Tallin pikkuapulainen

//Tervetuloa seuraksi, kuka vain jaksaa :)//

Joses oli lähtenyt töihin tavalliseen tapaansa. Koska lastenhoitajan järjestäminen oli äärimmäisen vaikeaa, oli mies ottanut tyttärensä, Mian, mukaan. Tyttö oli ylipirteällä tuulella ja olisi koko ajan halunnut auttaa jossain. Valitettavasti viisivuotiaan avusta ei ollut juuri minkäänlaista hyötyä, pikemminkin haittaa. Mia uskoi melko hyvin, kun tytölle sanoi, että isillä oli nyt tekemistä, mutta valitettavasti lapsi oli nyt juuri siinä iässä, jossa keksittiin sitten itse huveja. Enimmäkseen tytöllä kävi suu ja Joses sai töitä tehdessään kuunnella lähes taukoamatonta höpötystä sekä kyselyjä, joihin yritti vastailla parhaansa mukaan, keskittyen samalla siihen tehtävään, mitä yritti parhaillaan suorittaa. Mia olisi kai kaivannut toisen lapsen seuraa, mutta sellaista ei tallilla turhan usein ollut. Ei sillä, että moista olisi ollut kaupungissakaan, ei Joses tuntenut muita lapsen omaavia ihmisiä niin hyvin. Koulu Mialla alkaisi pian, onneksi tuo saisi sieltä omanikäistään seuraa ja pääsisi leikkimään muiden lasten kanssa. Tosin, ei tyttö tylsistyneeltä vaikuttanut, mielikuvitus laukkasi ja lapsi touhusi mieluusti yksinäänkin kaikenlaista.

Koska Mia halusi niin kovasti auttaa, oli Joses antanut tuolle pari pinteliä, joita tyttö rullaili mahdollisimman tiukille kerille. Näin mies sai itse keskittyä satulaan, jota oli puhdistamassa. Hän keskittyi vähäksi aikaa kokonaan työhönsä ja havahtui vasta hetken päästä siihen, että höpötys ja lastenlaulun lurittelu oli loppunut. Kohottaessaan päätään Joses havaitsi huoneen tyhjäksi, pinteli lojui lattialla.
"No voi nyt hemmetti... MIA!"
Mies ähkäisi ja laski vikkelästi satulan käsistään, astuen huoneesta tallin käytävälle ja vilkaisten ympärilleen. Pieni, vaaleatukkainen hahmo haahuili kohti tallin pääovea.
"Mia! Tänne ja heti! Isi on sanonut sen miljoona kertaan, ettei yksin saa lähteä haahuilemaan, jäät vielä jonkun hevosen tai auton tai ties minkä alle"
Joses komensi lähtiessään tytön perään. Peeveli, että viiden vanha osasi jo olla nopea liikkeistään, kun sai jotain hauskaa päähänsä.

Tallissa oli ihanan hiljaista kun työntekijät olivat kahvilla, paitsi eräs ratsuttaja. Ray ei liiemmin pitänyt taukoja, niin hän pääsisi vain nopeammin kotiin Benjaminin luokse, voidakseen viettää aikaa poikansa kanssa. Tuo oli tuomassa Clooneyn varusteita takaisin paikoilleen, lähtien sitten kohti tammojen käytävää sekä satulahuonetta. Moneypennyllä maastoon. Mies nielaisi, tulisikohan hän elävänä takaisin? Ensin olisi tiedossa tuttu maastakäsittelysessio, hän ei mennyt ikinä hermoraunion tamman selkään ilman sitä. Se rauhoitti sitä hieman ja joinakin päivinä hän saattoi käsitellä Moneypennyä jopa hieman paremmin. Se oli jotakin.

Hän kuuli huudon käytävästä ja havahtui, vilkaisten mitä tapahtui. Hän huomasi pääovilla tytön ja tuon perään juoksevan miehen. Isi? Hän ei ollut lyhyen Rosingsissa olonsa aikana tavannut tuota miestä vielä. Moneypennyn suitset ja satula kädessä hän unohtui katsomaan noita kahta, hymyillen.
"Lapset on vikkeliä."
Hän huomasi toteavansa tuolle itseään kymmenisen senttiä pidemmälle miehelle vino hymy huulillaan. Ratsastus jännitti ja hän ei olisi pistänyt taukoa pahakseen. Clooneyn kanssa oli sujunut todella hyvin tänään.

Onneksi tallissa ei ollut tällä hetkellä vilinää. Joses pelkäsi muutenkin, että Mia jäisi jonkun hevosen alle, vaikka tyttö oli puolessa vuodessa oppinut melko hyvin varomaan. Silti omiin maailmoihinsa uppoutuneen taaperon menosta ei voinut koskaan olla liian varma. Valjaat tuolle olisi pitänyt hankkia, mutta se olisi ollut jo vähän liikaa...

