[P] Hush now

Maanantai 15. joulukuuta, iltapäivä

Teddy oli viettänyt viikonlopun tiiviisti kotona, jättänyt menemättä valmennuksiin ja sen sijaan soittanut tallille, että Dimen ja Minxin hoitaja voisi mennä valmennuksiin hänen puolestaan, jos niin haluaisi. Hän epäili, että Maybe tarttuisi tarjoukseen epäröimättä. Hänen oli ollut tarkoitus viettää aikaa Violetin kanssa, mutta perjantai-illan riita siitä, että hän oli lähtenyt jatkoille, oli jäänyt kytemään sunnuntaihin asti. Niinpä hän oli viettänyt viikonlopun esseitä lukien ja arvostellen. Violet oli katkeruuttaan vuotanut hänen äidilleen, ettei mies ollut ollut tallilla koko viikonloppuna, joten maanantaina hän hyppäsi auton rattiin ja ajoi Rosings Parkiin välttääkseen ylimääräiset riidat äidinkin kanssa.
Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta ajatus kentällä pyörimisestä ei tuntunut kovinkaan palkitsevalta. He voisivat ratsastaa tien laitaa tai peltoja pitkin. Kyllä niillä näkisi riittämiin, jotta reissu olisi turvallinen. Teddy harjasi Minxiä kiireisin vedoin tammakäytävällä. Tamma oli ollut hyvällä tuulella, mutta miehen kireä olemus oli tarttunut hoitotoimien myötä myös punaruunikkoon, joka kuopi kiukkuisena etukaviollaan tallikäytävää. Teddy komensi hevosta, joka luimisti korviaan ja potkaisi toisella takajalallaan kipakasti sivusuuntaan.
"Minx!" Hän älähti kireänä ja sai vain osakseen näykkäisyn, joka tosin meni ohi. Mies peruutti kauemmas hevosestaan, nojasi karsinan oveen, sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hänen täytyisi rauhoittua, tai tamma vain suuttuisi entisestään. Se ei auttaisi häntä lainkaan. Samperi sentään. Hän ei pystynyt keskittymään mihinkään, kun ajatukset säntäilivät kotona vallitsevan kireän ilmapiirin, äidin kylmien sanojen ja Gabriellen läheisyyden suoman riemun välillä.

Miyato oli tulossa maneesista, taluttaen Coraa tallikäytävällä. Hän oli viemässä hevosta kävelytyskoneeseen, sillä oli fleeceratsastusloimi selässään. Nuorukainen huomasi Teddyn matkalla tammansa karsinalle. Olipa tuo kireä.
"... Tuota... onko kaikki hyvin?" Hän kysyi varovasti.

"Ai hei", Teddy sanoi säpsähtäen hereille ajatuksistaan. Hän aukaisi silmänsä, räpytteli hetken tallikäytävän kirkasta valoa vasten ja suuntasi sitten kireän hymyn toiselle.
"Minx vain on hankala, ei tässä muuta", hän totesi vähättelevästi ja astahti lähemmäs hevostaan, joka nosti päätä niin korkealle, kuin molemminpuoliset kiinnitysnarut antoivat. Hevosen korvat olivat harjan kätköissä niskaan taitettuina ja valkeat hampaat välähtelivät, kun tamma taisteli kiinnitystään vastaan.
"Ajattelimme käydä purkamassa höyryjä maastolenkillä", hän selitti harjaten hevosen selän vielä kertaalleen. Koko sen ajan punaruunikko tanssahteli ja kuopi kiukkuisesti maata, nostaen välillä etupäätään hypähdyksin ylemmäs.
"Seura on ihan tervetullutta, jos vaikka Huzzle kaipaa reipasta vauhtia." Tai oikeastaan kuka tahansa, kunhan vauhti kelpaisi, sillä Teddy tunsi tammansa. Se liikkuisi räjähtävällä energialla eteen, kunnes hän rauhottuisi tai hevonen pääsisi eroon kiukkuisesta energiastaan.

Miyato ei uskonut sitä, mutta ei udellut enempää, kun tiesi miten britit reagoisivat siihen.
"Hmm... Voisin tulla Coralla. Mentiin koulua niin sille tekee hyvää saada venyttää itseään reippaassa vauhdissa." Huzzlella hän ei lähtisi enää näin pimeällä. Yksi punainen paholainen riitti.

"Selvä, laitan nopeasti Minxille varusteet", Teddy sanoi ja alkoi heti toimia. Hän heitti satulan tammansa selkään, kiristi vyön ja väisteli tottuneesti polkevia kavioita ja teräviä hampaita. Mies laittoi suojat jalkoihin kiroten muutamaankin otteeseen, kun Minx riuhtaisi jalkansa irti tai lähes polki hänen ylitseen tanssahdellessaan kuin raivohullu. Teddy tunsi ärtymyksen nostavan jälleen päätään, mutta tukahdutti sen. Tämä oli hänen syytään, kuten tappelu kotona ja äidin kanssa. Kaikki oli hänen syytään. Minx vain reagoi siihen, mitä hän teki. Dime olisi yrittänyt lohduttaa, puhallellut lämmintä ilmaa ja hörissyt pehmeästi, mutta Minx oli toista maata. Minx vastasi tuleen tulella, eikä kysellyt enempää. Hän joutui todella taistelemaan Minxin kanssa, jotta tamma antoi hänen laittaa suitset päähänsä.
"Valmista tuli", Teddy sanoi puhaltaen ilmaa keuhkoistaan voimakkaalla, ärtyneellä henkäyksellä. Minx tanssahteli hänen otteessaan, repi ohjia ja kääntyi poikittain käytävällä. Hän iski kypärän päähänsä ja lähti reippain askelin tallin ovea kohden. Minx tanssahteli hänen perässään korvat luimussa ja muutaman kerran eteenpäin hypähtäen. Tamma pyöri kivetyllä pihalla ympyrää ja potkaisi useamman kerran, kun mies yritti hypätä selkään.
"Minx on taas oma itsensä", Teddy huokaisi kun lopulta sai jalustimen jalkaansa ja onnistui heittämään itsensä tamman selkään. Siitä oli jo pidempään, kun tamma oli viimeksi kiukutellut näin. Koko marraskuu oli sujunut lähinnä hyvissä merkeissä muutamaa pahempaa päivää lukuunottamatta. Nyt hän oli tartuttanut oman pahan olonsa hevoseensa, joten saisi nähdä, kauanko Minx jatkaisi tällä linjalla.

Miyato seurasi toisen touhuja ja myöhemmin ulos tallin ovesta. Coran selkään pääsi helposti, se ei kenkkuillut vaikka Minx olikin aivan yksi ärräpää. Hän oli hieman huolissaan vanhemmasta miehestä, teddy ei ollut oma itsensä.
"Tuota... Haluatko puhua kiukkusi aiheesta?"

