[P] Been there, done that

Torstai 27. marraskuuta

Raylla oli tänään ollut taas pitkä päivä, mutta lopulta hän saattoi siirtyä lempityöstettävänsä pariin. Entinen hermoheikko laukkuri oli hänen ehdoton suosikkinsa näistä projekteista. Tella olisi aina hänelle se paras, mutta Moneypenny tuli hyvänä kakkosena reppanana hermorauniona ikuisuusprojektina. Ihme kyllä hän sai tuon helposti kiinni tarhasta. Mies talutti tamman tarhojen reunalle, silitellen sen kaulaa ja jutellen sille. Penny pyöri yllättäen ympyrää ja korskui. Jaha, tällainen päivä tänään. Ratsuttaja huokaisi syvään.

Lyhyt, laiha mies astui ulos taksista tallin pihassa. Hän kohotti kulmaansa nähdessään tallirakennuksen ja suuren ratsastuskentän. Tällainen paikka sitten. O'Reilly oli vakuuttanut, että omistajat olivat erittäin mukavaa porukkaa, mikä taisikin olla ainoa syy, miksi Ian oli suostunut lähtemään kilpatallille. Hän asteli lähemmäs tallirakennusta, kun huomasi silmäkulmastaan pienen tumman hevosen. Tuo oli täysiverinen, aivan selvästi. Kaikki siinä huokui täysiveristen jaloa verenperintöä.
"Moneypenny?" Mies lausahti kysyvästi tuijottaen korskuvaa tammaa. Ian loi vain lyhyen vilkaisun hevosta käsittelevän miehen suuntaan, sillä oli liian keskittynyt tarkkailemaan tammaa. Se vastasi kyllä omistajansa kuvausta ja niiden videoiden kilparatsua, jotka hän oli nähnyt.

Raiden ei huomannut ketään lähellä, ei ennen kuin ääni rikkoi sen kuplan mihin hän oli vajonnut rauhoitellessaan korskuvaa tammaa. Moneypenny päätti esitellä oikein itseään ja kavahtaa kevyesti takasilleen, tullen kuitenkin alas hillitysti. Ray tiukensi hieman otettaan narusta, mutta vapautti paineen naruriimusta. Jos tammma kääntäisi korviaan eteenpäin, ne vielä naksahtaisivat irti...
"Kyllä se on. " Hän vastasi miehell, katsellen tammaa. Hetkon---- tuon naaman hän tunnisti heittämällä.

Ian nyökkäsi pienesti. Niin hä oli epäillytkin. Hevonen näytti tutulta ja vastasi kuvausta hermoheikosta.
"Se näyttää olevan melkoinen käsiteltävä", mies totesi mittaillen katseellaan tamman rakennetta. Se ei enää ollut yhtä lihaksikas kuin kuvissa. Ilmeisesti se oli kevyessä liikutuksessa. Tosin, kaikki liikutus, jota tällaisille hevosille annettiin, oli kevyttä verrattuna laukkaratsujen arkeen.

"Se on hieman... Sählä." Ray hymähti ja jutteli samalla tammalle, rauhoitellen sitä. Hän ei heti kehdannut kysyä, mitä ihmettä Ian teki Rosings Parkissa.
"Parempi se on jo, auttaa kun sille ei ole hetkeen edes näyttänyt satulaa tai suitsia. Tai ainakaan minä en ole." Hän myönsi sen ja tiesihän hevosen omistajakin siitä, mies kun vaihteli tuon kanssa ahkeraan sähköposteja.
"Tuota... En halua udella mutta miten ratojen legenda eksyy Rosingsiin?"

Ian nyökkäili puheen mukana teräväpiirteiset kasvot ilmeettöminä. Niin, kun hevonen syystä tai toisesta hajosi radoilla, se saatettiin tuoda sivuun ja antaa elellä itsekseen hetkisen verran.
"Moneypennyn takia", Ian vastasi nyökäten tammaa kohden. "Omistaja on hyvä tuttavani, joten kun suunta oli joka tapauksessa Englantia kohden, lupasin tulla vilkaisemaan, mitä hänen hevoselleen kuuluu", mies selitti.

Moneypenny alkoi osoittaa rauhoittumisen merkkejä, joten Ray kaivoi taskustaan pienen porkkananpalan, ojentaen sen hevoselle kädestään.
"Aa. Se selittää. Minä jo ihmettelin, että uhkailiko joku sinut kirveen kanssa tänne." Ray tiesi mitä laukkapuolella ajateltiin. Naurettiin ja höhöteltiin, ehkäpä halveksuttiin. Eivät kaikki, mutta mitä kovemmaksi peli meni, sitä enemmän usein arvosteltiin perinteistä puolta.  
"Vaikka onhan täällä pari muutakin laukkuria Pennyn lisäksi. Yksi eläkkeellä oleva tamma ja käsittääkseni yksi kilpaileva tai koulutuksessa oleva."

Tämä reissu ei tosiaankaan olisi kuulunut hänen suunnitelmiinsa, jos hän olisi saanut aivan vapaasti päättää. Häneltä ei riittänyt kiinnostusta esteratsastukseen tai kouluratoihin.
"Sepäs mielenkiintoista", mies lausahti äänellä, josta oli vaikea saada selville, mitä hän oikeasti ajatteli. Ei häntä kiinnostanut entiset laukkurit, elleivät ne olleet niin huippuja, että hän tiesi ne etukäteen, eikä häneltä myöskään riittänyt uskoa siihen, että tällaiselta tallilta valmennettaisiin voittaja.
"Sinäkö työskentelet Moneypennyn kanssa päivittäin?" Ian varmisti epäilynsä. Ei kai toinen muutoin hevosen ympärillä pyörisi.

Yhtä niin nihkeä kuin Ray oli kiertoteitä kuullutkin tuon olevan välillä. Voi huokaus! Hän ei sanonut siitä sitten enempää, jätt asian sikseen, kun ei tiennyt kiinnostiko miestä sen enempää. Nuoresta täysiverisestä hän ei tiennyt, mutta kimo rakkautensa oli juossut mukavat rahat ja kerännyt mainetta Englannissa.
"En päivittäin, mutta aika usein. Lisäkseni hevosen kanssa työstentelee pari muuta työntekijää."

"Selvä", mies nyökkäsi vastaukseksi. "Miltä se on vaikuttanut? Tiedän kyllä että vaihtelette paljon sähköposteja, mutta olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet sen kehityksestä ja tulevaisuudenkuvasta", Ian kysäisi katse edelleen tammassa. Mies tunnisti hevoset vaivattomasti, mutta ihmisten kasvot jäivät harvoin mieleen. Se olikin varmaan ainoa syy, miksi hän ei tunnistanut Englannin Triple Crownin voittanutta entistä jockeyta.

"Hmm... Se vaihtelee päivän mukaan. Ilkeä Moneypenny ei ole, olen tavannut urallani paljon ilkeämpiä. Siinä on potentiaalia viettää hyvä elämä, mutta se vaatii työtä. Itse mielelläni pitäisin sen poissa liikutuksesta ja aloittaisin koko homman aivan alusta. Selästä käsin se on kuin... Paketti dynamiittia ja ei sieltä turvallisimmasta päästä hevosena." Ray oli muutamia kertoja noussut Pennyn selkään. mutta nyt jättänyt sen ja keskittynyt taluttelemaan ja käsittelemään hevosta maasta käsin. Se olivat edenneet harjoituksissaan hieman, hyvinä päivinä hän saattoi pieni rapiseva pussi kätensä ymprillä silittää tammaa.

Ian nyökkäili toisen puheen mukana. Selvä. Kuulosti juuri niin ympäripyöreältä, kuin hevosten parissa työskentelevältä tallikädeltä saattoi odottaa. Ehkä toinen pelkäsi, että hän kertoisi Moneypennyn omistajalle (minkä hän totuuden nimissä tekisikin).
"Saako se paljon liikuntaa päivittäin?" Ian päätti kysyä. Hienoa, että tamman kanssa työskenneltiin maasta käsin, jos se ei kerran ollut turvallinen ratsastaa. Se nyt vielä puuttuisikin, että joku kolhisi O'Reillyn hevosen osaamattomuuttaan.

"No se on tarhassa suurimman osin tarhassa. Itse en keskity liikuttamaan sitä juurikaan vaan haen luottamusta siihen. Teen kävelylenkkejä taluttaen ja sellaista, mutta eihän sen liikunta ole mitään verrattuna täyteen laukkatreeniin tai edes harrasteratsun treeniin. Jos on hyvä päivä, juoksutan tai irtohypytän sitä." Ray vastasi täysin rehellisesti, ei hänellä ollut piiloteltavaa.
"Haluaisin että joskus voisin sanoa O'Reillylle että se on kunnossa ja täysipäinen tai että sillä saattoi ratsastaa edes yhden kerran kunnolla ilman paniikkia."