"Mia! Älä nyt mene mihinkään"
Joses jatkoi ja sai vihdoin kopattua tyttärensä syliinsä, joka oli jäänyt nököttämään oven luo pohtien selvästi jatkaako ulos vai kuunnellako isäänsä. Joses huomasi vasta nyt kunnolla lyhyemmän miehen ja hymyili tuolle, pudistaen päätään Mian kitistessä haluavansa takaisin lattialle.
"Joo, tämä oli paljon helpompaa, kun natiainen ei vielä kävellyt. Nyt pitäisi olla silmät selässäkin, että pysyisi tämän perässä"

Onneksi Raiden ei ollut vielä hakenut Moneypennyä sisälle. Säntäilevä tamma olisi voinut tehdä lapsesta pahaakin jälkeä. Nyt hän ehkä veisi tamman naruriimussa suoraan pyöröaitaukseen, enempiä miettimättä. Hän nauroi pienen lapsen innolle ja kitinälle. Hän jakoi tuon miehen tunteet todella, Benjamin ei ollut kävellyt kauaa ja poika oli aivan liian nopea isänsä silmille suurimman osan ajasta!

"Tiedän tunteen, todellakin."
Ray sanoi hiljaa, varmistaen ettei kukaan kuulisi. Ehkei tuo mies kertoilisi kellekään. Sitten hän havahtui ettei ollut esitellyt itseään ollenkaan toiselle.
"Raiden Wonchester, ratsuttaja. Kättelisin mutta.. Kädet täynnä."
Hän nosti käsissään olevaa satulaa hieman anteeksipyytävänä ja hymyili hieman. Hän tutkaili kaksikkoa, vai oli täällä toinenkin isä.

Joses laski kitisevän Mian lattialle ja seurasi tuota tarkasti, ettei tyttö vain pääsisi livahtamaan ovista ulos. Tee tässä nyt sitten töitä... Hän kuitenkin hymyili toisen miehen nauraessa pikkutytön innolle. Olihan lapsi äärimmäisen suloinen ja ihana, vaikka olikin joskus todella rasittavakin vikkelyydessään. Tai höpöttäessään taukoamatta, kuten tänään. Mia ei turhia ujostellut ja oli alkanut taas rallatella jotain oppimaansa lastenlaulua.

"Ai, onko sinullakin lapsia?"
Joses kysyi uteliaana toisen sanoessa, että tuo tiesi tunteen. Hän ei ollut tiennytkään, että tallilla oli muitakin vanhempia.
"Joses Gabaldon, tallityöntekijä ja ratsuttaja myös"
Mies esittäytyi hymyillen ja vilkaisi Mian suuntaan. Tyttö jatkoi lallatteluaan ja tunnusteli karsinan ovessa roikkuvaa loimea.
"Kulta, älä koske siihen"

Ray nyökkäsi miehelle, mietiskellen hetken. Eiköhän hän voisi toiselle kertoa.
"Poika, puolitoistavuotias."
Se ehkä selitti miksi hän mainitsi kovin osaaottavasti tietävänsä tunteen, kun oli sellaisen ihmistaimen isä, jolla oli pakonomainen tarve kokeilla kävelykykyään ja konttausvaihe ei ollut mennyt vielä täysin ohi. Lapset kykenivät konttaamalla liikumaan peräti ahdistavan hiljaa, sen hän oli huomannut.

"Voi ei, miten ihmeessä selviän kun tuo ikä tulee... Ainakaan tyttösi ei ole hiljainen, hmm?"
Ray hymyili hyväntahtoisesti, katsellen tytön touhuja. Tavallaan hän ei malttanut odottaa että Benjamin olisi hieman vanhempi... Tuolle voisi ostaa oman shetlanninponin tai mahdollisesti laittaa Olafin selkään. Nyt kun ei vielä oikein voinut tehdä kumpaakaan.

"Ai, niin pieni vielä. Mia täytti äskettäin viisi"
Joses sanoi hymyillen ja muisteli hetken sitä, millaista oli olla niin pienen lapsen vanhempi. Heidän toinen lapsensa olisi ollut nyt hieman vanhempi, jos.... Mies keskeytti ajatuksen siihen ja nielaisi. Ajatus teki vieläkin turhan kipeää, vaikka aikaa oli kulunut melkein kaksi vuotta.

