kenellekään, miten paljon oli oppinut nauttimaan Mian seurasta ja tamman kanssa puuhailemisesta. Hän väitti, että piti työstä, jota sai tehdä tamman kanssa, mutta tosiasiassa hän piti punarautiaasta. Mia oli upea, ihana hevonen, josta hän oli ylpeä silloinkin, kun he etenivät hitaammin kuin hän oli toivonut.
"Saa nähdä, kauanko hän saa pelleillä hevostenomistajien kustannuksella", Zoe mutisi hiljaa oluttuoppiinsa. Hän olisi niin mielellään nähnyt Rayn saavan potkut. Mitäs oli niin ärsyttävä ja kuvitteli olevansa häntä parempi vain sen takia, että oli viralliselta työnimikkeeltään ratsuttaja.

"Toivottavasti ei kauan. Eiköhän hänelle löydy joltakin laukkatallilta lapiohommia." Janicr tuhahti ja mutristeli huulta tyytymättömänä. Ärsytti niin paljon! Hän puri huultaan pian ja joi loputkin tuopillisestaan.
"Se mies on vain niin ärsyttävä, kun yrittää olla jokin pyhimyksen kaltainen enkeli."

Sitä samaa Zoekin toivoi toiselle. Hei hei Ray, ei tule ikävä. Hän ei tiennyt, kuinka paljon toisen lähteminen parantaisi hänen mielialaansa, mutta ainakaan hän ei joutuisi katselemaan Rayn naamaa päivästä toiseen.
"Nimenomaan", Zoe tuhahti halveksuvasti. Ray oli kusipää, jos häneltä kysyttiin. Vaan ei ollut kysytty, joten hän oli hiljaa. Ei sitä ihan mitä tahansa voisi sanoa, jos Janice yllättäen vaihtaisikin mielipidettään Raysta. Niin tuskin kävisi, mutta… parempi olla varuillaan. Hän ei kaivannut uutta puhuttelua Kamirilta. Edellinenkin oli vielä tuoreessa muistissa kylvämässä ärsyyntymistä.

Nainen ei todellakaan vaihtiais mieltään.
"Ärsyttää että hän on olevinaan niin kiltti ja viaton, vaikka tosiasiassa on munaton pelkuri, joka saa naiseltakin turpaan." Janice alkoi olla humalassa ja ärsyyntyä, todella pahasti.
"Saanko udella miksi sinä et pidä hänestä?"

Vai että naiselta turpaan… no, totuuden nimissä se ei yllättänyt. Ray oli juuri niin säälittävän oloinen, että kuka tahansa voisi käyttää toista nyrkkeilysäkkinä. Lucy oli siitä vielä kolme askelta matalammalla, kun oli niin säälittävä, ettei kukaan edes kehtaisi kohottaa kättään tyttöä vastaan. Lucyn pomputtelussakaan ei ollut mitään hauskaa, kun säikähtäneenä tyttö teki mitä pyydettiin.
"Hän kuvittelee, että tekee jollakin tavalla korvaamattoman arvokasta työtä sen hermoheikon ja parin muun puskaratsun kanssa, eikä kukaan muu voisi pystyä samaan. Minä työskentelen päivittäin kenttäratsastuksen hallitsevan mestarin kanssa, mutta hänen mielestään en ole riittävän pätevä käsittelemään hänen puskaratsujaan", Zoe vastasi kylmästi. Ajatuskin Rayn ylimielisyydestä sai leukapielet kiristymään.

"No, hän on aina saanut mielihyvää hullujen katujyrien kanssa työskentelystä." Hän murahti ja pyöritteli tyhjää tuoppia siinä pöydällä. Silti se raivostuttava tapaus sai aina kaiken tehdyksi ja usei niin kuin halusi.

"No, vähemmän typerää työtä minulle", Zoe totesi hammasta purren. Hän olisi mielellään ratsastanut Fairchildien Miuta, mutta ei, se oli mennyt Raylle. Moneypennyä, Clooneyta tai Tellaa hän ei olisi halunnutkaan, mutta Miu olisi ollut ihana työstettävä. Ori oli niin kohtelias herrasmies, että sillä oli upea ratsastaa.
"Taidatte tuntea toisenne jo entuudestaan hyvin", nainen sanoi hörpäten tuoppinsa tyhjäksi.

"Olimme kihloissa." Hän tuhahti ja sipaisi hiuksia korvansa taakse.
"Sen jälkeen hänen päämääränsä onkin ollut ärsyttämiseni ja elämäni pilaaminen. Ja lapsemme pilaaminen kasvatuksellaan."

Ray oli ollut kihloissa? Ja tuolla oli lapsi? Voi miten herkullista. Hän voisi ilmaista huolensa välittävänä työkaverina esimiehilleen. Painottaa sitä, kuinka Ray teki kovin pitkää päivää ja kotona odotti pieni lapsi isäänsä. Ehkä hän saisi vakuutettua lapsia palvovan Kamirin siitä, että Raylla pitäisi olla enemmän vapaapäiviä. Hän saisi viettää Ray-vapaata aikaa tallilla.
"Lapsiparka, kun isä on sellainen", Zoe totesi. "Eipä hänellä tunnu mikään kiire olevan töistä kotiin lapsensa luokse. Välinpitämätöntä toimintaa, ja vielä vaarallista työtäkin tekee. Luulisi, että joku puuttuisi sellaiseen", nainen myhäili kylmää tyytyväisyyttä äänessään. Hän puuttuisi. Ha, saisi nähdä millä mokoma idiootti maksaisi asumisensa Hexhamissa, jos työpäivät (ja sen vuoksi kuukauden palkka) vähenisi.

"Niinhän sitä luulisi ja minä en saa edes tavata poikaa. Hän otti lapsen mennessään ja hankki yhteyshuoltajuuden itselleen. Etten sotkisi pojan elämää ongelmillani, kuulemma." Ei hän aikonut Zoelle myöntää, että hänellä oli mitään ongelmia!

