[P] The Star-Spangled Banner

Keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Lexa oli viettänyt kuluneen viikon enemmän tai vähemmän keittiöön sidottuna kehitellessään ties mitä tarjoiltavia Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän juhlistamista varten. Väriaineita oli tullut ostettua ja käytettyä enemmän kuin koskaan ennen, kun Jodien pyytämät pienet tarjoiltavat olivat lähteneet täysin käsistä. Hän oli luvannut tehdä red velvet kakkua pihajuhlia varten, mutta… No, lieni varsin turvallista todeta, että kun auton koko takapenkki ja takakontti olivat erilaisten kupujen, rasioiden ja vuokien peittämänä, hän oli tehnyt paljon muutakin kuin vain kakkua. Oli marjaisaa piirakkaa, joka muistutti Yhdysvaltain lippua, oli sinisellä ja punaisella väriaineella värjättyä kääretorttua, hurja viisikerroksinen red velvet kakku marjakoristein ja valtava määrä hyytelöä, joka sekin oli leikattu lipun näköisiin paloihin.
Hänelle oli annettu vapaat kädet ensimmäistä ja todennäköisesti viimeistä kertaa, joten vapaudesta oli pitänyt ottaa kaikki irti. Jodie oli pyöritellyt silmiään ja näyttänyt rukoilevan voimia joltakin korkeammalta voimalta, mutta tehnyt tilaa pihalle nostetuille pöydille mahduttaakseen makeat herkut esille. Lexa oli jättänyt päättäväisesti huomiotta naisen puhahtelun siitä, miten juhliin ei suinkaan ollut kutsuttu puolta naapurustoa.
”Toivottavasti olette molemmat nälkäisiä, sillä ruokaa riittää”, Jodie totesi palatessaan vihdoin tervehtimään kunnolla ensimmäisiä vieraitaan, vaikka tuskinpa Lexaa ja Emilyä moisiksi sopi edes laskea. Perhettähän naiset olivat. ”Mukavaa kun sinäkin pääsit tulemaan, Emily”, nainen lisäsi levittäen käsiään, jotta voisi halata punapäistä naista tervehdykseksi.

Emily oli pudistellut päätään Lexalle ja puhistellut yhtälailla. Merry otti ilon irti pihassa juoksentelusta. Emily oli pukeutunut leggingseihin ja Britannian lipuksi printanttuun tunikaan. 
Mielenosoitus se oli pienikin ja sopi hän silti väreihin! 
"Hei! Minulla on nälkä, joten ei hätää." Emily totesi leveästi hymyillen ja halasi Jodieta tiukasti. 
"Tietenkin, arkipäivä. Viikonloppuna asia olisi ollut täysin toinen."

Jodieta huvitti Emilyn valitsema vaatetus, siinä missä Aaron näytti peukkuja grillin takaa, jonne mies oli paimennettu pois jaloista. Ehdottomasti hyvä valinta amerikkalaisten keskelle.
"Hyvä. Et todellakaan joudu lähtemään kotiin nälkäisenä", Jodie naurahti. Heillä oli aivan liikaa ruokaa, mutta ei kai Lexalta muuta voinut odottaakaan. Nainen innostui aina aivan liikaa, kun tuolle antoi yhtään mitään tehtäväksi keittiössä.
"Arki on yhtä juhlaa", Lexa virnisti halaten vuorostaan Jodieta, mutta palasi nopeasti takaisin Emilyn rinnalle. Katse kiersi suurta pihaa, jonka Merry oli mitä ilmeisimmin päättänyt valloittaa neliösentti kerrallaan, kun koira pinkoi pitkin poikin vehreällä nurmella.
"Lexa!" Peyton kiljui yläkerran ikkunasta. Kesti useamman sekunnin, ennenkö nainen paikansi äänen lähteen ja kääntyi vilkuttamaan tytölle korkeuksissa. "Tarvitsen letitysapua! Jodie on hyödytön!" Jodie nauroi raikuvasti.
"Minä pidän huolta Emilystä. Mene pelastamaan Aaronin pieni prinsessa toispuoleiselta letiltä", nainen lupasi nauraen ja Lexa myöntyi moiseen painaen nopeasti suukon Emilyn poskelle, ennen kuin katosi omakotitaloon. "Sinä et antanut hänen väkertää hiuksistasi seuraavaa Yhdysvaltain lippua mukailevaa teosta?" Jodie naurahti Emilylle.

Emily nauroi Aaronin näyttämille peukuille. Piti sitä hieman protestoida elämänsä amerikkalaistumista. Asiasta piruiltiin hänelle jo aivan riittävästi. 
"En tosiaan antanut. Se ei sopisi mekkoni kanssa." Emily totesi Jodielle nauraen ja pudisteli kevyesti päätään. Ei, hän ei tosiaan aikoisi kuunnella sitä kiusoittelua. 
"Aion protestoida elämäni amerikkalaistumista. otin teetäkin mukaan."

"Ei, se ei sopisi", Jodie myönsi naurahtaen. "Protestisi on huomattu. Pidä vain teesi turvassa, ettei kukaan päätä toistaa Bostonin teekutsuja ja uittaa teetäsi sadevesiämpärissä", nainen virnisti.

Emily nyrpisti nenäänsä. 
"Vandaalit." Hän totesi liioitellulla brittiaksentilla, irvistäen hieman. Se ei pyörähtänyt hänen suussaan kuten piti. 
"Alan ymmärtää mitä Lexa tarkoittaa sillä että puheeni on siedettävää."

Jodie nauroi moiselle väännökselle aksentista.
"Älä kuuntele häntä liialti. Mokoma snobi", Jodie naurahti. Hän oli antanut oman jenkkiaksenttinsa hiipua vuosien saatossa Englannissa, vaikka välillä sanat pyörähtivätkin suusta niin voimakkaalla aksentilla, ettei ollut vaikea arvata hänen olevan Kalifornian suunnalta.
"Kuulkaas nyt naiset, tuntekaa edes hieman ylpeyttä kotimaastanne!" Aaron huusi grillin takaa antaen vahvan pohjois-englantilaisen aksentin hiipiä puheeseensa. Yleensä mies puhui varsin neutraalia brittienglantia töidensä puolesta, mutta tällaisina hetkinä oli vain oikein palata juurilleen.
"Älä polta kanansiipiä", Jodie huikkasi vastaukseksi silmiään pyöräyttäen ja käänsi huomionsa takaisin Emilyyn. "Mitä sinulle kuuluu?"

"Minä olen ylpeä! Mutta en kyllä osaa puhua niin voimakkaalla aksentilla!" Se tuntui työltä. 
"... Miehestäsi on hankala saada selvää." Emily kuiskasi nauraen ja pudisteli päätään. 
"Hyvää. Voitin Badmintonin, sain kymppitonnin rahaa ja käytin sen kiukkuavaan amerikkalaiseen. Enkä puhu tuosta joka on sisällä."

"Luuletko etten minä tiedä sitä?" Jodie naurahti vilkaisten takaisin grilliin huomionsa palauttanutta miestä hymy huulille hiipien. Aaron osasi olla yksi idiootti, mutta ainakin mies oli hänen idioottinsa.
"Olisit saanut korvillesi, jos olisit käyttänyt sen tuohon sisällä olevaan kiukkuavaan amerikkalaiseen", nainen nauroi lämmöllä. Kaikki kunnia ihmisille, jotka tahtoivat lelliä parempia puoliskojaan piloille lahjoilla, mutta kymppitonni menisi aivan yli. "Hienoa, että kaikki on hyvin."

”No vähän käytin, kävimme syömässä kivasti.” Emily myönsi huvittuneena. 
”Kaikki palaa hitaasti raiteilleen.”

”Vähän saa käyttää”, Jodie hymyili leveästi. Vähän oli tosin kovin suhteellinen käsite, mitä tuli hänen hölmöön pikkusisarenkaltaiseensa. Hän oli pyytänyt vähän kakkua ja saanut tarpeeksi viidenkymmenen hengen juhlia varten.
”Se on ilo kuulla. Elämän kuuluu olla jos nyt ei yhtä juhlaa, niin ilon täyttämää siitä huolimatta.”

Punatukkainen nainen hymyili pehmeästi. Hän kääntyi kannoillaan kun kuuli Merryn haukkuvan. 
"Kenen tuo on?" Pihaan oli livahtanut jostakin kovin suloinen ja onnea täynnä oleva whippet. Hän oli autuaasti unohtanut kuka naapurissa asui. 
"Merry, nätisti!" Nuori bordercollie oli kovin innokas uuden toverinsa suhteen.

"Ah, Raisa saapui. Toivottavasti ei yksinään, vaikka eipä sillä pitkä matka ole kotoa", Jodie naurahti tavoitettuaan katseellaan pienen vinttikoiran. "Se on naapurimme koira. Teidän vuokranantajanne. Kamppasi Lexan lenkillä alkuvuodesta. Nauroin pitkään, että Raisa oli Lexan ainoa uusi kaveri Englannista", Jodie muisteli hymy huulillaan ja heilautti kättään tervehdykseksi naapurin pariskunnalle. Hän oli ollut yllättynyt, kun varsin omissa oloissaan viihtyvä pariskunta ei ollut tyrmännyt kutsua heti kättelyssä. Irlantilainen mies ja kovin tyylitellyllä aksentilla puhuva nainen eivät olleet hänen ensimmäinen arvauksensa naapurustojuhlien osallistujiksi.

"Meidän... Ei helvetti!" Emily haroi hiuksiaan ja pudisteli päätään.
"Unohdin että se demoni on naapurinne?" Ehkä Cavanaugh olisi töissä. Ehkä.

Jodie kohotti kulmaansa.
"Varo sanojasi, tai vuokranne kohoaa vielä merkittävästi", nainen pudisti päätään huvittuneena. Selkeästi Emilyllä oli vahva mielipide vuokranantajistaan.
"Minä käyn tervehtimässä heitä. Älä ajaudu sillä aikaa ongelmiin", Jodie naurahti ja kättään heilauttaen suunnisti Raisan tulosuuntaan toivottaakseen Veronican ja Artemiksen tervetulleiksi. Merry tuntui hoitavan Raisan tervetulotoivotuksen. Lexa pelmahti teinityttö perässään takapihalle, hiipi Emilyn taakse ja kurotti peittämään Emilyn silmät käsillään.
"Arvaa kuka?" Hän virnisti hipaisten huulillaan Emilyn korvanlehteä. Peytonin silmien pyöräytyksen saattoi suorastaan kuulla, kun tyttö suunnisti katsomaan, kaipasiko Aaron apua grillin kanssa.

"Ei vuokranantajassa vikaa, mutta hänen miehensä... pitkä tarina." Emily naurahti ja päästi Jodien tervehtimään vieraitaan. Hän säpsähti kevyesti, nauraen Lexan kädet silmillään. 
"Ilkeä noita?" Hän ehdotti huvittuneena. 
"Onko täällä mitään coca colaa vahvempaa?"

"Hei!" Lexa protestoi nauraen ja tönäisi Emilyn kauemmas itsestään ristien kädet rinnalleen. Kehtasikin! Hän ei ollut ilkeä tai edes noita.
"Aaronilla oli oluttölkki aiemmin kädessään, joten siinä taitaa olla vahvin tarjottava", nainen totesi silmiään siristäen. Tarjoiltavien täyttämän pöydän päädyssä oli maan tasalla valtava sinkkisanko täynnä jäätä ja niin olut- kuin siideritölkkejäkin limupullojen lisäksi. "Jo nyt niin kyllästynyt grillijuhliin, että kaipaat shottia tai paria?"

Emilystä se oli jo hyvä vaihtoehto. 
"Ei, mutta Jodie kutsui naapurinsa." Emily puuskahti, kääntyen lexan puoleen. 
"Randall on hyvä vain ja ottaa viskiä pullosta jonka toin." Kaikki väri pakeni kalpeilta kasvolta äänen myötä. Hän ei halunnut kääntyä. Pitkä irlantilainen ojensi vino, hieman velmu hymy kasvoillaan kättään Lexalle. 
"Artemis Cavanaugh."

Lexa naurahti pehmeästi Emilyn ilmeelle. Olisipa hänellä ollut kamera kädenulottuvilla juuri nyt!
"Alexandria Hart, mutta sano vain Lexa. Mukava tutustua", nainen vastasi kätellen reippaasti miestä, josta oli kuullut niin paljon ilman, että oli kertaakaan virallisesti miestä tavannut. Veronica ja Jodie astelivat lähemmäs kiireettä, selvästi jollekin yhdessä naureskellen.
"Olisihan se pitänyt arvata, että jos sinut päästää hetkeksikin silmistään, ehdit jo säikyttelemään muita", Veronica kiusasi koskettaen kädellään Artemiksen alaselkää pysähtyessään miehen vierelle suupieli nykien. "Leikitään nyt sulassa sovussa tällä hiekkalaatikolla, eikö?"

Artemis virnisti viattomana Veronican sanoille, vetäen naisen kainaloonsa. 
"Randallilla on kovin heikko sydän, siinä kaikki." Mies naurahti pehmeästi.
"Min... hetkinen!" Emily puuskahti, saamatta muuta ulos järkytyksensä myötä.

"Et nyt varsinaisesti auta tilannettasi, rakas", Veronica huomautti kuivaa huvittuneisuutta äänessään. "Älä säikyttele tyttöparkoja. En välittäisi etsiä uusia vuokralaisia." Koska naisethan olivat ehdottomasti niin paljon heitä nuorempia, että tytöttely kävi päinsä. Lexa nauroi kietoen kätensä Emilyn vyötärön ympärille. Punapään kauhu oli ollut mahtavaa nähtävää.

Riittävästi jotta tytöttely olisi sallittua. 
"Noh, sano vain rohkeasti." Artemis hymyilytti Emilyn reaktio. 
"Et sinä ikinä hymyile!" Nainen sai ähkäistyä suustaan. 
"Noh, ehkä olen oikea hurmuri kotona." Mies virnisti ja nosti viskilasiaan hymyillen. 

Veronica naamioi naurahduksensa yskäksi. Tämä ei koskaan käynyt vanhaksi. Ihmisten reaktiot Artemikseen olivat kerrassaan hilpeitä kerrasta toiseen.
"Ei hän ole", Veronica muotoili sanat äänettömästi huulillaan kahdelle nuoremmalle naiselle, ennen kuin hymyili viattomasti miehelle rinnallaan.
"Mene hakemaan itsellesi lasillinen, ennen kuin sanot muuta hassua", Lexa naurahti Emilylle. "Minä käyn tervehtimässä Raisaa. Ihanaa, että toitte sen mukananne!"

Artemis vilkaisi Veronicaa silmäkulmastaan. 
"Sinun pitäisi olla puolellani." Mies huomautti nauraen. Emily vinkaisi ja poistui kuin aaveen nähnyt, avaten siiderin. Nainen vilkaisi Aaronia ja asteli lähemmäs grilliä. 
"Mitä teet?"

"Mutta minähän olen", Veronica vastasi naurahtaen. Aina ja ikuisesti, tai sitten ei.
"Grilliruokaa", Aaron vastasi. Selvästi kuiva huumori juoksi selvästi perheessä. Peytonparka. Teinityttö näytti liimautuneen kiinni puhelimeensa, kun seisoskeli isänsä vierellä. "Kanansiipiä, jauhelihapihvejä ja nakkeja", mies päätyi kuitenkin tarkentamaan. "Saatte kasata kotitekoisia hampurilaisia ja hot dogeja kaikilla täytteillä. Ja kanansiipiä, ettei vain tule nälkä sillä aikaa kun kasaa omaa annostaan."

"Minä näin, V." Artemis huomautti nauraen. 
"Oletpas sinä vitsikäs." Emily huomautti nuivasti takaisin. 
"Mmm, jotain hyvää amerikkalaisuudessa on." Ruoka, selvästikin. 

"Hienoa, että sinulla on edelleen silmät päässäsi ja käyttöäkin niille, kulta", Veronica vastasi virnistäen katsellessaan Raisaa, jonka koko takaosa tuntui heiluvan hännän mukana, kun vinttikoira tervehti Lexaa, joka oli kyykistynyt rapsuttelemaan koiraa.
"On siinä varmasti muutakin hyvää, vaikka selvästi amerikkalaiset ovat kovaa kyytiä muuttamassa tänne paremman elämän perässä", Aaron naurahti silmät huvittuneesti tuikkien. "Me jäämme vielä vähemmistöön."

Artemis otti kulauksen viskiä ja pyöräytti silmiään. 
"Minulla on kotona portaissa silmilleni paljon käyttöä." Mies huomautti huvittuneena. 
"Tietenkin. Me olemme täällä, pöljä."

"Käyttäydys nyt, mies hyvä, täällä on lapsia", Veronica torui nauraen. Takapihan valloittaneet kolme sijaishoidossa olevaa lasta tosin eivät näyttäneet erityisemmin kiinnittävän huomiota vieraisiin pihallaan. 12-vuotiaat pojat potkivat palloa talon seinään koulutaipaleen vasta aloittaneen tytön koettaessa päättäväisesti osallistua mukaan leikkiin, mutta kummasti pojat pitivät huolta ettei pallo koskaan päätynyt turhan lähelle tyttöä.
"Se olisi hyvä syy pysyä kaukana", Peyton mutisi irrottaen katseensa puhelimestaan siksi hetkeksi, että saattoi mulkaista leikillään isäänsä. "Kukaan täysijärkinen ei muuttaisi tänne Yhdysvalloista."

Artemis hyrähti naurusta. 
"Katson vain mihin kävelen." Mies huomautti. Ei hän mitään likaisia puhunut. Emily vilkaisi Peytonia huvittuneena. 
"Vaikka siksi että saa sanoa tuntevansa olympiaurheilijan?" Rajojen venytystä teinin kanssa. 