"Myöhemmin", hän totesi yksiselitteisesti ja kannusti hevosensa liikkeelle. Minx suorastaan loikkasi raville, vaikka hän yrittikin hillitä hevosen menoa ainakin sen aikaa, että he pääsisivät pois tallin pihapiiristä. Hän antoi hevosen ravata hetken pitkin askelin pää korkealla. Tamma oli jännittynyt ja painoi kuolaimelle ravatessaan korvat luimussa. Onneksi se ei keksinyt mitään hirviöitä edes hämärtyvässä illassa.
"Laukataan tuon pellon poikki", Teddy ehdotti ja viittasi kädellään kohti suurta peltoa, jonka läpi oikaisemalla pääsi nopeammin mukavalle kärrypolulle, jolla harvoin liikkui autoja, mutta joka oli edelleen ajokunnossa. Siellä olisi helppo ratsastaa vaikka ilta pimenisi.

Miyato kohotti kulmaansa. Nyt jokin oli todella, todella huonosti. Hän kannusti Coran kaksikon perään ja tamma lähti liikkeille reippain askelin kaksikon perään.
"Laukataan vain." Hän totesi vastaukseksi, pyytäen pellon reunassa tammaltaan laukkaa. Cora haki ensin automaattisesti kouluratsastuksen jäljiltä hyvin siistiä ja koottua askelta, mutta pidensi askeltaan ja kaulaansa kun tajusi, että nyt saisi mennä ja oli pakkokin, jotta kaksikko pysyisi Minxin perässä.

Minx ei vaatinut toista kehotusta. Tamma hyppäsi ojan yli ja heti tuntiessaan pellon pehmeyden kavioidensa alla, kiihdytti vauhtiaan. Hevonen lähti lentoon ja pukitti raivokkaasti, kun Teddy pidätti ohjalla. Mies antoi ohjan liukua pidemmäs ja nousi jalustimille seisomaan. Tamman tasaisessa nelissä oli helppo pysyä tasapainossa. Hän antoi hevosen juosta, kunnes kylmä yöilma tuntui puhaltaneen ainakin suurimman osan hänen pahasta olostaan pois ja pelto lähestyi loppuaan. Mies hidasti edes jotenkuten rauhoittuneen ratsunsa raviin ja päästyään kapealle tielle, käyntiin.
"Se teki ihmeitä", hän totesi keskittyen edelleen hengittämään syvään, sisään ja ulos. Minx oli ehkä rauhallisempi, mutta tamma väreili edelleen energiaa, jonka purkaisi kiukuttelemalla, jos hän jännittyisi selässä.
"Miten teillä meni koulutreeni?"

Cora tuntui vain omaan tapaansa nauttivan ihan mistä tahansa mitä sen kanssa tehtiin. Laukkapätkä antoi sille hieman virtaa ja Miyato uskoi sen tekevän hyvää lihaksille. Hän hidasti ruunikonkimon käyntiin istumalla alas ja hymyili hieman toiselle, miehen kysäistessä treenistä.
"Hyvin, O'Connorista on ollut suuri apu... Corassa on ihan uutta liikettä kun tiedän miten sen saa esittämään parhaat puolensa ja tekemään kunnolla töitä."

"Se on mukava kuulla", Teddy vastasi nyökäten. "O'Connor on pätevä valmentaja", hän myönsi, "olen itsekin käynyt Minxin kanssa vääntämässä koulua hänen opissaan." Siitäkin oli ollut hyötyä, ainakin niinä kertoina, kun Minx oli ollut hyvällä päällä ja halunnut tehdä yhteistyötä. Aina ei ollut käynyt niin hyvä tuuri, mutta sellaista elämä oli.
"Onko kilpailuja tiedossa nyt talven mittaan?"

Miyato kuunteli ja nyökkäsi.
"Todella pätevä. Ja on, muutamat koulu- ja estekilpailut. Ei isoja, harjoitellaan yhteistyötä ja hiotaan asioita. Samalla käyn Huzzlen kanssa kokeilemassa onneani... Tai yrittämässä itssemurhaa." Miyato naurahti loppuun vaisusti ja palasi miettimään sitä omaa henkistä itsemurhaansa. Idiootti.

"Ota minut mukaan joku kerta", mies sanoi nuoremmalleen pienen hymyn kera. Nyt, kun tallilta oli päästy, tuntui kuin kaikki huolet olisivat hetkeksi kadonneet hänen harteiltaan.
"Eiköhän se suju Huzzlen kanssa ihan hyvin. Pärjäätte kyllä", hän rohkaisi ja taputti Minxin kaulaa, kun tamma höristi korviaan. Hevonen pyöritteli punaisia korviaan hetken kuin miettien, halusiko seurata ympäristöään vai luimia, mutta päätyi lopulta kulkemaan korvat eteenpäin sojottaen. Mies taputti hevosen kaulaa uudestaan. Se oli oikein hieno hevonen. Hänen pitäisi todella keskittyä, jotta hän voisi olla ratsunsa arvoinen ratsastaja.

"Senkun. Kunhan et naura, ainakaan ääneen. Ja lupaat pitää hätänumeron pikavalinnassa." Miyato heitti takaisin Teddylle. Olisi mukavaa saada kisamatkoille seuraa.
"Olisi kyllä mukava saada seuraa matkoille. Ja en tiedä pärjäämmekö, mutta sitä on pakko viedä kisapaikoille ja radalle, jotta se ei vieraannu niistä täysin." Se olisikin mennä tottumattomuuttaan vielä vauhkon Huzzlen kanssa mihinkään. Hyi olkoon mikä ajatus.
"Kilpailetko sinä talvella?"

"En naura", mies lupasi auliisti. Hän ei uskonut, että Miyato antaisi naurulle syytä. Toinen pärjäisi varmasti. Nuoremman sanat Huzzlesta kuulostivat ihan ymmärrettäviltä. Niin, kisoihin oli vain pakko mennä, jotta hevonen tottuisi. Hän oli kuullut senkin saarnan niin moneen kertaan äidiltään, mitä Minxiin tuli.
"Kilpailen, jos saan Minxin kisakuntoon", hän vastasi. "Todennäköisesti keskitymme enemmän kouluun, mutta pääsen estekentille Dimen kanssa. Jos huominen treeni sujuu hyvin, lähtee Dime keskiviikkona Lontooseen, ja kisaamme lauantaina sekä maanantaina Longinesin maailmancupissa." Hän ei ollut puhunut joulun alaisesta kisasta sen enempää aiemmin, koska oli ollut niin epävarma, olisiko Dimestä lähtemään sinne. No, huominen sen näyttäisi.

Miyato kohotti kulmaansa. Oh. Vau. Tai eihän se Teddyn kaltaiselle ratsastajalle olisi iso juttu mutta... Silti. Vau.
"Ai. No, toivottavasti kaikki menee hyvin ja haluamallasi tavalla." Ei hän osannut siihen muutakaan sanoa.