"Täysin järjetöntä", Zoe vastasi päätään pudistellen. Ehkä hän olisi ollut eri mieltä, jos olisi kuullut koko tarinan, mutta nyt hän saattoi hyvillä mielin syyttää Rayta kaikesta. Se sai edes osan kuukausia kerääntyneestä turhautumisesta ja ärsytyksestä purkautumaan.
"Raylla ei muuta kuin ongelmia olekaan."

"Ja sitten hän on olevinaan kaikkien mielestä suloisen viaton." Tavallaan Jancie jopa luotti siihen, että Zoe kertoisi jollekulle miehen esimiehistä - harmi vain että nuo tiesivät jo kun Benjamin oli ollut mukana pikkujouluissa, mutta sitä nainen ei tiennyt - lapsesta.Että mies tarvitsisi enemmän vapaata ja siinähän sitten oli rahallisesti ongelmissa.

"Hän voi olla montaa asiaa, mutta sitä hän ei ole", Zoe halveksui. Ray oli ärsyttävä, rasittava ja ylimielinen kusipää, jollaisten kanssa työskentelystä pitäisi maksaa jotakin ylimääräistä. Henkistä korvausta, ehkäpä? No, niin tai näin, hän pitäisi kyllä huolen, että Ray saisi kuulla pojastaan ja kasvatuksestaan.

"Niin kaikki vain tuntuvat ajattelevan." Janice totesi liioitellun surkeana.
"Se ihme arpinaamakin tuli väliin kun hän ärsytti ensin."

Arpinaama? Ah, Sawyer. No niinpä tietysti.
"Minä asun Sawyerin kanssa samassa kaksiossa. Hänellä on jokin ihmeellinen tarve puolustella kaikkea puolustuskyvytöntä. Vaan niinpä sairailla sotaveteraaneilla taitaa aina olla", Zoe vastasi. Hän ei tiennyt, mitä Sawyer ajatteli hänestä, mutta mokoma tunki usein väliin pitämään Lucyn puolia, ihan kuten Pauluskin. Mokomat typerykset.
"Hänellä on nykyään terapiakoira, ettei hän hakkaa ihmisiä työkyvyttömiksi harva se päivä", nainen tuhahti. Selkeästi alkoholi yhdistettynä kuukausia kerääntyneeseen turhautumiseen ei tehnyt hänestä ystävällisempää, vaan entistä ärtyneemmän. Muutoin hän ei olisi sanonut puoliakaan siitä, mitä oli jo sanonut keskustelun aikana. Yleensä hän piti ärsyyntymisensä omana tietonaan, mutta nyt se alkoi kuohua yli. Parempi siis purkaa sitä puhumalla muiden selän takana liioiteltuja juoruja tai suoranaisia valheita kuin räjähtää huutamaan kesken työpäivän.

"Sotaveteraani? Hakkaa ihmisiä? Ja siis minä kuvittelin Rosingsin olevan laadukas ja turvallinen ympäristö hevosille. Sitten.. Sinne palkataan tuollaisia?" Janice ja Zoe tuntuivat tulevan pienissä päissään liiankin hyvin juttuun, haukkuessaan vain kaikkia.

"Vain murto-osalla on pienintäkään koulutusta hevosten hoitoon tai liikutukseen liittyen", Zoe myönsi. Hän ei olisi selvinpäin ikinä sanonut mitään, mikä saattaisi Rosings Parkin huonoon valoon, mutta… Alkoholi vapautti kielen.
"Kaikki eivät olleet edes nähneet hevosia kymmeneen vuoteen ennen kuin saivat työn", nainen jatkoi harteitaan kohauttaen. Oliver, Sawyer, Paulus ja Colin osuivat ainakin siihen kategoriaan, ja varmaan moni muukin. Ei häntä oikeastaan jaksanut edes kiinnostaa.

"Miten... Herran jumala." Janice mutristi huultaan. Hän oli pitänyt Rosings Parkia laadukkaana tallina, kuvittelisi että siellä kaikilla on koulutus!
"No eihä Tobiaksellakaan ole koulutusta ratsuttajaksi. Hän on täysin... Itseoppinut." Niin oli mukava käyttää miehestä nimeä Tobias, jota tuo mies itse sieti huonosti.

"Sen huomaa", Zoe mutisi. Hän oli opiskellut itselleen virallisen pätevyyden, mutta siitä huolimatta Ray piti itseään parempana. Ei saanut edes yhtä täysiveristä kuntoon. Pah!
"Monet tallityöntekijät osaisivat tehdä hänen työnsä paremmin", nainen lisäsi tarkoittaen lähinnä itseään sekä Beaa. Ehkä myös Jimenaa, tosin siitä hän ei ollut vielä aivan varma.

"En epäile. " Janice pyysi anteeksi ja haki jälleen uuden oluen itselleen. Ah, nyt oli hyvä. Suorastaan täydellinen. Etenkin kun sai purkaa ärsytystään siitä turhata ukosta

Zoe vilkaisi puhelintaan sillä aikaa kun toinen kävi noutamassa uuden tuopin. Ehkä hänen pitäisi varoa sanojaan vähän enemmän. Hän todella piti Rosings Parkista, arvosti Fairchildeja ja oli sitä mieltä, että talli oli pohjoisen parhaimmistoa.

Ei hän aloittaisi itään suurta sotaa tai yrittäisi tuhota tallia, ainoastaan sen yhden ratsuttajan. Mikäs siinä jos tiesi että siellä oli muitakin.. Sellaisia työntekijöitä.

"Miksi hevosesi edes on tallin liikutuksessa? Etkö liikuta toista kuitenkin jatkuvasti itse?" Zoe päätti kysäistä pyöriteltyään tyhjää tuoppiaan hetken käsissään. Hän ei hakisi enää uutta, tai ei pääsisi pois täältä ennen aamuyötä. Hän halusi joskus nukkumaankin, ja mielellään siinä kunnossa, että löytäisi itse perille.

"Isä haluaa. Poby on minun joten saan päättää siitä mutta Parraquez Just Stand Still on isän huippukilpuri ja suosikki." Syvä huokaus.

