[P] Hi, hello, it's nice to see you again

Perjantai 14. syyskuuta 2018 - ilta

Tallilla hiljaa supistu sana Amandan paluusta oli kiertänyt ja vihdoin tavoittanut Natashankin korvat. Tyttö oli harkinnut soittavansa, mutta päättänyt sitä vastaan, samoin kuten oli tehnyt viestienkin kanssa. Jos hän päätyisi vain haukkumaan ystäväänsä, se olisi paras tehdä kasvokkain. Ainakaan mikään ei jäisi epäselväksi tai tulisi tulkituksi väärin. Niinpä Natasha oli tallipäivän päätteeksi hypännyt autonsa rattiin ja ajanut tervehtimään Amandaa. Turha sitä oli etukäteen varoittaa, että hän oli tulossa. Amanda oli aina joko kotona tai tallilla, ja jälkimmäisellä tyttöä ei ollut näkynyt.
Natasha parkkeerasi pienen, häntä vanhemman autonsa ja harppoi soittamaan ovikelloa. Olisi kai ollut hyvien tapojen mukaista tuoda jotain tullessaan, kun kerran tuppautui kylään kutsumatta, mutta… väliäkö hyvillä tavoilla, kun Amanda oli kadonnut kuukaudeksi. Ei se, ettei hänellä ollut suklaata mukanaan, voinut olla enää kovinkaan paha etikettivirhe tässä kohtaa.

Hexhamilaisen omakotitalon oranssi aita piti pihan puolella villapaitaan puetun amerikkalaisen terrierin ja sen villapaitaan puetun harjakoiratoverin. Irlanninsusikoira puhahti kuono aidan välistä työnnettynä, seuraillen tulijaa etuovella. Oven tuli avaamaan punatukkainen mies, joka tunnisti Natashan.
"Hei, tulit tervehtimään Amandaa?"

Tyttö koetti parhaansa mukaan jättää koirat huomiotta, sillä hän ei ollut koskaan viihtynyt koirien keskellä. Ne hermostuttivat häntä kerrasta toiseen, siinä missä hevoset olivat aina olleet eläimiä, joiden seurassa hän viihtyi.
"Joo", Natasha nyökkäsi. "Onko hän kotona?" Kai sitä täytyi kysyä, kun kerran oli ilmestynyt paikalle kutsumatta.

Ehkä oli onni että nelikko oli sillä hetkellä pihalla. Sybill makasi taljana nurmikolla, välittämättä. Sen piti muka olla vahtikoira.
"On, ylhäällä. Portaat ylös ja oikealle." Siellä oli Amandan oman kylpyhuoneen ja makuuhuoneen siipi. Amanda istui sängyllä, selaten yliopistojen sivuja. Hän oli edelleen vakuuttunut siitä ettei saisi tai voisi enää ratsastaa.

"Kiitos", Natasha nyökkäsi astuen peremmälle. Hän jätti kengät siivosti seinän viereen, ennen kuin suunnisti sukkasiltaan portaat ylös ja koputti Amandan makuuhuoneen oveen. Sen jälkeen sopi raottaa ovea ja kurkistaa sisään.
"Moi", venäläistyttö tervehti. "Ei kai ole paha hetki?" Eipä sillä, että Amanda näyttäisi kovin kiireiseltä sängyllä istuskellessaan, mutta mistäpäs sitä ikinä tiesi. Ehkä tyttö oli kovin kiireinen suunnitellessaan seuraavaa katoamistemppuaan.

Amanda hätkähti koputusta.
"Ei, Jonathan ei ole-" Hän hämmentyi kun näki Natashan tätinsä aviomiehen sijaan.
"... Hei. Ei."

Natasha asteli peremmälle huoneeseen sulkien oven perässään ja vilkaisi ympärilleen Amandan valtakunnassa. Tyttö tuntui muuttavan jatkuvasti. Oli ihme, että hän pysyi enää edes osoitteissa perässä.
"Et sitten suotta laittanut edes viestiä, kun päätit palata", Natasha totesi astellen lähemmäs sänkyä, jotta saattoi vetää Amandan halaukseen. Hitto että tyttö oli onnistunut säikäyttämään hänetkin, kun oli vain kadonnut.

Amanda muuttikin. Hän oli yrittänyt sitä taas, mutta täti oli saanut puhuttua ympäri. Ehkä hän asuisi edes vuoden tässä osoitteessa.
"Ei ole numeroasi." Amanda myönsi. Larissan oli ainoita jonka hän muisti ulkoa. Hän ei osannut halata luonnollisesti takaisin, taputtaen Natashan selkää kiusaantuneena.

