[P] A nightmare dressed like a daydream

Tiistai 9. joulukuuta

Musta holsteinori oli ollut sanalla sanoen rasittava tänään, kun heidän oli ollut tarkoitus ratsastaa koulua. Lopputulos oli ollut jotakin satunnaisen säntäilyn ja keskittymiskyvyttömyyden väliltä, mikä oli jättänyt hänet tuntemaan olonsa paitsi turhautuneeksi, myös pätemättömäksi. Hän olisi halunnut harjoitella orin kanssa erilaisia tasapainoa kehittäviä tehtäviä, mutta niiden sijasta hän oli joutunut käyttämään aikansa siihen, että oli saanut hevosen liikkumaan haluttuun suuntaan halutussa askellajissa. Zoe letitti tummat hiuksensa varustehuoneessa laatikon päällä istuessaan ja yritti tyynnyttää itseään. Mian kanssa ei sopisi työskennellä hermot kireällä. Nainen veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, nojaten päätään kylmiin käsiinsä. Sääkin alkoi muuttua selkeästi talvisemmaksi. Sormet jäätyivät ilman hanskoja, eikä märissä vaatteissa kulkeminen tullut enää kysymykseenkään. Hän ei odottanut innolla lunta. Silloin kaikki olisi vieläkin kamalampaa. Hänen pitäisi nousta varustehuoneesta, ottaa Mian varusteet mukaansa ja mennä karsinassaan odottavan tamman luokse, mutta hän ei saanut itseään liikkeelle. Oli helpottavaa istua hetken verran autiossa varustehuoneessa, hengittää nahan tuoksua ja uskoa siihen, että kun hän tästä nousisi, hän voisi jälleen kokea olevansa taitava, kokenut ratsastaja, joka pärjäsi hevoselle kuin hevoselle.

Ray oli käynyt ratsastamassa Tellalla ja saapui tamman varusteiden kanssa hyväntuulisesti hyräillen varustehuoneeseen. Olo oli mitä parhain ja päivä loistava. Tellan kanssa maastoilu oli mahtavaa! Posket punoittivat edelleen hieman kun hän laski satulan paikalleen ja suitset myös. Sitten alkoi Miun varusteiden hakeminen. Hän vilkaisi Zoeta, ei sanonut mitään. Ray ei vain halunnut avata keskustelua ja pilata hyvää tuultaan.

Rayn hyräily sai hänet kohottamaan katseensa käsistään. Muutos turhautuneesta kylmäksi tapahtui silmänräpäyksessä - Zoe suoristi selkänsä, pyyhki kaikki tunteen häivätkin ilmeestään ja suuntasi hakemaan Mian varusteita. Hän oli hoitanut nahkavarusteita huolella, mutta niissä näkyi kulumisen jälkiä. Hän oli ostanut satulan käytettynä ja se näkyi, mutta olisi ollut turha ostaa uutta satulaa, kun kohta hänen pitäisi jo vaihtaa. Satula kävisi pieneksi, kun punarautias saisi vielä hieman lisää lihaksia. Se istui jo nyt huonommin kuin aluksi. Nainen veti viininpunaisen työtakkinsa vetoketjun kiinni, nappasi tammansa varusteet ja suuntasi karsinalle. Hän menisi kentälle, niin välttyisi sietämästä työkaverinsa seuraa. Yksi vilkaisu ovesta sai hänet huokaisemaan. Ulkona alkoi tihuttaa vettä, eikä ajatus jäätävästä suihkusta ollut hänen mieleensä. Maneesiin siis.

Ray nappasi Miun varusteet mukaansa ja asteli orin karsinalle. Miu oli nopeasti varustettu, upeasti käyttäytyvä hevonen kun oli. Mustan orin kanssa oli aina ilo työskennellä ja ensiviikolla tulisi käytettyä kuukauden ilmainen valmennuskin. Mies jutteli orille rauhalliseen sävyyn ja taputteli sen kaulaa ennen kuin ohjasi hevosen maneesiin. Siellä hän nousi ratsaille kevyesti. Oivoi, Mia ja Zoe samassa maneesissa. Äh. Tunnelma olisi hyytävä.

Zoe oli tavallista tiukempi hevosensa kanssa, eikä antanut sille anteeksi pienintäkään liikahdusta, hännän viuhahdusta tai kavion kuopaisua. Hän vaati Mialta moitteetonta käytöstä, mutta tamma kykeni siihen, antoi hänen nostaa satulan syksyn aikana lihaksia saaneeseen selkään ilman luimimista ja otti kuolaimet vastaan nätistä. Zoe taputti hevosensa kaulaa huokaisten raskaasti. Mia oli hieno hevonen. Hänen pitäisi päästä yli ongelmistaan eikä purkaa niitä hevoseensa. Nainen talutti punarautiaan maneesiin, ponnisti selkään, kiristi vyön ja lähti kiertämään maneesia ympäri uhraamatta vilkaisuakaan ovelle, joka aukeni. Ray tehkööt mitä lystäsi. Hän ei tarvinnut toiselta lupaa yhtään mihinkään. Zoe keskittyi hevoseensa, mutta ratsastajan säteilemä kylmä energia sai tamman epäröimään. Mia liikkui tavallista jännittyneempänä ja tuntui kuuntelevan enemmän niin sateen ropinaa kuin muita ratsukoitakin. Zoe pakotti itsensä rauhalliseksi. Turhautuminen ei auttaisi. Nuori hevonen vaati kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja lempeää ohjausta.

Ray verrytteli Miun uralla käynnissä, vaatien hevoselta töitä. Tänään olisi pitänyt maastoilla, mutta hän e halunnut kiusata oria saatika itseään menemällä tihkusateessa kylmään ilmaan maastoilemaan. Menisi vielä mustalta hevoselta lihakset jumiin ja sitä hän ei haluaisi joutua selittämään. MiuMiu heilutteli häntäänsä pirtsakkana, kulkien hyvin reippaasti omalla moottorillaan.

Nainen kannusti hevosen raviin ja jatkoi laajoilla ympyröillä tamman työstämistä. Hevonen rentoutui hitaasti alkaen samalla kantaa itseään paremmin. Hän ei vaatinut muuta kuin sitä, ettei Mia roikkunut ohjalla. Onneksi punertava tamma ei harrastanut sellaista.
"Eikö Miun pitänyt päästä maastoon?" Zoe kysyi viiltävää kylmyyttä äänessään. Hän tiesi tarkalleen, mitä Effien kirjaamissa aikatauluissa luki. Hän tiesi myös, miksei toinen ollut lähtenyt sinne. Hän vain halusi purkaa pahaa oloaan jotenkin ja Ray sattui olemaan sopivasti paikalla, joten mikään ei estäisi häntä purkamasta sitä toiseen. Paitsi ehkä Effie, jolle Ray voisi valittaa, ja sitten hän saisi saarnan siitä, miten ratsuttajien käskyjä toteltiin kyselemättä.

Ray pyöräytti silmiään Miun selässä. Eiköhän Zoe tiennyt tasan tarkkaan miksei hän mennyt maastoon. Oli tuokin, pitikö kiukkua ja patoutunutta yleistä vihaa purkaa häneen.
"Piti." Se oli kaikki mitä hän vastasi, ettei antaisi Zoelle aseita kiukutella enempää.

"Hienoa, että lahjakkaan valmentajan laatima liikutusohjelma jätetään huomiotta", Zoe vastasi kylmästi. Hän olisi itse tehnyt saman valinnan, mutta ei siitä ollut tässä kyse. Tässä oli kyse siitä, että ajatus lähestyvästä joulusta ahdisti, Daran kanssa oli mennyt metsään ja hän kyseenalaisti päätöstään jättää työ, jossa oli ollut niin hyvä. Hän oli ollut yksi nuorimmista ratsuttajista entisellä tallillaan, mutta hän oli ollut arvostettu. Häneen oli luotettu, häneltä oli kysytty apua ja hän oli saanut tuntea olevansa taitava. Nyt hän tunsi olonsa lähinnä typeräksi. Hän ei pärjännyt Paddyn kanssa kentällä niin hyvin kuin halusi, vaikka maastossa he löysivätkin yhteisen sävelen. Dara oli liian kärsimätön, eikä hän saanut aikaan muutosta, joten he kaahasivat tehtävältä toiselle. Mia oli kehittynyt paljon, mutta ei riittävästi. Hän ei onnistunut enää missään, ja joutuisi kestämään vanhempiensa halveksuntaa koko joulupäivällisen voimatta rehellisesti sanoa, että uskoi edelleen tekevänsä oikeaa työtä.

"Kukaan ei estä sinua menemästä tuonne, mutta en halua syitä niskoilleni hevosen kylmästä jumittuneista lihaksista." Hän menisi sitten seuraavan koulukerran maastossa. Ja niin oltaisiin jälleen balanssissa kaiken kanssa. Mikähän Zoeta riivasi? Ei tuo ennen ollut puuttunut tällaisiin asioihin.

"Mia ei ole vielä maastovarma, eikä sitä voisi missään nimessä viedä sinne yksin", Zoe vastasi voimatta mitään halveksuvalle särmälle, joka puheeseen tuli. "Luulisi, että ratsuttajana ymmärtäisit edes sen verran nuorten hevosten kouluttamisesta." Vaan eipä Ray ollut ennenkään antanut aihetta ymmärtää, mitä toinen teki täällä ratsuttajana. Hän olisi ehkä voinut juuri ja juuri sietää miestä tallityöntekijänä, mutta toisen asema ratsuttajana oli suorastaan loukkaava. Hän oli sentään opiskellut tätä alaa Britannian arvostetuimmassa opistossa huippuarvosanoin, joten hänellä oli koulutus ja pätevyys. Hän tiesi, mitä hän teki. Hän ei ollut mikään entinen laukkaratojen tähti, joka koki asiakseen muuttaa hevosten tarkoin rakennettuja valmennusohjelmia. Vaan silti hän oli tallityöntekijä, kun toinen oli ratsuttaja.

"No enpä käskenyt menemään Mian kanssa tai ylipäätään menemään." Nainen oli raivostuttava nykyään vielä Janicen olemassaolo kiristi miehen hermoja entisestään ja Alexin kanssa asiat olivat olleet ikään kuin..... Hiljaisia jonkin aikaa. Hän puraisi ärtyneenä huultaan ja pyysi orilta ravissa väistöjä molempiin suuntiin. Nopeasti hänen istuntansa oli prantunut, kun ratsasti perinteisesti, eikä jockeyna. Nyt se oli jo hyvinkin kelvollista koko ajan.
"Kyseenalaistat pätevyyteni ratsuttajana?" äänensävy alkoi kiristyä. Jos Corinne Fairchild oli häet palkannut, mies tiesi olevansa pätevä työhönsä. Mutta jos Zoe antaisi hyvän syyn valittaa Effielle, hän todellakin tekisi sen.

Zoe pyysi hevoselta reippaampaa ravia. Hän vuoroin lisäsi tempoa ja vuoroin hidasti sitä, lähinnä laittaakseen tammansa puuhaamaan jotakin. Voltit sujuivat jo huomattavasti paremmin kuin muutamaa viikkoa aiemmin - itseasiassa, Mia taipui jo tasaisesti kaarteen läpi, haki asetusta ja säilytti tasapainonsa tiukemmissakin kaarteissa. Se oli juhlimisen arvoista, koska se kertoi, miten hyvää työtä hän oli tehnyt tamman tasapainon kehittämisen kanssa.
"Sinä sen sanoit, en minä", nainen totesi kylmästi. Hän todellakin kyseenalaisti Rayn pätevyyden ratsuttajana, vaan ehkä toiselle oli sen takia annettu juuri ne hevoset, jotka Raylta löytyi liikutettavien listalta. "Olen varma, että pärjäät puskaratsujesi kanssa vallan mainiosti", Zoe jatkoi. Se, mikä monen muun sanomana olisi voinut olla kehu, oli selkeästi jotakin muuta kylmällä äänellä lausuttuna. Nainen jätti sanomatta sen, miten ei uskonut Rayn pärjäävän yhdenkään oikean kilparatsun kanssa, mutta sen pystyi helposti lukemaan rivien välistä.

Miksi hänen elämäänsä mahtui nykyään vain ärsyttäviä ihmisnaisia? Miksi Zoe ja Janice yrittivät ärsyttää häntä todella paljon? Puskaratsujen? Eli Rosingsissa sai arvoa ihmisenä sen mukaan, millaisia hevosia ratsasti työkseen? Esimerkiksi Moneypennyn ratsastaminen tai ylipäätään sen kanssa työskentely ei sopinut kaikille, vaikka se ei kilpaillutkaan. Raivostuttava nainen! Ihan vain kostoksi hän väänsi kasvoilleen ärsyttävän hymyn.
"Kiitos."

