[P] Hän teki retken eiliseen uudelleen

Keskiviikko oli saapunut pilvisenä, ja Klaus muisti vallan hyvin sopineensa valmennuksen Kayla Williamsille ja tuon hienolle esteratsulle Driftwood Pacificille. Tallilla oli rauhallista, kun mies oli saapunut sinne ajoissa ratsastakseen vielä ennen valmennusta Miu Miun. Eläkkeellä oleva ori saisi koettaa hänen kanssaan valmennukseen suunniteltua rataa, mutta hän pitäisi esteet matalina.
Hän oli miettinyt jo muutaman päivän ajan erilaisia harjoituksia, joita voisi soveltaa nähtyään niiden tarpeen valmennettavan ratsukon työskentelyssä. Hän sai pitkästä aikaa valmentajana tuntea itsensä tärkeäksi osaksi loukkaantuneiden kilparatojen konkareiden toipumiselle. Hän itse oli kokenut sen, miten loukkaantuminen saattoi tuhota koko kilpauran. Kayla ja Paco toimivat hyvin yhdessä, Klaus oli nähnyt sen ja tiesi noiden tähtäävän edelleen isoille radoille. Nyt olisi vaan aika hioa noiden yhteenpeliä samalle tasolle, millä se oli kilpakauden aikaan ollut.

Klaus oli tallityöntekijöiden avustuksella rakentanut pääkentälle haastavan radan, joka sisälsi niin yksittäin hypättäviä harjoitusesteitä, että ratana vaikeita lähestymisiä ja haastavan kolmoissarjan. Hän oli joutunut arvelemaan Pacon laukka-askeleen pituuden, mutta tunsi Kaylan taidot ja tiesi tuon osaavan kyllä mitoittaa puoliverisensä askeleen esteiden väliin hankalammassakin tilanteessa. Miu Miun kanssa hän oli todennut radan mainioksi ja toivoi sen toimivan myös Kaylalle ja Pacolle. Hän ei ollut hypännyt suuremmin aikoihin, ja esteillä kuumunut Miu oli saanut hänet innostumaan jälleen. Vaikka esteillä oli ollut korkeutta vain alle metrin, oli liekki syttynyt uudelleen. Ehkä hänen tulisi jatkaa esteharjoituksia, vaikka vuosia aiemmin loukattu selkä ei sitä jokapäiväisesti kestäisikään. Hän istahti pääkentän katsomoon odottamaan ratsukkoa ja hukkui hetkeksi ehkä haaveisiinsa estekilpailuista. Kouluratsastus oli vienyt miehen mukanaan, mutta ajatus paluusta esteille ei jättänyt rauhaan.

Kayla oli yrittänyt parhaansa mukaan keskittyä töissä kohtaamaan asiakkaat edes jokseenkin asiallisen oloisena, vaikka tuleva valmennus olikin pyörinyt hänen mielessään lähes taukoamatta. Hänellä oli luultavasti aivan samanlainen olo kuin asiakkailla, jotka hieman häpeissään tulivat hänen vastaanotolleen lääkärin lähetteellä valittelemaan selkävaivojaan ja päänsärkyjä, joihin he eivät itse olleet löytäneet ratkaisuja, eivätkä edes lääkärin ah-niin-kaikkitietävällä avustuksella. Epätoivoisina, takertuen fysioterapiaan kuin viimeiseen oljenkorteen, vaikka oikeasti se olisi ollut avain ongelmiin jo heti alusta asti, jos hoito olisi aloitettu ajoissa. Kenties Klausin valmennukseen hakeutuminen olisikin juuri se, jota Kayla ja Paco tällä hetkellä kaipasivat. Ei mitään kallonkutistajia ja lääkäreitä, vaan jonkun ohjaamaan heidät takaisin oikealle tielle.

Paco vaikutti tänään taas oudon energiseltä, ja se oli varusteiden pukemisen ajan touhukkaana puuhastellut omiaan, hörissyt ohikulkijoille, maistellut satulavyötään ja yrittänyt etsiä Kaylalta herkkupaloja, joita ei kuitenkaan kuulunut. Vihdoin he pääsivät lähtemään karsinasta pääkentälle, jonne Klaus olikin jo näemmä koonnut esteradan. Mustanruunikko ori askelsi Kaylan perässä reippaasti ja päästi taas kerran ilmoille hörinän ymmärtäessään pääsevänsä esteille. Kuka ihme hörisi esteradalle? Nainen hymähti orille ja pyyhkäisi nopeasti vaaleanruskeista ratsastushousustaan Pacon mustia karvoja, kun pysäytti hevosen kentälle.
"Hei, emmehän me ole myöhässä?" hän tervehti katsomossa istuvaa Klausia yllättyen itsekin miten reippaalta kuulosti hermostuksesta huolimatta. Kayla ei tosiaan ollut vilkuillut kelloa heidän lähdettyä tallista, mutta oli ainakin vielä hetki sitten olettanut olevansa aikataulussa.
Nainen tarkisti pikaisesti Pacon satulavyön, pysäytti orin kun se oli lähdössä kävelemään ja nousi satulaan itselleen väärältä puolelta vasemman jalan ollessa edelleen kykenemätön ponnistamaan naista 168-senttisen hevosen selkään. Virkeä hevonen ryhtyi oitis tepastelemaan paikoillaan, kun Kayla pääsi kyytiin, ja nainen ohjasi sen pian uralle reippaaseen käyntiin.

Kentälle saapuva ratsukko kiinnitti Klausin huomion. Hän nousi seisomaan tavoitellen ryhtiään. Kai hän oli ollut niin ajatuksissaan, että hämmentyi. Olisihan hänen pitänyt osata odottaa, että Kayla ja Paco saapuisivat.
"Ette suinkaan, neiti Williams. Eikä minulla ole kiire", hän halusi korjata ja antoi herkän hymyn kohota kasvoille. Klausilla oli paha tapa puhutella valmennettaviaan sukunimellä, vaikka muuten olisikin noiden kanssa hyvissä väleissä ja käyttäisi etunimeä. Kai se toi hänen töhönsä ammatillisen näkökulman ja hän osasi siten suhtautua ratsastajaan kuin ratsastajaan puolueettomasti. Se tuli luonnostaan, eikä hän edes huomannut sitä.
"Paco näyttää energiseltä", hän totesi itsestään selvyytenä ja asteli kentälle. Hän halusi olla lähellä ratsukkoa nähdäkseen kunnolla. Paco asteli reippaasti ratsastajansa alla ja näytti kovin kiinnostuneelta esteistä. Sellainen olikin ihan tervettä estehevoselta, vaan Klaus toivoi, että siltä löytyisi myös keskittymistä sileällä työskentelyyn. Hänen katseensa tarkkaili hevosen liikehdintää, Kaylan vartalon asentoa ja sitä, miten Paco alkaisi kuunnella ratsastajaansa.
"Ota vaan ohjaa. Nosta ravi ja ota siirtymisiä sekä selkeitä asetuksia kulmissa ja volteilla", hän ohjeisti energisen hevosen herättelemiseksi. Tuon huomio tulisi saada esteistä ensin ratsastajan apuihin, ennen kuin voitaisiin edes miettiä hyppäämistä.

Olihan Kayla tottunut aikoinaan siihen, että vieraammat hevosenhoitajat kutsuivat häntä neiti Williamsiksi, mutta Klausin suusta hän olisi mielellään kuullut etunimen. Toisaalta se taas olisi voinut lisätä tämän oppilas-opettaja-asetelman aiheuttamaa ahdistusta entisestään. Oli miten oli, nainen ei kommentoinut asiaa. Hän nyökkäili Klausin toteamukselle siitä, että Paco näytti energiseltä. Liiankin. Ori tepasteli välillä takaosa uran sisäpuolella ja puhisi innostuneena kuin mikäkin rodeohärkä.
"Sillä ei viime aikoina muuta olekaan ollut kuin energiaa", Kayla vastasi varovaisesti hymyillen.
Hän puri huuliaan kevyesti yhteen keskittyneenä keräillessään ohjat käsiinsä ja hakiessaan tasapainoisen ryhdikkään asennon Pacon selässä. Nainen todella toivoi, että ori suostuisi kuuntelemaan vauhkoamisen sijaan, sillä hän ei halunnut täysin häpäistä itseään ja saada Klausia turhautumaan. Kayla sai Pacon suoristettua ja huolehti, että istui tasaisesti, pohkeet kevyesti orin kyljissä ja kädet pehmeästi kiinni ohjissa, käsivarret myötäillen hevosen liikettä ja varoi antamasta tuolle vahingossa käskyjä hötkyillä takaisin uran sisäpuolelle.
Nainen nyökkäsi taas ymmärryksen merkiksi ja Klausin ohjeistuksen mukaan pyysi Pacon raviin heräteltyään tuon ensin haavemaailmoistaan puolipidätteellä. Siirtymiseen ei vaadittu kuin pieni hipaisu, ja ori lähti liikkeelle kepeän liitelevässä ravissa, liikkuen kuin näkymättömien vieterien varassa pää ylhäällä. Kayla kevensi alkuun ja pyysi oikomista yrittävän orin sisäpohkeella kulmiin asti, tehden niissä mahdollisimman selkeät asetukset. Pienillä pidätteillä hän pyrki hieman lyhentämään Pacon askelta, ettei se vain kiireellä harppoisi mutkia suoriksi. Muutaman voltin ja suunnanvaihdon jälkeen ori vaikutti kuuntelevan hieman paremmin, vaikka se välillä vilkuili kärsimättömänä esteille. Paco kuitenkin yritti hakea jonkinlaista muotoa eikä enää viilettänyt pää korkeuksissa kuin esitellen itseään. Kayla istui tiiviisti kiinni satulaan ja alkoi tekemään käynti-ravi-käynti siirtymisiä ja hetken päästä siirtymisiä suoraan ravista pysähdykseen ja toisinpäin. Ori kyllä vastasi apuihin tehokkaasti, mutta sen olemus oli edelleen hätäinen.

