The new kid on the block

(kirjotan tässä Amyn ja Pepperin mukaan tarinaan, saa liittyä untuvikon seuraan jos siltä tuntuu)

Jännittynyt tyttö vilkuili uteliaana valkoisen maasturin ikkunasta ympärilleen ja katsahti sitten odottavasti vieressään kuljettajan paikalla istuvaa isäänsä.
- Tämäkö se nyt sitten on? Amy kysäisi varovasti saamatta katsettaan irti suurista tallirakennuksista.
- Jep, tämä! Meitä piti jonkun olla vastaanottamassa, muttei täällä kyllä ketään sen näköistä näy, Richard murahti antaen hänkin arvioivan katseensa lipua pitkin maisemaa.
Amy puri hellästi punattua huultaan ja silitti palmikolle kesytetyt vaaleat hiuksensa toisen olan yli roikkumaan. Auton taakse kiinnitetystä trailerista kuului levotonta liikehdintää ja kova paukahdus.
- Pepperillä taitaa mennä hermot, mun pitäis varmaan ottaa se ulos, Amy huokaisi ja astui ulos.
Hetken tyttö antoi kevyen tuulen leyhyttää kasvoille karanneita hiussuortuviaan, kunnes sitten tottunein elkein avasi sivuoven ja vilkaisi takaisin mulkoilevaa ruunaansa. Pieni hymy karkasi Amyn kasvoille Pepperin pärskähtäessä vaativaan sävyyn. Richard oli jo kavunnut autosta avaamaan takaluukkua, joten Amy pujahti traileriin sisään ja jäi odottamaan rampin laskeutumista.
- Hieno poika, sä oot varmaan väsynyt jo matkasta, Amy leperteli silitellen papurikkonsa tummaa kaulaa.

Kuului kolinaa ja pian reitti oli selvä. Amy irrotti hevosen puomista ja antoi sen peruuttaa omalla vauhdillaan alas. Pihalle päästyään Pepper asettui seisomaan jalat harallaan ja veti syvään ulkoilmaa keuhkoihinsa. Ruuna pyöritteli päätänsä ja alkoi hermostuneen oloisena steppaamaan paikoillaan, Amyn pidellessä riimunnarua rauhallisena käsissään.
- Koita vähän kävelyttää sitä tai jotain, rauhoittuisi vähän. Minä en vieläkään käsitä miten sinä kuvittelet pitäväsi tuon elukan aloillaan jos se johonkin päättää lähteä, Richard elämöi tavalliseen tapaansa ja sai Amyn purskahtamaan hyväntuuliseen nauruun.
Olihan se hieman ristiriitaista, iso hevonen ja pieni tyttö. Hän tiesi itsekin näyttävänsä kovin säälittävältä tuon eläimen rinnalla, mutta syvällä sisimmissään tiesi kyllä, että pärjäisi sille erimielisyyksien iskiessä. Olihan hän pärjännyt jo monta vuotta.


Amy katseli yhtä uteliaana ympäristöään kuin hevosensakin. Hän erotti kauempana hahmoja ja kuuli tuulen mukanaan tuomia ääniä. Pepper kuuli ne selvästi paremmin, sillä ruunan korvat pyörivät lähes taukoamatta ympäriinsä.
- Joko sä innolla odotat sun uusia kavereita? tyttö sipisi hiljaa kävelyttäessään ruunaa ympyrällä, - Mä en oikein tiedä mitä mä tästä paikasta ajattelisin. Ja mua ainakin jännittää ihan hirveästi. Mitäs jos mä en saakaan kavereita?
Hajamielisesti Amy suoristi hieman kevyen parkatakkinsa helmaa ja pysähtyi rapsuttelemaan hevosensa turpaa.
- Pitäiskö sun käydä katselemassa tuolla sisällä onko siellä ketään? Jos meidän tuloa ei oo vaan huomattu? Amy huuteli isällensä, joka myönnellen lähti kohti tallirakennuksia.

Levottoman oloinen Pepper alkoi tanssahdella narussa ja pakotti Amyn liikkeelle. Tyttö manasi hiljaa mielessään jalkinevalintaansa - matalakorkoiset nilkkurit eivät välttämättä olleet mikään paras valinta ulkoiluttamaan levotonta hevosta, mutta tyttö halusi tapansa mukaan tehdä hyvän ensivaikutelman mahdollisesti tapaamiinsa ihmisiin. Jopa niin kipeästi, että hän oli päättänyt lähtiessä sipaista kevyen meikin kasvoilleen.

- Saapa nähdä Pepper, miten meidän käy, tyttö totesi hymyillen nähdessään isänsä viittomassa tallin ovella heitä sisään.

[Minä saavun ujon työntekijä-Lucyn kanssa!]

Lucy oli joutunut taistelemaan Papillonin kanssa harjauksen yhteydessä tavallistakin enemmän. Tamman pirulainen oli päässyt puremaan hänen käsivarttaan, kun hän oli harjannut sen kylkeä. Hän oli unohtanut ajankulun hoitaessaan hevosen loppuun tavallistakin varovaisemmin. Nyt tulisi kiire ehtiä vastaanottamaan traileria. Papillon oli kiukutellut ja potkinut seiniä, mutta hän ei ollut ottanut enempää osumaa. Käsivarteen sattui, mutta tyttö pyyhki pölyiset kätensä nopeasti tummanruskeisiin ratsastushousuihinsa ja veti kätensä muutaman kerran lyhyen, vaalean tukkansa läpi, jotta voisi olla varma, ettei hiuksista sojottanut heinänkorsia. Hän hieraisi käsivarttaan päättäen sen jälkeen, ettei edes tiedostaisi tykyttävää kipua.

Hänen pitäisi olla vastaanottamassa hevosta ja antamassa hyvä ensivaikutelma tallista. Sepä onnistui helposti, kun käsivarteenkin sattui vain siksi, ettei hän ollut osannut varoa purevan hevosen hampaita. Ammattimaista. Hän oli todella taitava. Tyttö suuntasi tallin oven varjoihin katsomaan, kuinka valkoisen maasturin vetämä traileri pysähtyi tallipihalle. Sydän jätti yhden lyönnin vastaan. Entä jos se olisi Ivory? Hän jäi varjoihin odottamaan, kun ramppi laskettiin ja ulos asteli papurikonkimo hevonen. Se ei ollut Ivory. Tytön ryhti painui kasaan. Oli ollut järjetöntä toivoa, että hänen rakastamansa ruuna palaisi ja hänelle sanottaisiin vain, että pitäisi olla vastaanottamassa hevosta. Tyttö nielaisi ja räpytteli silmiään kiivaasti. Hän ei itkisi. Tyttö käveli pitkän tallikäytävän toiseen päähän hetkeksi keräämään itseään ja rapsuttelemaan karsinassa seisovan Rainin turpaa. Hetki venähti, ja Lucy tajusi vitkutelleensa liian kauan siinä vaiheessa, kun tuntematon mies asteli talliin. Hienoa. Nyt hän oli mokannut tämänkin yksinkertaisen työn.

Tyttö pakotti iloisen hymyn kasvoilleen, selkänsä suoraksi ja asteli reippain askelin tallin ovelle. Olet töissä. Olet asiakaspalvelija. Käyttäydy sen mukaan, tyttö hoki itselleen ajatuksissaan ja asteli vieraita kohden. Hän oli luonnostaan ujo ja olisi mieluummin piiloutunut vaikkapa paholaisen maineen saaneen Papillonin karsinaan kuin olisi vastaanottamassa uutta hevosta, mutta hänelle ei ollut annettu sellaista vaihtoehtoa.
"Hei ja tervetuloa Rosings Parkiin", tyttö sanoi harjoitellulla asiakaspalvelijan äänellään. Pyöreillä kasvoilla oli pieni hymy. "Olen pahoillani, etten ollut teitä vastassa", Lucy pahoitteli. "Olen Lucy Collins, tallityöntekijä. Voin viedä hevosenne karsinaan, ellette halua taluttaa sitä itse?" Tyttö esittäytyi. Hän ei olisi uskaltanut lähestyä muita, ellei olisi voinut piiloutua tallityöntekijän roolinsa taakse. Onneksi hänellä oli edes se.

Amy antoi katseensa vaeltaa nopeasti kiireestä kantapäähän itseään hieman pidemmässä tytössä, joka esitteli itsensä Lucyksi. Amy arveli tytön olevan kanssaan samaa ikäluokkaa ja jäi vielä hetkeksi tutkimaan tuon kasvoja, kunnes heräsi ajatuksistaan Pepperin nykäistessä terävästi päätään ylös.
- Mä voin taluttaa sen itse, kunhan näytät vaan tietä. Iskä, voisiksä kantaa sen varustelaatikon sisälle? Amy vihdoin vastasi taikoen suppusuunsa pieneen hymyyn.
Lucy nyökkäsi ja lähti edeltä kävelemään kohti Pepperille varattua karsinapaikkaa Richardin lähtiessä hakemaan hevosen tavaroita autolta.