Ian kohotti kulmaansa. Hevonen vietti suurimman osan ajastaan tarhassa?
"Ei ihme, että se on täynnä hermostunutta energiaa", Ian totesi vaivautumatta edes peittelemään sitä, ettei arvostanut Moneypennyn liikutusaikatauluja. Mikä järki oli jättää laukkaratsu tällaiselle tallille? Eihän täällä tiedetty mitään laukkaratsuista.
"Kannattaisi ehkä koittaa, miten se käyttäytyy iltapäivisin, jos sitä on aamupäivällä juoksutettu vaikka tuossa jättimäisellä kentällä. Voi olla, että yllättyisit siitä, miten helpompi käsiteltävä se on, jos on saanut purkaa energiaansa."

"Huonona päivänä se vain hermostuu siitä lisää, kuumuu ja saattaa olla aika mahdoton. Ei ole ensimmäinen kerta kun olen tekemisissä raunion laukkurin kanssa." Ray totesi hieman nihkeästi. Olihan Moneypenny helpompi ja rauhallisempi kun sai purkaa energiaansa. Tänään hän voisi juoksuttaa sitä irtona.
"Onhan se helpompi juostuaan ja purettuaa energiaansa, kuten kaikki. Mutta se on päivästä kiinni, onko se hyvä idea vai itsemurhanhakuista."

Ian ei uskonut siihen. Hevoset käyttivät energiansa aina johonkin, ja hänen kokemustensa mukaan se energia purettiin riehumalla, jos parempaa tekemistä ei annettu.
"Hyvä, jos se saa edes silloin tällöin liikuntaa. Patoutunut energia tuskin palvelee kenenkään tarkoitusta", mies totesi ottamatta kantaa toisen kyseenalaiseen kokemukseen entisistä laukkureista. Kuka tahansa saattoi ostaa keskiverron laukkaratsun radoilta ja kouluttaa sen ratsukseen. Ei siihen ihmeitä vaadittu.

"Oletko käynyt tallissa? Siellä seisoo Englannin Triple Crown-voittaja, jos haluat vilkaista." Jos hän saisi vaihdettua puheenaiheen tai jotakin. Hän ei halunnut esitellä itseään entisenä jockeyna aina ensimmäiseksi, koska oli ylpeä myös ratsuttajan ammatistaan ja siitä mitä teki nyt. Moneypenny pärskähti jo rentoutuneena ja sai miehen hymyilemään. Hän otti muutaman askeleen kohti kenttää. Tänään voisi sittenkin tehdä töitä tamman kanssa, vaikka irtohypyttää.
"Tai voit seurata Pennyn kohellusta kentällä."

Englannin Triple Crown voittaja? Se hevonen voisi olla näkemisen arvoinen.
"Täytyypä vilkaista", mies totesi, koettaen pohtia mikä voittajan nimi olikaan. Hän oli kyllä lukenut siitä, olihan se ollut suuri uutinen, kun edellisestä Triple Crown voitosta oli jo vuosikymmeniä.
"Taidan jäädä seuraamaan, jos se ei sinua haittaa." Hän jäisi, haittaisi se toista tai ei.

"Ei se haittaa." Muutaman sivuttaisaskeleen ja korskahduksen saattelemana he pääsivät kentälle. Siellä oli hypytyskuja jonkun jäljiltä, esteitä hän askelsi laskemaan päästäessään tamman ensin irti. Moneypenny lähti ravaamaan ympäri kenttää pää korkealla, esitellen itseään. Hän laski esteet ensin pieniksi, noin 50-60 senttisiksi. Juoksutusliinaa ei ollut mukana, joten tumma hevonen sai verrytellä itse itsensä.

Ian asettui kentän katsomoon ja istahti alas. Hän seurasi katseellaan pientä tammaa arvioiden sen jokaista elettä ja liikettä kuin jockey, joka pohti, kannattaisiko hevonen viedä kilpailuihin. Hän seurasi sivusilmällä Rayn toimia. Esteet tuo ainakin osasi kasata, vaikka muutoin hän ei ollutkaan niin varma siitä, oliko O'Reilly luovuttanut hevosensa oikeiden ihmisten käsiin. Jostain kumman syystä nainen oli ollut vankkumaton siitä.

Hän antoi Moneypennyn koheltaa omiaan, seuraten tamman toimia vain sivusilmällä. Kun se tuntui rauhoittuneen ja pää laskeutui alas, oli helppoa ohjata tamma kohti kujaa juoksemalla sen vieressä. Riimusta ei uskaltanut ottaa kiinni, koska kyseessä oli kuitenkin Moneypenny. Kevyesti hevonen hyppäsi ihan hyvällä tekniikalla pienen ristikon ja hieman isomman pystysarjan kujalla. Muutama riemupukki lensi perään kentän toisessa päässä.

Ian katsoi tammaa, kun se lähestyi huteria esteitä. Tuo hevonen oli tottunut hyppäämään reippaassa nelissä kiinteähköjä esteitä - ihme kun tamma ei tylsistynyt saadessaan vain näin pienen hypyn. Eihän tuo voinut tarjota mitään haasteita tammalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, istui vain aloillaan teräväpiirteiset kasvot lukemattomina ja silmät tiukasti tammaa seuraten. Ainakin se näytti olevan fyysisesti kunnossa.

Ei mies halunnut heti heittää hevosen eteen isompaa hyppyä. Koska Moneypenny ylitti ne leikiten, Ray kuitenkin nosti niitä reilusti, viimeista lähemmäs metriin ja kahta muuta aavistuksen pienemmiksi. Tamma sai itse hakea kuitenkin sopivan vauhdin, jossa se mahtuisi esteille ja pääsisi niistä yli. Hän oli ihan tyytyväinen sen tekniikkaan - siitä voisi tulla jotakin, jos pään saisi kuntoon. Ja sama uudelleen, Moneypenny tuntui vieläkin nauravan kaikelle. Pieni tamma liihotteli kevyesti puomien yli.

Ian oli yllättynyt siitä, että Ray kohotti puomeja. Hän oli olettanut, että mies kohtelisi tammaa silkkihansikkain koko ajan, mutta ilmeisesti ei. Vielä enemmän mies yllättyi siitä, kun pieni tamma ylitti esteet. Ei jälkeäkään monien sekaestelaukkahevosten tavasta hypätä osittain esteen läpi. Siihen tosin jäikin kaikki hyvä, mitä sanottavaa Ianilla oli. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, miksi Moneypenny oli pitänyt jättää tänne. Varmasti Newcastlen radan laukkatalli olisi ollut parempi huolehtimaan hevosesta. No, se ei ollut hänen murheensa. Hän voisi radalle palatessaan kertoa omistajalle, että hevonen oli edelleen yhtenä kappaleena. Ei kai häneltä muuta odotettukaan.

Ray ei ohjannut hevosta enää esteille, se saisi mennä jos tahtoisi. Olihan penny hypännyt jo useammin, ei tämä ollut sen ensimmäinen kerta. Mies ei ollut näkemässä niitä, ehkä se olikin aluksi yrittänyt rynniä puomien läpi. Hän antoi hevosen riehua vielä hetken, kunnes se hakeutui itse uteliaisuudesta miehen luokse. Hymy kohosi kasvoille - kerrankin näin nopeasti.
"Hieno tyttö. Hyvä sinusta vielä tulee." Se vain harmitti, että kun Penny olisi kunnossa, lähtisikö se takaisin Amerikkaan? Luultavasti.

Ian katseli tamman elekieltä. Se vaikutti rennommalta päästyään purkamaan energiaansa. Jos hän olisi ollut tiettyä ihmistyyppiä, hän olisi huikannut Raylle 'mitäs minä sanoin', mutta hän ei ollut sellainen. Niinpä mies vain katsoi tammaa ja nousi rauhallisesti ylös katsomosta.
"Se näyttää jo paremmalta", hän totesi. "Liikunta tekee itse kullekin hyvää."

"Sillä oli hyvä päivä tänään. Toivottavasti olisi huomennakin, voisin koittaa juoksuttaa sitä liinassa ja ehkä laittaa satulan selkään sen jälkeen." Tosin vain laittaa. Ei istua sinne, ei tehdä mitään. Vain laskea jonkun vanhan satulan tamman selkään hetkeksi. Ray otti hevosen kiinni ja lähti taluttamaan kohti tarhoja. Moneypennyn päästyä takaisin tarhaansa hän otti suunnakseen tallian, välittämättä siitä oliko Ian mukana vai ei. Satulahuoneen kautta kimon rakkautensa karsinalle.
"Hei kaunokainen."