Zoe meinasi vastata 'ole hyvä' ihan vain piikitelläkseen takaisin, mutta puri huultaan ja käänsi sen sijaan Mian lävistäjälle. Hän pyysi hevosta venyttämään askeltaan koko lävistäjän halki. Tamma ei rikkonut laukalle tai kompuroinut askelissaan, vaan kiihdytti vauhtiaan sekä pidensi askeltaan. Hevonen osasi jo tempon vaihtelut, mutta lisätyt askellajit olisi kokonaan uusi asia. Onneksi niillä ei ollut mikään kiire. Nyt oli tarkoitus vain saada tammasta irti vähän rennompaa ja luonnollisempaa liikettä. Naisen teki mieli tahallaan kääntää hevonen voltille, jotta voisi pakottaa Rayn väistämään, mutta jätti sen tekemättä. Punarautiaan kaula oli kostea hiestä, mutta hevonen hengitti edelleen rauhallisesti eikä tuntunut väsyneeltä. Tamma oli vain tottumaton tekemään reippaasti töitä. Se vasta aloitteli kunnonkohotustaan. Hän hidasti käynnille ja antoi Mialle pidempää ohjaa voidakseen hetken tuijottaa terävin silmin Rayta. Voisipa hän sanoa suoraan, mitä mieltä oli toisen ratsastuksesta. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt Rayn tyylistä, vaikka hänenkin oli myönnettävä, että se oli parantunut kesästä. Siitä huolimatta, hän ei pitänyt miehen tavasta ratsastaa. Hyvä kun mies sai Miun liikkumaan kauniisti, ja luoja tiesi, ettei se vaatinut paljoa, sillä Miu oli herrasmies.

Siksi Raiden käytti kaikki mahdolliset valmennuksensa ja keskittyi aivan uudenlaisella tavalla perinteiseen tyyliin. Koska hän tiesi sen heikkoutensa, että tarvitsi istunnan kehitystä. Toisin kuin Zoe, hän kykeni myöntämään olevansa vajaa ja epätäydellinen. mutta erilainen tapa käsitellä hevosella ja herkkä ratsastustyyli sopivat erinomaisesti joillekin hevosille. Pian hän alkoi työstää hevosta laukassa, keräten Miuta kunnolla ylös ja ratsasti hevosen polkemaan kunnolla allensa. Mies huomasi itsekin ison eron kesäisen ja nykyisen ratsastuksen välillä.

Mia nosti laukan mustan täysiverisen esimerkistä. Zoe pidätti hevosen takaisin käyntiin suunnaten kiukkuisen katseen Raylle.
"Hyviin tapoihin kuuluu ilmoittaa, kun aikoo aloittaa laukkatyöskentelyn", hän ärähti. Oli sekin, ettei edes ratsastuskentän käytöstapoja osattu. Mitä ihmettä hän oikein teki täällä? Zoe tiesi itsekin, että olisi lähtenyt jo moneen kertaan, jos Paddy Blueta ei olisi. Mutta papurikonkimo ruuna omistajineen oli parivaljakko, jollaisen luota hän ei kävelisi pois missään tilanteessa. Olkoonkin, että työ oli välillä kerrassaan kamalaa. Hän kestäisi sen, koska täällä hän sai ratsastaa Paddya, seurata hevosen ja ratsastajan harjoittelua ja oppia joka kerta lisää hevosesta ja ratsastamisesta. Hän ei luopuisi siitä, vaikka tallin ratsuttajissa oli ties millaisia idiootteja tallityöntekijöistä puhumattakaan.

"Hyviin tapoihin kuuluu monta muutakin asiaa, joita monikaan ei kunnioita." Ray totesi tyynesti. Hyviin tapoihin kuului olla puuttumatta toisten asioihin, kiukuttelematta turhista viattomille ihmisille ja työtovereille jajaja... Hän olisi voinut keksiä näitä loputtomiin. Jos kerran Zoe oli niin ylivertainen, tuon olisi pitänyt kyetä hillitsemään täydellinen hiomaton timanttinsa. Olikohan Evelyn tallilla... Ray kaipasi järkevän ihmisen seuraa. Ja jotakuta kenelle avautua.

"En tiennytkään, että kuulut siihen joukkoon", Zoe vastasi silitellen Mian kaulaa. Kysymys ei ollut siitä, kykenikö hän hallitsemaan tammansa - hän oli kyennyt. Kyse oli siitä, ettei hänen olisi tarvinnut joutua tekemään sitä. Hänen ei olisi kuulunut joutua käyttämään ohjaa niin voimakkaasti hevosen hidastamiseen. Nainen oli erittäin kevytkätinen. Paddyn kanssa oli pakko olla, mutta nuori hevonen ei innostuessaan ymmärtänyt painoapuja, jolloin ohjaan oli pakko tukeutua. Hän ei halunnut opettaa Miaa sellaiseksi. Luoja tiesi, että maailmassa oli liikaa hevosia, joita ratsastettiin ohjalla.
"Me laukkaamme nyt", hän ilmoitti, keräsi ohjat käsiinsä ja herätteli Miaa muutamalla pidätteellä ennen siirtymistä raviin. Kentän kulmassa hän antoi laukkapohkeet. Tamma nosti edelleen välillä väärän laukan, mutta kulmia hyödyntämällä hän vältti senkin. Punarautias laukkasi innokkaasti. Hän istui syvällä satulassa selkä suorana ja katse eteen suunnattuna. Hän oli kouluratsastaja, taitava sellainen, ja hän piru vie myös näyttäisi siltä.

Ray ei jaksanut sen enempää keskittyä toisen ratsastukseen. Koska Miulle oli suunnitelti täksi päiväksi kevyt maastolenkki, hän ei työstänyt hevosta paljon, ottaen pian loppuravit. Käyntien ajaksi hän veisi hevosen kävelytyskoneeseen, koska ei sietäisi Zoea enää sekuntiakaan. Ray jalkautui mustan orin selästä ja talutti sen talliin. Riisuessaan Miuta varusteista käytävällä, hän yritti työntää sitä itsestään huokuvaa pahaa mieltä pois mielestään ja olemuksestaan.

Evelyn seisoi pesupaikan edessä katsellen pää kallellaan ruunikkoa Hookia, joka seisoi kylmä vesi etujalalle virraten. Hevonen oli koheltanut ulkona säikähtäessään jotakin, ja kolauttanut jalkansa. Se olisi huomenna kuin uusi, mutta hän oli siitä huolimatta tarkistanut hevosen. Nyt Hook oli täysin hoitajansa vastuulla. Hän voisi siirtyä puuhaamaan muuta.
"Älä sano, että Tellalle on käynyt jotakin", nainen huokaisi nähdessään Rayn kireän ilmeen. "Hook on säheltänyt jo riittämiin kolmen edestä."

Ray näytti siltä että itkisi kohta. Hän oli jo hakiessaan epäröinyt ja Zoen kaltaisen ihmisen selkeä väheksyntä ja piikittely ei oikeastaan auttanut.
"Eiei, Tella on kunnossa. Loistavassa." Hän sanoi väläyttäen voimattoman hymyn kun loimitti orin verkkoloimella ennen kävelykoneeseen vientiä.

"Hyvä", Evelyn vastasi lyhyesti, irrottamatta katsettaan miehestä. Toinen näytti siltä, että kaipasi juttukaveria. "Olin lähdössä kävelemään Defyn kanssa maastoon. Tule mukaan", hän ehdotti. Siellä saisi jutella rauhassa, ja nyt, kun Defykin luotti häneen riittämiin, jotta sen käsittely ei enää ollut itsemurhahakuista, hän uskalsi viedä tamman kiertämään läheisiä polkuja.

"Hmm... Voisin kai tulla." Janicen läsnäolo oli jo omiaan aiheuttamaan stressiä miehelle. Ja oma tietynlainen epävarmuus ahdisti todella. Sopiko hän tänne? Olisiko pitänyt palata vain ratsastamaan laukkureita ja tehdä sitä mitä osasi? Äh.. Hän pyysi Lucya huolehtimaan Miun karsinaan ja vilkaisi Evelyniä.
"Nyt olen vapaa."

"Loistavaa", Evelyn vastasi, nappasi punaisen juoksutusliinan ja odotti, että toinen sai hevosen lykättyä tallityöntekijän vastuulle, ennen kuin otti suunnan kaukaista tarhaa kohden. Sade oli laantunut hetkeksi, mutta Evelyn epäili, ettei tauko kestäisi kauaa. Englannissa tuntui satavan mitä yllättävämpinä hetkinä, eikä aamun sää kertonut vielä mitään iltapäivästä. Se oli omituista. Hän vihelsi matalasti portilla ja pujahti sisään tummanruunikon tamman suureen tarhaan. Hevonen seisoskeli portin lähellä pää korkealla ja korvat hörössä, mutta se ei kävellyt ihmisiä kohden. Vielä, Evelyn vakuutti itselleen napsauttaessaan liinan kiinni tamman riimuun. Hän antoi liinan liukua käsissään parin metrin pituiseksi, ennen kuin hevonen lähti seuraamaan hänen perässään.
"No, anna tulla kaikki ulos. Näytät siltä, että sinulla on mielessäsi tuhat ja yksi asiaa, jotka pitää saada sanottua", Evelyn totesi päästettyään Defyn portista. Tamma seurasi rentona. Suuri muutos siihen, mitä se oli kesällä ollut, mutta edelleenkään hän ei koetellut onneaan liikaa. Senpä takia Defy sai nyttenkin kävellä pari metriä ihmisten perässä. Tamma tulisi lähemmäs, kun se itse haluaisi.

Ray seuraili Evelyniä kiltisti pitkin pihaa, melko vaitonaisena. Naisen vasta käskiessä päätää kaiken ulos, hän huokaisi syvään.
"Zoe. Ja Janice. Ja... Naiset! Tai siis, anteeksi! Naiset!" Ray ähisi, kun tiesi ettei Defyn läsnäollessa voisi korottaa ääntää.

"Minähän sanoin, että kaikki ulos vaan, koski se sitten naisia tai ei", hän naurahti matalasti suunnatessaan polulle, joka mutkittelisi peltojen ja metsien halki tallin ympäri. Sopivan kaukana kaikesta, jotta hevonen voisi nauttia vaihtelevasta maastosta, mutta riittävän lähellä tallia, jos jotakin tapahtuisi.
"Aloita vaikka Zoesta", hän totesi. Kai asioita pitäisi jossakin järjestyksessä lähestyä, ja tallityöntekijä tuntui helpoimmalta paikalta aloittaa. Se ei ainakaan voisi olla kovin henkilökohtaista. Ehkä.

"Hän vain... En voi sietää häntä. En vain voi. Zoe on yksi inhottavimpia tapaamiani ihmisiä. Ärsytti, niiiiiiiiin paljon olla maneesissa. Hän epäsuorasti rivien völissä kyseenalaistaa pätevyyttäni, halveksii hevosia joiden kanssa työskentelen,a rvostelukykyäni ja toimintaani. En jaksa sellaista. En nyt." Rayn hartiat lysähtivät eteenpäin ja hän näytti tavallista pienemmältä.

Evelyn kohotti kulmaansa yllättyneenä. Zoe teki mitä?
"Öh", hän äännähti tietämättä, mitä muuta sanoa. Hän oli nähnyt tallityöntekijästä tyystin toisen puolen; ammattimaisen, ehkä aavistuksen etäisen, mutta kohteliaan ja ahkeran. Hän ei osannut yhdistää Rayn laukomia sanoja tummatukkaiseen naiseen, mutta tuskinpa Ray huvikseen sellaisia heitteli.
"Rehellisesti sanottuna olisin ollut vähemmän yllättynyt, jos olisit tunnustanut rakkautesi häneen", Evelyn naurahti hämillisenä. Tätä hän ei todellakaan ollut osannut odottaa. "Kuulostaa raskaalta. En tiennyt, millainen hän on. Hän on aina pitänyt hyvää huolta Lionheartista ja vaikuttanut varsin kohteliaalta ja ammattimaiselta."

"Minulle hän ei ole sitä, todellakaan. Hän ei selvästikään kunnioita minua yhtään. Tänäänkin menin MiuMiun kanssa maneesiin, vaikka oli merkitty maasto. Koska, noh, satoi ja en halua ottaa hyisestä tihkusateesta jumittuneita lihaksia vastuulleni." Se nyt oli ihan ymmärrettävää, kaiketi. Hän alkoi itsekin jo epäillä itseään.
"Niin ja termi puskaratsu vilahti. Että pärjään erinomaisesti puskaratsujeni kanssa. Tosin sellaisella mukavan halveksuvalla sävyllä"

"Ihan ymmärrettävä valinta. En minäkään olisi lähtenyt sateeseen ratsastamaan", nainen myönsi. Tosin hänen ei tarvinnut tehdä mitään, jos sää ei suosinut. Hän saattoi maksaa tallille enemmän, ja joku muu hoitaisi moiset ikävät velvollisuudet hänen puolestaan.
"Puskaratsuissa ei ole mitään vikaa", nainen puhahti. Hänenkin hevosensa oli puskaratsu, joten totta kai hän puolusti hevosten parissa harrastamista ilman kilpailutavoitteita. "Ehkä vain jätät hänet huomiotta? Tai viet asian eteenpäin? Kai sinä voit jollekulle puhua siitä, miten Zoe kohtelee sinua?"