"Harmillista", Zoe totesi. Hän olisi mielellään nähnyt, miten Ray jäisi ilman Tellan liikutusta. Se olisi oikein ratsuttajalle. Hänen teki mieli sanoa, ettei ymmärtänyt, miksi tuoda entinen laukkahevonen Rosings Parkiin, jos sille oli parempaa käyttöä muualla. Täällä ei ollut mitään laukkahevosille, mutta ratsuille kylläkin. Nainen kuitenkin puri kieltään. Asiakkaiden poisajaminen ei ainakaan auttaisi työpaikan säilyttämisessä.

"Mm, no isä haluaa parasta sille ja tämä kuulemma on sitä. Yrittää vissiin tarjota varsan ratsutusta Tobiakselle." Adrian Lowsley piti työstä jonka mies oli hevostensa kanssa tehnyt.

"Luulisi, että tuollaisesta hevosesta haluttaisiin varsa kilparadoille", Zoe vastasi yllättyneenä. Eikö Janice ollut puhunut Tellasta huippukilpurina ja isänsä silmäteränä? Ei sellaisen varsalle olisi paikkaa Rosings Parkissa enää vieroituksen jälkeen. Täällä ei ollut laukkarataa, laukkavalmentajia tai muita tarpeita, joten mitä ihmettä sellainen varsa täällä tekisi? Tosin, eipä hän ennenkään ollut ymmärtänyt laukkaurheilua.
"Varsoissa on paljon työtä. Työskentelen parhaillaan Fairchildien kesällä syntyneen tammavarsan kanssa. Työt eivät kyllä tekemällä lopu", nainen totesi. Osasyy saattoi olla Millionairen päättäväinen luonne, joka hankaloitti välillä yhteistyötä, mutta kyllä varsan kanssa oli jo päästy pitkälle.

"En tiedä mitä hän ajattelee. Rahaa? Sitä Tobias ratsasti hönelle paljon." Hön mutisi ja kohautti olkiaan.
"Ei ne koskaan lopu."

Oli vaikea kuvitella Rayta kilparadoille. Toinen vaikutti aivan liian pehmeältä kestämään kilpaurheilun paineita, varsinkin, jos tarinat laukkaradoilta pitivät paikkansa.
"Näinhän se menee", nainen totesi. Työ ei tekemällä loppuisi, mutta se ei estänyt tekemästä pitkää päivää ja kuvittelemalla, että jonakin päivänä voisi lähteä nukkumaan sanoen, että oli saanut kaikki työt tehtyä. Tallilla oli aina jotakin, mitä voisi tehdä.
"Olen huomannut sen oman hevosenikin kohdalla. Aina on jotakin hiottavaa ja tehtävää, vaikka työskentelisin kaiken vapaa-aikani Mian kanssa."

No, silloin kun mies aloitti, oli tuo ollut erilainen ja pehmennyt kunnolla vasta isyyden tullessa todelliseksi, kun oli lähtenyt lapsensa kanssa.
"Ei niistä koskaan saa täydellisiä. Pobysta odotin enemmän kun se ei menestynyt laukkaradoilla, mutta siitä tuli lähinnä keskinkertainen derbyssäkin."

Siitä Zoe oli erimieltä. Paddy oli täydellinen, tai ainakin niin lähellä sitä kuin elävä olento vain saattoi. Paddy oli upea hevonen, jolla ratsastaminen oli suuri kunnia ja ilo. Hän halusi oppia paremmaksi ratsastajaksi ollakseen Paddyn arvoinen. Luojan kiitos herra Edgerly suhtautui lämpimästi hänen pyrkimykseensä tavoitella kuuta taivaalta ja salli hänen osallistua valmennuksiin Paddylla.
"Saa nähdä, mitä nuorestani tulee. Toiveina olisi myydä se jollekin tavoitteelliselle kilparatsastajalle, joka voisi viedä sen niin pitkälle kuin Mialla riittäisi potentiaalia."

"Itse en saanut koskaan kunnollista hevosta, vaihtoehtona olivat laukkurit tai Pobyn kaltainen huono laukkuri, jolla oli potentiaalia muuhun." Hän huokaisi syvään ja kohautti kevyesti olkiaan.

'Saanut' särähti ikävästi korvaan, mutta hän sivutti sen. Niin, monet hänen entisistä työnantajistaan olivat nimenomaan saaneet hevosensa. Hän oli tehnyt pitkää päivää, raatanut niska limassa ja säästänyt jokaisen pennin, jonka vain saattoi voidakseen ostaa nuoren hevosen työstettäväkseen. Hevosen, josta oli paha sanoa, mitä siitä tulisi. Hänellä oli ollut usein tuuria ja hän oli saanut ratsutettua hevoset nopeasti ja myytyä ne voitolla eteenpäin. Mutta se oli ollut kovan työn tulos, ei suinkaan asia, joka vain saatiin.
"Hyvä, että Pobysta on kuitenkin ollut muuallekin kuin laukkaradoille", nainen totesi. "Miasta on paha vielä sanoa. Se on nelivuotias, vasta ratsutuksessa oleva tamma, jonka liikkeet ovat upeat mutta muutoin taidot nollassa. Saa nähdä, mihin siitä on, vai onko mihinkään", Zoe pohti. "Voi olla, että tamma jää jonkun puskaratsuksi." Hän toivoi, ettei niin kävisi. Puskaratsuista ei saanut samoja rahoja kuin nuorista lupaavista kilpureista.

No saanut siinä vaiheessa kun puhuttiin vielä alaikäisestä tytöstä. Tosin Janice väritti tarinaa parilta osin. Ei kilpailu ollut koskaan kiinnostanut häntä suuressa mittakaavassa, hän oli nauttinut harjoitusratsastajan työstä ja satunnaisista derbykisoista ruunallaan.
"Eiköhän siitä ole. En usko että taitava ratsuttaja saa huonoa jälkeä aikaan."