Ian nyökkäsi ja katseli poiskävelevän kaksikon perään. Vai hyvä päivä? No, ehkä Moneypenny oli ollut pahemminkin päästään sekaisin, kuin hän oli alunperin odottanut. Mies suuntasi talliin, katsellen aavistuksen tympääntyneinä puoliveristen pitkiä ja monimutkaisia nimiä. Hän kaipasi täysiverisiä, laukkaratoja ja kilpailujen huumaa. Onneksi hän pääsisi satulaan huomisaamuna, kun ratsastaisi muutamaa parivuotiasta testatakseen, haluaisiko ostaa ne itselleen.
"Tämä taitaa olla se laukkuri, jonka mainitsit?" Ian sanoi harhailtuaan kimon täysiverisen karsinalle. Sen nimi kuulosti etäisesti tutulta, joten eiköhän hän ollut juuri tästä hevosesta lukenut, vaikka vähän seurasikin rapakon toisella puolella käytäviä kilpailuja.

Kookas tamma pyörähti karsinassaan pariin otteeseen ja heitteli päätään. Sillä oli omat tapansa ja ne saivat entisen jockeyn vain nauramaan. Oli aina yhtä huvittavaa, miten se ei ollut vieläkään luopunut tavoistaan.
"Tämä. Loukkaantui harjoituksissa nelivuotiaana. Tuotu Amerikasta ja siksi haluttiin kuntouttaa, tärkeä siitostamma. Ensimmäinen varsa on startannut jo ensimmäisiä lähtöjään." Lyhyt mies taputti hevosen kaulaa. Heillä oli ihan erityinen side toisiinsa. Hevonen oli jo harjattu, joten hän saattoi kumartua laittamaan suojia. Tamma ojensi etusensa suoraksi eteen ja laski maahan, tehden saman kumpaakin pinteliä käärittäessä.

Tietenkin tamma oli tuotu Amerikasta, sieltähän parhaat hevoset saatiin.
"Näinhän se menee", hän totesi katsellessaan tammaa. Sillä oli edelleen sama täysiverisen jalo profiili kuin kilpahevosillakin, vaikka lihakset eivät samaan tapaan näkyneetkään kiiltävän karvan alta.
"Onko se nykyisin ratsukäytössä loukkaantumisestaan huolimatta?" Ian kysyi mielenkiinnolla. Eipä hän tarkemmin loukkaantumisesta tiennyt, toiset hevoset saatiin kuntoutettua niinkin hyvin, että niillä ratsastettiin. Toiset taas pidettiin visusti poissa ongelmista, etteivät jalat menisi huonompaan kuntoon. Hyvä, jos tamma kuului ensimmäiseen porukkaan. Ei tarhassa seisominen ollut hevosen arvoista elämää.

"On se. Ei sitä muuten olisi jätetty, Adrian Lowsley ei ole niin hellämielinen." Ray vastasi kun nappasi satulan käytävältä. Kimo käänteli tarkkaavaisesti korviaan ja yritti hiipiä ulos karsinasta kun ratsastajansa oli käytävällä.
".. Krhm, Tella." Samassa se otti askeleet takaisin ja hevonen huokaisi syvään, aivan kuin se olisi masentunut siitä että jäi taas kiinni.
"Ei se kovin rajussa käytössä ole ja omistaja haluaa pitää huolen siitä ettei se hajoa, mutta kyllä se kestää numminelin hyvin. Ei tosin ihan niin lujaa mitä itse tahtoisi juosta."

Ian nyökkäsi. Omistajan nimi kuulosti tutulta. Ehkä hän oli joskus ratsastanut hevosta, jonka aiempi omistaja oli ollut Lowsley. Laukkapiirit eivät kuitenkaan ihan niin suuret olleet, varsinkin kun hän oli ratsastanut useampiakin hevosia, joiden verilinjat tulivat Englannista.
"Hyvä että se saa nauttia moisesta. Se on tärkeää hevoselle, erityisesti laukkurille", mies vastasi nyökäten. Eipä yksikään hevonen kai koskaan saanut juosta niin lujaa kuin halusi. Hänen huippuorinsa oli voittanut tämänvuotisen Breeders' Cup Juvenilen helposti, ja silti halunnut juosta lujempaa.

"En kyllä uskonut että istuisin enää sen selässä. En valita tästä ollenkaan." Hän naurahti ja kiristi satulavyön hitaasti. Tamma nyppi hänen takkisan helmaa kärsimättömästi. Jo aikanaan kun Ray oli kilpaillut tammalla, hän oli luovuttanut sen komentamisen kanssa.

"Maastoonko meinasitte lähteä?" Ian kysäisi katsellessaan tamman puuhia. Voi kuinka hän toivoi, että hän pääsisi pian takaisin Kentuckyyn ja pieneen laukkasatulaan hevosten keskelle. Mutta sen sijaan hän oli lähtenyt hoitamaan asioita, jotka yleensä kuuluivat hänen isälleen.
"On varmasti mukava ratsastaa tuttua hevosta", Ian myhäili ajatellen Itsy Bitsyä, tammaa jonka kanssa oli noussut amerikkalaisen laukkaurheilun huipulle kertarysäyksellä.

"Kentällä pitäisi tehdä jotakin. En oikein jaksaisi miettiä mitä tekisi." Hän tavallaan kaipasi takaisin satulaan, oikean kilpailevan täysiverisen selkään.
"On, todellakin. Harmittaa että aika sen kanssa radoilla jäi vähän lyhyeksi mutta... Sitäkin voitokkaampi se oli sen, mitä se kesti."

"Mieluummin vähän aikaa radoilla ja ulos vielä silloin, kun ollaan huipulla", Ian totesi oman näkemyksensä. Häntä säälitti aina nähdä, kuinka hevosia juoksutettiin siihen asti, että ne hajosivat alta. Tai juoksutettiin niin usein, että ne lopulta särkyivät radalla.
"Mikä sai sinut siirtymään laukkaradoilta kilpatallille?" Ian kysyi aavistuksen yllättyneenä. Toinen oli selkeästi ollut joskus jockey, kun kaipasi radoille takaisin, mutta jos kerran pystyi ratsastamaan, miksei sitten ollut laukkasatulassa? Omituista. Hän ei luopuisi elämästään ellei satulaan kiipeämisestä tulisi mahdotonta.

Raiden otti suitset ja vei kuolaimet hevosen turvalle. Tella avasi kiltisti suunsa ja otti pehmeän kolmipalan suuhunsa enkelimäisesti.
"Hmm... Miten sen nyt sanoisi. Olosuhteiden pakosta? Ja en osaa muuta kuin työskennellä hevosten kanssa. Jockeyna ja ratsuttajana lähinnä."

Olosuhteet, jotka pakottivat siirtymään sivuun laukkaurheilusta olivat ainoastaan vakava loukkaantuminen, jos Ianilta kysyttiin.
"Onneksi saat siis edelleen työskennellä hevosten parissa."

Kaikille oli omansa, Raiden ei vain voinut reissata ympäri Englantia pieni lapsi mukanaan ja... Niin. Elämä oli nyt vain tullut siihen pisteeseen, että piti olla aloillaan.
"Onhan tämäkin mukavaa, vaikka mikään ei vedä vertoja laukoille. Tasaisella tai risulla, ei väliä. Kunhan on vauhtia ja täysiverinen."

Mikään ei vetänyt vertoja laukkakilpailuille, voiton huumalle ja sille, kun eläin antoi itsestään kaiken ja vielä enemmän ylittääkseen maalilinjan ensimmäisenä. Hän ei voinut kuvitella elämäänsä ilman hevosia ja laukkaurheilua. Hän ei ymmärtänyt sitäkään, miten isä pystyi valmentamaan ja pysymään poissa laukkasatulasta. Kilpailujen huuma oli koukuttavaa.
"Tasaisella vauhtia kieltämättä riittää", Ian totesi ajatellen punarautiasta oriaan, joka oli liitänyt maalilinjan yli kuukautta aiemmin. Niillä rahoilla matkusti helposti Englantiin.

"Risuesteillä on oma viehätyksensä." Hän naurahti ja veti kypärän päähänsä.
"Oletko täällä etsimässä hevosia vai? Englannissa siis."

