Haaveet kaatuu

Vaellukselta palaaminen takaisin Englantiin oli tuntunut jotenkin epätodelliselta. Simon oli tottunut viikon aikana olemaan Miyaton kanssa melkein 24 tuntia vuorokaudessa ja alkanut pitää toisesta todella paljon. Vanhempi mies oli ujo ja varautunut, mutta samalla aivan liian ihana. Simon muisti keskustelut Miyaton kanssa, hän muisti miehen hymyn ja naurun. Parhaiten nuorukainen muisti teltan suojissa vaihdetut suudelmat ja kosketukset, jotka olivat saaneet vain kaipaamaan lisää. Mutta vaelluksen loputtua ja rekkojen palattua tallille Miyato oli vain kadonnut, jälleen. Simon oli muutaman päivän odottanut melko turhaan puhelua tai edes tekstiviestiä, mutta hiljaisuus oli jatkunut. Tallillakaan he eivät olleet törmänneet, mutta nuorempi oletti tai lähinnä toivoi, että Miyato oli vain väsynyt matkan jäljiltä.

No, lopulta se kuppi meni kuitenkin nurin. Simon päätti neljä päivää vaellukselta palaamisen jälkeen, ettei räytyisi ikävissään enää sekuntiakaan kauempaa. Koska puhelut eivät tuottaneet toivottua tulosta, istui nuorukainen autonsa rattiin ja suuntasi Miyaton asunnolle. Jos toinen ei olisi kotona, hän ei enää tietäisi mitä sen jälkeen tekisi. Linnoittautuisi rappuun? Noh, kohtahan sen näkisi. Simon hylkäsi autonsa parkkipaikalle ja asteli soittamaan alaoven summeria. Niin tosiaan, milläs menet rappuun linnoittautumaan, kun ulko-ovessa on summeri eikä sisälle edes päässyt ilman, että joku avasi oven? Tosin, kai talossa joskus joku kulki johonkin suuntaan.
"Oo nyt kotona..."
Simon mutisi itsekseen ja soitti summeria uudestaan, kun ensimmäinen soitto ei vaikuttanut siltä, että siihen mitenkään reagoitaisiin.

Miyato ei tiennyt mitä hän olisi tehnyt Simonin suhteen. Mitä tapahtui Skotlannissa, jäisi Skotlantiin? Koska hän ei tiennyt mitä sanoa, mies ei ottanut myöskään yhteyttä toiseen, vaikka tiesi jo silläkin pilaavansa kaiken mahdollisesti lupaavan mitä heillä oli ollut. Miestä pelotti, hän halusi olla Simonin kanssa mutta silti samalla juosta karkuun ja piiloutua sitä kaikkea. Hän pelotti. Mitä Miya voisi sanoa Simonille? Että tuo saisi paremman poikaystävän, hän oli vain naurettava pieni kaappihomo, joka ei ollut valmis kohtaamaan maailmaa omana itsenään?

Hän havahtui siihen ovikellon sointiin, nousten ylös tietokoneensa edestä. Hän oli yrittänyt kirjoittaa sähköpostia koululle, mutta unohtui ajattelemaan sitten Simonia, tuon pörröisiä hiuksia ja... Hän avasi oven, vain nähdäkseen sen mielessä pyörineen nuorukaisen siinä edessään.
"... Moi."
Kuului ujo ja hiljainen ääni.

Se tosiaan laski Miyaton pisteitä, ettei tuo ottanut yhteyttä eikä vaivautunut kunnolla vastaamaan, jos tuota yritti lähestyä. Moinen ärsytti Simonia, joka olisi hyvinkin rehellisesti voinut myöntää oman kaipauksensa ja halunnut viettää aikaa vanhemman kanssa myös nyt Englannissa. Juujuu, Miyato oli kertonut olevansa kaapissa, mutta siitä huolimatta... Heillähän oli mennyt niin hyvin, joten Simon ei jotenkin ymmärtänyt, että Miyato tahtoisi nyt lyödä jarrut pohjaan.