Zoe ei voinut mitään pienelle ylpeälle hymynpoikaselle. Hän oli valitettavan perso kehuille, jos ne koskivat hänen hevosenkäsittelytaitojaan.
"Toivotaan. Hyvin olemme edistyneet, vaikka olenkin tehnyt kaiken hitaasti ja huolellisesti. Tarkoitus olisi osallistua muutamaan helppoon koulu- ja puomiluokkaan keväällä, niin hevonen tottuisi vähän kilpailuihinkin", hän kertoi. Zoe ei tiennyt, mitä ajatella kilpailuista. Hän rakasti sitä, kun sai osoittaa olevansa oikeassa, mutta kilpailut Mialla… Jos alla olisi ollut Miu Miu tai ehkä jopa Paddy, hän olisi ratsastanut radalle itsevarmana, mutta nuoresta hevosesta ei tiennyt. Hän ei ollenkaan osannut arvioida, mitä tammalta voisi odottaa, joten voisi olla, että hän päätyisi nolaamaan itsensä kilpailuissa.
"Ja mikäli sillä on lahjoja esteille, hypätä vähän korkeampiakin luokkia, niin se saisi muutaman kisasuorituksen tukemaan myyntiä."

Janice nyökkäsi, järkevä suunnitelma. hevosten myynti ja sitä tukevat suunnitelmat olivat aivan liiankin tuttuja hänelle. Lapsena oli tuntunut karulta että isä myi niin paljon hevosia.

Zoe oli huomannut viime viikkoina, ettei enää odottanut Mian myyntiä yhtä innolla kuin aluksi. Ensimmäisinä kuukausina hän oli vain laskenut menoja ja miettinyt, kuinka paljon voisi edelleen voittaa, jos saisi tamman koulutettua tietyssä ajassa haluamalleen tasolle. Toki hän edelleen kirjasi menoja ylös, mutta ei enää samanlaisella innolla ja täsmällisyydellä. Vaan hänellä ei olisi varaa pitää hevosta, joten se olisi myytävä, kunhan siitä saisi kannattavan tarjouksen.
"Oletko koskaan pohtinut, että kilpailisit Pobylla esteillä tai koulussa?"

"Kouluun sillä ei ole liikettä ja se kaipaisi ratsuttajan apua esteille. Enkä nyt ole ihan kilpakunnossa. Sopivan ratsastajan tullessa sillä ehkä voisi." Janice ei itse tosiaan olisi kovin hyvä kilparatsastaja juuri nyt,

"No, eipä sillä kiire ole", Zoe hymähti. Hän ymmärsi haluttomuuden suunnata kilpailuihin. Hänellä ei ollut mitään suurta paloa sitä kohtaan, mutta hän oli elänyt riittävän pitkään kilpailuiden maailmassa nähdäkseen myös niitä, joilla se tuli oli. Kuten herra Edgerly ja Paddy Blue, hänen suuret idolinsa.

Olisi ollut hänen isällensä suuri ilo jos tyttö olisi jaksanut hakeutua huipulle laukkahevosten satulass,a mutta mies ei siitä valittanutkaan. Janice vilkaisi kelloa. Kohta pitäisi olla kotona, ennen kuin alaovet emenisivät lukkoon.
"Pitää mennä, mutta oli hauska tavata."

"Oli tosiaankin. Hauskaa illanjatkoa", Zoe lausahti. Hän voisi hyvin lähteä itsekin kotia kohden, tosin kai sitä pitäisi huikata opiskelukavereille, että hän oli lähdössä. Meluisa pöytä tuntui vain kasvattaneen volumiaan illan myötä, mutta siitä huolimatta hän suuntasi muutamaksi minuutiksi pöydän ääreen vaihtamaan muutaman sanan tovereidensa kera. Lopulta hän otti itsekin suunnaksi ulko-oven. Hän kävelisi Hexhamin keskustaan viittomaan taksia. Se tulisi halvemmaksi kuin soittaa yksi hakemaan.

Ray oli päättänyt lähteä Alicen kanssa kunnon lenkille. Evelyn vahti poikaa, joten hän kulki koiran kanssa rentoutuneena pitkin katuja. Whippetillä oli päällään kevyt vettä pitävä haalari, se inhosi vettä ja kylmää. Olo oli niin rentoutunut.

Zoe kääri mustaa takkia tiukemmin ympärilleen vastustamaan illan kylmyyttä. Kengän alla litisi ikävästi, vaikka hän miten yritti vältellä pahimpia vesilätäköitä. Ei hän halunnut kipeäksi tulla. Ohiajava auto roiskautti vettä ilmaan. Nainen hyppäsi sivummalle mulkoillen vihaisena kaahaavan auton perään. Samperin vastuuttomat kuskit. Onneksi hän ei ollut kastunut pahasti, vaikka vettä olikin päässyt roiskumaan mustille farkuille. Ärsyttävää. Hän halusi vaihtaa kävelemään tien toiselle puolelle, kun näki lähestyvän koiranulkoiluttajan, mutta autoja liikkui sen verran tiheään tahtiin, ettei hän viitsinyt lähteä ylittämään tietä ilman suojatien suomaa turvaa. Tunnistaessaan lähestyvän miehen, hän toivoi, että olisi kuitenkin tehnyt niin. Voisikohan hän vain kävellä Rayn ohi sanomatta sanaakaan? Ja paskat. Toinen oli juorunnut hänestä Kamirille, joten nyt, kun hän oli vapaalla, hän voisi yhtä hyvin antaa samalla mitalla takaisin.
"Kas kas. Ethän vain ole eksynyt?"

Ray ei nähnyt Zoeta, hän ei useinkaan kävellessään keskittynyt ihmisiin. vasta ääni sai nostamaan katseen ja pysähtymään. Voi helvetti. Whippet katseli varautuneena omistajansa vierestä, Alice ei usein ulkona ottanut kontaktia vieraisiin ihmisiin, etenkin jos aisti omistajansa varautuneisuuden.
"En, kiito huolenpidosta."

"Voi harmi", Zoe sanoi kylmällä äänellään, jossa oli teräksinen, terävä särmä. Hän ei edes vaivautunut piilottelemaan sitä, ettei pitänyt Raysta pätkääkään. "Olisi sopinut avuttomuuteesi."

"Kauhean mukavaa että olet huolissasi, mutta meillä on vähän kiire." Ei nyt, ei mieluiten koskaan. Hän ei jaksaisi lähteä kädenvääntöön naisen kanssa, ei todellakaan.

