[P] Muistot kahlitsee sun lopun tunnun matkaa

Sawyer kulki kuluneisiin farkkuihin ja valkoiseen toppiin pukeutuneena syksyisessä päivässä. Hän oli käynyt korjaamassa Riivatun potkiman oritarhan aidan. Se hevonen oli yksi sekopää, eikä kepeillä konkkaava Castillo ollut paljon parempi. Kuka halusi pitää hevosta, joka tuntui lähinnä käyvän päälle pienestäkin eleestä? Hän ei ymmärtänyt hevosihmisiä. Riehuvan tummanruunikon tamman läsnäolo viereisessä tarhassa oli saanut hänen hermonsa kireälle, eikä tilannetta lainkaan helpottanut pihan läpi juokseva tallimestarin kultainen koira, joka palautti ikävästi mieleen Afganistanin kulkukoirat. Tosin Jinni näytti nätimmältä. Hoidetummalta. Se ei kuitenkaan tehnyt siitä yhtään luotettavampaa.
Nainen seisoi ryhdikkäänä pyöröaitauksen laidalla ja mittaili katseellaan oritarhaa, jonka aidan oli korjannut. Kyllä aita pitäisi. Hän käänsi katseensa hevoseen, joka nousi pystyyn ja kolautti etukavionsa aidan tolppaan. Kolahdus sai hänet säpsähtämään tuskin havaittavasti. Hetken hän näki edessään hiekkaisen aavikon ja kuuli helikopterin lapojen aiheuttaman äänen. Hän ravisti päätään. Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki hukkua takaumiin. Vaikka hän miten yritti työntää muistojaan sivuun, jäi vanha tuttu ahdistus hengittämään niskaan. Hän puristi kädet nyrkkiin ja sulki hetkeksi silmänsä kerätäkseen itsensä. Hän ei pelännyt yhtä kolahdusta.

Klaus oli käynyt ratsastamassa Darjeeling Limitedin. Kouluvalmennus oli mennyt päin seiniä, sillä tammalla oli ollut todella huono päivä. Se oli kenkkuillut ja saanut miehen kiroamaan jokaisen naisen alimpaan maanrakoon. Tamman alkulaiskuus oli muuttunut piikikkääksi oikkuiluksi ratsastajan jokaista apua vastaan. Se ei tuntunut sinä päivänä osaavan yhtäkään koululiikettä, saati kulkea suoraan. Klaus oli lopulta luovuttanut ja taluttanut hikisen tamman kuivaksi tallialueella. Hän ei usein luovuttanut, mutta siltä päivältä oli pakko. Ei Dalista saanut tottelevaa sormia napsauttamalla ja se tuntui keräävän kierroksia minuutti minuutilta. Klaus oli suihkuttanut hevosen ja jättänyt sen talliin tappelemaan loimensa kanssa. Hän ei sietänyt sellaista käytöstä hevosilta tai ihmisiltä, ja vaikka miten muistutteli, ettei hevoselle saanut hermostua, sinä päivänä se ei ollut kaukana. Dali hirnui terävästi ja paukautti kaviolla karsinan ovea. Klaus huokaisi ja astui kirein askelin tallin sivuovesta ulos. Hän vihelsi kahdesti ja asteli hiljalleen kohti autoaan. Roo laukkasi kiireesti hevosten laidunten suunnalta, mutta kiinnostui sitten matkan varrella olleesta tallityöntekijästä ja hypähti naisen jalkoihin rapsutusten toivossa. Klaus näki koiransa tulevan ja jäi odottamaan, että tuo saisi Klausille melko tuntemattoman naisen tervehdittyä.

Sawyer taisteli ajatuksiaan vastaan. Hän oli Englannissa, kilpatallilla, jossa oli sekopäinen hevonen ja omituisia ihmisiä, mutta täällä ei ollut aavikkoa, räjähdyksiä ja kuolemaa. Hän onnistui melkein työntämään kranaatin räjähdyksen mielestään, kun tunsi jonkin koskettavan jalkaansa. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän reagoi vaistomaisesti nähdessään koiran mustan selän. Hyökkäys! Vihollisen koira oli päässyt linjojen läpi. Nainen kumartui, tarttui koiran karkean karvan peittämään niskaan ja selkään ja kiepautti eläimen ympäri liikkeillä, joista heijastui kokemuksen suoma vaivattomuus. Hän oli toistanut saman liikesarjan satoja, ellei jopa tuhansia kertoja. Nainen painoi koiran maahan ja piti sen paikallaan vahvalla niskaotteella ja nojaamalla toisella käsivarrellaan koiran kylkeen.

Seuraavaa Klaus ei osannut ennustaa: hän näki kuinka vaivattomasti rehelliseksi ja fiksuksi tallityöntekijäksi luokittelemansa nainen selätti hänen koiransa. Roo ulvahti säikähdystä ja yritti rimpuilla irti naisen otteesta. Se oli kuitenkin turhaa ja koiran pelokas ulina muuttui uhkaavaksi murinaksi. Mikä helvetti naiseen oli mennyt?
”HEI!” Klaus karjaisi minkä keuhkoistaan irti sai ja lähti nopein juoksuaskelin tapahtumapaikalle. Hän ei suvainnut koiransa kimppuun käytävän, eikä varsinkaan tallin työntekijöiden. Jo valmiiksi kireä mies muuttui uhkaavaksi ja kostonhaluiseksi. Hän yritti tarttui Sawyerin käsivarteen, joka piteli koiraa maassa, jotta Roo saisi vapautensa.

Koiran rimpuilu oli turhaa, eikä murinakaan saanut naista hätkähtämään. Jos jotakin, Sawyer kiristi otettaan silmissään tyhjä katse. Aivot tuntuivat lyöneen lukkoon. Kaikki millä oli väliä, oli se, ettei koira pääsisi irti. Hän kuuli karjahduksen, mutta jätti sen huomiotta, kunnes tunsi kosketuksen käsivarressaan. Adrenaliini virtasi suonissa. Nainen irrotti otteensa koirasta nopeasti ja heilautti toisen nyrkkinsä miehen kasvojen suuntaan. Näkökenttä tuntui hämärtyneen, kun kaksi eri kuvaa sotkeutui yhdeksi. Hän ei tiennyt, kumpi oli totta: kullanhohtoinen aavikko vai vihreä nurmi, eikä oikeastaan välittänyt. Joku kosketti häntä, eikä hän kysellyt silloin kysymyksiä siitä, oliko toisella selässään ase vai ei. Vasen polvi kohosi vaistomaisesti potkuun.

Klaus sai odottamattoman iskun poskeensa ja horjahti taaksepäin. Vapaaksi päässyt Roo jatkoi ärinäänsä ympärillä ja oli selvästi valmis puolustamaan isäntäänsä. Klaus, joka oli nähnyt elämässään useamman tappelun, iski vaistomaisesti takaisin nyrkillä. Häntä ei kuitenkaan ollut koulutettu armeijassa monia vuosia. Hän oli alakynnessä ja rajusti, vaikka ei tiennytkään sitä. Potku osui kylkeen ja sai miehen taittumaan kaksin kerroin. Kipu näkyi tuikkivina pisteinä silmissä ja näkö hämärtyi. Hän yritti parhaansa paeta tilannetta mutta pääsi taaksepäin kaksi askelta ja kompastui aidan tolppaan. Tietenkin. Roo hyökkäili Sawyeria kohti hampaat irvessä, mutta ei uskaltanut tehdä mitään.

Sawyer tunsi nyrkin tekevän tuttavuutta kylkensä kanssa, mutta ei antanut periksi kivulle. Hän oli kestänyt pahempaakin kuin muutaman nyrkin iskun. Koiran ärinä sotkeutui tappelun ääniin, teräviin henkäyksiin ja naisen mielessä osaksi räjähdyksiä ja aseen laukauksia. Naisen keskittyminen oli ainoastaan miehessä, lukemassa toisen liikkeitä ja arvioimassa, mitä toinen aikoisi seuraavaksi. Hän liikkui petollisen notkeasti miehen perässä nyrkit yläkroppansa edessä valmiina jakelemaan uusia iskuja tai torjumaan miehen lyöntejä. Jossakin joku huusi, mutta hän ei edes kuullut sitä kaikkien muiden kuvittelemiensa äänien yli.

Mies tiesi olevansa pahassa pulassa, sillä vasta hetki sitten harmittomaksi arvioitu nainen kävi päälle kuin koulutettu sotilas. Klaus ei tiennyt salaperäisen naisen taustoja, joten hän ei osannut arvata, miten lähelle osui. Pakeneminen ei tosin ollut enää kovin helppoa, kun takana oli aitaa ja toisesta suunnasta lähestyi hyökkäysvalmis Sawyer. Klaus päätyi tähtäämään uuden iskun naista kohti, vaikka hän ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan lyövänsä naista. Itsepuolustusta ei laskettu, eihän? Hän huitoi Roota kauemmas, mutta takkukasa ei ottanut uskoakseen. Se kävi kiinni Sawyeriin housunlahkeeseen ja ärisi vimmaisesti.

Hän otti miehen lyönnin vastaan käsivarrellaan ja huitaisi toisella nyrkillä miehen kylkeä kohden. Hän oli jo jakelemassa uusia lyöntejä miehen kasvoihin, kun pahainen koira kävi kiinni oikean jalan lahkeeseen. Koiran jatkuva nykiminen yhdistettynä hänen huonoon astumiseen sai proteesin antamaan periksi: mokoma hyödytön metallihäkkyrä petti hänen altaan. Hän pyllähti maahan koittaen kammeta itseään nopeasti takaisin jaloilleen. Yksi vilkaisu oikeaan jalkaan sai hänet jähmettymään. Kaiken tieltään työntävä kipu lävisti hänen tajuntansa. Farkun lahje muuttui maastokuvioiduksi univormuksi, joka oli punaisena verestä. Hän alkoi repiä lahjetta ylös kiivain sormin, unohtaen miehen ja koiran jo kokonaan. Siinä ei enää ole jalkaa, katso nyt, siinä ei ole jalkaa, hän hoki itselleen riuhtoessaan lahjetta ylöspäin. Jalkaan ei voinut sattua, koska sitä ei enää ollut. Mutta siihen sattui silti, niin kovin, että kasvoille kurtistuivat tuskasta ja sormet hapuilivat ilmaa kohdasta, jossa jalan olisi kuulunut olla.
"Sawyer", teräksinen, kylmä ääni kaikui ilmassa kun tallimestari lähestyi Zoe kintereillään. Tallityöntekijä oli hakenut esimiehensä nähdessään yhteenoton. Kun maassa istuva nainen ei reagoinut, Kamir aloitti uudestaan. "Kersantti Sawyer", mies sanoi vaativasti. Naisen pää kääntyi nopeasti ääntä kohden ja oikea käsi nousi otsalle tervehdykseen vaistomaisesti. Zoe ei voinut kuin tuijottaa. Työkaveri taisi olla enemmän kuin sekaisin.
"Mitä täällä tapahtuu?" Kamir kysyi kääntäen huomionsa valmentajan puoleen. Zoekin halusi kuulla vastauksen. Anna sen olla jotakin, mitä tuo sotilas teki, nainen ajatteli odottaessaan vastausta. Sawyer ei tehnyt elettäkään noustakseen maasta, vaikka välillä Zoe oli huomaavinaan, kuinka toisen katse eksyi siihen kohtaan, jossa amputoidun jalan olisi kuulunut olla.