Veronica pudisteli päätään ottaen suunnan tarjoiltavien täyttämää pöytää kohden, jotta saattoi poimia tölkin olutta jääseoksesta kouraansa. Se maistuisi oikein hyvältä grilliruokien ohella. Hän nyökkäsi tervehdyksensä, kun muutama muukin naapuruston pariskunta ja perhe saapui pihaan. Raisan kanssa kävellessä tuli tutustuttua kovin tehokkaasti koko naapurustoon, kun maailmaa rakastava whippet herätti paljon ihailevia huokauksia.
"Hyvä on, se on ehdottomasti hyvä puoli", Peyton vastasi virnistäen Emilylle. "Ja se, että minulla on henkilökohtainen kampaaja aina käytettävissä."
"No! Pikkuneiti ei nyt yhtään kohtele Lexaa palvelijana", Aaron torui nauraen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, miten suuressa arvossa Peyton piti Lexaa, vaikka teini miten muuta väittäisikin naristessaan.
"Mutta isä, hän laittaa ruokaa, pesee pyykkini ja laittaa hiukseni. Hän on palvelija", Peyton virnisti vinosti ja karkasi hetkessä grillipihtejä heiluttelevan isänsä ulottuvilta Emilyn taakse. "Ei ihme, että sinäkin pidät hänestä", teini lisäsi virnistäen Emilylle.

Emily pudisteli kevyesti päätään, siirtyen liukkaasti pois Aaronin ja Peytonin välistä. Teinit. 
"Noh! Minä pidän hänestä muista syistä, nuo ovat bonuksia."

"Niinpä niin", Peyton virnuili teineille tyypilliseen nenäkkääseen tapaan. Ihan kuin hän tietäisi elämästä enemmän kuin vuosikymmeniä enemmän elämää nähneet aikuiset.
"Olit paljon mukavampi kun keskityit puhelimeesi", Aaron kiusasi tytärtään. Merryn ja Raisan kanssa leikkivä Lexa kurotti sieppaamaan Peytonin puhelimen ohimennessään teinin kädestä ja pinkoi sen jälkeen pitkin askelin pihan halki Peyton huutaen perässään. Aaron nauroi kaksinkerroin katsoessaan tyttärensä perään, kun teini koetti saada Lexan kiinni.
"Tahdonko edes tietää?" Jodie kysyi kulmaansa kohottaen, kun saapui tarkastamaan grillin tilannetta. Ehkä oli parempi olla autuaan tietämätön siitä, mitä Lexa oli tällä kertaa tehnyt teiniä kiusatessaan. "Joko täällä alkaa olla valmista? Ruoka maistuisi varmasti jokaiselle, ja soisin että kaikki syövät ennen kuin Lexa onnistuu villitsemään lapset vesisotaan tai muuhun turhan riskialttiiseen aktiviteettiin. Ajattelin joskus, että Lexa auttaisi lasten kanssa, mutta hän taantuu itsekin hetkessä yhdeksi", Jodie pyöräytti silmiään, vaikka nauru kuuluikin läpi äänestä. "Onnea vain sinulle, Emily."

Emily pyöräytti silmiään hymyillen vinosti. Hän vilkaisi naisystäväänsä ja pudisteli päätään. 
"Olen pahoillani. Mahdoton tapaus. Vaikka vesisota voisi olla hauskaa." Emily virnisti. Ehkä hän auttaisi Lexaa lietsomaan vesisodan. 
"Toivottavasti tähtäät paremmin vesipyssyllä kuin hevosella tarkkuusesteelle!" Artemis huikkasi nauraen. 
"... Pink säikähti!"  Emily puolusti mustaa ruunaa hämmentyneenä siitä että irlantilaispiru osasi vitsailla. 
"Tarkoitus ei ole silti että sinä hyppäät eikä hevonen."

”Vasta ruoan jälkeen!” Jodie sähähti, vaikka silmissä tuikkikin. Leikkikööt nyt, kun kerran sää suosi - mutta vasta siinä kohtaa, kun ruokapöytä ei olisi vaarassa.
”Unohdinkin, että tunnette tallilta”, Jodie naurahti vilkaisten irlantilaismiehen ja Emilyn väliä. Pieni maailma.
”Grilli on kuumana! Hakekaa lautaset ja tulkaa keräämään mitä tahdotte”, Aaron huikkasi saaden hetkessä vieraat hakeutumaan samaan suuntaan.

Emily vilkaisi Jodieta ja otti lautasen. Irlantilaismies vain nauroi ilmeelle. 
"Emme voi sanoa tuntevamme. Randall käy valmennuksissasi ase ohimolla kun on aivan pakko." Artemis hymähti ja otti kulauksen viskistään.

”Saatpa työsi kuulostamaan kerrassaan palkitsevalta”, Veronica huomautti naurahtaen miehen rinnalta. Nainen suunnisti hakemaan muutaman grillatun kanankoiven lautaselleen kun hätäisimmät olivat ennättäneet saada tarjoiltavia grillistä. Lexa ja Peyton pelmahtivat paikalle viimeisinä, ensimmäinen leveästi virnuillen ja jälkimmäinen kevyt puna poskillaan ja puhelin kaksin käsin otteessaan. Lexa suunnisti suoraan Emilyn kylkeen kiinni.
”Merry menee vielä rikki onnesta”, nainen huomautti hiljaa kietoen toisen kätensä Emilyn ympärille. Bordercollie jahtasi Raisaa ympäri pihaa jääden auttamatta toiseksi notkean whippetin kiihdyttelyille ja käännöksille, mutta se ei estänyt koiraa jatkamasta hippaa.
”Se tarvitsee pikkuveljen”, nainen julisti naurahtaen.
”Jodie, Lexa suunnittelee perheenlisäystä!” Peyton kanteli heti eteenpäin tahtoen kostaa sen, miten oli menettänyt puhelimensa vanhemmalle naiselle aiemmin.
”Lexa suunnittelee nyt syövänsä kun kerran toi tarpeeksi jälkiruokaa koko kylälle”, Jodie korjasi koettaen samalla paimentaa kolmea nuorempaa lasta istumaan alas pihalle kannettujen pöytien ääreen syömään.
”Minä kerron Jodielle poikaystävästäsi jos et ole hiljaa”, Lexa virnisti vinosti teinille, joka hiljeni hetkessä ja tuijotti varsin murhanhimoisena Lexaa. ”Nuorta rakkautta. Miten suloista, eikö vain Millie?”
”Turpa kiinni”, Peyton sihahti vilkuillen hädissään ympärilleen isänsä tai Jodien varalta. Lexaa moinen käytös nauratti suuresti.

"Työni on palkitsevaa. Mitä useampi inhoaa minua, sitä paremmin olen tehnyt työni." Artemis huomautti, napaten kanaa Veronican lautaselta. Vielä vähän petraamista syömisessä vieraiden keskellä juhlissa. Emily taas kasasi kunnon lautasellisen ruokaa. 
"Lexa!" Emily sihahti. 
"Ei saa." Ei saanut kiusata, se oli inhottavaa teininä.

”Sinulla on mielenkiintoinen näkemys opettamisesta”, Veronica naurahti. Toivottavasti hän ei omaksuisi aivan samaa asennetta, tai opiskelijaparoilla olisi edessään karmaiseva syksy. Hän vilkaisi huvittuneena lautaseltaan katoavaa ruokaa. Sille oli syynsä, miksi hän oli pyytänyt pari kanansiipeä enemmän kuin mitä oli suunnitellut itse syövänsä. Artemiksen ei tarvitsisi hakea omaa lautasta, mutta mies voisi silti napsia mitä mieli tekisi.
”Anna minun nauttia vallantunteesta edes hetken”, Lexa valitti nauraen. Peyton ei näyttänyt yhtään niin huvittuneelta asiasta.
”Siitä hyvästä että puolustit minua, kerron minkä tahansa tarinan Lexasta koska tahansa”, Peyton lupasi Emilylle.

Niin Artemis saattoi olla ahdistumatta tilanteesta. Kyllä tämä tästä, vielä, joskus. Emily nojautui Peytonia kohti kuin suurintakin liittolaista. 
"Nolo tarina. Nyt."

”Ei nyt”, Lexa vetosi vilkuillen naisystävänsä ja Peytonin väliä. Vetoomus tuntui kuitenkin kaikuvan kuuroille korville, kun teinityttö virnisti.
”Mikähän olisi sopiva tarina”, tyttö pohti kasaten täytteitä pöydästä hampurilaisensa väliin. ”Oh, Lexa, miten olisi se kerta kun eksyit ravintolassa?” Lexa pudisteli päätään.
”Ei, nyt tiedän! Joulu!” Lexan pään pudisteluun tuli hätäisempi sävy. ”Uuden vuoden päivä? Tai se Jodien ystävä?” Lexa näytti hetken kovin kummastuneelta, ennen kuin Peyton osoitti sormella Jodien viereen pöytään istahtanutta naista. Sarah. Olisihan hänen pitänyt arvata, että Jodie olisi kutsunut yhden ainoista amerikkalaisista ystävistäänkin paikalle.
”Ei. Peyton, mene piinaamaan muita. Tarinatuokion aika on myöhemmin”, nainen julisti kietoen kätensä tiukasti Emilyn ympärille saattaakseen naisystävänsä kauimmaiseen pöytään.

Emilyä alkoi kiinnostaa mitä pidemmälle Peyton pääsi vaihtoehdoissaan. Hän kurtisti kulmiaan. Jodien ystävä. Hetkinen. Hän pyörähti Lexan viereltä. 
"Kerro toki Peyton. Alkoi kiinnostaa juuri." 

”Ei alkanut kiinnostaa. Mennään”, Lexa korjasi koettaen nykiä Emilyä kädestä mukaansa. Nainen myös soi varsin varoittavan katseen Peytonille. Uskaltaisikin. Hän juoksisi kantelemaan Peytonin pienestä ihastuksesta hetimmiten.
”Ei se ole oikeasti edes hauska nolo tarina. Olen varma, että Peyton keksii paljon pahempaa kun annat hänelle hetken aikaa ajatella. Palataan asiaan myöhemmin”, Lexa vetosi.

Harmi ettei Emily ollut tyhmä. Hän vilkaisi naista uudelleen, mittaillen tuota katseellaan. 
"... Selvä." Hän teki siitä omat johtopäätöksensä, astellen lautanen käsissään pöytään kauempana. Kasvoja alkoi punoittaa. Ei helvetti.

Lexa oli huokaista helpotuksesta, kun Peyton suunnisti Jodien viereen jääneelle paikalle. Hän ei edes ollut varma, miten Peyton oli kuullut Sarahista, eikä varsinaisesti välttänyt tietääkään. Parempi istua pöytään kauempana Jodien valtaamasta paikasta.
”Mutta olin kyllä ihan tosissani kaverista Merrylle, ennen kuin Peyton tuli keskeyttämään”, Lexa sanoi hymyn kera ja puristi Emilyn reittä istahtaessaan alas naisen vierelle. ”Vaikka Merry onkin ainutlaatuinen.”

Emily vilkaisi Lexaa kulmiensa alta. Käsi lätkäisi tuon käden hänen reideltään pöydän alla. 
"Pidät minua idioottina."

Lexa säpsähti lätkäisyä ja tuijotti orpona Emilyä. Mitä hän oli nyt tehnyt väärin?
”En pidä sinua idioottina. Tietenkään en pidä. Sinä voisit pitää kaikkien Peytonin tarinoiden jälkeen, minkä tähden on hyvä välttyä niiltä”, nainen vastasi varoen.

Emily haukkasi hampurilaisesta miltein puolet kerralla. 
"Ihan totta luulet etten tajunnut sinun naineen tuonkin kanssa?" 

Hän antaisi Peytonin kuulla kunniansa myöhemmin.
”Millie”, Lexa vetosi hiljaa. ”Ei täällä, ole kiltti? Se ei ole mitä ajattelet. Siitä on vuosia.”

Emily puri huulensa sisäpintaa. 
"En pilaisi Jodien juhlia." Hän sihahti. 
"Mutta minä en ole idiootti."

”Tiedän ettet ole idiootti”, Lexa vakuutti jälleen. ”Peytonin ei olisi pitänyt sanoa yhtään mitään. Hänellä ei ole aavistustakaan, mistä hän puhui. Unohda koko juttu ja keskity nauttimaan hauskasta päivästä ja hyvästä ruoasta.”

Emily veti tuolia kauemmas Lexasta. 
"Tietenkin. Sitä varten tänne tultiin."

Lexa nielaisi painaen katseensa lautaseen, jolle kasattu hampurilainen ei enää houkutellut yhtään niin paljoa. Olisipa Peyton vain kertonut ensimmäisen mieleensä juolahtaneen tarinan ja he olisivat voineet välttyä tältä. Nyt hän oli kiusallisen tietoinen siitä, miten kaukana Emily istui - ja missä Sarah oli, kun hän koetti vältellä vilkaisemastakaan naisen suuntaan. Emily ei tarvitsisi enempää syitä vihata häntä.
”Valmentajasi ei ole yhtään niin paha kuin annat ymmärtää”, Lexa koetti vaihtaa puheenaihetta vilkaisten naapurin pariskunnan puoleen. ”Alan uskoa, että asunnollamme on vain hyvää karmaa.”

Emily vilkaisi Lexaa kulma kohollaan. 
"En vieläkään usko että tuo on sama mies."

”On hän. Ei heitä voisi kahta olla”, Lexa järkeili pieni, varovainen hymy huulilleen hiipien. Jos hän etenisi oikein varoen, ehkä Emily unohtaisi kokonaan, miten vihainen oli hänelle.
”Minä lupasin opettaa pojille amerikkalaisen jalkapallon heittämistä, kunhan kaikki ovat saaneet syötyä. Tahdotko sinäkin tulla pelaamaan?”

Ei, Emily ei ollut unohtamassa. Häntä ärsytti tapa jolla Lexan entinen elämä pomppi eteen ja nainen ei edes myöntänyt asiaa suoraan. Kierteli, kuin hän olisi täysi idiootti. 
"en tällä kertaa."

”Ensi kerralla sitten”, Lexa vahvisti hiljaa. Hän vilkaisi kulmiensa alta naista ja puri huultaan. Kai tämä oli universumin kosto hänelle kaikesta pahasta, mitä hän oli vuosien varrella tehnyt. Nyt hän sai kokea niiden seuraukset.
”Olen pahoillani, okei? Koeta nauttia juhlista ja minä pysyn poissa tieltäsi”, nainen lupasi ääni painuneena. Hän saattoi tuntea Jodien katseen polttavan reikiä selkäänsä.

Emily puuskahti syömisensä keskeltä. 
"En minä sanonut etten nauttisi tai että sinun pitäisi pysyä poissa tieltä." Hän näpäytti takaisin. 

”Et niin”, Lexa myöntyi hiljaa. Emily ei myöskään ollut sanonut, että tahtoisi olla hänen lähettyvillään juuri nyt. ”Mutta et selvästi pidä minusta juuri nyt, joten pysyn mieluummin poissa tieltäsi.”

"Sehän ei toki ole ollenkaan epäilyttävää." Emily huomautti. 
"Mutta lupasit lapsille."

”Ei sillä ole väliä”, hän vastasi katse omaan syliin painuen, jossa hän pyöritteli käsiään. ”Muut ajatelkoot mitä tahtovat. Haluan vain, että sinä nautit olostasi.” Jos se tarkoittaisi, että hän pysyisi pihan kauimmaisessa nurkassa heittelemässä palloa lapsille, olkoon niin.

”Onhan sillä. Muut huomaatavat että jokin on vialla.” Ja se pilaisi Jodien mukavat juhlat. Ei ollut tarkoituksena.

"Siitä päätellen, miten tunnen selässäni kaksi polttavaa reikää, Jodie harkitsee jo kumoavansa juomasangon jäät niskaani", Lexa mutisi hiljaa. Hän hapuili hetken muuta puheenaihetta, mutta aivot tuntuivat lyövän tyhjää. Mitä hän voisi muka sanoa? Emily vihasi häntä.
"Tiedätkö, sinulla on pieni fani", Lexa sanoi yllättäen, kun katse osui Jodien nuorimpaan hoitolapseen. Tyttö heitti tennispalloa Merrylle selvästi Jodien antamien tarkkojen ohjeiden mukaan. "Leah on jo julistanut, miten aikoo olla isona maailman paras ratsastaja. Sinulla on pian kilpailua."

Tarkemmin sanottuna, Emily vihasi itseään. Hän vain purki sen Lexaan.
”Ehkä tytön pitäisi päästä katsomaan maailman parasta hevosta.”

"Älä anna Leahin kuulla sinun sanovan noin, tai hän todellakin värvää Jodien tekemään päiväretken tallille sinua ja Ticoa katsomaan", Lexa naurahti ontosti. Hän yritti, hän oikeasti yritti, mutta oli vaikea palata aiempaan, huolettomaan ja onnelliseen olotilaan, kun sisuskalut kiertyivät hitaasti solmuun.

”Tarkoitin Paddya.” Emily naurahti. Ei kerrottaisi kellekään että hän antoi pikkulapsen rapsutta Paddya? Paitsi Zoelle. 

"Oh", Lexa henkäisi. Niin. Kai Paddy oli jonkin sortin huippuhevonen. Hänen perspektiivinsä taisi olla varsin kieroutunut, kun hänestä Emily ja Tico olivat maailman parhaita.
"No, joka tapauksessa. Hän menisi innosta sekaisin."

No Emily oli henkeäsalpaavan lähellä sitä että olisi maailman paras. Parhaiden joukossa ehdottimasti. 
”Ehkä vihjaan mahdollisuudesta.”

"Jos olet varma, että tahdot pienen varjon kannoillesi", Lexa vastasi hymynhäive huulilla pikaisesti vieraillen. Hän oli varma, että lapsi olisi onnesta soikeana, jos mahdollisuus edes vierailla Rosings Parkissa tarjoutuisi. Leah oli kysellyt hänenkin työpäivistään jatkuvasti, aina aloittaen samalla kysymyksellä: oliko hän nähnyt hevosia.
"Olet aivan liian kultainen."

”Jodie vahtisi häntä niin ei minua haittaisi.” Jos se tekisi pienen tytön onnelliseksi. Se tuntui hyvältä idealta.

"Luuletko, ettet saisi kuulla siitä reissusta seuraavaa vuotta aina kun tulet käymään täällä?" Lexa kysyi ripaus huvittuneisuutta äänessään. Lapsi epäilemättä puhuisi pikaisesta visiitistä tallille ikuisuuden ja hieman pidempään.