Raudoitetut kaviot kopisivat vasten lattiaa ja Amyn vierellä tanssahteleva ruuna hörähteli lempeästi uteliaille lajitovereilleen, jotka katselivat uutta tulokasta kiinnostuneina. Viimein he saapuivat ruunan uudelle kopille, joka oli siisti ja tilava. Tuoreet kuivikkeet oli kasattu karsinaan siistiksi kasaksi, jonka Pepper kohta mylläisi ympäriinsä.
- No niin poju, kurkataampas sitten miltä sun uusi boksi näyttää, Amy hymähti ohjatessaan uteliaan hevosen karsinaan.
Ruuna seisoi hetken paikoillaan haistellen puruja ja seiniä, palasi sitten Amyn luokse ja tuuppasi häntä suurella päällään. Hymyillen Amy jäi rapsuttamaan hevosensa otsaa, kunnes napautti narun irti sen riimusta. Lucy seisoi kärsivällisenä vieressä Amyn vielä hetken katsellessa hevosensa kotiutumista.
- Haluaisiksä esitellä mulle vielä näitä paikkoja? Alkaen vaikka siitä mihin mä voin noi sen kaikki varusteet purkaa, niin pääsee iskäkin lähtemään asioillensa, Amy kysyi sitten ystävällisesti, lukiten vihreät silmänsä Lucyyn odottavaisena.

[Lucya ei tarvitse liikuttaa, minä kyllä huolehdin sen oikeaan paikkaan :>]

Tyttö näytti vaitonaisena oikean karsinan. Onneksi hänen ei ilmeisesti oletettu puhuvan sen enempää, vaikka kai hänen pitäisi sanoa jotakin. Kertoa tallista, kenties? Mainostaa valmentajia, valmennuspaketteja? Kertoa jotakin, mikä erottaisi Rosings Parkin seudun muista talleista. Öh. Pää löi tyhjää. Hän vilkaisi käytävän päähän, kohti tyhjää karsinaa, jossa Ivory Jive oli asunut. Miksei hänen unelmiensa ruuna ollut edelleen karsinassaan? Tyttö havahtui ajatuksistaan, kun Amy puhui.
"Totta kai", työntekijä vastasi nopeasti. "Varustehuone on tässä suunnassa", hän kertoi ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin kohti päätallia. "Tuossa on kävelykone, työntekijöiden käytössä oleva rehuvarasto ja tässä", tyttö esitteli viittoen kädellään ovia kohden, "on varustehuone", hän sanoi ja aukaisi oven tilavaan, järjestelmällisyydessään verrattomaan varustehuoneeseen.

Hän asteli sisemmälle huoneeseen.
"Tähän tulee hevosenne satula ja suitset", hän sanoi kävellen oikean telineen kohdalle. "Harjapakin voitte laittaa tänne ja tämä kaappi on yksin teitä varten", hän kertoi kulkien suuressa huoneessa tottuneesti puolelta toiselle. Hänestä huone näytti jo tutulta ja kotoisalta, mutta hän olikin kulkenut siellä puoli vuotta päivittäin etsimässä milloin minkäkin hevosen varusteita. Työn kautta moni entuudestaan tuntematon asia oli tullut tuttuakin tutummaksi. Hän oli jopa oppinut korjaamaan rikkinäisiä loimia. Kaikkea sitä tallityöntekijän toimenkuvaan mahtuikin.
"Voin toki purkaa hevosenne varusteet, mikäli niin toivotte", Lucy koki tarpeelliseksi ilmoittaa. Ehkä Amy oli tottunut samanlaiseen omatoimisuuteen, kuin osa tallin asiakkaista. Toiset taas juoksuttivat työntekijöitä häpeilemättä omilla asioillaan, kuten ihanan Ivoryn omistaja oli tehnyt. Tytön katse harhaili myydyn hevosen varusteiden paikoille, jotka olivat tyhjinä. Niissä oli edelleen ruunan nimilaput. Tyttö nielaisi palaa kurkustaan. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Amy naurahti rennosti Lucyn teititellessä häntä viralliseen sävyyn. Tuon kasvoilla väreili lukematon ilme, josta Amy yritti turhaan saada selkoa.
- Ei tarvitse, mä puran ne ihan mielellään itse, tyttö hymyili ja kääntyi ovenrakoon ilmestyneen isänsä puoleen.
- Mä taidan lähteä nyt sinne asioille, pärjääthän sinä? Sun auto tulee illalla ja käskin niiden ajaa sen tänne niin pääset sillä kotiin, Richard sanoi vilkuillen kelloaan.
Amy nyökkäsi ja alkoi purkaa varusteita.
- Mene vaan. Sä et varmaan oo kotona kun tuun? tyttö vielä kysyi vilkaisten isäänsä alta kulmiensa.
Richard raapaisi kiusaantuneena niskaansa.
- No en varmaan, kun meillä on se tervetuliaisjuhla ja muuta... mies mumisi hiljaa.
Amy tyytyi vaan hymyilemään ja vilkutti sitten miehelle poistumisen merkiksi. Tuo kääntyi kannoillaan ja tyttö kuuli ripeiden askeleiden loittonevan nopeasti ja katoavan sitten kokonaan. Amy puuskahti syvään katsellessaan kaikkea tavaramäärää, jota Pepperille oli kerääntynyt vuosien varrella.
- Näistäkin puolet on ihan turhaa tavaraa, tuo jupisi hiljaa nostaessaan Pepperin toisen satulan telineeseen miettien samalla, mihin toisen saisi laitettua.
Hän päätti jättää sen viimeiseksi ja alkoi järjestelmällisesti pakata pinteleitä ja loimia, irtoremmejä, kuolaimia, suojia, satulahuopia, markiiseja ja muita tavaroitaan Lucyn osoittamaan kaappiin.

Kasvoilleen karanneita hiussuortuvia pyyhkäisten Amy suoristautui koko pituutensa lattianrajasta kyykkimästä ja nosti kädet lanteilleen ihaillen kättensä töitä. Kaikki oli tarkkaan järjestelty kaappiin ja hänen eilen puhdistamansa varusteet kiiltelivät niille varatuissa paikoissa. Harjapakinkin hän oli ehtinyt puhdistaa enimmästä tomusta. Ainoa irtonainen esine oli koulusatula, jonka edellisen tallin omistaja oli ostanut hevoselle läksiäislahjaksi. Amy kuulemma tarvitsisi kunnon penkin, jotta saisi paremmin energisen poninsa kuuliaaksi ja keskittymään tylsään sileällätyöskentelyyn. Hän päätti asettaa satulan samaan telineeseen yleissatulan alle. Siinähän ne mahtuivat olemaan, vähän ehkä epämääräisen näköisenä mutta käytännöllisenä. Harjapakkiin tarttuen Amy lähti kopistelemaan nilkkureissaan kohti Pepperin karsinaa.

Ruuna oli jo selvästi rauhoittunut ja asettunut kodiksi. Amy pujahti sen karsinaan ja taputteli hevosen kaulaa hymyillen.
- Hei poika, tuo leperteli hiljaa, kääntyen sitten nappaamaan harjan käytävälle jättämästään pakista.
Pitkin vedoin hän suti matkalla tarttuneita, enimpiä pölyjä hevosestaan. Se roikotti tyytyväisenä päätään ja lurpisteli silmiään, vilkaisten kuitenkin aina välillä laiskasti ajatuksiinsa hukkuneeseen Amyyn. Lucy oli ainoa ihminen johon hän oli törmännyt ja tuokin oli vaikuttanut poissaolevalta. Kai se puhui hänelle vain koska työn puolesta oli pakko. Tai ujouttaan ei osannut sanoa muutakaan. Puolta vaihtaen Amy totesi, ettei itsekään järin reippaasti ollut yrittänyt saada tyttöön kontaktia. Olihan hän itsekin hieman ujostelevaa sorttia, ainakin ensialkuun.

Hymyillen tyttö antoi harjan pudota takaisin pakkiin ja istahti lattialle sen viereen. Pepper laski turpansa tuon käsien ulottuville kerjäten rapsutuksia. Amyn ajatukset harhailivat takaisin New Yorkiin, takaisin sinne jääneisiin ystäviin ja etenkin Danieliin. Se sika ei ollut edes viitsinyt hyvästellä, vaikka tiesi hyvin heidän muuttavan Englantiin. Illalla häntä odottaisi hotellin tyhjä kattohuoneisto, jollaisessa hän oli koko ikänsä asunut, milloin missäkin päin New Yorkia. Kaksi viimeistä vuotta he olivat kuitenkin pysyneet yhdessä ja samassa, isän kukoistavimmassa hotellissa Bronxissa. Siellä koko hotellihenkilökunta oli ollut hänelle kuin perhettä siitä huolimatta, että Amy toimi heidän esimiehenään ja vastasi hotellin päivittäisistä toiminnoista.
Tytöllä oli jopa hieman ikävä sitä työtä. Nyt hän sai vain istua ja odotella, millaisia hommia isä hänelle keksisi. Richard oli sanonut, ettei voisi kylmiltään lyödä tytärtään paikan johtoon. Se antaisi kuulemma huonon kuvan niin hänestä itsestään kuin Amystäkin. "Ajattele nyt Amy, mitä siinäkin hotellissa kymmenen vuotta työskennelleet ihmiset ajattelevat, kun yhtäkkiä tuommoinen parikymppinen tytönhupakko hyppää heidän kelkkansa rattiin?" Oli Richard sanonut naurahdellen.