"En jaksaisi valittaa. Tiedän että Lucykin pelkää häntä, koska Zoe ei arvosta häntä. En vain.. Vaikka minulla ei ole koulutusta ratsuttajaksi, eihän minua olisi palkattu tänne jos ei olisi katsottu, että taidoissani eiole hyödynnettävää tai etten olisi pätevä. En... Vain jaksa. Zoe tuo tähän tilanteeseen sellaisen lisän, jota en todellakaan kaipaa." Ray huokaisi syvään. Janice oli aivan oma lukunsa.

"Eikö Lucy pelkää kaikkia?" Evelyn naurahti. "Anteeksi, en tarkoita sitä pahalla", hän pahoitteli nopeasti. Ei hän tuntenut tyttöä riittävän hyvin vitsaillakseen moisesta, mutta hänen kokemustensa mukaan Lucy tuntui pelkäävän omaa varjoaankin.
"Sanoisin, että kannattaa käydä puhumassa Kamirille tai Effielle. Olen varma, että he voivat ottaa asian puheeksi Zoen kanssa ja pitää huolen siitä, ettet joudu kantamaan tällaista mukanasi töissä", nainen jatkoi hetken mietittyään. Niin hän ainakin tekisi. Silloin ongelma olisi myös esimiestason tiedossa, jolloin no, hän voisi vain luottaa siihen, että muut ratkoisivat sen.
"Saan puheistasi sen käsityksen, ettei Zoe todellakaan ole ainoa syy, miksi näytät tuolta. Muitakin huolia?"

"No en haluaisi valittaa. Inhoan valittamista." Hän huokaisi syvään ja askelsi laiskasti toisen vierellä. Niin, se toinen ongelma.
"... Janice. Ihan vain hänen läsnäolonsa ahdistaa. Kerran tappelimme, taidat muistaa sen. En vain voi olla normaalisti jos tiedän hänen olevan läsnä. Tella on ihana ja olen niin iloinen että saan ratsastaa sitä, mutta en tiedä onko sen ilmestyminen Rosingsiin tämän kaiken arvoista." Väkisinkin alkoi pelottaa että Janice avaisi jälleen taistelun Benjaminin huoltajuduesta sekä tapaamisoikeudesta.

"Mutta ei sinun tarvitse kestää tuollaista käytöstä", nainen vastasi nopeasti. Hänkään ei mielellään valittanut, mutta jos tilanne sitä vaati, hän valitti koko rahan edestä. Evelyn nyökkäili astellessaan eteenpäin. Niin, Janice. Tietenkin. Rayparka.
"Se on taas jotakin, mille et voi mitään. Tilanteeseen Zoen kanssa voit vaikuttaa, mutta Janicen kohdalla ei ole paljoa tehtävissä. Hän tuskin lähtee vain sen takia, että pyydät häntä lähtemään."

"Ei lähdekään. Epäilen hänen jopa tulleen sinne minun kiusakseni. En tiedä." Ray ei osannut oikein kuin näyttää ahdistuneelta. Sitä hän olikin, yöunetkin alkoivat huveta stressin takia.
"Pelkään että hän aikoo avata uudelleen tappelun pojan huoltajuudesta. Ensimmäinen kerta oli tarpeeksi, en jaksaisi uudelleen. Ja koska emme voi sietää toisiamme, ei olisi pojankaan etu että meillä olisi yhteishuoltajuus. Lisäten sen, että Janice on a-klinikan katkaisun avohoidossa.."

Evelyn nyökkäili. Ymmärrettävä pelko. Hänkin olisi pelännyt moista, jos hänellä olisi lapsi ja entinen miesystävä. No, entisiä löytyi, mutta lapsia ei. Onneksi. Hän olisi ollut kerrassaan surkea äiti.
"En usko, että yksikään tuomari myöntäisi yhteishuoltajuutta katkaisussa olevalle", Evelyn sanoi harteitaan kohauttaen. Mikään tässä maailmassa ei ollut varmaa, mutta hän epäili, ettei oikeuslaitos toimisi niin, kun vaihtoehtona oli töissä käyvä isä, jonka luona poika oli onnellinen.
"Viiden vuoden päästä tilanne voi olla toinen, mutta en murehtisi sitä tänään." Olettaen, että Janice pysyisi valitsemallaan raittiuden tiellä eikä lipsuisi. Hän oli pysynyt. Ainakin osittain. Hän ei käyttänyt mitään laitonta, hän vain joi enemmän ja useammin kuin oli hyväksi. Evelynin mielestä se oli ihan riittävän hyvin, jotta hän saattoi sanoa olevansa kuivilla.

Janice käytti vain alkoholia, mutta sitä sellaisissa mittakaavoissa, ettei Evelynin juominen olisi kuin amatöörin tissuttelua. Lisäten sen että nainen tosiaan oli väkivaltainen, äkkipikainen ja masentunut. Mukavaa.
"Niin... No.. Niin. En tiedä myöntävätkö silloinkaan, silloin Benjamin on ollut niin kauan ilman äitiään ja minulla saattaa olla joku jonka poika käsittää toiseksi vanhemmakseen... Niin ei siinä olisi järkeä. Benjaminilla ei edes ole muistikuvia äidistään."

"Nimenomaan. Turha siis murehtia vielä", Evelyn vakuutti keräten löysäksi valunutta liinaa lyhyemmäksi. Defy käveli jo lähempänä heidän takanaan, mistä Evelyn oli tyytyväinen. Hevonen oli oppinut hitaasti luottamaan uudestaan ihmisiin, mutta kesällä toivottomalta näyttänyt taival oli nyt täynnä valoa terävistä kivistä huolimatta. He pystyisivät tähän kyllä.
"Joko sinulla on joku?" Nainen ei voinut vastustaa kiusausta. Pitihän Rayta vähän kiusata. Ilkikurinen virne kasvoillaan tummaverikkö vilkaisi miestä. Hän oli melko varma, että jokainen tallilla kävijä tiesi hänestä ja Klausista, mutta hän ei ollut kuullut mitään juoruja Raysta. Joko se tarkoitti, ettei mitään juoruttavaa ollut, tai sitten toinen oli löytänyt jonkun, jota tallin väki ei tuntenut. Se ei kuitenkaan estänyt häntä kiusoittelemasta miestä.

Ray oli kuin ei olisikaan kuullut sitä Evelynin ilkikurisen virneen kera heitettyä kysymystä. Ehei, hän ei voisi sanoa mitään. Tai voisi hän mitään sanoa, mutta ei mitään paljastavaa. Koska ei itsekään tiennyt, oliko hänellä joku.
"Onpas mukavaa että sade taukosi."

"Ha! Välttelit kysymystäni. Sinulla on joku", nainen virnuili. Hän ei voinut olla tönäisemättä toista toverillisesti olkapäähän. "En anna ikinä anteeksi, jos joudun kuulemaan siitä jotakin muuta kautta", hän vannoi. Ikinä oli varsin suhteellinen käsite. Ehkä hän jaksaisi viikon tai kaksi murjottaa, mutta sen jälkeen hän antaisi periksi.
"Englannin sää on ihan toivoton. Se vaihtuu arvaamatta ja tiheään tahtiin", Evelyn voihkaisi. Hän oli kastunut niin monena päivänä, kun oli lähtenyt liikkeelle ilman sateenvarjoa, kun aamulla oli paistanut aurinko.

"Miten niin? En kuullut mitään." Ray vastasi viattomana ja kohautti olkiaan. Eihän naisen välttämättä tarvitsisi kuullakaan jos mitään ei olisi tai tulisi.
"Ehkä ei ole mitään mistä pitäisi kuulla." Pieni liikahdus tai edes jonkinlainen myönnytys - tai yhteydenotto - Alexin suunnalta olisi... Jo upeaa.

"Jossakin vaiheessa aivan varmasti on. Ehkä kuukauden päästä, ehkä vuosikymmenen päästä", nainen myhäili. "Mutta minä haluan tietää siitä silloin sinulta. Olen nainen, joten olen luonnostani utelias", hän naurahti lauseensa lopun. Hyvä selitys sekin. Kai.

"Herätät kohta halut avautua siitäkin osasta elämääni, vaikka se surkeaa onkin." Hän mutisi ja kohautti olkiaan. Ei siitä ottanut selvää. Ärsytti vähän sekin. Olisi ollut kiva edes jutella.

"Ouch, niin paha?" Hän kysäisi virnistäen ilkikurisesti. Hän kiusasi ihmisiä, sellainen hän oli silloin, kun oli ystävikseen luokittelemien henkilöiden seurassa. Ihmisten sanallinen tökkiminen oli mukavaa ajanvietettä.

"No ei nyt niin paha, vähän vain epämääräinen tilanne ja muutenkin hankalaa. En tiedä mistään mitään, haluaako toinen mitään, onko hän tarpeeksi rohkea kokeilemaan ja.... Haluaisin vain takaisin vaell---" No voihan paska. Nyt hän oli sitten päästänyt sellaisia sammakoita suustaan.

Takaisin vaellukselle? Evelyn pohti hetken. Kenen kanssa Ray olikaan viettänyt paljon aikaa sinä viikkona Skotlannissa? Hän oli ollut kiireinen ihaillessaan upeaa Klausia lännensatulassa uhratakseen montaa ajatusta muiden puuhille.
"Epämääräisyys on ikävää", hän totesi päättäen jättää asian siihen. Ehkä ei ollut sopiva urkkia enempää. Selvää kuitenkin olisi, että kotona hänen uteliaisuutensa saisi vallan ja hän kävisi läpi valokuvat vaellukselta. Ties vaikka niissä näkyisi, keiden seurassa Ray oli viettänyt aikaa.
"Toivottavasti tilanne selkenee pian."

Ray punastui jopa hieman. Oivoi. Tavallaan olisi ollut mukava purkaa asiaa koska hän ei ollut puhunut kellekään asiasta.
"Toivotaan."

Evelyn hymyili. Hän oli varma, että tilanne selkenisi kyllä, piti vain olla kärsivällinen - jotakin, missä hän oli todella huono. Mistä tulikin mieleen, että hänen pitäisi miettiä jouluaan. Perhe halusi hänet Yhdysvaltoihin, mutta hän ei ollut varma, mitä hän halusi. Vieläkään. Veljien kärsivällisyys alkoi loppua kesken.
"Vuokrasin Lionheartin Amandalle", Evelyn möläytti halutessaan äkkiä eroon päätään riivaavista jouluisista ajatuksista.

Rayn tapauksessa jouluna olisi vain hän ja Benjamin. Tuskinpa eräs kuitenkaan haluaisi tulla käymään. Pitäisikö edes ostaa Alexille joululahja? APUA!
"... Sinä Lionheartin kenelle? Vakavissasi?"

"Joo, vuokrasin sen Amandalle. Lionheart tarvitsee tekemistä, ja se nauttisi pienistä estekilpailuista. Amandallekin tekee varmasti hyvää päästä ratsastamaan", nainen perusteli harteitaan kohauttaen. Hän vilkaisi hieman syyllisenä perässään kävelevää tammaa, jonka pää oli enää muutaman kymmenen sentin päässä hänen selästään. Defyn takia hänellä ei ollut riittämiin aikaa orilleen, ja no, tietenkin myös sen vuoksi, että hän oli alkanut tehdä oikeasti töitä klinikalla. Koirien ja kissojen hoitaminen oli oikeastaan mukavan vaivatonta, kun oli tottunut hoitamaan hevosia.

".... Tuleeko hän toimeen orisi kanssa?" Ray kysäisi varovasti. Tietty oli outoa miten tytöstä oli paljastunut erilainen puoli Montin loukkaannuttua. Amanda helli ponia ja kävi joka päivä katsomassa sitä. Kai siihen päti sanonta siitä, että sitä aina tajusi mitä oli kun sen oli menettämässä tai jo menettänyt.
"En sano että se olisi huono idea sinänsä, hän on ollut lähiaikoina jopa inhimillinen. Ja en enäö niin ihmettele tytön kylmyyttä kun äitinsä on sellainen."

"Ainakin hän pärjäsi sen kanssa hyvin, kun testasi esteitä", Evelyn vastasi. "Mutta minä aion seurata hänen ratsastustaan. Hän ratsastaa ainoastaan valmennuksissa tai minun valvonnassani, se oli ehtona vuokraamiselle ainakin aluksi", nainen lisäsi. Ei hän aikonut antaa rakasta hevostaan muiden käyttöön, ellei ensin ollut varma siitä, että Amanda pärjäisi hevoselle eikä kohtelisi sitä huonosti.
"Näinpä. Sääli, mitä Montille tapahtui, mutta se tuntuu ravistelleen Amandaa edes hieman hereille. Poni on taistellut urheasti, mutta vielä on pitkä matka kuljettavana, jos ponin haluaa kuntoon."