"Varmasti", hän myönsi, vaikkei itse pitänytkään lajia yhtä hienona kuin tasaisella juoksemista. Oli se silti paljon parempi kuin kouluratsastus, joten kyllä hän sieti risuesteitäkin. Samaa työtähän siinäkin jockeyt tekivät.
"Olen kyllä", Ian vastasi nyökäten. "Lähinnä vuotiaita tulin katsomaan, sekä paria kaksivuotiasta. Minulla tosin on jo ensi vuoden Kentucky Derbyn hevoseni, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu, joten kaksivuotiaat joutuvat valitettavasti jäämään sen varjoon", mies totesi. Niin, oli harmillista, ettei yksi jockey voinut osallistua samaan kilpailuun usealla hevosella. Onneksi hänen isänsä tilalla työskenteli muitakin, ja hän tunsi jockeyta, joista kyllä saisi ratsastajia kisoihin, joissa ratsastaisi itse toisella hevosella.

"Niin arvelinkin. Harmi etten oikein ehdin radoille katsomaan tai edes seuraamaan mitä sillä puolella tapahtuu... En ymmärrä koulupuolesta oikein mitään." Ray naurahti ja veti samalla hanskoja käteensä. Oli mukava jutella jonkun kanssa joka... Joka ymmärsi. Mistänä laukoissa oli kyse.

"En minäkään Englannin puolelta tiedä paljoakaan", Ian totesi harteitaan kohauttaen. Hän kyllä seurasi amerikkalaista laukkaurheilua tarkasti, koska oli itsekin osana sitä, mutta Englannista hän ei osannut sanoa paljoakaan. Menestyneet hevoset hän tiesi, mutta siihen se sitten jäikin.

"En minäkään enää, valitettavasti... Vain Tellan varsan uraa odotan innolla, sen isä on huippuori ja ei emäkään huono ole." Ray vastas virnistäen, vaikka se jäikin hieman vajaaksi. Häntä harmitti ettei koskaan voisi nousta sen varsan selkään. Ta no, Lowsley ottaisi varmasti hänet koska tahansa takaisin hevostensa selkään, mutta... Benjamin. Ja kaikki ne vaarat.
"Harmi etten ehtnyt sen selkään."

Ian nyökkäili. Varsasta oli varmaan kovat odotukset. Ehkä hänenkin pitäisi painaa nimi mieleensä ja seurata hevosen uraa tarkemmin.
"No, näyttää siltä että olet löytänyt toiseksi parhaan vaihtoehdon", Ian vastasi. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, miten joku luopuisi urastaan jockeyna ilman pakottavaa tarvetta (vakavaa vammautumista) mutta hän ei aikonut nostaa sitä esille joka välissä. Se oli hänen ajatuksensa, hän voisi hyvin pitää sen omanaan.
"Saa nähdä, millainen se parivuotias on, jonka kanssa olisi huomenna tarkoitus vetää aamutreeni", mies lausahti katsoen kimoa tammaa. Täällä oli yllättävän paljon kimoja hevosia laukkaradoilla. Hänen kotonaan kimoja ei näkynyt, vain rautiaita ja ruunikoita, sekä satunnaisesti jotakin mustia yksilöitä.

Ray talutti Tellan ulos karsinasta ja pysäytti vielä käytävälle.
"Varmasti. Toivotaan ettei Englanti täysin petä odotuksiasi, ettei ole turha matka." Ray hymyili kevyesti ja lähti taluttamaan Tellaa kohti pientä kenttää.
"Saat tulla seuraamaan jos haluat, mitään nähtävää ei tosin ole."

"Ei se ole, äitini hymy teki siitä jo ajan ja vaivan arvoista", mies totesi hymähtäen. Äiti, joka ei koskaan ollut hyväksynyt hänen ammattiaan, oli ollut kyynelsilmin halaamassa häntä lentokentällä. Kaikkea sitä. Ehkä siitä oli liian kauan, kun hän oli viimeksi käynyt Englannissa tervehtimässä äitiään.
"Menkää te vain keskenänne, jos haluatte lähteä maastoon tai jotakin. Taidan pyöriä ja katsella ympärilleni. Kuka tietää, ehkä löydän itselleni hevosen alle. Siitä on taas hetki vierähtänyt, kun olen ratsastanut perinteisemmällä tyylillä", mies myhäili vilkaisten ympärilleen rauhallisella tallikäytävällä. Hän oli O'Reillyn puheiden perusteella lähes varma, että saisi kyllä Fairchildien hevosen alleen, jos niin haluaisi. Kysymys olikin siitä, haluaisiko hän tosissaan ratsastaa, kun alla ei olisi laukkahevosta ja pientä satulaa, ja edessä kaarevaa rataa ja voiton huumaa.

"Oho, meinaat villiksi heittäytyä. Miumiu on kokeilemisen arvoinen, mahtava eläin. Jos kaipaat kunnon vaihtelua, voit lainata minun hevostani..." Rayn virne oli pirullinen, mutta hän jätti sen siihen ja asteli tamman kanssa ulos tallista ja kentälle.

"Kiitos vinkistä", Ian totesi ja lähti kävelemään toiseen suuntaan tallikäytävää. Hän harhaili ulos sivuovesta katselemaan tarhoissa laiduntavia hevoslaumoja. Hän tunnisti täysiveriset harjaantuneella silmällään. Niistä yhdelläkään ei ollut aivan täydellisiä mittoja, mutta eivät ne huonoiltakaan näyttäneet. Ne eivät olleet lihaksikkaita ja kisakunnossa, mutta ne näyttivät ihan kelvollisilta. Mies palasi talliin miettien, haluaisiko oikeasti nousta hevosen selkään niin kovin, että kävisi pyytämässä lainaratsua, vai tyytyisikö vain katselemaan kauempaa. Miehen pohdinta katkesi siihen, kun palomino hevonen tanssahteli sisään lyhyen naisen kanssa. Olipa hevonen harvinaisen värinen täysiverinen. Palomino, kenties rabicano- tai päistärikkögeenin vaalentama takaosastaan. Tai ehkä se oli harvamerkkinen sabino, ei kai sekään poissuljettua olisi. Niin tai näin, se oli harvinainen väri täysiveriselle, mutta rodusta ei ollut epäilystäkään, kun hän katsoi hevosen jalopiirteistä päätä. Evelyn vilkaisi kahdesti seinän laitamilla seisovaa miestä. Heeetkinen. Hän tiesi nuo terävät kasvot. Hän oli käynyt katsomassa kilpailuja, joissa jockey oli ratsastanut… Ian. Ian Cooper, se tuon teräväkasvoisen miehen nimi oli. Kyllä. Aivan varmasti.
"Herra Cooper, yllättävä nähdä teitä Englannissa", Evelyn sanoi kunnioitusta äänessään. Hänen olisi kai jo pitänyt tottua siihen, että saattoi törmätä hevosurheilun legendoihin, mutta se ei tainnut koskaan käydä vanhaksi.
"Perhevisiitillä", mies vastasi automaattisesti. "Pohdin juuri, kävisinkö pyytämässä tallin hevosta lainaan, niin voisin käydä maastolenkillä." Ennen kuin Ian ehti enempää sanoa, Evelyn oli jo tarjonnut reippain sanoin omaa oriaan, vakuuttaen moneen kertaan, kuinka luotettava ratsu se oli ja kuinka suuren palveluksen Ian tekisi, jos ratsastaisi Lionheartia, niin hän voisi keskittyä johonkin toiseen hevoseen. Tuskin viittä minuuttia myöhemmin hän talutti varustettua oria ulos tallista vilkaisten kullanhohtoista hevosta kulmiaan kurtistaen. Jahas.
Lionheart hörisi ja töni häntä päällään kuin mikäkin kaksivuotias, joka oli innoissaan päästessään radalle. Ian talutti hevosen kentälle ja nousi selkään laatikon päältä.
"En ehtinyt edes pyytämään Miu Miuta, kun minulle jo tarjottiin tätä", Ian hymähti huvittuneena Raylle. Hän lyhensi jalustimia reippaasti ennen kuin päästi suuren orin liikkeelle. Hän ei kiertänyt kentän kuin kahdesti.
"Mitään hienoja maastolenkkejä, joille on ehdottomasti päästävä?"

Ray kohotti kulmaansa kun Lionheart saapui kentälle Ianin kanssa. Jaha, Evelyn oli päässyt vauhtiin.
"Jaaha, Evelyn lykkäsi orinsa sinulle.. Ei ollenkaan huono vaihtoehto." Mies hymähti ja pyysi täysiveriseltä ravia. Tella nosti ravin ja haki päätään oikeampaan asentoon, mutta ei virheettömään sellaiseen. Tella ei osannut olla kentällä kunnolla.
"Voisi ollakin. kenttätyöskentely on.. Tappavaa."