"Toivotaan", mies huokaisi vastaukseksi. "Dime on ollut vähän varovainen viime aikoina. Eläinlääkärit eivät ole löytäneet siitä mitään vikaa, joten en tiedä, mikä sillä voisi vielä olla. Se hyppää hyvin ja innolla, mutta se on varovainen hypyissään. Sen takia jätimme Pariisin aikakilpailut välistä", hän selitti ratkaisuaan. "Ajattelin ensin, että sen jaloissa olisi jotakin vikaa, mutta siitä ei ole löytynyt mitään. Lihasjumitkin on hoidettu kuntoon", hän päivitteli päätään pudistellen. Hevosten kanssa elämä oli kyllä välillä yhtä arpapeliä.
"Mutta se siitä. Huominen näyttää, lähdemmekö Lontooseen vai emme."

Miyato nyökkäsi. Inhottavaa että Dime alkoi ilman selitystä varoa hypyissä. Aina oli helpompaa jos asioille löytyi syy, kamalinta oli kun sitä ei löytynyt.
"Harmi... Inhottavaa kun ei löydy edes syytä."

"Se on", Teddy myönsi. Se oli yksi huoli lisää koko ajan kasvavaan kekoon. Hän ei tiennyt, kuinka monta kortta jaksaisi vielä kantaa, ennen kuin lyyhistyisi sen kaiken alle. Tai räjähtäisi, se olisi toinen vaihtoehto.
"Ehkä se vain vaistoaa, etten ole keskittynyt siihen ihan täydellä teholla, joten yrittää pitää minusta huolta olemalla varovainen", Teddy vitsaili, mutta äänestä puuttui kepeys, joka siihen olisi kuulunut. Hän oli väsynyt, kireä ja turhautunut. Hänen hevosensa eivät voineet hyvin, hänen parisuhteensa rakoili ja perhesuhteet olivat veitsen terällä. Kai siinä sai jo väsyä elämän epäreiluuteen.

Miyato alkoi huolestua. Teddy ei vain ollut oma itsensä.
"... Miksi sen pitää huolehtia sinusta?" HHän kysyi varoen. Tuskin mies kertoisi mutta ainakin hän yritti

"Koska se tietää, että jotain on vialla. Se on tiennyt sen jo pitkään. Hevoset ovat viisaita eläimiä ja kun niiden kanssa viettää paljon aikaa, ne oppivat lukemaan omistajaansa yhtä hyvin kuin omistaja niitä. Minx kiukutteli tänään niin tavattomasti, koska se aisti, että olin huonolla tuulella, ja peilasi sitä omaan käytökseensä", Teddy huokaisi syvään rauhoittaakseen itseään. Tamma hänen allaan alkoi jälleen käännellä korviaan ja viuhtoa hännällään.
"Rauha, rauha", hän tyynnytteli hevosta ja vilkaisi Miyatoa. Parempi kai vain sanoa kaikki kerralla, niin hän ei ainakaan montaa kertaa saisi Minxiä riekkumaan allaan. "Violetin kanssa ei suju kovin hyvin, äiti on sitä mieltä, etten yritä tarpeeksi hevosten kanssa ja niille pitäisi etsiä uusi ratsastaja, ja Gabrielle on… Hän välttelee minua. Tai minä häntä. Tai jotain."

Kyllä hän tiesi hevosten peilaavan ja reagoivan omistajiensa käytökseen, mutta saikin pian vastauksen kysymykseensä. Siis sen oikean vastauksen.
"No eiköhän äiti lepy jos pääset Lontooseen ja... Gabrielle? Miksi hän välttelisi sinua?"

"Hän leppyy vain, jos voitan tai ratsastan muutoin vain ilmiömäisen radan", Teddy vastasi synkästi. Hän ei tiennyt, kumpi tuntui ajatuksena pahemmalta; äidin pettymys, jos hän mokaisi radalla, vai se, että äiti veisi kaiken ilon voitosta suunnittelemalla jo seuraavaa vaihetta.
"Se on pitkä tarina", mies huokaisi. "Minä mokasin, joten se siitä."

"Eiköhän se teiltä onnistu." Miyato hymyili rohkaisevasti. Teddy mokasi? Mitä tuo oli oikein tehnyt? Nyt uteliaisuus iski pintaan!
"..  miten? Mitä saatoit muka mokata niin?"

Teddy halusi uskoa Miyaton sanoja, mutta hän ei ollut lainkaan niin varma. Hän ei uskonut, että vajaassa viikossa saisi itsensä siihen kuntoon, että pystyisi keskittymään kilpailupäivänä ainoastaan suoritukseensa ja olemaan yhtä hevosensa kanssa. Hyvä rata vaatisi paljon; voitto vielä enemmän, eikä hän uskonut, että pystyisi vastaamaan muiden huippuratsastajien haasteeseen.
"Lähdimme tanssimaan pikkujoulujen jälkeen", mies huokaisi. Parempi kai aloittaa ihan alusta, vaikka osan Miyato tiesikin entuudestaan. "Se oli upeaa, paikka oli todella mukava, meillä oli oikein hauskaa. Juttelimme niitä näitä, nauroimme ja kaikki oli hienoa ja sitten… Minä suutelin häntä", Teddy kierteli ja kaarteli aluksi, mutta lopulta sai itseään niskasta kiinni ja kertoi sen tärkeimmän. Ei kai muulla niin ollut väliä.
"Sen jälkeen mikään ei palannut enää entiselleen." Hän ei aikonut myöntää, kuinka usein oli ajatellut sitä suudelmaa, naisen kehon lämpöä, läheisyyttä ja huumaavaa tuoksua. Hän ei suostunut myöntämään edes itselleen, että ajatteli sitä yhä.

Hetken Miyato näytti puulla päähän lyödyltä,kuin ei olisi ymmärtänyt mitä Teddy oli sanonut. Lopulta se hämmennys lipui pois ja vaihtui nauruksi. Räkäiseksi nauruksi jonka seasta saattoi erottaa jotakin "mitä minä sanoin"-suuntaista. Itseasiassa hän kunnioitti Teddyn perinteitä ja kumartui kaulanne nauramaan, sitten... Humpsis. Miyato oli pian kyljellään maassa, piti tammansa ohjista kiinni ja nauroi. Cora pällisteli ratsastajaansa aivan pöhkönä.

Teddy vain tuijotti, kuinka Miyato näytti muuttuvan hämmentyneestä järkensä menettäneeksi. Jostkin naurun seasta kuului se tuttu ja erittäin usein huikattu lausahdus, joka ei tehnyt mitään parantaakseen Teddyn oloa. Tosin oli myönnettävä, että Miyaton pudotessa hevosensa selästä, hän tunsi olonsa aavistuksen paremmaksi. Mitäs oli nauranut hänelle.
"Katso nyt, käynnistä on helppo pudota", Teddy totesi huvittuneesti hymähtäen. Mies pysäytti Minxin, joka otti muutaman sivuaskeleen ennen kuin rauhoittui seisomaan pitkin ohjin paikoillaan.

Miyato nauroi hetken maassa, kunnes sitten kykeni vakavoitumaan ja nousi ylös silitellen kauniin ruunikonkimonsa kaulaa.
"..  Hahaha..  Ole sinäkin siinä. Sinäkö ihan oikeasti suutelit häntä?"