"Hänelle kuulemma riittäisi että se voisi olla laitumella. Monti kuitenkin olisi jalostuskelpoinen hevonen. Se on hyvä esteponi ja mahtava ratsu." Ray muisteli itse vähän haikeudella niitä maastoesteitä jotka oli ylitetty vähän ennen kuin Monti oli kaatunut.
"No hyvä. Eikä hän vaelluksella kohdellut Olafia huonosti joten ehkä hän on ihan.. Kunnollinen. Lionheart varmaan rakastaa kilpailuja. Saa paljon huomiota."

"Toivotaan, että Monti kuntoutuu edes laidunta varten", Evelyn lausahti tietäen hyvin, mitä se tarkoittaisi, jos poni ei voisi laiduntaa. Sellainen poni ei enää elänyt arvoistaan elämää.
"Lionheart rakastaa esiintymistä, joten eipä kilpailut siitä suuresti eroa. Eiköhän ori nauti olostaan, kun pääsee puuhaamaan sitä sun tätä. Ehkä se jopa oppii jotakin, jos Amanda käy valmennuksissa", Evelyn myhäili. Valmennuksissa ei pääsisi luistamaan tylsästäkään työstä, kuten hän valitettavan usein itsekseen teki.

"Toivotaan." Niin, kyllä Ray tiesi yhtä hyvin mitä se tarkoittaisi, jos ei tulisi muuta kuin karsinassa seisova hevonen, joka ei voisi tai saisi liikkua edes laitumellaolon verran.
"Oppiihan se. Amanda käy Caitlinin ja käsittääkseni joskus toisenkin, olikohan se Bogaert, valmennuksissa koulupuolelta. En oikein muista muita valmentajia kuin Caitlinin.."

"Minun on ollut tarkoitus mennä Caitlinin valmennuksiin ikuisuuden ajan, mutta jotenkin onnistun aina vakuuttamaan itseni siitä, etten tarvitse valmennusta", Evelyn naurahti huvittuneena. Hän jos kuka kaipasi valmennuksia, kun oli lähes niin itseoppinut, kuin mahdollista. Klausin valmennuksista tuskin tulisi mitään, eiköhän se ollut jo huomattu, että hän kiinnitti silloin enemmän huomiota mieheen kuin hevoseensa. Ehkä hänen pitäisi lahjoa Klaus patistamaan häntä valmennuksien suhteen. Silloin hän voisikin saada jotain edistystä aikaan Lionheartin kanssa.

"Nooh.. Niin, no." Hän naurahti. Ray itse kävi kerran kuukaudessa käyttämässä ilmaisen valmennuksensa, nimenomaan kouluvalmennukseen. Koska halusi kehittää itseään paremmaksi. Ja sittne tuli mieleen taas se Zoe.
"... Oletko oikeasti sitä mieltä etä pitäisi jutella Kamirin tai Effien kanssa?"

Evelyn huokaisi hiljaa tuntiessaan Defyn hengityksen niskassaan. Tamma hörähti ja nappasi takin hartiasta kiinni. Hän ei vaivautunut edes kieltämään tammaa, joka hetken nyki kangasta, ennen kuin päästi irti ja keskittyi tönimään hänen selkäänsä päällään. Tällaisina hetkinä hän muisti, miten paljon oli rakastanut Defyä.
"Minusta sinun ehdottomasti kannattaisi jutella jomman kumman kanssa", nainen vastasi yrittäen kävellä mahdollisimman tasaisesti eteenpäin siitä huolimatta, että hevonen töni häntä takaapäin. "Ei siitä harmiakaan voi olla."

Hetken mies näytti miettiväiseltä.
"Hmm.. Tuota... Umm.. En haluaisi valittaa, koska.. Silloin kun Tella saapui, saatoin käydä annattamassa Effielle hieman siitä millainen niiden "omistaja" on ja neuvoin ottamaan hevosten asioita koskevissa jutuissa yhteyttä Adrian Lowsleyhin... Effie ei tainnut arvostaa." Hyväähän hän oli tarkoittanut.

Evelyn naurahti päätään pudistellen. Ääni ja liike saivat Defyn säpsähtämään, mutta nopeasti tamma palasi takaisin aiemman tönimisensä pariin.
"Eivät he ota sitä henkilökohtaisesti. Minut soitetaan edelleen paikalle, jos Ivory kompuroi tai Hook juoksee aidoista läpi säikähtäessään, ja minä olen käynyt valittamassa niin monesta asiasta, ettei ole tosikaan", nainen lausahti huvittuneena. "Sawyer pysyttelee kaukana Lionheartista, epäilemättä ylempiensä ohjeistuksesta, kun kävin kertomassa mielipiteeni heille."

"En vain haluaisi valittaa kokoajan, mutta.." Hän huokaisi syvään. Nyt hieman hämmensi ja ärsytti, koska kieltämättä mieli teki kannella Zoen käytöksestä.
"Ja en tiedä miten hyvä Zoe olisi puhumaan itsensä ulos siitä syytöksestä ja minä saisin vain herkkiksen maineen."

"Eiköhän Effie tiedä riittämiin Zoesta osatakseen suhtautua sekä sinun että hänen kertomuksiinsa oikein. Hän sentään asuu Zoen kanssa", Evelyn muistutti. Jos Zoe todella kohteli muita niin väheksyvästi, kuin Ray antoi ymmärtää, oli Effiekin varmasti saanut osansa siitä silloin, kun oli työskennellyt tallityöntekijänä. Oli vaikea kuvitella, että Zoe kohtelisi ainoastaan ratsuttajia töykeästi.

"Niin... Kai, ehkä. Luulisin. En tiedä." Hön huokaisi hiljaa ja katseli Defyä. Se oli ainakin edistynyt.
"Olette edistyneet."

"Ota siitä selvää. Käy puhumassa Kamirille tai Effielle", Evelyn kannusti. Tämä oli sentään Rayn työpaikka, kyllä täällä pitäisi voida viihtyä. Nainen vilkaisi olkansa yli tammaa, joka hieroi otsaansa hänen selkäänsä vasten. Hän joutui ottamaan muutaman kiireisemmän askeleen, ettei päätynyt kasvoilleen maahan. Tummanruunikko ei tuntunut ymmärtävän, kuinka paljon voimaa sillä oli.
"Hitaasti mutta varmasti", nainen vakuutti kohottaen rauhallisesti kätensä hartiansa ylle. Defy töni kämmentä turvallaan. "Minun oli tarkoitus koettaa eilen, päästäisikö se minut selkäänsä, mutta luovuin ideasta. Ehkä ensi viikolla. En halua kiirehtiä, mutta Defy tarvitsisi enemmän liikuntaa. Se kävelee kävelykoneessa jatkuvasti, minä juoksutan sitä, Bea juoksuttaa sitä, mutta se on hevonen, joka on tottunut työskentelemään ratsastajan kanssa pari tuntia päivässä. Pelkään, että se turhautuu ja alkaa pian kiukutella sen vuoksi."

Niinhän olisi pitänyt ja hän viihtyikin. Jotenkin vain tämänpäiväinen oli osunut liiankin syvälle sieluun.
"Mm. Epäilin muutenkin tänne hakemista koska olen ollut vain jockeyna pidemmän aikaa." Hän hymyili naiselle ja tammalle, joka alkoi vaikuttaa hevoselta.
"No, eiköhän se tuosta. Energiaa sillä kieltämättä tuntuu jo olevan."

"Olet pärjännyt hyvin. Ei sinua olisi palkattu, jos he eivät olisi uskoneet, että pystyt tähän", Evelyn vastusti toisen pohdintoja. Niissä ei vain ollut mitään järkeä. Tietenkin Ray oli ansainnut paikkansa ratsuttajana.
"Nyt kun Defyn ei tarvitse enää käyttää energiaansa pelkäämiseen", Evelyn sanoi ääni värähtäen viimeisen sanan kohdalla, "sillä on ylimääräistä energiaa, jota se purkaa riehumalla tarhassaan. Pelkään, että se satuttaa itsensä. On märkää, pimeää ja mutaista, se voi hyvin liukastua tai astua huonosti tai…", naisen ääni vaimeni kuulumattomiin. Hevoselle voisi tapahtua mitä tahansa, mutta sellaista elämä oli näiden eläinten kanssa.

"No hyvä että edes joku voi sanoa olevansa tyytyväinen." Hän naurahti ja keskittyi nyt katselemaan tammaa. Se oli nyt aivan eri eläin. Nyt jo.
"Nohnoh, Evelyn, kyllä se siitä."

Ei, asia ei ratkeaisi tuosta vaan. Hän oli pettänyt hevosen, eikä voisi koskaan korvata sitä sille. Hän teki parhaansa, hän aikoi saada Defyn siihen kuntoon, että se uskaltaisi lähestyä muitakin (tai edes häntä), mutta hän ei voisi hyvittää hevoselle sen kokemaa kärsimystä. Paras mitä hän saattoi tehdä oli luvata, ettei tamma joutuisi enää kärsimään.
"Se on paremmassa kunnossa kuin aikoihin, mutta meillä on vielä paljon tehtävää. En tiedä, luottaako se enää koskaan ihmisiin, mutta aion tehdä kaikkeni näyttääkseni sille, ettei minussa ole mitään pelättävää."

"Se on jo paljon jos se luottaa edes sinuun." Ray totesi. Se olisi todella paljon. Mies vilkaisi puhelintaan, joutuen pettymään. Ei mitään, keneltäkään. Edes siskolta. Parin kuukauden päästä olisi ne häätkin..

Evelyn nyökkäsi alahuultaan purren. Hän yritti vakuuttaa itselleen kerrasta toiseen, että teki riittävästi Defyn eteen, mutta siitä huolimatta hän kieri sängyssään öisin hereillä ja mietti, mitä voisi vielä tehdä tamman puolesta. Samalla syyllisyys nakersi. Hän oli hylännyt oman hevosensa pitääkseen huolta Defystä, samoin kuin hän oli aikanaan hylännyt Defyn.
"Puhu Effielle tai Kamirille", nainen totesi vilkaisten tammaa rinnallaan. Hevonen kulki rentona ja rauhallisena, mutta hän oli huomannut, miten se säilytti jatkuvasti saman etäisyyden mieheen. Tamma ehkä uskalsi olla hänen lähellään, mutta se pelkäsi edelleen muita ja kolhi Beaakin tuon tuosta.
"Et jaksa, jos joudut joka päivä vääntämään kättä Zoen kanssa."

"Sitten jos en jaksaisi, olisi ainakin hyvä tekosyy muuttaa Norjaan." Ray heitti, puoliksi vitsillä. Hän oli vakavissaan joskus leikitellyt ajatuksella. Kuitenkin sitten mieltynyt Rosingsiin ja ihmisiin siellä. Hän ei edes katsonut hevosta pään seudulle, ettei vahingossakaan katselisi silmiin.

"Norjassa on kaunis luonto", Evelyn sanoi nyökytellen päätään. "Koska lähdetään?" Hän virnisti. Ei hän tosissaan halunnut kauas Englannista. Jos hän olisi halunnut, hän olisi lähtenyt jo aikaa sitten. Hän nautti elämästään täällä. Hänellä oli ihana mies rinnallaan, hieno hevonen hyvällä tallilla ja toinen upea, rakas eläin odottamassa, että hän auttaisi sitä. Hänellä oli työ, ystäviä ja koti. Hän ei lähtisi mihinkään. Siinä oli hänen vastauksensa myös joulua koskien. Hän ei lähtisi mihinkään. Evelyn olisi kotona.

"Upea. Rakastan sitä paikkaa." Mies katseli hetken taivaalle, haaveilevan oloisena. Hän kaipasi sinne, mutta ei hänestä ehkä olisi asumaan siellä. Oli hankalaa olla kuin tuuliajolla, edelleen. Oli työ - Norjassakin olisi ollut, kunhan olisi soittanut -, kuten myös Adrian Lowsley olisi ottanut hänet takaisin koska tahansa. Silti hän halusi ainakin toistaiseksi jäädä tänne.

"Uskon", Evelyn vastasi. Hän oli käynyt siellä nuorempana lomalla, kun äiti oli ollut kuvaamassa elokuvaa Norjan vuonoilla. Hän oli ihastunut vuonoihin. Olisi ihana käydä joskus uudestaan siellä. Hän oli ollut niin pieni viimeksi, ettei muistanut reissusta oikeastaan muuta kuin sen, mitä oli kuvista nähnyt.

"Hevosen selästä todella kaunis." Hän naurahti ja näytti mietteliäältä. Aina välillä vain tuli sellainen olo, että epäili omia päätöksiään.

"Monet asiat ovat kauniimpia hevosen selästä", nainen myhäili. Nummet näyttivät upeilta laukkaavan täysiverisen selästä nähtyinä, paljon upeammilta kuin auton ikkunasta katsottuna. Hevoset tekivät kaikesta parempaa.
"Miten olette kotiutuneet Hexhamiin?" Evelyn päätti kysyä muistaessaan, miten toiset olivat muuttaneet. Hexham oli mukava kaupunki, hän kävi siellä usein, mutta olihan se suuri muutos yhden tien varteen rakentuneesta Slaleysta.