Klaus tarkkaili Kaylan ja Pacon työskentelyä. Hevonen muuttui koko ajan kuuliaisemmaksi, sen korvat kääntyilivät hyväksytysti ratsastajaa kohden ja muoto muuttui ryhdikkäämmäksi. Enää Paco ei kaahannut tai pyrkinyt esteille, vaan oli taipunut Kaylan tahtoon. Hän hymähti hyväksyvästi.
"Hyvä. Voit koota sitä vieläkin enemmän", kiiri Klausin ääni kenttää pitkin. Hän askelsi hitaasti kentän keskiosaa ympäri seuraten katseellaan tiukasti ratsukkoa. Kayla kuunteli hänen ohjeensa hyvin ja hän näki, miten nainen joutui välillä tosissaan työstämään ajoittain hätäisen oloista hevosta. Itsevarmuuden rakentaminen loukkaantumisen jälkeen oli pitkä projekti, mutta nyt alkoi näyttää jo hyvältä. Kayla ei epäröinyt, mikä oli onnistuneen ratsastuksen perusta.
"Ota pieniä puolipidätteitä samalla kun ratsastat eteen. Se saisi käyttää takapäätään aktiivisemmin vaikka nyt ei ollakaan kouluradalla."

Kayla kuunteli Klausin ohjeet ja ryhtyi tekemään lyhyitä puolipidätteitä, myödäten aina kun Paco vastasi niihin. Samalla hän pyysi sitä pohkeilla eteen houkutellakseen takajalkoja paremmin töihin. Siinä mielessä ori oli helppo ratsastaa, että se ei jättänyt reagoimatta mihinkään - kysymys oli vain siitä, jaksoiko se tehdä oikeasti töitä vai halusiko se äkkiä vain paineen pois ja päästä jatkamaan matkaansa, kun ratsastaja luuli sen kulkevan hienosti. Pacon tyylistä oli unohtaa siltä pyydetyt asiat pikkuhiljaa sitä mukaa, kun vaatimuksia tuli lisää, ja sitä oli muistuteltava niistä kärsivällisesti. Selkään ei voinut jäädä vain matkustamaan. Joskus liikkeiden hiipumista vain oli hankala huomata selästä käsin. Kapasiteetti olisi ehkä riittänyt kouluratsastukseen, mutta vaati valtavaa kärsivällisyyttä pitää ori kiireisenä ja sen mielenkiinto yllä.
Pienen tahtojen taistelun jälkeen ori alkoi koota itseään selvästi paremmin. Se nosteli jalkojaan hiekasta ja polki takajaloilla kunnolla alleen. Liikkuminen näytti edelleen yhtä kepeältä, vaikka ori joutui nyt tekemään enemmän töitä. Päänsä viskelyn hevonen oli lopettanut ja sen sijaan tyytynyt Kaylan tarjoamaan ohjastuntumaan ja asettunut muotoon. Pian se kuitenkin päätti ottaa pienestä tuulenpuuskasta syyn rikkoa muotonsa ja ottaa pienen loikan uran sisäpuolelle silmänvalkuaiset vilkkuen. Lentävää hiekkaa. Pelottavaa. Hemmetti sentään. Kayla palautteli orin takaisin uralle ja käänsi sen voltille.
"Hei idiootti, älä viitsi", Kayla hymähti orille, joka kiihdytteli ja mulkoili pärskähdellen aidan suuntaan kuin odottaen jonkun hyökkäävän kohta kimppuun.
Kaarevien teiden, asetusten, puolipidätteiden ja eteen ajavan pohkeen avulla hän pyrki palauttamaan äsken saavutetun yhteyden oriin, mutta onneksi se ei tuntunut tällä kertaa olevan yhtä vaikeaa kuin ensimmäisellä kerralla. Ori jatkoi ravailuaan kelvollisessa peräänannossa, mutta oli selvästi leimannut yhden kohdan kentästä sekoilu- ja säikähtelypysäkiksi. Toisella kierroksella se ei enää loikannut sivuun, mutta vilkuili ympärilleen ja kiihdytti vauhtiaan kohdan ohittaessaan.
"Se on kaikkien etu, ettei meitä nähdä kouluradalla", Kayla totesi melkein huvittuneena.

Tumma ori ravasi nyt vapaammin, irtonaisemmin ja oli laskenut painoa enemmän takajaloilleen, juuri niin kuin oli ollut tarkoituskin. Klaus oli tyytyväinen estehevoselle hieman sormien välistä katsottavaan muotoon. Pacosta näkyi sen rentous ja samalla eteenpäin pyrkivä askel. Se taisi kaivata jo esteille.
Pacon yllättävä sivuloikka ei hätkähdyttänyt Klausia. Hän pysyi rauhallisena ja näki parhaakseen olla sanomatta mitään, sillä Kayla tuntui tietävän mitä teki.
"Muista kevyt käsi", hän sanoi hevosen muodon rikkouduttua ja sen alettua taistella päätä ylös nykien ohjastuntumaa vastaan hämmennyttyään pöllyävästä hiekasta. Se alkoi selvästi vähän kuumua. Hevosta enempää tuntematta Klaus saattoi kuitenkin nähdä, miten herkkä se oli niin istunnalle, ohjalle kuin muille avuille. Kayla saattoi käyttää huomaamattomia apuja ja Paco kulkea juuri kuten oli tarkoitus. Sitä piirrettä hän itse piti tärkeänä hevosessa.
"Te pärjäisitte loistavasti", Klaus valoi uskoa ratsastajaan. Pacosta saisi lyhyelläkin treenillä asianmukaisen kouluratsun - ei ehkä korkeimpiin luokkiin, mutta kuitenkin. Paco alkoi näyttää siltä, että lentävä hiekka alkoi unohtua ja sen muoto palaili hiljalleen,
"Ja sitten valmistele laukka ja ota muutama kierros ihan reippaasti. Annetaan sen vähän purkaa energiaansa. Älä kuitenkaan anna sen ryöstää. Voit koota sitä hiljalleen enemmän, kun tuntuu siltä ja lyhentää laukkaa."

Kayla piti parhaansa mukaan ohjastuntuman pehmeänä ja varoi nyppimästä hevosta suusta tarkoituksettomasti. Oli sanomattakin selvää, ettei heidän yhteistyönsä ollut lainkaan samalla tasolla kuin se oli ennen - silloin Kaylalla oli ollut kyky antaa Pacolle juuri oikeanlaisia apuja oikealla voimakkuudella, ja ori oli tuntunut välillä toimivan pelkän ajatuksen voimalla niin  hyvässä kuin pahassakin. Ori jatkoi ravia korskahdellen joka toisella askeleella, kuten aina kuumuessaan. Se tarjosi muotoa ja polki alleen tehokkaasti kärsimättömänä kuin sanoen "Katso kun kuljen hienosti. Voitaisko jo tehdä jotain, tylsistyttää?"
Klaus yritti piristää väittämällä, että Kayla ja Paco pärjäisivät loistavasti kouluratsastuksessakin. Niin, ehkä jossain toisessa todellisuudessa.
Kayla teki työtä käskettyä ja valmisti Pacon puolipidätteellä laukannostoon. Hän liikautti sisempää pohjetta hieman eteen ja ori hypähti laukkaan häntäänsä viuhtoen ja teki mennessään pari innokasta pukitusloikkaa, jotka muistuttivat kömpelöä capriolea shetlanninponin suorittamana, kunnes jatkoi tasaisempaa menoa. Nainen antoi Pacon venyttää askeltaan uralla ja ori lähtikin kiihdyttämään korvat kääntyillen kuin epävarmana siitä, oliko sillä todella lupa mennä tällaista vauhtia. Se nostatti kavioillaan hiekkaa ilmaan ja puhisi innoissaan kiihdytellessään suoralla uralla kuin irti päässyt varsa. Kayla joutui hieman rauhoittamaan menoa kaarteissa, kun ori olisi tahtonut kaahata ne läpi järjettömällä vauhdilla. Se ei kuitenkaan lähtenyt käsistä ja käänteli korviaan aina, kun Kayla teki pienen pidätteen. Muutaman kierroksen jälkeen nainen istui tiiviimmin satulaan ja alkoi kevyillä lyhyillä puolipidätteillä koota laukkaa lyhyemmäksi. Ori heilautti taas päätään ja otti pari hypähtävämpää laukka-askelta, mutta asettui pian muotoon. Hetken aikaa Kayla jatkoi laukan kokoamista ja saikin orin kulkemaan kolmitahtisessa askellajissa hallitusti ja estehevosmaisen yritteliäisessä peräänannossa - ei täydellistä, mutta kuitenkin. Pacon olemuksesta paistoi kauas, ettei se pitänyt tällaisesta, mutta se teki parhaansa.