Huokaisten tyttö nousi vihdoin ylös, rapsutti vielä nopeasti hevostansa korvan takaa ja sulki sitten huolellisesti karsinan liukuoven. Hän kiikutti harjapakin takaisin varustehuoneeseen ja uteliaana lähti tutustumaan paremmin tiluksiin.

Lucy nyökkäsi. Selvä. Se helpottaisi hänen työtään, jos toinen purkaisi varusteensa itse. Hän tarkistaisi ne myöhemmin illalla ja varmistaisi, että kaikki oli paikoillaan siististi. Effie ei ikinä antaisi anteeksi, jos varustehuone näyttäisi sekaiselta.
"Olen tallin puolella, mikäli tarvitsette jotakin", Lucy ilmoitti ennen kuin poistui tallikäytävälle Rainin keltaisen harjapakin kanssa. Hän harjaisi irlannincobin huolella ja tarkistaisi, että koiran hampaista osumaa ottanut takajalka olisi puhdas ja paranemaan päin. Ruunan harjaaminen oli ihanan vaivatonta. Sen saattoi tehdä karsinassa, eikä hevosta olisi edes tarvinnut kiinnittää mihinkään, mutta hän oli sitonut riimunnarun karsinan kaltereihin ihan vain ettei kukaan voisi sanoa, ettei hän tehnyt työtään huolellisesti. Rain tuntui tapansa mukaan nukkuvan koko harjauksen läpi. Ruuna lepuutti massiivista päätään roikottamalla sitä matalalla. Hetken Lucy pohti, kestäisikö riimunnarun solmu moista rasitusta, mutta eipä hevonen minnekään suljetusta karsinasta lähtisi, vaikka saisikin nykäistyä itsensä irti. Jalkakin näytti jo paremmalta, mikä oli hyvä juttu. Ehkä Bethany pian suostuisi puhumaan hänelle kun kävisi selväksi, ettei hevonen ollut rampautunut loppuelämäkseen.

Tyttö palasi harjojen kera varustehuoneelle ja huomasi, ettei uutta asiakasta näkynyt enää missään. Pitäisiköhän hänen etsiä Amy käsiinsä? Ehkäpä. Hän voisi aina esitellä tallin pihapiiriä ja ympäristöä sekä mainostaa edes hieman heidän maastoesterataansa, valmennuksiaan ja upeita maastoilumahdollisuuksia. Ensin hän hoitaisi lehmänkirjavan irlannincobin laitumelleen. Lucy lähti taluttamaan Rainia. Raskasrakenteinen tupsujalka lähti kävelemään hänen perässään hitaasti. Rainilla ei ollut mihinkään kiire. Surumielinen tyttö rapsutti hevosen paksua kaulaa huomaten pihalla Amyn.
"Hei", hän tervehti uudestaan. "Saitte varusteet paikoilleen?" Hän varmisti vielä, vaikka olikin huomannut varusteet siististi paikoillaan. "Mikäli haluatte toiselle satulallenne telineen, järjestämme läheltä tyhjän telineen teidän käyttöönne", Lucy lupasi muistaessaan päällekkäiset satulat. Effie ei innostuisi sellaisesta. Kaiken piti olla edustavasti järjestyksessä. Kylmäverinen puhalsi lämmintä ilmaa taluttajansa kädelle.
"Mikäli tahdotte, voin esitellä teille tallin ympäristöä. Minun on ensin vietävä Rain laitumelle, mutta siinä ei kestä kauaa. Olette toki vapaa kulkemaan mukana, mikäli haluatte nähdä tarhoja ja laitumia", Lucy ehdotti. Tutun, luotettavan hevosen läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa varmemmaksi. Tyttö uskalsi puhua enemmän ja jopa katsoa toista silmiin jutellessaan. Hän ei tosin edelleenkään tiennyt, miten mainostaisi tallia. Ehkä hänen ei tarvitsisi. Toinen oli varmasti kuullut kaikesta hakiessaan täältä tallipaikkaa ratsulleen.

Amy säpsähti hieman kuullessaan ystävällisen äänen takaansa. Hän käännähti ympäri ja näki Lucyn, jonka käsipuolessa roikkui rauhallisen näköinen lehmänkirjava otus. Amy hymyili rohkaistuneena Lucyn tarjotessa ystävällisesti apuaan. Tuo oli kovin huomaavainen työntekijänä ja selvästi jo hieman rentoutuneempi Amyn seurassa.
- Joo, sain toisen satulan yllättäen lahjaksi enkä sitten muistanut kysyä etukäteen sillekin paikkaa, Amy hymyili kiitollisena.
Hän antoi katseensa levätä hetken aikaa kauniissa tupsujalkaisessa hevosessa ja nyökkäsi Lucyn ehdottaessa esittelykierrosta tarhoille ja laitumille.
- Tottakai mä tulen, kiva nähdä vähän ympärille ja muitakin hevosia, Amy hihkaisi iloisesti.
Kuumeisesti seuraavaa puheenaihetta miettien Amy silitti jälleen pitkän lettinsä roikkumaan toiselta olalta ja korjasi hieman ryhtiään. Se oli hänen pinttynyt tapansa koittaa näyttää pidemmältä. Jäntevä varsi ja korot kengissä hieman huijasivat ihmisiä, mutta yleensä hän jäi silti porukan lyhyimmäksi.
- Sä varmaankin osaisit kertoa vähän tarkemmin noista ratsastusmahdollisuuksista? Niinkun, miten tota kenttää ja maneesia saa käyttää? Ja teillä on kuulemma hulppeat maastoilumahdollisuudet täällä? Se mua oikeastaan eniten houkutteli, Pepper niin tykkää siitä, kun se on semmoinen höösääjä. Varsinkin sileällä, en oikein vieläkään tuumaa saada sitä aluksi keskittymään siihen hommaan, Amy puheli niitä näitä ja yllättyi itsekin siitä, kuinka helposti sanat pulppusivat ulos suusta.
Yleensä kun hän oli niitä ihmisiä, jotka tyytyivät uusien tuttavuuksien seurassa vain kuuntelemaan.
- Kaunis hevonen, onko se sun oma? Amy vielä kysäisi, nyökäten päällään kohti Lucyn pitelemää hevosta.

"Siirrän sen illalla omalle telineelleen", Lucy lupasi. Heidän pitäisi pelata jälleen tetristä varusteseinän telineiden kanssa. Sellaista se oli, kun osalla oli yksi satula, toisilla kaksi ja joillakin vieläkin useampi. Silloin sai todella järkeillä, miten asetella varusteet, jotta jokaisen hevosen satulat olisivat lähekkäin. Tyttö nykäisi kevyesti riimusta ja maiskautti huulillaan. Rain lähti laiskasti liikkeelle. Ruuna kulki kiireettä päätään roikottaen, eikä Lucykaan pitänyt riimunnarua kireänä. Hevonen kyllä seuraisi perässä.
"Totta kai", tyttö jälleen vastasi. "Kaikki kentät sekä maneesi ovat vapaassa käytössä silloin, kun niillä ei pidetä valmennuksia. Valmennusaikataulut näkee tallin ilmoitustaululta tai nettisivuilta. Maastomahdollisuudet ovat monipuoliset. Helpoiten ympäristöön tutustuu seuraamalla jotakin merkityistä maastoreiteistä", tyttö kertoi tallin mahdollisuuksista. Hän hymyili ujosti toisen kertomukselle hevosestaan. Pepper kuulosti hauskalta tapaukselta.
"Ei ole", Lucy vastasi jo tottuneesti. Moni tuntui kyselevän, omistiko hän käsittelemiään hevosia. "Se on vastuuhevoseni Rhythm of the Rain, tutummin Rain. Bethany Holland omistaa sen", hän kertoi taluttamastaan hevosesta jättäen mainitsematta, että hevosen omistaja oli hänen serkkunsa. "Sitä liikutetaan tallin puolesta muutaman kerran viikossa", hän vielä koki tarpeelliseksi mainita. Olihan se samalla mainospuhe tallin lukuisista tallipaikkavaihtoehdoista.
"Pyöröaitaus on myös vapaassa käytössä", Lucy esitteli taluttaessaan ruunaa pyöröaitauksen ohi. Toiselle puolelle jäävissä oritarhoissa seisoskeli toinen toistaan uljaampia hevosia. Yksi vilkaisu korskuvan mustan arabin suuntaan riitti vakuuttamaan hänet siitä, että hän oli tyytyväinen laiskanpulskean Rainin taluttamiseen. Tyttö aukaisi tottuneesti portin ja talutti ruunan sisään, päästäen sen irti. Hevonen lähti laiskasti kävellen suurelle laitumelle. Kun laidunkaverit hirnuivat tervehdykseksi, raskasrakenteinen tupsujalka siirtyi raviin. Lucy sulki huolellisesti portin ja kääntyi Amyn puoleen.
"Mitä haluaisit nähdä ensimmäiseksi?"