Klaus sai iskun kylkeensä ja jäi maahan, kun nainen yllättäen vetäytyi. Hän näki koiransa kiinni tuon jalassa ja käski terävästi Roota irti. Raivokkaasti jalkaa retuuttava koira jatkoi vielä hetken, kunnes kohde kaatui ja se sai mustan uroksen hypähtämään urahtaen taemmas. Se kuuli tallimestarin äänen ja säntäsi pakoon isäntänsä taa. Klaus yritti kammeta ylös kylkeään pidellen. Hän tunsi poskensa kivistävän, siihen nousisi upea mustelma. Mies katseli edelleen epäuskoisena maassa makaavaa Sawyeria ja paikalle tullutta tallimestaria sekä Zoeta. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Hän ei tiennyt, mitä vastaisi.
”Tuo kävi koirani kimppuun”, Klaus selitti ja siirsi katseensa taas naiseen. Ei kai hän voinut sanoa tulleensa naisen rökittämäksi. Keho huusi kivusta, mutta valmentaja kielsi kivun itseltään ja kasvoiltaan. Ei hän silti tilanteesta nauttinut. Adrenaliini puski esille eikä hän saanut rauhaa: ihan kuin Sawyer olisi voinut käydä hänen kimppuunsa uudelleen.
”Ja sitten minun. En tiedä, mitä tapahtui.” Se oli totuus, vaikka huono sellainen. Ehkä tallityöntekijä osaisi selittää.

Sawyer hapuili sormillaan edelleen jalkaansa, jota ei ollut, kunnes Klausin selitys havahdutti hänet. Nyt kuului kai kuunnella. Hän yritti edelleen karistaa ylimääräisiä kuvia mielestään, mutta se oli hankalaa, kun miehen kasvonpiirteet tuntuivat sulautuvan sissijoukon johtajan kasvoihin. Hän kääntyi katsomaan tallimestaria, kun mies jälleen puhui hänelle, tivaten selitystä rauhallisella äänellä, jossa oli teräksinen silaus. Hän käytti hetken siihen, että koetti saada proteesinsa kunnolla paikalleen. Se vaati hetken puuhastelua, mutta lopulta hän oli valmis nousemaan jaloilleen. Tyytyväisen hymyn juuri ja juuri kasvoiltaan piilottanut Zoe astui eteenpäin ojentaen kättään, kuin auttaakseen työkaverinsa ylös. Pitihän esimiehen edessä näyttää siltä, että työkaverista pidettiin huolta. Sawyer jätti Zoen huomiotta ja kampesi itsensä vaivalloisesti ylös.
"Koira yllätti, sir", Sawyer vastasi tunteettomalla äänellä tuijottaen Kamirin ohi. Nainen oli jälleen omaksunut armeijassa opetetun ryhdin.
"Joten hyökkäsit herra Bogaertin kimppuun?" No, kun sen muotoili noin, Sawyerkin tajusi, miten hullulta se kuulosti. Hän ravisti päätään terävästi kuin karkottaakseen häiritsevän ajatuksen. Jossakin takaraivossa kummitteli edelleen kuva aavikosta, joka lomittui ikävästi tallipihan kanssa.
"Olen pahoillani, sir, se ei toistu", hän vastasi tuijottaen suoraan eteenpäin. Hän ei itsekään tiennyt, kenelle suuntasi sanansa.

Klausia hävetti, että hän oli käynyt Sawyerin kimppuun. Se oli ollut itsepuolustusta, mutta mitä ilmeisimmin pahoista traumoista kärsivä tallityöntekijä myönsi itsekin vain puolustautuneensa koiralta. Roo tosin oli hänen silmissään vain tervehtinyt iloisesti naista, joka oli hetkeä myöhemmin ollut kiinni koiran kurkussa. Sellainen sai miehen vihaiseksi, mutta enää hän ei jaksanut murehtia. Hän kumartui koiransa luo ja irvisti kipua kyljessään. Helvetin akka. Tuo oli iskenyt kovasti ja nyt Klaus tiesi miksi. Kamir oli puhutellut työntekijäänsä kersantiksi, mikä kieli armeijataustasta. Se selitti paljon omituisen tallityöntekijän käytöksestä. Ei silti ollut kovin hyvä, että hyökkäysherkkä nainen työskenteli tallilla. Mitä jos tuo kävisi hevosen kimppuun? Tai Evelynin? Klaus yritti rauhoitella koiraansa, joka luimisteli häntä koipien välissä ja murisi edelleen. Se oli tainnut mennä vain hieman sekaisin.
”En tarkoittanut satuttaa”, hän murahti anteeksipyynnön Sawyerille vain muodon vuoksi. Todellisuudessa hänen teki mieli vain lähteä kotiin. Poskea jomotti ja kylki tuntui aralta, mutta ehkä hän oli selvinnyt vain ruhjeilla. Olisipa Roo kunnossa. Voisikohan Evelyn vilkaista sitä? Tuo tiesi koirista ja eläimistä paljon enemmän kuin Klaus.
”Onko sinulla vaateita?” Kamir kysyi Klausilta ja valmentaja pudisti päätään. Miksi hän haluaisi mitään pahaa sellaiselle ihmisrauniolle, joka pahoinpiteli viattomia luontokappaleita?
”Kunhan tuo ei käy enää päälleni”, hän vastasi matalasti.
”Tai kenenkään muunkaan.” Kamir tuskin pystyisi pitämään itsenäisesti työskentelevää hullua aisoissa. Klaus saattoi vain toivoa, ettei kenellekään kävisi huonosti.

Sawyer tuijotti tyhjyyteen kuunnellessaan sananvaihtoa.
"Ei sattunut, sir", hän vastasi mekaanisesti miehen murahdukseen. Niin, eihän häneen ikinä sattunut. Hän oli täysin kunnossa. Aivan kuin uusi. Hänellä ei ollut mitään hätää. Hitaasti todellisuus tuntui selkeämmältä ja takaumien tuomat kuvat haalistuivat. Hän ei enää nähnyt kullankeltaista aavikkoa vaan vihreän nurmen ja hiekkaisen tien. Hän odotti, mitä Kamir saisi irti valmentajasta rikkoen ensimmäistä kertaa armeijan kurinalaisen asennon. Hän tuijotti käsiään, jotka tärisivät näkyvästi. Adrenaliinin väistyessä hän tunsi paniikkikohtauksen kylmän kouran, joka puristi häntä yhä tiukemmin otteeseensa. Hänen oli päästävä pois. Nopeasti. Jos hän oli aiemmin ollut arvaamaton, kohta hän olisi räjähdysaltis pelätessään kaikkea ja kaikkia.
"En, sir", hän vakuutti. Ihan kuin hänen sanansa painaisi minkään vertaa. Zoe tuntui ajattelevan samoin peruuttaessaan muutaman askeleen kauemmas kylmä riemu silmissä välähtäen. Hei hei Sawyer, oli hauska tutustua. Jinni saapui tallista iloisesti juosten ja jäi kerjäämään huomiota Kamirilta.
"Voitteko pitää koiranne kauempana, sir?" Sawyer sai sanottua äänellä, joka värähti rasituksesta. Oli työlästä yrittää hallita tunteita, jotka tuntuivat vyöryvän yli. Ahdistusta, pelkoa, trauman aiheuttamaan paniikkia. Zoe tarttui Jinnin pantaan vastentahtoisesti. Koirat eivät kuuluneet naisen lempieläimiin missään nimessä.
"Se muistuttaa liikaa kulkukoiraa", Sawyer vastasi totuutta lainkaan kaunistelematta Kamirin kysyvään katseeseen. Kai hän olisi voinut muotoilla sen paremmin. Sanoa, miten Jinni toi muistoja sota-ajoilta. Miten Jinni näytti samalta kuin koira, jonka hän oli nähnyt vain hetkeä ennen kuin hän oli loukannut jalkansa. "Se tuo mieleen asioita, joita en halua ajatella", ihmisraunioksi muuttunut entinen kersantti sai sanottua käheällä äänellä. Hänen oli päästävä pois, ja mitä pikimmin. Kauas ihmisistä. Jonnekin, missä hän voisi hajota palasiksi kenenkään näkemättä.

Klaus pudisteli päätään. Sawyer oli hetki hetkeltä oudompi. Hän viittoi koiransa kauemmas, kohti autoa, kohti pakotietä hullun luota. Hän ei tiennyt, miksi kukaan palkkaisi sellaisen ihmisen asiakaspalvelutehtäviin. Rosings Park ei tuntunut enää samalta kuin ennen. Ja sitten hän muisti, miten Corinne oli palkannut hänet taustoista huolimatta. Tuo oli luottanut häneen. Hänellä ei sentään ollut tapana riehaantua koirien takia. Sawyerin heikkohermoisuus lempeän Jinnin lähellä ei saanut myötätuntoa Klausilta.
”Minä vien nyt tämän kulkukoirani kotiin, jos sopii”, hän ilmaisi tyytymättömyytensä ja askelsi kauemmas. Hän ei uskaltanut kääntää selkäänsä entiselle sotilaalle. Ehkä hänen todella olisi oltava varuillaan, varpaillaan. Hyökkäys oli tuonut muistoja vankilasta. Hän nukkuisi seuraavana yönä silmät auki.

Sawyer kohotti kätensä koskettamaan vasenta poskea halkovaa arpea, joka näkyi hopeaisena juovana päivettyneessä ihossa. Se oli hänen tapansa muistuttaa itseään, että hän oli kunnossa. Haava ei vuotanut verta, joten kaikki mielikuvat sota-ajoista olivat menneisyyttä. Säälittävää, että ainoa ankkuri todellisuuteen tuntui olevan yksi arpi ruhjotuilla kasvoilla. Kamir ilmoitti, että hän olisi vapaalla loppupäivän. Sawyer ei väittänyt vastaan, vaan kääntyi kannoillaan ja asteli oikeaa jalkaansa näkyvästi ontuen kartanoa kohti. Hän ei päässyt perille, vaan istahti alas sillalle, kun koko kehon tärinä sai polven pettämään alta. Nainen puristi päätä käsiensä välissä ja heijasi itseään eteen ja taakse hokiessaan ulkomuistista raamatun kohtia. Hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei oikeasti ollut niin palasina kuin miltä vaikutti. Hän oli kunnossa, hän oli sotilas, hän selviäisi kyllä. Mikä ei tappanut, vahvisti. Hänestä vain tuntui, että hän oli kuollut sisältä silloin kun oli saanut lähtöpassit armeijasta loukkaantumisensa takia.

Klaus avasi mustan Range Roverinsa oven ja päästi edelleen epätavallisesti käyttäytyvän koiran hyppäämään pelkääjän paikalle. Hän etsiytyi itse kuskiksi ja kylkeään pidellen onnistui istuutumaan. Ajaminen tulisi olemaan yhtä tuskaa, mutta hän lohduttautui lyhyellä ajomatkalla ja kotiin pääsemisellä. Olisikohan Evelyn kotona? Hän valitsi naisen numeron tietämättä mitä sanoisi ja käynnisti auton. Se kaarsi pehmeästi pihatielle puhelimen tuuttauksien saattelemana. Roon oli saatava eläinlääkärin lausunto, edes epävirallinen. Sawyer kummitteli hänen mielessään. Hän oli todella saanut turpaansa naiselta. Mies sulki puhelun. Ei hän voisi kertoa Evelynille mitään sellaista, johan hänen miehisyytensä kärsisi. Kukaan ei tiennyt sitä puolta Sawyerista, tuon sotilastaustaa ja epäilemättä rajua mielenhäiriötä. Muille nainen oli vain, no, nainen. Miten sellainen muka Klausin kokoisen miehen laittaisi maahan?