Teddy vain pudisteli päätään. No, hyvä että joku edes nautti tilanteesta. Miyato olikin näyttänyt aiemmin siltä, että piristys tekisi terää, joten hyvä, että hän oli nyt pystynyt sitä tarjoamaan.
"Kyllä", mies sanoi huokauksen kera. "Tiedän, olen kusipää, idiootti ja ties mitä muuta." Hän oli keksinyt ainakin seitsemänkymmentä kahdeksan sanaa, joita hänen äitinsä tai Violet käyttäisivät hänestä, jos tietäisivät.

Miyato ei nähnyt asiaa niin. Hän ei tuntenut Violetia mutta uskoi ettei Teddy tekisi sellaista vain puhdasta ilkeyttään. Vaan että taustalla olisi jotakin.
"Hei, rauhoitu.. En minä aio syyllistää. En tiedä suhteestasi juuri mitään mutta en oleta että leikit hänen selän takana ilkeyttäsi. Ehkä... Kaipaat jotakin?"

Teddy melkein toivoi, että toinen olisi syyttänyt ja haukkunut hänet. Sen jälkeen hän olisi ehkä itsekin ymmärtänyt olla pahoillaan, mutta totuus oli, ettei hän ollut. Häntä ahdisti tilanne, se oli totta, mutta hän ei ollut pahoillaan siitä, että oli suudellut Gabriellea. Hän tekisi sen uudestaan koska tahansa, ja se oli ongelma, jolle hän kaipasi ratkaisua. Monien muiden ohella.
"Tietenkin kaipaan. Kaipaan sitä, kun elämä on helppoa ja vaivatonta, sitä, kun liittouduimme Violetin kanssa yhdessä äitiäni vastaan, sitä, kun me nauroimme iltaisin emmekä tapelleet joka toinen päivä milloin mistäkin mitättömästä asiasta", mies huokaisi uudemman kerran.
"Enkä minä leiki mitään. Se ei tapahdu enää koskaan uudestaan, ja kunhan saan asiat paremmalle tolalle Violetin kanssa, kerron hänelle kaiken." Siihen tosin voisi mennä pieni ikuisuus, jos tämän aamuisesta riidasta siitä, kumpi luki lehden ensin, sopi mitään päätellä.

Miyato huokaisi hiljaa. Niinpä niin. Eli Teddy ei ehkä kertoisi ikinä, jos nuo vieläkin riitelivät pikkujoulujen jatkoista? Ja miksi hän olisi haukkunut tuota? Miya ajatteli aina itselleen läheisten ihmisten onnea ja Violet ei ollut edes tuttu. Teddy oli.
".... Miten parhaaksi näet. Sinuna ehkä miettisin kuitenkin." Paraskin puhuja,itse oli satuttanut Simonia pahastikin.

"Ei ole mitään mietittävää", Teddy vastasi liiankin nopeasti. Hän ei voisi antaa itselleen lupaa miettiä yhtään mitään, tai kaikki menisi entistä pahemmin solmuun.
"Asun Violetin kanssa, olen rakastanut häntä vuosia ja hän minua. En voi heittää sitä kaikkea sivuun vain koska satuin kohtaamaan kauniin naisen, jonka kanssa vietimme muutaman hauskan tunnin. Millaisen miehen se tekisi minusta, jos hylkäisin avovaimoni yhden suukon tähden?" Tosin sitäkin sopi ihmetellä, millainen mies hän oli, kun ajatteli Gabriellea jatkuvasti, vaikka kotona odotti joku aivan toinen.

Miyato kohautti olkiaan. Kai hän oli vain paljon.... Enemmän tunteidensa vietävissä. Tai no eihän amerikkalainen muutoin olisi Simonin kanssa vaelluksella mitään tehnyt.
"Niin kai. Uskottele sinä noin itsellesi ja syyllistä toki itseäsi lisää. Muissahan ei voi olla vikaa tai että sinulla olisi jokin huonosti." Miya kuulosti ehkä äreämmältä kuin tarkoituksensa alunperin oli.
"En ihmettele jos hän välttelee sinua, jos sanoit noin."

"En tietenkään sanonut", Teddy vastasi ja hieroi otsaansa toisella kädellään. Hän saisi vielä päänsäryn tästä kaikesta. Tai viimeistään kotona, jos Violet jatkaisi aamuisella linjalla. Tai hän jatkaisi. Riitelyyn tarvittiin kaksi. Sen hän oli oppinut kuluneen kuukauden aikana.
"Saamme kyllä kaiken kuntoon Violetin kanssa. Meidän on pakko", hän huokaisi. Pakko tunnettiin myös nimellä Alice Morland. Äiti ei antaisi anteeksi, jos hän häipyisi varoittamatta jonkun muun matkaan.
"Mutta Gabrielle on koko ajan pääni sisällä. Teen mitä tahansa, ajatukset kääntyvät aina häneen. Mitä minä oikein teen?"

Miyato kohautti olkiaan. Hön olisi miettinyt ja ountaroinut todella, oliko nykyinen parisuhde niin hyvä. jos teki mieli hakea jotakin muulta naiselta ja piti tuota täydellisenä.. Hän tosiaan olisi puntaroinut vielä.
"Mistä minä tiedän? Sinunhan piti selvittää asiat Violetin kanssa? Joten itse sanot että sinun pitäisi vain unohtaa se muutama tunti."

"Niin pitäisi", mies sanoi sulkien hetkeksi silmänsä. "Mutta en pysty. Ja vaikka miten kerron itselleni, kuinka kamala olen, en siltikään löydä katumusta. Tiedän tehneeni väärin, mutta tiedän, että tekisin saman uudestaan. Missään ei enää ole mitään järkeä", Teddy totesi ärtymyksen nostaessa jälleen päätään. Hän oli vihainen itselleen, kun oli mennyt sotkemaan kaiken näin täydellisesti.
"En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Toinen ääni pääni sisällä käskee unohtamaan ja toinen taas muistuttelee joka välissä, miltä hänen naurunsa kuulosti."

Jos vanhempi ei edes osannut katua sitä,Miyato olisi jo halunnut osaltaan sanoa rumasti. Häntä kadutti se mitä oli tehnyt. Todella, todella paljon. Kyllä se katumuksen puuttuminen oli merkki jostakin.
"Teddy... Kai sinun ja Violetinkin elämä alkoi muutamasta tunnista?" Hän heitti varovaisesti.

Teddy rapsutteli Minxin kaulaa ja liu'utti hanskan peittämiä sormiaan silkkisen harjan läpi. Hevosesta oli pidetty hyvää huolta, eikä hän löytänyt takkuja.
"Tietenkin alkoi", mies vastasi. Kaikkihan alkoi aina kohtaamisesta, oli kyseessä mikä tahansa. "Mutta tilanne oli eri. Minä asuin yksin ja kilpailin paljon." Hän oli ollut eri mies silloin. Määrätietoinen, voitontahtoinen. Hän oli unelmoinut mahdollisuudesta ratsastaa joskus olympialaisissa, ja sitten se oli tarjoutunut hänelle. Hänen elämällään oli ollut selkeä suunta, tarkka suunnitelma, joka oli mennyt sotkuun siinä vaiheessa, kun kuvioihin oli astunut nainen. Ehkä se oli mennyt hyvällä tavalla sotkuun.
"Tämä menee kyllä ohi. Pysyttelen hänestä kauempana muutaman viikon, ja kaikki palaa takaisin normaaliksi." Olisipa se oikeasti niin helppoa.