Klaus piti mustanruunikon tavasta laukata. Askellaji oli estehevoselle sopivan vauhdikas, mutta hän näki että Kayla saattoi helposti lyhentää ja pidentää askelta nopeastikin. Ratsukon yhteistyöstä huomasi nopeasti, että nuo olivat pelanneet yhteen hiileen jo pitkään. Olisipa Klausillakin ollut sellainen hevonen.
"Voit ottaa hetkeksi käyntiin", hän pyysi ja käveli sitten yhden pystyn luokse.
"Voitaisiin seuraavaksi ottaa harjoituksena tämä muutaman kerran. Mikä korkeus tuntuisi alkuun hyvältä?" Hän kysyi seisoessaan nyt 80 cm korkean, punavalkoraitaisen esteen edessä. Hän tunsi Pacon taustan ja tiesi sen hyppäävän esteen vaikka kaksinkertaisena. Alkuun hän kuitenkin alottaisi matalalta ja vain Kayla saattoi tietää sopivan korkeuden yhä kuntoutuvalle orilleen.

Paco kapinoi vastaan, kun Kayla pidätti sen hetken kuluttua ravin kautta käyntiin, mutta vastahakoisesti vastasi pidätteisiin kuitenkin. Hieman tanssahdellen se eteni uralla käynnissä ja sen korvat kääntyilivät toiveikkaana kentän keskelle, kun Klaus siirtyi pystyesteen luokse. Innokkaana ori yritti tarjota ravia, mutta Kayla esti sen aikeet. Sitten nainen katsoi Klausin osoittamalle esteelle. Pacolle tuollainen oli ennen lähinnä vastannut pienen kynnyksen ylittämistä, mutta nyt lämmittely oli tärkeää.
"Tuo on hyvä alkuun", Kayla vastasi. "En tiedä vielä kuinka kömpelö päivä tällä tänään on", hän lisäsi, vaikka olikin melko toiveikas orin kunnosta sen perusteella, miten se oli liikkunut sileällä.
Huonoina päivinä tuntui, että orin etujalat olivat puuta ja takajalkojen tilalla oli raskas katujyrä jonka kanssa ei ravattu, laukattu eikä varsinkaan hypätty kunnolla, mutta toisinaan Kayla huomasi ilokseen, että kuntoutuksesta oli sittenkin ollut hyötyä. Sitä hän ei myöntänyt ääneen, että oli myös epävarma omasta suoriutumisestaan. Korjattu jalka tuntui vieraalta, mutta olihan hän selvinnyt sen kanssa ihan hyvin.
"Aloitammeko jo?" Kayla kysyi toppuutellen kärsivällisesti oria, jolla oli vaikeuksia hillitä haluaan pinkaista vauhtiin.

Klaus uskoi täysin Pacoon. Tuo oli jo siihen mennessä näyttäytynyt kuin aktiivisena kilpahevosena, joten hänellä ei ollut epäilystäkään tuon hyppykyvyistä. Notkeutta, energiaa ja kuuliasuutta huokuva ori kaipasi selvästi jo toimintaa. Hän hymyili ratsastajalle ja nyökkäsi.
"Tule oikeasta kierroksesta", hän kehotti hieman tarpeettomasti, sillä se oli Kaylan ja Pacon sen hetkinen suunta. Hän tarkkaili nyt erityisesti hevosen liikkeiden puhtautta, vaan ei voinut olla suomatta katsetta ratsastajaan. Jokin tuossa viestitti kevytä jännittyneisyyttä. Mies ymmärsi sen paremmin kuin hyvin, esteille paluu tuntui varmasti tauon jälkeen todella omituiselta. Oma ja hevosen loukkaantuminen varmasti kummittelivat mielessä. Hän uskoi Kaylan kuitenkin sisimmässään tietävän, että molemmat alkoivat jo olla kunnossa. Ei tuo muuten hyppäisi.
"Vaihda esteen jälkeen suunta ja tule toisesta suunnasta."
"Pidätä istunnalla", Klaus sanoi kun Paco tuntui kiihtyneen esteen nähdessään. Hevonen otti viimeiset, hieman hätäiset askeleet ja hyppäsi hienosti esteen korkeutta vähätellen reippaan hypyn.
"Hyvä!" Hän kehui ja hymy nousi huulille.
"Sillä on tainnut olla ikävä esteille." Klaus seisoi esteiden lomassa väistellen ratsukkoa kun tunsi olevansa tiellä. Mikäli toinenkin kerta meni hyvin, hän pyysi ratsukon raviin ja selosti esteradan kulun kertaalleen läpi.
"Tämä taitaa olla korkeudeltaan sille lähinnä jumppasarja", Klaus naurahti ja huomasi samalla Effien tulevan tallinovista laitumelle vietävien heinien kanssa. Hän ei olisi halunnut keskeyttää tuo  töitä, mutta kaipasi apua.
"Effie!" Hän herätti tytön huomion. "Pyytäisitkö jotakuta avuksi korottamaan esteitä?"
Effie lähettäisi Colinin halutessaan itse olla vastuussa heinistä. Klaus nyökkäsi ja huomio kääntyi taas ratsukkoon.
"Ja sitten menoksi."

Kaylan pyynnöstä Paco nosti käynnistä helpon näköisen, pyörivän laukan ja valmentajan ohjeen mukaan he hyppäsivät ensin oikeassa kierroksessa. Puoliverinen yritti kiihdytellä päätään nostellen ja Kayla joutui tiivistämään istuntaansa ja ottamaan vauhtia hieman pois ennen estettä. Orilla ei ollut pienintäkään vaikeutta esteen ylittämisessä, vaan se jätti ylimmän puomin ja jalkojensa väliin ainakin 30 senttimetrin ilmavaran. Puhinasta päätellen ori oli jo kuumunut melkoisesti, ja sen askeleet suuntautuivat tavallista enemmän ylöspäin ikään kuin kompensoidakseen sitä vauhtia, jota hevosen ei annettu käyttää. Kayla naurahti Klausin todettua Pacon ikävöineen esteille. Ori tosiaan olisi varmasti hypännyt onnettomuusradankin loppuun asti yksin, jos olisi kyennyt. Sairasloma oli ollut sille tuskaa.
"Joo, siitä päivästä lähtien kun sille laitettiin hyppykielto", nainen vastasi.
He vaihtoivat suuntaa ja ylittivät esteen uudelleen tehden lähes identtisen suorituksen, jonka jälkeen Kayla pidätti vastaan laittavan orin kiireiseen raviin yrittäen rauhoitella tuon tahtia samalla, kun kuunteli Klausin selostuksen tulevasta esteradasta. Ei toistaiseksi vielä kovin korkea, mutta lähestymiset ja kolmen esteen sarja näyttivät siltä, että he menisivät radasta hampaat edellä läpi, jos esteitä korotettaisiin liikaa. Tai ratsastaja ainakin. Paco varmaan loikkisi iloisesti radan läpi.
"No ehkä Paco ei laita pahakseen pientä 'jumppasarjaa'", Kayla sanoi ja vaikka yritti kuulostaa rennolta, ei se tuntunut onnistuvan.
Kayla pyysi orin takaisin laukkaan ja pyrki pitämään sen askelluksen hallinnassa, jotta radan ratsastaminen olisi edes mahdollista. He suuntasivat ensimmäiselle esteelle, jonka Paco ylitti halukkaasti, korvat osoittaen suoraan eteen. Esteen jälkeen ohjaus, kiihdytys orin toimesta, puolipidäte, hidastus ja myötäys hieman ennen seuraavaa estettä. Jälleen Paco halusi parilla viimeisellä askeleella ottaa valtaisan vauhdin ja ponnistaa esteen yli korkealta. He suorittivat radan puomeja pudottelematta, vaikka Paco pursuikin patoutunutta energiaa, suoritus oli hätäinen ja hypyt liioiteltuja. Kolmen esteen sarjan ori selvitti Kaylan helpotukseksi järkevässä tahdissa kuin keinuhevonen, eikä yrittänyt loikata kaikkien yli kerralla. Nainen huokaisi ja taputti oria nopeasti kaulalle.
"Ei aina oikein tiedä, mitä vauhtia pitäisi mennä. Paco uskoo tietävänsä mitä tekee ja se haluaisi mennä mahdollisimman kovaa. Se kuumuu ja alkaa kiukutella pidätteistä, mutta ei sitä voi päästää täysillä kaahaamaan esteelle tai se unohtaa ponnistaa kunnolla, jos on isommista esteistä kyse", Kayla totesi radan jälkeen pyydettyään orin hetkeksi käyntiin.