”Ei minua haittaisi. Ehkä he voisivat joskus tulla vaikka katsomaan jotain kisojakin.” Oli niitä tässä lähelläkin. Isompia oli tietysti upeampi katsoa.

"Sinä teet vielä totta lukuisista unelmista", Lexa huomioi pienesti hymyillen ja hetken rohkaisemana kurotti työntämään punaisia hiuskiekuroita Emilyn korvan taakse. "Sen takia rakastan sinua. Olet niin huomaavainen."

Emily karkasi kosketuksen alta ketteränä. Likaiset näpit muualle, ties missä kaikkialla olet niitä uittanut. 
”Yritän olla.”

Lexa veti kätensä takaisin ja räpäytti muutaman kerran silmiään taistellessaan kyyneliä vastaan, jotka uhkasivat kohota sumentamaan katsetta. Hän olisi voinut väittää että sen ihan kuuli, miten sydän särkyi rinnassa, mutta ehkä se olisi ollut hieman liian dramaattista. Mutta vain hieman. Hän veti syvään henkeä ja poimi edelleen varsin täysinäisen lautasen käteensä.
"Minä... Minä menen leikkimään lasten kanssa", hän mutisi hiljaa ja nousi lähes hätäisesti pöydästä. Hän kävi pudottamassa kertakäyttöisen pahvilautasen jätesäkkiin, joka ajoi tänään roskakorin virkaa, ja suunnisti lasten valtaamaan nurkkaan. Jos lapset ja jaloissa loikkiva Merry eivät saisi häntä unohtamaan edes hetkeksi itseinhoa, joka kuristi sisältäpäin, mikään ei saisi.
"Olisihan se pitänyt arvata, että Lexa hylkää sinut syömään yksiksesi heti, kun mahdollisuus leikkiä koiran kanssa tarjoutuu", Aaron hymähti hyväntuulisesti istahtaessaan Emilyä vastapäätä. Siinä missä mikään ei mennyt ohitse Jodielta, Aaron oli suurimman osan ajasta autuaan tietämätön perheen sisäisistä asioista.

Emily vain oli ärtynyt itseensä. Tapaan jolla hän reagoi ja siihen ettei uskonut naisystävänsä sanoja. 
”Hänellä on taipumuksia siihen.” Emily naurahti.

"Voi ei", Aaron naurahti vastaukseksi. "Kenenkään ei kuuluisi joutua syömään yksin, vaikka miten olisi koiria leikitettäväksi."

”Noh, saan nauttia hänen seurastaan taas kotona ilman kilpailijoita.” Emily naurahti. Normaalisti hän olisi katsonut naisen touhuja rakastuneena.

"No hyvä, ettet jää kotonakin toiseksi Merrylle", Aaron nauroi lämmöllä. Se olisi ollut jo kovin julmaa. "Hän kävi melkoista väsytystaistelua Jodien kanssa ennen joulua, kun olisi tahtonut koiran. Olen melko varma, että hän olisi saanut tahtonsa läpi, jos aikaa olisi ollut viikko enemmän. Nyt joulu tuli vastaan liian nopeasti", mies muisteli huvittuneena.

”ai? Sitten on tuuria että minulla oli koira.” Ei hänkään ollut Merryä alunperin halunnut mutta nyt ei olisi vaihtanut koiraa pois.

"Ehkä se oli tuuria, ehkä kohtalon johdatusta", Aaron virnisti toispuoleisesti. "Niin tai näin, hän ei varmasti valita. Sinun täytyisi joskus kuulla, miten hän puhuu sinusta Jodielle. Jos vaimoni puhuisi minusta yhtä kauniisti edes kerran vuodessa, olisin tavattoman onnellinen mies", hän naurahti.

Emily kohotti kulmaansa. 
”Jodiella on eri tapa ilmaista kiintymyksensä.” Hän pyöräytti siideritölkkiä ja mutristi huultaan. Tyhjä.

"Minä tiedän", mies naurahti vilkaisten vaimonsa suuntaan, joka puhui vähintään yhtä paljon käsillään kuin sanoillaan kertoessaan jonkin sortin tarinaa muille aikuisille pöytänsä ääressä. "Minulle sentään huudetaan vähemmän kuin monelle muulle, joten teen jotakin oikein. Tahdotko toisen?"

”Niin. Ajattele positiivisesti.” Emily kannusti nauraen ja pudisteli päätään. 
”Voisin ottaa.”

"Hyvä, onpahan minullekin tekosyy hakea toinen olut", Aaron naurahti, nousi pöydän äärestä ja kävi noutamassa kylmää juotavaa heille molemmille. Palatessaan hän oli poiminut varsin nyrpeältä näyttävän teinityttönsä kainaloon.
"Olet niin nolo", Peyton mutisi, mutta istui siitä huolimatta alas isänsä polvelle, kun Aaron taputti jalkaansa. Mies ojensi siideritölkin Emilylle ja korkkasi oman oluensa, jota Peyton vilkuili silmät siristyen.
"Saat huikan, jos onnistut ottamaan sen niin, että Jodie ei näe", Aaron lupasi naurahtaen. Heitetty haaste sai Peytonin siniset silmät säihkymään. "Pääset helpolla, kun joudut vain olemaan vanhempi koiralapselle. Koirat eivät pääse kantelemaan kaikista teoistasi eteenpäin", mies naurahti Emilylle.

Emilyä nauratti se Peytonin teiniys. 
”Minäkin ajattelin että isäni on nolo.” Esiteininä tuli ajateltua kaikenlaista siihen asti kun vanhemmat eivät enää tulleetkaan kotiin. 
”En nyt sanoisi. Merry ja Lexa ovat joskus kauhea yhdistelmä.”

"Minun isäni on", Peyton puhahti. "Noloin koko maailmassa." Paitsi silloin, kun Aaron kertoi tarinoita töistään. Silloin Peyton oli aivan yhtä äimän käkenä kuin nuoremmatkin lapset. Lentämisessä oli jotakin, mikä sai aikaan moisen reaktion kaikkien näiden vuosienkin jälkeen.
"Voin kuvitella", Aaron naurahti vilkaisten leikkivien lasten suuntaan. Lexa oli selkeästi pitänyt kiinni lupauksestaan opettaa lapsia heittämään amerikkalaista jalkapalloa, mikä tarjosi Merrylle oivia mahdollisuuksia jahdata lentäviä soikioita - miksi niitä edes kutsuttiin palloiksi, kun ne eivät olleet moista muotoa nähneetkään? - ja kantaa ne ylpeänä takaisin Lexalle.
"Eipähän käy arki pitkäksi."

Emily hymähti. 
”Sanoin myös noin.” Hän otti kulauksen siideriä. 
”Ja sitten isäni ei koskaan tullut enää kotiin. Ole onnellinen nolosta isästäsi.” Miksi hän edes sanoi sen? Ei Peyton pahalla ollut tuollainen teini. 
”Ei sekuntiakaan tylsää.”! Emily vannoi nauraen.

Peyton vilkaisi silmät suuriksi revähtäen Emilyä ja kääntyi sen jälkeen isänsä sylissä sen verran, että saattoi nähdä Aaronin kasvot. Mies vain hymyili pehmeästi tyttärelleen, joka tuntui kerrankin jääneen sanattomaksi.
"Se kuulostaa tutulta. Tässäkään taloudessa ei ole montaa rauhallista hetkeä. Kai se on seurausta siitä, että asumme amerikkalaisten kanssa", Aaron naurahti pieni hymy huulillaan. Peyton pureskeli alahuultaan pohtiessaan jotakin, ja nousi hetkeä myöhemmin ylös haaste oluen juomisesta unohdettuna, kun tyttö suunnisti Lexan ja nuorempien lasten seuraan.

Emily irvisti hieman kun sai teinin katoamaan. 
”Kai sillä on tekemistä amerikkalaisuuden kanssa. Eivät ole ikinä hiljaa ja aloillaan.” Hän katseli tytön perään. 
”... anteeksi. Herkkä paikka, ei ole tarkoitus säikytellä lastasi.”

"Heillä on paljon yhteistä koirien ja lasten kanssa", Aaron myönsi naurahtaen. Ei ihme, ettei Jodie tahtonut perheeseen koiraa. "Älä huoli Peytonista. Hän on ollut viime aikoina hieman oudolla päällä muutenkin. Tekee välillä ihan hyvää muistaa, ettei elämä ole aina kaikille pelkkää unelmaa. Hänen on niin helppo unohtaa, ettei jokaisella ole ollut samoja etuoikeuksia elämässä kuin hänellä." Vaikka teinityttö olikin kasvanut varsin eriskummallisessa asetelmassa ensimmäiset vuotensa. Hänen vanhempansa olivat katsoneet tytön perään enemmän kuin hän itse, sillä mieskin oli ollut lapsi vielä.

Emily hymähti pehmeästi. Niin varmasti teki, mutta se oli silti epäreilua muistuttaa siitä niin karulla tavalla. 
”Ehkä hänellä on salaisuuksia. Olin tuollainen silloin.”

”Hänellä aivan varmasti on”, Aaron naurahti. ”Kenellä teinillä ei muka olisi? Minulla ainakin oli kymmeniä salaisuuksia, jotka eivät kuuluneet vanhemmille missään nimessä.” Antaisi tyttären pitää kiinni muutamasta tarkoin varjellusta salaisuudestaan. Hän tahtoi uskoa, että Peyton oli fiksumpi kuin mitä hän oli koskaan ollut.

"Uskot siis siihen toiveeseen että hän on fiksumpi kuin sinä tai että sinun lapsesi on enkeli?" Kaikkien vanhempien - myös karvalasten vanhempien - piti uskoa siihen ajatukseen. 

”Jos en uskoisi, ajaisin itseni hitaasti hulluksi”, Aaron naurahti. ”En voi vahtia Peytonia joka sekunti. Voin vain antaa hänelle parhaat mahdolliset eväät elämään ja toivoa, ettei hän kompuroi kovin paljoa matkallaan.”

”Oletpas sinä käyttänyt aika tämän ajatteluun. En suhtaudu noin tyynesti edes Merryyn.” Emily naurahti. Dittoon tai Lexaan ei sitäkään vähää.

”Minulla on ollut vuosia aikaa totutella”, Aaron huomautti naurua äänessään. ”Jodie huolehtii minunkin puolestani. Täytyyhän perheessä jokin tasapaino säilyä. Minusta tuntuu että hän huolehtii vain sitä enemmän, mitä lähemmäs saa perheensä. Lexakin sai paljon enemmän liekaa asuessaan Phillyssä. Nyt Jodie soittelee perään jos Lexasta ei ole kuulunut pariin päivään. Minun ei tarvitse pelätä Peytonin puolesta, kun tiedän että Jodie katsoo hänen peräänsä.”

Emily naurahri pehmeästi. 
”Lähempää on helpompi vahtia.”

”Totta sekin”, mies naurahti. Lähempää oli helppo kuulla kaikki pienetkin asiat, jotka painoivat mieltä. Ei ihme, että silloin tahtoi huolehtiakin enemmän. ”Eipä sille mitään tarvetta tunnu olevan, kun Lexa on sinun hyvissä käsissäsi, mutta milloinpa Jodieta moinen olisi estänyt.”

Emily kohotti kulmaansa. Aaron ei tiennyt millaisissa käsissä Lexa-parka olikaan. 
"On se silti hyvä vahtia, olen paljon poissa." Emily nousi, lähteäkseen hakemaan vaihteeksi limsaa. Ei hän humalassa voisi täällä kuitenkaan olla. 

Aaron naurahti lämmöllä.
”Toisin kuin Peyton, Lexa on aikuinen, joka osaa laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Hän pärjää kyllä vahtimattakin”, mies virnisti huvittuneena. Kummasti Jodienkin mielipide oli eri, vaikka Lexa oli todistetusti asunut vuosia itsekseen. Mies oli oppinut jättämään asian sikseen Jodien kanssa. Lexa älähtäisi itse siinä kohtaa, kun tuntisi tukehtuvansa kaiken huolenpidon alle.
”Toivottavasti Aaron ei kyllästyttänyt sinua isävitseillään. Peyton näytti jo aiemmin häpeävän silmät päästään”, Jodie hymähti osuessaan juomasangon ääreen yhtä aikaa Emilyn kanssa.

"Olen tottunut isävitseihin." Emily virnisti laiskasti. Isä oli harrastanut niitä naisen koko murrosiän. Silloin niille tuli miltein immuuniksi. 
"Kaikkeen tottuu. Jopa niihin. Se vain vaatii aika kauan."

”Ehkä Peytonilla on siis vielä toivoa”, nainen naurahti vilkaisten teinitytön suuntaan, joka oli liittynyt vain hieman naristen nuorempien naapuruston lasten ja Lexan seuraan heittelemään amerikkalaista jalkapalloa. Nyt teinitytön nenän nyrpistelystä ei ollut tietoakaan, kun tyttö juoksi nauraen vehreän nurmen halki Lexan heittäessä vaivattomasti pallon tytön siepattavaksi.
”Sinua eivät pallopelit nappaa? Liian turvallista urheilua sinulle?” Jodie kiusasi virnistäen.

"Viidentoista vuoden päätstä, valitan." Emily naurahti hieman pahoittelevaan sävyyn. Ei ollut auttamassa vielä vuosiin, valitettavasti. 
"Ei olisi Lexalle turvallista juuri nyt jos saisin taklailla häntä." Nainen korjasi, ottaen sitten kulauksen tölkistään.

”Ei kerrota sitä Peytonille”, nainen myöntyi naurahtaen. Teinistähän moinen tuntuisi ikuisuudelta.
”Hän osaa ottaa vastaan taklaukset. Hän pelasi amerikkalaista jalkapalloa yläasteella”, Jodie hymähti huvittuneena, vaikka katse seurasikin haukan lailla pisintä pelaajaa leikkimielisessä kilpailussa. ”Hän näyttikin varsin potkitulta koiranpennulta kun suunnisti leikkimään lasten kanssa.”

"En koskaan potkisi eläintä." Nainen korjasi. Ei, lexa oli ansainnut sen ihan itse. 
"Sellaista sattuu kun en jaksa enää tulla kohdelluksi suojeltavana typeryksenä."

Jodie kohotti kulmaansa. Hän ei voinut sanoa sen tulleen yllätyksenä, että naiset olivat riidelleet. Lexasta loisti aina kilometrin päähän, kun jokin painoi naisen mieltä.
”Oletko varma, että tässä suojeltiin sinua?” Jodie huomautti huvittuneena. ”Mutta hyvä vain, että pidät häntä ruodussa. Tekee pelkästään hyvää oppia taas hieman käytöstapoja.”

"Historiamme valossa sanoisin sen olleen niin." Emily totesi tyynesti ja otti uuden kulauksen. 
"En vain tiedä miten hän ymmärtäisi että minusta voisi olla mukavampaa jos hän ei tekisi niin. Vaikka se tuntuisi inhottavalta hetken, se tunne että hän on yrittänyt salata jotakin, on vielä pahempi."

”Kenties sanomalla tuon hänelle, viesti menisi perille”, Jodie huomautti huvittuneena. Lexa kuuntelisi varmasti Emilyä paremmin kuin hänen vihjailujaan.
”Hän on aina koettanut viimeiseen asti piilotella kaikkea, mistä ei ole ylpeä. Ei niinkään muita suojellakseen, vaan itsensä tähden.”

"No, minä en ole ylpeä siitä kun koen tulevani kohdelluksi idioottina tai... tai jotakin. Hänen entinen elämänsä ei riepoisi puoliksikaan niin paljon jos hän ei saisi minua tuntemaan että siinä olisi jotakin salattavaa tai että minä en saisi tietää jotakin." Emily puuskahti ja pyöräytti silmiään. Hän oli kaatanut kaiken Lexan eteen - ota tai jätä. Sellaisenkin mitä nainen tuskin  olisi halunnut edes tietää.

”Ehkä sinulla on enemmän onnea kuin minulla ja saat taottua tuon Lexan umpiluiseen kalloon”, Jodie hymähti ja kurotti puristamaan Emilyn käsivartta. ”Omalla kierolla tavallaan hän koettaa vain suojella sinua. Kai hän pelkää menettävänsä sinut, jos ei olekaan neiti Täydellinen.”

"Hän menettää minut jos vielä yksikin neiti Täydellisen täydellisen kaunis jenkkipano hyppää eteeni varoittamatta ja minulle ei voida edes myöntää asiaa." Tietenkin silloin tuli ajatelleeksi että sillä oli edelleen väliä.

Jodien suupielet kääntyivät alaspäin, kun hän vilkaisi jälleen Lexan suuntaan.
”Minä uhkasin naittaa hänet eniten tarjoavalle, enkä ole vieläkään ihan valmis luopumaan ideasta”, Jodie totesi silmät siristyen, kun Lexa nosti pienen Leahin harteilleen ja lähti juoksemaan ympäri pihaa.
”Mutta enpä myöskään ole hetkeen nähnyt hänen häpeävän silmiä päästään niin pahasti. Sarahista se oli kovin huvittavaa. Minun täytyy varmaan jatkossa valita ystäväni tarkemmin”, hän vitsaili. Ehkä jokin kysely täytettäväksi etukäteen? Raksi ruutuun jos on tavannut Lexan aiemmin.

”Epäilen että olen ainoa joka juuri nyt tarjoaa mitään.” Emily tuhahti. Kyllä, hän edelleen halusi olla Lexan kanssa. Piti vain puhista hetki. 
”Ei se sinun ystävistäsi ole kiinni. Vaan... tuosta. Yksilahkeisesta Auervaarasta.”

”Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Otan tarjouksen vastaan koska tahansa”, Jodie hymähti huvittuneena. Lexa tappaisi hänet jos edes tietäisi hänen vitsailevan moisesta Emilyn kanssa. Onneksi nainen ei tiennyt. Hän saisi elää päivän pidempään.
”Minulla on kovin huonoa tuuria mitä tulee ystäviini ja Lexaan, mutta ehkä siitäkin voi syyttää jälkimmäistä. Luojan kiitos hänellä on nyt sinut.”

