Ne lähtee syksyin, palaa keväisin

//Olisi ilo saada jostakusta seuraa peliin :)//

Simon oli lähtenyt Quasimodon kanssa maastoon. Nuorukainen rakasti syksyistä metsää, kun puut muuttuivat punaisiksi ja oransseiksi ja ilma oli ihanan kirpeä. Vapaapäivän olisi toki voinut käyttää treenaamallakin, mutta tänään oli vain aivan täydellinen sää lähteä maastoon. Sää ei ollut kylmä ja aurinko paistoi. Simon oli pukenut päälleen virtaviivaisen, tummanvioletin ratsastustakin (joka mätsäsi täydellisesti Quasin violettiin satulahuopaan sekä pinteleihin) ja mustat ratsastushousut sekä ratsastushanskat. Hän oli kuitenkin jo edellisenä päivänä treenannut esteitä, joten nyt rentouttava maastolenkki tekisi vain hyvää.

Simon oli ratsastanut pitkän matkaa välillä nummien ja välillä metsän halki. Quasimodo oli pirteällä tuulella ja laukkasi innokkaasti eteenpäin harja viileässä viimassa hulmuten. Myös Simon nautti kovasti ratsastuksesta. Hiljentäessään taas ravin kautta käyntiin hän huomasi auringon kimaltavan vähän matkan päässä. Vettäkö siellä oli? Uteliaasti nuorukainen ohjasi hevosensa kimallusta kohti. Vähän matkan päästä löytyikin pieni lampi. Simon pysäytti Quasimodon ja jäi katselemaan maisemaa. Näky oli kaunis, kun aurinko värjäsi lampea ympäröivät puut hehkuvan punaisiksi ja oransseiksi. Lammen vastarannalla uiskenteli kaksi joutsenta.
"Tänne olis pitänyt ottaa eväät mukaan... Ja seuraa"
Simon pohti itsekseen ja vilkaisi Quasimodoa, joka oli painanut päänsä alas ja alkanut näykkiä ruohoa maasta.
"No, ainakin toisella meistä on eväät aina mukana. Sääli, etten mäkin voi syödä heinää"

[Alex enters.]

Syksy oli kaunis ja houkutellut myös ajattelemattoman Alexin maastoon yksin. Hän ratsasti levotonta ja kuumunutta arabialaistaan ja antoi sen laukata nummella. Kaviot rummuttivat kosteaa kanervikkoa tasaisella nopeudella. Alex pidätti hevosta painollaan ja sai lopulta tarrautua tosissaan toiseen ohjaan. Gabino oli innostunut, mutta onneksi totteli yhden ohjan pysäytystä ja hidasti. Se korskui eikä näyttänyt merkkejä rasittumisesta, vaikka takana oli pitkä neli.

Hevonen sukelsi metsikköön ja Alex sai todella tehdä töitä, jotta hidas, matala ravi säilyisi. Kun oksat alkoivat olla turhan matalalla ja puut lähempänä toisiaan, Alex siirsi hevosensa käyntiin, joka muistutti kyllä lopulta kaksitahtista, ravia matkivaa mutta hidasta askellajia. Musta ori ei selvästi tahtonut hidastaa, vaikka se alkoi maaston huomioon ottaen olla pakollista.

Ratsastaja oli varma, että kuuli puhetta jostakin. Hän seurasi poluntapaista hevosensa kanssa ja saapui pienen lammen rantaan. Vähän matkan päässä hän näki toisen ratsukon ja nosti kätensä tervehdykseen. Hän ohjasi arabialaisensa lähemmäs.
”Hei”, Alex tervehti reippaasti ja jalkautui hevosensa selästä. Hän talutti toisesta hevosesta innostunutta Gabinoa lähemmäs ja sai todella pidellä ohjasta, jotta ori pysyi vierellä eikä huidellut omaan suuntaansa.
”Miten kaunista.” Olipa typerä kommentti. Alex katseli jalkautuneena lammen peilipinnasta heijastuvia punertavia puita. Hän tarkkaili suurikokoista mustanruunikkoa ja tuon ratsastajaa.
”Saako liittyä seuraan?” Olikohan toinen Rosings Parkin asukas? Oli mahdoton sanoa, sillä Alex ei tuntenut tuota eikä hevosesta voinut sanoa: kotitallilla sennäköisiä oli useampi eikä hän totta puhuakseen kiinnittänyt huomiota kuin sellaisiin hevosiin, jotka todella erottuivat tai olivat hänen työnkuvansa kannalta tärkeitä.