Oven avautuessa Simon kohotti katseensa ja tunsi omituisen muljahduksen sisällään nähdessään Miyaton.
"Hei"
Nuorempi tervehti katsellessaan kasvoja, joita oli ehtinyt jo ikävöimään näinkin lyhyessä ajassa. Mieli olisi tehnyt suudella Miyatoa, mutta jokin esti.
"Mä ajattelin tulla katsomaan, että onko sulla kaikki hyvin, kun ei olla nähty eikä mitään moneen päivään... Ajattelin, että sä oot saanut jonkun flunssan ehkä tai jotain"

Ei hän sairas ollut, todellakaan. Miyato voi hyvin ja se vähän nolottikin, kun toinen mainitsi flunssan tai muuta vastaavaa. Hän pudisteli päätään ja viittasi toista peremmälle, siirtyen itse pois ovelta. Miyatolla oli yllään farkut ja rento neulepaita, ei muuta.
"Ei, olen ihan kunnossa.."
Hän mutisi toiselle vastaukseksi ja katseli Simonia kiusaantunena. Hän vilkaisi sohvaansa ja päätti olla pyytämättä toista istumaan alas.

"En ottanut yhteyttä koska..."
Miyato nieleskeli sanoja ja mietti miten sen voisi muotoilla. Ei vain ollut ymmärtää, mitä ihmettä hän voisi sanoa. Se tuntui pahalta, eikä osa hänestä olisi edes halunnut sanoa toiselle mitään sellaista. Mutta Miyato ei voisi varastaa toiselta enempää aikaa tai vaatia tuhlaamaan sitä itseensä.
"Simon, ei minusta ole mihinkään. En ole valmis tulemaan kaapista ja en voi vaatia sinulta että tuhlaisit aikaasi kanssani."

Simon tunsi epämukavan olon valtaavan sisuksensa. Miyato näytti voivan harvinaisen hyvin, mikä tahtoi sanoa, että tuo oli vältellyt häntä jostain muusta syystä.
"Siltä näyttää..."
Nuorempi sanoi hitaasti astuessaan peremmälle. Hän pani merkille, ettei toinen pyytänyt häntä istumaan alas. Inhottava tunne ei kadonnut, pikemminkin se paheni.

Miyaton aloittaessa lauseensa ja vaietessa kesken Simon tunsi käsiensä alkavan täristä. Hän oli nähnyt tämän tilanteen ennenkin ja tiesi varsin hyvin mitä oli tulossa. Verenpaine nousi niin, että sen olisi voinut melkein kuulla.
"... Sanos toi uudestaan, mä en nyt varmasti kuullut oikein"
Nuorempi sanoi ääni väristen ja tuijotti vanhempaa.
"Sä et tosissas aio lempata mua! Et sä voi tehdä näin!"

Miyato ei olisi halunnut tehdä sitä. Nähdessään miten Simon reagoi siihen mitä hän sanoi, tuntui pahalta. Tätä Teddy oli tarkoittanut sanoessaan että hän päätyisi satuttamaan jotakuta. Nyt hän satutti itseään sekä Simonia. Helvetti, mutta ei hänestä ollut poikaystäväksi. Hän ei kehtaisi liikkua julisestai tai edes tulla yhdistetyksi toiseen. Miya pelkäsi, paljon. Itseään ja muita ihmisiä. Simon saisi arvoisensa poikaystävän vielä, ihan varmasti!

"Simon, älä... Se ei vaan olisi oikein sua kohtaan. Tarvitsen aikaa itselleni ja asioiden käsittelylle. En halua pakottaa sinua kaappihomon salarakkaaksi, kun en edes tiedä milloin olen valmis... Tulemaan ulos. En ehkä koskaan."
Hän selitti toiselle ja huokaisi syvään. Hän tunsi kyyneleitä silmissään. Mikään ei auttanut nut, kun oli sanonut sen ääneen. Se oli sanottu, enää ei voisi muuttaa mieltään.

Itsehän Miyato tämän valitsi. Tuo olisi hyvin voinut kasvattaa pallit ja elää omaa elämäänsä pohtimatta mitä muut siitä ajattelivat, mutta eihän se käynyt päinsä ilmeisesti. Totta, varmaan Simon löytäisi itselleen poikaystävän, mutta kun hän halusi Miyaton! Hän oli ihastunut tuohon viikon aikana melkoisen pahasti ja kuvitellut pienessä päässään, että tunne olisi ollut molemminpuoleinen. Kaikkea se Skotlannin sumu saikin kuvittelemaan...

"Kaappihomon matkarakkaaksi mä kyllä tunnuin kelpaavan! Minä helvetin lomahuorana sä mua oikein pidit?!"
Simon räjähti. Hän ei ollut kovin hyvä tulemaan hylätyksi tai ottamaan vastaan pyttymyksiä, kuten Miyato tulisi huomaamaan. Simon ei yleensä käyttänyt juurikaan kirosanoja eikä sellaisia sanoja kuin "huora", mutta nyt ne vain tulivat suusta.
"Mä oikeesti luulin, että sullakin oli jotain tunteita mua kohtaan!"
Nuorempi jatkoi. Nyt jokainen kosketus, jokainen suudelma, jokainen hemmetin katsekin tuntui nyt silkalta valheelta.