"Ihan hyvin. Benjamin tykkää olla tarhassa, kun on leikkikavereita ja touhua päivisin paljon enemmän.." Hän naurahti. Oli onni että poika piti tarhassa olosta.

"Se on hyvä", Evelyn naurahti. Hän oli kuullut niin paljon kauhutarinoita itkevistä lapsista, jotka kiukuttelivat joka päivä tarhaan menemistä, että oli ilo kuulla Benjaminin nauttivan siellä olemisesta. "Sinäkin voit huoletta keskittyä töihisi, kun tiedät, että Benjaminilla on hauskaa."

"Mm, ainoa vain ettei minulla ole enää illoiksi lapsenvahtia jos tarvitsen. Eli olen kutakuinkin kahlittu kotiin puoli viiden jälkeen. Onhan se mukavaa ja haluan olla pojan kanssa." Hän huokaisi syvään. Mutta olisi se joskus ollut mutkavaa illa myös muualla. Ede sjoskus.

"Minä tulen mielelläni katsomaan poikaasi silloin tällöin", Evelyn lupasi leveän hymyn kera. "Hän on niin suloinen. Olen aina pitänyt lapsista", nainen naurahti. Hänellä ei ollut omia, sattuneesta syystä, mutta hän ehtisi vielä. Ehkä. Olikohan Klaus lapsi-ihmisiä? Hetkinen, ei hänen tätä pitänyt miettiä. Se keskustelu käytäisiin joskus myöhemmin, jos sitä täytyisi edes koskaan käydä.
"Pitäähän sinullakin olla vähän omaa aikaa."

"No, muistan tuon jos minulla joskus on menoa. Usko pois, eipä minulla kamalasti ole elämää töiden ulkopuolella." Niin, kun se jokukin oli töistä ja ystävän kaltaisetkin täältä.

"Ei sen tarvitse olla välttämättä menoa, riittää, että kaipaat hetken omaa rauhaa. Minulla menee vartti tulla ovesi taakse, joten soita vain heti jos siltä tuntuu", Evelyn vakuutti hymyillen. "Tai jos haluat joskus viettää vapaasi ilman tallilla käyntiä, soita silloinkin. Minä käyn siellä päivittäin, joten voin kyllä katsoa Olafin perään kerran viikossa."

"mm, pitää katsoa. Ja kuten sanoin, ihan mielelläni olen pojan kanssa. Kun ei hänellä ole toista vanhempaa niin yritän olla läsnä kahden edestä." Mies virnisti hieman, aivan kuin olisi murjaissut hauskankin vitsin. Kahden edestä, pieni mies. Haha..

"Se on jalo tavoite", Evelyn vastasi. "Minun äitini oli harvoin läsnä, mutta minulla oli isäni ja veljeni", nainen kertoi pienen hymyn kera. Hänen äitinsä oli ollut kiireinen luodessaan uraa, mutta siitä huolimatta he olivat läheisiä. "Silloin kun äitini ehti kotiin, hän vietti kaiken aikansa meidän kanssamme. Ei hyvää vanhempaa mitata sillä, kuinka monta tuntia päivästä viettää lapsensa kanssa."

"niin no, minulla on nyt usea tunti päivässä niin miksi en antaisi niitä pojalle. Sitä paitsi, ei tätä kauaa kestä, kohta hän aloittaa koulun ja viipottaa illat ystäviensä kanssa ja sitten tupakoikin jo jossain ollakseen kovis ja.. Huokaus." Hän naurahti ja venytteli hieman selkäänsä.

"Älä ajattele noin, tai hän päätyy tekemään niin", nainen naurahti ja tönäisi toista. "Benjamin on suloinen poika", hän toisti hymyillen. Kunpa pieni lapsi löytäisi hyvän tien elämälleen huonosta alusta huolimatta. Onneksi poika oli liian pieni muistaakseen sellaista.

"Se ei ole pahin kauhukenaarioni. Mutta toivon tietysti ettei edes tuo toteutuisi." Sitä mieskin oli usein huokaillut, että onneksi Benjamin ei muistaisi alkuaikojen riitoja ja lapsuudessa oli kuitenkin varhain korjattu sellaiset ongelmat. Ehkä niistä ei jäisi pysyviä traumoja.

"Älä mieti kauhuskenaarioita, vaan mieti kaikkea hyvää, mitä hän voi tehdä elämällään. Ehkä hänestä tulee lääkäri, joka löytää parannuskeinon syöpään. Ehkä hän rakastuu ja saa omia lapsia, joille voit lukea iltasatuja vanhoilla päivilläsikin", nainen vastasi lempeän hymyn kera. Koskaan ei saanut ajatella, mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua, tai olisi aivan varmaa, että se ja vielä vähän enemmän tapahtuisi.

"No mietin minä sitäkin. Kunhan vain olisi onnellinen itse ja ei satuta muita." Kaiken muun Ray kyllä kestäisi ja auttaisi poikaansa. Hän oli haaveillut sisaruksesta Benjille mutta se taitaisi jäädä haaveeksi.

"Olen varma, että siihen hän kyllä pystyy", nainen totesi lempeästi. Benjamin kasvoi rakastettuna, joten varmasti toinen voisi olla onnellinen satuttamatta ketään. Tosin hän oli elävä esimerkki siitä, ettei edes perheen ehdoton rakkaus aina auttanut pysymään elämän syrjässä kiinni. Joskus oli helpompi päästää irti ja pudota pimeyteen, jossa saattoi vain olla.

Ray ei itse ollut ehtinyt vajoamaan. Pieni lapsi oli pitänyt hänet aina kiinni elämässä ja pakottanut pyörittämään arkea.

Evelyn silitti Defyn poskea astellessaan tallia kohden. Tamma kulki rennosti hänen rinnallaan, antoi hänen silittää päätään ja kaulaansa, eikä käyttäytynyt lainkaan arvaamattomasti. Tämä oli jo suuri edistysaskel aiemmasta. Siihen hänen oli uskottava.
"Mene puhumaan heille. Sinun kuuluu nauttia työstäsi, etkä voi tehdä sitä, jos Zoe hengittää niskaasi. Minä vien tämän kaunokaisen takaisin tarhaan, jotta se voi nauttia ulkoilemisen riemuista", nainen rohkaisi. Hän halusi, että Ray viihtyisi tallilla, joten tietenkin ongelma Zoen kanssa pitäisi saada ratkaistua. Jos Ray ei sitä tekisi, hän menisi puhumaan tallin vastaaville miehen puolesta.

Ray naurahti toisen sanoille. Ihan kuin Evelyn ei olisi luottanut siihen että hän puhuisi eteenpäin
"Vieppä sinä." Hän hymähti ja asteli talliin.

Evelyn ei luottanutkaan siihen. Sen takia hän aikoi tavalla tai toisella varmistaa, että asia oli tullut puheeksi. Sawyer vilkaisi olkansa yli Rayta, kohottaen kättään tervehdykseksi. Suuri saksanpaimenkoira makoili hänen vieressään, kun Sawyer harjasi kirjavaa Arizonaa käytävällä. Nainen oli tottunut hitaasti koiran jatkuvaan läsnäoloon, eikä olisi luopunut seuralaisestaan mistään hinnasta.

Ray kohotti kättään tervehdykdeksi ja vilkaisi koiraa. Lienikö tuo se terapiaeläin?
"No hei Arizona." Kulkiessaan hevosen ohi mied taputti sen kylkiä ja lautasia.

Sawyerilla oli epäilyksensä koiran koulutuksesta, ainakin sen jälkeen, kun Atlas oli useita kertoja rauhoitellut häntä ennen paniikkikohtausta, mutta hän näki koiran siitä huolimatta sotaveteraanina. Hän muisti koiran rintamalta, joten hän kieltäytyi ajattelemasta, että Atlas olisi koulutettu auttamaan häntä. He auttoivat toinen toisiaan, koska ymmärsivät, millaista sotarintamalla todella oli.
"Punkkarisi on mudassa korvista kavioihin asti. Olisin tuonut sen sisään, mutta minulla oli kädet täynnä", nainen ilmoitti kurinalaisella äänellä. Zoe oli kommentoinut Olafin kunnosta, ei hän muutoin olisi edes tajunnut hevosen piehtaroineen tarhassaan muiden kavereidensa mukana. Jostakin syystä Zoe oli naljaillut vain vuonohevosen kunnosta, vaikka Arizona oli näyttänyt aivan samalta.

"Ei se mitään, haen sen itse." Raiden naurahti ja asteli ruunan karsinalle, nappasi riimunarun ja askelsi tarhalle. Palatessaan hän talutti ruunan suoraan pesupaikalle, pakko se olisi pestä. Olafin pitkähköksi kasvanutta karvaa ei harjaisi kukaan. Pitäisi uusia klippaus...

Sawyer sai harjattua Arizonan, joten talutti kirjavan hevosen takaisin karsinaan. Atlas seurasi kuonolla hänen reittään hipoen, muttei astunut sisään karsinaan. Se oli fiksu koira, se hänen oli myönnettävä. Nainen tarttui luutaan ja alkoi lakaista käytävää reippain vedoin vilkaisten silloin tällöin pesukarsinan suuntaan. Olaf näytti hassulta kampauksensa kanssa. Hän oli siitä tosin kiitollinen, koska se auttoi ehdottomasti tunnistamaan hevoset toisistaan. Täällä oli liikaa ruskeita hevosia. Ja mustia. Ja harmaankirjavia. Ei niitä voinut kukaan tunnistaa toisistaan.

Olaf pärskähti ja lepuutti päätään. Se otti pesunkin rennosti, kiitos hyvän opetuksen. Laiskasti se heilautti häntäänsä.
"Hassu poika. Tänään joudut töihin, pallero." Ray ei huomannut ketään muuta kuin hevosensa jolle jutteli, toivottavasti kukaan muu ei kuulisi hänen lässytyksiään.

Sawyer kuuli, mutta toisaalta, hän kuuli kaiken, mitä tallilla tapahtui. Kukaan ei tuntunut huomaavan häntä. Työkaverit puhuivat keskenään jättäen hänet huomiotta. Se kelpasi hänelle hyvin. Hän kuuli, mitä tapahtui, ilman että joutui ottamaan mitään osaa siihen. Lucy saapui ulkoa Ivoryn kera, joka oli vatsaansa myöten kurassa. Vaalea papurikko näytti kasvattaneen yllättäen takaisin mustaa karvaa jalkoihinsa. Tyttö vei hevosen viereiseen loosiin ja hymyili ujosti Raylle.
"Olafkin on nauttinut olostaan ulkona", tyttö huomautti katsoen toivottomana ruunaa, joka oli tarkoitus saada edustavaan kuntoon Henriettaa varten. Loimikin oli aivan sotkussa. Voi huokaus sentään. Tyttö tarttui reippaasti letkuun ja alkoi pestä hevosen jalkoja.

"Vähän liiankin kanssa. Pitää taas ajella mokoma klipparin kanssa ja alkaa loimittaa." Ray naurahti tytölle vastaukseksi. Olaf pärskähti ja pudisteli päätään kiukkiusesti.

"Voi toista", tyttö mutisi kurkistellessaan Ivoryn vatsan alta Olafia. Vuonohevonen näytti siltä, että oli varautunut talveen kasvattamalla sellaisen karvan, että tarkenisi Antarktiksella. Ehkä klippaus voisi tehdä sille ihan hyvää, tosin se tarkoittaisi enemmän loimittamista ja enemmän likaisia tai rikkinäisiä loimia. Niille ei tuntunut tulevan loppua täällä.
"Ivory on sentään pysynyt jaloillaan", hän huokaisi helpottuneena. Papurikonkimoa ei olisi mitenkään saanut riittävän puhtaaksi Henrietalle, jos se olisi päättänyt kieriä oikein antaumuksella märässä maassa.

"Se näyttää täällä enemmän jääkarhulta hevosten keskellä kuin miltään muulta." Saatuaan hevosen pestyä ja kuivattua lastalla, Ray loimitti sen ja vei kävelykoneeseen. Liikkeessä ja verkkoloimitettuan mokoma kuivuisi nopeammin. Tai ainakin se tuntuisi siltä.

"Eikö sinun pitänyt käydä puhumassa jollekulle?" Evelyn lausahti nähdessään Rayn poistuvan kävelykoneen luota. Naisen kasvoilla oli vino virne. Hän oli jumittunut silittämään Defyä tarhalla ja sen jälkeen jäänyt katselemaan tamman puuhia, mutta nyt hän oli tässä, ja Olafin päätymisestä kävelykoneeseen hän päätteli, ettei Ray ollut vielä käynyt toimistossa. Lucy talutti Ivoryn karsinaan varoen vilkaisemastakaan kaksikon suuntaan.

Ray vihelsi viattomasti Evelynim sanoessa jotakin.
"En ehtinyt vielä, ratsastan lihapullan ensin."

"Äpäp! Älä kuvittelekaan. Anna sen kuivua kävelykoneessa, ehdit hyvin jutella sillä aikaa. Sitä paitsi, sitten sinulla on jotakin, mitä odottaa innolla", nainen perusteli yrittäen tarttua toisen hartioihin ja ohjata miestä portaikon suuntaan.