Niin, kukapa sitä enää nykypäivänä muistaisi kenenkään puhelinnumeroita ulkoa, kun kännykät tiesivät kaiken omistajiensa puolesta.
"Sitä varten on Facebook", Natasha puhahti vetäytyen halauksesta. Hän tökkäsi sormellaan Amandan kylkeä. "Olet yksi helvetinmoinen idiootti."

Se sai tytön vinkaisemaan.
"... en edes tajunnut." Hän oli keskittynyt miettimään mitä tekisi ja itkemään sängyssä Larissan perään.
"Kiitos." Amanda totesi nuivasti.

"No se nyt ei yllätä yhtään ketään", Natasha puuskahti. Amanda ei ollut tajunnut montaa asiaa, joten tuskinpa tämäkään oli suuri yllätys. Idiootti mikä idiootti.
"Ole hyvä. Se oli kiltein ilmaisu, jonka keksin sinulle."

Amanda puri huultaan ja katseli lattialle levitettyä mattoa.
"Oliko muuta? Tulitko tänne vain haukkumaan minut?"

"Tulin, kun kerran Larissa ei ole täällä sitä tekemässä", Natasha totesi. Helvetti, Amanda ansaitsi kaikki haukut niskaansa siitä hyvästä, mitä oli tehnyt. Ei kukaan voinut vain kadota kuukaudeksi ja palata olettaen, että kaikki olisi ihan hyvin, eikä mikään olisi muuttunut.

Vain Larissan mainitseminen sai Amandan itkemään vuolaasti.
"Ei ole ei, hitto, kiitos muistutuksesta!" Eikä kai enää olisikaan. larissa ei puhuisi hänelle enää.

Natasha risti kädet rinnalleen katsoessaan kyyneliin purskahtanutta ystäväänsä. Hän ei osannut lohduttaa silloinkaan kun yritti, eikä nyt tehnyt suoraan sanottuna edes mielikään. Amanda ansaitsi kipunsa. Sitä he kaikki muut olivat kantaneet harteillaan kuluneen kuukauden.
"Mitä helvettiä oikein odotit? Häivyt kuukaudeksi ja kun palaat, sinua varten levitetään punainen matto?"

"En!" Amanda huusi takaisin, käpertyen pieneksi sängyllä. Istuen, sentään.
"Helvetti!"

"No mitä sitten? Ei voinut tulla yllätyksenä, ettei elämä pysähdy siksi aikaa kun sinä menet ties missä", Natasha kivahti takaisin.

"Ei tule!" Ei todellakaan tullut. Kaikki tuntui vieraalta, ymmärrettävästä syystä.
"Natasha, en tarvitse tätä! Ansaitsen, mutta hitto en tarvitse!"

"Larissa ei ansainnut mitään tästä!" Tyttö ärähti kulmat kurtistuen. Amandan olisi ihan turha valittaa, miten kamalaa tytöllä oli ollut. Ihan itse tyttö oli päättänyt lähteä.
"En ole kuullut hänen nauravan kertaakaan sen jälkeen kun lähdit, ja hymykin näyttää lähinnä siltä että joku repii hänen suupieliään."

Se tieto ei auttanut itkun kanssa yhtään.
"Vittu tiedän!" Ei larissa ansainnut häntä. Hän oli ihmiskunnan julmin kosto suloiselle brasilialaiselle.

"Et tiedä!" Natasha kivahti astuen askeleen lähemmäs. "Sinulla ei ole aavistustakaan, koska sinä et ollut täällä! Sinä et nähnyt, mitä typerä tempauksesi on tehnyt kaikille!"

”Tiedän että vittu kukaan ei ansaitse paskaani!” Kiitos kuitenkin muistutuksesta, Natasha.

"Hieno asenne, Amanda", tyttö puhahti. "Siitähän se onkin kiinni, eikä suinkaan siitä, ettet voinut ajatella edes puolta sekuntia ennen kuin päätit häipyä sanaakaan sanomatta."

”Tiedän! Tiedän etten ajatellut, hävettää, olisi pitänyt!” Ajatuskin surkeasta Larissasta itketti lisää.

"Eikä sinulla kestänyt kuin viisi viikkoa tajuta se. Hienoa", Natasha puuskahti puristaen käsiään tiukasti nyrkkiin. Oli ollut kamala seurata vierestä, miten Larissa murehti ja pelkäsi päivästä toiseen, eikä asiaa ollut auttanut omaakin rintaa kuristava pelko.
"Olet välillä ihan pimeä."

