[Y] Puhumatta paras

Huonon sään takia sunnuntain estevalmennus oli pidetty maneesissa. Zoe purki Corinne Fairchildin valmennettavien hyppäämää rataa kasvot vakavina. Hän oli seurannut valmennusta sivusta, korjannut esteitä ja nostanut ratsukoiden urakalla pudottelemia puomeja kylmä katse silmissään. Hän oli pitänyt ajatuksensa ominaan, mutta mielessään arvioinut varsin kriittisesti jokaista ratsukkoa. Onneksi hän ei ollut ainoa, joka huomasi ratsastajien virheet - rouva Fairchild oli huomautellut ratsukoiden virheistä armottomin, terävin sanankääntein, mutta se oli toiminut. Ratsastajat olivat ryhdistäytyneet läksytyksen saatuaan ja parantaneet suoritustaan seuraavalla kerralla. Puomit olivat silti kolisseet, mistä hyvästä yksi jos toinenkin ratsastaja oli poistunut valmennuksesta huulta purren.
Tummahiuksinen nainen katsoi okseria, jonka takimmaista punavalkoista puomia hän oli nostellut jatkuvasti ylös maneesin hiekasta. Ratsastajat olivat tehneet liian jyrkkiä lähestymisiä, antaneet hevoselleen liian vähän aikaa kerätä vauhtia pitkään hyppyyn, tai muuten vain ratsastaneet okserin puolihuolimattomasti, mistä hän oli saanut maksaa painavaa puomia nostelemalla. Onneksi valmennus oli jo ohi. Hän oli katsonut joitakin lähestymisiä lähes kauhulla -miten kukaan edes saattoi tuoda hevosen niin huonosti esteen eteen?-, kun taas toiset ratsastajat olivat painuneet hänen mieleensä positiivisemmalla tavalla, kuten sillä, miten hyvin he olivat korjanneet huonoa lähestymistään. Kaiken kaikkiaan hän oli onnellinen, että valmennus oli jo takanapäin. Hän ei olisi kestänyt enää yhtäkään pienestä kulmasta suurella vauhdilla tehtyä uhkarohkeaa, idioottimaista hyppyä.

Maneesin oven aukeaminen sai pitkän naisen kääntämään katseensa tallin suuntaan. Toivottavasti kukaan ratsukoista ei tarvitsisi apua. Zoe tunnisti hevosen heti, eikä joutunut hetkeäkään pohtimaan taluttajan henkilöllisyyttä. Tallilla asui vain yksi lehmänkirjava irlannincob, ja se turhake seisoi nyt maneesin oviaukossa hiirulaista muistuttavan liikuttajansa kanssa. Zoen teki mieli huokaista. Tämäkin vielä.
Päivettynyt nainen ei sanonut mitään, vaan palasi aiempaan puuhaansa, eli esteradan purkamiseen. Hän kuuli, kuinka maneesin ovi suljettiin ja näki silmäkulmastaan, kuinka huonoryhtinen tyttö talutti hevosen maneesin toiseen päähän. Zoe nosti kaksi puomia kerralla ja kantoi ne maneesin halki estevarastolle. Hän kuuli, kuinka Lucy koetti ponnettomasti komentaa irlannincobia, joka kuopi hiekkaa etukaviollaan. Oli siinäkin työntekijä, kun ei pärjännyt edes serkkunsa hevoselle, joka näytti unissakävelijältä suurimman osan päivästä. Ehkä niin ei ollut nyt, mutta yleensä. Zoekin oli huomannut, että irlannincob oli vaikuttanut päivä päivältä energisemmältä, vaikka nainen olikin pyrkinyt pysyttelemään kaukana moisesta puskaratsusta.

Zoe ehti kantaa kaikki okserissa käytetyt puomit varastoon, ennen kuin Lucy pääsi Rainin selkään. Ruuna oli aivan liian hyvätapainen tanssiakseen ympyrää tytön noustessa selkään, joten Zoe ei ymmärtänyt, mikä Lucylla oli kestänyt. Pelkäsikö tyttö hevosen kuopimista? Vai koko hevosta? Tässä vaiheessa Zoe ei olisi yllättynyt enää mistään. Hän ei ollut sattunut näkemään vielä yhtäkään hetkeä, jolloin Lucy olisi osoittanut osaavansa kaiken, mitä tällä alalla vaadittiin. Sen sijaan tummahiuksinen nainen oli nähnyt, miten Lucy oli peruuttanut pois Papillonin karsinasta, kun tamma oli näykkinyt ilmaa. Hän oli myös huomannut useampanakin päivänä, miten tyttö oli roikkunut Ivoryn luona pidempään kuin oli millään tavalla tarpeellista. Lucy oli paitsi taitamaton, myös hidas.
Hän sulki silmänsä ja laski viiteen. Oli turha ajatella työkavereita, kun niistä sai vain itsensä huonolle tuulelle. Idioottikolmikko oli vertaansa vailla, mitä pätemättömyyteen tuli: yksi näytti hevosen selkään sidotulta perunasäkiltä, toinen antoi hevosen riepotella itseään miten halusi ja kolmas ei uskaltanut tehdä mitään. Silti ne kulkivat Rosings Parkin käytävillä kuin omistaisivat koko paikan. Pah. Olisivat vain pysyneet poissa, niin talli olisi saanut arvoisiaan työntekijöitä.