Skotlannissa oli yön pimeinä tunteina teltan suojissa ollut helppoa olla piilossa toisen kanssa. Hän välitti Simonista, todella, se ei ollut sitä etteikö välittäisi. Hän kuunteli toisen huutoa, nieleskellen. Nyt kaikki tuntui pahalta idealta ja hän halusi halata tuota suloista pörröpäätä tiukasti.
"En! Ei se... Et sä ollut mikään huora!"
Miyato ähkäisi ja astui lähemmäs, mutta pidätteli sitten itseään. Hän ei halunnut esimerkiksi avokämmenestä poskeensa.

"Mulla on edelleen! Mutta en.. En halua pakottaa sua sellaseen! Simon, en pysty. En vaan pysty olemaan oma itseni miettimättä mitä muut ajattelee. Simon, välitän. Ihan todella, on tunteita. Et ollut mikään... Sellainen."
Miyatoo nieleskeli ja katseli lattiaa. Se oli kamalaa.

Simonin silmät kirvelivät. Jos häntä ei olisi pienestä asti opetettu olemaan itkemättä, olisivat kyyneleet valuneet hänen poskilleen jo. Niitä ei kuitenkaan näkynyt, vaikka silmät kiilsivät ja niitä kirveli inhottavasti.
"Vaan?! Pelkkä lomaromanssi, jonka voi vaan siististi lakasta maton alle, kun palaa kotiin?!"
Nuorempi valitti edelleen sen verran kovalla äänellä, että Miyaton naapuritkin saivat varmaan sanoista selvää ilman kummempaa yritystä.

Miyaton sanat satuttivat vielä enemmän, kuin jos tuo olisi sanonut, että oli totta, ettei mitään tunteita ollut. Että tuo olisi vain pitänyt vähän hauskaa ja se siitä...
"Ketä sä kuvittelet kiinnostavan se, kenen kanssa sä seurustelet? Jos sä muka välität musta, miksi helvetissä sä teet näin?!"
Simonin ääni tärisi tunnekuohun voimasta. Sattui niin hemmetisti...

Miyato ei tiennyt miten sanoisi sen. Ei Simon ollut mikään pois lakaistava lomaromanssi, jonka saattoi heittää nurkkaan kun palasi kotiin. Siellä se oli ollut vain helpompaa, tavallaan, kaikki oli tapahtunut piilossa. Täällä he olivat tallilla ja monessa paikassa yhdessä ja...Se Teddyn reaktio, ensimmäinen siis, kertoi hänelle tarpeeksi mitä mieltä sellaiset ylemmän luokan englantilaiset olisivat. Eikä hänellä ollut varaa menettää mainettaan, koska hän tarvitsisi vielä sponsoreita itselleen. Sitä hän ei tosin voisi sanoa Simonille.
"Ei!"

Hän tiesi että Simon ottaisi tämän pahasti, mutta näin pahasti? Hän puri huultaan ja huokaisi syvään, yrittäen vain olla sekoamatta ajatuksissaan ja perumatta kaikkea. Vaikka Simon tuskin olisi siitäkään iloinen, että hän yllättäen sanoisi ettei haluakaan tuosta eroon. Vaikka tavallaan taas nimenomaan olisi halunnut pitää tuon siinä.
"En tiedä! Mutta ahdistaa miten huomaan ihmisten tuijottavan tai... En vain voi! Ja en halua pakottaa sua mihinkään kaappisalarakas suhteeseen, kun tiedä ahdistuisinko siitäkin. se on helpointa sinulle."

Kyllä Simon tiesi, millaisia yläluokan englantilaiset olivat, hänhän kuului itsekin vanhaan ja hienoon sukuun. Siitä huolimatta hän ei ymmärtänyt tai ei vain halunnut ymmärtää. Tällä hetkellä hän vihasi itseään siitä, että ihastui niin helposti. Muutama hellä hetki ja hän oli aivan koukussa ja sitten kävi näin.