"Älä sinä yhtään äpäp minulle!" Ray älähti ja jarrutteli matkalla portaiden suuntaan. Eieiei, vielä kerran ei!
"Menen ratsastettuani."

"Ei, sinä menet nyt", nainen ilmoitti ja tönäisi toiseen lisää vauhtia. "Hophop, sitten se on ohi ja pääset Olafin selkään."

"No en tiedä mitä sanon ja Effie ei taida edes olla paikalla..!" Ray vinkaisi ja livahti naisen ohi pois portaikosta.

"Effie on aina paikalla", Evelyn vastusti, vaan se oli tottakin. Nuori nainen tuntui aina olevan tallilla, ihan sama mihin aikaan soitti. "Etsitään sitten Kamir. Hän on jossakin täällä, hevosten parissa."

"Eeeehei me tarvita Kamiriakaan.." Hän mutisi ja oli livahtamassa satulahuoneen suuntaan.
"Evelyn, hoidan asian kyllä."

"Niin varmaan", nainen mutisi, mutta antoi toisen livahtaa satulahuoneeseen. Evelynin voitonriemuinen virne kertoi riittämiin, kun suuressa varustehuoneessa oli kukapa muu kuin tallimestari, josta oli juuri aiemmin puhuttu. "Hei Kamir", Evelyn naurahti. "Raylla on asiaa." Nainen suuntasi virneen Raylle ennen kuin asteli ulos varustehuoneesta. Toinen ei pääsisi livistämään uudestaan. Mokoma jättäisi vain kertomatta kenellekään, ja sittenkö ongelmat vasta alkaisivatkin.

Ray mulkaisi Evelyniä, tuon astellessa karkuun. Ray käytti sitten tilaisuuden hyväkseen ja johdatteli Kamirin ajatuksia muualle Evelynin sanoista ottamalla puheeksi Moneypennyn. Hah, aina toimi, puhu hevosista Kamirin kanssa.

Evelyn odotteli varustehuoneen ulkopuolella kärsivällisenä, mutta ei voinut olla kuulematta toisen puheita Moneypennystä. Mokomakin pelkuri! Rayn piti puhua Zoesta, ei hevosesta, jonka kanssa teki töitä päivät pitkät. Nainen aikoi odottaa hetken. Jos Kamir ei palaisi takaisin asiaan, hän marssisi varustehuoneeseen ja kertoisi kaiken, mitä Ray oli hänelle sanonut vähääkään kaunistelematta.

Ray johdatteli asian mahdollisimman kauas kaikesta ja saikin Kamirin pitämään suunsa supussa siitä, mitä Evelyn oli asiaan liittynyt. Ray oli jo poistumassa, satula ja suitset käsissään, kun huomasi Evelynin oventakana.
"Uskallakin."

"Uskallan", nainen ilmoitti uhmakkaasti. "Kamir, hän halusi puhua Zoesta", eläinlääkäri ilmoitti tuijottaen Rayta vaativasti. Toisella oli kolme sekuntia aikaa aukaista sanainen arkkunsa, tai hän aukaisisi omansa. Yksinkertaista.
"Kerrotko sinä, vai kerronko minä?"

Ray pyöräytti silmiään eläinlääkärin uhmakkaasti ilmoittaessa uskaltavansa. Kuin valehtelusta kiinin jäänyt poikkupoika hän selitti saman asian Kamirille, tuijotellen jonnkin katon tietämille.

Evelyn seurasi Kamirin ilmeitä. Toinen ei näyttänyt vähääkään yllättyneeltä. Ehkä Kamirkin oli huomannut, miten kylmästi muut tallityöntekijät suhtautuivat Zoeen, tai ehkä joku muukin oli valittanut naisen käytöksestä. Mies lupasi keskustella asiasta työntekijän kanssa.
"Katso nyt, ei ollut niin vaikeaa", Evelyn mutisi suupielestään.

Kun asia oli hoidettu, Ray karkasi satulahuoneesta ja huokaisi raskaasti.
"Niin, siihen asti kun Zoe tulee ala-aste meiningillä syyttelemään kantelijaksi tai kohtelee entistä inhottavammin."

"Sitten puhut uudestaan Kamirin kanssa, ja asialle tehdään jotakin", Evelyn ilmoitti. Hän ei suostunut uskomaan, että tätä ei saisi selvitettyä. Ei Zoekaan voinut niin kamala olla. Jaksoihan toinen kohdella häntäkin erittäin ammattimaisesti ja kohteliaasti.

"... Mitä sille voisi muka tehdä" Ray mutisi hakiessaan lihapullansa kävelykoneesta ja talutti sen käytävälle, satuloiden mokoman siinä. Olaf heitteli päätään hieman, ilmeisesti satula alkoi olla taas huonosti istuva. Pitäisi muokata istuvuutta, rungottomien ihana puoli.

"Eiköhän Kamir keinot keksi. Tuskin heillä niin suurta pulaa on työntekijöistä, etteivätkö he voisi antaa potkuja, jos meininki ei muutu", Evelyn totesi harteitaan kohauttaen. Hän ainakin antaisi potkut kenelle tahansa, joka aiheuttaisi ongelmia muille työntekijöille.

"No eivät kai he Zoea potkaisisi pellolle sen takia. Tai sitten Zoe jäisi ainakin Paddyn palkatuksi hoitajaksi." Ray suitsi vielä punkkarinsa, kuten Sawyer oli maininnut ja veti kypärän päähänsä. Hän lähti taluttamana ruunaa kohti maneesia, ulkona satoi taas.

"Se on kyllä totta", Evelyn naurahti. Hän oli nähnyt, miten suurella mielenkiinnolla Zoe osallistui Paddyn elämään. Olisipa joku yhtä kiinnostunut Lionheartista, niin hänen ei tarvitsisi murehtia hevosestaan enää koskaan.
"Mutta älä huoli, kyllä tämä tilanne saadaan jotenkin ratkaistua", nainen vakuutti. Jos ei muuten, hän puuttuisi siihen. Kun riittävän moni valittaisi Zoesta, olisi tallin pakko reagoida jotenkin. Hän silti uskoi, että pelkkä puhuttelu Kamirilta riittäisi. Ei Zoe voinut niin kamala olla.

Niin Raidenkin halusi uskoa, mutta ei jostakin syystä uskonut. Maneesissa mies ponkaisi ruunansa selkään, vilkuillen muutamia esteitä, jotka oli sinne pyytänyt laittamaan. Korkein taisi olla metrin, pari pientä innaria, yksi sarja ja sellaista. Ensin kyllä hän häkisi Olafia taas muotoon ja peränantoon.

Lucy talutti Rainin maneesiin hetkeä myöhemmin. Hän vilkaisi esteitä, nielaisi ja oli jo kääntymässä takaisin, kunnes muisti ulkona vallitsevan sään. No, he pysyttelisivät poissa tieltä, tai ainakin yrittäisivät. Tyttö nousi Rainin selkään vaitonaisena ja kannusti laiskan ratsunsa uralle. Hevonen pärskähti venytellessään kaulaansa ja ravisti päätään. Lucy taputti kirjavan ratsunsa kaulaa ja mietti, mitä he tänään tekisivät, samalla kun pysytteli uran sisäpuolella ja mahdollisimman kaukana esteistä. Ehkä he voisivat jatkaa pohkeenväistöjen kanssa, niissä hän ainakin osaisi korjata hevosta.

Olaf selvästi hieman vastusteli oikeaa työntekoa. kylmäverinen irokeesipää näytti hauskalta kulkiessaan oikeinpäin ja kunnolla alleen polkien, pasku kaulansa kaarella. Viihdyttävän näköinen se tosiaan oli ja Olafia selkeästi ärsytti.

Lucy keskittyi täysin Rainiin, vilkuillen Olafin suuntaan ainoastaan sen takia, että saattoi varmistaa olevansa poissa tieltä. Tyttö työsti hevosta ensin käynnissä, mutta sen tuntuessa erittäin jähmeältä, hän siirsi Rainin raviin ja muutaman kierroksen ajan keskittyi ainoastaan ajamaan hevosta eteen, kunnes raskasrakenteinen hevonen liikkui paremmin. Rain oli laiskalla päällä, sillä lähes heti, kun tyttö siirsi sen käyntiin, ruuna alkoi jälleen laahustaa. Lucy pyysi päättäväisesti lisää vauhtia, naputteli raipalla ja kannuksilla askelten tahtiin ja piti hevosen liikkeessä samalla kun antoi sille muuta puuhaa. Kyllä se siitä heräisi. Hän ainakin toivoi niin.

Olaf ei onneksi ollut laiska, vaikka se olikin sitä verrattuna esimerkiksi täysiverisiin. Se viskeli päätään ja pukitti kevyesti kun Raiden nosti sillä laukan. Mies vain ajoi pientä hevosta eteen ja saatuaan laukan mukavaksi, ohjasi esteelle. Olaf hyppäsi suurella, todella suurella innolla.

Lucy ei ymmärtänyt, miten jotkut uskalsivat hypätä tuollaisia esteitä. Hän ei olisi ikinä uskaltanut. Esteet olivat pelottavia. Tyttö alkoi työstää pohkeenväistöä hevosellaan, sekä käynnissä että ravissa, vaatien Rainilta milloin mitenkin jyrkkää väistöä. Hevonen heräsi hitaasti, mutta sen liikkeistä oli jo havaittavissa selkeä tahti. Kyllä se tästä.
"Olaf hyppää hyvin", tyttö uskalsi sanoa ratsastaessaan toisen ratsukon ohi.

Saatuaan hypätä ruuna viskeli päätään ja pudisteli sitä, melkoisen onnellisena. Ray otti Olafin hetkeksi käyntiin ja hymyili Lucylle.
"Kiitos. Rain liikkuu kivasti."

"Se liikkuu laiskasti", tyttö huokaisi kannustaen hevosta jälleen eteen. Rain hidasti pohkeenväistöjen jälkeen raviaan kuin kukaan ei huomaisi. Laiska mikä laiska. Hän nosti laukan ja pyysi reippaampaa vauhtia. Ruuna jymisteli tupsujalat maata takoen maneesin ympäri muutamaan kertaan. Lucyn hidastaessa hevosen takaisin raville, Rain liikkui itse eteen ilman, että hänen tarvitsi joka välissä muistuttaa. Saisi nähdä, kauan sitä kestäisi, mutta nyt kun niin oli, hän keskittyi jälleen pohkeenväistöihin. Caitlin oli sanonut, että niistä olisi hyötyä Rainille, joten hän aikoi pitää huolen, että ruunalla ratsastettaisiin pohkeenväistöjä.

"... Rainiksi." Ray naurahti toiselle ja taputti ruunansa kaulaa. Olaf oli todella tyytyväisen oloinen. Ja omistajakin, saatuaan liikutettua hevosen kerrankin kunnolla.

Lucyn teki mieli puolustaa Rainia, sanoa, että ruuna oli todella ihana ratsastettava, mutta hän ei viitsinyt. Kaikki tiesivät, että hevonen oli laiska ja nukkui suurimman osan maastolenkeistäänkin. Hän sai sen esiintymään edukseen edes silloin tällöin, kuten nyt, kun hevonen liikkui lennokkain askelin ja tasapainoaan menettämättä sivusuuntaan. Ristiaskel luonnistui vaivattomasti kirjavalta irlannincobilta. Se oli sentään ollut kouluratsu joskus kauan sitten.

Ray nosti Olafilla vielä uuden laukan ja hyppäsi tuolla pienen radan siitä. Mokoma tuhisi ja pärski hypätessää, nostaen päätään vauhdin kasvaessa. Ray taputti hevoen kaulaa kun rata oli kunnialla ja puhtaasti hypätty, antaen hevosensa ravata löysin ohjin.

Lucy pysytteli poissa tieltä. Siinä hän oli taitava, vaikka harvoin hevosen selässä muutoin tunsikaan oloaan hyväksi. Ainakaan silloin, kun seurana oli muita kuin Paulus tai Effie. Heidän kanssaan hän saattoi olla rento ja oma itsensä, mutta monet muut saivat hänet jännittämään. Tyttö nosti laukan, teki muutaman voltin ja ympyrän, treenasi pehmeitä siirtymisiä ja ollessaan tyytyväinen, ratsasti kahdeksikkoa suorittaen laukanvaihdon aina vaihtaessaan toiselle ympyrälle. Ruuna venytti kaulaansa alemmas, minkä hän salli. Rainiin saattoi luottaa. Hevosta pystyi ratsastamaan pitkälläkin ohjalla.

Ray siirsi piakkoin Olafin käyntiin ja antoi sen kävellä vapain ohjin. Hassu poika. Hän katseli Rainia, se oli kyllä myös hauskan näköinen.