Zoe vilkaisi ratsukon suuntaan. Rain kulki pitkin ohjin uralla, mutta näytti olevan hereillä astellessaan energisesti eteenpäin. Kerta se oli ensimmäinenkin. Yleensä lehmänkirjava näytti nukkuvan suurimman osan liikutuksestaan, heräten ehkä siinä vaiheessa, kun muut alkoivat suorittaa loppuverryttelyjä. Tänään näytti olevan toisin. Zoe hymähti hiljaa kantaessaan painavaa estetolppaa varastoa kohti. Ehkä Lucyakin onnisti joskus.
Rain siirtyi oma-alotteisesti raviin, kun estetolppa kolahti toista vasten. Zoe vilkaisi olkansa yli ratsukkoa. Tyttö näytti hämmästyneeltä ja hevonen innokkaalta, mutta mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut. Hän ei vaivautunut edes pahoittelemaan aiheuttamaansa ääntä. Maneesissa ei ollut muita, eikä Rain ollut tosissaan edes säikähtänyt. Ruuna oli vain siirtynyt reippaampaan askellajiin ilmeisesti kävelyyn kyllästyneenä. Niin kävi, jos sattui ratsastamaan hevosella, joka oli kerännyt energiaa aivan liian monta päivää.

Tallityöntekijä jatkoi radan purkamista tolppa kerrallaan. Suurin osa esteistä oli jo purettu ja siirretty varastoon odottamaan seuraavaa kertaa, mutta muutama oli edelleen jäljellä. Hän kantoi puomeja ja tolppia varastolle, arvioivia katseita Lucyyn suunnaten. Tyttö kevensi ravissa alkulämmittelyjä hevosen kanssa, eikä näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä teki. Zoe ei edes koettanut peitellä halveksuvaa ilmettään kun katsoi ratsukon suuntaan tolppa käsissään. Lucyn pohkeet heiluivat eteen ja taakse kevennyksen mukana, ohjat roikkuivat löysinä ja tytön ryhti oli surkea. Miten tuollainen ratsastaja sai liikuttaa yhtäkään hevosta ilman valmentajaa?
Zoe siirsi viimeisetkin puomit varastoon, vilkaisi olkansa yli Lucya eikä vaivautunut sanomaan sanaakaan poistuessaan maneesista. Hän suuntasi maneesin alakatsomoon hiljaisena. Hän haluaisi nähdä, mitä tästä ratsastuksesta tulisi. Ehkä hän voisi kertoa neiti Hollandille, miten huonosti Lucy hoiti hänen hevostaa-, eikun ai perhana, sehän oli Lucyn serkku. Hollandille olisi siis turha kertoa yhtään mitään. Ehkä Kamir kuuntelisi häntä. Hänhän oli vain huolestunut työkaveri, joka ei halunnut Lucyn joutuvan liikuttamaan liian vaikeita hevosia.
Ihan kuin häntä oikeasti olisi kiinnostanut, vaikka Lucy olisi pudonnut päälleen ja halvaantunut niskasta alaspäin. Enemmän häntä kiinnostivat hevoset ja niiden hyvinvointi - huono ratsastaja pilaisi taitavimmankin hevosen, jos ratsastaisi sitä monta kertaa viikossa. Hän jos kuka tiesi sen, kun oli saanut työnsä puolesta korjata mokomia virheitä hevosissa. Taitamaton ratsastaja opetti hevosensakin taitamattomaksi, eikä hän halunnut, että yksikään Rosings Parkin hienoista kilpahevosista taantuisi sen takia, että osaamaton hiirulaista muistuttava tyttö ratsasti niitä.