”Minä en tosin tiedä haluanko naimisiin.” Ei hän tiennyt mitä Lexa oli Jodielle kertonut vai oliko sanonut mitään. Hän vain pelkäsi ajatusta, ehkä turhaan. 
”Ehkä hän vielä villiintyy.”

”Ei kai sinun vielä tarvitse sitä tietää. Lexa uskaltaa ehkä nostaa asian puheeksi neljän vuoden päästä”, Jodie hymähti. Hän ei ollut kysellyt Lexalta sen enempää, kun nainen oli sanonut Emilyllä olleen raskas kevät. Ei se kuulunut hänelle.
”Toivottavasti ei. Hänen maksansa ei kestäisi sitä”, nainen puhahti.

”Se ei johdu hänestä.” Emily koki tarpeelliseksi sanoa. Siksi se tuntui inhottavalta. 
”Minulla oli hyvin ruma ero hieman ennen häitä.” Vaikka ri Lexasta olisi toistamaan sitä, riski ei tuntunut hyvältä. 
”Hän juo silloin?”

”Olen pahoillani siitä”, Jodie koki tarpeelliseksi sanoa. Rumat erot olivat aina kamalia, eikä se varmasti auttanut, että häätkin olivat olleet edessä.
”Sinulla on aikaa miettiä asiaa ja tunnustella, miltä ajatus tuntuu. En usko, että Lexalla on mikään kiire hankkia sormusta omaankaan sormeensa.” Edellisen kerran valossa hän ei edes tiennyt, tahtoisiko Lexa koskaan kihloihin ja naimisiin. Tai vaikka tahtoisi, pystyisikö nainen siihen oikeasti. Hän ei ollut nähnyt kertaakaan sormusta Lexan vasemmassa kädessä, ei edes keskisormessa, Vivianen kuoleman jälkeen.
”Hän juo. Paljon. Hänestä ei ole merkityksettömiin suhteisiin kuin kaatokännissä.”

Vaikka hän itse ei ollut varma haluaisiko (hän pelkäsi heidän eroavan ennen häitä), tuntui pahalta ajatella ettei Lexa haluaisi. Muistuttaisiko se vanhasta vai pelkäisijö tuo hänen kuolevan? 
”Idiootti.”

”Sitä minä olen sanonut vuosia”, Jodie totesi. ”Itse asiassa siitä lähtien kun tapasimme lapsina.” Lexa oli todellinen nero parhaina hetkinään ja täydellinen idiootti toisina.
”Mutta ainakin hän on onnellinen idiootti sinun kanssasi, joten joudut kai vain sietämään hieman idiotismia elämässäsi.”

Emily hymähti, edelleen selkä tiukasti Lexaa päin. 
”Niin. Hyvä edes niin että on.”

”Minä nyt olen tietysti kovin puolueellinen, kun tahdon vain nähdä Lexan onnellisena, mutta en ole nähnyt häntä tällaisena vuosiin”, Jodie sanoi hiljaa katsellessaan lasten kanssa touhuavaa naista. ”Hän tuntuu nuortuneen vuosia sinun kanssasi. Hän on aina ollut olevinaan aikuisempi kuin mitä onkaan, mutta nyt hän tuntuu vihdoin uskaltavan vain olla. Toivottavasti hän tekee sinut yhtä onnelliseksi kuin sinä selvästi teet hänet.”

”Minä olen aika lapsellinen.” Emily huomautti nauraen. Hän ei jaksanut ottaa asioita kovin vakavasti, ainakaan kaikkia. 
”Tekee. Vaikka onkin ääliö.” 

”Sovitte siis hyvin toisillenne”, nainen hymyili leveästi. Pieni lapsenmielisyys piristi arkea kummasti.
”Hyvä. Se on tärkeintä. Kaikesta muusta voi puhua, kunhan vain se tunne säilyy”, Jodie totesi vilkaisten omaa miestään hymyn kera. Elämässä selvisi yhdessä aika monesta asiasta, jos vain muisti vaalia niitä hetkiä, kun kaikki oli hyvin.
”Käy hakemassa valtava siivu kakkua ja tule istumaan alas. Ehkä Lexakin kohta saa tarpeekseen lasten kanssa leikkimisestä.”

”Ei hänen kannat. Saa kakku naamalleen.” Emily kyllä toteutti sen käskyn hakea valtavan palan kakkua. Hän ei tuntenut termiä hillitysti. 

”Jos teet sen, minä pesen hänet puhtaaksi puutarhaletkulla”, Jodie naurahti. Lexa kiljuisi äänensä käheäksi kylmän veden alla, se olisi selvää.
”Ehkä tässä on vielä toivoa saada edes osa kakusta syötyä”, Jodie naurahti tehdessään tilaa pöydän ääreen Emilyllekin.
”Käykää nyt muutkin hakemassa lisää. Lexa leipoi aivan liikaa, kuten ennenkin”, Jodie patisteli aikuisia pöydän ääressä. Veronica pudisteli päätään ja Sarah osoitti lusikallaan merkitsevästi kääretortunpalaa, joka naisen lautasella jo oli. Aaron nousi hakemaan lisää kakkua, mutta mies tuntuikin aina syövän kolmen edestä.

Emily työnsi lusikallisen kakkua suuhunsa. 
”Syön tämänkin ensin.” Sitten oli Artemis, joka ei välttämättä muiden silmiin ollut syönyt mitään.

"Syö. Lähetän loput kakusta teidän mukana takaisin", Jodie uhkasi naurahtaen. "En halua edes tietää, miltä teidän keittiönne on näyttänyt viime päivät."

”Et haluakaan.” Emily myönsi nauraen. 
”Minulla on ollut mukavaa kun olen närppinyt ties mitä. Olen pian liian lihava Tryoniin mennessä.”

"Ja sinulla on edelleen kaikki sormet tallella? Vau, hänen täytyy todella pitää sinusta", Jodie pärskähti. Hän sai aina näpeilleen mistä tahansa, mitä Lexa piteli sillä hetkellä kädessään, jos erehtyi kurkottelemaan naisen leipomusten puoleen.

Emily hymyili viattomana. 
"Minulla on keinoni ja olen vikkelä tyttö. Viisisataa kiloiset eläimet opettavat vikkeläksi." 
"Voisit olla vähemmän vikkelä putoamaan." Artemis hymähti huvittuneena.

"Ja sinä voisit olla vähemmän vikkelä kielesi kanssa", Veronica hymähti miehelle vierellään ja taputti Artemiksen polvea. "Kaikki eivät osaa arvostaa naljailuasi."

"Noh, ehkä Randall oppii. Kuten jääpuikko, alkuun se häiritsee mutta siihen tottuu ja lopulta sulaa pois." Artemis lohkaisi Veronicalle takaisin. Emily näytti vain hölmistyneeltä, edelleen. Irlantilaisvalmentaja vitsaili.

"Sinä ja sinun jääpuikkosi", nainen pyöräytti silmiään. "Kaadan niskaasi vielä sitä jääsohjoa juomasangosta."
"Tiedättekö, tuo on aivan loistava idea", Jodie virnisti. "Voimme lyödä vetoa siitä, kuka kiljuu kovimpaa jääveden alla. Minä laitan rahani likoon Lexan puolesta."

Artemis vilkaisi Veronicaa ja pyöräytti silmiään. 
"Ei ainakaan V, hänen jalkansa ovat tehty siitä jäästä." Mies mutisi, vajoten hieman syvemmälle tuoliinsa.

"Älä nyt viitsi, rakas", Veronica moitti nauraen. "En ole aivan niin jääkuningatar, että se olisi jo hiipinyt fyysisestikin olemukseen."

"Sanot noin, koska et tiedosta miten kylmät jalkasi ovat." Artemis napautti takaisin. Emily pudisteli päätään. 
"Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt valmentajalleni?"

Veronica naksautti kieltään päätään pudistaen. Hänen jalkansa eivät olleet niin kylmät! Mitä nyt hieman vilpoisat erityisesti talvisin, kun ulkonakin oli kylmä, mutta Artemis liioitteli suuresti.
"Kukapa ei olisi paremmalla tuulella, kun pääsee töistä vapaalle", Veronica hymähti huvittuneena. Luojan kiitos hänellä ei olisi enää montaa päivää toimistolla ennen kesälomaa - ja sen jälkeen edessä olisi uusi haaste syksyllä yliopistolla.
"Enpä tiedä, Lexa on viihtynyt töissään todella hyvin", Jodie virnisti toispuoleisesti. Siihenhän ei toki vaikuttanut lainkaan se, miten nainen saattoi nähdä Emilyä siinä sivussa. Ei tietenkään.

"Se on normaalia." Emily totesi. 
"Mutta persoona ei muutu täysin! Tämän on oltava kopio." Emilyn sanojen myötä Artemis nousi nauraen ja haki itselleen toisen tilkan viskiä. 

"Usko pois, hän on sama mies kuin joka läksyttää sinua kentän laidalta", Veronica naurahti. Hänen hieno miehensä, joka säikytteli ratsastajia ruotuun ja kotona suli Raisan katseen edessä.

Emily pudisteli päätään. 
"Saanko tuon myös tallille, kiitos? Koko Rosings Park kiittäisi."

"Kukaan kestä idiootteja hymy huulillaan koko päivää", Veronica virnisti takaisin. "Mutta kuka tietää, ehkä sinä voit saada hymyn silloin tällöin. Älä ole idiootti ja kohtele häntä hyvin, niin kenties onni on puolellasi."

"Hei!" Emily älähti ja harkisti heittävänsä veronicaa jollakin. 
"En ole idiootti."

”Hyvä. Sitten sinulla on jo vähän toivoa hymyjen suhteen”, nainen virnisti puolittain.

Emily siristi silmiään. 
"Ei ole näkynyt," Hän puuskahti. 

”Tavoitetta siis jatkoa ajatellen”, Veronica virnisti. ”Yritä olla kunnolla töissä. Syytän jatkossa sinua, jos Artemis palaa kotiin huonolla tuulella päivän päätteeksi”, hän uhkasi toispuoleinen virne huulillaan.

"Se ei ole minun syyni." Emily puolustautui päätään pudistellen. 
"Miehesi sen sijaan..."

”Ei se mitään, syytän sinua silti”, Veronica vastasi virnistäen. Hän epäili, että tosiasiassa Artemis piti Emilystä. Miehellä ei ollut tapana puhua ihmisille, joista ei pitänyt.
”Harkitse tarkoin seuraavia sanojasi”, Veronica varoitti nauraen.

"... miehesi on mulkku." Emily totesi suoraan. Artemis laski kätensä Veronican olalle hellästi ja nauroi. 
"Niinpä niin. Kerro Veronicalle jotakin mitä hän ei tiedä."

”Hei!” Nainen protestoi nauraen. ”Minä saan kutsua häntä mulkuksi, mutta teidän muiden pitäisi noudattaa edes jonkin sortin käytöstapoja.”

"Heti kun hän noudattaa." Emily puuskahti. Artemis ojensi punapäälle viskilasia. 
"Älä ole niin nyreä Randall. Et edes käy valmennuksissani enää." Mies naureskeli. 
"Mistähän se johtuu?"
"Siitä että haluat päästä helpolla." Artemis näpäytti naista huvittuneena. 
"Viskaan viskit päällesi."

”Kukaan ei visko mitään kenenkään päälle”, Jodie totesi nauraen ja potkaisi hiljaa Veronican säärtä pöydän alla. ”Pidä miehesi kieli kurissa.”
”Enpä taida, tämä on kovin viihdyttävää näin”, Veronica virnisti laskien kätensä Artemiksen vapaan käden päälle. ”Kulta, ei sinulla sattuisi olemaan sähkötupakkaasi kädenulottuvilla?”

Artemis kohotti kulmaansa ja kaivoi tupakan kotelossaan povitaskustaan. 
"Tässä? Haluatko sinä savut vai että minä otan savut ja vaikenen?" Siinä vaiheessa Emilykin repesi nauruun.
"Tämän takia te olette yhdessä!"

”Minä haluan savut”, Veronica vastasi naurahtaen ja ojensi kättään saadakseen tupakan itselleen.
”Niin olemme. En jaksa ostaa omaa sähkötupakkaa, joten pidän Artemiksen lähettyvillä”, nainen virnisti vinosti ja yhtyi pöydän mukana muiden nauruun.

"Ei." Emily korjasi veronican ajatusketjua. 
"Vaan siksi että olette yhtä kamalia."

”Ylpeydellä”, nainen vahvisti nauraen ja veti muutamat henkoset miehen sähkötupakasta. Kai tässä kohtaa olisi jo vain myönnettävä, että hänkin tupakoi. No, jokainen tarvitsi jonkin paheen elämäänsä. Olkoot hänen tämä.
”Ja ole varovainen, ketä nimittelet kamalaksi. Kovin... muiden elämistä kiinnostunut naapurinne lähettelee minulle jatkuvasti sähköpostia. En ole vielä jaksanut avata niitä, mutta jos vinoilet liikaa, ehkä alan selvittää mitä kaikkia pahuuksia harjoitatte nimissäni olevassa asunnossa”, Veronica virnisti toispuoleisesti.

Se sai Emilyn vilkaisemaan Lexan suuntaan. 
”... mitä tahansa siellä on, se on tuon jenkin syy.”

"Vai niin", Veronica naurahti. "Taidan siis suosiolla siirtää ne sähköpostit suoraan roskapostikansioon." Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut kuulla entisestä naapuristaan, joka oli ollut yksi piikki hänen lihassaan.
"Kuinka hurmaavaa, miten olet heti heittämässä Lexaa bussin alle", Jodie virnisti päätään pudistaen.

Emily vilkaisi Jodieta ja hymyili mitä viattominta hymyä. 
”Tunnet hänet.” Hän totesi tyynesti, merkitsevällä äänellä. 

Jodie pärskähti moiselle kommentille saaden useamman muunkin nauramaan pöydän ääressä, tosin lähinnä kai hänen naurulleen. No, niin tai näin. Emilyn viesti oli mennyt perille.
"Luojan kiitos veit hänet pois minun nurkistani."

”Nii’in.” Emily totesi painokkaasti. 
”Ei siitä naapurista kannata välittää.” Artemis vakuutti hymyillen. 
”Jos hän alkaa valittaa tai hakkaa seinää niin laita TV kovemmalle.”

"Kuulostaa siltä, että puhut omasta kokemuksesta", Jodie huomioi virnistäen.
"Älä sano sanaakaan enempää, rakas", Veronica puolestaan varoitti Artemista huultaan purren, ettei vallan nauraisi.

”Tietenkin. Se nainen inhosi tapaani katsoa yhdentoista uutiset.” Artemis naurahti. 
”Ei päässyt edes urheilu-uutisiin asti.”

"Ihan kuin sinä olisit koskaan urheilu-uutisia edes halunnut nähdä", Veronica mutisi huvittuneena. "Ei niissä kuitenkaan ratsastusta mainita vahingossakaan."

”Tsk. Pilaat peitetarinani, nainen.” Artemis mutisi hiljaa, ottaen huikan viskiä.
”Yhdentoista uutiset, selvä.”

"Peitetarinassasi oli porsaan mentävä aukko", Veronica totesi nauraen ja varasti Artemiksen viskilasin miehen saatua ensin otettua huikkansa. Hänkin voisi ihan hyvin maistella hieman viskiä miehen lasista.
"Meillä on enemmänkin laseja, Veronica, niin sinun ei tarvitse viedä kaikkea Artemiksen käsistä", Jodie huomautti, mutta Veronica vain virnisti ja kurotti sokkona taputtamaan Artemiksen poskea.
"Artemis nauttii kun saa olla hyödyksi."

”Jota kukaan muu ei osannut etsiä. Juristit.” Artemis pyöräytti dramaattisesti silmiään. 
”Hetkinen? Eläisit noutoruoalla ilman minua.”

"Miehet", oli Veronican vähintään yhtä dramaattinen vastaus silmiä pyöräyttämällä. Artemis oli kerjännyt sitä.
"Entä sitten? Noutoruoka on vallan kelvollista", nainen kohautti harteitaan ja ojensi viskilasia takaisin miehelle. "Eivät kaikki voi viihtyä keittiössä."

”Ehkä alan katsoa niitä yhdentoista uutisia.” Artemis mutisi ja lähti komentamaan Raisaa. Emily vilkaisi mitä koirat tekivät, mutta ei jaksanut vaivautua.

"Te olette kyllä kanssa yksi", Jodie puhahti päätään pudistellen. Hän ei edes yrittänyt ottaa selvää naapureiden parisuhteesta, joka tuntui rakentuvan välillä sen varaan, miten molemmat vihasivat kaikkea muuta maailmassa. Nainen oli aukaisemassa suunsa kysymystä varten, kun veret hyydyttävä kirkaisu halkoi ilmaa. Yksi jos toinenkin säpsähti pöydän ääressä ja Jodie oli heti jaloillaan kääntyen äänen suuntaan. Edessä aukeneva näkymä selitti naapuruston rauhaa rikkoneen äänen varsin tehokkaasti: Lexa loikki sinne tänne paitaansa ravistellen ja kirosi ja kiljui vuorotellen. Peyton makasi nurmikolla tiukalle kerälle käpertyneenä ja huutonauroi tyhjä muovimuki kädessään. Se oli ollut täynnä jäähilettä ja vettä juomasangosta, ennen kuin hän oli kumonnut sen Lexan päälle.
"Minä tapan sinut!" Lexa rääkyi päästyään pahimmasta jäähileestä eroon ja säntäsi hädissään jaloilleen kipuavan Peytonin perään, joka juoksi suoraa päätä hakemaan turvaa Jodien takaa, mutta Jodie vain pudisteli päätään kädet antautumisen merkiksi kohotettuna. Hän tiesi paremmin kuin astua tähän väliin, ja niin teinityttö etsi seuraavaa turvapaikkaa, tällä kertaa Emilyn käsivarteen takertuen.
"Pelasta minut", tyttö vetosi silmät suurina.

Emily säpsähti ja kääntyi katsomaan. Hän oli jo valmiina soittamaan hätänumeroon, tarvetta ei onneksi ollut.
”Ja mitäs siitä hyödyn?” Emily virnisti teinille.