Lucy keskittyi hevoseen ja vaati siltä kunnollista työntekoa. Hetkeksi hän lyhensi ohjaa ja nosti Rainin päätä ylemmäs suorittaakseen sarjan laukanvaihtoja joka kolmannella askeleella. Ruuna suoriutui niistä hienosti. Se oli upea eläin, kunhan näki sen vaivan, että herätteli irlannincobin ikiunestaan.
"Hieno poika", hän sanoi hiljaa hevoselle hidastaessaan raville ja antaessaan pitkät ohjat. Ruuna hörähteli painaen päätään alemmas. Lucy hymyili, mutta hymy hyytyi, kun tyttö näki yläkerran katsomon lasin takana työkaverin tutut kasvot. Zoe ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mikä sai Lucyn hartiat painumaan lysyyn. Miksei toinen ollut voinut jo lähteä kartanolle? Hän ei kaivannut Zoen seuraa, varsinkaan silloin, kun nainen oli pahalla päällä, mikä oli viimeaikoina ollut lähes jokapäiväistä.

Ray kurtisti kulmiaan, mikä Lucyn innon noin oli latistanut. Sitten hän huomasi tutut kasvot katsomossa. Mikä ihme tuota nyt vaivasi? Käveltyään Olafin loppuun hän tuli alas ja lähti taluttamaan ruunaa takaisin talliin, riisuakseen sen karsinassa.

Lucy poistui maneesista nopeasti. Hän riisui Rainin varusteet ja vei hevosen kävelykoneeseen. Se voisi jäähdytellä itsensä siellä, niin hänen ei tarvitsisi ratsastaa Zoen silmien alla. Zoe oli jo tehnyt mielipiteensä selväksi hänen ratsastuksestaan. Joskus, kun kaikki tuntui menevän naisen mielen mukaan, oli tummaverikkö auttanut häntä, antanut hyviä vinkkejä ja korjannut, jos näki hänen tekevän jotakin väärin, mutta monesti… Zoe vain halveksui. Hän tiesi, ettei ollut yhtä hyvä ratsastaja kuin toinen, ei hänelle tarvinnut sitä erikseen kertoa joka kerta, kun hän nousi satulaan. Zoe laskeutui portaat yläkerran oleskelutilasta tallin puolelle. Hän oli saanut kutsun Effien toimistoon, jossa Kamir oli muistuttanut häntä siitä, miten ratsuttajia tuli kohdella. Jokaikistä. Zoe oli piilottanut ärtymyksensä hyvin, mutta nyt se purkautui turhautumisena, jota hän mielellään purkaisi Lucyyn. Vaaleatukkainen tyttö oli säälittävä nyrkkeilysäkki, kun ei edes uskaltanut väittää vastaan, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Ray ei kyll' katselisi viattoman Lucyn höykyttämistä ja kiusaamista, jos vain sellaista näkisi. Sanoisi siitäkin, aivan varmasti. Mies harjasi vuonohevosta sen karsinassa, Olafin nukkuess laiskasti. Kunnon treeni unetti.

Zoelle riitti yksi puhuttelu tälle päivälle. Hän puhuisi Lucylle myöhemmin, tai juoksuttaisi toista huomisen omilla asioillaan, ellei se typerä Paulus tunkisi väliin. Hän ei ymmärtänyt, mikä muiden ongelma oikein oli. Antaisivat hänen laittaa Lucy hoitamaan hevosenomistajien typeriä pyyntöjä, niin hänen ei tarvitsisi ilkeillä kaikille. Vaan ei, Paulus ja muut olivat ottaneet säälittävän tytön puolen. Typerykset. Zoe suuntasi tarhalle, jossa Mia vietti päivänsä. Hän voisi aina katsella hevostaan ja unohtaa hetkeksi, miten epävarmuus omista päätöksistä nakersi mieltä.

Saatuaan Olafin kuntoon Ray lähti hakemaan päivänsä viimeistä projektia, Moneypennyä. Vieläkin hän kuljetti tammaa vain naruriimun ja narun kanssa, hanskat kädessä. Vaikka nyt hevonen käveli kiltisti ja rauhallisesti, ollakseen oma itsensä.

Muutaman karsinan päässä Caitlin harjasi ruunikkoa trakehneria, joka tuijotti tyhjin silmin jonnekin kauas. Valmentaja huokaisi katsellessaan hyvätapaista hevosta. Häntä harmitti hevosen puolesta. Ruunikko oli odottanut omistajaansa niin pitkään. Caitlin astahti ulos karsinasta ja pudisteli kastanjanruskeita karvoja tummansinisistä ratsastushousuistaan.
"Hei", hän tervehti huomatessaan Moneypennyn ratsuttajan kera. Remona seisoskeli paikoillaan karsinassa. Caitlin ei aina ollut ihan varma, missä ulottuvuudessa tamma eli, mutta hän oli varma, ettei se ollut sama heidän kanssaan.

Moneypenny steppasi hieman käytävällä kulkiessaan mutta häiritsevästi Ray tuntui tottuneen siihen.
'Hei" mies hymyili samalla kun asteli Pennyn karsinaan. Tänään hän juoksuttaisi ja laittaisi satulaa selkään.

Caitlin suuntasi hakemaan Remonan varusteita. Hän palasi hetkeä myöhemmin sylissään musta koulusatula, kankisuitset ja vaaleansiniset pintelit patjojen kera. Nainen jätti satulan oven vieressä olevalle telineelle ja ripusti suitset koukkuun. Ensin hän käärisi pintelit, niin hevonen ei joutuisi seisomaan pitkään satulan kanssa.
"Miltä Moneypenny tuntuu?" Nainen kysäisi kyykkiessään Remonan etujalan vieressä.

"hämmentävän rennolta, toistaiseksi. Yritän ainakin laittaa satulaa sille." Hän vastasi hymyillen naiselle

"Mukavaa, mukavaa", Caitlin vastasi, löi päänsä Remonan ruokakulhoon noustessaan kyykystään. "Auts", hän henkäisi, hieroi hetken takaraivoaan ja suuntasi sitten käärimään seuraavaa pinteliä. Onneksi hän ei ollut näin tohelo hevosen selässä.
"Toivottavasti se sujuu hyvin."

"... käytän siinä vanhaa ja rikkinäistä satulaa, jos se toistaa kuuluisan temppunsa." Hän huokaisi syvään ja kohautti hieman olkiaan. Moneypenny oli ihan mukava hoitaa nyt, mutta se piti tehdä vauhdilla. Pikaisesti siis loimi pois, jalkojen harjaus, suojat jalkaan ja hakemaan satula. Hän juoksuttaisi riimun ja liinan kanssa.

Caitlin ei tiennyt Moneypennyn kuuluisista tempuista mitään. Oikeastaan, hänen oli vaikea muistaa hevosen olemassaoloa vieläkään. Nimikin hukkui helposti, kuten monien tallin työntekijöidenkin. Hän muisti ne, jotka kävivät usein valmennuksissa, mutta Moneypennyä ei niillä ymmärrettävästi näkynyt. Nainen nosti satulan Remonan selkään ja tarjosi kuolaimia hevoselle. Viimeinen silaus ja tarkistus - kyllä, kaikki oli valmista. Hän jäi odottamaan, että Moneypenny olisi valmis liikkumaan, sillä he halusivat maneesiin, ja Moneypenny oli heidän tiellään seistessään käytävällä.

Ray irrotti tamman ja talutti sen maneesiin. satulan hän laski juoksutusympyrän keskelle itsensä viereen ja pyysi hevoselta käyntiä. Tietty Penny olisi tarjonnut ravia heti, mutta ei nyt vielä. Hetken se saisi mennä satulatta, purkaa energiaansa.

Caitlin talutti Remonan maneesiin toisen tamman perässä. Ruunikko tuntui poissaolevalta, kun hän laski jalustimet ja heilautti itsensä selkään. Nainen sipaisi punertavia hiussuortuvia pois kasvoiltaan ja varmisti, että nuttura pitäisi. Hän ratsasti jälleen kerran kypärättä, vaikka hänelle oli nyt useamman kerran jo sanottu, ettei se ollut kannattavaa. Hän oli kouluratsastaja. Hän ei käyttänyt kypärää kilpailuissakaan, joten miksi käyttää sitä harjoituksissa, kun ratsasti kokenutta kouluhevosta?
"Pysyttelemme täällä päässä, niin saatte vapaasti riehua siellä", Caitlin ilmoitti jääden kiertämään neliskulmaista reittiä toiseen päähän suurta maneesia. Oma kenttä siellä. Hah. Olisi varmaan pitänyt pyytää jotakuta työntekijää laittamaan kouluaidat pystyyn, niin hän olisi voinut väittää harjoittelevansa koulukilpailuihin.

"Kiitos, Moneypenny voi olla vähän... Moneypenny." Ray naurahti naiselle. Kun hän sitten pyysi ravia, tamma päätti esittää oikein upean pierupukkiesityksen. Jaaha, liikaa energiaa tänään. Mies pureskeli hetken huultaan ja päätti lähteä uhkaamaan tihkusadetta ulos, pienemmälle kentälle. Siellä hän voisi päästää hevosen hetkeksi irti ja antaa sen riehua omaan tahtiinsa, kunnes se ehkä olisi valmis siirtymään liinan päässä maneesiin ja tekemään jotakin järkevää. Tai sitten mahdollisesti voisi irtohypyttää hevosesta liikaenergiaa pois.

Caitlin keskittyi Remonaan. Tamman herättely oli kerrasta toiseen samanlaista arpomista, sillä hevonen oli poissaoleva ja vastahakoinen. Se ei halunnut työskennellä hänen kanssaan, sen verran hän tiesi aivan varmasti, mutta heidän oli tarkoitus työskennellä yhdessä, joten Remonan olisi vain totuttava uuteen ratsastajaansa. Nainen silitti hevosen kaulaa ja pyysi ravia. Hän heilautti kättään nähdessään Moneypennyn ja Rayn ottavan suunnan ovea kohden. Selvä, hänelle jäisi koko maneesi. Kyllä se kelpaisi. Hän saisi tammasta irti enemmän, kun voisi käyttää jättimäistä maneesia miten tahtoi.

Moneypenny riekkui ulkona pahinta energiaansa pois, pärskien ja nauttien oikein kunnolla. Se tuntui itävän irtojuoksutuksesta, liikkumaan sitä ei tarvinnut komentaa.

Hän teki kaiken oikein, siitä hän oli varma, mutta oli surullista, ettei tammasta irronnut samanlaista liikettä kuin kilparadoilla. Caitlin oli pahoillaan hevosen puolesta. Remona todella kaipasi omistajaansa. He jatkoivat ravissa maneesia ympäri nyt kun alkulämmittelyt siirtymisten ja volttien muodossa oli tehty. Pohkeenväistö sujui hyvin, avotaivutus vaati hieman enemmän korjaamista ja tukea, mutta tamma suoriutui siitäkin. Sulkutaivutus kaatui hieman sisään, sen jälkeen ulos, ja sitten taas sisään, kun hän korjasi ja hevonen teki töitä puolittain. Mutta ainakin Remona pääsi liikkumaan, mikä oli tärkeintä.

Ray siirtyi Pennyn kanssa takaisin maneesiin, hieman märkänä, ja otti satulan käteensä. Se oli kevyt estesatula, vanha ja raihnainen. Hän antoi hevosen haistella sitä hyvän tovin, ennen kuin varoen laski sen tamman selkään. Toimi kuin nuoren hevosen kanssa, vaikka sille ei ollut syytä. Moneypenny ei juossut satulaa karkuun, seisoi aloillaan, hieman terävänä kylläkin.

Caitlin keskittyi Remonan työstämiseen. Tamma kaarsi kauniisti kaulaansa, polki hyvin alleen ja liikkui kevein askelin, mutta siitä näki, ettei se tehnyt täysillä töitä. Tai ainakin hän tunsi sen, sillä joutui korjaamaan jatkuvasti hevosen liikkeitä. Hän istui ryhdikkäästi tamman suuriliikkeisessä ravissa, kokosi hevosta ja vaati siltä enemmän, kunnes hevonen siirtyi vaivattomasti tanssahtelevaan passageen. Liikkeet olivat korkeita ja joustavia, kun he jatkoivat pitkää sivua pitkin. Nainen pidätti hevosen lopulta käyntiin istunnallaan ja taputti hevosen kaulaa antaessaan hetkeksi pidempää ohjaa. Tamma oli tehnyt hyvin töitä ainakin sen hetken, kun he olivat kokeilleet passagea.
"Moneypenny sai purkaa ylimääräiset energiansa?" Nainen kysäisi nyt kun saattoi keskittyä paremmin toiseen hevoseen suuressa maneesissa. Remona pärskähti ja venytti kaulaansa.

Ray huokaisi hiljaa. Ei hän KOSKAAN saisi hevosta kulkemaan passagessa tai piaffessa, saatika osaisi ratsastaa ne osaavaa hevosta. Se olisi kamala fiasko! Hän huokaisi syvään ja pureskeli huultaan.
"Juu, sai." Ray kiristi hyvin hellästi satulavyötä.