Valmentajan katse seurasi ratsukkoa esteeltä toiselle. Hän oli jo huutamassa pidätettä muutaman kerran, mutta Kayla tuntui hallitsevan Pacon ja lähestymiset vanhasta muistista - tietenkin. Niinpä hän päätyi seuraamaan suoritusta kaikessa hiljaisuudessa. Mustanruunikko eteni vauhdikkaasti mutta tarkasti esteeltä toiselle ja ylitti ne kuten hän oli olettanutkin, jumppasarjana. Pacolle sellaiset esteet olivat kuin leikkiä, mikä ehkä heijastui myös tuon vauhtiin. Eihän hevonen ottanut esteitä edes tosissaan.
"Se meni hyvin", Klaus hymähti Kaylan sanoihin vastalauseeksi. Naisen selittely oli suloista. Tietysti tuo tunsi hevosensa paremmin, mutta kyllä Klauskin tiesi esteratsastuksesta yhtä ja toista.
"Estehevoselle vauhti on vaan hyväksi. Hallitsit sen hyvin."
"Mitkä lähestymiset tuntuivat vaikeimmilta?" Klaus kysyi olettaen, että sellaisia oli. Hän ymmärsi, että Kaylan oli varmasti vaikea päästä takaisin kilpailumoodiin eikä siitä tuota moittinutkaan. Esteet hirvittivät häntä edelleen, vaikka hän aiemmin olikin sen matalan radan jollakin lailla ratsastanut. Ehkä hän saattoi vielä joku päivä palata estekilpailujen pariin. Sillä hetkellä tuntui paremmalta työstää hänelle uskottuja kouluratsuja, Noxia ja Dalia, sekä muita tallin hevosia ihan sileällä.
"Muista vaan valmistella lähestymiset tarpeeksi ajoissa. Paco ei edes pidä näitä vielä esteinä, joten se on sinun käsissäsi." Klaus kehotti ratsukkoa tulemaan haastavimmat esteet vielä kerran sillä korkeudella. Avuksi luvattu Colin näytti jo saapuneen kentän laidalle.

Kayla hymähti Klausin puheille. Hänestä tuntui kuin hän olisi hallinnut hevosensa yhtä hyvin kuin kärpänen ralliauton. Pahinta oli, että tällä ralliautolla oli aivot ja vankka itseluottamus ja se tiesi osaavansa hypätä. Kuskilla ei ollut itseluottamusta lainkaan ja aivotkin huusivat, ettei tästä tulisi mitään. Nainen kuitenkin nyökkäsi valmentajan lohduttaville sanoille ja teki kaikkensa, ettei hänen katseensa valahtaisi Pacon harjaan.
Kayla yritti koota ajatuksensa ja hän loi keskittyneen katseensa radalle. Nyt hän hyppäisi hitto vieköön ja jättäisi synkeät ajatukset sikseen. Mikä tässä oli ollut hankalinta? Naista harmitti, että tällainen korkeudeltaan alkeiskurssin lämmittelysarjaa muistuttava esteröykkiö aiheutti hänelle harmaita hiuksia. Kyllähän Paco hyppäisi nuo vaikka takaperin, mutta nyt piti ajatella, kuinka kävisi korkeamman radan kanssa. Ohjissa roikkuva tasapainoton matkustaja varmaan kaataisi koko hevosen. Kayla huokaisi ja yritti nieleskellä turhautumisensa pois ennen kuin vastasi Klausille.
"Ehkä nuo kaksi estettä ennen tuota sarjaa ja lähestyminen sarjalle", nainen vastasi. "Jos otan tuosta jonkun pätkän uudelleen."
Kayla kokosi käyntiä hieman ennen kuin antoi kevyet laukka-avut. Ori yritti singahtaa eteen taas järjettömällä vauhdilla, mutta reagoi ratsastajan kevyisiin pidätteisiin. Nainen myötäsi heti, kun Paco suostui rauhoittamaan tahtiaan, ja ohjasi orin esteelle. Hän otti taas kiihtymään pyrkivää laukkaa kiinni hyvissä ajoin ja myötäsi ennen ponnistusta. Paco ylitti esteen vaivatta, ja Kayla ei antanut orin rynnätä esteen jälkeen, vaan piti askeleen sopivan lyhyenä ja tehokkaana, jotta sai hevosen käännettyä järkevässä kulmassa seuraavalle esteelle. Taas yhtä vaivaton ylitys. Kayla tunsi helpottuvansa hieman saatuaan hevosen mielestään paremmin hallintaan. Ori tiputteli vaahtoa ryntäilleen, kun se kääntyi ketterästi sarjalle. Ennen ensimmäistä hyppyä Kayla lakkasi taas häiriköimästä ohjilla ja antoi orin sovittaa askeleensa esteiden väleihin. Suoritus oli Pacolle vähintään yhtä helppo kuin edelliselläkin kerralla eikä näyttänyt vaativan suurempaa keskittymistä. Nainen hymyili pienesti ja rapsutti orin säkää pyydettyään sen takaisin raviin. Ori eteni korkeaa näytösravia kunnes joutui siirtymään käyntiin. Se selvästi kaipasi haastetta.

Sinnikäs oli sana, jolla Klaus oli alkanut kuvailla ratsastavaa naista. Tuo oli hetken aikaa näyttänyt luovuttaneelta, ryhti oli valahtanut ja ehkä usko itseen järkkynyt. Sitten Kayla keräsi itsensä hienosti ja sai Klausin hymyilemään. Hänen ei ollut tarvinnut edes sanoa mitään. Tuo tuntui löytävän jotakin uutta voimaa hevosen ratsastamiseen, mikä sai Pacon liikkumaan paljon paremmin. Sekin tuntui keskittyvän.
Mies nyökkäsi toisen valinnalle uudelleen hypättävästä pätkästä.
”Nyt vain muistat ryhdin ja ennakoi esteet ja tiet, jotta pysyt mukana”, Klaus sanoi kannustavalla äänensävyllä ja antoi sitten katseensa seurata mustanruunikkoa hevosten sen singahdettua laukkaan. Pacon into oli huvittavaa, hän saattoi vain kuvitella miten mukavalta se ratsastajasta tuntui. Katsojalle se toi vauhdinhurman, ehkä samankaltaisen, kuin ratsastajallekin. Tosin aivan eri mittakaavassa, maasta käsin kaikki näytti paljon hitaammalta ja hallitummalta, kuin se selässä varmasti tuntui.
”Hyvä, hienosti otit kiinni”, Klaus kehui välissä, kun sinkoileva ori malttoi rauhoittua ennen estettä ja vielä esteen jälkeenkin pidätteisiin. Sen laukka oli vaivatonta, eteenpäin pyrkivää ja se tuntui jo itsekin osaavan lähestymiset. Hienoja piirteitä estehevoselle. Este toisen jälkeen meni kuin leikkiä vain ja radan tiet saivat Klausin välillä haukkomaan henkeään tyytyväisenä. Kayla ja Paco muodostivat parivaljakon, joka sai esteradan näyttämään helpolta ja vaivattomalta. Hän tiesi itse hyvin, ettei se ollut.
”Hyvä, kehu sitä”, mies kannusti ja lähti nostamaan ensimmäistä estettä. Hän viittasi Colinin radalle.
”Voit hetken aikaa kävellä sen kanssa. Kokeillaan vähän korkeampaa, niin nähdään mihin siitä oikeasti on.
Korkeimmat esteet nousivat 110 cm korkuisiksi, mutta radalle jäi myös muutama metrin este. Valmentaja arvelin sen riittävän sille päivälle, sillä hän koki tärkeäksi harjoitella juuri lähestymisiä ja radan teitä varsinaisen korkeushypyn sijaan. Rata oli varmasti ratsukolle haastava ja vaati noilta joiltakin osin saumatonta yhteistyötä, jotta lyhyet lähestymiset sai kohdalleen.
”Eiköhän pistetä teidät oikeasti töihin”, hän virnisti valmentajalle hieman sopimattomasti. Ei hän vahingoniloinen ollut, mutta rata oli haastava ja hän halasi nähdä, kuinka ratsukko suoriutuisi. Klaus keräsi ammattiminäänsä ja lupasi yrittää olla asiallisempi.
”Nyt on tärkeää, että pidät itsesi poissa tieltä esteellä. Kiinnitä huomiota erityisesti omaan tasapainoosi, sillä se heijastuu suoraan hevoseen. Pidä jalat rauhassa ja valmistele kaarteet ajoissa, että pääsette seuraavalle esteelle.”

Nainen kehui Pacoa vaisusti hymyillen, antoi orin kävellä ja yritti piilottaa hermostuksensa katsellessaan kuinka rataa korotettiin. Tuohan oli vain pahainen vapaapäivän harjoitusrata. Valmentajan sanat tuntuivat lipuvan jossain kaukaisuudessa epämääräisenä hälynä, vaikka Kayla yritti saada niistä kiinni. Tasapaino, jalat, kaarteet, pysy poissa tieltä. Joo. Hän nyökkäsi, ja ohjeet unohtuivat heti. Kai hän osasi muutenkin.