”Ei kai?” Amanda kysyi kovin kylmästi.
”Kerro jotain uutta.”

"No sinulle taitaa tulla kaikki aina yllätyksenä", Natasha puhahti. "Ei sinusta ota selvää."

”Oliko muuta?” Amanda nousi seisomaan ja asteli ovelle.

"En tiedä", Natasha totesi. "Aiotko tehdä jotain näin tyhmää uudestaankin?"

"En tiedä." Amanda totesi, pyyhkien silmiään.
"Natasha, jos sinulla ei ollut muuta, niin... minä tiedän jo kaiken tuon."

"Jos tietäisit, et olisi koskaan lähtenyt", Natasha tuhahti. "Kaikki ovat olleet niin huolissaan sinusta."

"En sanonut että tiesin sitä silloin. Natasha, tiedän että huolestutin kaikki ja olen perseestä, mutta vittu, tuo ei auta yhtään!" Hän vielä lähtisi uudelleen.

"Ai, nytkö minun pitäisi auttaa sinua?" Tyttö pudisteli päätään. "Olisit tullut pyytämään apua kuukausi sitten!"

"Ei! Mutta tuokaan ei auta! Omaa typeryyttäni minulta meni kaikki, opin läksyni liian myöhään, vittu anna olla!" Ajatuskin kauppatieteistä tai muusta yhtä kuivasta yliopistossa puistatti.

"No, hyvä että opit edes jotain", Natasha totesi istahtaen alas Amandan sängyn reunalle. "Eikä sinulta mennyt kaikki. Olihan sinulla edelleen koti, mihin palata ja sukulaisia ympärillesi." Larissasta hän ei uskaltanut mennä sanomaan yhtään mitään. Viikkojen kuluessa tyttö oli alkanut vaikuttaa entistä luovuttaneemmalta. Ehkä Larissa oli saanut tarpeekseen, eikä tahtonut enää kuullakaan Amandasta. Hän ei voinut mennä lupaamaan mitään, kun ei tiennyt, mitä tytön pään sisällä oikein tapahtui.

Amanda uskoi itse että oli menettänyt Larissan. Silti hän vain halusi pyytää anteeksi.
"Nussun nussun. Suurin osa, sitten. Natasha, en kaipaa pilkunnussintaasi."

"Mitähän sinä kaipaat?" Tyttö kysyi päätään kallistaen. "Sinulla oli ihan kaikki, ja päätit silti häipyä."

"Vittuako sillä on väliä!" Tarvitsiko muistuttaa että hän oli typerä, kiittämätön paska? Tuntui siltä että olisi pitänyt jäädä Skotlantiin tai että voisi käydä hyppäämässä sillalta. Ei, sellaisten aika oli ohi.

"Tietenkin sillä on väliä, Amanda!" Natasha huusi takaisin. "Jos millään ei ole mitään väliä, niin helvettiäkö sitten teet täällä? Väität että tajusit, miten paljon satutit muita, mutta käyttäydyt silti ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ihan kuin mllään ei olisi väliä ja ketään ei kiinnosta."

"Mitä minä kaipaan." Amanda huomautti. Muiden tunteilla oli väliä, mutta juuri nyt hänellä ei ollut oikeutta kaivata mitään.

"Ai, nyt elät sitten vain muita varten, vai?" Natasha pyöräytti silmiään. Hitto että ystävä osasi olla typerä aina välillä! "Nyt jos koskaan sillä on väliä, mitä sinä kaipaat. Jos aiot vain leikkiä välinpitämätöntä, voit olla varma, ettei kukaan muu ole tulossa kyselemään sinulta haluatko edelleen olla osa heidän elämäänsä."

Amanda painoi silmät kiinni hetkeksi. Ja vielä pitäisi puhua enon kanssa. Natasha olisi tuohon verrattuna lastentarhalainen. Hän ei pystyisi siihen.
"Mikään mitä teen, ei ole hyvä. Ehkä siksi yritän olla olemassa mahdollisimman vähän."

"Ei, kuukaudeksi katoaminen ei todellakaan ole hyvä", Natasha pyöräytti toistamiseen silmiään. Eikö se nyt ollut ilmiselvää? Jokaisen luulisi ymmärtävän, ettei katoamistemppu ollut koskaan ratkaisu yhtään mihinkään.
"Eivät ihmiset jaksa loputtomiin tulla kohdelluiksi kuin kasa paskaa. Ennen pitkää he lähtevät ja sitten jäät ihan oikeasti yksin, eikä se ole mukavaa." Siitä hän tiesi jotakin, kun oli asunut itsekseen suuressa asunnossa äidin reissatessa ulkomailla ja luokkalaisten kiusatessa häntä. Yksinäisyys ei pukenut ketään.