Juuri nyt Caitlinista tuntui samalta. Hän ei saanut Remonaa kulkemaan tavalla, jota odotti hevoselta. Tottumattoman katsojan silmään meno näytti varmasti hienolta, mutta hän tiesi, että kouluradalla he olisivat saaneet säälittävän kutosen tuosta passagesta. Hän oli joutunut ratsastamaan liikaa, hevonen oli ollut hieman jännittynyt, ja ties mitä muuta. Valmentaja katseli uteliaasti toisen puuhia Moneypennyn kanssa ja sipaisi hiuskiekuran korvan taakse.
"Se näyttää hyvältä", hän ilmoitti. Hevonen ei näyttänyt ollenkaan niin sekopäiseltä, kuin millaisena sitä oli pidetty. Sitä paitsi, olihan sitä ratsastettu koko kevät tallin työntekijöiden toimesta. Ei se voinut ihan toivoton tapaus olla. Caitlin keräsi hellästi kahdet ohjat jälleen otteeseensa, antaen kangen olla löysemmällä. Hän käyttäisi sitä vasta kohta, kun alkaisi uudestaan työstää hevosen kokoamista.

Niin, Ray oli lopettanut sen ratsastamisen aikaa sitten, pari viikkoa Moneypennyn kanssa työskenneltyään.
"No, onhan se... Jräkevöitynyt hieman." Ray huokaisi syvään ja kiristettyään satulavyön hän päästi tamman kulkemaan liinan päähän. Se ei tuntunut stressaavan... Vielä.

Caitlin nyökkäsi ja käänsi huomionsa trakehneriin. Nyt testattaisiin, kuinka hereillä Remona oli. Hän oli päättänyt, että ratsastaisi yhden tammallekin tutuista radoista läpi. Se vaatisi hevoselta keskittymiskykyä, tarjoaisi paljon tehtävää ja toivon mukaan saisi hevosen havahtumaan tähän todellisuuteen.
"Teemme pienoisen kouluradan tähän päätyyn, joten toivottavasti voitte hetken pysytellä siellä päädyssä", Caitlin ilmoitti laukatessaan suorakulmaista reittiä maneesin päädyssä. Hän kokosi hevosen laukkaa ja ollessaan tyytyväinen, käänsi Remonan pituushalkaisijalle ja suoritti pysähdyksen. He jatkoivat kootussa ravissa eteenpäin, radan eri tehtävät luonnostaan löytyen. Caitlin oli ratsastanut paljon Intermediaire-luokkia, joten radat olivat tutut. Niinpä hän tiesi vaivattomasti, mitä pyytää hevoselta missäkin vaiheessa. Remona vaati paljon tukea, mutta suoriutui kelvollisesti; askellajit olivat näyttäviä, lisäykset tahdikkaita, passage vaivatonta ja piaffe energistä. Laukkapiruetit pysyivät suurin piirtein paikoillaan, eikä hevonen luistanut niistä läpi, vaan ratsastaja vaati tammaa säilyttämään kolmitahtisen askellajin. Viiden laukanvaihdon sarja askeleessakin onnistui, mutta Caitlin ei yrittänyt sen enempää. Hän tunsi allaan liikkuvan hevosen, jonka keskittyminen rakoili, vaikka tamma selkeästi teki nyt paremmin töitä kuin aiemmin. Olisi turha pyytää kymmentä vaihtoa, jos tamma sotkeutuisi jalkoihinsa kuudennen jälkeen. Viisi oli riittävästi. Siirtyminen passageen oli sulava ja hallittu, pysähdys maltillinen ja Remona näytti hyvältä. Ei niin hyvältä, kuin hän toivoi ja odotti kouluratsulta, mutta riittävän hyvältä. Rata oli osoittanut, että tamma osasi, jos sen vain sai keskittymään. Hän tiesi, että tuolla radalla he olisivat saaneet ehkäpä kuusikymmentä prosenttia kilpailuissa. Se ei riittäisi mihinkään, mutta se oli hyvä alku yhteistyölle.

Vaikka Caitlin ei ollut tyytyväinen, Ray ahdistui siitä, ettei koskaan osaisi ratsastaa tuollaista hevosta. Hän huokaisi syvään, kohotellen kulmiaan hieman. Siinä hän työsti hevosta joka oli yrittänyt päästä eroon ratsastajastaan äärimmäisellä keinolla, seonnut päästään Voi elämän kevät... Kohta alkaisi itkettää.
"Hyvä tyttö, hyyvä..." Ray mietti hetken. Hitto ettei ollut kypärää! Äkkiä tuli himo nousta selkään, edes nojata tamman selkään. Hän talutti tamman talliin johtavalle ovelle, kurkistaen näkisikö jonkun siitä.

Sawyer lakaisi maneesiin johtavaa tallikäytävää vilkaisten vain nopeasti maneesin ovien suuntaan, kun ne aukesivat. Ratsuttajahan se siinä kurkki seonneen hevosen kanssa tännepäin. Olivatkohan he tulossa takaisin talliin? Luoja yksin tiesi, mutta hän ei aikonut jäädä tuon hevosen jalkoihin.

"Hei, Sawyer, toisitko kypäräni? Ja.... Ja tuo Olafin sidepullit. Suitset joissa ei ole kuolaimia." Hän sanoi hymyillen hellästi ja jäi odottamaan.

Sawyer vilkaisi toista kasvot ilmeettöminä.
"Selvä", hän totesi ja kääntyi kannoillaan. Suuri koira seurasi hänen rinnallaan varustehuoneeseen ja takaisin. "Tässä", nainen ilmoitti ojentaen suitsia ja kypärää. Omapahan oli henkensä, jos sen halusi noin turhan asian vuoksi heittää. Nainen nappasi luudan uudestaan käteensä ja jatkoi aiempaa puuhaansa. Atlas katseli hetken, ennen kuin rauhoittui makoilemaan sivummalle.

"Kiitos." Ray naurahti ja pujahti takaisin maneesiin. Hän veti kypärän päähänsä ja vaihtoi riimun suitsiin rauhallisin liikkein. Moneypennyn heitteli hieman päätään, mutta ei ainakaan protestoinut. Hän luuli sen johtuvan kuolaimettomuudesta. Olafin suitset sai pistää miltein pienimmille säädöille sirolle tammalle.

Caitlin vilkaisi toisen puuhia suorittaessaan loppuverryttelyä. Remona liikkui paremmin kuin aikoihin. Oli sääli jättää harjoitus tähän, mutta hän halusi päättää hyvään kokemukseen. Remona oli ollut tänään mukavampi ratsastettava kuin eilen, tai toissapäivänä, tai kaksi viikkoa sitten, joten tämä sai riittää.
"Onnea", nainen toivotti taluttaessaan kouluratsun maneesin oville. Hän vei hevosen karsinaan pyytäen Remonan vastuuhoitajaa riisumaan sen varusteista. Hän palasi maneesin avoimeen alakatsomoon ja istahti alas katselemaan, miten Moneypennyn kanssa sujuisi.

Ray silitteli tammaa ja jutteli sille rauhallisesti. Hevosen korvat liikkuivat hieman vilkkaasti, kuunnellen häntä ja ympäristöä. Mies otti pallin tamman viereen ja nousi sen ylle, nojaten varoen tamman selkään. Moneypenny otti sivuaskelia ja heitteli kevyesti päätään.

Caitlin istui hiljaa paikoillaan, mutta hän seurasi sekä ratsuttajaa että hevosta. Tamma ei näyttänyt hermoheikolta, se näytti vain jännittyneeltä. Sen selässä ei ollut hetkeen käyty, joten oliko se ihmekään. Nainen puri huultaan. Hän ei puuttuisi siihen, mitä ratsuttaja tekisi. Hermoheikot hevoset eivät olleet hänen erikoisalaansa. Kouluratsut olivat, ja niitä hän oli tänne tullut valmentamaan.

Ray nojautui pois kun penny otti sivuaskelia, toi sen uudelleen siihen ja toisti saman. Hän sai toistaa sen useampaan kertaan, ennen kuin tamma oli vähemmän jännittynyt. Ray nosti varovasti jalkansa jalustimeen ja laski sille painoa, mikä sai tumman tamman jälleen steppaamaan. jalka pois jalustimesta ja uudelleen.

Caitlin seurasi tarkkaavaisena. Hän keskittyi enemmän hevoseen kuin ratsuttajaan, kun yritti saada selvää siitä, mitä hevonen oikein ajatteli. Mitä sen mielessä liikkui, miten se reagoisi. Kouluratsastus oli nimenomaan sitä. Se oli ennaltasuunniteltu koreografia, jonka läpi ratsastaja ja ratsu tanssivat yhdessä. Molemmat tiesivät askeleet ennalta, molemmat osasivat tanssin ulkoa, ja sen varaan jokainen kouluratsastaja laski. He olivat aina kolme askelta edellä, mutta nyt hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja se sai hänet painumaan syvemmälle katsomon varhoihin.

Ray ei itsekään ollut monia hermoheikkoja tavannut, mutta tarpeeksi. Ja ratsuttanut senkin edestä nuoria hevosia. Nuori täysiverinen oli enemmän tai vähemmän verrattavissa hermoheikkoon hevoseen. Kun Moneypenny antoi hänen pitää painoa jalustimella täysin, Ray nosti jalkansa tamman selän yli. Varoen hän laski painonsa satulaan ja rapsutteli hevosen kaulaa. Sitten hän jalkautui saman tien, kehuen vuolaasti. Ei hän tekisi tuon enempää tänään. Moneypenny oli seissyt aloillaan kun hän oli varusteiden kera selässä. Se riitti.

Nainen hymyili leveästi varjoissa, kun näki ratsukon puuhat. Molemmat selvisivät siitä hyvin. Hienoa, upeaa. Moneypenny oli edistynyt vaikka kuinka paljon. Caitlin nousi ylös ja poistui katsomosta hiljaa. Tallikäytävän puolella hän törmäsi luutaan, jonka Sawyer oli jättänyt käytävälle. Kolahdus sai hänet irvistämään. Miten hän saattoikin olla niin kömpelö. Onneksi suurin osa hevosista oli ulkona, säikky Hook mukaanlukien. Nainen suuntasi vilkaisemaan Remonan karsinaa vain todetakseen, että tamma seisoi siellä tyytyväisenä loimi selässään.

Ray jätti Moneypennyn sisälle riisuttuaan sen ja syötteli tammalle hieman herkkuja. Se sai syödä nyt porkkanaa ja leipää, kun oli toiminut hyvin. Nyt hän luotti itseensä hieman enemmän. Hän osasi. Hän sai Moneyåpennyn kaltaisen hevosen toimimaan.

Caitlin katseli Remonaa kalterien lomasta lehtiö ja kuulakärkikynä käsissään. Hän oli kirjannut ylös ajatuksiaan tammasta, sen tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista. Mitä hän koettaisi seuraavaksi, mihin suuntaan valmennusta kannattaisi viedä, mitä hän yrittäisi saada hevosesta irti. Tamman katseleminen sai surullisen hymyn huulille. Remona odotti omistajaansa, joka ei koskaan palaisi, ja sen sijaan oli saanut hänet, kömpelön valmentajan, joka rakasti kouluratsastusta koko sydämellään.
"Moneypenny on edistynyt paljon", Caitlin totesi huomatessaan ratsuttajan. "Hyvää työtä."

Mies vilkaisi toiseen ja puraisi huultaan. Sitten hän purskahtikin itkuun - ei nyt nyyhkyttänyt ääneen mutta tunsi pari kyyneltä poskellaan. Caitlinin kehut tulivat enemmän kuin oiikeaan paikkaan.
"... Kiitos."

Nainen kohotti kulmaansa miehen tunteenpurkaukselle. Seeeelvä. Ensi kerralla hän jättäisi kehumatta, tai valmistelisi toista siihen paremmin, tai jotakin.
"Ole hyvä", hän vastasi hämmentyneenä. Ensin itkettiin ja sitten kiiteltiin? Omituista väkeä. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, millaista Englannissa oli, kun oli asunut niin pitkään muualla ja vaeltanut maasta toiseen muutaman vuoden välein.

"Siis en minä... Kaipasin vain kehuja kun... Eräs työntekijä vain kyseenalaisti pätrevyyteni melko rankasti aiemmin tänään. Siksi." Ray ei itse ollut myöskään ihan perienglantilainen tavoiltaan ja tällaisen rikkaamman kansan keskellä jopa tavoiltaan hieman vajavainen

"Minä en nähnyt mitään muuta kuin pätevän ratsuttajan työskentelemässä vaativan hevosen kanssa", Caitlin totesi suoraan. Hän ei turhaan kaunistellut sanojaan yleensäkään, vaan kompastui selityksiinsä, joten hän ei nähnyt syytä yrittää sitä nyt. Hän ei myöskään osannut valehdella, kuten valitettavan moni oli joutunut huomaamaan. Valmentajana olisi hyvä joskus voida kertoa valkoisia valheita ratsukon edistymisestä.
"Joten ole hyvä, olet tehnyt hienoa työtä."

Ray silitteli hevosta vielä hetken ja astui karsinasta ulos hymyillen.
"Kiitos vielä." Ray hymyili naiselle ja karkasi ulos.