"No, yritetään", Kayla totesi oudon hennolla äänellä osoittaen sanansa sekä Pacolle että Klausille.
Pisamanaamainen nainen puraisi huultaan keskittyneenä parannellessaan ryhtiään ja nostaessaan laukan. Taas se saakelin syöksylaukka. Kayla oli onnekseen kärsivällinen hevosten kanssa ja sai hillittyä ärtymyksen välittämisen hevoseensa, kun hän teki taas lukuisia lyhyitä pidätteitä. Mustanruunikko puoliverinen pärskähteli ja otti kärsimättömänä muutaman laukka-askeleen lähes paikoillaan ennen kuin tuntui tajuavan jälleen mistä oli kyse.
Lähestyessään ensimmäistä estettä Kayla yritti löytää tasapainoisen asennon, josta olisi helppo nousta kevyeen istuntaan. Paitsi että kevyt istunta tuntui todella hankalalta ja epätasapainoiselta. Kuin lääkärit olisivat leikanneet hänen jalkansa eripituisiksi. Nainen pysyi kuitenkin mukana hypyissä ja sai sovitettua hevosensa esteiden väleihin. Tottuneesti hän valmisteli seuraavan käännöksen jo ennen edelliseltä esteeltä laskeutumista ja luuli jo selviytyvänsä radasta, kun Paco tuli sarjan ensimmäiselle esteelle liian pitkällä askeleella ja teki äkkipysähdyksen. Ei taas. Ei saatana taas katkenneita luita jonkun pölyisen sarjan takia. Kayla olisi saanut säilytettyä tasapainonsa, ellei ori olisi päättänyt heti perään loikata kengurumaisesti esteen yli pysähdyksistä, lähtenyt seuraavaan hyppyyn aivan liian kaukaa ja kompastunut lopulta ylimpään puomiin. Paco käväisi ennen sarjan viimeistä estettä lähes polvillaan, mutta kampesi itsensä nopeasti ylös ja päätti hypätä radan loppuun lähes virheettömästi ilman ratsastajaa. Kayla oli mätkähtänyt Pacon lavan yli maahan ja jäänyt istuen pudonneen puomin viereen seuraamaan orinsa suoritusta typertyneenä. Kayla katsahti Klausia hieman varautuneena, sen jälkeen taas ohjat liehuen ympäri kenttää ravaavaa oria ja hieraisi turhautuneena kämmenillä kasvojaan. Epätoivoltaan hän ei edes huomannut olkapäätään jomottavan hieman, vaan hänen teki mieli pyytää valmentajalta anteeksi ja poistua vähin äänin paikalta. Kaikki oli varmaan pilalla.

Klaus seurasi ratsukon rataa keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän tuntui elävän jokaisen laukka-askeleen, kaarron ja hypyn noiden mukana. Mies pyöritteli kelloa kädellään vasemmassa ranteessaan. Se oli kai tapa purkaa ratsukon puolesta tunnettua hermostuneisuutta.
Kaikki näytti menevän todella hyvin. Kayla keskittyi, Paco keskittyi, paitsi sarjalle tullessa. Klaus näki jo hetki ennen kohtalokasta kieltoa, että hevonen ei hyppäisi hyvin. Hän henkäisi terävästi säikähtäessään orin energistä loikkaa pysähdyksestä. Hän tiesi kokemuksesta, että sarjalle ei voinut lähteä niin. Miehen teki mieli sulkea silmänsä, sillä hän ei halunnut nähdä hyvin edenneen valmennuksen menevän niin. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä sitä, vaan katsoi kevyttä kauhua silmissään, kun Paco ponnisti toiselle esteelle selvästi liian kaukaa ja pudotti puomin ja ratsastajansa.
Hänen olisi pitänyt olla kiinnostunut Kaylan voinnista, mutta katse seurasi lähes mustan hevosen matkaa yli kolmannen esteen ja siitä eteenpäin. Hän käänsi lopulta katseensa Kaylaan ja asteli lähemmäs huolissaan. Nainen näytti kuitenkin olevan kunnossa.
"Pääsetkö ylös?" Mies kysyi ääni jännittämisestä hieman käheänä. Hän pääsi pudonneen ratsastajan luo ja ojensi kätensä, mikäli tuo ottaisi avun vastaan.
"Oletko kunnossa?" Klaus kysyi, vaikka olisi halunnut käydä hakemassa kenttää ympäri ravaavan Pacon, jottei se sotkeutuisi ohjiinsa tai hyppäisi vaikka aidan ylitse. Hän ei kuitenkaan lähtenyt vieraan hevosen perään.

Nainen sen sijaan katseli huolissaan hevosensa liikkumista. Onneksi se ei ainakaan näyttänyt satuttaneen itseään, vaan askeleet vaikuttivat tavanomaisen puhtailta ja ketteriltä. Ori ravasi ja laukkasi kuumenneena pitkää sivua edestakaisin kuin ulospääsyä etsien, tehden aina näyttävän äkkikäännöksen sivun loputtua. Kunhan ei yrittäisi hypätä aidan yli. Kaulan toisella sivulla roikkuvat ohjat valuivat kohti sen etujalkoja. Kayla oli aikoinaan totuttanut Pacon siihen, että jaloissa pyörivät ohjat tai liina olivat käsky pysähtyä ja odottaa, että joku tulisi auttamaan, mutta villiintyessään ori ei sitä tietenkään muistanut.
Kayla katsahti Klausiin ja nyökkäsi. Niskan ja yläselän lihakset tuntuivat heikoilta, ja nainen tiesi niiden olevan huomenna harvinaisen kipeänä. Hän olisi kai päässyt ylös, mutta olo oli sen verran hutera järkytyksestä, että hän päätti tarttua valmentajan ojentamaan käteen kammetessaan itsensä seisomaan.
"Kiitos, olen ihan kunnossa", nainen vastasi vaikeasti hymyillen ja pyyhki loputkin hiekat vaatteistaan. "Anteeksi, heitin sinun työsi ihan hukkaan. Jatketaanko?" hän mumisi hieman kireällä äänellä olemuksesta paistaen halu päästä nopeasti tästä nöyryyttävästä tilanteesta pois.
Paco oli hidastanut käyntiin ja se vaelteli päämäärättömästi esteeltä toiselle, haistellen puomeja ja välillä tönien vahingossa estetolppia kumoon satulalla ja säpsyen niistä aiheutuvaa kolinaa. Kayla asteli rauhassa lähemmäs hevostaan, joka ei sentään vaikuttanut olevan pakoaikeissa. Pian hän tavoitti orin ja sai ohjista kiinni.

Klaus nosti hentoisen naisen seisomaan ja katseli tuon liikehdintää etsien siitä merkkejä kivusta tai epämukavuudesta. Ei putoaminen koskaan tietenkään mukavaa ollut, mutta tiesi Kayla itsekin, ettei liian hajonneena kannattanut enää kiivetä hevosen selkään. Tuo kun oli muutenkin vasta toipumassa onnettomuudestaan. Hän ei kuitenkaan sanonut vastaan, vaan nyökkäsi toiselle. Ei häneltä sentään tarvinnut anteeksi pyytää.
”Jatketaan. Ota Paco kiinni niin nostan esteet”, hän sanoi ja suuntasi suoraan ensimmäiselle esteelle, jonka tolppa oli hienosti nurin vauhkoontuneen hevosen kaadettua sen. Hän seurasi sivusilmällä hevosta, jonka liikkeet näyttivät puhtailta ja joka oli alkanut jo rauhoittua. Saisipa Kayla sen helposti kiinni, olisipa Paco kunnossa. Mikään ei olisi niin kamalaa, kuin mennä takaisin päin hyvin alkaneen kuntoutuksen jälkeen.
Esteet alkoivat olla jo entisellään. Ne muodostivat vaikeaksi todetun radan uudelleen, samalla korkeudella. Klaus katseli hevosta ja ratsastajaa ja toivoi, että tapahtunut ei toisi vanhoja traumoja mieleen. Kumpikin oli kärsinyt jo tarpeeksi typerästä onnettomuudestaan, joka oli vaatinut pitkän ajan parannella ja kuntoutua.
”Voin puntata sinut selkään”, Klaus ehdotti askeltaessaan lähemmäs. Hänen kasvonsa olivat vakavat, sillä hän pelkäsi tekemänsä radan olleen syy ratsukon epäonnistumiseen.
”Paco pääsi karkaamaan esteelle liian pitkällä askeleella, minkä vuoksi hyppy ei onnistunut”, hän sanoi vältellen Kaylan katsetta.
”Radassa on vaativia lähestymisiä, joista tämä on yksi. Otetaan sarja ihan sellaisenaan, niin pääsette lähestymään sitä paremmin.”