"Teen ihan mitä tahansa tahdot, ihan mitä tahansa", Peyton vannoi vilkuillen hätäisenä lähestyvän Lexan ja Emilyn väliä. Hän ei tahtonut saada itse jääkylpyä, mutta Lexa näytti siltä, että hän todella joutuisi katumaan Aaronin yllytyksestä tehtyä kepposta. Ehkä isän lupaama kymppi ei ollut tämän arvoista.

”Olet viikon ilman puhelinta kaksi tuntia illassa j vietät aikaa perheen kanssa?” Piti kartoittaa miten paljon Peyton halusi pelastusta.

"Tietenkin, aloitan vaikka heti", teini lupasi hätäisenä, kun Lexa pysähtyi muutaman askeleen päähän ja naksautti niskansa tuijottaen tiiviisti teinityttöä. Hitaasti nainen kohotti sormensa kaulalleen kurkunleikkauseleeseen ja virnisti verenhimoisena tytölle. Ei, tämä ei tosiaankaan ollut kymmenen punnan arvoista.
"Ja tiskit! Emily, viikon tiskikoneen täyttäminen ja tyhjäys mukaan!" Jodie hihkui sivummalta nauttien suuresti näytöksestä, joka heidän riemukseen oli tarjoiltu. Hän tiesi tarkalleen, miten paljon Lexa vihasi kylmää vettä, ja epäilemättä nyt sen tiesi koko naapurustokin, kun nainen oli kiljunut kuin tapettava.
"Millie", Lexa vetosi katsoen hetken naisystäväänsä teinin säikyttelyn sijaan. "Et halua suojella nuorisorikollista."

Emily vilkaisi Peytonia. 
”Kuulit Jodien.” Hän totesi hymyillen. Sitten hän voisi auttaa. Hän kallisti päätään, nauraen Lexan sanoille. 
”Etköhän liioittele.”

Peyton irvisti pienesti, mutta Lexa venyttelemässä pitkiä sormiaan sai tytön unohtamaan inhonsa likaisia tiskejä kohtaan hetkessä.
”Totta kai”, teini lupasi takertuen tiiviimmin Emilyn käteen. ”Nyt pidät minut turvassa?”
”Kukaan ei onnistu pitämään sinua turvassa, psykopaatti”, Lexa vastasi vilkaisten Emilyä. ”En liioittele yhtään. Olen nyt ihan märkä!”

Emily seisoi noiden välissä, pudistellen päätään. 
”Liioittelet. Lapsi vasta. Ja lainaat vain paitaa niin kaikki on hyvin.”

Lexa siristi silmiään arvioidessaan tilannetta hetken. Hän voisi toki nostaa Emilyn pois Peytonin ulottuvilta, mutta teini karkaisi sillä aikaa sisälle lukkojen taakse tai aseistautuisi puutarhaletkulla häntä vastaan.
”Minä muistan tämän”, nainen uhkasi vilkuillen molempia vuorotellen, vaikka pieni hymy nykikin suupieltä kun katse osui Emilyyn. Ehkä hän ei ollut enää niin pahasti inhokkilistalla. Tuhahtaen hän kääntyi ympäri ja hölkkäsi takaisin nuorempien lasten luokse jatkamaan pallon heittelyä ja koppaamista.
”Hienosti tehty”, Aaron asteli lähemmäs videokamera huolettomasti kädessään. ”Tämä on puhdasta kultaa kotivideokokoelmaan.”
”Olisihan se pitänyt arvata, että sinä olit tämänkin sotkun taustalla”, Jodie pyöräytti silmiään. ”Kiitä Emilyä siitä, että sinulla on edelleen tytär.”

Emily kääntyi Aaronin puoleen ja huokaisi. 
”Minä kostan sinulle kun kärsin tästä jotenkin. Seuraavaksi pelastat lapsesi itse.”

”Lexa on pelkkää puhetta”, Aaron virnisti. ”Etköhän sinä ole ihan kuivilla. Kirjaimellisesti.” Lexa ei ottaisi riskiä, että kastuisi itsekin kostonsa myötä. Nainen vihasi palavalla intohimolla kylmää vettä.

”Voi hänellä on muita keinoja kanssani.” Emily totesi kuivasti huvittuneena.

”Minä sain viikoksi apua tiskien kanssa”, Jodie puuttui keskusteluun nauraen. ”Minusta tämä oli oikein hyvä vaihtokauppa.” Peyton näytti varsin luovuttaneelta. Olisihan se ollut liian helppoa, että hän olisi saanut kympin yksinkertaisella pikkupilalla.

”Liero.” Emily totesi nauraen. Jodie oli niin kiero tapaus, mutta Lexan kanssa tuskin muuten pärjäisi.

”Sinä olit heti leikissä mukana”, Jodie huomautti naurahtaen. Jos hän oli ollut liero, niin samaa sopi kyllä sanoa Emilystäkin.

”Tietenkin. Miksi en olisi?” Emilyä vain nauratti. Tietenkin hän oli heti mukana!

”Hyvä asenne”, Aaron kehui nauraen ja veti teinitytön vastusteluista huolimatta Peytonin kylkeensä kiinni. Tytön mutina siitä, miten mies nolasi hänet ihan täysin ei saanut vastakaikua nauravista aikuisista.
”Oikealla asenteella pääsee elämässä pitkälle”, mies valisti tytärtään naurua äänessään. ”Asenne ratkaisee, eikö vain Emily?”

Emily oli napannut itselleen vähän lisää kakkua ja havahtui sen palasen parista.
”Hmm? Niin, joo! Ratkaisee.” Emily hymyili viattomana. 
”Ja silti aina valitat minulle.” Artemis huomautti kauempaa.

”Sinun asenteessasi onkin korjaamisen varaa”, Veronica virnisti vinosti. Artemis oli aivan liian herrasmies näyttääkseen hänelle keskisormea moisen kommentin tähden.

Artemis kääntyi Veronican puoleen, toinen käsi sähkösavukkeelleen varattuna. Hän mietti hetken ja lopulta päätyi nipistämään naisen polvilumpiota etusormella ja peukalolla.

”Hei!” Veronica älähti läpsäisten miehen kättä pois polvensa parista. ”Oles nyt. En kaipaa enempää mustelmia.”

Artemis hymyili leveästi, miltein virnisti. 
"Minä olen aina."

”Olet aina aivan kamala, siinä olet oikeassa”, nainen kiusasi virnistäen. Jodie nauroi päätään pudistellen pariskunnalle, kun nousi pöydän äärestä voidakseen käydä katsomassa, miten lapsilla sujui. Takapihalle oli laskeutunut syvä hiljaisuus, joka sai naisen aina epäilemään pahinta, joten paras suunnata katsomaan, mitä nurkan taakse hiipineet lapset oikein aikoivat.
”Miten snautserinne voi, Artemis?” Peyton kysyi. Tuimailmeinen koira oli kiinnittänyt teinitytön huomion usein lenkeillä, sillä Sergei näytti olevan jatkuvasti vähintään yhtä huonolla tuulella kuin Jodie unohtaessaan kauppalistansa kotiin.

Artemis kääntyi teiniä kohti. 
”Hyvin. Sergei on yhtä nyreä kuin aina ennenkin.” Mies totesi hieman huvittuneena. 
”Millainen isäntä, sellainen koira...” Emily mutisi kauempaa.

”Hyvä, se on söpö”, teini totesi hymyillen. Söpö oli kenties hassu adjektiivi kuvaamaan koiraa, joka tuijotteli maailmaa kulmiensa alta, mutta milloinpa se olisi Peytonia estänyt. Sergei oli söpö, piste.
”Emily on oikeassa, koirat muistuttavat omistajiaan. Onko Artemiskin sinusta söpö?” Aaron virnisti leveästi kiusatessaan tytärtään ja astahti nopeasti kauemmas, kun Peyton käännähti kannoillaan sen näköisenä, että harkitsi hyppäävänsä isänsä niskaan. Se jäi kuitenkin vain ajatuksen tasolle, kun tyttö tunsi jonkin törmäävän päin rintakehäänsä ja seuraava aistihavainto oli se, miten paita liimautui kiinni ihoon ja hän valui jääkylmää vettä. Tyttö kohotti hölmönä katseensa juuri parahiksi saadakseen vielä toisestakin vesi-ilmapallosta, jonka Lexa oli heittänyt. Naurava nainen tunnusteli kolmatta palloa kädessään kuin arvioiden sen painoa ja virnuili Peytonille, mutta päätyi viime hetkellä tähtäämään pallon teinistä ohitse kohti Emilyä. Mitäs oli suojellut Peytonia aiemmin. Sekalainen joukkio niin talon asukkaita kuin naapuruston lapsia säntäsi Lexan vihellyksen myötä näkyviin talon nurkan takaa, käsissään niin vesi-ilmapalloja kuin vesipyssyjäkin. Aaron tuntui olevan ensimmäisen aallon suurin uhri, kun yksi jos toinenkin pienistä lapsista tähtäsi miestä, mutta lasten innon keskellä tähtäys ei varsinaisesti osunut aina kohdilleen, ja Veronicakin veti terävästi henkeä tuntiessaan kylmän veden noruvan selkäänsä pitkin. Lexa kumartui poimimaan lapsen heitosta ehjänä selvinneen vesi-ilmapallon maasta ja jäi etsimään seuraavaa uhriaan silmät kiiluen.

Emily kääntyi sanomaan Aaronille jotain, mutta vaikeni. Hän ehti juuri kääntyä ja tunsi pallon hajoavan reiteensä. 
"Nyt..." Hän sihisi, kääntyen katsomaan naisystäväänsä. 
"Nyt sinulta menee henki, Alexandria Hart!" Hän harppoi muutaman askeleen, tarkoituksenaan pinkaista Lexan luo ja kaataa tuo maahan. Nyt.

Lexa päätti hankkiutua nopeasti eroon poimimastaan vesi-ilmapallosta ja heitti sen päin Aaronin leveää selkää. Se tosin tarkoitti, ettei hänelle jäänyt juurikaan aikaa karata Emilyltä, joten nainen tyytyi vain pehmentämään kaatumistaan käsillään, kun rojahti selälleen vehreälle nurmelle vetäen Emilyn mukanaan.
”Jos tahdoit näin kovasti ylleni, olisit vain voinut sanoa”, Lexa virnisti hiljaa naisystävälleen nauru silmissä tuikkien. Hän oli melko varma, että saisi vielä katua heittämäänsä palloa, joten paras nauraa nyt kun vielä nauratti.

Emily jäi hajareisin lexan vatsan päälle ja piti tuon käsistä hyvin tiukasti kiinni. Artemis oli kastunut kovin tehokkaasti 8tahallsiten tai ohimenneiden tähtäysten seurauksena, sitä hän ei tiennyt). Mies oli hiippaillut kaaoksen turvin hakemaan vesiletkun. Jotakin hyötyä hevosharrastuksesta oli, sillä kun väänsi hanan täysille ja asetti peukalon osittaen letkun suun eteen, sai aikaan mitä mahtavimman suihkun. Jolla hän tähtäsi ensin Lexan suunnitelmaan osallistuneita lapsia, virne huulillaan. Sitten englantilaisratsastajaa ja tuon amerikkalaista naisystävää. Oikein kunnolla, lexa oli kuitenkin suunnitellut tämän. 
"Aaa! Hitto, olen viaton!" Emily kirkui vesisuihkun alla nauraen. 
"Olet sodan vaatima siviiliuhri!" Irlantilainen huusi takaisin, nauraen.

Lexa unohti täysin onnessaan hihkuvat lapset, joiden innostaminen vesisotaan oli ollut luvattoman helppoa sekä nauravat ja leikkisästi lasten tähden kiljahtelevat aikuiset, kun katseli Emilyä. Hymy hiipi huulille sydämen heittäessä volttia rinnassa. Hän olisi niin mielellään kietonut kätensä naisen ympärille ja vetänyt tuon syvään suudelmaan lapsista piittaamatta, mutta Emilyn ote hänen käsistään piti kiemurtelusta huolimatta.
”Jos tulisit hieman lähemmäs, minä voi-” Matalalla äänellä lausuttu lause jäi kesken, kun puutarhaletkun kylmä suihku osui häneen. Nainen kiljui jo toistamiseen kuin veristä murhaa todistamaan päätynyt, ja koetti vauhdilla kiemurrella karkuun Emilyn ja vesisuihkun alta.
”Kylmää kylmää kylmää!” Lexa kiljui kietoen kätensä Emilyn ympärille kai tarkoituksenaan käyttää naisystäväänsä ihmiskilpenä vettä vastaan.

Emily ei ehtinyt nasevaan vastaukseensa, mutta taisteli vastaan. Hän ei olisi mikään ihmiskilpi! Hän pyrki istumaan suorana, niin että Lexa varmasti kastui ja pitämään tuon aloillaan. Vasta kun molemmat naiset olivat litimärkiä, Artemis sulki hanan. 
"... Vinkkinä Hart - älä ala minun kanssani sotaan. Häviät kuitenkin."

Lexa kiljui ja kirosi ja kiljui hieman lisää, kunnes lopulta vedentulo lakkasi. Luojan kiitos.
”Saat kahvisi aina kylmänä ja kofeiinittomana tästä eteenpäin!” Nainen huusi takaisin ja punnersi itsensä istumaan. Hän jähmettyi aloilleen useammaksi sekunniksi tuijottaessaan läpimärkää naisystäväänsä. Hän oli vähintään yhtä märkä kuin Emilykin, mutta hänen naisystävänsä sai tämänkin näyttämään hyvältä. Kuinka epäreilua.
”Näytät uskomattomalta”, Lexa henkäisi kurottaessaan kastuneiden punaisten hiusten puoleen.

"Ja sinä saat sen jälkeen potkut - tai suihkun mennessäsi töihin!" Pesupaikalta olisi helppo antaa pikainen suihku hevosia huuhdellessa. Artemis istui tuoliin, täyden pokerinaaman kera. Mitään ei ollut tapahtunut. Emily siristi silmiään kevyesti. 
"... Olen edelleen vihainen."

Hän alkaisi kiertää tallin ympäri ulkokautta voidakseen vältellä pesupaikkoja, jos niikseen tulisi. Sitä paitsi, hevosten lähellä ei sopinut huutaa. Mikään mahti maailmassa ei pitäisi häntä hiljaisena, jos hän saisi kylmää vettä niskaansa.
”Tiedän”, Lexa vastasi hiljaa. ”Olen pahoillani.” Hän nosti varoen Emilyn pois sylistään, jotta saattoi kammeta itsensä jalkeille ja tarjota sen jälkeen kättään Emilyä varten, vaikka nainen olikin varsin kykenevä nousemaan ihan ilman apuakin.
”Tule, mennään hakemaan sinulle kuivaa vaatetta päälle.”

Emily ei sanonut mitään, huokaisi vain. Hän nousi Lexan avustamana ylös. 
"Mennään. En viitsisi paleltua."

”Se ei kävisi päinsä”, Lexa vastasi vakavana. Emily ei saisi paleltua, eikä varsinkaan hänen takiaan. Nainen laski kätensä kevyesti Emilyn selälle lähtiessään johdattamaan naista sisätiloihin, mutta kosketus oli paljon tavallista hennompi. Emily oli hänelle vihainen, eikä hän aikonut koetella rajojaan yhtään enempää.
”Luulen, että Jodie kasasi joitakin minulta jääneitä vaatteita vaatehuoneen hyllylle. Katsotaan mitä sieltä löytyy ennen kuin menemme penkomaan hänen kaappejaan”, nainen pohti suunnistaessaan alakerran halki kohti kodinhoitohuoneen vieressä olevaa vaatehuonetta.
”Legginsit ja huppari? Vai tuleeko sinun sitten liiankin lämmin?” Lexa pohti nostaessaan tutuilta näyttävät vaatteet alas hyllyltä. ”On täällä joku t-paitakin. Hukut varmaan siihen, tämä on muistaakseni hieman iso minullekin.”

Emily kulki valittamatta sisälle Lexan vierellä, alkaen vetää märkää mekkoa yltään. 
"Huppari on hyvä, siellä alkaa viiletä."

Nainen nyökkäsi ja ojensi hupparia Emilylle koettaen olla katsomatta naisen kehonkaarteita liikaa. Emily oli muistuttanut, miten oli edelleen vihainen hänelle. Hänellä ei tosiaankaan ollut lupaa tuijottaa kuola suupielestä valuen.
”En ajatellut, että kastuisit näin pahasti”, nainen tunnusti sujauttaen kätensä läpimärkien farkkushortsiensa taskuihin. ”Mutta ainakin lapsilla oli hauskaa.”

Emily veti hupparia päälleenh ja kuivaili sen jölkeen hiuksiaan pyyhkeeseen. 
"Tuskin kukaan ajatteli. Kuten sanottu, olin viaton siviiliuhri."

”Niin olit”, Lexa myönsi pehmeästi ja taputteli pyyhettä omiin hiuksiinsa, jotta ne eivät valuisi vettä valtoimenaan.
”Olen pahoillani, etten kertonut Sarahista. Se on vain niin noloa ja epämukavaa, etten mielelläni ajattele koko asiaa.”

Emily veti syvään henkeä. 
"Ymmärrän miksi et halua kertoa." Hänellåä oli ennen ollut taipumuksia naksahdella. Räjähdellä oikeastaan. 
"Mutta minä todella toivoisin että et yrittäisi suojella minua. Et ole hyvä valehtelija, enkä pidä siitä tunteesta että minua pidetään idioottina. Tai salaillaan jotain, sillä silloin kuvittelen että sillä on väliä."

Lexa kurotti tarttumaan Emilyn käteen.
”Minä yritän olla tekemättä niin”, nainen lupasi pehmeästi. ”En koskaan pidä sinua idioottina. Olen pahoillani, että olen antanut sinun tuntea niin.” Hän kohotti varoen kättään sipaistakseen Emilyn poskea, mutta pysäytti kätensä muutaman sentin päähän. Ehkä Emily ei tahtonut häntä lääppimään itseään.
”Millie, kenelläkään muulla ei ole väliä. Ei kenelläkään menneisyydestäni eikä kenelläkään, jonka vasta tapaan. Sinä olet ainoa, jolla on väliä minulle.”