Nainen oli juonut ainoastaan vettä ja tuoremehua koko päivän, mikä oli näinä viikkoina aikamoinen saavutus. Hän oli päättänyt, että menisi tallille huomenna, eikä todellakaan haluaisi olla silloin krapulassa. Lionheart kaipasi liikutusta. Hän menisi aamuaikaisella, niin ei vahingossakaan voisi törmätä Defyyn tai Markiin ja voisi selvitä reissusta ilman ylimääräistä draamaa. Pelkkä miehen ajatteleminenkin sai veren kiehumaan. Ei ihme, että hän oli niin usein turruttanut tunteet alkoholiin. Syyllisyys oli raskas taakka kannettavaksi, eikä alkoholi valitettavasti auttanut. Sääli, ettei nainen ollut vielä tajunnut sitä.
Evelyn astui ulos suihkusta ja kulki paljain jaloin huonettaan kohti, kun kuuli puhelimensa soivan. Hän ei ehtinyt kuin huoneensa ovelle, kun puhelin jo hiljeni. Hän harppoi sänkynsä laidalle ja vilkaisi puhelimen ruudulla näkyvää soittajan nimeä. Klaus. Hymy levisi kasvoille tahtomattaankin. Mitäköhän asiaa miehellä oli ollut? Hän näppäili suojakoodin puhelimeen ja soitti takaisin Klausille puhelin hartian ja korvan väliin tuettuna samalla kun suuntasi ylisuuren vaatehuoneensa uumeniin etsimään jotakin rentoa kotivaatetta. Hän tunsi olonsa typeräksi hymyillessään oman huoneensa kätköissä vain siksi, että mies oli sattunut soittamaan. Onneksi toinen ei nähnyt häntä nyt.

Perhana. Klaus huomasi puhelimensa soivan jo kauan ennen kuin ehti laskea sen käsistään. Evelyn. Hän yritti pysyä tiellä samalla kun etsi parempaa asentoa. Oli ihan sama kuinka hän oli, jokaisessa asennossa kylkeä vihloi tuntuvasti eikä keskittyminen riittänyt täysillä vain ajamiseen. Hän nosti puhelimen korvalle ja henkäisi tuskin kuuluvan tervehdyksen.
”Moi”, hän toisti ja herätteli itseään. Mies oli edelleen hieman järkyttynyt ja hiljaa raivoissaan tallityöntekijän kanssa tapahtuneen selkkauksen vuoksi. Hän vilkaisi Roota. Se makasi penkillä hiljaisena ja apaattisena, mutta sen autokäyttäytyminen oli joskus omituista. Kai se oli kunnossa? Hän oli silti huolissaan.
”Sawyer pahoinpiteli Roon”, hän täräytti, vaikka tiesi, ettei naisille saanut puhua niin suoraan. Mitä hänkään muka oli elämänsä aikana oppinut naisista?
”Olisitko vilkaissut sitä?”

Evelyn lähes pudotti puhelimen, kun kuuli miehen lausahduksen. Tallityöntekijä oli käynyt käsiksi viattomaan koiraan? Kenen tahansa muun suusta lausahdus olisi saanut hänet miettimään, mitä väittäjä oli juonut, mutta Klausia hän uskoi.
"Totta kai, tuo se tänne", hän vastasi. Mikä kysymys tuo oli edes olevinaan? Tietenkin hän vilkaisisi, että koira on varmasti kunnossa. "Ovi ei ole lukossa", hän lisäsi aavistuksen huolissaan. Voi Rooparkaa. Koira oli yksi kilteimmistä ja lempeimmistä luontokappaleista, joihin hän oli törmännyt. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut.
"Oletko sinä kunnossa?" Nainen kysyi varovaisesti napaten hyllyltä ensimmäiset collegehousut, joihin käsi osui.

Klaus tiesi liioitelleensa, mutta hän sanoi asiat niin kuin sillä hetkellä tunsi. Ei hän tiennyt, miten kovasti Sawyer oli koirasta ottanut kiinni, mutta uikutuksesta päätellen kovasti. Hän ei tiennyt koirista, mutta onneksi hänellä oli Evelyn ja tuo suostui kaikessa hyväntahtoisuudessaan hoitamaan klinikan asioita myös yksityiselämässään.
”Olen”, Klaus sanoi empimättä. Hän käänsi auton Evelynin kotikadulle.
”Olen ihan pian siinä.” Mies sulki puhelimen ja painoi kaasua. Hän käänsi Evelynin pihaan ja sammutti auton. Roo näytti tajunneen heidän pysähtyneen ja nousi jo ylös odottamaan ulospääsyä. Se heilutti häntäänsä arasti ja Klaus sai maanitella sen hyppäämään alas kuljettajan puolelta. Koiraraasu. Mies käveli ovelle niin hyvin kuin kykeni ja painoi etuoven kahvan alas vain hetken harkinnan jälkeen. Oli omituista mennä toisen asuntoon sillä tavalla. Roo seurasi perässä ja tuttu paikka sai sen heräämään hieman. Koira oli silti varovainen ja säikkyi pientäkin ääntä.
”Evelyn?” Klaus kutsui ja seurasi koiraansa peremmälle.

Evelyn heitti puhelimen sängylleen, kiskoi harmaat housut jalkaansa ja veti päälleen valkoisen topin. Hän ei edes yrittänyt taistella märkien hiustensa kanssa. Olkoot takussa. Hän lähti laskeutumaan portaita kun kuuli Fuegon lähtevän liikkeelle alakerrassa. Koira oli ilmeisesti kuullut sen, mitä ihmiskorva ei vielä erottanut.
"Tänne", nainen komensi koiraansa terävästi. Punaruskea pitbull suuntasi omistajansa perässä keittiöön. Evelyn käski koiran maahan.
"Täällä", hän huikkasi keittiöstä, astuen muutamaa sekuntia myöhemmin käytävälle. Fuego jäi makaamaan lattialle tuijottaen odottavin silmin lupaa nousta ja rynnätä tervehtimään tuttuja.
"Väitit olevasi kunnossa", nainen henkäisi nähdessään miehen ruhjotun posken. Hän otti muutaman nopean askeleen koiraa ja Klausia kohden huolta kasvoillaan. Mihin tappeluun kaksikko oli oikein joutunut?
Hän kumartui ojentamaan kättä Roolle. "Ei tarvitse pelätä, poikakulta", hän jutteli rauhallisesti silmät etsien koirasta mitä tahansa näkyviä jälkiä. Verta ei ainakaan vuotanut. Se oli hyvä merkki.
"Mitä oikein tapahtui?" Hän kysyi suunnaten vihreiden silmien huolestuneen katseen mieheen. Hän suoristautui ja lähti johdattamaan kaksikkoa olohuonetta kohden. Klaus näytti siltä, että istuminen voisi olla hyväksi.

Klaus suuntasi keittiöön tutun äänen kuulleen Roon perässä. Musta koira säpsyi ääniä ja painoi korvat niskaan vaikka selvästi tahtoi lähestyä Evelyniä. Häntä heilui epäröiden mutta koira nuuhki kättä ja pyrki rapsutettavaksi. Mies katseli kohtaamista. Tuskin Roossa mitään vikaa oli, se oli vain pelästynyt.
”Olenkin”, hän jaksoi edelleen väittää, vaikka poski oli ruhjeilla ja turvonnut. Kylkeä koristaisi varmasti upeat mustelmat, mutta kai hän tietäisi, jos joku paikka olisi mennyt pahemmin rikki. Hän oli selvinnyt vähällä. Tilanne olisi voinut poikia pahemmankin loukkaantumisen. Evelynin esimerkistä Klaus siirtyi olohuoneeseen ja istuutui kyljen vihlonnasta välittämättä mahdollisimman tavallisesti sohvalle. Ei hänen tarvinnut itkeä pientä kipua naiselle.
”En tiedä. Roo oli tulossa luokseni, mutta huomasi Sawyerin ja pysähtyi kerjäämään rapsutuksia. Kai sen hullun hiljainen kehonkieli herätti luottamusta. Nainenpa sitten iski Roon maahan kaikella voimalla eikä varmaan olisi päästänyt irti, ellen olisi mennyt väliin”, Klaus kertoi lyhyesti kohauttaen olkiaan. Ihme tapaus.
”En kyllä antaisi sen hullun koskea hevoseeni. Tiesitkö, että hän on entinen sotilas? Ilmeisesti jäänyt vähän traumoja rintamalta.” Klaus ei osannut nähdä asian toista puolta. Hän ei osannut sääliä naista, joka selvästi oli kokenut paljon pahaa ja joutui kantamaan taakkaa yhtä harteillaan.

Evelyn kumartui uudelleen rapsuttamaan Roota, tunnustellen samalla koiran kyljet ja jalat. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Kaipa rauhaa rakastava eläin oli vain säikähtänyt pahasti.
"Kuulostaa hurjalta", hän kommentoi miehen kertomusta. Hän olisi varmaan reagoinut aivan samoin, jos joku olisi koskenut hänen koiraansa. Tosin hän olisi varmaan päätynyt tajuttomana maahan ennen kuin olisi ehtinyt tehdä oikeastaan yhtään mitään. Hän ei ollut koskaan joutunut tappelemaan.
"En tiennyt", hän myönsi ihmeissään. "Miksi Fairchildit palkkaisivat sellaisen pitämään huolta hevosista?" Hän pohti ääneen yhä järkyttyneenä koko tapahtumaketjusta. Hän tekisi heti huomenna selväksi tallilla, ettei halunnut Sawyeria lähellekään Lionheartia. Onneksi hänen hevosensa oli Colinin asiantuntevassa huomassa. Mutta silti. Jos se olisi hänestä kiinni, Sawyer ei edes katsoisi Lionheartin suuntaan.
"Roo vaikuttaa olevan kunnossa, järkyttynyt vain", Evelyn sanoi suoristautuessaan. "Haluatko jotain kylmää, jolla painaa tuota poskea? Se näyttää kipeältä."

Klaus oli aivan samaa mieltä Evelynin kanssa. Sawyer oli hullu eikä tuota olisi saanut päästää elävien olentojen lähelle. Roo-parka ei varmaan koskaan enää tulisi ennalleen, vaikka Evelyn ystävällisesti kertoikin sen olevan kunnossa. Hän oli kuitenkin onnellinen, ettei ollut käynyt pahemmin. Miehen käsi nousi poskelle vaistomaisesti. Hän kosketti aristavaa ihoa ja päätti sitten jättää sen rauhaan. Itsepäinen päänpudistus torjui tarjotun avun. Hän oli ihan kunnossa. Hävetti. Miksi hän ei ollut vain antanut samalla mitalla takaisin?
”Olen ihan kunnossa”, Klaus väitti ja soi hymyn naiselle. Ei hän edes kauheasti valehdellut. Kipu menisi ohi, ja hän oli mies, kyllä hän kesti.
”Anteeksi kun häiritsin päivääsi. Miten sinulla on mennyt?” Klaus käänsi puheenaiheen naiseen, jota ei ollut nähnyt kunnolla hetkeen. Evelyn näytti väsyneeltä.