"Niin hän vakuutti", Ian hymähti totutellen hevosen pehmeään käyntiin. Se tuntui niin erilaiselta, kun hevonen ei ollut pelkkää lihasta ja vaivoin hillittyä energiaa.
"Hän on ilmeisesti seurannut kisojani joskus, kun kerran tunnisti minut heti ja luotti hevosensa minulle voidakseen rynnätä työskentelemään seuraavan kanssa. En tosin valita, paitsi jos Lionheart onkin täysi sekopää", mies totesi keräten ohjat paremmin tuntumalle. Hevonen vaikutti ihan täyspäiseltä, ainakin vielä.
"No, jos viitsit lähteä oppaaksi niin kyllähän se aina käy", Ian sanoi yllättyneenä. Ei hänellä olisi mitään seuraa vastaan.

"Ehei, Lionheart on todella mukavampi. Sitä rauhallisempi hevonen lienee vain minun lihapullani. Jos siis mietitään hevosia jotka liikkuvat jollakin lailla omalla moottorillaan." Ray hymähti ja ohjasi Tellan kohit porttia, avaten sen hevosen selästä käsin. Se ei ollut moksiskaan, tamma oli tottunut siihen jo vuosia sitten että Ray saattoi tehdä selässä mitä tahansa.
"Se on oikein asiallinen hevonen."

"Se on hyvä se", Ian totesi asetellen kypärää toisella kädellä paremmin päähänsä. Se tuntui kankealta ja raskaalta laukkaurheilussa käytettyjen kypärien jälkeen, mutta se suojaisi hänen päätään, jos jotakin tapahtuisi.
"Et taida omistaa täysiveristä?" Ian kysyi. Sen olisi ehkä voinut muotoilla paremmin, kuten 'mikä laiduntavista hevosista on sinun' tai 'millainen hevosesi on', mutta meni jo. Hän oli ollut yllättävänkin kohtelias, jos ajatteli miten hän yleensä käyttäytyi laukkaratojen ulkopuolella, joten pieni lipsahdus säännöistä sallittakoon. Häntä ei erityisemmin kiinnostaneet muut hevosrodut. Englannintäysiveriset olivat hevosten aatelia. Niiden vertaista ei yksinkertaisesti löytynyt.

Ray repesi railakkaaseen nauruun, Ianin kysyessä siitä että hän ei tainnut omistaa täysiveristä.
"Hahaha! En todellakaan, ehei, en.... Olaf on kaukana täysiverisestä." Tella pärskähti kun ohjasi sen metsään johtavalle polulle. Sen askeleeseen tuli aivan uutta puhtia ja tamma näytti enemmän laukkahevoselta kuin minuutti sitten.

Selvä, ei täysiveristä. Eipä hän enempää halunnutkaan tietää. Lionheart tuntui virkistyvän, kun tammakin heräsi. Hän silitti hevosen kullanhohtoista kaulaa tunnustellen liikkeitä. Satula tuntui liian suurelta ja tukevalta, ja jalustimet pitkiltä siitä huolimatta, että hän oli lyhentänyt niitä reippaasti. Hän oli liian tottunut laukkasatulaan.
"Minulla on kolme lupaavaa omaa hevosta", mies päätti kertoa. Se oli ihan julkista tietoa, netistä löytyisi niin videoita kuin haastatteluja, joten miksipä ei mainita sitä. Eihän laukkahevosen omistaminen ihan sama asia ollut kuin harrasteratsun, mutta silti. Niiden lisäksi hänellä oli tallissa muutama vähemmän lupaavaa nuori hevonen, jotka etsisivät uudet kodit pian, jos tulokset eivät paranisi.
"Yksi voitti juuri Juvenilen ja toinen keväällä Kentucky Oaksin", hän totesi. Fleet Streetistä, Juvenilen ylivoimaisesta voittajasta, hän odotti ensi vuoden Kentucky Derbyn ja kenties myös Preaknessin voittajaa, mikäli kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan. Wickedly Talented, Oaksin voittanut tamma, kilpailisi nelivuotiskautensa, jos alkuvuodesta näyttäisi siltä, että se olisi kannattavaa. Jos ei, hän astuttaisi hevosen ja saisi jo seuraavana vuonna oman kasvatin.

"Haaveilen kyllä sellaisesta." Ray naurahti. Hän oli joskus jopa miettinyt että ottaisi Rosingsiin yhden projektin itselleen, valmennettavan laukkahevosen. Newcastlen radalle ei olisi pitkä matka, hän voisi hyvin ratsuttaa nuorta täysiveristä. Aika vain olisi se ongelma!
"Onnittelut siitä. Suuria saavutuksia, Fleet Streetin kilpailun katsoinkin netistä. Oli pakko nähdä."

Kukapa ei haaveillut? Typerät, hevosista mitään ymmärtämättömät ihmiset. Jokainen, joka ymmärsi jotakin hevosesta, haaveili täysiverisistä. Se oli selvää.
"Kiitoksia", Ian vastasi. "Fleet Street juoksi elämänsä parhaan juoksun. Se ansaitsi voittonsa, vaikka kaikki kaksivuotiaat olivatkin hyviä", mies totesi muistellen kisaa innolla. Hän oli nauttinut jokaisesta hetkestä. Punarautias sukkajalka oli rynnännyt kärkeen heti lähdöstä ja pitänyt johtonsa alusta loppuun saakka, jatkuvasti välimatkaa kasvattaen.
"Odotan siltä paljon. Se on vielä kypsymätön, joten uskon, että kolmivuotiaana siitä on vielä paljon parempiin suorituksiin. Kuka tietää, vaikka Yhdysvallatkin saisi vihdoin Triple Crown voittajan vuosikymmenten jälkeen", mies myhäili tyytyväisenä. Hänen orinsa oli ehdottomasti Yhdysvaltojen parhaimmistoa. Hänelle riittäisi Kentuckyn voitto. Preakness olisi ylimääräinen, miellyttävä lisä. Belmont oli näinä päivinä lähes mahdottomuus, kun mukana oli niin paljon hevosia, jotka olivat saaneet levätä kuukauden päivät tai pidempäänkin.

"No, kyllä se siitä." Hän hymyili ja naurahti. Tellan askel sai jälleen uutta terävyyttä. Tamma korskui ja veulasi kevyesti kuolaimellaan.
"Shh, Tella.. Ei vielä. Ja uskon, odotan minäkin siltä paljon. Jos jotakin seuraan niin noin ilmiömäisen hevosen uraa."

"Fleet Streetiä kannattaakin pitää silmällä. Jos se taipuu yhtään seuraamaan emälinjansa jalanjälkiä, siitä kehittyy voimakas kirijä, vaikka se tällä hetkellä onkin ollut hevonen, joka nousee kärkeen heti alussa", Ian naurahti tyytyväisenä. Hän oli tutkinut hevosensa sukutaulua päivätolkulla miettiessään, miten kouluttaa ori. Lopulta hevonen oli itse ratkaissut ongelman ensimmäisessä lähdössään ottamalla keulan. Tähän asti punaruunikko olikin nauttinut johtopaikasta, mutta saisi nähdä, kehittäisikö se itselleen tavan pudottautua joukon keskivaiheille ja lähteä sieltä nousuun jatkuvalla kiihdytyksellä. Saisi nähdä, minkä strategian he ottaisivat käyttöön ensi keväänä.
"Mutta ilmiömäinen se on vasta, kun on juossut hyvän kolmivuotiskauden", Ian toppuutteli. Vaikka hän pitikin innokkaasta orista, se oli kuitenkin ennen kaikkea kilpahevonen, jonka ainoa tarkoitus oli juosta voittoon. Jos se ei voittaisi, ei sitä kannattaisi kilpailuttaakaan. Lionheart hörisi Tellalle ja nyökkäili päällään kuolainta kolistellen. Hän ei ymmärtänyt, miksi ori oli edelleen ori. Luulisi, että harrasteratsu olisi mukavampi ruunana. Tosin, jos hevosesta saattoi mitään tämän lyhyen tapaamisen jäljiltä sanoa, niin sen, että Lionheart todella oli rauhallinen tapaus.

"Niin, eihän kaksivuotiskausi tavallaan kerro muuta kuin anna lupauksen tulevaisuudesta." Hän naurahti ja ohjasi tammaa eteenpäin polulla. Kimo pärskähti ja heilautteli häntäänsä kiukkuisen oloisena. Joko saisi mennä, joko!?
"Olen jopa miettinyt että voisin ottaa Rosingsiin itselleni yhden täysiverisen projektin ja käyttää sitä Newcastlen radalla... Vain hullu kaipaa niin paljon selkään. Olen vähän kateellinen että voit ratsastaa omia huippuhevosia."