"Ihanko totta?" Amanda totesi sarkastisesti.
"Mene, ennen kuin kohtelen sinuakin kuin kasaa paskaa. Taas." Ei hän voisi edes itkeä ystävälle typeryyttään, kuten tädillensä saattoi.

"Liian myöhäistä jo", tyttö totesi ja harkitsi hetken lähtevänsä. Turhaan hän täällä oli, kun he kerran vain tappelivat Amandan kanssa. Äiti oli aina koettanut opettaa hänelle, miten tappelemisesta ei ollut koskaan hyötyä. Miten pitäisi olla sanomatta mitään, jos ei ollut mitään hyvää sanottavaa.
"Ihan sama mitä muuta teet, mutta olet Larissalle velkaa anteeksipyynnön", Natasha totesi. Oikeastaan Amandan pitäisi pyytää anteeksi ihan jokaiselta, mutta olkoot. Hän tyytyisi siihen, jos tyttö pyytäisi edes brasilialaiselta anteeksi. "Eikä se voi olla mikään olankohautuksella säestetty ohimennen tuhahdettu kommentti. Ihan oikean anteeksipyynnön."

"TIedän." Amanda mutisi, koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi. Harmi ettei se onnistunut melko pitkältä ihmiseltä helposti.
"Miksi luulet että yritin soittaa?" Pyytääkseen anteeksi. Ja Emily oli käskenyt häntä painumaan helvettiin.
"Anteeksi."

"Sitten yrität uudestaan", Natasha totesi. Häntä ei yllättäisi lainkaan, vaikka Larissa ei tahtoisi kuulla Amandasta hetkeen, mutta ei se voisi olla tekosyy tytölle jättää yrittämättä.
"Älä tee sitä enää toiste, niin saat anteeksi", venäläinen tyttö vastasi.

"Myöhemmin." Ehkä kun Larissa palaisi Amerikasta.
"En tee." Ei hän kehtaisi, ei enää. Hän tunsi olkapäillään Bean sormet. Nainen oli puristanut todella tiukasti kun oli nähnyt hänet ovensa takana hääpäivänään.

"Älä odota liian pitkään", Natasha varoitti. Amanda oli antanut odottaa uutisia itsestään yli kuukauden. Enää ei auttanut venyttää odotusta yhtään tarpeellista pidemmäksi, tai muut pian kyllästyisivät odottamaan.

"Kun hän palaa." Amanda mutisi, pyyhkien silmiään.
"... miten sinulla menee?" Ei huvittanut puhua itsestä kun asiat joita hän rakasti, olivat poissa.

Natasha mietti hetken, oliko se hyväksyttävä ajankohta, mutta päätyi lopulta nyökkäämään. Kisat olisivat pian ohitse ja Larissa lentäisi muiden mukana takaisin Englantiin.
"Kunhan et odota liian kauaa. Hän on lähdössä pian taas pitkälle kisamatkalle", Natasha varoitti. Tyttö ei olisi suostunut perumaan osallistumistaan Australiaan suuntautuvaan kisamatkaan, vaikka mikä olisi tullut. Natashan oli annettava Larissalle se, miten hyvin tyttö oli hoitanut työnsä kaikesta huolimatta.
"Ratsastan, kilpailen, valmentaudun. Sitä tavallista", tyttö kohautti harteitaan.

Amanda nyökkäsi, kysymättä mihin Larissa oli menossa. Se ei juuri nyt ollut hänen asiansa. Hän ei vain halunnut enää soittaa Amerikkaan, vain saadakseen vastaukseksi painu helvettiin.
"Natasha, kerro jotain. Ole se ainoa joka käyttäytyy normaalisti?" Kaikki oli sekaisin. Jonathan oli tavallistakin oudompi, vaikka walesilainen oli aina outo. Bea oli raskaana ja huolehti aivan liikaa, aina läheinen eno ei olisi voinut tuntua kaukaisemmalta.

Natasha kohautti harteitaan.
"Ei ole mitään kerrottavaa", hän vastasi. Ei hänen elämässään tapahtunut ihmeitä. Hän kiersi kilpailuissa hevosten kanssa, kävi valmennuksissa niin paljon kuin vain ehti ja vietti päivänsä kutakuinkin aamusta iltaan tallilla tai salilla. Siinä ei ollut paljoa erityistä kerrottavaa.