Kävellessään hevosensa luokse nainen tuli ikävän tietoiseksi siitä, että hänen loukkaantunut jalkansakin oli saanut osumaa. Keho päätti reagoida tapahtuneeseen jälkijunassa: sydän hakkasi miljoonaa, eikä nainen ollut varma kiersikö veri hänen päähänsä asti ollenkaan. Pyörrytti, henkeä ahdisti ja suu tuntui kuivalta. Juuri tällaista epäonnistumista hän oli pelännyt, ja pelko siitä, että Klaus huomaisi hänen ahdinkonsa säikytti naista vain lisää. Voimakas hevonen Kaylan vierellä onneksi tuntui tukevalta, kun nainen laski kätensä sen kaulalle. Ääni hieman väristen Kayla puheli hämmentyneelle orille hiljaa samalla, kun tarkisti sivelemällä sen karvapeitteen mahdollisten ruhjeiden varalta. Niitä ei kuitenkaan näkynyt tai tuntunut, eikä Paco aristanut kosketusta tai jalkojen taivuttelua. Toki silläkin saattaisi huomenna olla lihaskipua kompuroinnista johtuen, mutta toivottavasti ei pahempaa. Kayla ei halunnut taas rikkoa hevostaan. Hän veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Itku tästä nyt vielä puuttuisi.
Kayla oli jo kieltäytymässä punttaustarjouksesta, kunnes myönsi itselleen, ettei nyt pääsisi selkään ilman koroketta yksin.
"Kiitos", nainen sanoi robottimaisen jäykästi ja otti valmentajan tarjoaman avun vastaan päästäkseen Pacon selkään.
Hän kuunteli Klausin sanat tuijottaen Pacon korvia ja nyökytellen. Tilannetta pahensi se, että hän oli todella harmissaan myös valmentajan puolesta. Tuo yritti auttaa heitä, mutta he vain sekoilivat.
"Yritän katsoa lähestymisen huolellisemmin seuraavalla kerralla. Otanko sarjan heti uudestaan?" nainen yritti kuulostaa reippaalta pyytäessään Pacon käyntiin, mutta hän oli harmikseen surkea näyttelemään.

Klaus seurasi tarkasti hevosen liikkeitä ja ratsastajan olemusta. Kaylasta näki, ettei tuo ollut ihan aiemmassa mielentilassaan vaan todennäköisesti oli satuttanut itsensä tai vähintään säikähtänyt tapahtunutta. Se oli hyvinkin ymmärrettävää ja olisi typerää kiirehtiä esteille. Hän yritti luoda lempeämmän katseen ja hymyntapaisen valmennettavalle, vaan oli itsekin aika sekaisin toisen putoamisesta. Miksi hänen pitkin ottaa kaikki putoamiset esteillä niin henkilökohtaisesti?
”Kävele sen kanssa hetki”, hän sanoi ja pysähtyi kentän keskelle. Paco näytti liikkuvan ihan hyvin, mutta hän ei usuttaisi Kaylaa esteille ennen kuin tuo olisi valmis. Olisi hevosenkin kannalta parempi, että ratsastaja olisi rennompi. Klaus piirteli hiekkaan kuvioita saappaankärjellään. Kentälle oli laskeutunut ehkä aavistuksen painostava ja kiusallinen hiljaisuus. Yleensä sellainen ei häntä hetkauttanut, mutta nyt hän toivoi Kaylan puhuvan. Se helpottaisi tuon omaa ahdistustakin, joka muuten vaikuttaisi lopputunnin hevoseenkin.
”Voit ottaa ravia ja laukkaa kun tuntuu siltä. Tule sitten kerran tämä pysty niin saadaan Paco taas vireeseen”, Klaus kehotti tarkoittaen kuitenkin rauhoitella naista. Hän ei missään nimessä halunnut, että tuo tulisi hyppäämään suoraan putoamisen aiheuttaman pelon jyllätessä. Olisi parempi hieman tunnustella hevosta, ottaa ensin helpompi yksittäinen este ja kokeilla ihan lopuksi sarjaa. Mikään kiire heillä ei ollut.

Niinpä niin. Olihan Klaus tietenkin huomannut Kaylan taantuneen takaisin pelokkaan poniratsastajan tasolle. Nainen vilkaisi miestä oudon alistuneesti suurista kauriinsilmistään paistaen huoli. Miksi Klaus vaikutti niin vaikealta? Varmaan tuo pettynyt valmennettavaansa. Paco käänteli korviaan epätietoisena, ja Kayla koetti ryhdistäytyä osaamatta päättää, oliko se hankalampaa henkisesti vai fyysisesti. Hartiat tuntuivat raskailta kantaa ja pää olisi halunnut roikkua tottelematta jäykkiä niskalihaksia. Olkapäätä sentään ei enää vihlonut pahasti. Nainen pakottautui mahdollisimman suoraksi, tarkisti istuntansa ja pohkeensa ja haki kevyttä tuntumaa orin suuhun käynnissä.
Paco kulki varovasti kuin se olisi tiennyt, että nyt pienikin sekoilu järkyttäisi Kaylan henkistä tasapainoa, mutta todellisuudessa se taisi olla vain kummissaan tapahtuneesta. Kayla pyysi oria eteenpäin ja yritti rentoutua ennen kuin siirsi hevosen raviin valmentajan ohjeiden mukaan. Keventäen nainen antoi Pacon ravata melko vapaasti, keskittyen huolellisiin teihin, kunnes käänsi sen ympyrälle ja haki asetusta ja takaosan työskentelyä molempiin suuntiin.
"Jos vain saisin itsenikin vireeseen", Kayla totesi ohimennen, mutta sävy oli synkeä.
Kun nainen sai itsensä näennäisesti rentoutumaan alkoi Pacokin kulkea taas tasapainoisemmin ja letkeämmin, joskaan ei kouluhevosmaisesti edelleenkään. Hetken ravityöskentelyn jälkeen he ottivat laukkaa. Puoliverinen alkoi taas kuumua, mutta pysyi hallinnassa lyhyillä pidätteillä ja tiiviillä istunnalla. Kohta nainen valmisteli orin pystyesteelle. Puolipidäte, katse, kääntö, myötäys ennen estettä, kevyt istunta ja ori sai hypätä esteen ilman häiriötekijöitä. Esteen ylittämisen jälkeen Paco pärskähti ja ravisteli päätään kuin lällättäen pystyesteen helppoudelle.

”Otetaan ihan rauhassa”, Klaus sanoi rohkaisten. Hän ei missään nimessä usuttaisi Kaylaa esteille ennen kuin tuo olisi valmis. Vaikka hän näennäisesti ajattelikin näin, hän oli todella iloinen nähdessään ratsukon päätyneen vihdoin yrittämään pystyä. Se näytti niin vaivattomalta, että oli vaikea ymmärtää noiden kompurointia sarjalla.
”Vire taitaa alkaa löytyä?” hän totesi kysyvästi, kun pysty oli ylitetty leikiten. Ainakin Paco oli elementissään, mikä tietysti sai Klausin toivomaan, että ratsastajakin oli saanut kadotettua rohkeutta ja uskoaan takaisin.
”Haluatko tulla vielä uudestaan tuon, vai kokeillaanko sarjaa?” Mies asteli laajaa ympyrää kentän keskellä ja seurasi ratsukon kulkua. Hän vilkaisi rannekelloaan. He olivat harjoitelleet jo hyvän aikaa, mutta hän halusi nähdä vähintään yhden onnistuneen suorituksen sarjalta, ennen kuin antaisi valmennuksen loppua.

Se tästä olisi puuttunutkin, että yksi pystyeste suistaisi Kaylan uudestaan satulasta. Oli tarpeeksi kummallista, etteivät he osanneet enää hypätä sarjaa. Hän kuitenkin kohautti olkiaan viitsimättä kieltää vireen löytymistä.
"Kai tämä tästä", nainen totesi pyytäen Pacon hetkeksi ravin kautta käyntiin saadakseen hieman miettimisaikaa.
Hän pyöräytti aavistuksen kärsivänä niskaansa, joka oli vetreä kuin puuhevosella.
"Ei, kyllähän meidän nyt pitää yksi sarja pystyä hyppäämään kompuroimatta", Kayla sanoi jo tuttua päättäväisyyttä äänessään ja olemuksessaan pahimman järkytyksen väistyttyä.
Mikä ihme siinä oli, että Grand Prix -tason estehevonen kompasteli kerta toisensa jälkeen omiin jalkoihinsa? Hyvin mahdollista, että vika oli ratsastajassa, mutta ei tällaisesta ongelmasta aiemmin ollut tietoakaan.
"Kokeillaan vaan sitä sarjaa", nainen tokaisi herätellessään Pacoa laukkaan siirtymistä varten.

”Hyvä asenne”, Klaus sanoi reipastuneelle ratsastajalle aivan uutta toivoa katseessaan. Kyllähän ratsukko nyt sellaisen sarjan ylittäisi, olivathan nuo mestareita paljon korkeammissa luokissa. Hän ei epäillyt ollenkaan, etteikö keskittymisellä ja hyvällä ratsastamisella pääsisi sarjastakin. Paco oli hieno ratsu, selvästi potentiaalinen esteillä, eikä Kaylakaan hullumpi ollut. Tuon tarvitsi vain saada itsensä oikeaan vireeseen, lakata jännittämästä esteitä. Nyt nainen vaikutti päättäväiseltä ja valmiilta.
”Ota laukka ja valmistele huolella sarjalle tulo”, Klaus kehotti ja seurasi katseellaan kentän keskeltä, miten mustanruunikko kulki ratsastajansa alla. Paco vaikutti kuuliaiselta, vaikkakin selvästi innoissaan esteistä. Sellainen sen kuuluikin olla, se halusi työskennellä ja kun Kayla vain antaisi sille mahdollisuuden, se suoriutuisi kyllä hyväksytysti. Hevonen tarvitsi kuitenkin ratsastajansa kaiken tuen, kuten Kayla varmasti tiesi. Klaus olisi halunnut valaa uskoa ratsastajaan ja saada tuon ymmärtämään, miten lahjakas todella oli.
”Muista tahti ja katso tarkka lähestyminen.”