[Minäkin tahdon mukaan! :D]


Flaithrí kulki rauhallista käyntiä saatuaan ravata ja laukata pitkiä pätkiä aikaisemmin. Sophie oli antanut sille pitkät ohjat, ja se venytti tyytyväisenä kaulaansa. Flaithrí laski päätänsä aavistuksen, jotta ylettäisi pitkin muutamiin pitkinä kasvaviin heiniin reitin varrella, mutta ratsastajan nopea nykäys ohjista, sekä annettu pohkeiden puristus jättivät evästauon vain haaveeksi. Sophie veti syvään henkeä ja nautti ympärillä vallitsevasta hiljaisuudesta. Ei yhtä ainutta ihmisääntä.

Syksy oli vauhdissa, mutta sää oli kerrankin sopiva pitkään maastolenkkiin. Viime aikoina miltei uhanalainen auringonpaiste oli saanut Sophien lähtemään maastoon harhailemaan. Hän oli tosin tajunnut laittaa päälle vaaleanvihreän tuulen- ja vedenkestävän ratsastustakkinsa, jos syyssää pääsisi yllättämään. Yhtäkkiä Flaithrí nosti päänsä ylös ja tuijotti korvat hörössä eteenpäin. Sophie ei tiennyt mikä sille oli tullut, mutta hän keräsi varmuuden vuoksi ohjat käsiinsä, jotta välttyisi ikävältä yllätykseltä, jos hevonen säikähtäisi jotain.

Pian Sophiekin kuuli puhetta. Hän saapui seuraamaltaan polulta viistosti lammen rantaan ja äkkäsi lähietäisyydeltä kaksi ratsukkoa, joista toinen oli jalkautunut. Olikohan jotain sattunut? Flaithrí kummasteli muita hevosia, mutta hirnahti niille tervehdykseksi.

Sophie ratsasti rannan suuntaa lähemmäs ratsastajia, mutta ei vielä jalkautunut. Vaikutti yhä enemmän siltä, että molemmat ratsastajat ja heidän hevosensa olivat täysin kunnossa, joten voisi olla, etteivät nuo haluaisi seuraa.

”Hei”, hän tervehti, ja kysyi sitten ainoan järkevältä tuntuvan kysymyksen:
”Oletteko tekin Rosingsista?”

//Jeij, tervetuloa molemmat :)//

Simon oli unohtunut omiin ajatuksiinsa lampea tuijotellen. Hän havahtui takaisin tähän hetkeen, kun Quasi kohotti päätään ja hörisi kysyvään sävyyn.
”Mikäs nyt tuli?”
Kiharatukkainen nuorukainen kysyi ja käänsi päätään, tajuten nyt vasta itsekin lähestyvät askeleet. Esiin ilmestyikin upea musta arabi ratsastajineen. Quasimodo liikahti epäileväisesti toisen orin nähdessään, muttei käyttäytynyt sen kiihkeämmin, joten Simon ei alkanut estellä toisen jalkautuessa ja tullessa lähemmäs.
”Hei vaan. Joku muukin on eksynyt tänne”
Hän tervehti ja pidätti samalla Quasia, joka liikahteli taas paikallaan toisen orin innostuneesta käytöksestä kiihtyneenä.

”Niin on, sitä mäkin jäin tähän ihailemaan. Syksy on kaunista aikaa”
Simon myönteli ja katseli hänkin uudestaan lammelle. Toisen ratsastajan nimi ei tullut mieleen, hän ei kai ollut koskaan puhunut tuon kanssa. Arabin hän oli kyllä pannut merkille, ehkä siksi, että itsekin moisen omisti.
”Saa toki, mä just tässä seuraa kaipailinkin. Säkin oot Rosings Parkista, niinhän?”
Simon kysyi. Pidemmälle hän ei sitten ehtinytkään esittelyissään, kun jostain kuului hirnahdus. Vaaleahiuksinen käänsi päätään ja tavoitti silmiinsä paikalle saapuneen tytön ja hevosen. Kappas, nythän sitä seuraa tuli joka suunnasta...

