Bad day

[Avoin peli, tulkaa joku auttamaan avutonta! :>]

Jimena oli ottanut ilon irti mahdollisuudesta nukkua pitkään ja heräillä kaikessa rauhassa. Papillonin liikutus tiistaisin oli merkitty vasta iltapäivälle, luojan kiitos. Edellinen työilta grillikioskilla oli venynyt yli puoleen yöhön rähinöivän asiakkaan takia ja nainen oli kiitollinen, ettei joutunut kohtaamaan rähinöivää hevosta heti aamutuimaan. Hän oli juonut aamukahvinsa ja syönyt aamupalan kiireettä, lukenut päivän lehden, käyttänyt koiran ulkona ja pukenut sitten vastapestyt ratsastusvaatteet päällensä. Perinteisen nutturan sijaan hän oli punonut pitkät tummat hiuksensa kalanruotoletille, joka laskeutui hänen toisen hartiansa etupuolelle.

Viimein nainen oli hypännyt vanhan punaisen Nissaninsa rattiin ja suunnannut kohti Rosings Parkia. Tapansa mukaan Jimena viihdytti itseään hyräilemällä radiosta soivia kappaleita ja aurinkokin paistoi, vaikka ilma oli kolea. Ei hullumpaa. Olisipa Papillonkin tänään siedettävällä tuulella. Viime kerta oli ollut vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta onneksi hänellä oli ollut henkistä tukea mukana. Noin pari kilometriä ennen määränpäätä Jimenan huomio kiinnittyi auton pitämään omituiseen rahinaan ja hetken kuluttua se sammuikin yskähdellen keskelle ajokaistaa. Hemmetti. Nainen sammutti virrat, painoi kytkimen pohjaan, vaihtoi vaihteen ykköselle ja käänsi virta-avaimesta uudestaan. Auto huusi yrittäessään käynnistyä, mutta mitään ei tapahtunut. Bensatankkikin oli vielä puolillaan. Jimena tunsi verenpaineensa nousevan ja hän manasi ääneen autolle mahdollisimman tuskallista ja hidasta kuolemaa, kun hän yritti vielä käynnistää sen turhaan. Ei auttanut. Tässä hän, autoista mitään tietämätön ummikko, nyt istui rikkinäisessä romuautossa keskellä pöpelikköä ja typerä autoradio soitti menneen vuosikymmenen diskohittiä. Rekkakuski tööttäsi ohittaessaan auton ja Jimena vilkutti kuskille teennäisesti hymyillen. Heippa vaan. Ei tarvitse auttaa.

Nainen tavoitteli matkapuhelinta viereiseltä penkiltä tajuten, ettei se ollut siinä. Eikä laukussa. Eikä taskussa. Loistavaa, hänellä ei ollut edes puhelinta, jolla olisi voinut soittaa jonkun hinaamaan auton pois. Jimena nousi ulos tarkistaakseen, ettei puhelin ollut pudonnut lattialle tai penkkien väliin. Ei näkynyt. Tämähän meni hienosti. Hän seisoi auton vieressä avuttomana ja painoi kämmenellä otsaansa miettien toimintasuunnitelmaa. Tietenkin nainen voisi kävellä tallille ja pyytää puhelinta lainaksi. Ehkä maailma ei tähän kaatuisi, mutta toivottavasti hän ehtisi edes melkein ajoissa, eikä saisi potkuja heti ensimmäisen kuukauden aikana.

[Misha voi tulla apuun :D]

Mustan Skylinen moottori ärähti tuttuun tapaan kun ratin takana istuva mies painoi kevyesti kaasua ja kaarsi ajokin parkkipaikalta ajotielle. Kerrankin kun oli vapaapäivä ja olisi saanut nukkua oikeasti pitkään, niin Misha oli herännyt hemmetin aikaisin ja yllättävänkin virkeänä. Niin ei tietenkään koskaan tapahtunut työaamuina, jolloin herääminen tuppasi olemaan yhtä taistelua vielä kolmen kahvikupin jälkeenkin. Mikhail avasi autonsa ikkunan ja sytytti tupakan samalla kun nojautui selkänojaa vasten rentoon tyyliinsä. Sen isompia suunnitelmia vapaapäivälle ei ollut, siis ainakaan mitään tallilla käyntiä isompaa. Illalla voisi ehkä juoda yhden tai kaksi rentouttavaa huurteista lähipubissa, mutta ei mitään sen kummempaa. Ja ei kai tarvinnutkaan, Misha ei ollut sitä tyyppiä, joka suunnitteli kaiken viimeisen päälle etukäteen.