Kayla hymyili pienesti Klausin kehulle. Se oli pikemminkin kohteliaisuudeksi tarkoitettu rohkaisuhymy, kun valmentaja heitä joutui täällä sietämään, mutta hymy kuitenkin. Paco näytti ihmettelevän, mikä tässä oikein mätti. Sehän oli vain vähän kompastunut ja esteiden hyppääminen oli lopetettu siihen. Eikö kukaan huomannut, että ori oli intoa täynnä ja halusi jatkaa? Perhanan ihmiset. Antaisivat edes Pacon hypätä, jos eivät itse osanneet mitään. Sen ilme kirkastui ja korvat nousivat höröön, kun Kayla viimein pyysi siltä laukkaa.
Melkein huomaamattomasti nainen nyökkäsi Klausin ohjeistukselle ja yritti saada orin kuulolle ja laukan sopivan pituiseksi istuen jo huomattavasti rennommin satulassa.
Parin miettimisympyrän jälkeen nainen ohjasi Pacon laukassa kohti sarjaa keskittyen selkeisiin teihin, jotta hevonen pääsi sarjalle suorassa kulmassa. Ori tuntui taas innostuvan, mutta Kayla ei antanut sen rynnätä. Huolelliset valmistelut ja Paco loikki esteiden yli vaivattomasti ja ratsastajakin pysyi kyydissä tasapainonsa säilyttäen. Sarjan jälkeen puoliverinen laukkasi pärskähdellen ja heitti takajalkojaan pari kertaa ilmaan. Idiootti.
"Ehkä tämä alkaa taas sujua", nainen totesi rauhoitellen intoilevaa Pacoa. Saisi vielä sydänkohtauksen tällä menolla.

Pacon reaktio laukkaan oli huvittavaa. Tuon lapsekas into sai Klausin hymyilemään, ja vaikka hän miten yritti keskittyä myös ratsastajaan, hevosen leikkisä laukka ja innokkaasti pystyssä sojottavat korvat veivät hänen huomionsa. Kayla sai orin kuulolle juuri kuten hän oli odottanutkin. Tuon ratsastustaito oli ihailtavaa, ja aiemmasta jännityksestä ei näkynyt enää jälkeäkään. Energisen Pacon ratsastajaksi sopi laskelmoiva ja rauhallinen, mutta selvästi rohkea ja päättäväinen Kayla. Klausin katse siirtyi odottavasti ratsukon mukana lähemmäs sarjaa. Hevosen energia oli selvästi nähtävää, ja ratsastaja sai sen hallittua tyylikkäästi. Vaivattomasti ja huolellisesti ratsukko ylitti ensimmäisen, toisen ja viimeisen esteen. Laukka jatkui tasaisesti muutamaa pukkia lukuun ottamatta. Suoritus sai Klausin hymyilemään.
”Se meni hienosti. Te olette yhdessä taitava ratsukko”, hän kehui ja näytti todella ylpeältä valmennettavastaan. Hän toivoi noille pikaista paluuta kilpakentille, sillä tiesi Kaylan ja Pacon pärjäävän ja antavan haastetta nykyisille voittajaratsukoille vaikka jo nyt.
”Tähän olisi varmasti fiksua lopettaa, mutta palan halusta nähdä vielä koko sarjan”, Klaus sanoi innostunut hymy huulillaan. Hän tiesi sarjan haastavaksi, eikä halunnut nähdä muuta kuin onnistumisen kokemuksia sen valmennuksen aikana. Hänen oma innostuksensa esteratsastukseen näkyi ja hän saattoi nauttia esteistä nyt muiden kokemusten kautta. Valmentajana toimiminen oli todella palkitsevaa. Silti hän toivoi, että voisi joku päivä vielä uskaltaa isoille radoille ja pääsisi ratsastamaan hevosta, jolla olisi taitoa ja halua hypätä kuten Pacolla.
”Mitä mieltä olet? Voidaan ottaa sarja niin, että saatte valita tienne rauhassa”, hän sanoi ja melkein toivoi, ettei ratsukko yrittäisi voittaa aikaa typerillä reittivalinnoilla. Paco oli mennyt niin upeasti.

Kayla pidätti Pacon raviin ja tunsi hetken olonsa muurahaiseksi pomppivan jumppapallon päällä, sillä askelten kimmoisuus muistutti paljolti vieteriukkoa, kun ori yritti ahtaa järjettömän energiamääränsä hallittuun askellukseen. Nyt nainen hymyili jo paljon aidommin Klausin kehuille, vaikka olikin melko varma, että ne olivat tarkoitettu vain piristykseksi.
"En olisi suostunutkaan lopettamaan tähän", nainen totesi näennäisen reippaasti. Hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi, jos ei selviytyisi valmennuksesta kunnialla läpi.
"Otetaan vaan", Kayla vastasi ja vaikka hän kuulosti hieman kireältä, ei hän olisi mistään hinnasta keskeyttänyt valmennusta epäonnistumiseen radalla.
"Otammeko sen heti? Onko sinulla jo kiire jonnekin muualle?" hän kysyi valmistellessaan Pacoa taas laukannostoon, vaikka ei oria olisi tarvinnut suuremmin valmistella. Se nosti laukan ryhdin korjauksella, pienellä puolipidätteellä ja pohkeen liikautuksella. Kayla mittaili rataa katseellaan arvioiden hankaluuksia tuottaneita lähestymisiä uudelleen. Orin täytyisi malttaa pysyä hallinnassa koko ajan, niin kaikki sujuisi.

Kaylan itsepintainen ja reipas toteamus sai Klausin nyökkäämään hyväksyvästi. Oli mahtava nähdä sellaista asennetta ja rohkeutta myös putoamisen jälkeen. Harvat enää sellaisen jälkeen saattoivat koota itseään lopputunnille. Kaylassa oli sisua, jota harvalta puuttui. Sitä Klaus ihaili.
”Minulla ei ole kiire minnekään. Mennään sinun ja Pacon aikataululla”, Klaus hymähti ja katseli upeaa ratsukkoa ihaileva katse silmissään. Hänellä oli valmentajana tapana edetä ratsukon tahdissa, eikä katsoa kellosta tarkkaa aikaa. Valmennus kestäisi niin kauan, että hevonen menisi hyvin ja ratsastaja kokisi valmennuksen antoisaksi ja opettavaiseksi, eikä lähtisi itku kurkussa pois. Hän oli aina varannut reilusti aikaa valmennuksilleen ja toivoi, että sai niin annettua kaikkensa valmentajana.
”Mikäli tahdot, voitte tulla yksittäin joitakin esteitä oman valintasi mukaan”, hän ehdotti hymyillen Pacon innolle. Tuolla riitti energiaa vaikka miten, eivätkä pienet esteet paljon pidätelleet esteradalle syntynyttä puoliveristä.

Kayla arvosti Klausin suhtautumista valmennuksiinsa. Toisilla valmentajilla tuntui olevan aina kiire pois kentältä heti, kun valmennuksen oli määrä päättyä, eivätkä valmennettavan ongelmat olleet valmentajan murheita. Klaus sen sijaan vakuutteli, ettei kiirettä ollut.
Innokkuudestaan huolimatta Paco malttoi nyt pysyä hallitussa laukassa, eikä Kaylan tarvinnut muistuttaa sitä enää jokaisella askeleella hidastamaan tahtiaan. Se helpotti huomattavasti radan seuraamista ja mahdollisti myös rennomman istunnan.
"Kyllä me yritämme koko rataa ja koitan olla tippumatta", nainen ilmoitti yllättävän kepeään äänensävyyn ja huomaamattaan kohensi ryhtiään hieman.  
Kayla yritti valaa uskoa itseensä jo pelkästään senkin takia, että hän halusi säilyttää kasvonsa. Onneksi heillä ei ollut montaa katsojaa tällä hetkellä. Tosin yksikin katsoja riittäisi siihen, että pian koko Rosings Park saisi kuulla, miten valmennus oli sujunut. Toivoton tunari liian hienon hevosensa selässä.
Nainen tunnusteli jäykkää niskaansa ennen kuin vilkaisi vielä Klausia kuin varmistaen, salliko tuo heidän tulla radalle ja käänsi sitten Pacon jälleen ensimmäiselle esteelle. Intoa puhkuen ori ylitti esteet liioitellun korkealta ja se olisi halunnut vanhasta tottumuksesta oikoa mutkat suoriksi, mutta suostui kuuntelemaan ratsastajaansa. Kilpailutilanteessa Kayla olisi ehkä ottanutkin riskejä, mutta nyt hän keskittyi pitämään istuntansa ja avut tasapainossa, hevosen hallinnassa ja tiet mahdollisimman suurina ja selkeinä, varsinkin ennen sarjaa. Onneksi ratsu kantoi itsensä ja vastasi puolipidätteisiin tehokkaasti, joten se ei lähtenyt kaatumaan ohjalle tai pidentämään askeltaan väärään aikaan väärässä paikassa. Jomotuksistaan huolimatta ratsukko suoriutui radasta kohtuullista varovaisuutta noudattaen hyvin. Paco tuli sarjalle aiempaa paremmassa kulmassa ja selvitti sen vaivatta, ehtien aikansa kuluksi heitellä päätäänkin esteiden välissä. Selvittyään radasta hengissä Kayla taputti orin kaulaa pienesti hymyillen.