”Hei”
Simon vastasi tytön tervehdykseen ja hillitsi taas Quasia, joka ei enää tiennyt kenet sen olisi pitänyt huomioida.
”Sieltäpä sieltä. Mä olen Simon ja tää yksi kuumakalle on Quasimodo”
Hän esittäytyi.

Lampi oli kuin salainen kohtauspaikka, joka houkutteli ratsastajia hevosineen. Alex ei voinut kuin ihmetellä, kuinka sattuma heitä kohteli: mikä todennäköisyys oli törmätä sellaisessa, yksityisyyttä vaalivassa paikassa saman tallin asukkaaseen ratsastajineen. Toisaalta hän oli suunnistanut ihmisäänen kuullessaan, vaikka vastassa olisi voinut olla mitä vaan. Kai hän vain kaipasi seuraa hevosten ohella. Simoniksi esittäytynyt mies vaikutti mukavalta ja hän nyökkäsi tuon uteluun. Alex huomasi toisen orin käytöksen muuttunen hieman hänen ratsunsa vuoksi, minkä takia mies piti hevosensa kauempana.

Alex talutti Gabinon aivan vesirajaan ja salli sen laskea päänsä juodakseen. Hänen katseensa siirtyi naiseen ja tuon hevoseen. Rosingsparkilaisia tuntui olevan liikenteessä. Hän nyökkäsi hymyillen.
”Hei. Sieltä minäkin”, hän vastasi ystävällisesti ja pyrki pitämään hevosensa poissa lammesta. Ori näytti nauttivan vedestä, juotuaan se pärski ja kuopi kaviollaan rantaviivaa saadakseen aikaan vain isompia aaltoja. Alexin farkut saivat osansa vedestä, mutta hän ei välittänyt. Paksu rikotunvihreä villapaita takasi sen, että syksyisen viileästä säästä huolimatta hänen ei todellakaan ollut kylmä.

”Olen Alex Chilton”, hän esittäytyi niin Simonille kuin vielä tuntemattomalle naiselle. ”Ja tämä on Gabino.” Hän taputti vedestä innostuneen orin kaulaa ja ei antanut sen esiintymisen häiritä itseään. Arabialainen katseli pää korkealla toisia hevosia silloin, kun keskittymiskyky vettä kohtaan loppu. Se kääntyi Alexin ympäri ja melkein peruutti veteen. Alex harkitsi takaisin selkään nousemista, mutta hän tutustui alueeseen mieluusti myös jalan. Jos jossakin olisi lähde, hän voisi täyttää satulassa roikkuvan leilinsä raikkaalla vedellä. Hän piti sitä mukana näön vuoksi, mutta kai sitä voisi käyttääkin. Pitkällä matkalla se oli ihan käytännöllistä.
”Mistä olette tulossa? Kiinnostaisiko jatkaa matkaa yhdessä?” Hän uteli kahdelta muulta ja piteli malttamatonta hevosta käsissään. Se oli huomattavasti helpompaa maasta käsin kuin selästä, vaikka hän hevoseensa luottikin. Se oli kuitenkin ajoittain hieman kiireinen eikä kuunnellut apuja – ja siltä se vaikutti nyt muiden hevosten seurassa.

Päästessään lyhyen matkan päähän muista Sophie pysäytti Flaithrín, joka katseli muita hevosia hieman epäilevästi. Varsinkin arabin vesileikit saivat sen varuilleen, vaikka Sophie epäili, että Flaithrí voisi itsekin innostua leikkimään, jos hän sen veteen veisi. Uittaminen sai kuitenkin jäädä toiseen kertaan, mielellään ensi kesään. Lammen yllä kulkeva tuuli vahvisti hänen mielipidettään puhaltamalla hetkellisesti heitä kohti. Sophie yritti tunnistaa ratsastajia, jotka olivat siis molemmat Rosings Parkista. Hän ei tunnistanut heitä kunnolla, mutta uskoi ohittaneensa heidät käytävillä silloin tällöin. Nuorempi miehistä, Simon, oli aika söpö.
 