Siniset silmät katselivat Lexaa kovin vaativina. Olisi parempi muistaa se. Hän ei aikonut muistuttaa monesti. 
”Niin ajattelee helposti kun salailet asiaa. Ja kun en ole niin typerä miltä näytän.”

”Minä salailen asioita itseni tähden, en sinun vuoksesi”, Lexa vastasi hiljaa. ”Minä en edes tunnistanut Sarahia aluksi”, hän tunnusti painaen katseensa kengänkärkiinsä, kun häpeänpuna poltteli poskilla. Ehkä se riitti kertomaan, kuinka paljon menneisyydellä oli väliä.
”Haluaisin vain, että voisit herätä seuraavanakin aamuna vierestäni ja katsoa minua miettien, miten olen parasta, mitä sinulle on käynyt. Pelkään että jos kerron näistä asioista, se muuttuu.”

Emily pudisteli kevyesti päätään. Sitten hän läppäisi lexan takaraivoa. 
"Idiootti." Hän puuskahti. Miten lexa kuvitteli että hänellä olisi varaa tuomita?
"En minäkään ole enkeli. tiedät sen."

Lexa inahti läppäisyn myötä ja nosti hartiat korviinsa, kun käpertyi pienemmäksi siinä seistessään.
"Mutta sinä olet sinä", nainen vastasi hiljaa. Ei Emilyn tarvinnut olla enkeli, kun Emily oli huippuratsastaja ja näytti enkeliltä. "Ja minä olen vain minä."

Emily pudisteli päätään. 
"Olen tehnyt valtavia virheitä, aiheuttanut valtavia ongelmia ja satuttanut ihmisiä. En ikinä tuomitsisi sinua." 

"Tiedän", Lexa myönsi pää painuneena, "mutta en voi mitään sille, että minä tuomitsen. Minun pitäisi olla parempi. Parempi itseäni varten, mutta erityisesti sinun vuoksesi."

Emily pudisteli päätään. 
"Olet täydellinen noin. Aasi."

”Arvostan ajatusta”, Lexa vastasi kurottaen koskettamaan Emilyn käsivartta. ”Mutta me molemmat tiedämme, ettei se ole totta. Mutta lupaan yrittää olla parempi jatkossa. Sinä ansaitset niin paljon parempaa.”

Emily pudisteli päätään. 
"Jos olemme tarkkoja, en ikinä olisi ansainnut sinua." Nyt hän ei enää väistänyt kosketusta.

Lexa tarttui pehmeästi Emilyn käteen.
”Sinä ansaitset kuun ja tähdet, rakas. Älä koskaan tyydy vähempään kuin siihen, mikä tekee sinut onnelliseksi.”

”Ja sinä teet, olemalla ihan juuri se mitä olet. Niin älä leiki sankaria.” Emily tuhahti pehmeästi. 
”kun minulle olet sitä.”

Lexa hymyili hellästi naiselle.
”Olet liian kiltti”, hän totesi astahtaen lähemmäs, jotta voisi vetää Emilyn pehmeään halaukseen. Ei hän tahtonut kastella naista uudestaan omilla märillä vaatteillaan nyt, kun Emily oli saanut kuivaa vaatetta päälle.
”Minä tiedän, mitä minä olen, ja sen tähden pelkään, että menetän sinut.”

Emily pudisteli päätään. Ei ollut, hän rankaisi tyttöystäväänsä typerällä kiukuttelulla. 
”Et menetä. Idiootti.”

”En halua ottaa riskiä”, nainen sanoi hiljaa. Entä jos Emily saisi kuulla jotakin hänestä, mikä saisi naisen mielipiteen muuttumaan? Hän ei halunnut sen päivän koittavan koskaan.
”Mutta lupaan yrittää olla salailematta asioita, vaikka ne paljastaisivat minusta miten ruman puolen tahansa”, Lexa kuitenkin huokaisi. Ei hän halunnut Emilyn kuvittelevan, että hän piti naisystäväänsä typeränäkään. Kai se oli pienempi paha, että hän myöntäisi kaikki menneisyytensä virheet, jotka saapuisivat vainoamaan häntä.

Emily pudisteli päätään. 
”Vaaditaan erilaisia virheitä että niin käy.” Hän muistutti hellästi. 
”Sshh. Ei sinussa ole mitään rumaa.” Hänessä oli. Pettäjä.

”En haluaisi tehdä yhtäkään virhettä enää elämässäni”, Lexa tunnusti. Hän oli tehnyt niitä riittämiin ainakin yhden eliniän edestä. ”Tiedän, ettei se tule olemaan niin helppoa. Minä mokaan ihan varmasti vielä moneen kertaan mutta tahtoisin uskoa, että voit antaa minulle anteeksikin.” Hänen täytyi uskoa siihen, sillä muutoin tulevaisuus näytti kovin synkältä.
”Sinä näet minut niin kovin kauniissa valossa. Kuka tahansa muu varoittaisi sinua minusta ja kehottaisi harkitsemaan useasti, mitä oikein tahdot.”

Emily katseli Lexaa hetken ja hipaisi tuon poskea hellästi. Miten hän takoisi asian amerikkalaisen paksuun kalloon? 
”Minä voin ja annankin.” Aina hän antaisi anteeksi, ennemmin tai myöhemmin. 
”Tietenkin. Sinä olet pidellyt minua pystyssä, rakastanut silloinkin kun en ansaitse sitä ja tehnyt elämästäni sellaisen kuin aina haaveilin sen olevan.”

”Sinä ansaitset rakkautta jokaisessa tilanteessa”, Lexa korjasi hieman Emilyn puhetta, joka oli saanut silmät kostumaan. Ehkä hän vielä jonakin päivänä voisi keskustella tärkeistä asioista itkemättä, mutta se päivä ei ollut tullut vastaan vielä.
”Sinun pitäisi myös haaveilla enemmästä. Ansaitset niin paljon enemmän kuin vain tämän. Minä lupaan olla tukenasi ja turvanasi niin pitkään kuin vain tahdot minut, ja rakastaa sinua koko sydämelläni. Tiedän ettei se ole paljoa, mutta ehkä se on tarpeeksi täksi hetkeksi.”

Emily läppäisi uudelleen Lexan takaraivoa. Nyt ne korvat auki. 
”Kirjaviisaaksi olet surkea sisäistämään sanotun. Sinä et ole hetken huvi enkä ole kanssasi vain toivoessani parempaa. Tämä on parasta mitä tiedän, en tarvitse onneen enempää. Minulla on kaikki. Se on enemmän kuin tarpeeksi vaikka loppuelämäksi. Paina se kalloosi.”

Nainen nyrpisti nenäänsä uuden läpsäisyn myötä. Hän kohotti kätensä hieromaan takaraivoaan ja räpytteli kiivaasti silmiään estääkseen kyyneliä valumasta poskille.
”Minä yritän”, hän lupasi nielaisten. Hän todella yrittäisi muistaa, että Emily oli onnellinen näin. Nainen ei kaivannut valtavaa luksusasuntoa ja lomakotia Balilla, tai mitään muutakaan rikkaiden huveja. Emily oli onnellinen saadessaan suklaadinosauruksia.
”Rakastan sinua”, Lexa sanoi punoen heidän sormensa lomittain, ”ja aion käyttää jokaisen päiväni näyttääkseni sinulle, kuinka paljon.”

Emily ei kaivannut mitään siitä. Hän nautti kohtalaisen yksinkertaisesta elämästä, etenkin jos joskus oli varaa hemmotella itseään merkkikenkien tai mukavan illallisen merkeissä. Ei hän muuta kaivannut. Paitsi niitä suklaasta tehtyjä dinosauruksia. Ne olivat edelleen yksi parhaist lahjoista koskaan. Toinen oli nytkin kaulassa roikkuva koru, jonka Lexa oli antanut Badmintonin jällkeen. Särkynyt lasi yksinkertaisessa kehyksessä, mutta niin paljon merkitystä. 
"Mmm. Voit aloittaa lopettamalla tuollaiset hölmöydet."

"Minä yritän", nainen lupasi jälleen kerran kohottaen Emilyn kättä, jotta saattoi painaa suukon naisen rystysille. "En ole tahallani näin hölmö." Jos hän olisi voinut valita, hän ei olisi tehnyt mitään, mikä sai Emilyn suuttumaan. Hän tahtoi nähdä naisen aina onnellisena, ja vielä parempi, jos se oli hänen aikaansaannostaan.
"Pärjäätkö nyt paleltumatta?" Lexa huolehti katsellen hänen huppariinsa hukkuvaa naista. Se sai kerrasta toiseen lämmön läikkymään sisällä. Miten niin pienestä asiasta saattoikin tulla niin järjettömän hyvä mieli? Hän katselisi mielellään Emilyä hänen vaatteissaan jatkuvasti.

Emily vilkaisi jalkojaan, jotka tuntuivat peittyvän puoleen reiteen asti Lexan hupparista. Se oli hölmöä, miten heidän pituuseronsa vaikutti vaatteisiin niin. 
"Pärjään. Sinä et."

"Kesä kuivaa", nainen vakuutti huolettomasti ja painoi suukon Emilyn otsalle. "Ei minun tule kylmä." Ja jos tulisi, hän voisi aina juosta koirien tai lasten kanssa ympäri takapihaa. Äkkiä siinä tulisi taas lämmin.

"Parempi olisi, ei sinua katsele kipeänä." Emily mutisi, lähtien takaisin ulos. 
"Ihmettelevät vielä mihin jäimme."

"Minä en tule koskaan kipeäksi", Lexa vastasi naurahtaen, kun seurasi Emilyn perässä takaisin takapihalle, jossa grillijuhlia oli vietetty auringon alla koko päivä.
"Onko siinä mitään ihmeteltävää?" Nainen virnisti velmusti. Kerrankin syy heidän katoamiselleen oli ollut oikein päivänvaloa kestävä!

"Jodiella on aina oma teoriansa." Emily huomautti ja katsoi Lexaa tuimasti. 
"Kun sinusta on kyse."

"Jodien teoriat voi jättää huomiotta", Lexa vastasi hymyillen viattomana Emilylle. Siinäpähän katseli häntä tuimasti, häntä ei haitannut lainkaan.
"Olin vain kelvollinen naisystävä ja etsin sinulle kuivaa vaatetta päälle, kun kerran näytit uitetulta rotalta minun takiani."

"Sanoppa tuo Jodielle." Emily puuskahti ja nappasi itselleen sieltä jäästä siiderin. 
"Niin. Sinun syysi." 

"Enpä taida, en kaipaa enempää jäätä paitani alle", Lexa naurahti. Jodie ei tosiaankaan arvostaisi moista julistusta lainkaan, joten parempi olla kertomatta ystävälle.
"Otan kaiken syyn niskoilleni tällä kertaa", nainen myöntyi pienen hymyn kera ja kurotti nappaamaan yhden värillisistä kakkutikkareista. Hänellä oli ollut aivan liian hauskaa kaiken leipomisen kanssa.

"Jodie!" Emily huikkasi naiselle virnistäen. 
"Minä haluan nähdä mitä tapahtuu." Hän virnisti Lexalle leveästi.

"Millie", Lexa sihahti varoituksena, kun Jodie kääntyi heti nimensä kuullessaan ja suunnisti leveästi hymyillen heidän luokseen.
"Mitähän sinulla oli mielessäsi?" Jodie uteli huvittuneena kylmää siideriään vaalien, jonka nainen tosin oli kaatanut tölkistä kertakäyttömukiin, sillä ei voinut sietää tölkkejä.

"Mitä mieltä olet siitä että Lexasta sinun teoriasi voi jättää huomiotta?" Emily kysyi leveästi hymyillen. Hän ei tuntenut varoituksia. 

Lexa siirtyi puolittaisen askeleen sivummas voidakseen käyttää Emilyä tarpeen vaatiessa ihmiskilpenään, jos Jodie ottaisi itseensä moisesta kysymyksestä.
"Että hän on täysin harhainen, jos kuvittelee sen olevan totta", Jodie vastasi hymyillen leikillään kovin ylenkatseista hymyä. "Ja jos siiderini ei olisi niin tavattoman hyvää näin kylmänä, hän saisi sen kasvoilleen."

Emily vilkaisi Lexaa huvittuneena. 
"Et kai sinä Jodieta pelkää, hölmö? Olet kyllä yksi höpsö."

"Tietyt varotoimet ovat vain viisautta", Lexa valisti kietoen kätensä Emilyn vyötärön ympärille. Ei Jodie tosissaan siideriä hänen päälleen kaataisi, mutta ei mukana leikkiminen ketään haitannut.
"Siitä voimme olla samaa mieltä. Todellinen hölmöläinen, tämä tässä", Jodie vahvisti nyökäten ja kurotti taputtamaan kädellään Lexan päätä. Lexa läpsäisi vapaalla kädellään Jodien käden pois mutisten jotakin siitä, miten hän ei ollut enää lapsi.

Emily naurahti ääneen kun kuuli Lexan sanat. 
"Tuosta minä en ole aina ihan varma! Ja minusta tuntuu että lapset sanopvat juuri noin." 

"Hei!" Lexa älähti ja nipisti Emilyn kylkeä. "Sinun pitäisi olla minun puolellani." Kehtasikin kutsua häntä hölmöksi lapseksi! Hän kostaisi tämän vielä, jotenkin. Tosin ehkä kastuminen pihaletkun vedestä oli ollut riittävä kosto jo etukäteenkin. Ehkä hän oli tämän velkaa Emilylle.
"Älä ole ilkeä. Minulle tulee vielä paha mieli", nainen mutristi alahuultaan ja koetti katsoa Emilyä mahdollisimman surkeana.

"Ei, en aio nyt olla puolellasi!" Nainen huusi nauraen, pudistellen päätään. 
"En ole ilkeä. Se on totta."

"Ikävä totuus tällainen", Lexa valitti alahuuli rullalla ja silmät surkeina.
"Älä nyt leiki koiranpentua, jäät kuitenkin toiseksi Merrylle", Jodie huomautti nauraen ja kurotti poimimaan jääpalan sohjosta, joka oli päivän mittaan alkanut sulaa. Juomat olivat pysyneet hyvin kylmänä tähän asti ja pysyisivät epäilemättä vielä pitkään, joten hommansa valtava sinkkisanko jäämurskalla oli hoitanut loistavasti. Nainen heitti Lexaa jääpalalla lähinnä saadakseen nuoremman lopettamaan ilmeilyn, ja se toimi, kun Lexa väisti sivuun puolikkaan askeleen verran mulkoillen naista.
"Kylläpä te kaksi nyt olette ilkeitä minulle. Menen... jonnekin muualle, missä seuraani osataan arvostaa", Lexa puhahti dramaattisesti.

Emily pudisteli kevyesti päätään kaksikolle. Lapsia molemmat. 
”Joskus on ikäviä totuuksia.” Hän huomautti pehmeästi ja taputti naisen takapuolta muilta piilossa.
”... lasten seuraan.”

"Ainakin lapset osaavat arvostaa nerokkuuttani!" Lexa heitti olkansa yli ja siristi silmiään Emilylle. Menkööt muualle taputtelemaan... tai oikeastaan ei. Näin oli oikein hyvä. Emily voisi taputella hänen takamustaan loppuelämänsä, eikä hän valittaisi lainkaan.
"Lexa on tainnut päästä takaisin kodin puolelle koirankopista", Jodie huomioi naurahtaen, kun nainen toteutti uhkauksensa ja lähti etsimään nuorempaa, hänen nerokkuuttaan arvostavaa seuraa, joka ei laukoisi enemmän tai vähemmän ilkeitä totuuksia.

Emily vilkaisi Lexan perään ja siristi silmiään. 
”Sohvalle.”

"Se on hyvä. Ei Lexaa kannata sen lähemmäs päästääkään, jos tahtoo saada unta", Jodie tuhahti nenäänsä, vaikka naurattikin. "Sitä paitsi, teillähän on oikein mukava sohva. Hyvä siinä on nukkua."

”Jos hän on onnekas, voin päästää makuuhuoneen matolle.” Emily lupasi hymähtäen vaisusti. 
”Jos. En ole varma.”

"Ehdit miettiä sitä", Jodie totesi vilkaisten Lexan perään, joka oli päätynyt osallistumaan lasten hippaleikkiin. "Ei hän siitä kärsi, jos nukkuu pari yötä sohvalla."

”Ei, jos se vaikka auttaisi asioita menemään perille. Siinä hän on kovin surke yksilö.” Emily huomautti puoliksi huvittuneena.

"Minä tiedän", Jodie hymähti huvittuneena. "Joskus minun on ikävä sitä luupäistä teiniä, joka uskoi olevansa koko maailman herra. Sitten muistan, miten kammottava hän osasi pahimmillaan olla ja olen ihan tyytyväinen, etten joudu enää asioimaan sen version kanssa, vaikka nykyisessäkin olisi päivitettävää."

”Nykyisessä on niin paljon päivitettävää, ettei välillä oma järki kestä.” Emily myönsi huokaisten. Mitä tässä muka tekisi? Ei mitään, niinpä. Lexan sanaan piti vain luottaa, että tuo uskoisi häntä.

”Tänne voi lähettää päivähoitoon, jos kaipaat hetken omaa lomaa”, Jodie vitsaili, ”mutta yöksi en enää häntä ota.”

”Ai miksi et?” Emily virnisti leveästi. Nythän Lexa olisi kesy yövieras.

”Liikaa työtä”, nainen virnisti vinosti. ”Pitää peitellä huolellisesti sänkyyn, lukea ainakin kolme iltasatua ja laulaa vielä kehtolauluakin, että hänet saa nukahtamaan, ja silti on riski, että hän ilmestyy yöllä minun sänkyyni.” Ehkä Lexa ei ollut aivan viisivuotias enää, mutta mitäpä pieni hyväntuulinen liioittelu olisi haitannut.

”Ah. Minulle se on kyll help... ei kyllä ole. Hänet on kamala laittaa nukkumaan.” Emily perui sanansa. Miellyttävää, mutta hankalaa joskus.