Amanda avasi suunsa ja sulki sen heti.
”... Oletko nähnyt Bitsiä?”

"Ohimennen", tyttö vastasi tapansa mukaan varsin lyhytsanaisesti. Natasha ei yleensä puhunut paljoa, ja nyt hän oli sanonut jo enemmän kuin tarpeeksi. "Pitää edelleen ihan järjetöntä meteliä."

Amanda nyökkäsi vaisusti. Suloinen vauvahevonen, tulevaisuudessa hieno kouluratsu. Tuskin vain hänelle.

"Senkun käyt katsomassa, jos niin kovasti Bitsin kuulumiset kiinnostavat", Natasha totesi. "Samassa karsinassa se edelleen asuu."

Amanda katseli varpaitaan hetken.
”En... en luultavasti ratsasta enää.”

"Ai", Natasha töksäytti. Se tuli yllätyksenä. "Mitä aiot sitten tehdä?" Hän oli olettanut tytön tahtovan kilpailla työkseen, mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan.

Amanda kohautti olkiaan.
”En tiedä. Kai opiskelen jotain kuivaa ja puisevaa.”

"Kuulostaa hurmaavalta", tyttö pudisti päätään. Ei todellakaan. Miksi edes opiskella jotakin, jos tiesi jo nyt, ettei se ollut jotakin, mitä tahtoi tehdä itse? Oli sitä parempiakin tapoja käyttää kymppitonni vuodessa kuin maksaa yliopistolle, jossa ei tahtonut käydä.

Jotain elämällä piti tehdä.
”En vain tiedä mitä.” Mikään ei voittaisi ratsastusta. Ikinä.

"No, jos haluat tuhlata aikaasi tekemällä jotain, mistä et pidä yhtään, niin valitse nyt sitten edes tutkinto, jonka jälkeen voit hakea kovapalkkaista työtä", Natasha totesi. Ei raha onnea korvaisi, mutta parempi olla rikas ja onneton töissään kuin köyhä ja yhtä onneton.

”Ei kai se ole ajan tuhlausta jos tekee jotain järkevää.” Varmasti Lieke ottaisi Zazan ja Bitsin huostaansa. Tai sitten hurmaava kaksikko palaisi Alankomaihin.

"On se, jos se ei tee sinua onnelliseksi", Natasha totesi. Aina piti tehdä jotakin, missä viihtyi itse. Ei elämässä ollut mitään järkeä, jos vihasi sitä, mitä teki suurimman osan valveillaoloajastaan.

”Sain hevoset koska minuun uskottiin.” Ja hän oli näyttänyt typerästi ettei se kannattanut.
”Joten eiköhän se ollut siinä.”

"Jos tahtoo jotakin tarpeeksi kovasti, löytää keinon saada se", tyttö totesi. "Mutta jos tahdot ennemmin luovuttaa niin ehkä sitten yliopisto on oikea osoite sinulle." Hän oli saanut kilpahevosia alleen ottamalla välillä hurjiakin riskejä, jotka sisälsivät muuttoja maasta toiseen, töitä vierailla talleilla ja uusia tuttavuuksia, mutta se oli palkittu. Hänellä oli nyt useampi taitava esteratsu kilpailtavanaan.

Tätinsä sanoin, hänellä oli mahdollisuuksia joita kaikki eivät saaneet.
”Ovatpa kaikki täynnä neuvoja asioiden suhteen, kun yritän vain tehdä oikein.”

"Neuvoja on aina tarjolla. Et vain ikinä pysähdy kuuntelemaan niitä", Natasha hymähti huvittuneisuutta äänessään. "Kaikkea ei tarvitse aina oppia kantapään kautta. On ihan okei kysyä muilta mielipiteitä ja apua."

Sitä hän ei ollut koskaan oppinut. Kotona kysyminen oli ollut kiellettyä.
”Erityisesti nyt.”

"Teit valtavan virheen. Kukaan ei halua nähdä sinun tekevän niitä enää lisää", tyttö sanoi. "Me kaikki vain haluamme parasta sinulle, vaikka et siihen uskokaan."

”Tiedän että tein. Minä... yritän välttää sitä. Bits ja Zaza tarvitsevat paremman ratsatajan. Sellaisen joka ei tee valtavia virheitä.” Vaikka hän ei ollut uusimassa tätä, hän keksisi uusia.