Rayn huomautus Mian "hiljaisuudesta" sai kuitenkin Joseksen taas naurahtamaan ja katsomaan tytärtään.
"Ei ole ei. Mia keksi jokin aika sitten todenteolla, että hänellä on ääni ja sitä on kiva käyttää. Odotas vain, kun poikasi alkaa kysellä taukoamatta"
Hän sanoi leikillisen osaaottavalla äänellä. Joskus ainainen kysely oli todella rasittavaa etenkin, jos Mia kyseli asioita, joita Joses ei osannut tai halunnut selittää. Heidän asumisjärjestelynsä mietitytti välillä Josesta. Kyllä se menisi vielä muutaman vuoden, jos hänen työnsi Rosingsissakaan niin pitkään jatkuisi, mutta jossain vaiheessa olisi pakko hankkia asunto, jossa Mia saisi oman huoneen. Onneksi tyttö oli vielä niin pieni, että seurasi isäänsä joka paikkaan kuin takiainen ja pikemminkin kaipasi läheisyyttä kuin omaa tilaa. Joskus sekin aika kuitenkin koittaisi...

"Niin pieni vielä."
Ray totesi varmistukseksi hymyillen. Hän tavallaan odotti kauhulla kyselyikää sekä uhmaikää, koska hänellä ei ollut ketään jakamassa sitä. Hän saisi kestää itse kaiken sen mikä uhmaikäisestä lapsesta voisi lähteä ja joutuisi vastaamaan kaikkiin kysymyksiin itse. Ei siinä olisi kukaan auttamassa. Voisi joku olla kuulemassa sen ja olla läsnä, mutta jos Ray löytäisi jonkun (tai asiat mahdollisesti edistyisivät Alexin kanssa siinä vuoden sisällä kuten hän toivoi), ei mies pakottaisi korvaamaan toista vanhempaa pojallensa. Ensisijaisesti uusi kumppani olisi hänen kumppaninsa ja saisi etsiä itselleen sopivan roolin Benjaminin elämässä. Ainakin hän toivoi kauniin ajatuksensa kantavan jollakin tasolla.
"Odotan kauhunsekaisin tuntein muutakin kuin isiä tai Alicea, koiramme nimi. Tai Olahia, hevoseni nimi."
Äitiä Benjamin ei ollut onneksi koskaan sanonut tai muistanut äitinsä nimeä. Sitä Ray ei olisi kestänyt selittää pojalle, ei vielä, kun tuo oli niin pieni. Kun tuo ymmärtäisi, hän voisi selittää miten äiti ei ollut hylännyt heitä ilkeyttään, vaan mies oli halunnut suojella poikaansa äidin pahalta ololta.

"Ne ovat niin söpöjä siinä iässä"
Joses naurahti. Hänellä oli sentään vauva-ajan ollut vaimo rinnallaan hoitamassa Miaa, kolmevuotiaan kanssa yksin jääminen oli ollut melkoinen shokki. Pahinta oli, että sen ikäinen osasi jo kaivata äitiä ja kysellä missä äiti oli. Lapsen tuskaa äidin hautajaisissa oli ollut musertavaa katsoa eikä Joseksella olisi ollut voimaa lohduttaa oman surunsa keskellä, mutta pakko oli ollut jaksaa. Onneksi sentään appivanhemmista oli ollut apua, vaikka nuokin surivat ainutta tytärtään syvästi. Kai jaettu suru oli helpompi kestää.

Joses hymyili ja katseli hetken jälleen Miaa, joka tutki käytävälle jäänyttä ämpäriä. Kai tyttö olisi kaivannut naista elämäänsä, mutta ei Joses ollut osannut uutta suhdetta vielä ajatellakaan. Ja millä ajalla hän olisikaan, kun päivät menivät töissä ja Miaa hoitaessa?
"Kyllä se puheripuli sieltä vielä tulee, usko pois. Mia oppi ensin helppoja sanoa, mutta suorastaan hämmentävän nopeasti sieltä alkoi tulla kokonaisia lauseita. Ja nykyään tyttö havittelee ilmeisesti poplaulajan uraa, ainakin rallattelusta päätellen"

"Varmasti ovat. Odotan silti kauhulla."
Ratsuttaja päätti laskea satulan käsistään ja huokaisi syvään, katsellen tytön touhuja. Tuo oli todella suloinen, harmi ettei Benjamin ollut vanhempi. Lapsista olisi muuten voinut olla leikkiseuraa toisilleen. Hän vilkaisi Josesta, tuolla tuskin oli lapsenvahtia, jos kerran tyttö oli mukana töissä. Asuikohan tuo täällä ja ennen kaikkea, oliko tuokin yksinhuoltaja? Ei sitä voinut suoraan kysyä, mutta kuka asuisi puolisonsa kanssa Rosings Parkissa?

"Uskon kyllä. Ja no, laulaminen on kivaa ja pikkulapsen lauluu suloista."
Ray naurahti. Benjamin ei vielä liiemmin laulellut, vaan oli aika hiljainen. Mitä nyt jutteli hänelle niitä yksittäisi sanoa. Hän tiesi päässeensä helpolla kun lapsi ei tiennyt eikä osannut kaivata äitiään ollenkaan. Onneksi niin.