"Niinpä niin", Ian myötäili toista. Siitä he ainakin saattoivat olla samaa mieltä. Hän oli täällä katsomassa yhtä hyvän kaksivuotiskauden juossutta hevosta ja toista, joka ei ollut sijoittunut yhdessäkään neljästä lähdöstään. Saisi nähdä, päätyisikö hän ostamaan toisen tai ehkä jopa molemmat. Mies piti vuosien kokemuksella kasvonsa peruslukemilla, kun kuunteli toisen pohdintoja. Niin, varmasti sitä kaipasi satulaan, mutta jockey oli elämäntapa. Sitä ei tehty silloin tällöin kun itselle sopi. Valmentaa toki voisi miten aikatauluihin sattui mahtumaan, mutta kisoissa ratsastaminen vaati kuntoa, jonka ylläpitäminen vaati huomattavia määriä aikaa ja tahdonvoimaa. Hän sen tiesi, kun kamppaili jatkuvasti terveyden rajamailla liian alhaisen rasvaprosentin kanssa.
"Minä en muuta teekään kuin ratsasta, vaikka eipä se hohtoaan ole menettänyt näiden vuosien aikana. Kymmenen hevosta päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän, ihan siitä riippuen, kuka liikuttaa ja ketä, ja mitä hevosten liikutusohjelmaan kuuluu. Eivät kaikki ole huippuja, mutta aina välillä mukaan mahtuu todellisia timantteja. Jos koskaan löydät itsesi Kentuckysta, olet toki tervetullut vierailemaan isäni laukkatilalla."

Ray naurahti.
"Epäilen että löydän, mutta muistan tuon." Hän olisi voinut päästä aika helposti takaisin kilpailukuntoon, kiitos sen että oli muutenkin pieni mies. Mutta toisaalta hän tiesi ja muisti miten rankkaa se oli, joten... Ei siinä olisi järkeä ja se oli ainoa asia mikä häntä esti toteuttamasta haavettaan.
"Oma täysiverinen olisi kyllä.. Voivoi. Ehkä joskus vielä teen O'Reillyt ja ostan päästään naksahtaneen entisen laukkurin itselleni."

"Kyllähän sitä on jatkuvasti myynnissä radoilta poistuvia nuoria hevosia, joissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, etteivät ne olleet tarpeeksi nopeita", Ian lausahti katsellen mielenkiinnolla ympärilleen. Englannin maisemat eivät koskaan lakanneet yllättämästä häntä. Ori pörisi ja hörisi ottaen pari innostunutta raviaskelta. Mies pidätti hevosen tottuneesti käyntiin vain pienellä käden liikkeellä. Soosoo, ei saanut innostua turhasta.
"Niiden kouluttaminen toki vaatii aikaa ja taitoa, mutta sen jälkeen niistä saa ihan kelpo ratsuja", jos siis piti ratsuja ylipäätään missään arvossa, mitä hän ei tehnyt, mutta ei sitä ääneen sanonut.

"No, tähän hätään ei nyt ole varaa saatika aikaa sellaiselle... Ehkä sitten kun minulla on viidenkympin kriisi ja kaipaan vauhtia elämään." Ray pyysi tammalta ravia ja Tella singahti eteenpäin. Se liikkui puhtaasti ja vaivatta, etujalka ei selvästi vaivannut sitä, vaikka se olikin aikanaan murtunut.
"Mennäänkö nummille laukkaamaan?" Tyhmä kysymys.

Ian naurahti toisen sanoille. Vai viidenkympin kriisi? Hän aikoi viettää oman kriisinsä satulassa, kunnes putoaisi niin ettei pääsisi enää takaisin selkään tai ei enää näkisi eteensä silmälaseista huolimatta.
"Mennään", mies vastasi siirtäessään Lionheartin tamman perässä raviin. Ori liikkui pehmein, tasaisin askelin, mikä oli mukava yllätys. Useimmat laukkaratsut tuntuivat unohtavan ravin olemassaolon kokonaan, kun niiden selkään nousi, ja tarjoavan sen tilalle erittäin pompottelevaa jousilla hyppimistä. Siitä huolimatta hän istui aavistuksen etukenossa ja jalustimilla kevyesti, juuri ja juuri satulan yläpuolella tasapainoillen. Se oli tapa, joka oli juurtunut niin syvälle, ettei hän aikonut koettaa, pystyisikö istumaan ratsunsa ravissa. Mitä sitä turhia, kun tämä toimi laukkaradoillakin.

Ray kevensi, koska Tellan ravi oli aivan hirveä istua. Juuri sellainen epänääräinen jousilla pomputus kuvasi sitä mainiosti. Tamma pidensi koko ajan askeltaan ja Ray sai toppuutella sitä hieman. Kun metsa harveni, hän sai toppuutella tammaa enemmän. Se tiesi mihin oltiin suuntaamassa.

Ian seisoi jalustimilla kevennetyssä istunnassa, myödäten polvillaan hevosen liikettä. Tämä tuntui jo tutummalta asennolta, vaikka jalustimet olivatkin liian pitkät. Lionheart kiihdytti vauhtiaan. Sekin taisi tietää, mitä edessä oli.
"Prr, poika", Ian jutteli hevoselle matalalla äänellä kuin laukkaradalla ratsulle, joka meinasi esittelyjen aikana jo lähteä lämmittelylaukkaan. Ori käänsi korviaan ja rauhoittui edes aavistuksen. Ian taputti kaulaa ja risti ohjat sillaksi. Se oli tuttu ote, joten toki hän ratsastaisi niin nytkin, kun vauhtia tulisi enemmän.

Kuullessan että Lionheartkin kaipasi jo vauhtia, Ray antoi Tellan vaihtaa laukalle. Se kiihdytti kevyesti laukassakin, pidensi askeltaan. Isohkon tamman askel oli pitkä ja energinen, se nosti hitaammassa vauhdissa päätään. Polun loppuessa alkoi nummi.
"Mitä tahansa teetkin, ÄLÄ päästä Lionheartia ohi!" Ray huikkasi tamman selästä, antaen sen sitten vaihtaa vaihteen hieman kovemmalle. Täysiverinen vaihtoi laukan neliin, haluten vieläkin lujempaa. Siksi tammaa ei saanut ohittaa, että sitä ei pitelisi mikään jos se olisi häviöllä ja jalkansa takia aivan laukkaradoilla esitetyn nelin veroinen askellaji ei tulisi kysymykseenkään!

Ian ymmärsi kyllä. Ei hän olisi edes ohitusta lähtenyt harkitsemaan, kun ei tuntenut kumpaakaan hevosta, epätasaisesta maastosta puhumattakaan. Mies nousi jalustimien varaan ja kyyristyi hevosen kaulalle. Kullanhohtoinen ori ampaisi neliin kiihdyttäen vaivattomasti tamman tahtiin. Orin askel oli tasainen. Se osasi juosta. Ian pohti siinä askelten tahtia mukaillessaan, oliko hänenkin allaan kenties entinen laukkuri. Ainakin hevonen juoksi kuin sitä varten kasvatettu.

Kimosta näki kuka tahansa, että sen sydän sykki tälle ja se olisi ollut onnellisemp vain radalla, voittajana. Missään vaiheessa Tella ei päästänyt oria täysin rinnalleen vaan halusi pitää edes turvanmitan johtoaseman, pysyäkseen ratsastajansa komennossa. Ray nojasi hevosen kaulalle, näyttäen hänkin silltä että oli kotonaan entisen voittotammansa satulassa. Metsän reunan lähestyessä nummipätkän toisessa päässä Ray alkoi hidastaa, saaden protestiksi pari pientä takasille kavahdusta, mikä vain nauratti häntä.

Ian piti huolen siitä, ettei kirjava ori noussut liian lähelle, vaikka sivummalla ratsastikin, ettei saisi multaa päälleen. Orin kaviot takoivat maata voimalla, joka lennätti multapaakkuja kauas taakse. Hän alkoi pidätellä hevosta jo ennen Rayta, jotta ori myös pysähtyisi ennen tammaa ja lähestyvää metsää.
"Kyllä ne ainakin osaavat juosta", mies totesi taputtaessaan orin kaulaa. Hän päästi jälleen ohjien sillasta irti ja tarttui niihin perinteisen englantilaisen ratsastuksen sääntöjen mukaisesti. Lionheartia ei tosin tuntunut häiritsevän, miten hän ohjia piteli.

Ray istui satulaan ja pidätti tamman käyntiin asti, hymyillen sellaista hymyä, mikä hehkui onnellisuutta.
"Olisi kyllä joskus upea päästä ratsastamaan amerikkalaisia hevosia... Vaikka Lowsleyllä on ollut muutamia tuotuja, haluaisin nähdä onko valmennuksessa kovin eroa." Hän naurahti ja löysäsi ohjaa. Tella kolisteli kuolainta hampaillaan, tanssahteli ja korskahti.
"Varmaan kyllä putoaisin jo oikeasta nelistä alas, mutta.."