---

Lucy hengitti syvään maneesin oven sulkeuduttua. Vihdoinkin hän saattoi hengittää vapaasti, kun ei tuntenut kylmien silmien arvioivaa katsetta itsessään. Tyttö ei edes huomannut katsomon varjoihin istunutta työkaveriaan, vaan keskittyi ryhdistäytymään satulassa. Hän keräsi ohjia lyhyemmäksi, kunnes tunsi kevyen painon molemmilla käsillään. Hartiat taakse, selkä suoraksi, kevennä eteen, kantapäät alas, nyrkit pystyyn, hartiat taakse, selkä suoraksi, kevennä eteen, … Lucy toisti mielessään jokaisella raviaskeleella. Hän kyllä osasi ja pystyisi, kunhan vain keskittyisi.
Rain tuntui innokkaalta ja energiseltä hänen allaan, mikä sai Lucyn potemaan syyllisyyttä. Hevonen oli ollut viimeksi liikkeellä keskiviikkona, kun he olivat käyneet maastossa kaikkien tallityöntekijöiden voimin. Hän ei ollut ehtinyt liikuttaa Rainia viikonloppuna, eikä Bethanya ollut näkynyt. Ruunaparka. Ei ihme, että hevoselta löytyi virtaa. Hänen olisi puhuttava Bethanylle. Rainia pitäisi liikuttaa enemmän. Hevonen nautti laitumella olosta, mutta se ei riittänyt liikunnaksi. Irlannincob hyppisi syksyllä seinille, jos sitä ei kesän aikana liikutettaisi satunnaisia maastolenkkejä enempää.

Lucy siirsi irlannincobin käyntiin. Rain vastusti pidätteitä nostamalla päätään korkeammalle ja huiskimalla hännällään. Lucyn katse osui maneesin alakatsomoon kun he kulkivat käynnissä sen ohitse. Zoe tuijotti haastavasti takaisin, mikä sai tytön kääntämään katseensa nopeasti pois. Hän nielaisi.
"Anteeksi poika", Lucy sanoi hiljaa tehdessään muutaman pysähdyksen. Irlannincob ei pysähtynyt suorana, vaan kiersi ja kaarsi, astuen milloin milläkin jalalla sivuttain. Hevonen ei malttanut seistä paikoillaan. Lucy huokaisi ja päästi hevosen ravaamaan pidemmällä askeleella ympäri maneesia. Mitä nyt? Hän ei ollut tottunut energisiin ratsuihin, jotka pyrkivät eteen niin voimakkaasti, etteivät pidätteet tuntuneet menevän läpi. Silloin, kun Rain löysi moottorinsa ja liikkui itsenäisesti eteen, hevonen oli niin hyvin kuulolla, että pieninkin vatsalihasten jännittäminen sai hevosen hidastamaan. Nyt Rain ei tuntunut edes huomaavan puolipidätteitä tai raskaampaa kevennystä satulassa ravatessaan lennokkain askelin maneesia ympäri. Lucy istui alas satulaan, nojasi reilusti taakse ja veti ohjista tavallista lujempaa. Rain pärskähti pää korkealla mutta hidasti käyntiin. Ruuna tuntui ärtyneeltä käännellessään korviaan edestakaisin ja huiskiessaan hännällään. Hevonen ei ymmärtänyt, miksei se saanut purkaa energiaansa. Ratsastajakin roikkui ohjissa enemmän kuin yleensä.

Lucy pysäytti hevosen keskelle maneesia. Rain astui eteenpäin, Lucy pidätti, Rain astui sivulle ja taas tyttö pidätti. Hevonen tanssi ympyrää kentän keskellä pärskyen ja päätään heitellen, mikä ei sopinut rauhalliselle hevoselle lainkaan. Lehmänkirjava ruuna näytti hermostuvan ratsastajan avuista kerta kerralta enemmän, mikä sai Lucyn entistä epävarmemmaksi. Rain aisti ratsastajaa kalvavan päättämättömyyden ja teki päätöksen heidän puolestaan. Hevonen ponnahti laukkaan paikoiltaan. Maneesin täytti kumea jyminä, kun raskasrakenteinen hevonen laukkasi pitkällä, vauhdikkaalla askeleella maneesin halki ja lähti kiertämään uraa suuret kaviot hiekkaa ilmaan lennättäen.
Lucyn ensimmäinen reaktio oli ottaa tuuheasta harjasta kiinni, kun Rain yllättäen lähti eteenpäin. Luottaessaan jälleen omaan tasapainoonsa, tyttö istui syvälle satulaan ja teki pidätteitä niin istunnallaan kuin ohjillakin. Rain heitteli päätään, nostaen raskasta päätään yhä ylemmäs vastustaessaan kuolaintuntumaa. Hetken Lucy toivoi, että olisi käyttänyt Bethanyn ostamia meksikolaisia suitsia timanttikoristeluista huolimatta. Ne olisivat tarjonneet hieman enemmän tuntumaa hevosen päähän kuin perinteiset englantilaiset suitset. Toisaalta, samalla logiikalla hän olisi voinut käyttää Bethanyn hankkimia olympiakuolaimia.
Mikä häneen oli mennyt, kun hän pelkäsi hevosta niin, että halusi hillitä irlannincobia kovemmilla varusteilla? Vastaus löytyi katsomosta. Kylmät tummanruskeat silmät eivät hetkeksikään jättäneet rauhaan tyttöä, joka hermoili jo ihan tarpeeksi hevosen selässä ilman muiden tuomitsevia ilmeitä. Zoe ei kuitenkaan armahtanut häntä niin helpolla, vaan kertoi yhdellä tarkoin suunnatulla katseella, kuinka suuressa arvossa piti maneesissa sinne tänne laukkaavaa ratsukkoa.