Nuorempi ei sanonut mitään, koska oletti Teddynkin tietävän ettei se mennyt niin. Jos naisia ja miehiä saattoi ollenkaan verrata, Gabrielle ei ainakaan osaisi suhtautua Teddyyn samoin ja kaverillisesti. Ehkä vanhempi kuitenkin tajusi sen ja oli valmis uhraamaan sen nukavan ystävänkin.
"Noh... Sinähön sen tiedät."

"Kunpa tietäisinkin", mies huokaisi. Hänen ongelmansa olisivat poissa, ainakin osittain, jos hän tietäisi, mitä tehdä. Mutta hän ei tiennyt. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, ja se vain pelotti enemmän. Hän tiesi, mitä hänen kuului tehdä, mutta hän ei tiennyt, halusiko hän tehdä sitä.
"Mutta tämä riittää minusta. Selvitän sotkuni kyllä jossakin vaiheessa. Mitä sinulle kuuluu?"

Cora pärskähti ja laski päätään alemmas, hörähdellen hiljaa. Hassu tamma. Miya kuunteli toista ja havahtui kysymykseen.
"Ei mitään ihmeellistä... pakoilen minäkin."

"Miksi sinä pakoilet?" Teddyn oli pakko kysyä. Hän jatkoi Minxin harjan selvittelyä antaen ohjien liukua pidemmiksi. Hevonen laski päätään ja venytti kaulaansa. Hyvä, se alkoi rentoutua, joko siksi, että oli päässyt liikkumaan tai sitten siksi, ettei ratsastaja enää istunut selässä kuin rautapatsas.

Cora oli onneksi aina rento. Se reagoi vasta jos hän teki jotakin perustavanlaatuisesti väärin.
"... Olin idiootti ja satutin ihmistä pahasti."Hän mutisi hiljaa. Juttu kaipaisi pojustusta siitä miten he olivat tavanneet ja mitä vaelluksella ja... Argh!

"En usko, että olit niin paha idiootti", Teddy vastasi. "Kaikki satuttavat toisiaan tahtomattaankin aina välillä", mies totesi aavistuksen synkkänä. Niinhän hänkin oli tehnyt. Ei hän ollut halunnut satuttaa Violetia tai Gabriellea, ja silti oli onnistunut tekemään molemmat. Huokaus sentään. Hänen pitäisi ryhdistäytyä.

"Voi kuule!" Miya ähkäisi epätoivoisesti ja valui syvemmälle tammansa satulaan. Syvä huokaus.
"Tapasin erään..  Äh ihan sama. Tapasin Simonin yliopiston illanvietossa ja no.... Mentiin minun luokse. Nähtiin muutaman kerran ja vaelluksella me... Vietettiin paljon aikaa yhdessä ja muuta, oltiinhan me toistemme vaellusparit niin kukaan ei pitänyt sitä outona." Hän katseli nolona hevosensa hauskan väristä harjaa.
"Kun palattiin sieltä... Lopetin sen. En voinut kun... Pelkään että joku saisi tietää ja.. Simon ei ottanut sitä hyvin."

Teddy piti ilmeensä peruslukemilla. Vai että yliopiston illanvietossa. Hän hillitsi professoria sisällään, joka olisi halunnut sanoa jotakin siitä, että ollappa nuori. Simonin nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta ei hänellä ollut mitään mielikuvaa, kuka toinen tarkkaanottaen oli.
"Lopetitko sen siksi, että pelkäsit, että joku saisi tietää, vai siksi, ettet enää halunnut olla hänen kanssaan?" Teddy päätti kysyä. Hänestä siinä oli suuri ero, vaikka lopputulos taisi ollakin sama: vihaa, kipua ja särjettyjä sydämiä.
"Ei koskaan kannata antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa itseesi. Se on hankalaa, mutta tämä on sinun elämäsi. Sillä, mitä muut siitä ajattelevat, ei ole mitään merkitystä."

Miyato vain pelkäsi. Se miten Teddy reagoi, olisi varmasti monen englantilaisen, varakkaamman suvun jäsenen reaktio. Joten... Miksi hän riskeeraisi? Mies nielaisi ja kohautti olkiaan.
"Siksi että pelkäsin... Hän tietty otti sen niin että halusin vain... Juuri sitä ja sitten lopettaa kun ei kiinnosta enää." Hän oli vatvonut asiaa yksikseen jopa aivan liikaa.
"N-niin kai." Miya ei saanut pidettyä ääntään täysin kasassa. Olihan se hänen elämänsä, mutta sitten taas.... Argh!

"Oletko yrittänyt selittää pelkoasi hänelle?" Teddy kysäisi pehmeästi. Hän halusi auttaa, mutta ei tosiaankaan tiennyt, mitä voisi tehdä toisen hyväksi. Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei häneltä kannattanut kysellä parisuhdevinkkejä, kun hän oli kerran onnistunut sotkemaan kaiken näin perusteellisesti.

"Yritin! Ja... Se oli ihan kamalaa. Hirveä riita, huutoa..." Päässä oikeastaan kaikui ne Simonin sanat ja saivat nuorukaisen värähtämään kevyesti. Hrh. Kamalaa.

"Voi ei", Teddy pahoitteli myötätuntoisesti. Hän olisi ajatellut, että toinen olisi ymmärtänyt millaista oli pelätä. Mutta ehkä Simon oli aina tuntenut olonsa hyväksytyksi juuri sellaisenaan. Sääli, ettei Miyato pystynyt samaan. Tai oikeastaan, etteivät he kaikki pystyneet.
"Ehkä on parempi, jos pysyttelet hetken sivussa ja mietit asioita. Kunhan saat kaiken järjestykseen omassa päässäsi, voit halutessasi lähestyä Simonia uudestaan ja koettaa selittää asiat hänelle", Teddy ehdotti. Hän ei oikein tiennyt, mitä muutakaan olisi enää voinut sanoa.

"No niin olen tehnyt mutta hän.. Aina kun näemme ohimennen, vannon että jos katse tappaisin, kaatuisin tallikäytävälle suorilta jaloilta." Miyato totesi totuudenmukaisesti ja kohautti olkiaan. Hän oli ryssinyt asiat ihmisen kanssa, josta oikeasti piti ja jonka kanssa oikeasti halusi jotakin. Simon tuskin enää haluaisi häntä, vaikka aisat tietty pitäisi yrittää sopia, joskus.
"En tiedä. En vain tiedä. Kun en halua pakottaa häntä mihinkään salailuun ja olemaan kuin ei olisi kanssani. Kun en tiedä uskallanko koskaan olla kokonaan välittämättä muista."