"Sitten ne saavat paremman ratsastajan", Natasha totesi suoraan. Turha sitä oli jossitella sen enempää. Jos suku tahtoisi rankaista Amandaa vielä lisää viemällä tytön hevoset, he tekisivät niin, eikä sille mahtaisi kukaan yhtään mitään.
"Sitten hankit uusia hevosia, joita ratsastaa."

Niistä päättävä Beatrix ei ollut samaa mieltä Amandan kanssa. Hän ei kuitenkaan osannut kuvitella menevänsä enonda valmennuksiin nyt.
”En hanki. Kuka muka minut palkkaisi? Ei kukaan sukuni lisäksi.”

"Tuolla asenteella ei yhtään kukaan", tyttö vastasi, "mutta maailma on täynnä mahdollisuuksia, jos vain uskaltaa tarttua niihin. Minäkin sain kilparatsuja käyttööni, vaikka ainoa näyttö mitä minulla oli, oli keskinkertaiset tulokset kansallisista luokista omalla hevosellani."

”Koska olet lahjakas. Sinusta on johonkin. Omistaudut sille ja et tee typeryyksiä. Et ole kävelevä katastrofi.” Hän oli sellainen.

"Ei sinunkaan tarvitse olla. Koskaan ei ole liian myöhäistä kääntää kurssia. Ei sinun tarvitse olla Titanic, joka törmää vääjäämättä jäävuoreen ja uppoaa", Natasha vastasi harteitaan kohauttaen. Elämästään saattoi aina ottaa ohjat käsiin.

”Yritin. Ihan todella yritin. Ja mitä kävi? Natasha, eivät kaikki ole täydellisiä.” Ja tehneet oikeita ratkaisuja aina. Ei, hän oli sille vastakohta.

"Ei kukaan odota, että olisit täydellinen. Jokainen saa tehdä virheitä", venäläistyttö sanoi harteitaan kohauttaen.

”Minä olen virhe.” Amanda valui istumaan työpöytänsä tuolille. Joku koputti huoneen oveen. Naku Pomona sinkaisi sisään kun ovi aukesi.
”Haluatteko teetä?” Johnnyn pää pilkisti tiedustelemaan oviaukosta. Alaston mummokoira ponkaisi kyselemättä Amandan syliin.

Natasha pudisti päätään. Amanda puhui ihan typeryyksiä, mutta vastalauseet kuolivat kielelle, kun ovi aukesi ja jokin koirankaltainen otus sinkosi sisään. Natasha veti jalkansa nopeasti sängylle, vaikka koiran suunta olikin selvästi muualle.
"Ei kiitos", tyttö pudisti päätään miehen utelulle. "Luulen, että lähden kohta kotiin. Pitkä päivä tallilla." Se oli hyvä selitys aina mille tahansa.

Jonathan nyökkäsi, kadoten ovelta. Pomona käpertyi kerälle Amandan syliin.
”Kiva kun kävit huutamassa.”

"Ole hyvä", Natasha hymähti. "Älä tee enää mitään typerää, niin minun ei tarvitse tulla huutamaan. Voin sen sijaan tulla kylään kuten normaali kaveri ja kertoa, minkä surkean leffan näin viimeksi."

”Mmhm. Jos haluat.” Amanda ei viitsinyt nousta. Pomona olisi noussut ja häiriintynyt.

"Ehkä voit joskus tulla mukaankin katsomaan niitä surkeita leffoja", Natasha kohautti harteitaan. Hänellä harvoin oli aikaa moisille seikkailuille, mikä teki elokuvakäynneistä harvinaista herkkua. Valitettavasti se ei aina tarkoittanut, että elokuva, jota hän päätyi katsomaan, oli seuraava Oscar-ehdokas.
"Nähdään taas. Laitan sinulle viestiä, niin saat numeroni", hän lisäsi. Olihan Amanda valittanut, ettei tytöllä ollut enää hänen numeroaan.

Amanda hymähti vaisusti.
”Niin. Nähdään. Ja laita.” Ehkä hän joskus uskaltaisi tarvita sitä.

"Laitan", Natasha lupasi suunnistaessaan ovelle, mutta pysähtyi vielä hetkeksi vilkaistakseen vaisua ystäväänsä. "On kiva, että olet taas kotona." Ehkä hän voisi edes sen verran sanoa kaiken huutamisen jälkeen, vaikka tunteista puhuminen ei ollut koskaan ollut jotakin, mikä sopi heidän ystävyyteensä.