"Kiire mihin? Pakenemaan vastuuta lapsesi kasvattamisesta? Enpä näe häntä mukanasi. Minne hukkasit hänet?" Zoe aikoi häpeilemättä kääntää veistä juuri siinä haavassa, jonka tiesi toisesta löytyvän, kiitos Janicen kanssa käydyn valaisevan jutustelun. Hän voisi hyvin purkaa turhautumistaan Rayhyn. Ainakin hän voisi hetken ajan tuntea olevansa voitolla.

Ray nielaisi. Yllättäen hän halusi tönäistä tuon naisen auton alle, mutta hillitsi itsensä.
".... Mistä helvetistä sä puhut." Hän ei jaksanut pitää kielenkäyttöään korrektina, Norjassa oppi liiankin hyvin käyttämään ei-niin-siistiä ja kirjakielimäistä kieltä. Eikä hän muutenkaan ollut kasvatettukaan jäykkikseksi.
"Se asia ei taida sulle kuulua ollenkaan, mutta pojalla on ystäväni lapsenvahtinaan sen tunnin kun käyn koiran kanssa lenkillä."

"Hyvä, ettei poika ole yksin, kun isä tekee pitkää päivää ja ulkoiluttaa koiria ja roikkuu ties missä töidenkin jälkeen. Tosin poika jää pian yksin, jos et saa mitään aikaan Moneypennyn kanssa", Zoe jatkoi piikittelyään ivallisen huolestuneella äänellä. Hän suorastaan toivoi, että pieni täysiverinen polkisi Rayn jalkoihinsa. Se olisi oikein toiselle.
"Vois tosin olla parempi pojalles, jos sen kasvattaisi joku, joka uskaltaa tehdä muutakin kuin vain valittaa. Säälittävää esimerkkiä näytät kakaralles."

Ray olisi halunnut tappaa toisen siihen paikkaan. Tuo ei tiennyt mistään mitään! Hän puraisi huultaan ja tuijotti naista tappavasti. Mistä Zoe edes tiesi? Zoe oli viimeinen jonka piti tietää.
"Zoe, painu helvettiin. Kiitos."

Zoe ei voinut olla tuntematta kylmää tyytyväisyyttä, kun Ray niin selkeästi ärsyyntyi hänen sanoistaan. Hän voisi jatkaa tätä loputtomiin.
"Enpä taida, sittenhän joutuisin asumaan naapurinasi", nainen vastasi kylmän naurahduksen kera. "Ehkä sun kannattais huolehtia enemmän kakarastas, niin se vois jopa kasvaa kunnolliseks mieheks. Ois sääli, jos siirtäsit sille oman säälittävyytes. Tosin eipä sunkaltasistas oo isäks. Tee pojalles palvelus ja anna se jonkun sellasen kasvatettavaks, joka on itse kasvanut aikuiseks."

Ray olisi halunnut niin lyödä naista. Mutta kunnon mies ei löisi naista, ikinä. Siksi hän oli Janiceltakin turpaansa ottanut.
"Ole hyvä ja pidä turpasi kerrankin kiinni. Voit tietää hevosista paljon, mutta minun tilanteestani et mitään. Lupaan tulla sanomaan sinulle samat sanat, kun sinä saat lapsen. Ei kun, ainiin, voitkohan sinä lisääntyä? Et ole muutoinkaan järin lämmin, epäilen että et olisi sikiöllekään kovin vieraanvarainen."

"Sitten joudut odottamaan pitkään", Zoe nauroi kylmästi. Hän ei halunnut lapsia. Hän ei ollut koskaan halunnutkaan, eikä muuttaisi mieltään. "En aio pilata elämääni yhden hyödyttömän kakaran takia. Siinähän jätät unelmasi toteuttamatta, kun poika roikkuu jalassa kiinni, tai no, tietenkin voit olla surkea isä kuten tähänkin asti ja tehdä töitä pitkiä päiviä, niin että poikasi voi viettää aikaa ilman sinua. Tekee varmasti hyvää lapselle, kun ei ole kaltaisesi huonon vaikutuksen piirissä. Toisin kuin sinä, minä voisin lisääntyä, jos vain haluaisin. Sinä voit vain vetää käteesi."

"...Mikä sinun ongelmasi on? Miksi rievon sinua erityisen paljon?" Hän huokaisi syvään ja naksautti sormiaan. Alice siirtyi kiltisti hänen vierellensä.
"Ja mistä sä edes tiedät pojasta? Sun kaltaiset ihmiset on syy miksi pidän asian itsellä. Ja mitenhän sinä tiedät kasvatuksestani mitään. Kuka sinä olet sitä arvostelemaan."

"Koska olet ylimielinen kusipää, joka kuvittelee osaavansa toimia hevosten parissa, mutta eiköhän aikaansaamattomuutesi puhu ihan riittävästi siitä", Zoe tuhahti. Lisäksi oli paljon muutakin, kuten se, että Ray oli sopiva kohde turhautumisen purkamiseen, mutta sitä hän ei sanoisi. Ehei, hän vetoaisi vain siihen, miten ärsyttävä mies oli.
"En tajua, mitä kukaan on koskaan nähnyt sinussa, mutta eiköhän Fairchilditkin tajua pian virheensä. Onnea vain lapsen kasvattamiseen työttömänä."

Raiden ei ymmärtänyt. Hän ei koskaan ollut tehnyt tai sanonut toiselle mitään pahaa, ei ainakaan ilman että Zoe oli järjestelmällisesti päättänyt inhota häntä ensihetkistä alkaen.
"Siihen minä en usko, enkä ymmärrä miten minun työnteköni vaikuttaa sinuun. Joten voisitko olla ystävällinen ja jättää minun työni sekä kasvatukseni rauhaan. Kiitos huolenpidosta ja lähimmäisenrakkaudesta sekä kauniist ajatuksesta, mutta viimeisenä kaipaan sinun mielipidettäsi:"

"Rosings Parkin on tarkoitus olla pohjoisen tai koko Englannin korkeatasoisin kilpatalli, mutta se ei pysty siihen, kun sinunkaltaisesi rellestävät vapaana. Työskentelet hevosten kanssa, joiden soisin saavan parasta mahdollista kohtelua, mutta ilmeisesti niillä kävi huono tuuri, kun ne päätyivät sinun liikutettaviksesi", Zoe tuhahti. Häntä ärsytti sillä hetkellä kaikki; märät farkut, kylmä sää, opiskelukaverit, Ray, oma työ ja valinnat. Muille hän ei voinut sillä hetkellä tehdä mitään, joten hän purki ärsytystään Raideniin.
"Minä sentään voi perustella mielipiteeni faktoilla."