”Niin, sitä minäkin”, Jodie naurahti. ”Kaipa se on vastapainoa sille, miten päivällisaikaan saa vain istua alas valmiiseen pöytään.”

"Hän on kyllä kieroutunut sekoitus naisen ja miehen parhaimpia tai pahimpia puolia." Riippui kummalta kannalta niitä halusi juuri sillä sekunnilla tarkastella. 

"Keksi hänelle tekemistä, niin hän sammahtaa iltaisin kuin saunalyhty", Jodie naurahti. "Kun hän opiskeli, harrasti nyrkkeilyä ja kävi töissä, hän kaatui arki-iltaisin suoraan sänkyyn ja oli umpiunessa ennen kuin pää osui tyynyyn", nainen muisteli päätään pudistaen. Se oli ollut sitä aikaa, kun hän oli kutsunut Lexaa häpeilemättä järjettömäksi ylisuorittajaksi, joka ajaisi itsensä vielä maan tasalle.

"... En keksi hänelle niin paljon tekemistä!" Emily parahti epätoivoisena. 
"Ja en minä aina valita siitä tekemisestä."

"Se on kieltämättä haaste", Jodie myönsi nauraen. Lexa innostui harvoin uusista harrastuksista, mutta jos nainen todella kiinnostui jostakin, mikään ei pysäyttänyt häntä. Se, että vuorokaudesta loppuivat tunnit kesken, oli vain pieni ongelma.
"Hyvä ettet valita."

"Vähän. Joskus." Emily mutisi hiljaa. 
"Pahempi kuin teinipojat."

"Ja näin olemme saavuttaneet sen pisteen, jossa minä ystävyyteeni syytetyn kanssa vedoten en tahdo kuulla enempää", Jodie naurahti päätään pudistaen. Hän oli asunut teini-Lexan kanssa, joten hän tiesi varsin hyvin, mistä Emily puhui.
"En voi kuin toivottaa sinulle onnea ja menestystä."

"Älä väitä ettet jo tiedä." Emily puuskahti ja pudisteli päätään. Merry ja Raisa olivat liittyneet juoksijoiden joukkoon. 
"Hän on silti täydellinen noin. Vähän lapsellisena."

Jodie hymyili lämmöllä moisille sanoille. Lexa ansaitsi jonkun, joka rakastaisi naista siitä huolimatta, miten lapsellinen hölmö nainen osasi välillä olla.
"En tiedä, mistä repäisit ilmaisun 'vähän', mutta hyvä ettei lapsellisuus ole este", nainen naurahti. "Varo vain, pian hän keksii leikkejä kotiin. Ellei ole keksinyt jo. Joko teillä on pehmolelu kiertämässä piilosta toiseen?"

Emily vilkaisi Jodieta murhaavasti. 
"Kuule, en kaipaa yhtään enempää leikkejä hänen kanssaan." Pelkkä muisto siitä visiitistä aikuisten kauppaan ja Merryn tavasta esitellä ylpeänä ostosta kuumotti poskia.

Jodie kohotti kätensä pään molemmille puolin antautumisen merkiksi, kun Emily mulkoili häntä niin. Selvä, ei pehmolelun piilottelemista.
"Koeta siis parhaasi mukaan pitää koti lapsellisuuksista vapaana alueena", nainen naurahti. "Kerro toki, jos vuoden päästä tilanne on vielä niin. Saat mitalin."

"Se ei mene lapsellisuuden piikkiin. Hän ei kertonut sinulle hilpeää tarinaa siitä miten olin hiusteni värinen?" Emily puuskahti ja pyöräytti silmiään.

"Ei", Jodie pudisti päätään naurahtaen. "Tämä kuulostaa kerrassaan hienolta tarinalta. Mitä hän oikein teki?"

Emily veti syvään henkeä. 
"Hän halusi kauppaan. Ostoksille. Et halua tietää sen tarkemmin, kuin että tulimme kotiin sellaisen Lexan mielestä kivan, laadukkaan puikulan paketin kanssa." Poskia alkoi taas kuumottaa. 
"Kollegani oli käymässä. Merry haki paketin makuuhuoneesta ja esitteli sitä aarteena."

Jodie pärskähti kuvaukselle, ja ratkesi kunnolla nauramaan, kun kävi ilmi, mitä Merry oli tehnyt kaiken päälle.
"En ihmettele, että olit hiustesi värinen", nainen nauroi päätään ravistaen. "Tiedän tunteen hyvin, eikä minun sentään tarvinnut tehdä muuta kuin pitää hänelle seuraa kaupoilla." Ei ollut ollut koiraa esittelemään ostoksia koko kylälle.

Emily nyökkäsi. 
"Luojan kiitos en ole paremmissa väleissä työnantajani kanssa." Nainen huomautti hyvin kuivasti. 
"Sellainenhan olisi hilpeää kesken ulkoministerin tai tuon äidin kanssa kahvittelun." Luojan kiitos se oli ollut vain kollega. Vain bex.

"Älä anna Merrylle ideoita", Jodie varoitti naurahtaen. Se olisi kerrassaan kamalaa. Jo tämä kuulosti siltä, ettei sen tahtoisi toistuvan koskaan.
"Mutta onnittelut sinulle, selvisit jälleen yhdestä koettelemuksesta Lexan kanssa. Valitettavasti niitä on vielä lisää edessä, mutta se, että suoriuduit tästä vain yhden paketin kera on jo ihme", Jodie hymähti huvittuneena.

"Onneksi tilanteen uhka ei ole todellinen. En koskaan kahvittelisi heidän kanssaan." Emily totesi kuivasti. Ei onneksi. 
"Niin. Ihanaa..." Hän mutisi hiljaa ja huokaisi syvään. 
"Ehkä se johtui siitä että olin kuolla häpeästä sinne."

"No hyvä. Yksi kauhukokemus vähemmän siis tarjolla", Jodie naurahti. Toivottavasti Merry ei enää kantaisi epämääräisiä tavaroita näytille, kun pariskunnalla olisi vieraita kotona. Hän saattaisi hutkaista Lexaa korville, jos Merry esittelisi kovin yksityistä puolta naisten parisuhteesta, kun hän olisi kylässä.
"Voisinpa sanoa, että siitä tulee helpompaa, mitä useammin käyt ostoksilla, mutta se olisi ainakin minun kokemusteni valossa valhetta."

"Mmmmm. En ymmärrä miksi sellaisia edes pitää..." Emily mutisi ja tunsi taan punehtuvansa. 
"Olen myös myös varma että tuo perkele nautti siitä."

"Varo mitä kysyt. Et välttämättä pidä vastauksista", Jodie naurahti. Hän oli oppinut kantapään kautta, ettei aina kannattanut kysellä liiaksi Lexalta. Joskus sai tietää aivan hitosti liikaa. Tosin ehkä Emilyllä ei ollut sitä ongelmaa, kun naiset jakoivat elämänsä muutenkin.
"Ehdottomasti. Minun teoriani on, että hänellä on sadistisia taipumuksia."

"Siksi en aiokaan kysyä, koska tiedän etten luultavasti halua tietää. ja se on oikein pätevä teoria. Hänellä on." Emily vahvisti puhisten. 

"En voi siis oikein sanoa muuta kuin onnea sinulle", Jodie naurahti. "Rukoilen puolestasi sunnuntaisin."

"Ei riitä sunnuntain." Emily totesi ja siristi silmiään lexan touhuille. 
"Kuulin että minulla on teillä pieni fani."

"Valitettavasti maanantaista perjantaihin on varattu Lexalle ja lauantai perheelle, joten sunnuntai on ainoa vapaana oleva ajankohta", Jodie virnisti toispuoleisesti ja kääntyi itsekin katsomaan lasten kanssa juoksevan naisen suuntaan, kun Emilyn katse oli sinne suuntautunut.
"Niin on. Leah on puhunut hevosista ja sinusta taukoamatta sen jälkeen, kun katsoimme Badmintonia kaikki yhdessä. Hän ja Lexa voisivat todennäköisesti puhua aamusta iltaan yhdessä sinusta, eikä kumpikaan ehtisi kyllästyä", hän naurahti.

Emily naurahti. Tyttö kyllästyisi ennen Lexaa. 
”Jos tulisit vahdiksi, haluaisiko hän tulla käymään tallilla?”

Jodie oli melko varma, että muu maailma kyllästyisi ennen kumpaakaan keskustelijoista.
"Minä en kuulisi muusta kuin hevosista seuraavan vuoden päivällispöydässä", nainen naurahti, "mutta se olisi sen arvoista. Jos se ei sotke sinun aikataulujasi liiaksi, niin tietenkin voisimme tulla käymään. Se olisi varmasti unelmien täyttymys Leahille."

Emily pudisteli päätään. 
"Ei se sotke, otan sellaisen helpon päivän johon mahtuu hyvin." Hän lupasi hellästi. 
"On aina hienoa kun lapsia kiinnostaa hevoset."

"Jos olet aivan varma", Jodie vastasi hymyillen. Leah halkeaisi onnesta, kun saisi kuulla. Pieni tyttö ansaitsi hieman moista iloa elämäänsä. Yksikään hänen luonaan asuvista lapsista ei - Peytonia lukuunottamatta - ollut varsinaisesti saanut hyvää alkua taipaleelleen tässä maailmassa. Oli aina hienoa, kun hän saattoi antaa lapsille edes jotakin, mikä toi hallitsemattoman hymyn huulille.
"Se ei ole huonoin mahdollinen kiinnostuksen kohde, kieltämättä", nainen myönsi naurahtaen. "Hieman kallis, mutta kovin palkitseva. Eläinten kanssa toimiminen opettaa paljon."

"Olen varma. Hän voisi ehkä päästä eteeni istumaan Ticon satulaan pienen maastolenkin ajaksi." Se oli keino saada ori käyttäytymään perseilyn sijaan. 
"Se on loistava kohde." 

"Voi, ei sinun tarvitse niin paljoa vaivaa nähdä", Jodie kiirehti toppuuttelemaan. "Siinä on aivan varmasti riittämiin, jos Leah saa nähdä hevosia läheltä ja rapsuttaa hyväntuulista hevosta tai paria."

"Ei siitä ole vaivaa, paitsi sinulle, koska saisit tulla viereen kävelemään." Emily virnisti. 
"Me voisimme Ticon kanssa kävellä maastossa joka tapauksessa valmennuksen päätteeksi."

"Se olisi pieni hinta siitä muistosta, jonka Leah saisi maastokävelystä", Jodie vastasi hellä hymy huulille hiipien. Lasten onni oli puhtoisinta, mitä maailmaan mahtui, ja luoja tiesi, etteivät nämä lapset olleet saaneet kokea sitä riittämiin.
"Ilmoita vain päivä, joka sopii sinulle, ja me tulemme käymään. Olet kyllä tavattoman ajattelevainen, kun ehdotit tätä."

Emily hymyili hieman. 
"Minä ilmoitan. Älä kerro etukäteen? haluan nähdä sen ilmeen."

"En kerro", nainen lupasi naurahtaen. "Pääset todistamaan intoa ihan aitiopaikalta." Eikä hän edes voisi kertoa lapselle etukäteen, kun Leah ei varmasti malttaisi enää nukkua sen jälkeen odottaessaan vain, koska oli vihdoin se päivä, kun lapsi pääsisi käymään tallilla ja ratsastamaan Ticoa.

Se olisi ihan totta, kukaan ei kestäisi sitä kyselyä. 
"Alexandria Hart! Nyt loppuu se ruohon heittely, sinä peset sen koiran!" merrylla oli ollut valkeat tassut. 

Lexa pysähtyi kesken liikkeen vehreää nurmea kädessään ja kääntyi katsomaan Emilyä syyllinen ilme kasvoilla vieraillen. Jodie oli jo aukaisemassa suunsa varoittaakseen Emilyä, kun Lexan kasvoille hiipi uhmakas ilme ja hetkeä myöhemmin nainen heitti ruohoa jälleen Merryn niskaan. Ihan vain koska oli kielletty.
"Mitä siitä lapsellisuudesta olikaan puhetta", Jodie myhäili huvittuneena katsoessaan, miten Lexa villitsi Merryn jahtaamaan itseään. Hän oli varsin kiitollinen siitä, miten Merry ei ollut 60-kiloinen jättiläinen, sillä tuskin edes Lexa olisi pysynyt pystyssä sellaisen järkäleen hyppiessä päälle.
"Minä luulen, että sinä teit hänestä maailman onnellisimman naisen edes sitä suunnittelematta", Jodie huomautti hiljaa seuratessaan koiran ja naisen rajulta näyttävää leikkiä. "Hän on halunnut koiraa koko ikänsä."

Emily pudisteli päätään Lexalle. Olkoot. Lexa harjaisi ja pesisi koiran. 
"Usko tai älä, minä en ensin halunnut Merryä."

"Ja nyt et luopuisi siitä mistään hinnasta?" Jodie arvasi kääntäen katseensa takaisin Emilyyn.

Emily pudisteli päätään. 
"En ikinä antaisi sitä entiselle miehelleni, vaikka eipä hän mitään kun olisi kohta vankilassa."

Jodie kallisti päätään kulmat kurtistuen. Hetken hän vain mietti hiljaisena, kooten tiedonmuruista palapeliä päässään, ennen kuin reagoisi uuteen palapelin palaan sen näkyvämmin. Lexa ei ollut suostunut puhumaan Emilyn entisestä, eikä syy selvästi ollut hänen alkuperäinen oletuksensa naisen epävarmuudesta.
"Merryn on todella hyvä olla sinun kanssasi", Jodie tyytyi sanomaan ja vilkaisi Emilyä varoen. "Tämä ei ole todennäköisesti lainkaan minun paikkani sanoa yhtään mitään, mutta olen pahoillani siitä, mitä hän teki." Oli se mitä tahansa, se oli selvästi jotakin vakavaa.

Emily hymähti pehmeästi. Koira ainakin vaikutti onnelliselta näin. Hän katsoi Jodieta hetken hiljaisena. 
"... minä olin kihloissa kun menin Lexan kanssa treffeille. Olin jonkin aikaa. Tapailin häntä ja olin menossa naimisiin syksyllä." Paskat, Jodien kanssa joutuisi varomaan sanojaan jos ei vain antaisi naisen tietää kaikkea. 
"Naksahdin kesken kihlajaisteni ja hänestä oli sitten hyvä ratkaisu yrittää raiskata se pois. Siksi asuin Zoen nurkissakin. Minulla ei ollut asuntoa koska... hän teki mitä teki. Lexa oli jättää minut kun sai tietää. Tai, jättikin. Zoe raahasi hänet takaisin, korostaen avokämmenellä."

Jodie kuunteli hiljaisena Emilyn kertomusta, eikä antanut itselleen lupaa keskeyttää, vaikka moneen kertaan mieli tekikin sanoa jotakin - tai oikeastaan ihan mitä tahansa, mutta sanat eivät voisi muuttaa mennyttä. Hän tarjosi äänettömänä halausta naiselle, joka oli joutunut kestämään aivan liian paljon, ja koetti kasata siinä samalla ajatuksiaan. Niin moni asia kävi nyt paljon enemmän järkeen.
"Olen pahoillani, että hän teki sinulle niin", nainen sanoi hiljaa. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa ihmetellyt, miksi Lexa oli pyytänyt Emilyä muuttamaan kanssaan, mutta Lexan tehtyä selväksi, ettei asiasta keskusteltu, hän oli antanut aiheen pudota. Mutta hetkinen, Emilyhän oli sanonut...
"Lexa jätti sinut, koska entinen kihlattusi raiskasi sinut?" Jodie kysyi verenhimo katseeseen hiipien, kun naisen katse seilasi koiran kanssa riehuvaan naiseen. Lexa ansaitsi tulla ripustetuksi nilkoistaan lippusalkoon viikoksi.

Emily halasi naista hiljaa. Kaikki alkoi olla onneki hyvin. Niin ei kävisi enää ja hän tiesi sen. 
”Ei siksi. Hän ei tiennyt. Hän lähti koska kerroin olleeni kihloissa.”

Se sai verenhimon hiipumaan edes hetkeksi, vaikka Jodie painoikin mieleensä, että pitäisi kunnon puhuttelun Lexalle sopivan tilaisuuden tarjoutuessa. Nainen selvästi kaipasi muistutusta siitä, ettei aina tiennyt kaikkea, eikä siis sopisi tehdä hätiköityjä päätöksiä ennen kuin olisi kerännyt riittämiin tietoa.
"Sen voin vielä jotakuinkin ymmärtää", Jodie huokaisi hiljaa, "mutta olen silti pahoillani, että niin kävi sinulle. Entinen kihlattusi saa toivon mukaan nauttia vankilan täysihoidosta pitkän aikaa ja sinä voit jatkaa elämääsi ilman ajatustakaan hänen suuntaansa."

”Hän saa.” Emily lupasi vaisusti. 
”Mutta niin. Siksi kiirehdimme asumaan yhteen. Olin käytännössä asunnoton, vaikka Zoe oli ihana ja majoitti sohvalleen.”

"Hyvä", Jodie totesi silmät siristyen. Yhteiskunta oli epäonnistunut pitämään Emilyn turvassa omassa kodissaan, mutta ainakin se voitaisiin taata, ettei mies tekisi sitä samantien toiste.
"Et ole enää asunnoton, etkä ole yksin, ja jos se vain on hänestä kiinni", nainen vilkaisi koiran kanssa leikkivää Lexaa, "et ole enää koskaan yksin. En ole nähnyt Lexaa näin onnellisena kertaakaan sen jälkeen, kun Viviane kuoli. Osa hänestä kuoli siinä samalla, mutta minusta tuntuu, että sinä olet saanut jotakin uutta itämään hänen sisällään."

Emily värähti kun Jodie mainitsi edesmenneen naisen. Aivan tahtomattaan, voimatta sille mitään. 
"Toivon. Minä... minä katselin taloja eräänä päivänä. haaveilin mitä tekisin jos voittaisin oikeasti isomman summan rahaa."