”Vähän sieltä täältä”, hän vastasi vanhemmalle miehistä, herra Chiltonille. ”Kyllä minulle käy liittyä seuraanne. Voimme kulkea matkassanne ainakin jonkin aikaa.”
Flaithrí kyllä jaksaisi, sillä he eivät olleet vielä niin kauaa olleet liikenteessä. Hevonen päätti sillä hetkellä, että ei soisi vesirajassa pyörivälle arabille ajatustakaan ja otti muutaman askeleen kohti lampea. Sophie pidätti sitä, mutta se vetäisi päänsä alas ja kurotti juomaan muutaman kulauksen vettä.

”Mihin suuntaan ajattelitte jatkaa?”

Ihmisten esittäytyessä toinen toisilleen Quasimodo oli selvästi päättänyt, että vesirajassa leikkivä ori oli kiinnostavampi kuin paikalle saapunut ruuna. Hevonen käyttäytyi melko rauhallisesti, mutta piti selvästi arabia silmällä. Tosin, niin piti Simonkin. Hän ihaili mustaa oria kovasti, oli kiinnittänyt siihen huomiota jo tallilla. Tietysti oli, koska omisti itsekin hienon arabiorin. Simon veti takkinsa kaulusta hieman ylemmäs tuulen puhaltaessa lammen yli.

"En oikeastaan enää edes tiedä mistä oon tulossa tai mihin menossa. Mennään vaan yhdessä eteenpäin"
Simon sanoi nyökäten, kyllä hänelle seura kelpaisi oikein hyvinkin. Quasi steppasi hieman paikallaan, se olisi selvästi halunnut jo jatkaa matkaa, vaikka nuorukainen itse olisi mielellään katsellut vielä maisemaa ja jutellut. Lammella oli niin kaunista.

"Mulle on ihan sama mihin suuntaan mennään, ei ole kiire mihinkään, vaikka kai tässä jossain vaiheessa pitäisi palata tallille. Mutta ei sillä vielä oo kiire"
Simon hymyili. Hänestä oli mukavaa olla maastossa ja hän olisi hyvinkin voinut viihtyä siellä vaikka koko loppupäivän. Tenttiin olisi tosin pitänyt lukea, mutta naaah, ehtisi kai sitä sitten illallakin.

”Ehdotan, että otamme suunnan etelään”, Alex ehdotti ja talutti hevosensa lammesta. Se pärskähteli tyytyväisenä ja innoissaan, sallien kuitenkin ratsastajansa nousta kevyesti selkäänsä. Alexilla ei ainakaan ollut allaan turhan suuri ratsu. Gabino otti muutaman tanssiaskeleen mutta rauhoittui lopulta. Alex pidätti sitä istunnalla ja sai malttamattomaankin ratsuunsa vähän kuria. Se kaipasi silti vauhtia. Etelään päin lähtisi harvaan kasvanut metsä, jonka jälkeen he voisivat päästää hevosensa täyteen vauhtiin suurilla sänkipelloilla. Vain matalat, vanhat kiviaidat ja ruostuneet metalliportit erottivat pellot toisistaan ja ne olisi helppo ylittää tai kulkea portista. Tallille oli matkaa, mutta sen reitin kautta he eivät ainakaan ajautuisi kauemmas ja matka taittuisi mukavasti.