Evelyn ei voinut kuin pudistaa päätään miehen päättäväisyydelle. Toinen oli ilmeisesti päättänyt, ettei sattunut, joten kieltäytyi kaikesta avusta. Miehet. Kärsikööt sitten kuin mies. Nainen taputti hellästi Roon selkää ja siirtyi istumaan sohvalle. Klausin kysymys sai hänet vilkaisemaan pikaisesti kaapin ovea, jonka taakse kätkeytyi koko joukko viinapulloja, joiden parissa hän oli viettänyt jo liikaakin aikaa kuluneina viikkoina.
"Et sinä häiritse", hän vakuutti. Ei hän tehnyt nykyään enää mitään, mitä voisi häiritä. "Ihan hyvin, ei mitään ihmeellistä", nainen väitti kieltäytyen ajattelemasta, että valehteli. Hän vain kaunisteli totuutta. Fuego kurkisti olohuoneeseen korvat luimussa. Koira kyyristeli oviaukossa ja katsoi anovin silmin omistajaansa. Se tiesi, ettei olisi saanut lähteä keittiöstä, johon Evelyn oli käskenyt koiransa, mutta Roon läsnäolo oli houkutellut liikaa.
"Tule sitten, mutta nätisti", Evelyn huokaisi. Ei hänellä ollut sydäntä suuttua koiralleen. Punaruskea koira heilutti heti häntäänsä innokkaasti ja suuntasi tervehtimään kaveria.
"Entä sinä? Mitä töihin kuuluu?" Hän kysyi miettien, kuinka nopeasti jutut olivat levinneet tallilla. Ehkä Klaus ei ollut kuunnellut puheita uudesta sekopäisestä hevosesta. Hän ainakin toivoi niin, tai hän joutuisi pian selittelemään hieman enemmänkin kuin vain sitä, miksi Lionheart näytti valmiilta tulemaan aidoista läpi pursutessaan energiaa ja hän ei suotta lähtenyt kotinsa varjoista.

Ei hän uskonutkaan häirinneensä, niin itsekäs kuin olikin. Kun hätä oli suurin, apu oli lähellä – vaikka tässä tapauksessa olikin selvitty säikähdyksellä. Hän oli ehtinyt jo kaivata Evelynin seuraa, sillä ei ollut nähnyt tuota tallilla tai edes vapaa-ajalla. Se oli eriskummallista ja osaltaan saikin miehen huolehtimaan. Vaikka nainen vakuutti olevansa kunnossa, se ei rauhoittanut hänen mieltään.
Kuuliaisen Fuegon anova katse hymyilytti. Klaus seurasi, kuinka pitbull lähestyi Roota ja kuinka musta takkuturkki otti sen innoissaan vastaan. Ainakaan se ei ollut traumatisoitunut liiaksi. Eiköhän koira olisi entisellään pian.
”Hyvää. Dali oli yksi kiusankappale tänään. Ja sitten se Sawyerin tempaus”, Klaus huokaisi. Hän nosti hieman nolona katseen Evelyniin.
”Voisin mä ottaa jotain kylmää.” Kyllä häneen sattui.

"Voi ei", hän hymähti kuullessaan Dalista. Siinä tammassa taisi olla tulta kuin pienessä kylässä. Tänään oli ilmeisesti ollut päivä, jolloin työnteko ei ollut kiinnostanut. Sitten vielä koko välikohtaus Sawyerin kanssa. Tänään ei ollut Klausin onnenpäivä.
"Käyn hakemassa", hän ilmoitti ja nousi sohvalta. Hän pysähtyi ovensuuhun ja vilkaisi miestä olkansa yli. "Haluatko samalla oluen?" Kun niitä nyt kylmässä oli, niin miksi ei tarjota toiselle. Eihän yksi olut vielä mitään tarkoittanut. Hyvin hän voisi lähteä huomenna tallille vaikka joisikin yhden oluen miehen seurana, kunhan se jäisi vain yhteen, hän vakuutteli itselleen. Tosin viime aikoina hän oli ollut tavallistakin huonompi lopettamaan yhteen tai kahteen.

Klaus hymyili kiitollisena Evelynille. Tuo oli oikea kultakimpale. Hän olisi ehkä saattanut vastustella ja hakea toisen ohjeistuksella kylmänsä itse, mutta nouseminen sattui paikallaan istumista enemmän. Ehkä pitäisi hoitaa kylkikin. Sawyerin potkut mahtoivat jättää siihen jättimäisen sinertävänpunaisen jäljen. Onneksi hän ei niin huolehtinut ulkonäöstään ja kesti ainakin siltä kannalta pienet hakkaamiset noin vain.
”Kyllä, kiitos”, hän nyökkäsi oluttarjoukselle innostuen. Se parantaisi kyllä kaikki haavat, niin henkiset kuin fyysiset.

Evelyn suuntasi keittiöön kevyin, äänettömin askelin. Hän ei pitänyt kiirettä etsiessään pakastimesta kaurapussia, jota piti siellä aina tällaisten tilanteiden varalta. Hän löysi sinisen kangaspussin, nosti sen tasolle ja kaivoi jääkaapista kaksi olutpulloa. Nainen palasi olohuoneeseen ja hymyili koirille, jotka näyttivät leikkivän laiskaa versiota painista lähinnä makaamalla päät vastakkain ja tökkimällä toisiaan kuonoillaan.
"Tässä", hän sanoi ojentaessaan kylmäpussin miehelle. Hän aukaisi molemmat olutpullot pullonavaajalla, joka oli lojunut olohuoneen pöydällä ties kuinka kauan. Hän ojensi toisen kylmistä pulloista miehelle pieni hymy huulillaan.
"Tuo poski näyttää kyllä pahalta. Aiotko vaatia Sawyerille potkuja?" Hän kysyi ottaessaan huikan pullostaan. Yllättävää kyllä, Evelyn oli tottunut brittiläisen oluen makuun nopeammin kuin oli uskonutkaan. Nykyään juoma maistui lähes hyvältä. Nähtävästi kaikkeen tottui kun yritti riittävästi.

Kaurapussi oli tervetullut ja varmasti hyväksi, mutta silti Klausin kiinnostus oli valunut enemmän oluen puolelle. Hän otti kaurapussin, mutta tajusi sen tarkoituksen vasta saatuaan huikan kullankeltaista sihijuomaa. Se tuntui ihanalta kurkussa ja teki olosta heti paremman. Hän painoi kaurapussin poskelleen ja irvisti pakostakin. Hän vältteli kivusta kertovia ilmeitä ja eleitä vain siksi, ettei näyttäisi heikolta. Mikä evoluution oikku sekin oli, että miesten piti kärsiä kivusta tunteita näyttämättä?
”Kiitos”, hän nyökkäsi ja laski olutpullon hetkeksi käsistään. Kylmä tuntui turruttavan aristavaa poskea ja mies oli sillä hetkellä ihan tyytyväinen, että oli laskenut naamiotaan ja myöntänyt tarvitsevansa vähän apua. Hän ei viitsinyt enää edes vängätä vastaan.
”En ole ehtinyt miettiä”, Klaus sanoi ja muisti sanansa Kamirille. Ei hän pahuuttaan toista työttömäksi tahtoisi.
”Sellainen ihminen on vaaraksi hevosille”, mies jatkoi vakavana. ”Ehkä tallin henkilökunta osaa tehdä omat päätöksensä.”

Evelyn tarkkaili toista huolestunein silmin. Hän ei oikein uskonut miehen esitykseen. Näytti siltä, että toiseen sattui enemmänkin, mutta hän päätti antaa asian olla. Jos hän alkaisi udella liikaa, mies kääntäisi pian keskustelun häneen. Hän ei ollut ehtinyt meikata tummia silmänalusiaan piiloon, joten tiesi tarkalleen näyttävänsä väsyneeltä.
"Toivottavasti he osaavat päättää oikein", Evelyn pohti aavistuksen synkemmällä äänensävyllä. "Lionheartin lähelle sillä sekopäällä ei ainakaan ole mitään asiaa." Hän hämmästyi itsekin teräviä sanojaan. Hänen jos kenen olisi pitänyt osata antaa anteeksi, kun oli itsekin tehnyt ties mitä typeryyksiä elämässään, mutta häneltä ei herunut sääliä. Hänen läheisensä olivat tärkeämpiä kuin lähes tuntemattomaksi jäänyt tallityöntekijä.

”Oletko sitä mieltä, että minun pitäisi vaatia potkuja?” Klaus kysyi hakien tukea päätöksenteolle. Ajatus vaarallisesta ex-sotilaasta herkkien ja arvokkaiden hevosten kanssa kuulosti arvaamattomalta ja huonolta yhtälöltä. Ehkä Sawyerille löytyi turvallisempi työpaikka vaikka kartanon tiluksilta. Tuohan näyttikin ihan rakennusmieheltä. Tai puutarhurilta.
”Miksen ole nähnyt sinua aikoihin?” mies kysyi mieltään vaivanneen kysymyksen ja katseli ahdistamatta vihreisiin silmiin. Hän oli kaivannut naista.

"En tiedä", Evelyn huokaisi. Hän vaatisi potkuja, mutta hän ei ollutkaan hyvä ihminen. Samalla hän tiesi, että olisi paljon anteeksiantavaisempi, jos Sawyer olisi käynyt käsiksi kehen tahansa muuhun tallilla. Nainen joi kulauksen pullostaan vältelläkseen vastaamista edes hetken pidempään. Mitä hän edes voisi sanoa? 'Olen ollut liian kännissä poistuakseni talostani' ei kuulostanut kovin mukavalta, niin totuudenmukaista kuin se olikin.
"Olen tuota… Ollut kiireinen", hän sanoi vältellen. Äkkiä, keksi joku parempi selitys. "Selvitellyt kotitilan asioita, pitänyt yhteyttä veljiin ja äitiin, kaikkea sellaista", hän päätyi sanomaan. Kuinka läpinäkyvästi saattoi ihminen selitellä asioita? Hänen olisi pitänyt miettiä joku selitys jo aiemmin tällaisten tilanteiden varalta, sillä pää löi tyhjää eikä sopivaa selitystä tuntunut löytyvän.

Evelynin selitys ontui, mutta Klaus ei tiennyt miksi. Hän nyökkäsi ja käänsi kaurapussin viileämmän puolen poskeaan vasten. Teki mieli painaa se kylkeä vasten ja ylipäätään katsoa, miten rumaa jälkeä sekopää oli saanut aikaan. Hän vilkaisi mustaa koiraansa kuin peläten sen yhtäkkiä kuolevan. Roo leikki laiskasi Fuegon kanssa ja näytti siltä, että nukahtaisi pian. Se näytti ihan hyvinvoivalta, mutta mistä sitä koskaan tiesi.
”Onko kotonasi jokin vinossa?” Klaus kysyi huolissaan. Ei Evelyn ennen ollut nähnyt niin paljon vaivaa yhteydenpitoon perheensä kanssa.

Evelyn ajatteli jo, että oli päässyt pinteestä ja ontuva selitys oli mennyt läpi, mutta ei. Klausin kysymys sai naisen huokaisemaan. Mitä hänen oli tarkoitus sanoa? Hän ei voisi valehdella enää kovin paljoa enempää tai sotkeutuisi pian omiin sanoihinsa.
"Ei, kaikki on ihan kunnossa siellä", hän vakuutti poissaolevasti. Nainen vilkaisi miestä alahuultaan purren. Pitäisikö hänen vain luovuttaa, ottaa hyppy tuntemattomaan ja kertoa totuus? Hän päätyi juomaan monta isoa kulausta olutta koittaessaan päättää, puhuisiko totta vai sotkeutuisiko valheiden verkkoon entistä pahemmin.
"Oikeastaan, törmäsin yhteen tuttuun yllättäen", hän myönsi, vilkaisi sivusilmällä miestä ja tyhjesi olutpullonsa kokonaan. "Ei mennyt ihan putkeen, joten olen viettänyt aikaani lähinnä Jackin, Johnin ja Jimin kanssa." Hahhah, kuinka hauska vitsi. Miksiköhän alkoholijuomat oli nimetty brändin omistajien mukaan?