Teddy nyökkäsi. Sen tunteen hän tiesi hyvin. Violet oli mestari jakelemaan moisia katseita, kun asiat eivät sujuneet naisen mielen mukaan.
"Et voi koko elämääsi miettiä sitä, mitä muut ajattelevat", Teddy vastasi pehmeästi. "Jossakin vaiheessa sinun on ajateltava itseäsi, ei muita."

Nuorempi kohotti molempia kulmiaan, katsoessaan Teddyä. Hän näytti juuri siltä, että aikoi seuraavaksi sanoa jotakin mikä herättelisi toista.
"Pata kattilaa soimaa." Siinä oli kaikki mitä Miyato totesi toiselle, haluten osoittaa että ehkäpä Teddynkin pitäisi.

Teddyn todellakin pitäisi. Hän ei vain tiennyt miten tekisi sen, joten hänen ratkaisunsa oli olla tekemättä mitään ja odottaa, että ongelmat ratkeaisivat itsestään. Hän halusi sanoa paljon Miyatolle, antaa neuvoja tai jotain, mutta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän voisi enää sanoa. Hän oli suossa siinä missä toinenkin.
"Ravataanko vähän?" Hän päätti kysyä sanoakseen nyt edes jotakin.

Molemmat heistä taisivat tietää että ne eivät ratkeaisi itsekseen. Miyato nosti vastaukseksi kysymykseen reippaan ravin ja antoi puoliverisensä mennä omaa tahtiaan. Se kiihdyttäisi kyllä jos Minx liitäisi liian kaukana. Olivat he kyllä kaksi säälittävää miestä.

Minx lähti raviin reippaasti. Hevonen nosteli jalkojaan liioitellun korkealle ja painoi päätään roikkuen etupainoisena ohjalla. Teddy tiesi, että hevonen osoitti mieltään. Tamma ei ehkä enää kiukutellut samaan tapaan kuin aiemmin, mutta ei se edelleenkään ollut rento ja tyytyväinen.
"Toivottavasti uusi vuosi alkaa paremmin", mies totesi ristiessään ohjat sillaksi hevosen kaulan yllä. Se antoi enemmän vakautta käsille, jotka eivät kauaa jaksaisi kannatella suuren hevosen etupäätä. Teddy istui syvälle suuriliikkeiseen raviin ja koetti saada hevostaan siirtämään painoaan enemmän takaosalleen. Turhaan. Minx vain kaatui enemmän ohjalle.
"Onneksi ei olla kouluradalla", hän huokaisi.

Cora kulki vain eteen ja alas, ei onneksi roikkunut etupainoisena ohjalla.
"Ei onneksi." Miyato naurahti hellästi ja hymyili Teddylle.
"... Kaikki järjestyy sinunkin osaltasi."

"Totta kai", mies vastasi. Hän tiesi että kaikki järjestyisi kyllä, mutta kysymys kuului, miten ne järjestyisivät. Hän istui pompottavassa ravissa niin hyvin kuin pystyi samalla kun leikitteli kuolaimella ja siirsi hitaasti hevosen painoa taaemmas.
"Haluaisitko lähteä katsomaan Lontooseen? Saan kyllä sinulle liput, jos kiinnostaa. Vaikka onhan se ihan joulun alla, ymmärrän kyllä jos sinulla on muita suunnitelmia", Teddy puhui nopeasti saadakseen kaiken sanottua ennen kuin muuttaisi mieltään.

Miyato ei ollut lähdössä jouluksi Amerikkaan, joten mielellään hän lähtisi.
"Ei, mielelläni tulisin katsomaan. Olen Englannissa joulun koska seuraavana viikonloppuna on kahdet kilpailut."

Teddy hymyili helpottuneena.
"Hienoa", hän sanoi tyytyväisenä. "Järjestän niin, että saat täydet kulkuoikeudet", hän jatkoi hymyn kera. Hänellä oli ylimääräisiä kulkupasseja jäljellä, kun ei ollut valmentajaa, joka kiertäisi mukana.

Miyato naurahti hiljaa.
"Vau... Kiitos. Pääsen kuunteluoppilaaksi." Toivottavasti Teddy siis lähtisi jo ihan siksikin, että saisi toisen niskaansa hengittävistä naisista rauhoittumaan. Edes toisen. Cora pärskähti ja Miya istui alas satulaan, huomaten taman herkistyvän ja keräävän itseään äskeisen koulutreenin jäljiltä.
"Hassu hevonen... Ja en epäile ettetkö saisi äitiäsi lepytellyksi kilpailemalla hyvin.

"Eipä mitään, mukava saada seuraa", hän sanoi hymyn kera. Oli ihana kun ei tarvinnut yksinään lähteä. Hän tiesi, että äiti tulisi kisapaikalle ainakin maanantaiksi, mutta lauantaista hän ei ollut varma.
"Jos kaikki menee hyvin, niin siinä tapauksessa kyllä", mies huokaisi. He kilpailisivat maailman parhaita esteratsastajia vastaan, joten siellä tarvittaisiin taidon lisäksi myös tuuria.

"No kyllä menee. Älä nyt. Keskityt vain Dime3n ja itseesi nyt." Hän sanoi hymyillen ja hidasti Coran käyntiin. Eiköhän tässä oltu ravattu toviksi riittävästi.
"Olet kuitenkin loistava ratsastaja."

"Kaikki siellä ovat loistavia ratsastajia. Kunhan saan hyvän radan, olen tyytyväinen. Puhdas suoritus riittää", Teddy vastasi pienen hymyn kera. Siihen Dime kyllä pystyisi, jos hän keskittyisi ja laittaisi parastaan.
"Mutta kyllä me olemme ennenkin selvinneet vastaavasta radasta", mies lisäsi pohdiskellen. He selviäisivät kyllä. Hänen oli pakko uskoa siihen, sillä muutoin ajatus varovaisen hevosen hypyttämisestä tuntuisi liian vaaralliselta.

"Sinä olet ollut yksien parhaimpien joukossa jo kerran ja olet edelleen."Miyato totesi kannustavasti toiselle.

"Toivotaan, että olet oikeassa", Teddy naurahti. Hän todella toivoi, että kaikki sujuisi kuin rasvattu. Se tarkoittaisi, että äiti lopettaisi hetkeksi niskaan hengittämisen kun näkisi miten hyvin he edelleen pärjäsivät.
"Aiotko kolmen tähden kenttäkisoihin Coralla keväällä?" Mies kysäisi miettien, oliko toisen suunnitelmat muuttuneet sitten viime keskustelun.

"Niin, toivotaan todella." Miyato sanoi hymyillen. Kysymykseen hän väläytti pirullisen hymyn.
"Ajattelin paria niitä ja katsoa miten menee. Jos menee hyvin niin.. tosin riippuu miten treenitkin menevät."