"Ja kukaan muuko ei kykene latelemaan faktoja pöytään? Zoe, ihan totta, painu helvettiin. En tiedä mitä sinulla on minua vastaan, ollut alusta alkaen. En tullut ärsyttämään vaan tekemään työtäni ja sinun olisi parempi kestää se." Hän ärähti ja otti muutamia askeleita kohti kotia, mutta mietti kahdesti halusiko toisen näkevän missä hän asuisi.

"Sinä ainakaan et tunnistaisi faktoja, vaikka ne lyötäisiin vasten kasvojasi", Zoe vastasi yhtä terävänä. "Muutoin olisit jo tajunnut, ettei sinulla ole mitään tekemistä Rosings Parkissa. Tekisitkin työsi, niin voisin olla tyytyväinen, mutta kun et pysty siihenkään. Liikuttamasi hevoset joko hajoavat tai sekoavat."

"En tiedä mistä sellaista saat päähäsi. Eiköhän Kamir tai muu ylempi taho olisi puuttunut jos niin olisi." Ihan kohta hän menettäisi hermonsa. Hän ei.. Ei nyt. Ei hän jaksaisi, miestä ei ollut tehty kestämään tällaista. Ei enää.

"Sen näkee kuka tahansa. Jopa Effie ratsasti Moneypennyä varsin menestyksekkäästi, mutta sinä et ole raukkamaisuuttasi uskaltanut noustakaan sen selkään. Monti taitaa olla loppuelämänsä rampa, ja sekin oli sinun hoivissasi", Zoe piikitteli takaisin. Hän ei ollut arvostanut Effien ja Moneypennyn ratsastusreissuja lainkaan, mutta nyt niitä saattoi hyvin käyttää Rayta vastaan.
"Olen varma että he puuttuvat. Tallilla ei ole sijaa hyödyttömille valittajille."

"Mitä sinä haluat!?" Raiden karjaisi lopulta, kyllästyneenä naisen puheisiin. Hän ei vain jaksaisi tuollaista, ei enää.
"Mitä ihmettä sinä haluat? Että lopetan? Sitä saat odottaa! En käsitä tai ymmärrä mikä sinua vaivaa, mutta suosittelen ammattiapua ongelmiisi!"

Hän halusi rahaa, vanhempiensa hyväksynnän, työn, jossa voisi nauttia olostaan, mahdollisuuden opiskella tallimestariksi, paremmat työkaverit, enemmän vapauksia… Mutta ne olivat asioita, joita hän ei Raylle sanoisi kuolleen ruuminsa ylikään.
"Sinä sitä ammattiapua taidat kaivata. Kannattaisi opetella vihanhallintaa, tai näytät kerrassaan mahtavaa esimerkkiä pojallesi", Zoe myhäili kylmän tyytyväisenä. "Jätä minut rauhaan, pelkuri. Anna minun tehdä työni, sillä vaikka sinä et omaasi osaakaan tehdä, minä osaan. Pidä turpasi tukossa ja yritä keskittyä vaikka siihen hermoheikkoon täysiveriseen sen sijaan että ryntäät kuset housussa valittamaan Kamirille heti kun asiat eivät mene mielesi mukaan."

"Ihan samat sanat sinulle. Etenkin se pidä turpasi kiinni ja pidä huolta omasta tekemisestäsi." Hän ärähti vielä, ennen kuin tosissaan lähti ottamaan askelia kohti kotia. Ei huvittanut kohdata enää edes Evelyniä. Zoe tiivisti kaikki hänen pelkonsa muutamaan lauseeseen ja iski pahasti vyön alle.

"Minä pidän, mutta toisin kuin sinä, voin keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa. Valita vielä kerran Kamirille, ja pidän huolen, ettei sinua enää turhaan pyydetä liikuttamaan Moneypennyä", Zoe huusi toisen perään ja kääntyi kannoillaan. Hän marssi lähimmälle taksitolpalle veri kiehuen. Hän oli ajatellut, että olo olisi parempi, kun hän saisi raivota Raylle, mutta oikeastaan niin ei ollut käynyt. No, eipä se mitään.

Ray askelsi kotiin ja kun hän sai oven kiinni takanaan, mies tunsi kyyneleet silmissään. Tuo päästi koiran hihnasta ja jäi nojaamaan selkä vasten ulko-ovea. Hän ei.. Ei jaksaisi. Saatana. Se nainen oli yksi piru.

Evelyn havahtui kuullessaan oven käyvän. Nainen nousi lattialta pojan huoneesta, jossa oli ollut peittelemässä pientä lasta nukkumaan, kun uni oli yllättänyt. Benjamin nukkui tyytyväisenä sängyssään, ja hän oli jäänyt lattialle katselemaan lasta lempeä hymy huulillaan. Tämän hän haluaisi. Miehen, lapsen, omakotitalon ja koiran. Hänellä oli kaksi, tai ehkä jopa kolme näistä neljästä.
"Hei, Benjamin nukkuu jo", Evelyn sanoi astahtaessaan pojan huoneesta. Hän sulki oven hiljaa perässään ja vilkaisi Rayta. Toinen ei näyttänyt voivan hyvin. "Mitä tapahtui?" Hän päätti kysyä, kun 'oletko kunnossa' kuulosti typerältä. Tyhmäkin näki, ettei mies ollut kunnossa. Olikohan toisen salaperäinen ystävä soittanut ja sanonut, ettei halunnut enää nähdä Rayta?

Mies nielaisi ja katseli lattiaa kevyesti täristen. Sehän tästä olisikin puuttunut että Alex sanoisi kaiken olleen liikaa ja kaiken loppuvan siihen. Mutta ei, ei onneksi sitä.
"... Hyvä... Ja... Satuin törmäämään Zoehen."