Amy kuunteli tarkkaavaisena Lucyn kertoillessa tallista. Hän katseli kiinnostuneena oritarhoilla käyskenteleviä yksilöitä, joiden ulkomuodostakin saattoi heti päätellä niiden olevan hyvin hoidettuja silmäteriä. New Yorkissa Pepper oli asustellut tallilla, jossa pidettiin lähinnä harrastehevosia ja pienempiin kilpailuihin tarkoitettuja ratsuja. Täällä Pepper kalpeni nopeasti muiden hevosten rinnalla.

Amy jäi odottamaan porttien ulkopuolelle Lucyn päästäessä Rainiksi nimetyn hevosen muiden sekaan laiduntamaan ja kohautti sitten olkiaan tuon kysymykselle.
- No, ainakin olisi kiva nähdä kentät ja maneesi, niin osaan sitten huomenna suunnistaa oikeaan paikkaan. Tänään ajattelin antaa Pepperin vaan asettua aloilleen, Amy vastasi mietteliäänä ja tuijotteli laiduntavia hevosia.
- Kyllä on komeita, tyttö huokaisi nyökäten päällään kohti oritarhaa. - Pepper näyttää noiden rinnalla ihan makkarapötköltä, hän jatkoi naurahtaen.
Hetken vielä mietiskeltyään Amy katsahti Lucyyn päin ja hymyili.
- Mä en ole tainnut edes ehtiä esittäytymään. Voit kutsua Amyks, tyttö naurahti tajutessaan, ettei ollut maininnut kertaakaan nimeänsä, joka yleensä oli melko oleellinen tieto tutustuessa uusiin ihmisiin.

Lucy nyökkäsi. Hän lähti palaamaan pyöröaitauksen ohi hiekkatielle, joka kiertäisi tallin ja sen yhteyteen rakennetun maneesin ympäri. Tyttö nyökkäili toisen puheille. Ilmeisesti Pepper ei ollut kilpahevonen.
"Täällä on muitakin harrasteratsuja", Lucy vakuutti. "Esimerkiksi Rain, joka on aloittelevan ratsastajan ensimmäinen hevonen", hän kertoi ensimmäisestä mieleen juolahtaneesta harrasteratsusta. Toki harrasteratsuja oli enemmänkin. Osa oli koulutuksessa kilparatoja ajatellen, mutta jotkut olivat jo jääneet sieltä eläkkeelle tai eivät olleet koskaan kilpailleetkaan. Tyttö hymyili toisen esittäytymiselle. Kestäisi hetki tottua nimellä puhutteluun. Hän oli puolen vuoden töidensä aikana oppinut tehokkaasti teitittelemään kaikkia, ihan vain varmuuden vuoksi.

"Tässä on itäkenttä", Lucy esitteli viitaten kenttää kohden, joka jäi heidän vasemmalle puolelleen. Se oli tällä hetkellä ratsukoista tyhjä, mutta moitteettomassa kunnossa. Tyttö jatkoi matkaa pidemmälle ja pysähtyi suuremman kentän eteen.
"Tämä on pohjoiskenttä, jonka estevarasto löytyy kentän toisesta päädystä", hän kertoi. Kentällä oli kaksi ratsukkoa hyppäämässä metrin esterataa. Ilmeisesti ratsastajat olivat päättäneet ottaa kaiken ilon irti sään suosimisesta.
"Voimme kävellä maneesin läpi", hän ehdotti annettuaan toiselle hetkeksi aikaa katsella niin kenttää kuin ympärille levittäytyviä tarhojakin. Tyttö vihelsi kuuluvasti, odotti hetken ja liu'utti maneesin oven auki. Suuri, tilava maneesi oli tyhjä, kuten hän oli olettanutkin. Maneesi oli valoisa ja suorastaan jättimäinen. Tyttö lähti kävelemään rauhallisesti maneesin halki. Talliin pääsisi sisään toisesta päädystä.

Amy lähti seuraamaan Lucya ja nyökytteli tämän kertoessa muista hevosista.
- Pepperin kanssa ollaan valmentauduttu ja käyty muutamissa kisoissa, mutta mä en jotenkin perusta siitä niin hirveästi. Aina silloin tällöin tulee käytyä jos jotkut sopivat osuu kohdalle ja tuntuu että ollaan niihin valmiita, Amy totesi katsellen kentällä liitäviä ratsukoita.
Hevosten kaviot tamppasivat kentän pohjaa vasten ja ratsastajat näyttivät keskittyneiltä. Amynkin teki mieli päästä jo satulaan, muttei halunnut rasittaa pitkästä matkasta toipuvaa Pepperiä yhtään liikaa. Huomisellekin hän oli suunnitellut vain kevyen koulutuuppaussession, jonka aikana ruuna todennäköisesti purkaisi vain kertyneitä paineitaan.

Amy nyökkäsi Lucyn ehdottaessa maneesin läpi kulkua ja astui sitten viheltävän tytön perässä tilavaan rakennukseen.
- Vau! Amy henkäisi katsellessaan innostuneena ympäri siistiä ja valoisaa maneesia.
- Tää on ihan toista luokkaa kuin Nykissä. Olihan sekin tilava, mutta kamalan pimeä ja jotenkin tunkkainen. Eikä siellä ollut kuin pari paskaista peiliä, Amy naurahti, - Loisteputkilamppujen valossa sitten iltamyöhäisellä koitti jotenkin saada kuvasta selvää, mennäänkö sitä nyt oikeinpäin vai ei, tyttö vielä jatkoi hymyillen ja antoi katseensa rauhassa kiertää maneesissa, jonka toisesta päästä he pujahtivatkin takaisin talliin.

- Täällä käy varmaan aika kaikenikäistä porukkaa? Amy kysäisi kiinnostuneena tiiraillen samalla karsinoiden ovissa olevia siistejä nimikylttejä.

"Talli tarjoaa asiantuntevia valmennuksia viikottain", Lucy sanoi kuunneltuaan toisen kertomuksen Pepperin ja Amyn kisataipaleesta. "Meillä on kaksi koulupainotteista valmentajaa sekä yksi estepainotteinen, minkä lisäksi Corinne Fairchild pitää sekä este- että kouluvalmennuksia", Lucy kertoi lyhyesti heidän valmennuksistaan. Hän kävi niillä itsekin, kun kerran töidensä puolesta sai kahdesti kuussa osallistua valmennukseen. Se oli oiva tapa kehittää itseään ratsastajana ja löytää uusia tapoja ratsastaa tuttua hevosta. Hän ei suotta maininnut kiertäviä valmentajia, sillä ne taisivat olla enemmän kilparatsastajien heiniä.

Tyttö hymyili ylpeänä toisen reaktiolle maneesista. Heillä oli jättimäinen, valoisa ja viihtyisä maneesi, jossa kelpasi harjoitella kaatosateenkin koittaessa. Oli selvää, että syksyllä maneesi olisi käytössä jatkuvasti, sillä sateisia päiviä alkoi olla enemmän kuin poutaisia.
"Maneesissa on valaistus, mutta näin päiväsaikaan suurin osa valosta on luonnonvaloa. Peilit pidetään puhtaina ja niistä kyllä näkee hyvin, liikkuuko hevonen oikeinpäin", Lucy kertoi, sanoen aavistuksen huvittuneena lauseensa lopun. Hän oli toivottoman huono tarkkailemaan ratsastustaan peileistä, mutta muut tuntuivat saavan niistä paljon irti. Onneksi hänen ei odotettu näyttävän ammattiratsastajalta.

Tyttö joutui hetken miettimään. Hän ei varsinaisesti ollut udellut ihmisten ikiä, mutta osasi kyllä arvioida, että täällä oli vähän joka ikäluokan edustajia. Eniten nuoria, pari-kolmekymppisiä, tietenkin, mutta löytyi täältä aikuisempaa ja nuorempaakin väkeä.
"Kyllä", Lucy vahvisti. Tyttö pysähtyi hymyilemään kiintyneesti karsinassaan seisovalle kärpäskimolle tammalle, jonka punarautias varsa kurkotteli turpaansa kaltereita vasten. "Kiltisti nyt, Millionaire", tyttö mutisi varsalle. Eiköhän Paulus saapuisi pian harjaamaan kaksikkoa.
"Tämä on tammakäytävä", tyttö tajusi esitellä, kun tallin toinen pitkistä siivistä aukeni heidän edessään. "Täällä asuvat tammat sekä osa ruunista", hän päätyi vielä tarkentamaan. Tyttö vilkaisi varustehuoneen suuntaan. "Ja tuossa on solarium", hän muisti ilmoittaa, osoittaen tallin lyhyen päätykäytävän päähän.
"Tuolle puolelle tallia jää lähinnä tarhoja ja laitumia", hän sanoi osoittaen sivuovea kohden. "Haluatteko viedä Pepperin ulos?"