Teddy nyökkäsi. Hän ymmärsi sen, ettei tarkkoja suunnitelmia voinut tehdä. Hevosten kanssa niin moni asia oli arpapeliä.
"Voi siis olla, että päädymme kilpailemaan keskenämme", mies naurahti taputtaen punaruunikon tammansa kaulaa. Hän alkoi keventää askelten tahtiin, sillä harjoitusravissa istuminen alkoi ottaa jo voimille. Minxillä ei tosiaankaan ollut ratsastajaystävällinen ravi.
"Saa nähdä koska alan katua, että löysit Coran", mies naurahti matalalla äänellä. Ei hän oikeasti sitä katuisi, oli ihanaa että toinen oli löytänyt itselleen sopivan ratsun.

"Nohnoh." Hän naurahti ja heilautti vaatimattomana kättään.
"Menee aikaa että olen sen arvoinen."

"Enpä tiedä, olet erittäin taitava jo nyt, ja teidän yhteistyönne pelaa ehdottomasti paremmin kuin minulla ja Minxillä", Teddy vastasi huvittuneen hymähdyksen kera. Niinpä niin. Heidän yhteistyönsä oli ihan mitä sattui. Välillä jotakin upeaa, välillä jotakin ihan kamalaa. No, ehkä se siitä. Aina sopi toivoa.

"No Cora on paljon helpompi luontoinen kuin Minx. Oikein mukava tamma. Tällaista kaipasin." Hän naurahti ja taputti tammansa kaulaa kevyesti. Hassu hevonen. Hän hymyili ja nautti siitä paljon että löysi tällaisen helmen.

Teddy vain hymyili, kun ei enää tiennyt, mitä sanoa. Oli ilo kuulla, että toinen nautti hevosestaan. Hän sotki sormensa ratsunsa mustaan harjaan ja hetken vain puristi tiukasti.
"Eiköhän palata takaisin päin", hän huokaisi ja alkoi kiinnittää huomiota enemmän ympäristöönsä. "Käännytäänkö ympäri ja kierretään teitä pitkin, vai oikaistaanko tästä metsän halki? Siellä menee kyllä polku, se jolla on pieni kivinen silta", Teddy pohti viitaten kädellään kohti kapeampaa polkua, joka lähti kaartelemaan puiden sekaan. Hän ratsasti tästä usein päivällä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli pimeällä liikkeellä täälläpäin. Onneksi Minx oli niin luotettava.

"Oikaistaan vain. Päästään kotiinkin." Mikäs siinä kun oli kaksi fiksua hevosta. Hän naurahti hiljaa ja palasi pohtimaan mitä tekisi Simonin kanssa

"Selvä", Teddy vastasi. "Haluatko mennä edeltä? Minx saattaa potkia." Tamma potki turhankin helpolla tavallisestikin, mutta nyt vielä enemmän. Tasaisessa käyntiaskeleessa tuntui jännitys, joka oli perua aiemmasta riehumisesta. Jep, Minx aivan varmasti potkisi tänään, jos Cora erehtyisi liian lähelle. Sääli, kun polku ei ollut riittävän leveä rinnan ratsastettavaksi. Jostakin kumman syystä punaruunikko sieti hevosia paremmin rinnallaan kuin takanaan.

"Kyllä se käy." Hän naurahti ja johdatti hevosensa edelle. Cora kulki edessä varmoin askelin ja aivan rauhallisesti, pienesti ehkä jännittyneenä.
"Teddy... Jos joku olisi loukannut sinua verisesti, voisitko olla lyömättä oven kiinni jos hän vain... Ilmestyisi ovellesi?"

Minx ei onneksi nostanut meteliä siitä, että toinen tamma otti johtopaikan. Punaruunikko oli tottunut siihen, ettei saanut kulkea edellä, kun kerran potki.
"Voisin", mies vastasi hetken pohdittuaan. "Ainakin, jos se joku lähestyisi vilpittömin mielin. Voisi olla, etten välttämättä haluaisi puhua, mutta en minä oveakaan kiinni löisi. Kuuntelisin ainakin, mitä hän sanoisi", Teddy jatkoi harteitaan kohauttaen. Mutta hän nyt olikin erittäin kiltti mies, joka antoi kaikille vaikka kymmenennen mahdollisuuden.

"Hmm... Okei." Hän sanoi hymyillen itsekseen ja alkoi miettiä sovinnon eleitä. Hän halusi todella sovinnon ja ehkä hän voisi sitten tehdä jotakin sen eteen ja jutella tuolle kunnolla. Saadakseen kaiken sellaiseksi kuin se oli, ehkä.

"Miyato… Jos aiot lähestyä Simonia, sinun on parasta olla varma siitä, mitä teet", Teddy muistutti varovaisesti. "Ei olisi oikein, että antaisit hänelle turhaa toivoa tulevaisuudesta, jos et aio kuitenkaan edes yrittää", mies sanoi värähtäen pienesti. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi joskus kuunnella omia neuvojaan. Mieluiten ennen kuin hän teki mitään.

Miyato irvisti hiljaa. Hitto tuota psykologian professoriaan! Miksei Teddy voinut olla vaikka matematiikan professori?
"Niin... Niin kai." Tavallaan häntä nyt mietiytti taas, voisiko hän tehdä jotain asialle ja kerätä itsensä olemaan rohkea vai.. Olisiko hän taas vain pettymys nuoremmalleen.

Koska hän ei osannut matikkaa, siksi hän opetti psykologiaa. Ja ehkä asiaan vaikutti myös se, että hän piti psykologiaa kiinnostavana.
"Mmhmm", Teddy mumisi rohkaisevasti. "Mieti asioita ensin itseksesi läpi, ja kun tulet johonkin tulokseen, tiedät myös, mitä tehdä Simonin suhteen", hän rohkaisi pehmeästi. Hän oli varma, että Miyato löytäisi rohkeuden sisältään, jos vain antaisi itselleen aikaa etsiä sitä.

"Kyllä, professori." Miyato heitti kevyt hymy kasvoillaan. Mokomakin, olihan hänkin sentään psykologian opiskelija. Tosin juuri se teki hänen kaapissa olostaan niin naurettavaa!

"Äpäp, lähde tuolle linjalle ja pääset kirjoittamaan esseitä", Teddy varoitti naurua äänessään. Minx pärskähti kuin kommentoiden, ettei tosiaan kannattanut kiusata. Teddy oli ehkä varsinainen tohvelieläin kotonaan, mutta yliopistolla häntä kyllä arvostettiin.

"Päppäp, en varmasti kirjoita. Tai sitten kirjoitan tahallani surkean esseen jonka lukemisessa sinulla menee vain ikä, henki ja terveys." Miyato oli enemmän tauolla opiskeluissaan kuin läsnä ja suurin osta opettajista ei oikein arvostanut sitä, vaan yritti puhua häntä kouluun tasaisin väliajoin, ymmärtämättä ettei hän aikoisi olla alalla juuri ollenkaan.