Päästyään Newcasten vilkkaan keskustan läpi hiljaisemmalle tielle mies antoi kaasujalalleen vähän enemmän painoa, tiputti savukkeen ulos ikkunasta ja nojautui hitusen hymyillen penkin selkänojaa vasten. Mikhail rakasti vauhtia, vaikka se olikin tuonut miehelle aina toisinaan ongelmia. Tästä fiiliksestä ei vaan päässyt mihinkään, ja Misha, vaikka uudemman auton ostamisesta haaveilikin, tiesi varsin hyvin, että hänen autonsa oli tehty sitä varten, että sillä ajettaisiin tilaisuuden tullen kovaa. Ja sen takia Mikhail tuppasikin käymään ajoradoilla testailemassa.

Rosings Parkiin vievälle tielle selvittyään mies hiljensi vähän vauhtiaan ja väänsi tusinahittejä soittavaa radiota asteen verran vaimeammalle. Katse kuljeskeli tiessä ja Misha antoi itsensä vajota ihan hetkeksi ajatuksiinsa. Joskaan kovin kauaa hän ei ehtinyt ajatuksissaan pyöriä, sillä paria kilometriä ennen Rosingsia keskellä ajokaistaa oli auto. Ja nimenomaan pysähdyksyssä oleva auto.
"No mitä helv...?" Misha mumisi venäjäksi, mutta lause jäi kesken kun hän huomasi auton luona nuoren naisen joka painoi kämmenellä otsaansa. Mikhail jarrutti seisahtuneen auton taakse, nosti käsijarrun pystyyn ja lopulta nousi autonsa kyydistä keskittäen katseensa ensin tuohon vanhahkoon punaiseen Nissaniin ja sitten auton luona seisovaan naiseen. Rastastuskamppeista ei ollut vaikea arvata, että toinen oli menossa samaan suuntaan kuin hänkin.
"Sulla on varmaan joku erittäin hyvä syy miks sä oot parkeeranu autos keskelle tietä?" Mikhail heitti hitusen sarkastisesti ja pyyhkäisi vähän mustaa huppariaan, kunnes siirsi katseensa takaisin naiseen.
"Tarviitko sä apua?" hän sitten jatkoi mukavampaan sävyyn ja kohotti vähän kulmiaan, katsahtaen uudemman kerran tiellä nököttävää autoa.

[Jes! : D]

Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Jimena kuuli auton lähestyvän takaa. Nainen tönäisi auton oven kiinni ja suuret tummat silmät katsoivat kuljettajan suuntaan hivenen pahoittelevasti. Tukkia nyt liikenne sillä tavalla. Hän ei halunnut vaivata tuntemattomia ihmisiä. Auton voisi ehkä edes työntää sivuun, mutta nainen arveli, ettei pystyisi siihen. Ei hän tiennyt, kuinka paljon autot painoivat ja kuinka helppo niitä oli siirrellä. Niidenhän kuului kulkea omalla moottorillaan! Kun tulija pysäytti autonsa Jimena tunsi olonsa samaan aikaan sekä helpottuneeksi että hieman noloksi. Toivottavasti pysähtyjä ei ollut aikeissa haukkua häntä lyttyyn, sillä olihan tien toisella reunalla kuitenkin tilaa ohittaa.

Autosta nousseen miehen kysymys sai varmuuden vuoksi puolustuskannalle asennoituneen Jimenan jähmettymään hetkeksi, kun hän yritti tulkita oliko se tarkoitettu haastavaksi vai sarkastiseksi huumoriksi. Katse mittaili miestä päästä varpaisiin ja lopulta huulille löytyi varovainen hymy.
"Jäin katselemaan maisemia", hän tarjosi huonoa vitsiä ja huokaisi. Kaikkihan sen näkivät, että hänellä oli ongelma ja vastaan oli turha väittää, jos halusi säilyttää kasvonsa.
"Minun pitäisi olla Rosings Parkissa viiden minuutin kuluttua, tämä romu hyytyi tähän ja puhelin on hukassa. Rehellisesti puhuen saattaisin tarvita hieman apua. Pystyisitkö lainaamaan puhelinta, että saisin jonkun hakemaan tämän pois tietä tukkimasta?" Jimena kysyi hieman alistuneeseen sävyyn ja katsoi tuntemattoman miehen silmiin, vaikka toisen katse tuntui siinä nöyryytyksen tilassa polttelevan tavallista enemmän.
Hän ei kaivannut tällaista huomiota lainkaan. Olisi tehnyt mieli vain liueta paikalta mitään selittelemättä, mutta se ei nyt ollut mahdollista.