Amy hymyili kaltereiden välistä irvistelevälle varsalle, joka ilmeisesti kantoi nimeä Millionaire. Nopeasti tyttö keskittyi kuuntelemaan Lucyn luentoa, sillä halusi tietää kaiken mahdollisen tallista. Hän vilkuili uteliaana solariumia kohti ja pohti, mitä Pepper olisi siitä mieltä, sillä hevosta ei ollut koskaan hänen tietääkseen sellaisessa käytetty. Oli hän lukenut niistä joskus ohimennen, muttei käytännössä ollut päässyt kokeilemaan.

Tyttö heräsi pian ajatuksistaan Lucyn kysymykseen. Hän siirsi katseensa hajamielisesti tyttöön ja nyökkäsi hyväksyvästi.
- Joo, se on jo sen verran rauhoittunut että tekisi hyvää varmaan päästä jalottelemaan ja tutustumaan uusiin kavereihin, Amy hymyili ja lähti askeltamaan kohti Pepperin karsinaa, ylpeänä siitä että muisti vielä sen sijainnin.
Ruuna katsoi kiinnostuneena tyttöön, kun tämä avasi karsinan oven ja napsautti narun kiinni sen riimuun.
- Nyt pääset pihalle purkamaan energiaa. Ja muistakin olla kiltisti muita kohtaan tai suutun, tyttö naurahti taputtaen hevosen kaulaa.
Pepper tiesi pääsevänsä ulos, sillä ruuna jännittyi hieman ja yritti mielivaltaisesti tunkea Amyn ohi käytävälle. Tyttö kuitenkin piteli ruunaa aloillaan ja lähti kävelemään vasta, kun hevonen osoitti hieman rauhoittumisen merkkejä.

Kaviot kopahtelivat käytävää vasten Pepperin edetessä sitä pitkin häntäänsä huiskien, välillä hieman sivulle tanssahdellen.
- Jos sä tän kanssa joskus työskentelet niin tämmöinen se on aina. Ei se mihinkään ryöstämään lähde mutta kyttää koko ajan ympärilleen ja on tämmönen.. No tämmöinen pölvästi, Amy naurahti katsellessaan hivenen ylpeänä ruunaansa, joka onnistui kerrankin näyttämään oikealta hevoselta, siinä hieman pörhistellessään pihalla laiduntaville tovereilleen.
- Sä varmasti tiedät mihin tämä kuuluu? Amy kysäisi sitten, odottaen innolla pääsevänsä näkemään, kuinka Pepper ottaisi uudet laidunkaverinsa vastaan.

Lucy nyökkäili ja seurasi toisen perässä ruunan karsinalle. Pepper oli oikein komea ruuna, eikä hän ymmärtänyt, miksi toinen kuvitteli sen näyttävän jotenkin rähjäiseltä tallin muiden hevosten seassa. Täällä oli lihava friisiläinen, joka tuhosi kaiken tielleen sattuvan, laiska irlannincob, joka vastikään oli alkanut saada liikutusta omistajansa puolesta ja olipahan pienen pojan ponikin, jonka kanssa kaksikko taisi lähinnä maastoilla. Pepper näytti oikein edustavalta moneen muuhun verrattuna.
"Millainen se on muutoin käsiteltäessä?" Tyttö kysyi uteliaana. Oli aina kiva tietää vastuuhevosista enemmän jo aluksi. "Pepper siis tulee vastuulleni, joten minä hoidan sen ruuat, tarhauksen, loimituksen ja kaiken muun, mitä eteen tulee", hän tajusi sanoa. Ehkä se ei ollut vielä tullut mainituksi. Hänellä ei ollut enää kuin neljä vastuuhevosta, kun papurikonkimo ruotsalaisruuna oli myyty pois. Voi Ivory. Mitä hän olisikaan antanut mahdollisuudesta nähdä ruuna vielä kertaalleen.

"Viedään se tähän tarhaan", tyttö sanoi ja riensi edeltä aukaisemaan portin tyhjillään olevaan pienempään tarhaan. Lähellä olevalla suurella laitumella nousi yhden jos toisenkin hevosen pää. "Jatkossa Pepper laiduntaa noiden kanssa", Lucy kertoi ja osoitti kädellään neljän hevosen porukkaa. "Mutta parempi antaa niiden tutustua ensin aitojen yli, niin vältytään pahimmilta loukkaantumisilta."
Palomino täysiveriori hirnui tervehdykseksi ja ravasi lennokkain askelin oman laitumensa aidalle, kurotellen kaula pitkänä toisen tarhan aitaa kohden. Uusi kaveri! Kuinka kivaa. Hevosen korvat olivat hörössä, kun se ihmetteli uutta hevoskaveriaan.
"Tuo palomino on tallin eläinlääkärin hevonen, nimeltään Lionheart", tyttö päätti esitellä samaan syssyyn Pepperin tulevat tarhakaverit. "Musta friisiläinen on Romeo, jonka omistaa rouva Darlington-Whit. Lionheartin rinnalle tunkeva ruunikko on Flaithrí, joka kuuluu neiti Harlandille. Läsipäinen ruunikko on kilparatsu Meykenhoek Z, jonka omistaa neiti Hartford", tyttö kertoi lyhyesti hevosista.
"Muut ovat ruunia, paitsi Lionheart, mutta kuten näet, se on ehkä maailman uteliain ja ystävällisin ori", Lucy kertoi huvittuneena. Toisin kuin eräs työkaverinsa, hänen mielestään tallin amerikkalaispelle oli hauska ori. Toki se järjesti ylimääräistä ohjelmaa keksimällä kaikkea hassua tekemistä itselleen, mutta siitä huolimatta sen käsittely oli helppoa ja turvallista. Valitettavasti kaikista tallin asukkaista ei voinut sanoa samaa.

Amy päästi Pepperin vapaaksi tarhaan ja ruuna pyrähtikin heti vahvoin polkaisuin kohti sen uusia laidunkavereita. Ruuna päästi matalan hörähdyksen ja ravasi aidanviertä edestakaisin vaalea häntä pystyssä. Amy tuhahti näylle, muka niin isoa miestä taas. Hauskannäköinen Lionheartiksi kutsuttu ori näytti kiinnostavan Pepperiä ja Amystä näytti epäilyttävästi siltä, että tämä kaksikko tulisi hyvin juttuun toistensa kanssa. Ne vaikuttivat uteliailta tapauksilta molemmat. Pepper ojensi valkoista päätänsä yhä lähemmäs toisten aitausta ja heilutteli sitä ilmassa niin, että harmaa harja heilahteli liikkeiden mukana.

- Pepperin kanssa tuskin tulee kovin suuria vaikeuksia, Amy aloitti vastaamaan Lucyn kysymykseen ruunan käsittelystä, - Se on tosiaan vähän tuommoinen höösääjä ja utelias, mutta tottelevainen kaveri kuitenkin loppupeleissä. Se saattaa aluksi vähän vierastaa, mutta siitä tulee kyllä yksi iso varsa kun pari päivää siihen tutustuu. Ja kamalan perso se on herkuille, Amy naurahti katsellen toisiaan etäisyydeltä nuuhkivia hevosia.
- Se antaa hyvin kiinni, joskus sitä saattaa joutua vähän aikaa maanittelemaan, mutta yleensä se kyllä tulee luokse ihan kiltisti, Amy jatkoi vielä miettien, mitä muuta osaisi kertoa ruunastaan Lucylle.
- Siinä kai ne tärkeimmät, Amy naurahti sitten tyhjentävästi, jääden katselemaan hevosten tutustumista toisiinsa.
- Täällä ei ole ollut kovin vilkasta tänään, Amy totesti hetken hiljaisuuden jälkeen.
Tyttö oli pistänyt merkille, ettei käytävillä ollut häärännyt pahemmin porukkaa, eikä hevosiakaan ollut kentällä esteitä hyppivän parivaljakon lisäksi näkynyt muualla liikuteltavana.
- Olisi ihan kiva tutustua muihinkin, Amy hymyili nojaillen aitaan.