Ei, Joseksella ei tosiaan turhan usein ollut lastenvahtia, jonka hoivoon laittaa Mia. Joskus hän sai jonkun auttamaan, mutta useimmiten piti hoitaa itse lapsensa tai keksiä jotain viisasta. Ehkä olisi vain hyvä, että Mia menisi kouluun, ainakin tuo olisi sitten päivät jonkun muun vahdittavana ja Joses saisi keskittyä kunnolla työntekoon.

"Onhan se... Mia osaa jo hämmentävän monta laulua, vaikka on noin pieni"
Joses hymyili. Mia toki unohteli vielä sanoja ja laulu hieman kangerteli, mutta lapsi lauloi silti innokkaasti. Joses pohti samaa, kuin Ray. Oliko tuokin yksinhuoltaja?
"Sinun ei onneksi ilmeisesti tarvitse tuoda poikaasi töihin mukaan"
Hän kokeili kierrellen.

"Huomaan. Mutta et ainakaan tylsisty, kun on oma radio."
Hän sanoi hymyillen ja katseli tytön touhuja. Saikohan Joses tehtyä töitään rauhassa? Pitäisikö hänen lykätä Pennyn ratsastusta hetkellä ja vaikka mennä pyörittämään Olafia pyöröaitaukseen tytön kanssa? Ei hän voisi, Moneypenny piti hoitaa ajoissa, tamman kanssa saattoi mennä niin kauan, kun oli täysi päivästä riippuvaista, miten se toimi.

"Hmm? Ah, ei tarvitse. Olen siitä iloinen että vuokranantajani hoitavat Benjaminia kun olen töissä."
Ei hän häpeillyt kertoa että sai apua, vaan sitä ettei ollut vaimoa tai tyttöystävää. Että oli vain hän ja Benjamin.

"En todellakaan. Sääli, ettei tällä radiolla ihan vielä ole toivetunteja, voisin haluta kuulla välillä jotain vaihtelevampaa musiikkia"
Joses virnisti. Olihan se tosin suloista, kun Mia lauleli ja keksi välillä omia sanoja unohdettujen tilalle. Nyt tyttö oli tosin vaiennut ja jäänyt tutkimaan jotain. Joses huokaisi hiljaa, hänen olisi pakko palata kohta töihin. Olisi pitänyt ottaa Mialle vaikka värityskirja mukaan...

Vuokranantajat? Joses katsoi Rayta hetken aikaa hieman epävarmasti.
"Oletko sinäkin... Tai siis eikö... Tuota..."
Hän vilkaisi Rayn sormea, jossa ei sormusta ainakaan näkynyt. Joseksen oma vihkisormus oli siirtynyt Iriksen kuoleman jälkeen riipukseksi kaulaan.
"Et ole naimisissa?"
Joses sanoi, kun ei siihen hätään muutakana keksinyt.

"Voi ei.. No ehkä voit toivoa toista lastenlaulua?"
Mies ehdotti nauraen ja kohautti sitten olkiaan. Noh, toisella ainakin oli seuraa, vaikka toiseelta Mia varmasti oli myös omiaan häiritsemään työntekoa minkä kerkesi, jos vain suinkin pystyi. Ei tietenkään tahallaan, mutta sellaisia lapset olivat.

"En ole, eikä Benjaminilla ole nyt äitiäkään. Erosimme ja Benjamin lähti mukaani."
Ray selitti, puhumatta sen syistä sen enempää. Ilmeisesti Joseskin oli yksin lapsensa kanssa?

"Sitä voi aina toivoa"
Joses myönsi naurahtaen. Se oli eri asia, toteutuiko toive, kun Mia päätti, että isän pyytämä laulu ei ollut yhtään kiva. Joskus saattoi toki onnistaa.

"Olen pahoillani"
Joses sanoi myötätuntoisesti. Ray oli siis myöskin yksinhuoltaja. Tuo varmaan tiesi sitten miten rankkaa se joskus oli, vaikka mies olikin maininnut, että tuolla oli lastenhoitaja.
"Minäkin olen Mian kanssa kaksin"
Mies kertoi.

Ray nyökkäsi toiselle kiitokseksi. Ei siitä tarvinnut olla pahoillaan, ainakin sellainen oli tullut ilmi ennen avioliittoa. Joten miehestä ei ollut tullut avioliitosta eronnutta JA yksinhuoltajaa. Vain yksinhuoltaja, vaikka eipä sekään aina lohduttanut. Hän huokaisi hiljaa ja raapi kevyesti niskaansa.

"Niin vähän arvelin, kun hän on töissä mukana."
Hän ei uskaltanut kysyä enempää toiselta syistä. Joses ei välttämättä haluaisi puhua niistä ja hän ei halunnut laukaista mitään kiusallista hetkeä.
"Ei mutta kyllä nyt pitää mennä... Vaikka en välttämättä haluaisi. Oli hauska tutustua."