Klaus odotti, että Evelyn oikeasti kertoisi mieltään painavan asian. Hän kuunteli ja joi oluttaan vauhdilla. Alkoholi oli kipulääkkeistä paras. Tuon sanat saivat hänet hämmentymään. Todennäköisesti nainen puhui vanhasta tutusta. Hänelle tuli mieleen heti Tobias, se Lontoon jätkä. Mies ei tiennyt mitä olisi siitä ajatellut, sillä Evelyn ei ollut puhunut hänelle siitä. Oliko tuo nähnyt miehen uudelleen? Klaus koki yllättävät tutut hieman uhkaavina, vaikka ei ehkä ollut syytä. Hän ymmärsi alkoholin väärinkäytön tapauksessa eikä aikonut edes ottaa siihen kantaa.
”Olisit voinut soittaa minulle”, hän ehdotti jälkiviisaana ja laski kaurapussin sohvalle. Klaus puri huultaan ja mietti, kuinka pukea epäilyksensä sanoiksi.
”Tobias? Tiedän että tapasit sen Lontoossa.” Hän ei vaivautunut edes käyttämään sanaa hän. Se kieli hiljaisesta,  salatusta mustasukkaisuudesta. Äänensävy ei silti ollut syyttävä vaan lähinnä kysyvä. Hän halusi ymmärtää Evelyniä paremmin.

Niin, se oli totta, hän olisi voinut soittaa. Jälkiviisaus oli sitten kerrassaan mukava kaveri. Evelyn tunsi itsensä. Hän tiesi, että vaikka kaikki tapahtuisi nyt uudestaan, hän ei siltikään soittaisi Klausille. Hän oli aina ollut sellainen. Päättänyt, että selviäisi yksinään. Typerää, lapsellista tahtoa näyttää muille, mutta sellainen hän oli. Valitettavasti. Olutpullo lähes lipesi otteesta, kun Evelyn kuuli miehen huulilta nimen, jota ei ollut ajatellut kuulevansa pitkiin aikoihin. Hän tuijotti aavistuksen kalpeampana miestä.
"Mitä… Milloin… Miten tiedät siitä?" Hän sopersi yllättyneenä. "Etsit lööppejä minusta?" Hän kysyi tietämättä itsekään, mitä ajatella asiasta. Hän ei oikein keksinyt muutakaan syytä, miten mies olisi saanut tietoonsa Tobiaksen nimen ja sen, että he olivat tavanneet Lontoossa.
"Mutta ei, tässä ei ollut kyse hänestä", Evelyn tajusi selventää. Ajatukset palasivat Lontooseen. Mitä lööpit olivatkaan väittäneet heistä? Ei helvetti. "Eikä kannata uskoa kaikkea, mitä lehdistö väittää."

Klaus laski katseensa. Niin, olihan se ollut typerää. Ei hän olisi saanut mustasukkaisuuspuuskassaan googlettaa naista ja tuon väitettyä kihlattua. Silti hän oli tehnyt niin ja saanut tietoonsa vähän turhankin paljon tuon menneisyydestä – ja mitä ilmeisimmin myös nykyisyydestä. Evelyn ei suoraan kieltänyt mitään, mikä sai Klausin vain enemmän epäilevälle kannalle.
”Kuulin valmennuksessa joltain teineiltä”, hän selosti epämääräisesti ja keskittyi olueensa. Hävetti. Miksi hän oli edes tuonut asian esiin – tai alun perinkään kiinnostunut? Kyllä Evelyn kertoisi, jos olisi jotakin kerrottavaa. Kai?
”Kenestä sitten?” Klaus uteli ja toivoi, että hänen lukemansa oli oikeasti vain lehdistön juoruilua. Ei hän halunnut joutua taistelemaan Evelynin huomiosta jonkun Tobiaksen kanssa. Hän häviäisi, sillä näki yhteisen historian painavan vaakakupissa hieman enemmän kuin muutaman kuukauden yritteliään suhteenpoikasen.

Tietenkin. Teinit juorusivat aina. Evelyn huokaisi hiljaa ja laski tyhjän pullon pöydälle. Nainen kääntyi kunnolla miehen puoleen alahuultaan purren.
"Ainoa asia, mistä lehdistö oli oikeassa, oli se, että olimme aikoinaan kihloissa. Loppu oli pelkkää selittelyä, jolla houkutella enemmän lukijoita", Evelyn kertoi huokaisten. Kai hänen olisi pitänyt tietää, että menneisyys, erityisesti sen julkisuutta herättäneet osat, paljastuisivat ennemmin tai myöhemmin. Se ei silti tarkoittanut, että hän olisi mielellään puhunut siitä.
"Defystä", Evelyn vastasi uteluun. Nimi tuntui takertuvan kurkkuun. "Entinen estehevoseni. Se… Se on Rosings Parkissa", hän selitti nieleskellen. Kyyneleet kohosivat jälleen silmiin. Hän tarvitsisi enemmän alkoholia tällaista keskustelua varten.
"Mutta se ei enää ole sama hevonen. Se on… Se yritti talloa minut jalkoihinsa." Hän ei edelleenkään pystynyt sanomaan, että hevonen oli hullu tai sekopää, vaikka kaikki muut puhuivatkin siitä niin. Muut olivat oikeassa, sillä hevonen oli muuttunut arvaamattomaksi ja vaaralliseksi.

Evelyn tuntui puhuvan totta. Klaus ei päässyt yli juoruista yhteisestä yöstä, mutta antoi asian toistaiseksi olla. Hän halusi luottaa enemmän naiseen kuin internetpalstoihin. Oli silti hieman omituista kuulla yllättäen Evelynin kihlatusta. Hän oli melko naiivisti tietenkin ajatellut olevansa ensimmäinen mies.
”Defy? Se, josta sinulla oli kuvia?” Klausin oli kysyttävä. Hän oli nyt nojautunut lähemmäs naista ja selvästi huolissaan. Ei, ei hän halunnut tuon itkevän. Hän siirtyi lähemmäs ja irvisti kivusta. Paikallaan olo oli tehnyt liikkumisesta entistä vaikeampaa. Olkoon, Evelyn oli tärkeämpi. Mies laski pöydälle olutpullon, jossa oli vielä pohjan vaahdot jäljellä. Hän laski kätensä naisen käsivarrelle ja odotti lupaa siirtyä lähemmäs. Teki mieli kiertää kädet toisen ympärille, mutta hän ei kehdannut. Ei enää typerien epäilystensä jälkeen.
”Mitä se tekee Rosings Parkissa? Mitä sille on sattunut?” Klaus kyseli ja nosti kätensä silittämään tummia hiuksia. Tuntui ikävältä katsoa palasiksi hajoavaa naista, kun ei voinut tehdä mitään.

Evelyn puri aavistuksen väpättävää alahuultaan. Hän ei itkisi, ei taas. Hän ei ollut muuta tehnytkään viime aikoina.
"Juuri se", hän vahvisti ja nielaisi palaa kurkustaan. Miehen läheisyys tuntui lohdulliselta. Oli helpompi hengittää, kun ei ollut yksin, mutta ajatukset eivät jättäneet rauhaan. Hän huomasi jälleen muistelevansa kauniista tummanruunikkoa tammaa, jonka katseessa oli välähtänyt vihaa ja pelkoa vain koska hän oli yrittänyt koskettaa jalopiirteistä päätä.
"Mark toi sen sinne", hän sylkäisi nimen suustaan kuin pahimman loukkauksen. "En voi todistaa mitään, mutta olen varma, että sen treenissä on käytetty herkkyyshuumeita. Katsoin vanhoja videoita netistä. Se nostaa jalkojaan naurettavan korkeelle hypätessään, ja no, Mark tavallaan vahvisti epäilyni. Defyn pää ei kai enää kestänyt sitä. Se ei enää luota ihmisiin, miksi luottaisikaan, kun kaikki sen tuntemat ovat vain pettäneet sen kerrasta toiseen", nainen selitti ja pyyhkäisi terävällä liikkeellä karanneen kyyneleen pois poskeltaan. Hän ei itkisi. Piste. "Minun ei olisi koskaan pitänyt myydä sitä."

Mark? Klaus muisti miehestä käydyn keskustelun. Hänellä olisi siis aihetta huoleen jo kotonakin, kun yksi eksä pyöri samalla tallilla? Onnea Klaus. Hän ei sanonut mitään, mutta tiesi kiehahtavansa, kun näkisi tämän kyseisen herran. Hänestä Evelynin epäilyt kuulostivat todellisilta ja hän uskoi joka sanan. Hevosten pahoinpitelijät saivat hänen vihaiseksi – Evelynin mielen pahoittajista nyt puhumattakaan. Mark saisi pitää varansa.
”Et voi syyttää itseäsi”, Klaus kielsi ja kiersi nyt kätensä naisen ympärille vain tunteakseen uuden vihlaisun kyljessään. Sitä jomotti ja kipuun alkoi turtua, jos pysyi paikallaan.
”Et voinut tietää.”

Evelyn nieleskeli kyyneliä. Miehen lohduttavat sanat olivat erittäin kilttejä, mutta nainen oli jo päättänyt, että oli syyllinen. Hän syyttäisi itseään, vaikka maailma miten väittäisi muuta.
"Minun olisi pitänyt", hän sanoi rentoutuen hieman miehen halauksessa. "Minun olisi pitänyt muistaa, millainen kusipää Mark oli, mutta ei, uskoin häntä ja myin rakkaimpani hänelle", Evelyn sanoi katkeruutta äänessään. Hän oli ollut idiootti. Hänen olisi pitänyt tietää, että Mark ei ollut muuttunut teini-iän voitontahtoisuudestaan mihinkään. Mies teki mitä tahansa voittaakseen.
"Hän tappoi minun Defyni. Tilalla on vain vihaa täynnä oleva tamma, joka näyttää Defyltä, mutta on kaukana siitä hevosesta, jota minä rakastin kaikki nämä vuodet", Evelyn sopersi voimatta enää estää kyyneliään virtaamasta. Miksi hän ei ollut juonut tänä iltana? Mikä hyvä idea tämä oli nyt muka ollut? Selvänä kaikki oli kymmenen kertaa kamalampaa.

Klaus veti Evelyniä lähemmäs ja huomaamattaan keinutti tuota hieman syleilyssään. Oli kamalaa katsoa toisen henkistä tuskaa ja kyyneliä. Hän ei ollut tottunut sellaiseen eikä varsinkaan valmistautunut. Toisaalta Evelynin hiljaiselon syy oli vihdoin selvillä, eikä hänen tarvinnut enää miettiä.
”Syyttely ei auta ketään”, hän sanoi ehkä ensimmäiset järkevät sanansa sinä päivänä.
”Kaikki järjestyy. Keksimme jotakin.” Ehkä naisen mainitsemat kolme viisasta miestä voisivat auttaa heitä. Klaus arvaili viinakaapin sijaintia ja harkitsi vakavasti hakevansa heille lasit ja pullon viskiä. Se sopisi kuvioon paremmin kuin hyvin. Mies suukotti naisen hiuksia ja hengitti sisään tuttua tuoksua.
”Tiedän, ettei se ole mikään ratkaisu, mutta kaipaat lasillista viskiä.”