Pepper ravaili pitkin aitaustaan ja hörähteli aina silloin tällöin laidunkavereilleen, jotka hiljaa vastailivat sille, mutta keskittyivät sitten nyhtämään ruokaa sisuksiinsa. Ruuna ravasi aidalle Amyn kohdalle ja pysähtyi siihen sitten hetkeksi. Sen lihakset värähtelivät innostuksesta valkoisesta harmaaseen vaihtuvan värityksen alla, eikä kulunut silmänräpäystäkään, kun se jo ponnisti pullistellen jatkamaan ravaamistaan. Lopulta hevonen malttoi hieman rauhoittua ja näykki aina silloin tällöin muutaman ruohonkorren suuhunsa, jatkaen sitten käveleskelyään.
- Ehkä se kohta asettuu, Amy hymähti kääntyen Lucyn puoleen, - Sähän voisit joku päivä lähteä esittelemään mulle noita maastolenkkejä? Yksin ei viitsisi ihan tuntemattomiin metsiin lähteä vaeltelemaan ja Pepperillekin tekisi hyvää saada joskus seuraa maastossa käyskentelyyn, Amy ehdotti reippaasti.
Se olisi hyvä tilaisuus tutustua tuohon tyttöön hieman paremmin, sillä Amy viihtyi tämän seurassa ja tunsi olonsa yllättävän rennoksi, vaikkeivät he olleetkaan vielä kovin tuttuja toisilleen.

"Kiva kuulla", tallityöntekijä vastasi aidosti iloisena. Hän hieroi huomaamattomasti vasenta käsivarttaan. Papillonin aikaisempi purema vihoitteli yhä. Samperin tamma. Miksi hän olikaan ollut niin varomaton? No, hän ei sentään ollut saanut kipakkaa potkua kavioista. Se oli jo hyvä syy riemulle.
"Yleensä arkipäivinä ei käy paljoa hevosenomistajia. Monet tulevat viikonloppuisin valmennuksiin, mutta arkipäivinä täällä on lähinnä työntekijöitä. Iltapäivisin jotkut tulevat valmennuksiin, mutta eniten täällä on liikettä viikonloppuisin", tyttö myönsi. Hänestä arkipäivät olivat parhaita työpäiviä. Viikonlopun kiireet eivät yksinkertaisesti olleet hänen suosiossaan. Silloin joutui avustamaan valmennuksissa ja juoksemaan paikasta toiseen hevosten omistajien oikkujen mukaan.

Tyttö yllättyi pyynnöstä lähteä esittelemään maastolenkkejä, mutta ei hän voisi oikein vastaankaan väittää. Hänen työtään oli varmistaa, että asiakkaat viihtyivät tallilla.
"Tietenkin", hän lupautui maastoseuraksi, miettien lähinnä, kenet saisi ratsukseen. Pradalla maastoilu ei ehkä olisi maastolenkki, jollaista Amy toivoi. Poni pysähtyisi ja painaisi päänsä ensimmäiseen puskaan, eikä hän saisi sitä enää liikkeelle ellei laskeutuisi selästä... Ei, olisi kysyttävä, josko vaikka Paulus suostuisi päästämään hänet yhden vastuuhevosensa selkään. Sekin saattoi olla toiveajattelua, vaikka Paulus olikin oikein kultainen ystävä.
"Monet ratsastajat myös kyselevät tallilla seuraa ennen kuin lähtevät liikkeelle", hän päätti vielä kertoa. Hän oli nähnyt moneen kertaan, kuinka iltapäivän yksinäinen maastolenkki oli vaihtunut useammankin ratsukon yhteiseksi reissuksi, kun joku oli huikannut tallin puolella aikovansa maastoon. Se oli varsin mukavaa, vaikka hän olikin tyytyväinen siihen, että saattoi ratsastaa työkavereidensa kanssa ennalta sovittuina aikoina hevosilla, jotka hän tunsi.

"Uskoisin, että Pepper tulee hyvin toimeen laiduntovereidensa kanssa", Lucy sanoi hetken papurikonkimoa katseltuaan. "Se vaikuttaa oikein upealta hevoselta", hän jatkoi pienen hymyn kera. Ei kai kehuista haittaakaan voisi olla? Varsinkin, kun hän tarkoitti mitä sanoi, eikä vain pyrkinyt mielistelemään asiakastaan. Hänestä ei olisi sellaiseen. Amy vaikutti mukavalta, joten hän oli mielellään ystävällinen toiselle. Lionheart järjesti omaa showtaan laitumella. Ori nousi pystyyn etujalat siististi vatsaa vasten taitettuina, laskeutui alas neljälle jalalle ja alkoi kieppua kuin hyrrä. Hetkeä myöhemmin hevonen nousi jälleen pystyyn kuin esiintyisi näkymättömälle yleisölle.
"Parempi siirtyä muualle ennen kuin se innostuu", Lucy mutisi hiljaa ja otti kokeilevan askeleen tallia kohden. Jos Amy seuraisi perässä, tyttö jatkaisi talliin asti, muussa tapauksessa hän pysähtyisi odottamaan toista.

Amy naurahti tuon kauniin värisen oriin, jonka nimen oli jo unohtanut, showlle ja nyökytteli Lucyn kertoessa enimmän hässäkän olevan viikonloppuisin. Sivusilmällä hän huomasi Lucyn liikahtelevan tallia kohti, joten tyttö loi vielä viimeisen katseen papurikkoonsa ja käännähti sitten seuratakseen tuota.
- Kiitos kehuista. Upea se kyllä onkin, Amy totesi hymyssäsuin, - Voin kyllä vakuuttaa että mä varmaan pyörin täällä lähes päivittäin, nyt kun työt firmassa on vähän vähentyneet, eikä kaupungillakaan viitsi roikkua itsekseen. Ja kyselen tyhmiä kysymyksiä jatkossakin, hän naurahti vilkaisten pikaisesti rannekelloonsa.
Aika oli kulunut nopeasti ympäristöön tutustuessa, mutta mikään kiire hänellä ei ollut lähteä. Eikä hän vielä pääsisikään lähtemään, sillä auton oli määrä tulla vasta illemmalla ja isää oli turha soittaa hakemaan.

- Onko sulla sitten paljonkin noita vastuuhevosia? Ja millaiset noi teidän liikutusjutut on sitten, te työntekijät kai ratsastatte noita hevosia viikolla? Amy kysyi aidosti kiinnostuneena, - Nykissä asustellessa Pepperillä ratsasti yks tallin työntekijöistä, Peter, se oli mua muutaman vuoden vanhempi ja ainakin kakskymmentä senttiä pitempi. Niillä kohtas hyvin kemiat ja musta tuntui että se sellainen miehen ote sai Pepperistä karsittua jonkin verran tuota höösäystä. Ajattelin vaan, että sille tekis hyvää silloin tällöin saada joku vähän itseäni kookkaampi ja semmoinen jämäkämpi tyyppi sinne selkään, saisi jonkinlaista vaihtelua, Amy naurahti viitaten pieneen kokoonsa.
- Minkä ikäinen sä muuten olet? Sen verran oon päätellyt, että aikalailla samaan ikäluokkaan me kuulutaan. Mä täytin heinäkuun lopulla parikymmentä, Amy kertoi hymyillen ja toivoi, ettei hänen veikkauksensa mennyt kovin pahasti metsään.

"Tyhmiä kysymyksiä ei olekaan", Lucy vastasi nopeasti. Hän oli esittänyt niin paljon kysymyksiä aloittaessaan työnsä, ettei ollut tosikaan. Tyttö vastailisi siis mielellään kaikkeen, mihin vain osaisi. Jos hän ei tietäisi vastausta, hän ohjaisi jonkun luokse, joka tietäisi. Ei se sen vaativampaa ollut. Kai.
"Olen vastuussa neljästä muusta hevosesta Pepperin lisäksi", Lucy kertoi. "Aiemmin nähty läsipäinen ruunikko on yksi vastuuhevosistani. Sen lisäksi se lehmänkirjava irlannincob, jonka vein laitumelle, on vastuullani. Sen lisäksi Fairchildien ponitamma Nada To Prada sekä herra Digbyn Papillon Rouge ovat vastuullani", hän kertoi mainiten Papillonin koko nimen. Mistä sitä ikinä tiesi, vaikka toinen olisi kuullut kenttäratojen pienestä ja pippurisesta tähdestä, joka tosin oli loukkaantunut kesän alussa.

Liikutuskysymys olikin jo haastavampi. Onneksi hän sai aikaa miettiä vastaustaan, kun toinen kertoili Pepperin aiemmasta liikuttajasta.
"Talli tarjoaa mahdollisuuden hevosen liikutukseen sovitusti. Joko tallityöntekijät, ratsuttajat tai valmentajat voivat liikuttaa Pepperiä, mikäli niin toivot. Hallintovastaavamme antaa mielellään lisää tietoa, mikäli kiinnostuit", Lucy sanoi, siirtäen varsin diplomaattisesti vastuun Effielle. Hän ei halunnut alkaa selittämään liikutuksien hintaeroja tai sitä, miksi kannatti suosia jotakuta tiettyä. Hän oli tyytyväinen siihen, että hänelle vain kerrottiin, miten ja milloin ketäkin oli tarkoitus liikuttaa.
"Olen yhdeksäntoista", tyttö vastasi uteluun iästään. Ei kai se ollut mitenkään salaiseksi luokiteltavaa tietoa. Ehkä se ei vielä tehnyt hänestä pätemätöntä hoitamaan toisen hevosta. Ainakin hän toivoi niin, koska muutoin hän olisi pian kaulaansa myöten ongelmissa, kun suututtaisi asiakkaita yksi toisensa perään.
"Onko Pepper ollut sinulla pitkään?" Lucy päätti kysyä osallistuakseen itse edes jotenkin keskustelun ylläpitämiseen.