"Aiotko sä elää koko ikäsi vastoin omaa tahtoas? Elätkö sä koko elämäs sen mukaan, mitä joku muu haluaa, peläten olla oma itses?!"
Simon kysyi turhautuneena. Miyaton viimeinen sana sai taas aikaan kunnon myrskyn hänen sisällään.
"Helpointa?! Näyttääkö tää susta siltä, että mulla on jotenkin helvetin helppoa?"

Niin Miya olettikin toisen tietävän. Häntä silti pelotti ja nimenomaan siksi. Hän huokaisi syvään ja katsoi toista silmät kirvellen. Tuntui pahalta, niin vietävän pahalta katsoa toista tuollaisena. Ei hän ollut halunnut tätä. Miksi hän ei kuunnellut Teddyä? Niin, koska pelkäsi. Pelkäsi miltei kuollakseen. Enemmän kaapista ulos tulemista vai tällä hetkellä Simonia, sitä hän ei tiennyt enää.

"En tiedä! En tiedä mistään mitään!"
Kuului epätoivoinen ähkäisy. Hän ei todellakaan tiennyt. Tuo pureskeli huultansa ja tiesi ettei se ollut helppoa, ei hän niin sanonut. Mutta olisiko sekään ollut oikein, että hän yrittäisi ja karkaisi luultavasti joka tapauksessa jossakin vaiheessa.
"... En mä sano että helvetin helppoa, mutta... Mutta ei sekään oli oikein että yrittäisin ja sitten karkaisinkin. Kun luultavasti tekisin niin."

Simon tiesi kyllä, salasihan hän itsekin isoäidiltään seksuaalisuutensa ja piti myöskin vanhempiensa suhteen melko matalaa profiilia asian suhteen, vaikka muuten olikin varsin avoimesti homoseksuaali. Tähtäsihän hänkin suuriin kisoihin, muttei olettanut seksuaalisuutensa vaikuttavan mitenkään ratkaisevasti mihinkään. Eihän se ratsastukseen liittynyt mitenkään.

"Miksi?"
Simon kysyi tuijottaen Miyatoa. Mieli olisi tehnyt heittää jotain, mutta se ei ollut hänen tyylistään. Simon huusi suuttuessaan paljon, muttei muuten yleensä riehunut.
"Miksi sä teet näin... Tai antaa olla, en mä jaksa tätä. Jos sä et haluu olla mun kanssa, niin hittoako mä täällä sun aikaa kulutan"
Nuorempi sanoi ja hapuili ovenkahvaa.

Miyato kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt miksei osannut olla avoimesti oma itsensä ja siihen voisi mennä aikaa, että tietäisi. Hän puraisi huultaaan ja katsoi Simonia surullisena. Hän ymmärsi ettei toinen ymmärtänyt että tämä suretti häntäkin. Olo oli kamala.

Liikahdus. Toinen askel. Hän ei silti löytänyt itsestään miestä tarpeeksi, jotta olisi tarttunut toista kädestä ja sanonut ettei haluaisi tuon lähtevän. Miyatosta ei kuitenkaan ollut siihen, hän ei halunnut soutaa ja huovata toisen kanssa. Mies räpytteli silmiään, pyöritellen kaikkea päässään, enimmäkseen hetkiä vaellukselta. Idiootti.

Simon tuijotti Miyatoa hetken, odottaen ja antaen tuolle mahdollisuuden perua puheensa. Mahdollisuuden tulla lähelle... Mutta kun vanhempi ei liikkunut eikä sanonut mitään, pörröpää huokaisi tuskaisesti.
"Haista sinä paska"

Ulko-ovi jäi auki Simonin jäljessä hänen rynnätessään tiehensä. Hän oli ollut idiootti tullessaan Miyaton luo. Mitä hän oli edes kuvitellut!? Autossa muutama yksinäinen, itsepäinen kyynel valui poskille, mutta Simon ei ollut varma olivatko ne surua, pettymystä vai suoraa raivoa. Ehkä vähän kaikkia.

Haista sinä paska. Se sattui todella. Miyato istui takaisin tietokoneensa eteen oven tumahtaessa kiinni ja tuijotti sitä tutkielmaa psykologian suuntauksista tieteenä, hänen mielipiteitään ja kannatuksiaan erilaisista teorioista. Se ei olisi voinut sillä hetkellä kiinnostaa häntä vähempää.

Mies valui sänkyynsä, huuli väpättäen, antaen sitten itkun tulla. Tuntui pahalta, hän oli kamala ihminen, halveksuttava, huono. Säälittävä. Miehen irvkuva. Miten hän kehtaisi olla tallilla enää?