Evelyn hengitti syvään miehen tuttua tuoksua ja koetti tahdonvoimalla pakottaa itsensä rauhalliseksi. Fuegokin oli noussut lattialta ja tullut tökkimään omistajan kättä kuin kysyen, oliko kaikki kunnossa. Evelyn taputti uteliaan koiran päätä nyyhkäisten lohduttomasti.
"Ei ole mitään keksittävää. Minä myin Defyn, eikä minulla ole enää mitään asiaa sen lähelle", Evelyn vastasi. Hän oli yrittänyt keksiä ratkaisua viikkoja, mutta tullut samaan lopputulokseen kerrasta toiseen. Ei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä hevosen eteen paitsi toivoa, ettei se joutuisi kärsimään enää yhtään enempää.
"Mitä luulet, että olen tehnyt?" Hän naurahti surumielisesti ja pyrki jaloilleen suunnatakseen seinustaa koristavalle kirjahyllylle. Viski auttoi aina. Jälleen kerran hän sivuutti syyllisyytensä hevosestaan, joka kaipasi liikutusta. Kyllä Lionheart selviäisi päivän pidempään, mutta hän ei, jos ei saisi alkoholia elimistöönsä.

Tilanne oli hankala. Klaus ei osannut edes kuvitella tilannetta, että hänen joskus rakastamansa hevonen olisi pilattu. Että tuttu hevonen käyttäytyisi aivan vieraasti. Evelynillä täytyi olla raskasta, ja hän halusi olla tukena. Ei hänestä ollut auttamaan mitenkään, mutta tuntui paremmalta olla paikalla. Ei hän halunnut naisen kärsivän yksin. Klaus ei voinut sanoa mitään, mikä helpottaisi Evelynin oloa. Hän katseli kuinka nainen nousi hakeakseen viskiä.
”Joskus alkoholille on paikkansa”, Klaus sanoi hyväksyvästi vakaalla äänellä. Hän se oli hyvä puhumaan, kun tuskin vietti päivää juomatta. Oli ihme, että hän vielä oli pitänyt ajokorttinsa. Onneksi Slaley oli hiljainen kylä ja hän oli hallinnut autonsa toistaiseksi. Miksi poliisi hänet haluaisi puhalluttaakaan?
”Miksi Mark toi Defyn Rosings Parkiin?” Klaus kysyi miettien kuumeisesti jotakin ratkaisua. Häneen sattui nähdä Evelyn niin rikki.

Evelyn oli samaa mieltä. Joskus alkoholille oli paikkansa, ja tämä oli ehdottomasti sellainen. Kuten eilinen ja sitä edellinenkin päivä.
"Ehkä hän ei saanut ketään tuttuaan liikuttamaan sitä", hän pohti. Hän ei ollut suotta kysellyt mieheltä tuon pohdintoja. Häntä ei kiinnostanut. Evelyn kumartui kaivamaan neliskanttisen lasipullon kaapin kätköistä. Se oli puolillaan, vaikka siitä ei ollut kauaa, kun hän oli sen ostanut. No, mitäpä pienistä. Ei ollut niin tarkkaa. Nainen nappasi kaksi puhdasta lasia ja palasi sohvalle. Hän laski lasit pöydälle, aukaisi pullon ja kaatoi kullanhohtoista nestettä molempiin laseihin reippaalla kädellä.
"Defy pudotti Markin kisoissa. Mies ilmeisesti mursi jalkansa", hän kertasi videolta näkemäänsä loukkaantumista. Käsi hakeutui saman tien viskilaseille, tarjoten toista miehelle. "Defyparka. Se oli upea hevonen."

”Oikein hänelle”, Klaus sanoi turhankin katkerana toisen puolesta. Oli toki kurjaa, että Defy oli pilattu ja nyt jätetty vain toisten hoitoon. Toisaalta se saattoi olla hevoselle vain askel parempaan. Jos Mark oli tuon pilannut, ehkä miehen loukkaantuminen auttaisi herkkää tammaa. Ei hän olisi saanut olla niin vihainen miehelle, jota ei tuntenut, mutta Evelynin takia hän tunsi vihan oikeutetuksi.
”Ei se tarkoita, ettei se vielä voi olla”, Klaus sanoi toivoen, että Evelyn ei silti herättelisi turhia toiveita. Hevonen oli mitä ilmeisimmin aika sekaisin. Hän uskoi kuitenkin, että oikeissa käsissä hevonen kuin hevonen voisi muuttua parempaan.
”Et varmaankaan tiedä, mitä Mark suunnittelee sen tulevaisuudelle?” Tuskin sillä enää hypättäisi.

Siitä nainen oli ihan samaa mieltä. Hänen puolestaan Defy olisi voinut talloa miehen hengiltä. Tai ainakin murtaa kaikki mahdolliset luut. Häneltä ei riittänyt anteeksiantoa näinä päivinä enää oikein kenellekään, kaikista vähiten hänelle itselleen. Evelyn kohotti lasin huulilleen ja joi kulauksen. Viski lämmitti mukavasti sisältäpäin.
"En tiedä", hän vahvisti, "mutta epäilen hänen yrittävän paluuta radoille. Jos se ei onnistu, hän varmaan käyttää Defyä siitostammana", Evelyn pohti ääneen. Hän oli aivan varma, ettei Mark saisi hevostaan siihen kuntoon, että se hyppäisi mielellään esteitä, eikä yksikään kilparatsastaja voisi menestyä hevosella, jonka joutuisi pakottamaan jokaisen esteen yli.
"Olisi pitänyt muotoilla myyntisopimus aikanaan paremmin", hän huokaisi. Olisi pitänyt tehdä niin monta asiaa eri tavalla. Hän oli kuvitellut ottaneensa kaikki mahdollisuudet huomioon kirjatessaan sopimukseen pykälän siitä, että hän saisi ostaa hevosen takaisin, mikäli joskus palaisi kilpakentille. Silloin hän oli huolehtinut itsestään ja jättänyt hevosen hyvinvoinnin toissijaiseksi. Olisipa hän toiminut toisin.
"Mitä en antaisikaan mahdollisuudesta palata ajassa taaksepäin."

Klaus huokaisi. Evelynin sanat saivat tulevan kuulostamaan vähintään synkältä. Tuon itsesyyttely oli turhaa, mutta mies ymmärsi sen. Ei hänkään olisi osannut toimia tilanteessa yhtään paremmin.
”Et voi vaikuttaa menneeseen, mutta tulevaan voit”, Klaus sanoi vahvasti ja otti ison huikan viskiä. Se poltteli kurkkua tutulla tavalla ja helpottaisi varmasti ikävän tuntuisiin ruhjeisiin. Mitä hän sanoisikin, ei vaikuttaisi mihinkään. Siksi hän saattoi vain löpistä lämpimikseen, auttaa Evelyniä unohtamaan edes osan tuskasta ja häntä tallilla tapahtuneen.
”Vaadi Defyä itsellesi. Lupaan auttaa sen kanssa parhaani.” Ei Mark sellaisella hevosella enää mitään tekisi, jos Klaus oli oikein ymmärtänyt miehen tyylin. Tuskin tuolla oli aikaa kuntouttaa kärsinyttä hevosta, tai ainakaan taitoa saada sitä enää ratakuntoon.

Evelyn nyökkäsi. Mies puhui totta. Mutta mitä hän voisi tehdä tulevaisuuden eteen? Hevonen ei luottanut kehenkään. Kuntouttaminen olisi pitkä ja vaativa projekti, eikä hän ollut varma, että pystyisi siihen. Varsinkaan, jos Mark olisi koko ajan hengittämässä niskaan vaatimuksineen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa Klausin ehdotukseen. Hän halusi kiittää lupauksesta olla tukena, mutta ei tiennyt, miten muotoilla kiitoksensa. Niinpä hän kurotti painamaan suukon miehen poskelle kiitokseksi.
"Mark kieltäytyisi myymästä ihan vain ollakseen vittumainen, enkä voi edes uhkailla hänen paljastamisellaan, koska me molemmat tiedämme, ettei minulla ole mitään todisteita", Evelyn hymähti katkerasti. Ei hän tosissaan tiennyt, mitä mies tekisi, mutta epäili, ettei toinen luopuisi tähtitammastaan ihan noin vain. Siitä saisi hyvällä tuurilla huippuvarsan tai parikin. Mark ei päästäisi sellaista tilaisuutta käsistään.
"Eikä minulla ole kokemusta hevosten kuntouttamisesta. Pelkään, etten osaa auttaa Defyä", hän huokaisi. Olipa hänestä tullut negatiivinen. Sellaista se oli kun onnistui vakuuttamaan itselleen, että oli syypää kaikkeen.

Klaus joi viskilasinsa tyhjäksi ja päätyi täyttämään molemmat lasit pöydälle lasketusta pullosta. Mies hymähti pusulle, mutta tilanne oli liian vakava millekään muulle. Hän hipsutti sormillaan naisen reittä ja kuunteli tuota viskilasiaan tyhjentäen.
”Myisikö hän minulle? Voin esittää tolvanaa joka pitää hevosta fiksuna ja kilpailukelpoisena”, Klaus yritti ja saattoi tuoda tahatonta huumoria keskusteluun. Sitä he tosin tarvitsivat. Hän maksaisi mitä vaan, jotta Evelyn saisi tammansa takaisin – edes niinä surullisina palasina, joiksi Mark oli Defyn hajottanut.
”Sinulla on koko tallin henkilökunta ammattitaitoineen käytettävissä. Se ei ole ongelma, apua löytyy aina”, Klaus rohkaisi vaikka olikin varma, että hänen suunnitelmansa ei ollut täysin vedenpitävä.

Evelyn yllättyi miehen ehdotuksesta. Tekisikö Klaus oikeasti jotain sellaista hänen takiaan?
"En tiedä", hän vastasi huultaan purren. Hän ei ollut edes ajatellut, että joku muu voisi ostaa hevosen hänen puolestaan, hänen rahoillaan. "Voisi myydäkin", hän lopulta päätti. Hän ei keksinyt mitään syytä, miksi Mark kieltäytyisi myymästä, jos Klaus tarjoaisi riittävästi. Ei mies nyt ihan idiootti voinut olla. Kai Mark tiesi itsekin, ettei Defystä olisi palaamaan radoille vielä pitkään aikaan - jos koskaan.
"Tottahan tuokin", Evelyn sanoi edelleen hämmentyneenä. Hänen mieleensä ei ollut tullut yhtenäkään iltana, että hän voisi oikeasti ostaa Defyn takaisin ja saada apua tamman kuntouttamiseen. Hän oli ollut liian keskittynyt rypemään omassa syyllisyydessään ja avuttomuudessaan, ettei ollut ottanut huomioon sitä pientä seikkaa, ettei ollut enää yksin. Hänellä oli Klaus.
"Minun olisi pitänyt soittaa sinulle heti", hän naurahti aavistuksen ontosti ja kohotti uudelleen täytetyn lasin huulilleen. "Tekisitkö oikeasti sen vuokseni?" Hän kysyi laskiessaan lasiaan alemmas. Ehkä toinen oli vain koettanut lohduttaa.