Lucy käänsi Rainin pienelle ympyrälle itkua pidätellen. Hän ei osannut mitään, ei sitten mitään. Hän ei pärjännyt edes Rainille, maailman helpoimmalle ja kilteimmälle ruunalle. Tyttö puri huultaan hevosen hidastaessa reippaan ravin kautta käyntiin ympyrän pienentyessä. Ilmeisesti reipas laukka oli tehnyt tehtävänsä, sillä hevonen ei siirtynyt heti laukkaan, kun Lucy suoristi ratsunsa. Rain heitteli yhä päätään, mutta ei enää tuntunut repivän ohjia käsistä. Ehkä se tästä.
Tyttö vilkaisi katsomon suuntaan hartiat painuen. Ei tästä tulisi kuitenkaan mitään. Hän ei pystynyt keskittymään hevoseen, joka olisi vaatinut ratsastajan täyttä huomiota, kun hermoili katsomossa istuvaa työkaveriaan. 'Älä välitä siitä, älä välitä siitä', Lucy hoki itselleen koettaessaan löytää edes hitusen itsevarmuutta liikkeisiinsä. Ainakin Rain vastasi jo pienempiin pidätteisiin ja malttoi pysähtyä, kun ratsastaja niin pyysi, vaikka ilmaisi edelleen ärtymystään kulkemalla korvat luimussa.

"Liikuta kyynärpäätäsi, kun teet pidätteen. Jos vain käännät nyrkkiä, kädestäsi tulee kova", matala, kuuluva ääni halkoi maneesin paikallaanseisovaa ilmaa. Lucy hätkähti hevosen selässä ja tuijotti hämillään katsomon suuntaan. Zoe oli jo kadonnut näkyvistä, ehkä lähtenyt valmistelemaan iltatallia, ehkä tekemään jotakin muuta. Lucy nielaisi. Oli nyt tämäkin. Ensin hän ei hallinnut tallin helpointa hevosta ja sitten sai vinkkejä kylmältä työkaveriltaan.
Lucy tuijotti epäröiden käsiään Rainin kulkiessa uraa pitkin. Oliko hän Rainin vauhdista yllättyneenä painanut nyrkkejään alemmas ja ollut kovakätinen hevoselle, joka oli tottunut pehmeään käteen? Siksikö ruuna huiski häntäänsä ärtyneenä kulkiessaan pää korkealla?
Tyttö puristi kevyesti pohkeillaan, mikä sai lehmänkirjavan hevosen siirtymään pehmeään raviin. Lucy istui syvälle satulaan ja ajatteli pidätteen läpi ennen kuin teki mitään. Siirtäessään kättä taaksepäin, huomasi ratsastaja eron hetkessä. Rain hidasti käyntiin päätään heittelemättä. Lucy jatkoi siirtymisiä ja pysähdyksiä, helpottunut hymy kasvoille kohoten. Rain liikkui eteenpäin vauhdikkaammin kuin yleensä, mutta nyt pidätteet menivät läpi ilman taistelua. Ehkä hänen pitäisi kiittää vakavailmeistä työkaveriaan, vaikka olisi mieluummin pysytellyt kaukana ilkeästä naisesta.

Tummanruskeiden silmien arvioivassa katseessa oli hetken aikaa aavistus lämpöä, kun Zoe katsoi ratsukon työskentelyä yläkerrasta lasin takaa. Nyt Rain liikkui jo oikein päin, eikä Lucy puristanut kauhuissaan ohjia. Ehkä hän oli aliarvioinut tytön taidot… Tai sitten ei. Papillon. Ehei, hän oli osunut oikeaan. Lucy oli pätemätön tallityöntekijä, joka nyt vain sattui ymmärtämään selkeällä äänellä annetut ohjeet ratsastaessaan serkkunsa yksinkertaista, pomminvarmaa irlannincobia.