Amy nyökkäsi Lucyn kertoillessa vastuuhevosistaan, joista viimeinen kuulosti etäisesti tutulta. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan asiaa tarkemmin, vaan koitti painaa muistiinsa tiedustella liikutusasioita tarkemmin siitä tietävältä henkilöltä. Se ei kuitenkaan vielä hetkeen olisi ajankohtaista, sillä hän tuskin joutuisi lähiaikoina hotellilla tekemään töitä. Vaikka sekään ei kiveen hakattua tietoa ollut, Richardista kun ei koskaan voinut tietää milloin hän tarvitsi tytön auttavaa kättä, kun ei itse kiireiltään joitakin pikkuasioita kerennyt hoitamaan.

- Kolmisen vuotta me ollaan nyt kuljettu yhteistä taivalta, Amy vastasi Lucyn esittämään kysymykseen, -Ostettiin se yhden isän tutun kilpatallilta, kun mun vanha hevonen Eden myytiin eläkeläiskotiin jalkavikojen vuoksi. Se oli mun ensimmäinen hevonen, sain sen kun olin kymmenen vanha, Amy kertoi muistellen lämmöllä läsipäistä tammaa, joka oli opettanut pikku-Amylle kilparatsastuksen ja hevosenomistuksen saloja.
- Paljonhan meillä on kyllä vielä työstettävää Pepperin kanssa, mutta yllättävän nopeasti me silloin löydettiin semmoinen yhteisymmärrys. Aluksi mä en edes nähnyt kunnolla vaivaa tutustuakseni siihen, kun olin niin maani myynyt Edenin lähdön takia. Pikkuhiljaa se kuitenkin sitten onnistui luikertelemaan mun sydämeen, enkä kyllä luopuisi tuosta elukasta mistään hinnasta, Amy naurahti, katsahtaen Lucyyn.
- Asutko sä jossain tässä lähistöllä? hän sitten kysäisi ja pelkäsi olevansa liian tungetteleva kysellessään jatkuvasti tuon henkilökohtaisista asioista.

Amy oli kuitenkin vakaasti päättänyt saada edes yhden uuden ystävän ja tässähän hänellä oli loistava tilaisuus hieroa tuttavuutta, vaikka sitten väkisin. Tyttö naurahti mielessään omille ajatuksilleen ja pohti, oliko onnistunut antamaan itsestään oikeanlaisen ensivaikutelman, vai kuvitteliko Lucy useiden muiden tapaan, että hän oli rikkaan isän hemmoteltu ja ylimielinen kakara. Toivon mukaan ei, sillä sitä mielikuvaa oli, hänen omien kokemuksiensa syvällä rintaäänellä, vaikeaa karistaa harteiltaan.

Kolme vuotta? Se oli pitkä aika. Hän oli tuntenut Ivoryn puoli vuotta ja ... Ei. Hän ei saanut ajatella nöyrää papurikonkimoa, joka oli varastanut hänen sydämensä. Tuntui jo valmiiksi julmalta kohtalon oikulta, että hänen uusi vastuuhevosensa oli papurikonkimo. Ei se ollut samansävyinen kuin Ivory, mutta se oli riittävän samanlainen tuntuakseen karman kylmältä iskulta.
"Ihana kuulla", tyttö vastasi vilpittömästi. Oli aina ihanaa, kun joku todella piti hevosestaan ja oli löytänyt yhteisen sävelen. Lucy vannoi, ettei kiintyisi Pepperiin, vaikka toinen olisi maailman ihanin hevonen (ei voisi olla, se arvonimi oli ikuisesti Ivoryn). Hän ei halunnut kiintyä enää yhteenkään vastuuhevosistaan, totuus kun oli, ettei hänellä ollut mitään sananvaltaa hevosen elämässä. Jos omistaja päätti viedä hevosen muualle, hän voisi vain katsoa, kuinka trailerin perävalot kaarsivat pois tallipihasta.

"Asun Rosings Parkin kartanossa, 600 metrin päässä tallilta", hän kertoi hieman yllättyneenä toisen kysymyksestä. Ehkä Amy oli vain huolissaan hevosestaan ja halusi varmistaa, että työntekijä pääsisi hoitamaan Pepperin oli sää mikä tahansa. Siinä oli etunsa, kun asui käytännössä työpaikallaan. Työmatka aamuisin oli lyhyt, eikä mitkään sääolosuhteet, ruuhkat tai muut liikenteen ongelmat haittaisi häntä. Hän ehtisi ruokkimaan hevoset ajallaan ja varmistamaan, että jokaisella oli säähän sopiva loimi päällään ulkoilua varten.
"Tallillamme on myös luonnollisen hevosmiestaidon ammattilainen, mikäli joskus haluatte koettaa sellaista työskentelytapaa ohjatusti Pepperin kanssa", Lucy kertoi muistaessaan toisen sanat siitä, miten heillä olisi edelleen työstettävää Pepperin kanssa. Alex kertoisi varmasti lisää alastaan, jos toista vain kiinnostaisi. Häntä ainakin kiinnosti, mutta hän ei viitsinyt häiritä valmentajaa turhilla kysymyksillä jatkuvasti. Hänellä oli töitä tehtävänään.

- Ai oikein kartanossa, Amy naurahti hyväntuulisesti, - Mä oon majaillut oikeastaan koko elämäni hotellissa, tyttö jatkoi sitten, kertoen vastavuoroisesti hieman jotakin itsestään.
- Se on Newcastlessa, joten mä en ihan niin äkkiä paikalle pääse kuin sä. Tuleepahan ainakin ajeltua autolla sitten, kun isä aina valittaa että se seisoo tyhjänpanttina hallissa, tyttö hymyili pikaisesti, kiinnostuen Lucyn seuraavasta puheenaiheesta.

Hän oli pari kertaa aikaisemmin osallistunut luonnollisen hevosmiestaidon kurssille Pepperin kanssa ja se oli tehnyt todella hyvää heidän suhteelleen. Täällä sitä voisi mahdollisesti koittaa vielä uudemman kerran. Amy hymyili vienosti omille ajatuksilleen, sillä hänestä alkoi tuntua koko ajan vahvemmin siltä, että oli valinnut Pepperin kodiksi täysin oikean paikan. Ajatukset katkaisi kuitenkin hänen puhelimensa vaativa pirinä parkatakin taskussa. Nopeasti hän kaivoi luurin käsiinsä ja vilkaisi soittajaa.
- Voi, mun auto varmaan tuli, tyttö hymyili. - Pitänee hakea avaimet, haloo? hän mumisi nopeasti vastatessaan samalla puheluun, - Tuo ne vaikka tähän talliin, mä lähden hetkisen kuluttua, Amy sitten sanoi, sulkien puhelun.

Hän virnisti Lucylle ja tarkisti nopeasti vielä saamansa tekstiviestin, tuntien pienen läikähdyksen rinnassaan. Se oli hänen parhaalta ystävältään, Susanilta, joka kyseli jo jetlageista ja Pepperin voinnista. Amy päätti kuitenkin olla kohtelias ja jättää näpertämättä vastausviestiä ollessaan toisen seurassa. Hän painoi puhelimen visusti takaisin taskuun ja heilauttikin sitten kättään tutunnäköiselle hahmolle. Hotellissa työskentelevä James, neljääkymmentä lähentelevä herrasmies, asteli kalliissa puvussaan kohti parivaljakkoa. Mies oli muuttanut heidän mukanansa Englantiin ylennyksen perässä. Amysta tuntui jotenkin kurjalta tuon puolesta, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista perhettä ja siksi pitikin Amya ikäänkuin pikkusiskonaan.
- Siinä olepa hyvä, mies hymyili ojentaessaan avainnippua tytölle pörröttäen samalla tuon siististi letitettyjä hiuksia.
Amy loi tuohon merkitsevän katseen, mutta suli hymyyn ja vaihtoi nopean halauksen.
- Tässä on Lucy, Lucy tässä on James, hän esitteli nopeasti.
- Hei vain, James tervehti, vilkaisten sitten kelloonsa, - Kuule, me varmasti törmäillään mutta olen jo myöhässä siitä tervetulohässäkästä. Ajelehan turvallisesti! mies hymyili, kääntyen sitten kannoillaan ja painellen ulos samaa reittiä kuin tulikin.