Nainen asteli lähemmäs ja tarttui lempeästi toisen hartiaan. Tämä vaikutti keskustelulta, joka olisi parempi käydä sohvalla istuen ja vaikka teetä juoden. Oikeastaan, jokin vahvempi olisi ollut parempi, mutta hän ei sellaisia ehdottaisi.
"Oho. Hänpä oli eksynyt kauas kotoa. Ymmärsin, että hän asuu Rosings Parkissa", Evelyn pohti yllättyneenä. Hän ei aikonut painostaa toista kertomaan, mitä Zoe oli sanonut tai tehnyt törmäämisen yhteydessä, mutta selvää oli, ettei toinen ollut ainakaan sanonut mitään mukavaa.

"Ilmeisesti kai tulossa baarista... En usko että hän ihan niin olisi puhunut täysin selvänä." Hän pureskeli huultaan nyrtyneenä.
"Se ei... Hän... En tiedä. En tiedä miten Zoe tietää että minulla on lapsi ja juuri hänen kaltaistensa takia en halunnut kertoa... En voi vähentää työtunteja, etenkään nyt kun asunnon laina pitää maksaa kuukausittain, en voi olla vähempää töissä.."

"Älä siis usko mitään, mitä hän sanoi. Se oli humalaisen puhetta, jossa ei ole mitään todellisuuspohjaa", Evelyn totesi. Joku ehkä väitti, että humalaiset puhuivat totta, mutta hänen kokemuksestaan humalaiset olivat kaikista alttiimpia valehtelemaan.
"Ei hän voi tehdä mitään, mikä vähentäisi työtuntejasi. Äläkä huolehdi lainasta, saat sen kyllä maksettua", nainen vakuutti. Hän uskoi, että toinen pärjäisi kyllä.

".. Entä jos hän vakuuttaa Effien ja Kamirin siitä etten voi tehdä työtä niin paljon? ja miten hän edes tietää? Ja... En tiedä.. Se vain... Miten hän väheksyy sitä mitä teen. En alunperinkään olisi ehkä halunnut hakea Rosings parkiin mutta oli pakko yrittää. Jotta saisin rahaa, oli pakko. En sovi sinne muutenkaan ja sitten hän... Arh!" Ray haroi hiuksiaan ja tukisti itseään kevyesti.

"Effie ja Kamir osaavat ajatella itsekin ja kysyisivät varmasti mielipidettäsi. Heillä on ollut syynsä palkata sinut, joten luota vain siihen, että he tietävät, mitä tekevät", Evelyn rauhoitteli toista. Hän ei tiennyt, miten Zoe tiesi, mutta ehkä se ei ollut oleellista. Hän keskittyisi siihen, missä voisi rauhoitella ystävän mieltä.
"Sinä sovit sinne kerrassaan loistavasti. Olet tehnyt hyvää työtä, minkä takia olet edelleen palkkalistoilla", nainen rohkaisi. "Älä pelkää työsi puolesta, saat varmasti pitää sen ja saat lainan kyllä maksettua, tavalla tai toisella", hän vakuutti. Jos ei muuten, niin sitten hän maksaisi Rayn asuntolainan omalta tililtään.

Mies nielaisi ja yritti olla itkemättä. kyllä hänkin oli väsynyt ja rikki, vain erilailla. Häntä väsytti ja stressasi raha-asiat. Rahasta ei olisi pulaa, mutta kun hän säästi kaiken mahdollisen poikansa opintoihin. Ettei joutuisi rajoittamaan lapsen koulupaikkaa ainakaan rahalla! Kurkkua kuristi, ahdisti. Astmapiippu. Nyt.
"Evelyn, hae keittiön yläkaapista, siellä on semmoisessa.. laatikossa, astmapiippu."

Evelyn lähti liikkeelle ohjeet saatuaan, haparoi hetken kaapin sisustoja kunnes löysi etsimänsä. Hän palasi reippain askelin Rayn luokse ojentaen astmapiippua toiselle.
"Ray, te pärjäätte kyllä Benjaminin kanssa. Älä murehdi rahasta tai työstäsi. Sinä olet ansainnut paikkasi Rosings Parkissa, joten saat kyllä pitää sen. Rahaa löytyy aina jostakin. Jos joskus tuntuu, että tarvitset hieman apua, niin olen puhelinsoiton päässä", nainen vakuutti. Hän tiesi, ettei ratsuttajan palkka ollut kummoinen. Hänen tilillään olisi rahaa, jota hän mielellään lainaisi toiselle, jos tiukka paikka koittaisi.

Mies veti siitä muutaman kerran syvään henkeä. Se helpotti, paljon. Tuo laski piipun pöydälle ja hymähti naiselle väkinäisen oloisesti.
"Ei se siitä ole kiinni. En vain... Niin. Tunnen oloni typeräksi. ja huonoksi. Enhän minä Moneypennynkään kanssa edisty juuri mihinkään. Otin vain valtavan askeleen taaksepäin."

"Etkä ottanut", Evelyn väitti vastaan. "Olet edistynyt Moneypennyn kanssa huimasti. Se on paljon rauhallisempi kuin aiemmin. Olen varma, että pian siitä saadaan hyvä maastoratsu mukaan lenkeille", nainen vakuutti. Hän ei ymmärtänyt, miksi Ray kyseenalaisti omat taitonsa. Hän oli nähnyt, miten paljon muutosta ratsuttaja oli saanut aikaan liikutettavissaan.

Ray huokaisi. Saataisiinko? Niin, kyllä siitä saisi. Saisiko hän? Sitä mies ei tiennyt. Moneypenny edistyi ja rauhoittui hitaasti mutta melko varmasti.
"Mutta silti mahdoton tai ainakin vaarallinen ratsastaa." Hän myönsi laiminlyötynä. Ahdisti. Zoe vain puki niin hyvin sanoiksi sen kaiken...