Evelynin tajutessa hiljalleen, että tulevaisuus saattaisi näyttää valoisalta, Klaus alkoi hymyillä. Hänestä oli ihana nähdä, miten toinen alkoi nousta suosta, johon oli vajonnut kaulaansa myöten. Klaus tunsi kerrankin itsensä todella hyödylliseksi ja päätti juhlistaa sitä juomalla lisää nestemäistä kultaa. Jos hän ei ennen ollut juonut sitä tarpeeksi, ainakin amerikkalaisneito oli tutustuttanut hänet siihen. Mark alkoi kuulostaa idiootilta jo hänenkin mielessään ja hän oli valmis höynäyttämään typerystä milloin tahansa.
”Teen mitä vain vuoksesi”, Klaus myönsi matalasti ja soi naiselle lämpimän hymyn. Hänestä oli tullut ihan pehmo. Mies kumartui lähemmäs ja etsi Evelynin huulet omilleen. Hellä, rakastava suudelma kai selitti, ettei naisella ollut syytä kyseenalaistaa hänen tahtoaan tehdä tuolle ihania asioita. Heidän olisi pelastettava Defying Gravity.

Evelyn hymyili miehen sanoille lämmintä, aitoa hymyä. Siitä oli kauan, kun hän oli uskonut jotakuta, joka oli sanonut noin. Klausiin hän luotti. Tulevaisuus ei ehkä ollutkaan niin synkkä ja tuhoon tuomittu kuin millaiseksi hän oli sen maalannut viimeisten viikkojen aikana. Yhä oli toivoa, ja niin kauan kuin oli toivoa, oli mahdollisuus parantaa. Hän hymyili vastatessaan suudelmaan pehmein huulin. Hän oli maailman onnekkain nainen, kun oli löytänyt Klausin.
"Olet uskomaton", hän sanoi kun suudelma päättyi. "Kiitos", Evelyn sanoi pehmeästi. Vihreisiin silmiin tuntui syttyneen uusi kiilto miehen sanojen myötä. Toivo oli palannut. Hän voisi auttaa ja korjata kaiken. Jonakin päivänä Defy katsoisi ihmisiä samalla tavoin kuin vuosia aiemmin.

”Et ansaitse tätä kaikkea pahaa, mitä elämääsi mahtuu”, Klaus selitti hyväntahtoisuuttaan. Hän nostaisi Evelynin ylös aina, kun tuo horjahtaisi. Siksi hän oli siinä, lähellä. Hän heräsi taas todellisuuteen ja siihen, että kylkeä jomotti. Liikkuminen meni vain hankalammaksi. Turvonnut poski oli varmasti todella kaunis.
”Sawyer teki vähän muutakin kun tän”, mies myönsi madellen ja osoitti poskeaan. Hän vilkaisi matolle nukahtanutta koiraansa. Onneksi Roo oli kunnossa. Klaus ei olisi halunnut myöntää kipua, mutta ei hän voinut sitä ikuisuuksiin salatakaan: varsinkaan, kun Evelyn oli niin rohkeasti kertonut omat huolensa. Nainen sitä paitsi huomaisi jotakin olevan pielessä, sillä hän ei hetkeen voisi liikkua kunnolla – tai edes ratsastaa. Todellisuus tuntui yllättäen iskevän vasten kasvoja.
”Sain vähän osumaa”, hän selitti vähätellen ja nosti t-paitansa helmaa. Koko kylki alimpien kylkiluiden kohdalta oli tummunut sinertäväksi. Hän oli ottanut osumaa pahemmin kuin uskoikaan.

Siitä he voisivat olla eri mieltä, mutta Evelyn ei aikonut aloittaa asiasta tappelua. Hän päätti kerrankin vain uskoa, mitä hänelle sanottiin. Hän ei ansainnut tätä. Huomenna hän olisi varma, että ansaitsi kaiken pahan ja enemmänkin, mutta se olisi huomenna. Miehen puheet Sawyerista saivat kiukun välähtämään silmissä. Miten joku saattoi! Katse siirtyi paljastettuun kylkeen.
"Vähän osumaa?!" Nainen parkaisi ja lähes läikytti viskiä päälleen. "Klaus, tuo näyttää todella pahalta. Haluatko kipulääkettä?" Hän huolehti kauhuissaan. Miehet! Mokomat älykääpiöt eivät koskaan myöntäneet, jos sattui kunnolla.

Evelynin reaktio nauratti Klausia. Ehkä alkoholi alkoi nousta päähän. Hän kohotti viskilasiaan ja joi esimerkillisesti senkin tyhjäksi. Juoma poltteli kurkussa mutta tunne meni hetkessä ohitse.
”Sinähän tarjosit tätä jo”, hän hymähti yrittäen vähätellä kipujaan. Mies laski paidan alas ja tarttui samalla Evelynin käteen rauhoittavasti.
”Jotakin hevosille tarkoitettujako tarkoitit?” hän kysyi puoliksi tosissaan ja suostuisi todellakin ottamaan sellaista. Huumausaineet vetivät miestä puoleensa, eikä kipulääkkeiden väärinkäyttö ollut poikkeus, vaikka hän tavallisesti tyytyikin vain alkoholiin.
”Ajattelin vain sanoa jos vaikka tuuperrun tai jotain.” Ei kipu nyt niin suurta ollut, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Hän ei ollut perillä ihmisen anatomiasta, mutta kai joku sisäelin olisi voinut saada vaurioita. Kyllä hän sen olisi huomannut.

Evelyn pudisti päätään toisen sanoille. Virheliike. Huone näytti hieman kallellaan olevalta sen jälkeen. Ehkä se pitäisi ottaa vinkkinä jättää viski rauhaan.
"En ajatellut tappaa sinua", nainen hymähti. Hän ei oikein luottanut siihen, että osaisi tässä tilassa arvioida vahvan lääkeaineen annostuksen oikein. "Ihan perinteistä särkylääkettä ajattelin." Häneltä ei löytynyt kotoaan mitään vahvempaa, sattuneesta syystä. Hän ei edelleenkään luottanut itseensä tarpeeksi pitääkseen jotakin morfiinin kaltaista hyllyssään. Pian Pauluksen syytökset olisivat totta ja hän olisi jälleen huumekoukussa. Ei kiitos. Alkoholi oli jo riittävän paha.
"Jos tuuperrut, lähdemme Newcastlen sairaalaan", nainen ilmoitti. Onneksi taksit kulkivat. Hänestä ei olisi enää kuskiksi. "Onko se oikeasti niin paha?"

Klaus oli hieman pettynyt, ettei saisikaan vahvaa kipulääkitystä: ja Evelynin piti olla eläinlääkäri! Ei kai nyt pikkuisesta lääkeannoksesta mitään ongelmia tulisi. Hän kuitenkin myöntyi särkylääkkeeseen, voisi vaikka hakea sen itse pian. Ei naista tarvitsisi sillä lailla rasittaa.
”Olen kunnossa”, Klaus naurahti ja silitteli naisen kämmenselkää peukalollaan. Ei hänellä ollut mitään hätää, eikä hän nyt oikeasti meinannut siihen laota. Viski sai pään sekaisin ja kyllä kipukin lievenisi.
”Pitäisikö minun lähteä kotiin häiritsemästä iltaasi?” Klaus arveli muistaen taas, miten oli tullut lyhyellä varoitusajalla vain asettunut taloksi. Evelynillä olisi saattanut olla muuta puuhaa. Hän tiesi kuitenkin paremmin, että oli ollut vain hyvä, että hän oli tullut. Naisparka olisi vielä juonut itsensä rappiolle. Nyt tuo sentään sai juoda hänen turvallisessa seurassaan.

Niin varmaan. Evelyn ei uskonut, että kukaan, jonka kyljessä oli musta aukko, saattoi olla kunnossa. Mutta antoi miehen leikkiä olevansa kunnossa. Hän katsoisi toisen perään, kunhan katse vähän tarkentuisi. Miehen kosketus tuntui rauhoittavalta ja ihanalta. Miten hän olikaan kaivannut toisen seuraa.
"Ei, jää vain", hän väitti nopeasti vastaan. Evelyn ei halunnut päästää toista yksinään minnekään. Entä jos mies tarvitsisikin apua? Ehei, paras pitää mies lähellä. Ainakin hän voisi tarkkailla toisen vointia ja olla varma, ettei mitään pahempaa ollut sattunut. Saatanan Sawyer. Hän pitäisi tästä kyllä meteliä tallilla Klausinkin puolesta, jos toinen olisi niin hyvä ihminen, että antaisi asian olla.
"Jää yöksi", hän ehdotti pehmeästi. "Rookin nukkuu jo sikeästi. Olisi julmaa herättää se", nainen vetosi pieni hymy huulillaan.

Evelynin vastustus hymyilytti miestä. Hän jäisi mielellään, mutta olisi kyllä pärjännyt ilman lapsenvahtiakin, millaiseksi hän huolestuneen naisen helposti luokitteli – hyvää hyvyyttään vain. Olihan toisaalta järkevää nukkua humala pois ja ajaa vasta seuraavana päivänä kotiin.
”Olet oikeassa”, Klaus sanoi naurava hymy huulillaan ja vilkaisi koiraansa. Eihän sitä voinut herättää. Hän sai hyvän tekosyyn jäädä. Oikea syy tosin varmasti arvasi asian todellisen laidan. Klaus hipaisi naisen poskea ja vei kätensä tuon tummiin hiuksiin niskassa.
”Olet kaunis. Hymy pukee sinua”, hän imarteli ja painoi suukon naisen otsalle. Evelyn saisi luvan unohtaa murheet, tai ainakin heittää ne hetkeksi taka-alalle. Kaikki järjestyisi.

Evelyn virnisti.
"Eivätkö naiset ole aina oikeassa?" Hän kysyi huvittuneesti tuhahtaen. Joo niin varmaan. Juurihan se oli osoitettu, miten suuri idiootti hän oli ollut kaikki nämä viikot. Klaus oli yhdessä illassa onnistunut ratkomaan samat ongelmat, joiden parissa hän oli tuskaillut viikkoja. Nainen ei voinut kuin nauraa toisen sanoille. Hän tunsi itsensä kaikkea muuta kuin kauniiksi tummien silmänympärystensä ja kalpean ihonsa kanssa. Hänen pitäisi syödä enemmän ja juoda vähemmän alkoholia, ja ehkä hän voisi silloin näyttää nätiltä.
"Kiitos, kai", hän naurahti vastaukseksi. Tyytyväinen hymy jäi huulille, kun mies painoi suukon hänen otsalleen. Pienillä eleillä oli joskus valtava vaikutus.
"Olet ihana", Evelyn sanoi suoraan sydämestään. Ehkä elämä joskus myös antoi syytä onneen eikä vain pyrkinyt romuttamaan viimeistäkin uskoa parempaan huomiseen.

”Sinä ainakin olet”, Klaus naurahti ja hipsutti Evelynin reittä. Ei hän niin yleisesti naisille antaisi kaikkea kunniaa, mutta nainen siinä hänen kanssaan – tuossa oli jotakin erityistä. Hän ei ottanut toisen naurua tosissaan vaan yhtyi siihen. Hänellä oli mielipiteensä ja hän seisoi sanojensa takana. Jos kelasi taaksepäin hänen vankilavuosiinsa, sen jälkeen kuka tahansa nainen oli kaunis. Mutta Evelyn oli silti upea, eikä sitä voisi kukaan kiistää. Tai ainakin saisi vastata siitä Klausille.
”Mmmh”, mies mumisi ja hautasi kasvonsa lyhyemmän hiuksiin. Hän kiersi kätensä tuon ympärille ja painoi muutamia suudelmia hiusrajaan ja otsaan.
”Sinäkin.”