"Onhan siinä paljon eroja", mies totesi. "Meilläpäin radat ovat kaarteiltaan tiukempia ja malliltaan erilaisia. Se vaatii hevoselta erilaista juoksutekniikkaa kuin teidän laajemmat kaarteet. Lisäksi meillä kisataan paljon enemmän hiekka- tai synteettisillä pohjilla kuin täällä", Ian pohti ääneen. Hän oli huomannut saman kerrasta toiseen, kun ratsasti briteistä Breeders' Cupiin tuotuja hevosia.

"Pitäisiköhän joskus repäistä ja lähteä katsomaan Breeders' Cupia tai vastaavaa.." Sen hän pohti jo enemmän itsekseen kuin toiselle. Jos säästäisi kaksikymmentävuotta, hänellä voisi olla varaa.

"Onhan se hieno kilpailu nähdä", Ian myönsi. Hän ei ymmärtänyt, miten Kentucky Derbyn katsojamäärät olivat aina moninkertaiset Breeders' Cupiin verrattuna.
"Onhan se kokemus, joka kyllä jokaisen pitäisi kerran kokea. Viikonloppu täynnä toinen toistaan parempia hevosia kilpailemassa vuoden arvostetuimmissa kilpailuissa. Se on vertaansa vailla oleva kokemus."

"Ehkäpä joskus.. Shh, oles nyt nainen." Ray naurahti tamman teutaroinnille allaan. Mieleen muistui samalla Benjaminin sanat siitä, mitä tuo halusu tehdä viikonloppuna. Mennä katsomaan laukkakisoja!
"Varmaan jotenkin periytyvää se hulluus joka ajaa laukkaurheilun pariin.. Alle kaksivuotias poikani haluaisi katsomaan."

"Varmasti on periytyvää", Ian sanoi vinon virneen kera. "Minun isäni oli jockey ennen minua, ja hänen isänsä oli valmentaja", mies totesi harteitaan kohauttaen.

"Selvästi. Apua, en kyllä tiedä haluanko päästää poikaa laukkurin selkään, kun tietää itse millaista se osaa kamalimmillaan ja pahimmillaan olla." Ray pohti sitä epätervettä painoa, jossa Iankin keikkui, vaaroja... Vaikka yhtälailla hänellä oli vaaroja työssään, Moneypennyn kaltainen hevonen ei ollut mikään helppo käsiteltävä.

"No, selkään hän nousee jos itse niin haluaa, sitä sinä et voi estää", mies totesi harteitaan kohauttaen. Hän oli elävä esimerkki siitä. Äiti olisi tehnyt mitä tahansa pitääkseen hänet poissa hevosen selästä, mutta tässäpä hän oli.
"Kannattaa joskus viedä hänet radalle katsomaan. Jo kilpailujen seuraaminen on mielenkiintoista", hän totesi. Siitä tosin oli kauan, kun hän oli viimeksi ollut kilpailuissa tiukasti katsojan roolissa.

"En voikaan. Enkä minä ole ihminen saarnaamaan kenellekään että jotain ei voi tehdä koska se on vaarallista." Ray oli itse toteuttanut niin monia haaveita ja unelmia, hulluja sekä vaarallisia.
"Pakko se on." Mies virnisti ja silitti tamman kaulaa sen asetuttua aloillensa äskeisen nelin jäljiltä.

"Näinpä", Ian totesi hyväksyvästi. Turha saarnata moisesta. Autolla ajaminenkin oli vaarallista, mutta eivät vanhemmat siitä meteliä nostaneet. Lionheart hörisi kulkiessaan eteenpäin. Kuolain kolisi orin järsiessä sitä innolla. Kamalia tapoja tälläkin hevosella, Ian ajatteli. Onneksi hänen kilpahevosensa eivät harrastaneet moista.

Tella teki sitä vain innostuessaan. Laukkaurallaan se ei ollut sitä tehnyt, nykyään teki. Ilmeisesti liikutuksen ja aktivoinnin puutetta.
"Oivoi... Pitäisikö sinua alkaa liikuttaa rankemmin niin lopettaisit tuon.." Ray mutisi ja mietti samalla millaista jälkeä tulisi jos tamma ei saisi tarpeeksi liikuntaa. Tella keräsi energiaa ja siitä tuli... Hirveä.

"Jos se kaipaa lisää liikuntaa ilman riskiä jaloille, kannattaa kokeilla uittamista", Ian ehdotti kuullessaan Rayn mutinan. Hän uitti kilpahevosiaan paljon, koska se oli mukavan raskasta liikuntaa ilman juoksuttamisen riskejä. Se tarjosi hevosten jaloille tarpeellista lepoa. "Tallin lähellä näytti virtaavan joki. Jos siellä on riittävän syvä kohta, se toiminee loistavasti uittamiseen." Niin, kaikilla ei voinut olla hevosten uima-altaita talleilla. Mutta silloin luonnon tarjoamat edellytykset kelpasivat hyvin, kunhan niiden turvallisuuden tarkasti ensin, ettei sinne pääsisi virtaamaan ajopuita tai mitään muutakaan, mikä voisi vahingoittaa hevosta.

"Tella ei ole oikein koskaan pitänyt uimisesta. Tietty voisin kesällä ottaa sen projektiksi, totuttaa rouvan veteen." Ray naurahti. Ehkä hän saisi tammansa totutettua veteen ja voisi niin uittaa sitä.
"Moneypennyä ajattelin myös uittaa jossakin vaiheessa, kunhan saan luottamuksen sen kanssa kohdilleen..."

"No sitten ei", Ian totesi hymähtäen. Niin, kaikki hevoset eivät siitä pitäneet, valitettavasti. Uittaminen oli hänen mielestään loistavaa treeniä ja oli harmi, kun toiset hevoset kieltäytyivät siitä niin voimakkaalla mielenosoituksella.
"Sitä kannattaa kyllä odottaa, vedessä panikoiva hevonen on monin verroin vaarallisempi itselleen kuin maalla", mies vastasi toisen pohdintoihin. Varmasti uiminen tekisi Moneypennylle hyvää, mutta tämänpäiväisen perusteella olisi vielä pitkä matka kuljettavana, ennen kuin tammaa voisi viedä veteen.

"Ehkä kesällä senkin kanssa... Jos kaikki nyt menee hyvin." Raylla alkoi loppua ideat tamman kanssa, mitä hän voisi tehdä, koska mielellään ei edes suitsisi sitä nyt. Hän huokaisi syvään ja taputti kimon kaulaa hellästi.
"Toivon nyt että se tekisi sille hyvää, ettei sen tarvitse kantaa ratsastajaa, vaan liikutus tehdään muulla tavalla. Jos joulun jälkeen alkaisin totuttaa sitä uudelleen satulaan."

Ian nyökkäsi. Ihan hyvä, että Ray malttoi odottaa.
"Se voi tehdä hyvää, mutta se voi myös hidastaa parantumista", Ian totesi harteitaan kohauttaen. Hän oli nähnyt molempia entisissä laukkahevosissa. "Toiset tarvitsevat tiukkaa johtajuutta ja löytävät siitä turvaa, jolloin niitä voi hermostuttaa kentällä liikkuminen ilman ratsastajaa. Vaikea tietenkin sanoa tarkasti, kun en hevosta sen paremmin tunne, mutta olen nähnyt sitäkin, kuinka rankka treeni voi korjata sen, mitä mikään muu ei saanut kuntoon." Paitsi fyysisiä vammoja, niitä ei treenaamalla korjattu. Niissä vain aika auttoi, tiettyyn rajaan saakka.

"Se tuntuu stressaavan työntekoa. Nykyään se on vähän helpompi ottaa tarhasta, kun sitä ei ole hetkeen ratsastettu. Hevonen joka on niin hermoheikko tarvitsee aikaa ja energianpurkua. Pennylle on vain hankala tarjota tarpeeksi aktiviteettia ratsastamatta sitä." Ray hymähti. Hän piti siitä pienestä tummasta tammasta todella paljon ja halusi auttaa sen kanssa.
"Pahansisuinen se ei ole, korkeintaan väärinymmärretty."