"Ei välttämättä", Evelyn sanoi päätään pudistellen. "Kuka olisi kesällä uskonut, että Defy antaisi minun kylmätä sen jalat ilman pelkoa siitä, että se polkee minut jalkoihinsa?" Nainen kysyi retorisesti. Ei kukaan, tai ei ainakaan hän. Hän oli ollut varma, ettei tammasta saataisi enää täyspäistä eläintä, mutta hitaasti luottamus tuntui palaavan. Ehkä enemmän häneen kuin muihin, vaan olihan sekin jo edistystä.
"Älä anna muiden sanomisten lannistaa. Sinä pystyt kyllä siihen. Nyt vain unohdat kokonaan, mitä Zoe sanoi ja jatkat töitäsi hyvillä mielin."

"No.. mhm, nii no, niin. En tiedä. Defy on... Niinno. Joo." Ei hän voisi sanoa että Defy oli eri asia, se ei ollut. Yhtä sekaisin sekin oli, aivan samalla tavoikin kuin Moneypenny. Ei luottamusta ja stressi sumensi järjen. Lisäksi, että Defy oli kokenut kaltoinkohtelua tai huonoa pitoa ihmisten osallta, mitä hän nyt tiesi.
".. Niin. No, ehkä minä yritän olla iso poika."

"Defy koetti polkea minut jalkoihinsa, kun tapasin sen ensimmäisen kerran", Evelyn muistutti. Defy oli ollut vaarallinen, arvaamaton ihmisvihaaja. Moneypenny oli stressaantunut, herkkä ja arvaamaton hevonen, mutta pohjimmiltaan tamma ei yrittänyt satuttaa ihmisiä. Molemmat hevoset olivat olleet palasina, mutta hitaasti ne oli saatu parempaan kuntoon.
"Sinä olet", Evelyn vakuutti lempeän hymyn kera. "Sinä olet kokenut hevosmies, ja saat tehdä töitä toinen toistaan ihanampien ja palkitsevampien hevosten parissa."

Ray nyökkäsi. Niin, tottahan tuokin. Äh, kyllä se siitä. Ja Zoe ei voisi töissä sanoa mitään. Eniten häntä ahdisti ehkä ne.... henkilökohtaisemmat sanat.
"En tiedä edes ahdistuinko enemmän töitäni vai.... Pojan kasvatusta koskevia kommentteja."

"No niissä nyt ei ole mitään perää", Evelyn tuhahti. "Benjamin on onnellinen pieni poika, jolla on rakastava isä ja hyvä, tasapainoinen ja turvallinen perhe-elämä. Olet kasvattanut poikaasi tähänkin asti kerrassaan upeasti. Miksi luulet, että se muuttuisi mihinkään?"

"Jaa-a. Hyvä kysymys. Hänellä on vain taipumusta saada minut tolaltani." Hän mutisi ja kohautti olkiaan. Niinhän se oli. Benjamin oli onnellinen pikkupoika, jolle hän antoi sen mitä vain suinkin pystyi ja hieman enemmän.

"Unohda hänet ihan kokonaan. Hän ei tiedä elämästäsi yhtään mitään, tuskin on koskaan edes nähnyt Benjaminia. Hän vain yrittää loukata sinua puuttumalla poikasi kasvatukseen, koska tietää, että kuka tahansa vanhempi reagoi siihen voimakkaasti", Evelyn sanoi pienen hymyn kera. Hän ei uskonut, että Zoe oikeasti tiesi yhtään mitään, minkä pohjalta voisi moisia mielipiteitä perustella.

"Mm, niin.. Onhan se.. Niinkin." hän huokaisi hiljaa ja valahti sohvalle. Alice hyppäsi hänen viereensä sohvalle.

Evelyn laski kätensä toisen hartialle lempeän hymyn kera.
"Leikitkö koskaan lapsuudessasi leikkiä, jossa kyllä tarkoitti ei, ja ei tarkoitti kyllä?" Nainen kysyi päätään kevyesti kallistaen. Se oli ollut hänen ja veljien suurin huvi - puhua omaa salakieltään, jossa kaikki käännettiin päinvastaiseksi.

".... En oikeastaan." Ray myönsi. Hän ei ollut juuri ehtinyt leikkiä huolehtiessaan kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan. Heh.

"No, kerta se on ensimmäinenkin", nainen naurahti. Hän muisti leikin lapsuudestaan niin tarkasti. He olivat ajaneet vanhempansa hulluiksi puhuessaan nurinkurisesti. "Nimittäin nyt saat päässäsi kääntää kaikki Zoen sanomat asiat päinvastoin. Jos hän sanoi, että kasvatat Benjaminia huonosti, se tarkoittaa, että kasvatat poikaasi hyvin." Jos se ei saisi toista piristymään, hän ei enää tiennyt, mikä saisi. Miehen itseluottamus tuntui romahtaneen kerralla.

"Evelyn, ihan totta, ei tarvitse. Kyllä mä pärjään. Ajatuksesi on kuitenkin Selvä." Hän naurahti ja kohautti hieman olkiaan. Kyllä hän siitä.

"Aina, kun joudut kuuntelemaan häntä, käännät kaiken toisinpäin. Se on ainoa keino saada mitään järkevää irti hänestä", Evelyn vannotti. Hän ei halunnut, että toinen joutuisi kaiken muun kiireen ja stressin keskellä murehtimaan vielä Zoestakin. Nainen vilkaisi kelloaan ja haukotteli makeasti.
"Minun lienee parasta ottaa suunta kotia kohden."

"Lupaan tehdä niin." Ray naurahti ja hymyili. Hän nousi ja halasi naista ennen kuin tuo lähtisi.
"kiitos paljon. Lenkki yksin piristi. Tiettyyn pisteeseen."

Evelyn halasi tyytyväisenä miestä. Onneksi toinen tuntui piristyneen siitä, miltä oli näyttänyt, kun oli astunut ovista sisään.
"Mene hetkeksi katselemaan nukkuvaa poikaasi. Hän on todella, todella suloinen", nainen sanoi pehmeä hymy huulillaan. "Ja kiitos, että sain tulla leikkimään hänen kanssaan." Lapsen kanssa touhuaminen oli helposti ollut tämän päivän kohokohta.

"No sen myönnän. Oikea enkeli." Ray naurahti ja hymyili toiselle. Evelynin lähdettyä hän todella meni Benjaminin huoneeseen, suukotti pojan otsaa ja laittoi peiton takaisin tuon ylle. Poika oli potkinut sen unissaan lattialle, taas..