"Vietin juuri viikonlopun arvostellen esseitä. Saat uhrata aikaasi päivätolkulla, jos haluat kirjoittaa jotakin niin surkeaa, etten ole sitä jo lukenut", Teddy vastasi virnistäen. Oli joukkoon mahtunut paljon hyviäkin esseitä, tietenkin, mutta osa oli ollut niin huonoja, ettei hän tiennyt, olivatko opiskelijat lyöneet keskenään vetoa siitä, kuka saisi huonoimman arvosanan, vai mistä oli kyse.

"Olen niin vähän läsnä että ei se vaatisi päivätolkulla miettimistä..." Miyato naurahti. Vaativampien kurssien asioita hän ei ollut ehtinyt edes käymään vielä. Hän virnisti, vaikkei Teddy sitä nähnytkään.
"En edes tiedä haluanko sittenkään psykologiksi. Kun... Niin. Kuka minä olen auttamaan ihmistä tuntemustensa kanssa."

"Vaatisi, usko minua", Teddy vastasi päätään pudistellen. "Luin juuri neljä sivua siitä, miten lapsen kasvatuksessa tärkeintä on ralliautoilla leikkiminen, ja sitä perusteltiin Pavlovin koirakokeella", mies mutisi silmiään pyöräyttäen. Kaikkea sitä saikin kuulla, kun opetti yliopistolla.
"No, tällä hetkellähän sinä olet kilparatsastaja, joten turha murehtia siitä vielä. Voithan sinä psykologian maisterin tutkinnolla tehdä paljon muutakin kuin olla psykologi. Ihan hyvä kuitenkin, että on jokin varasuunnitelma, jos kilpaileminen jostain syystä jää sivuun."

"..... MITÄ." Hän puraisi huultaan ja yritti olla repeämättä. Miksi, miten? Oliko joku antanut pikkusiskonsa kirjoittaa esseensä vai mikä ihme oli ongelma?
"Niin. Olen. Kai.  Nyt kun on hevonenkin, jopa."

"Sitä minäkin", Teddy mutisi huvittuneena. "Tukehduin lähes kahviini, kun luin sen", hän myönsi. Ei sitä joka päivä sentään kuullut siitä, miten tärkeää oli ehdollistaa lapsi leluautoihin, jotta siitä kasvaisi kunnollinen kansalainen.
"Olet sinä", mies sanoi varmalla äänellä. "Kunhan pääsette Coran kanssa vauhtiin, saat vielä torjua lukuisia tarjouksia huippuhevosista, koska joutuisit muuttamaan jonnekin kauas tai luopumaan nykyisestä hevosestasi, kun niiden kilpailut osuisivat päällekäin."

"Mikäpä minua täällä pidättelisi." Miyato totesi ehkä liiankin katkeraan sävyyn. Ei häntä pitänyt Englannissa mikään, hän koki sen vain vaiheeksi elämässään ja askeleena, jonka oli ottanut päästääkseen isompiin kilpailuihin.

"Se, että täällä sinä pystyt pitämään omat hevosesi lähelläsi", Teddy vastasi pehmeästi. "Siinä vaiheessa, kun sinulle tarjotaan huippuhevosta, joka asuu Saksassa tallilla, jonne ei mahdu muita hevosia, joudut puntaroimaan sitä, pidätkö mieluummin omat hevosesi lähellä vai luovutko niistä saadaksesi mahdollisuuden ratsastaa vielä parempaa jonkun muun alaisuudessa", mies huokaisi. Hän oli joutunut sanomaan ei hyville hevosille muutamaankin kertaan, kun niiden ratsastaminen olisi tarkoittanut jommasta kummasta tammasta luopumista. Sitä hän ei ikipäivänä tekisi.
"Mutta onneksi aina tarjoutuu uusia tilaisuuksia. Omistajia, jotka ovat valmiita tuomaan hevosensa sinun luoksesi, jos ratsastat sitä, myynnissä olevia nuoria hevosia, joiden kanssa voit itse kohota huipulle uudestaan ja uudestaan."

"Niin, jos sinne huipulle koskaan pääsee." Joskus iski sellainen paniikki, ettei hänestä olisi siihen, ettei taidot riittäisi. Hän kohautti taas olkiaan ja vilkaisi ruunikonkimoa. Kyllä se siitä, hän onnistuisi siinä vielä. Varmasti, siihen hän oli tähdännyt koko ikänsä!

"Kyllä sinä pääset", Teddy vakuutti. Hän oli aivan varma siitä. "Sinulla on kaikki mahdollisuudet päästä niin korkealle kuin ikinä haluat, jos vain päätät niin", mies julisti nyökkäyksen kera. Jos hän oli pystynyt siihen, Miyatokin pystyisi, ja vieläpä leikiten. No ei, huipulle ei leikkimällä päästy, vaan harjoittelemalla. Polku menestykseen oli veren, hien ja kyynelten täplittämä.

Kyyneliä oli vuodatettu jo yksistän Huzzlen kanssa parin olympiaratsastajan menestysuran verran, hiestä ja verestä sitten puhumattakaan. Pian talli häämötti kaksikon edessä. Harmi, Teddyn kanssa oli todella mukava maastoilla.
"Koita nyt sinäkin setviä oma elämäsi."

"Totta kai", Teddy vakuutti kireys hymyyn hiipien. Hän laskeutui alas tamman selästä ja taputti heijastinloimen peittämää takamusta. Minx oli käyttäytynyt hyvin, kunhan alkukiukutteluista oli päästy, joihin hän oli ainoa syyllinen.
"Soittelen sinulle huomenna ja ilmoittelen, miten Dimen kanssa käy, mikäli ei satuta törmäämään tallilla", mies lupasi nielaisten varovaisena. Hän ei tiennyt, kumpaa toivoi enemmän: sitä, että tamma ei hyppäisi kunnolla ja hän voisi peruuttaa osallistumisensa, vai sitä, että tamma olisi parhaimmillaan ja hän voisi hyvillä mielin lähettää rakkaansa Lontooseen.

Miyato jalkautui ja rapsutteli hellästi Coran poskea. hevonen laski päänsä hänen syliinsä ja pärskähti rentoutuneena.
"Minun muru.." Hän mutisi hevoselleen ja nyökkäsi Teddylle.
"Soita vain, en taida huomenna ehtiä tänne ennen illan tuntia. Toivottaan parasta." Miyato talutti tammansa talliin ja riisui Coralta varusteet, antaen palkkioksi leipää.

"Selvä", mies vastasi ja odotti hetken, ennen kuin seurasi toisen perässä talliin. Dime oli edelleen ulkona, joten hän vain riisui Minxin nopeasti varusteista ja lykkäsi sen jälkeen karsinaan odottamaan. Ei sen tarvitsisi enää ulos päästä, helpottaisipahan iltatallin tekijöitä, kun edes yksi hänen hevosistaan oli jo valmiiksi sisällä.
"Huomiseen", Teddy huikkasi Miyatolle lähtiessään käytävää pitkin kohti ulko-ovia. Hän ei halunnut palata kodin kireään ilmapiiriin, mutta viivyttely tallilla ei ainakaan ratkaisisi mitään. Huokaisten hän istahti autonsa rattiin. Kotimatka ei ollut koskaan tuntunut niin lyhyeltä.