Evelyn pudisteli päätään hymy huulillaan. Mies oli ihan mahdoton kehujensa kanssa. Toisen nauru sai hänetkin hymyilemään leveämmin. Ehkä Klaus oli oikeassa, eikä ollut mitään syytä murehtia juuri nyt. Hän voisi vain olla ja nauttia. Kaikki järjestyisi kyllä, tavalla tai toisella.
"Pitäisikö meidänkin ottaa mallia koirista ja suunnata nukkumaan?" Hän naurahti matalasti. Höpsöt nelijalkaiset näyttivät unohtaneen koko muun maailman asettuessaan lattialle selät vastakkain nukkumaan. Suloisiahan ne olivat, mokomat kaverukset. Käsi hakeutui ihan huomaamatta silittämään miehen poskea ja pehmeitä huulia. Evelyn hymyili ja kurotti varovaisesti painamaan suukon miehen huulille. Hän ei vahingossakaan halunnut osua toisen varmasti kipeään kylkeen. Vaikka mies miten väittäisi, ettei sattunut, hän ei uskoisi ennen kuin mustelma olisi kokonaan kadonnut näkyvistä.

Suudelma sai Klausin ajatukset ihan sekaisin. Hän oli jo kevyesti humalassa, eikä sekavuutta helpottanut naisen läheisyys. Oli lohduttavaa olla jonkun huomionkohteena sillä tavalla. Hän ei ollut odottanut sitä muutettuaan Slaleyhin, mutta kaikkihan oli mennyt kuin oppikirjassa. Jos pieniä vastoinkäymisiä ei laskettu, esimerkiksi Markin uimista kuvioihin. Kaikki selviäisi, hän oli luvannut niin jo Evelynille ja lupasi myös itselleen.
”Minä vaikka kantaisin sinut sänkyysi”, hän aloitti ja suukotti vielä pehmeitä, ihania huulia.
”Jos voisin. Se jää seuraavaan kertaan”, mies naurahti ja nousi kylkeään varoen ylös. Hän ojensi kätensä naiselle ja siinä sivussa hörppäsi lasinsa tyhjäksi viskistä. Ei kai hyvää juomaa voinut hukkaan heittää.

Evelyn hymyili miehen sanoille ja suukoille. Hän oli ikävöinyt tätä. Lähes vaivatonta yhdessäolemista, naurua ja helliä hetkiä. Hän oli yrittänyt työntää ajatukset pois mielestään, mutta silti kaivannut miestä järjettömästi.
"Odotan innolla", Evelyn naurahti ja nousi ylös miehen käteen tarttuen. Ilmeisesti liikkeelle lähteminen havahdutti koirat, sillä Fuegon pää kohosi lattialta ja koira nousi raukeasti venytellen jaloilleen. Se ei yllättänyt naista. Koira halusi olla siellä missä ihmiset olivat.
"Huoneeni on hieman sekaisin", hän naurahti suunnistaessaan portaikkoa kohden. "Ihan vain varoituksena", nainen hymähti ja vilkaisi miestä pieni hymy huulillaan. Hänellä oli ollut erimielisyyksiä vaatekaappinsa sisällön kanssa, joten lattialla ja no, vähän missä sattui, lojui erinäisiä vaatekappaleita. Evelyn oli ajatellut siivoavansa aamulla, mutta se oli -yllätys yllätys- jäänyt tekemättä. Hän oli taitava siirtämään asioita seuraavaan päivään.

Klaus hymähti koirille. Myös Roo oli nostanut päänsä ja lähti seuraamaan muita. Ei sekään jäisi mielellään yksin, jos vaihtoehto oli olla muiden kanssa. Mies ei olisi moksiskaan pienestä sotkusta.
”Et taida tuntea minua lainkaan”, hän naurahti matalasti ja kiersi kätensä naisen ympärille.
”Ei minua haittaa”, hän vannoi vielä ennen kuin lähti naisen kanssa kiipeämään portaita. Askelmille nouseminen sattui, mutta hän ei valittanut. Se olisi ollut neitimäistä kaiken sen valituksen jälkeen – ja hän oli vielä saanut turpaansa naiselta. Se oli asia, mitä Klaus tuskin kovin helpolla sanoisi ääneen kenellekään.
”Tämäkö sekaisin?” Klaus nosti kulmaansa nähdessään Evelynin makuuhuoneen lattian. Vaatteita lojui siellä täällä, mutta se muistutti Klausin normaalia päivää. Hän ei ollut kovin innokas siivoamaan, vaikka yrittikin panostaa saadessaan vieraita.

Evelyn hymyili ja laski kätensä miehen kädelle, jonka halaukseen oli päätynyt. Kyllä hänelle kelpasi. Miehen kysymys sai naisen nauramaan.
"Kyllä, se on sekaisin", hän vastasi ja irrottautui miehen otteesta harppoen sänkynsä viereen. Nainen tarttui päiväpeittoonsa ja heitti sen surutta jalkopään lattialle vaatteiden sekaan. Hän ehtisi siivota joskus muulloin. Fuego oli heti hyppäämässä sänkyyn. "Odota", nainen kielsi koiraansa, joka jäi istumaan lattialle loukkaantuneesti naista tuijottaen. Oli tämäkin!
"Tee olosi kotoisaksi", Evelyn naurahti, taputti koiransa päätä ja veti toppinsa päänsä yli. Vaatekappale päätyi huolettoman ranneliikkeen saattelemana lattialle muiden joukkoon. "Oletko varma, ettet halua mitään särkylääkettä?" Hän vielä varmisti muistaessaan toisen ilkeän näköisen mustelman.
Klaus pyöritteli päätään naiselle ja tajusi sen olleen virheliike. Pienikin pään heilahdus nimittäin sai silmissä sumenemaan ja olo tuntui huteralta. Hän kiitti olostaan viskiä ja riisui hankalannäköisesti paitansa. Mies oli avaamassa housujaan, kun kuuli Evelynin sanat.
”Olen, olen”, hän nyökytteli. Ei häneen enää niin paljon sattunut. Kipu olisi kahta kauheampi aamulla, mutta se nyt olisi sen ajan murhe. Nyt teki vain mieli kaatua sänkyyn ja nukkua, nainen kyljessään kiinni. Roo pyöri laiskana ihmisten ympärillä ja mietti, missä se saisi yönsä viettää. Fuego kannusti sitä turhankin kanssa hyppäämään sängylle.
”Olen ikävöinyt sinua”, Klaus myönsi hiljaa. Hän todella oli kaivannut naista iltoina, joina oli nukahtanut yksin kylmään sänkyyn. Hän oli kaivannut naista silloin, kun ei ollut viettänyt iltaansa viinipullon kanssa tai olutta kitaten. Silloin, kun ei ollut vain sammunut, vaan pyörinyt sängyssä vain taivaalla loistavan valkoisen kuun hämärässä valossa.

Evelyn nyökkäsi. Selvä, mies oli kunnossa. Asia selvä. Hän riisui nopeasti collegehousunsa ja vastusti halua värähtää, kun kylmä ilma kosketti jalkoja. Hän siirsi peittoa sivuun livahtaakseen sen suomaan lämpöön. Hän ei ollut varma, miten selviäisi talvesta. Jos täällä oli jo syksyisin näin kylmä… No, ehkä ei kannattanut murehtia etukäteen.
"Minäkin sinua", hän vastasi pieni hymy huulillaan. Nainen oli todella ikävöinyt miestä. Talo oli tuntunut niin hiljaiselta ilman seuraa ja sänky liian leveältä ja kylmältä. Ehkä siinä oli ratkaisu hänen selviämiseensä talvesta. Hän vain pysyttelisi Klausin kyljessä kaikki yöt ja päivisin pukisi päälleen kolme vaatekerrosta. Kyllä sillä luulisi selviävän.
"Ihanaa, että olet siinä", Evelyn sanoi ja siirtyi lähemmäs miestä varoen mustelman koristamaa kylkeä. Lattialta kuului kynsien rapinaa, kun punertava koira hiippaili lähemmäs sänkyä. Hetkeä myöhemmin sänky narahti, kun koira hyppäsi patjalle ja käpertyi kerälle Evelynin jalkoihin. Fuego oli ilmeisesti tullut siihen tulokseen tarkan laskelmoinnin jälkeen, että mahtuisi leveälle sängylle kahdesta ihmisestä huolimatta.

Klaus kaivautui peittoihin ja tarjosi Evelynille kainalopaikkaa. Hän rakasti toisen lämpöä kehoaan vasten. Mies haukotteli makeasti.
”En olisi muualla mistään hinnasta”, Klaus kuiskutti ja painoi suudelman huuliin. Hänestä oli tullut pehmo Evelynin seurassa, mutta enää se ei edes jaksanut kummastuttaa häntä. Eikä Evelynkään valittanut. Roo seurasi Fuegon esimerkkiä ja pian heillä oli pienen pitbullin lisäksi myös suurikokoisempi takkuturkki jaloissaan tilaa viemässä. Roo pyöri hetken paikkaa etsien ja lopulta levähti ihmisten väliin rennosti. Se painoi päänsä Klausin reittä vasten ja tuhahti unisena.
”Potki Roo pois, jos se on tiellä”, Klaus kehotti naista toivoen kuitenkin, ettei tuo ottaisi ohjetta turhan kirjaimellisesti. Sawyerin käsittelyssä käynyt koira ei kaivannut enempää väkivaltaa. Klaus pitäisi siitä eteenpäin koirastaan paljon parempaa huolta tallilla. Se hullu ei pääsisi lähellekään.

Evelyn hymyili tyytyväisesti käpertyessään miehen kainaloon. Tässä oli hyvä olla. Hän ei olisi keksinyt parempaa tapaa nukahtaa. Miten hän olikaan selvinnyt viime viikot ilman miehen vieressä nukkumista?
"Hyvä", nainen vastasi yhtä hiljaa. Hellä suudelma sai hymyn leviämään. Tätäkö onni oli? Siltä se ainakin kovasti tuntui.
"Mmhmm", Evelyn mutisi ja haukotteli makeasti. Hän ei potkisi koiria pois tieltään, mitä Fuego oli oppinut käyttämään hyväkseen. Nainen vain käpertyi pienemmälle kerälle tarjoten koiralleen enemmän tilaa. Joskus pitäisi varmaan opetella tönimään otusta kauemmaskin.
"Kauniita unia", nainen toivotti ja painoi suukon miehen poskelle. Silmäluomet tuntuivat raskailta, vaikka hän miten yritti pysytellä hereillä voidakseen nauttia miehen läheisyydestä kauemmin.

Klaus piti naista lähellään. Hän todella kaipasi sitä, ikävöi toisen lämpöön. Oli ollut sittenkin hyvä idea soittaa Evelynille ja tulla käymään. Enää hän ei hävennyt tallin tapahtumia, ainakaan naisen kanssa. Asia olisi eri, jos joku muu tallin asiakkaista kuulisi. Noiden olisi kuitenkin hyvä tietää, millaisen ihmisen antoivat huolehtia hevosistaan.
”Unia”, Klaus mutisi ja hymyili poskisuukolle. Hän antoi itselleen luvan nukahtaa hiljalleen. Humalastakin huolimatta hän vaipui levolliseen uneen nainen kainalossaan. Edes kyljen kipu ei pitänyt häntä enää hereillä.