"Sitten ei kannata antaa sille sellaisia työtehtäviä, joita se on aiemmin tottunut tekemään", Ian totesi. Olihan kentällä juoksuttaminenkin työntekoa, mutta ehkä tamma mielsi sen rennommaksi kuin ratsastamisen. Hän ei aikonut puuttua Moneypennyn koulutukseen sen enempää. Hän ei tuntenut hevosta tarkasti, hän tiesi vain mitä O'Reilly oli kertonut ja mitä tänään oli nähnyt, eikä se missään nimessä riittänyt tarkkaan diagnoosiin. Ei hän välttämättä voisi ylistää O'Reillylle sitä, mitä Moneypennyn kanssa tehtiin, mutta ei hän joutuisi työntekijöitä haukkumaankaan. Kyllä tammasta oli huolta pidetty.
"Harva hevonen on pahansisuinen", hän vastasi ajatellen entistä kilpaoriaan, joka oli ollut erittäin vaativa käsiteltävä, suorastaan vaarallinen, mutta jota ei ollut ruunattu sen geenien takia. No, nyt ori astui tammoja kovaa vauhtia ympäri maailmaa, joten ehkä se oli ollut sen arvoista. Se hevonen oli kyllä koetellut hänen ajatusmaailmansa rajoja siitä, oliko pahoja hevosia olemassa.

"Onneksi niitä on harvassa." Ray naurahti ja ohjasi Tellan polulle kohti tallia. Täysiverinen tanssahelti ja pärskyi pirteänä, aivan kuin se ei olisi tehnyt mitään, vaikka nummilaukalle tuli pituutta avrmaasti kilometri, ellei ylikin. Kovassa kunnossa hevonen oli edelleen, vaikka ei ratakunnossa ollut enää vuosiin.
"Oles nyt rouva, kompuroit vielä polulla jos pelleilet noin."

Ian katseli ratsunsa eteenpäin sojottavien korvien kärkiä. Näyttipä kaikki erilaiselta, kun istui syvällä satulassa, eikä ollut kumartuneena hevosen kaulan ylle. Ehkä hänen pitäisi ratsastaa enemmän perinteisestikin, eikä lähettää aina harjoitusratsastajia hevosten kanssa maastoon. Voisi tehdä hänelle ihan hyvää välillä koettaa jotakin muuta kuin pelkkää jockeyn kyyristynyttä asentoa hevosen selässä.
"Saa nähdä, kauanko viivyn Englannissa, mutta vien terveiset O'Reillylle kun palaan Kentuckyyn. Eiköhän hän ole ihan tyytyväinen, kun hevonen on edelleen yhtenä kappaleena", Ian lausahti aavistuksen käheällä äänellään. Hän oli onnistunut loukkaamaan itsensä niin moneen kertaan, että oliko se ihmekään, jos yhdellä kerralla kurkkukin oli ottanut osumaa.

"Ja teen parhaani pitääksenikin sen sellaisena." Ray naurahti, ei hän uskonut että sen kanssa olisi suuria ongelmia, jos Penny jatkaisi edistymistään. Ray venytteli hieman selkäänsä hevosen selässä ja naksautti kevyesti niskansa. Tella pärskähti ja heitteli päätään. Tallirakennus häämötti edessä jo.

"Hyvä niin. Se on mukava tieto viedä omistajalle", Ian totesi nyökäten. Hän pysäytti orin tallipihaan ja laskeutui selästä notkeasti. Lyhyt mies naksautti niskansa ennen kuin nosti jalustimet, löysäsi satulavyön ja vilkaisi sitten Rayta.
"Kiitoksia maastoseurasta, oli mukava nähdä englantilaista maaseutua pitkästä aikaa." Niine sanoineen lyhyt mies suuntasi tallin orikäytävälle, lykkäsi ratsunsa ohjat tallityöntekijän käsiin ja lähti vaeltamaan omille teilleen. Hänen pitäisi kiittää sitä lyhyttä naista, joka oli hevostaan lainannut, jos vain sattuisi näkemään myöhemmin. Evakohan se oli. Ei kun Erin. Ei, Evelyn. Joo. Evelyn se oli.

Ray ohjasi tamman vielä kentälle ja heilautti vain kättään vastaukseksi kiitokseen maastoseurasta. Heidän pitäisi oikeasti työskennellä vielä myös kentällä hieman, ettei hän täysin lipsuisi.

Evelyn juoksutti paraikaa tummaa tammaa kentällä, kun näki ratsukoiden saapuvan. Lionheart näytti olevan oma itsensä. Ei sillä, että hän olisi epäillyt huippujockeyn taitoja hevosten kanssa. Se oli ollut ainoa syy, miksi hän oli luottanut rakkaimpansa toisen käsiin. Ja ehkä sekin, että hän oli oikeasti tarvinnut apua, kun aikaa ei tuntunut olevan riittämiin. Hän ei ollut kehdannut enää pyytää tallityöntekijöitä liikuttamaan Lionheartia, kun oli viime viikkoina jo muuttanut aikatauluja naurettavan lyhyillä varoitusajoilla. Niinpä Ianin pohdinta hevosesta oli ollut täydellinen sauma ratkaista monia ongelmia.
"Käyttäytyikö Lionheart hyvin?" Evelyn huikkasi Rayn saapuessa kentälle. Defy ravasi pää korkealla pitkässä liinassa, mutta se ei tehnyt muuta kuin vilkaisi kerran saapuvan ratsukon suuntaan. Tamma oli kulkenut pitkän taipaleen kesästä, mutta ei se edelleenkään hyvässä kunnossa ollut. Hän saattoi kuitenkin juoksuttaa sitä kentällä, mikä oli jo hänestä hyvää kehitystä.

"Käyttäytyi, oikein mallikkaasti. Kuten se nyt yleensäkin." Ray vastasi hymyillen ja nosti kentällä ravin, hakien tammaa kevyin avuin peränantoon. Kimo täysiverinen ei tuntunut olevan samaa mieltä ja kulki jotenkuten oikein päin, mutta ei kyllä kouluradoille kelvollisesti.

"Hyvä", Evelyn totesi keskittyen sen jälkeen Defyyn, jota ei voinut jättää pitkäksi aikaa yksin. Tamma oli edelleen arvaamaton, joten oli parempi tarkkailla sitä aina, kun oli sen lähellä. Tällä hetkellä hevonen näytti kuitenkin rennolta, joskin valppaalta, kun tamma ravasi korkein askelin pää ylhäällä ja korvat hörössä. Nainen heilautti kättään siirtäen tummanruunikon laukkaan. Defy pukitti ulospäin ympyrältä (kiitos siitä, sillä Evelyn ei kaivannut kavionjälkeä otsaansa) ja laukkasi vauhdikkaasti juoksuttajansa ympärillä.

Ray ei keskittynyt juurikaan Defyyn, vaikka sivusilmällä vilkuilikin tammaa ja hymyili. Ihanaa että sekin edistyi ja voi hyvin. Evelyn oli tehnyt loistavaa työtä sen kanssa. Kimo heilutteli päätään ja protestoi oikein kunnolla tylsyyttään.

Defy hidasti käyntiin, kun Evelyn pyysi ja pysähtyi merkistä. Tamma ei edelleenkään tullut luokse juoksutuksen välillä, mutta antoi Evelynin lähestyä ja vaihtaa suuntaa. Sen verran Defy salli ihmisten läsnäoloa. Toisaalta, se ei enää koettanut päästä niin kauas kuin mahdollista, tai se olisi jo riepottanut Evelyniä pitkin kenttää. Se edistyi hitaasti, pienin askelin, mutta se sentään edistyi. Se oli jo enemmän, kuin mitä Evelyn oli odottanut tammalta kesällä, kun oli sen nähnyt ensimmäisen kerran vuosiin.

Ray päätti nostaa muutamat laukat tammalla ja työstää sitä rauhallisemmaksi ja kunnollisemmaksi. Tella pärskähteli muutaman askeleen väleim tyytymättömästi.

Defy laukkasi vielä toiseen suuntaan, ennen kuin Evelyn oli valmis päättelemään harjoitukset siltä päivältä. He olivat jo työskennelleet pyöröaitauksessa pitkään, joten oli aika päästää tamma takaisin tarhaan. Tummanruskea karva oli paikoitellen lähes mustana hiestä. Defy oli tehnyt upeasti töitä. Kunpa se antaisi hänen pestä hien pois ilman turhia tappeluja.
"Me taidamme palata talliin", Evelyn huikkasi lähinnä kohteliaisuudesta, ettei yllättäen jättäisi toista yksin kentälle. Defy käveli metrin päässä hänen takanaan, eikä nainen edes lyhentänyt liinaa enempää. Niin kauan kuin tamma kulki hänen perässään rentona, ei häntä haitannut, vaikka välimatka olisi pidempi.

Ray huikkasi jotakin vastaukseksi toiselle ja antoi tammansa keskittyä työntekoon. Hän yritti keksiä sille mahdollisimman paljon viihdettä, jotta Tella joutuisi töihin.