Amy kohautti kulmiaan ja naurahti sitten sukien hieman palmikolta karanneita hiussuortuviaan.
- Se oli tosiaan James, meidän pitkäaikainen työntekijä, Amy selvensi nopeaa, hieman omituista tilannetta Lucylle.
- Joko sulla on kiire työn pariin? Anteeksi kun mä tässä sua pidättelen, en ollenkaan ole edes huomannut ajankulua, Amy pahoitteli sitten tajutessaan, että toisella saattoi olla muutakin tekemistä kuin kulkea täällä ympäriinsä esittelemässä hänelle paikkoja ja vastailemalla kysymyksiin.

Hotellissa koko elämänsä? Öh, no kai niinkin saattoi elää. Tyttö ei oikein ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi asua hotellissa päivästä toiseen. Mutta ehkä toisen perheellä oli varaa sellaiseen. Hän olisi mieluummin ostanut kodikkaan pienen asunnon kuin asunut hotellissa, mutta... No, nyt hän oli saanut töidensä kautta ilmaisen asumisen kartanon siivessä, joka oli kunnostettu yksin heitä varten.
"Newcastlesta ei onneksi ole pitkä matka autolla", Lucy sanoi puhuen omasta kokemuksesta. Hän oli ajellut väliä milloin serkkunsa, milloin tätinsä autolla silloin kun oli vielä asunut tätinsä katon alla. Nyt ei ollut hetkeen tarvinnut, sillä silloin harvoin, jos he lähtivät kaupunkiin, Paulus oli yleensä kuskina.

Tyttö odotti kärsivällisesti, että toinen sai vastattua puhelimeen. Auto tuli? Toiselle oikein tuotiin auto? Ehkä hänen pitäisi selvittää vähän enemmän uuden asiakkaan taustoja. Amy kuulosti hetki hetkeltä enemmän henkilöltä, jonka nimi hänen pitäisi tietää. Tosin suurin osa tallin asiakaskunnasta vajosi siihen kategoriaan. Hän katsoi hieman varuillaan lähestyvää miestä, jonka puku näytti kalliilta. Siihen tarttuisi pian tallin haju, jos toinen ei olisi varuillaan. Lisäksi hän ei oikein tiennyt, miten käyttäytyä selkeästi ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien keskellä.
"Hei", Lucy vastasi ujosti ja oli tyytyväinen, kun toinen ilmoitti nopeasti kiirehtivänsä muualle. Tyttö nyökkäili Amyn puheelle. Pitkäaikainen työntekijä? Ilmeisesti Amy ei vain asunut hotellissa, vaan omisti sen. Voi luoja. Tyttö oli yllättäen kiusallisen tietoinen kuluneista tallikengistään ja nuhjuisista ratsastushousuistaan.

"Työtäni on huolehtia asiakkaiden viihtyvyydestä", Lucy vastasi asiakaspalvelijan äänellään. Hän oli käyttänyt kuukausia sen opettelemiseen juuri tällaisten tilanteiden varalta. Kun oma ääni olisi pettänyt, eikä sanoja löytynyt, saattoi aina hakea turvaa töiden takaa.
"Mutta mikäli ette kaipaa enää minua, palaan muiden työtehtävieni pariin. Tallilta löytyy aina joku työntekijä, joka on valmis auttamaan missä ikinä kaipaattekaan", tyttö vakuutti. Hän oli yleensä Mayben ohella se, joka juoksenteli täyttämässä asiakkaiden pyynnöt, lähinnä siksi, että Zoe oli kehittänyt taidon siirtää asiakkaiden kitinät Lucyn hoidettavaksi. Lisäksi Colin, Paulus ja Sawyer eivät näyttäneet niin kutsuvilta, että heitä olisi halunnut juoksuttaa omilla asioillaan. Kolmikko tuntui kilpailevan siitä, kuka pystyi karkottamaan asiakkaita eniten luotaan. Niin tai näin, Lucy oli tottunut. Hän tekisi, mitä muut pyytäisivät eikä väittäisi vastaan, koska oli varsin raukkamainen pelkuri. Rusakkotyttö, kuten Jamie sanoi kaikella rakkaudella.

Amy nyökkäsi ja ojentautui sitten reippaasi hieman ryhdikkäämpään asentoon.
- Palaa vain töihisi, minä käyn vielä nopeasti moikkaamassa Pepperiä ja lähden ajelemaan kotiin päin. On vielä niin paljon hommaa, kun pitää purkaa jotakin tavaroita ja muuta, tyttö hymyili, - Kiitos vielä kun jaksoit opastaa, hän kiitteli vilpittömästi, ennen kuin lähti astelemaan ajatukset päässä pyörien ulos tallista.
Tyttö harppoi hitain ja harkituin askelin kohti Pepperin tarhaa, jossa ruuna käyskenteli rauhallisesti. Se oli selvästi asettunut jo hyvin aloilleen ja olisi huomenna valmis tekemään vähän töitäkin. Amy oli onnellinen, ettei muutto ollut stressannut hevosta sen pahemmin.
- Hei poju, hän tervehti lempeästi, kykenemättä peittämään kasvoilleen kohoavaa hymyä.
Suurikokoinen eläin löntysti hitaasti pää puolelta toiselle keinuen hänen luokseen ja pysähtyi sitten aidan viereen, näytellen hieman välinpitämätöntä vilkuillessaan uusien ystäviensä suuntaan, jotka nekin laidunsivat rauhallisina omalla puolensa aitaa.

Amy kurkotti rapsuttelemaan papurikon vaaleaa otsaa ja katseli tarkkaavaisena ympärilleen. Kaikki oli kuin suoraan opaskirjasta, siistiä ja järjestelmällisesti paikoillaan. Jopa laiduntavat hevoset näyttivät hänestä paikoilleen asetelluilta.
- Mun pitäisi varmaan lähteä kotiin. Pärjääthän sä varmasti poju? Huomenna pääset tekemään vähän jotain töitäkin, Amy kuiski hiljaa, taputtaen vielä viimeisen kerran hevostaan kaulalle ja lähtien sitten metsästämään autoaan parkkipaikalta.

Pepper jäi tyytyväisen näköisenä aidalle notkumaan ja sai Amyn rauhoittumaan. Se pärjäisi oikein mainiosti, mutta itsestään hän ei ollut niinkään varma. Tyttöä ahdisti suunnattomasti tieto siitä, että pian hän joutuisi jälleen painostavaan, yksinäiseen hiljaisuuteen heidän asuntoonsa. Hän oli jo päättänyt lähteä tutkimusmatkalle ympäri hotellia ja sen lähiympäristöä heti, kun saisi vaatteensa aseteltua siististi niille varattuun vaatehuoneeseen. Parkkipaikalle päästyä hän avasi juuri pestyn näköisen valkoisen Bentleynsä ovet ja istahti sisään vaalealle nahkapenkille. Hetken hän joutui säätää tuolin kanssa, sillä pitkäkoipinen James oli ilmeisesti vääntänyt jokaista vipua johonkin suuntaan mahtuakseen ratin taakse istumaan. Kun asento viimein oli hyvä ja Amy yletti polkimille, hän starttasi ja aloitti kotimatkansa. Pieni naurahdus karkasi hänen huuliltaan, sillä James oli ilmeisesti säätänyt navigaattorin jo valmiiksi ohjaamaan hänet määränpäähän. Pitäisi muistaa kiittää.

"Selvä", Lucy vastasi. "Turvallista kotimatkaa", tyttö vielä toivotti ennen kuin kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään tallikäytävän toiseen päähän. Hän pujahti varustehuoneeseen ja tuijotti hetken satulatelineitä miettien, mistä saisi toisen tyhjän satulapaikan Pepperin varusteille. Hän kysyisi Effien mielipidettä ennen kuin tekisi mitään, mutta nopeasti vilkaistuna näytti siltä, että siirtämällä Rainin varusteita, Pepper saisi kaksi allekkaista telinettä itselleen. Eiköhän se onnistuisi. Tyttö tarkisti Pepperin muut varusteet, lähinnä tehdäkseen tuttavuutta niiden kanssa. Hän halusi nopeasti löytää etsimänsä, kun aamulla veisi hevosen tarhaan ja illalla hakisi sieltä. Se säästi aikaa ja vaivaa. Aamutallissa ylimääräistä aikaa ei ollut minuuttiakaan, joten tavarat täytyisi löytää ajattelematta.

Tyttö suuntasi lakaisemaan tyhjää tallikäytävää. Hevoset olivat ulkona, joko tarhassa tai ratsastettavina, joten hänen ei tarvinnut murehtia liikoja siitä, pölyäisikö tallikäytävä vai ei. Siisteys oli tärkeää tallissa, jonka oli näytettävä edustavalta asiakkaiden silmiin. Edustavalla tallilla ei ollut heinänkorsia ja puruja käytävillä, harjoja lojumassa siellä täällä tai loimitangoille tungettuja, ryppyisiä loimia. Tyttö suoristi selkeästi omistajan riisuman loimen ja viikkasi sen siististi tangolle. Parempi. Hän palasi harjan kanssa käytävän kimppuun vilkaisten aina silloin tällöin Ivoryn tyhjän karsinan suuntaan.

[Kiitokset pelistä! :>]