Mikhail antoi katseensa käväistä ympäristössä, kunnes keskittyi katsomaan tätä tien päälle joutunutta naista. Toisen vastatessa miehen heittoon vitsillä, Mishan toinen suupieli kävi hyvin nopeasti ylhäällä.
"Ihan hyvä selitys", hän sanoi vilkaisten jälleen ympärilleen. Auringonpaiste sai Mishan siristämään hieman silmiään. Keli oli toki oikein mukavan syksyinen ja aurinkoinen, mutta tajusi kai sen tyhmempikin, ettei tämä tuntematon nuori nainen ollut mitään maisemia katselemassa. Misha hieraisi otsaansa ja kun nainen sitten selvensi tilannettaan, antoi mies katseensa lipua takaisin toiseen. Pieni huvittunut hymähdys karkasi puolivahingossa huulilta, johtuiko se sitten naisen äänensävystä vai koko tilanteesta. Ei se tietenkään hauskaa ollut, että auto hyytyi keskelle tietä, mutta jokin tilanteesta teki vähän huvittavan.

"Pystyn", Mikhail vastasi naiselle ja otti Samsungin farkkujensa taskusta kävellen lähemmäs tätä kovaonnista neitoa, "haluutko sä että mä kokeilen käynnistää sitä? Tai jos sulla on isompi kiire niin mä voin kyllä heittää sut Rosingsiin vaikka nyt heti kun oon kuitenkin menossa samaan paikkaan", Misha jatkoi ja kohotti hitusen kulmiaan antaen katseensa pysytellä naisessa, samalla kun ojensi puhelintaan jos toinen haluaisi soittaa jollekulle tuttavalleen.

Jimena puhalsi letiltä karanneen otsahaivenen pois silmiltään hitusen ärtyneenä tilanteesta, autosta ja siitä, että hän oli taas lähtenyt näin myöhään töihin. Täytyisi ensi kerralla varata aikaa useita tunteja, että jopa hän ehtisi vaikka työntää auton perille. Tummaverikkö katseli tuota puheensa perusteella ulkomaalaiselta vaikuttavaa miestä tarkemmin, kun toinen kaivoi puhelimen esiin tarjoten sitä hänelle. Mahtavaa, ystävällisiä ihmisiä oli siis vielä olemassa! Miehen ehdottaessa, että kokeilisi käynnistää autoa vielä Jimena kallisti päätään ja otti puhelimen vastaan. Olisi nöyryytys, jos auto yhtäkkiä piruuttaan käynnistyisikin kuin unelma, mutta siinä tapauksessa ei tarvitsisi soittaa kenellekään. Ehkä pieni myöhästyminen ei haittaisi, jos hän laittaisi viestiä tallille ja nipistäisi omasta ajastaan tehdäkseen sovitut työt kunnolla. Olikohan miehellä jokin taikakosketus, joka tehosi autoihin?
"Voithan yrittää käynnistää sitä, jos viitsit. En ymmärrä autoista mitään, joten ei aavistustakaan mikä sitä vaivaa", nainen ilmoitti levitellen käsiään ja ojensi autonsa avainta.
Ei kai tässä ollut kerta kaikkiaan enää mitään menetettävää. Jos auto käynnistyisi, se olisi loistavaa. Jos ei käynnistyisi, hänellä oli luultavasti kyyti Rosings Parkiin. Jos mies päättäisi jossain mielenhäiriössään varastaa hänen surkean autonsa ja hylätä oman hienon autonsa sekä puhelimensa, sekin sopi Jimenalle oikein hyvin. Luultavasti laho auto hajoaisi heti viiden kilometrin jälkeen uudestaan.