Klaus hymähti, kun Kayla kertoi yrittävänsä olla tippumatta radalla. Hän ei uskonut, että toinen tulisi alas enää uudelleen. Nainen oli niin sisukas ja Pacokin vähän rauhoittunut, että nuo tulisivat radan varmasti vallan upeasti. Hän seurasi ratsukkoa ja nyökkäsi rohkaisevasti, kun Kayla kysyi lupaa radalle tuloon. Hän arveli, että vain nainen itse tietäisi, milloin oli valmis aloittamaan ja antoi tuon tehdä päätöksensä itse. Klaus seurasi tarkasti laukkaavaa tummanruunikkoa ja jännitti ratsastajankin puolesta, kun ensimmäinen este lähestyi. Oli kuitenkin turha jännittää, sillä esteisiin mieltynyt ratsu pongahti ilmaan sellaisella voimalla, että olisi selvinnyt haastavammastakin radasta leikiten. Paco kulki sopivaa vauhtia, kuunteli selvästi Kaylan avut ja kulki tiet kuten nainen halusi. Suoritus näytti vaivattomalta. Kaylan kasvoilta oli luettavissa alati keskittynyt ilme, kun tuo ratsasti este toisensa jälkeen puhdasta suoritusta ja vielä kohtuullisella ajalla, vaikkei kukaan kellottanutkaan. Se olisi aiheellista seuraavalla valmennuksella.
Radan jälkeen Klaus taputti käsiään yhteen ja hymyili ylpeyttä valmennettavastaan.
”Hienoa, se meni tosi hyvin”, hän kehui silmät loistaen. Oli harvinaista, että valmennus sai aikaan hänessä sellaisia tunteita.
”Ota vaan loppuverkkaa”, mies ehdotti.
”Ensi kerralla vaan enemmän riskinottoa ja vauhtia”, hän virnisti katsellen hyvin liikkuvaa hevosta. Paco oli unelmaratsu estekentille ja hän toivoi kaksikolle vain onnistunutta paluuta kilpailuihin. Oli etuoikeus päästä seuraamaan noita aivan liian nopeasti lähestyviin Belgian kilpailuihin.

Kayla vilkaisi Klausia epäilevänä. Kehuiko tuo heitä vain rohkaisun vuoksi? Siitä, että he olivat selvittäneet näin matalan radan? Nainen päätti kuitenkin työntää typerät epäluulonsa syrjään ja hymyili kehuille. Hän antoi Pacon laukata vielä muutaman askeleen radan jälkeen ennen kuin pyysi sen raviin ja ryhtyi keventämään, kun orin kaviot tömähtelivät kentän hiekkaan rytmikkäässä tahdissa. Liikkeet tuntuivat tavallista joustavammilta ja pyöreämmiltä Pacon saatua lihakset kunnolla lämpenemään. Ensimmäistä kertaa Kayla uskalsi olla jo hivenen toiveikas tulevaisuuden suhteen.
"Eiköhän se meiltä onnistu", nainen vastasi ravaillessaan virkeän hevosensa kanssa ympyröillä loppuverryttelyksi, välillä suuntaa vaihdellen.
Hetken vielä nainen pyysi orilta kelvollista ravityöskentelyä, mutta antoi sille pian hieman pidempää ohjaa ja salli ravata rennommin. Paco eteni letkein askelin, venytti kaulaansa ohjien salliman määrän ja ravisti päätään pärskähdellen yrittämättä edes lähteä kiihdyttämään.
Saatuaan hevosensa loppuverryttelyt suoritettua Kayla pyysi orin käyntiin ja antoi muutaman askeleen jälkeen Pacon kävellä pitkin ohjin. Puoliverinen puhahteli ja katseli ympärilleen kiinnostuneena, mutta alkuvalmennuksen kaoottinen ylienergisyys oli selvästi jäänyt esteradalle. Jonkin aikaa Kayla pysyi hiljaa ajatuksissaan, mutta avasi lopulta suunsa:
"Kiitos valmennuksesta, Klaus. Ihan todella", hän sanoi Pacon kävellessä Klausin ohi, mutta varoi paljastamatta mietteitään esimerkiksi siitä, että olisi todennäköisesti pilannut hyvän hevosensa liialla epävarmuudellaan ilman ulkopuolisen apua. Oli uskomattoman kiusallista ajatella, kuinka suuren romahduksen he olivat aiempaan tasoonsa nähden kokeneet ihan vain yhden onnettomuuden takia.

Klaus nojaili kevyesti yhteen estetolpista ja seurasi ratsukon loppuverryttelyä. Paco liikkui todelle vetreästi ja rennosti, mistä hän oli erityisen tyytyväinen. Myös Kaylan jännitys oli kadonnut onnistumisten jälkeen. Tuon kiitos sai miehen hämilleen, mutta jostakin löytyi hymy.
”Ole hyvä. Valmennan teitä mielelläni enemmänkin”, hän vastasi rehellisesti ja antoi ymmärtää, että ottaisi ratsukon mielellään säännölliseen valmennukseen muiden töidensä ohella. Se paitsi toisi Klausin nykyiseen pestiin jotakin pysyvää, mutta antaisi tuolle mahdollisuuden seurata toipuvan ratsukon paluuta kilpakentille.

Kayla antoi ohjien roikkua löysinä, kun Paco eteni uran sisäpuolella rennolla matkaavoittavalla askeleella venytellen kaulaansa tyytyväisenä. Kun Klaus kertoi valmentavansa heitä jatkossakin mielellään nainen keskittyi vaivautuneena silittelemään orin silkkistä kaulaa välttääkseen katsekontaktin. Pitäisi varmaan ottaa apu vastaan, sillä hänen ja Pacon omatoimisesta harjoittelusta oli kadonnut kaikki tavoitteellisuus ja ilman valmennusta he kierisivät samassa suossa vielä vuoden päästäkin. Pacon myyminen ei tulisi kuuloonkaan, sillä se tekisi Kaylasta ihmisraunion lisäksi heikon luovuttajan. Hehän vielä palaisivat kilpakentille!
"Se olisi mukavaa", hän vastasikin varovainen hymy huulillaan ja käänsi Pacon kentän keskelle, jossa pysäytti hevosen ja heilautti itsensä alas selästä hieman vaivalloisesti.
Kayla pyöräytti niskaansa kärsivänä. Voisi ottaa tavaksi pysyä hevosen selässä jatkossa. Hän taputti Pacon kaulaa ja löysensi satulavyötä, minkä jälkeen hän lähti taluttamaan hevosta takaisin talliin.
"Sovitaan ihmeessä uusi valmennus, kunhan löydän kalenterini", nainen ehdotti mennessään.

Klaus hymyili Kaylalle tuon suostuessa uuteen valmennukseen. Hän näki ratsukon valtavan potentiaalin ja halun palata kilpakentille. Hän tiesi myös, ettei siellä pärjääminen onnistunut ilman valmentajaa. Ehkä hän voisi lisätä työtuntejaan ottamalla enemmänkin yksityisiä valmennettavia. Kayla ja Paco olivat valmentajankin näkökulmasta hyvin palkitseva ratsukko. Mies lähti kohti tallia hevosen perässä.
”Hyvä juttu”, hän nyökkäsi vaikka Kayla sitä tuskin näki. Hän seurasi ratsukkoa talliin aikeenaan hakea kaapista tavarat ja suunnata kotiin pikkuhiljaa. Roon hän oli jättänyt kotiin, vaikka katuikin sitä sillä hetkellä. Hän oli onneksi autolla, joten kotiin ei ollut pitkä matka. Hän veisi takkuturkkisen koiransa pitkälle iltalenkille ja selvittelisi ajatuksiaan. Miulla aiemmin hypätty rata kummitteli mielessä eikä jättänyt häntä rauhaan. Vaikka Kaylan ja Pacon rinnalla hänen ja eläkeläisen rata oli näyttänyt lähinnä alkeiskurssin toiminnalta, oli hän silti innostunut esteistä. Hänen pitäisi todella hypätä enemmän – ehkä mennä valmennukseenkin! Corinne tuskin odotti sitä, olihan mies ainakin sivulauseessa kertonut loukkaantumisestaan ja sen tuomista esteistä ratsastusurallaan. Varsinaisesta kammosta hän ei ollut puhunut mitään. Onneksi, sillä hän selättäisi sen kyllä.