Sophie veti hevosensa pään takaisin ylös ja ohjasi sen pois rannasta, valmiina lähtemään liikkeelle. Hän vilkaisi etelään päin, herra Chiltonin mainitessa sen ja pysäytti Flaithrín jälleen odottaakseen, kun mies nousi hevosensa selkään. Hän rapsutti ajatuksissaan Flaithría sään kohdalta. Oli mukava saada seuraa, vaikkakin vain hetkeksi. Hän ratsasti muista ohi etelään päin, mutta piti välimatkan vielä suhteellisen lyhyenä, jotta he pystyisivät puhumaan. Hän tähyili puiden välistä metsän halki nähdäkseen pellot. Noilla pääsisi laukkaamaan kunnolla. Hän muisti pienenä tekemänsä ratsastusretket entisellä ponillaan ja hymyili. Olisi hauskaa päästä viilettämään pitkin peltoja muiden seurassa. Hänellä oli aikaa vaikka kuinka, koska kotiin ei vielä huvittanut mennä.

”Mennään vaan. Näytä tietä”
Simon sanoi Alexille hymyillen. Hän ei ollut ihan varma missäpäin mahtoi olla etelä, vaikka olikin melko tottunut liikkumaan maastossa. Tallin ympäristön suuntimiin hän ei ollut tutustunut niin paljon, että olisi ollut aivan selvillä siitä, mihin suuntaan olisi pitänyt mennä päästäkseen etelään. Ilmeisesti Alex kuitenkin tiesi asian, joten kai tuota kannatti seurata. Tosin, tuo oli varsin hyvännäköinen, että Simon olisi kyllä voinut seurata tuota ihan muutenkin.

Simon pidätti Quasia Sophien mennessä hänen ohitseen hevosellaan. Ori hirnahti ja oli jo selvästi menossa eteenpäin, mutta kuunteli onneksi ohjeita eikä lähtenyt rynnimään minnekään. Pahus vieköön, olisi pitänyt hankkia ruuna eikä kahta pöhelöä oria...
”Ratsastatteko useinkin täälläpäin? Mä löysin tuon lammen ihan sattumalta äsken, pitää varmaan painaa reitti mieleen vastaisuuden varalle”
Pörröpää sanoi vilkaisten taaksepäin. Sinne olisi mukavaa tulla joskus kesälläkin, paikka olisi varmasti oikein kaunis siihenkin vuodenaikaan, jos kerran oli syksylläkin.

Alex kannusti hevosensa käynnissä metsäpolulle. Hän vilkaisi Simoniin tuon puhuessa.
”En ole käynyt tässä kertaakaan. Täällä on lääniä niin paljon, että en ole vielä ehtinyt tutustua”, hän nauroi hyväntahtoisesti. Rosings Park oli ympäröivine maastoineen ollut siihen saakka unelmien täyttymys, vaikka mies oli niin epäillyt muuta. Hänellä ei tainnut olla mitään hätää.
”Hevosenne ovat näyttäviä”, hän kehui kumpaistakin ruunikkoa. Ne olivat molemmat isompia kuin Gabino, oikeita hevosia, jos niin saattoi sanoa.
”Kilpailetteko?” Se oli ensiolettamus, sillä olihan Rosings Park erityisen tunnettu arvokkaista kilpahevosistaan ja laadukkaista valmennuksistaan. Alexia melkein harmitti, ettei hänellä ollut hevosta, jolla osallistua este- tai kouluvalmennuksiin. Ei häntä kiinnostanut alkaa kilpailla englantilaista tyyliä, joten sinänsä oli hyvä, että hän jätti valmennuspaikkansa motivoituneemmille ja ratsastuksen tosissaan ottavilla.

[Uskokaa huviksenne, tämä vastaus on ollut valmiina viimeiset n. 2 viikkoa. En tajunnut etten ollut laittanut sitä tänne. -.- ]

”Olen ratsastanut tästä muutaman kerran. Yleensä suuntaan tutumpiin maastoihin hieman tästä koiliseen”, Sophie arvioi ilmansuuntia. Hän todella tuppasi ratsastamaan lähinnä niitä reittejä, jotka veivät lähelle kotia tai jopa sen maille.
”Lampi on kaunis paikka. Viivähdän sen luona usein.”
 
”Kiitos. Sain Flaithrín vasta keväällä, mutta se on osoittautunut oikein ihanaksi hevoseksi. Teidän arabinne on myös oikea ilmestys.” hän palautti kohteliaisuuden.

”En kilpaile. Entä te?”