Jodie hymyili myötätuntoisesti naiselle ja puristi hellästi Emilyn olkavartta. Hän muisti, miten tolaltaan Emily oli ollut, kun Lexa oli kertonut tatuoinneistaan ja niiden merkityksestä. Siitä tuntui olevan niin kauan, mutta samaan aikaan hän muisti sen kuin eilisen.
"Älä kerro sitä hänelle", nainen naurahti hiljaa. "Saisit kuulla pitkän puheen siitä, miten omassa talossa joutuu ihan itse soittamaan putkimiehelle, jos jokin on tukossa ja korjaajalle, jos lämminvesivaraaja lopettaa toimimisen, ja näin ollen vuokralla asuminen on selvästi helpompaa. Minä olen luonnollisesti eri mieltä, mutta minun mielipidettäni ei kuunnella tässäkään asiassa."

Emily puri huultaan. 
"Omassa talossa hän saisi täydellisen keittiön ja Merry oman pihan." Emily katseli kaksikkoa hymyillen leveästi. 

"Jos joku onnistuu pehmittämään hänet, niin se olet sinä", nainen naurahti pehmeästi. Olisihan siinä kieltämättä puolensa, jos naiset ostaisivat asunnon ihan omaksi jostakin lähiseuduilta. Se tarkoittaisi, ettei Lexa olisi katoamassa yllättäen etelä-Englantiin tai luoja yksin tiesi minne.
"Mutta Merry varmasti auttaa. Mainostat hänelle mahdollisuutta leikkiä koiran kanssa omalla pihalla, ja hän on ensimmäisenä soittelemassa läpi kiinteistönvälittäjiä."

"Mutta se olisi vain jos voittaisin isomman summan. Puhutaan grand slamin voittamisesta ja se on yhtä todennäköistä kuin että Lexas kosii minua tänään." Emily naurahti pehmeästi. Ei todennäköistä.

"Ei ehkä tänään, mutta kukapa tietää ensi vuodesta", Jodie kiusasi pehmeästi. Tai ehkä Lexan tapauksessa enemmänkin vuodesta 2025, mutta kuitenkin.
"Mutta eipä vuokra-asuntonnekaan ihan karmea luukku ole, joten voitte asua oikein mukavasti säästäessänne rahaa omaa taloa varten."

Emily värähti uudelleen. 
"En tiedä. Haluanko sitä. Minä... rakastan häntä, mutta erosin viimeksi ollessani kihloissa. Pelkään että niin voisi käydä taas. Eihän se olekaan, mutta oma piha ja rauha."

"Ymmärrän, mitä ajat takaa, mutta Emily... Hän ei ole entisesi. Etkä sinä ole hänen entisensä. Se, mitä teidän molempien aiemmissa suhteissanne on tapahtunut, ei ole mikään malliesimerkki siitä, mitä tälläkin kertaa tapahtuisi", Jodie sanoi pehmeästi. "Älä anna pelon viedä sinulta jotakin, mitä sinä tahdot."

Nainen puri kevyesti huultaan. Se oli totta, mutta silti pelko halusi pesiytyä sisälle. 
"Hän joutui jo palauttamaan hääpukuni. Se olisi outoa."

"Ei sinun tarvitse olla valmis nyt. En usko, että hänkään on. Mutta älä sulje sitä ovea kokonaan. Ehkä tulevaisuudessa ajatus häistä saa perhoset lepattamaan vatsassasi", Jodie totesi. "Silloin olisi sääli, jos olisit jo lyönyt kantasi lukkoon."

"Niin. En tiedä. Hän oli niin... rikki silloin." Ei hän ollut tajunnut miten hajalle Lexa menisi. 

Jodie huokaisi hiljaa.
"Hän tuskin koskaan myöntäisi sitä ääneen, mutta hän unelmoi häistä vuosia. Luulen, että hänellä oli kaikki suunniteltuna viimeistä ohjelmanumeroa myöten jo ennen kuin he saivat edes päätettyä päivää. Hänelle häät ovat päivä, jona hän saa näyttää koko maailmalle, kuinka paljon rakastaa puolisoaan. Se on varmasti kovin erilainen lähtökohta kuin mikä sinulla oli, kun ostit hääpukusi", nainen kertoi matalalla äänellä vilkuillen jatkuvasti Lexan suuntaan siltä varalta, että nainen jättäisi koiran riehuttamisen ja tulisi etsimään keskusteluseuraa. Hän saisi ehdottomasti korvilleen, jos Lexa kuulisi hänen puhuvan näin, joten oli parempi, kun nainen ei tiennyt.

Emilyä hymyilytti ajatus. Häntä ei haittaisi olla Hart tai Randall-Hart. Kyllä, hän ottaisi Lexan nimen ja siitä ei keskusteltaisi. Mutta silti, hän pelkäsi menettävänsä tuon. 
"Se on. Minä ostin sen koska en keksinyt ihmeessä pakenisin enää. Kuvittelin että hän ei seuraisi perässä kun ilmoitin siirtyväni pohjoiseen. Helvetti, kosi ja alkoi puhua häistä, perheestä, lapsista... Suostuin Merryyn jotta saisin ratsastaa vielä pari vuotta ennen kuin hän olisi todella alkanut mankua lapsia."

”Kenenkään ei pitäisi joutua elämään parisuhteessa, joka on pelkkää painostamista”, Jodie sanoi katsellen Emilyä myötätuntoisena. Naisparka oli joutunut kokemaan niin paljon. Ehkä Lexa ei ollut ainoa, joka kaipasi hyvän ja terveen parisuhteen malleja elämäänsä tasapainottamaan kaikkea koettua.
”Toivottavasti osaat nykyään pitää oman puolesi. Lexa osaa välillä heittäytyä sokeaksi muiden haluille, kun jahtaa vain omiaan.”

Emily nauroi ääneen.
”Ai tuo vai? Ei tosiaan.”

”Usko pois, joudut vielä pitämään puoliasi”, nainen varoitti huvittuneena. Toki hän toivoi Lexan oppineen menneestä ja kasvaneen ihmisenä, mutta ehkä oli parempi varautua pahimpaan. ”Jos hän pääsee kouluun ja intoutuu vaihtamaan töihin, jossa oikeasti viihtyy, joudut pian muistuttamaan häntä yhteisen ajan tärkeydestä. Ei olisi valitettavasti ensimmäinen kerta, kun hänen tärkeysjärjestyksensä kääntyisi päälaelleen.”

”Voi kuule. Se kolahtaa häneen ilman muistutustakin heti ensimmäisellä kisakaudellani. Seuraava vuosi on minulle kiireinen.” Emily naurahti. 
”Saan kaksi uutta hevosta suurimmille kentille.”

”Sitä suuremmalla syyllä”, Jodie huomautti pienen hymyn kera. ”Jos hän ei tee aikaa teille, ette ikinä saa aikataulujanne sopimaan yhteen. Mutta ehkä hän on oppinut sen jo, ja säikyttelen sinua ihan turhasta.” Aina sopi toivoa, eikö? Hänen pitäisi luottaa ystäväänsä kenties hieman enemmän.
”Sehän on upeaa, Emily. Onnea kovasti!”

”Älä vielä onnittele! Se on toiveeni, mutta puhun siitä totena, jolloin se ehkä toteutuu.” Emily totesi nauraen. 
”Mutta pojat olisivat ansainneet mahdollisuuden. Ja pitää alkaa pedata Ticon eläkettä

”Ei siitä haittaakaan ole, että onnittelen jo etukäteen. Eiköhän se käy toteen. Jos pärjäät Lexan kanssa, muutama maastoeste ei tuota pienintäkään hankaluutta”, Jodie naurahti lämmöllä. Hyvä on, ehkä hän maalasi ystävästä hieman toivotonta kuvaa, mutta ainakin se tasapainottaisi sopivasti Emilyn ruusunpunaisten lasien läpi nähtyä kuvajaista.

”Välillä otan maastoesteet ennen tuota hiton idioottia.” Hän naurahti hyväntuulisena. 
”Ne ovat helpompia. Alexandria, nyt! Ei Veronican koiraa!”

”Epäilemättä”, nainen naurahti kääntyen katsomaan koirien kanssa peuhaavaa naista. Raisa sai oman osansa vihreästä nurmikkosateesta, eikä Jodie välttämättä tahtonut ajatella, mitä kaikki tämä nyppiminen teki nurmikolle. Ehkä Aaronin olisi pitänyt ajaa nurmikko eilen.
”Ilonpilaaja!” Lexa huusi takaisin Emilylle, mutta tyytyi nurmen sijaan heittämään kepin niin pitkälle kuin vain saattoi, jotta koirat voisivat juosta sen perään.
”On ihana nähdä hänen hölmöilevän näin”, Jodie naurahti katsoessaan, miten nainen heitti pari kärrynpyörää lasten riemuksi odottaessaan, että koirat palaisivat kepin kanssa. ”Hän yrittää niin usein olla virallinen ja noh, snobi suorastaan. Sen siitä kai sai, kun tapaili senaattorin tytärtä”, nainen huokaisi päätään pudistaen. ”Näin meidän kesken, pidän paljon enemmän Lexasta, joka heittelee nurmea koirien päälle ja villitsee lapsia vesisotaan, kuin siitä naisesta, joka istui päivällispöytään keskustellakseen politiikasta tai lakipykälistä.”

Emilyn silmät levisivät hieman. Senaattorin tytärtä? Ja hän oli vain... vain kenttäratsastaja. Eikö tulisi olemaan mitään ihmeellisempää. 
”Käyn katsomassa jäikö puhelimeni sisälle.”

”Selvä”, Jodie nyökkäsi hymyillen pienesti Emilylle, ennen kuin Lexan pilailu tavoitti jälleen hänen huomionsa. Nainen oli heittänyt kepon uudemman kerran koirakaksikolle ja käveli nyt käsillään lasten suureksi riemuksi. Hän pudisteli päätään huvittuneena ja kohotti siiderilasinsa huulilleen. Hän todella toivoi, että Aaron oli saanut enemmänkin Lexan pelleilyä nauhalle. Näistä saisi mitä loistavampaa materiaalia synttärivideoon. Polttarivideo ei olisi vielä ajankohtainen.

Emily lukittautui sisällä vessaan. Lexa oli ollut mennä naimisiin senaattorin tyttären kanssa? Mahtavaa. Sitten oli hän, persjalkainen mutainen kääpiö. Nainen unohtui vesaaan pelaamaan tetristä.

Lexa havahtui siihen, ettei Emily ollut enää Jodien rinnalla. Hetken nainen haravoi katseellaan pihalle kerääntyneitä aikuisia, ennenkö kulmat painuen lähti suunnistamaan sisätiloihin. Eihän Emilyn ollut tullut kylmä vaatteiden vaihtamisesta huolimatta?
”Millie?” Hän kutsui kulkiessaan orpona alakerran huoneesta toiseen. Vessan suljettu ovi herätti hänen huomionsa. ”Oletko sinä siellä, Millie?” Lexa kysyi koputtaen ovea sormillaan.

Tetris nollasi hyvin aivot. Hän oli jo unohtanut Jodien sanat, kunnes Lexan ääni muistutti niistä. 
”Mmm?”

Selvä, Emily oli oven takana. Tämä muistutti häntä etäisesti siitä kerrasta, kun nainen oli värjännyt hiuksensa lähelle omaa väriään kuvitellessaan, että se oli se, mitä hän tahtoi. Nyt kukaan ei ollut sentään tehnyt mitään muutoksia kehoonsa, mutta Millie oli silti oven toisella puolella.
”Kaikki hyvin?” Lexa kysyi pehmeästi nojaten hartiaansa seinään oven vieressä. ”Olet ollut siellä aika pitkään.” Tai ainakin niin hän oli valmis veikkaamaan ja toivomaan, ettei Emily ollut vain vaellellut ympäri taloa ensin kadottuaan ulkoa.

Sydän hakkasi kurkussa asti. 
”Kaikki on hyvin, tulen ihan koha.”

”Okei”, Lexa vastasi päättäen jäädä odottamaan, että Emily todella poistuisi vessasta. Ei ollut Emilyn tapaista vain kadota, jos kaikki oli hyvin, joten hän tahtoi varmistaa sen oikeasti pitävän paikkansa.

Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin vetää hieman henkeä. Emily pesi kätensä ja astui ulos vessasta. 
”Hei, ei olisi tarvinnut odottaa.”

”Minä tahdoin”, Lexa vastasi suoristautuen, kun Emily astui näkyviin. Katse haravoi naista etsiessään vihjettä siitä, mikä oli pielessä - jos mikään. Ehkä hän vain ylireagoi ja oli muuttumassa kovaa kyytiä kyttääväksi, puolisonsa tukahduttavaksi naisystäväksi.
”Varma, että kaikki on kunnossa?”

Se olisi ollut ehkä mukavampi vaihtoehto. 
”Kaikki on hyvin. Mennääs nyt.”

Lexa soi vielä viimeisen huolestuneen katseen Emilylle, ennen kuin taipui naisen vakuuttelun alla. Hän vain näki varjoja sielläkin, missä niitä ei ollut.
”Merry kieri märässä maassa ja tuota... meillä on nyt aika elämää nähnyt koira”, Lexa kertoi pienesti naurahtaen. Tapa kai sekin kertoa, että heidän yleensä mustavalkoinen koiransa oli tänään kovin mutainen ja nurmesta vihreä.

Mutta kun niitä oli. Emily vain peitti ne. Kuten oli luvannut olla tekemättä. 
”Sinä peset sen.”

”Minä pesen sen”, Lexa lupasi auliisti. Merryn peseminen ei suinkaan ollut pahinta, mitä hän keksi ohjelmaksi kotiin palatessa. Huonomminkin olisi voinut olla.
”Onpahan hyvä syy ottaa itsekin suihku, kun Merry kastelee minut kuitenkin ihan kokonaan. Ehkä sinäkin voit liittyä suihkuseuraksi”, nainen lisäsi viimeisen lauseensa jälkiajatuksena velmu hymy huulille hiipien.

Emily puuskahti ja pudisteli päätään. Hän ei voinut olla katselematta Lexaa hieman erilailla nyt. 
”Ehkä.” Ei hänestä saanut mielenkiintoisempaa reaktiota irti.

Lexan silmät siristyivät aavistuksen vastauksen myötä. Hän oli odottanut silmien pyörittelyä tai läpsäisyä ja muistutusta siitä, miten hän oli edelleen sohvalla, mutta ei kovin yksisanaista ja monotonista vastausta.
”Haluatko lähteä kotiin?” Nainen kysyi vilkaisten kelloaan. Johan he olivat viettäneet suuren osan päivästä täällä. Ehkä Emily kaipaisi hieman oman kodin hiljaisuutta ja rauhaa. Ja jos ei, niin ainakin kotona hän voisi kysellä lisää Emilyltä ilman että joutuisi pelkäämään, kuka keskeyttäisi heidät.

Emily pudisteli kevyesti päätään. 
”Haluatko sinä?” 

Lexa katsoi Emilyä hetken pidempään. Ei hänellä ollut mikään kiire kotiin, sillä hän viihtyi Jodiella loistavasti, mutta entä jos hän oli oikeassa ja Emily ei voinut hyvin? Olisi ilkeää ja itsekästä vaatia naista olemaan muiden keskellä vain sen tähden, että hänellä oli hauskaa.
”Olen liian vanha rymyämään koko päivän lasten kanssa”, Lexa totesi. ”Nukahdan pian pystyyn.”

Emily kohotti kevyesti toista kulmaansa. Hän jokseenkin epäili että kyse oli siitä. 
”Jos haluat, minun puolestani voimme olla täällä vielä.”

Lexa pohti vaihtoehtojaan hetken, ja nyökkäsi sitten.
”Selvä, mutta jos tahdot kotiin koska tahansa, sana vain ja olemme matkalla.” Hän koetti kumartua painamaan suukon Emilyn suupieleen ja punoa heidän sormensa lomittain. Emilyllä oli taipumusta vältellä hänen läheisyyttään, kun asiat heidän välillään eivät olleet kunnossa, joten se tuntui ihan asialliselta testiltä siitä, kuvitteliko hän vain.

Emily nyökkäsi pehmeästi. Hän ei väistänyt suukkoa, mutta värähti sen alla hieman. 
”Minä viihdyn täällä.”

”Hyvä, sillä olen varma, että kaikenmoisia grillijuhlia milloin milläkin tekosyyllä on tarjolla pitkin kesää”, Lexa vastasi puristaen hellästi Emilyn sormia. Epäilys kaihersi mieltä, mutta ei hän voisi loputtomiin kyselläkään, oliko kaikki kunnossa. Pitäisi vain uskoa siihen asti, että Emily antaisi syytä epäilykselle.
”Sinun pitää maistaa kääretorttua. Siitä tuli aika hyvää, vaikka itse sanonkin”, nainen naurahti hiljaa johdattaessaan Emilyä takaisin takapihan aurinkoon. ”Hyvä tietää, että sitä ohjetta sopii käyttää jatkossakin.”

Nainen naurahti pehmeästi ja ulkona suuntasi ottamaan sitä kääretorttua josta Lexa mainitsi. 
”Ilman kiloa väriaineita?”

”Ilman kiloa väriaineita”, nainen myöntyi naurahtaen. Ei hän yleensä uittanut leipomuksiaan väriaineissa, mutta tänään oli tietenkin täytynyt pitää kiinni päivän teemasta.

”Ei ole mikään vitsi että te amerikkalaiset rakastatte väriaineita.” Emily tuhahti ja katseli varjoon nuupahtanutta Merryä.

"Vain silloin, kun niiden käytölle on joku syy", nainen puolustautui naurahtaen. "Tänään oli selkeä teema, josta ei sopinut poiketa."

”Miten sen nyt ottaa... teillä on syy aika usein.” Häntä kuristi ajatus. Hän oli vain tällainen, ei mitään hienoa. Olisiko se ollut elämä jonka Lexa halusi? Miksi kaikkea piti aina miettiä?

"Se on vain piilevää nerokkuutta, kun löytää arjestakin syitä juhlaan", Lexa valisti pieni hymy huulillaan ja puristi hellästi Emilyn sormia. "Mutta voimme juhlia jatkossa ilman väriaineita."

”Niinpä niin. Niinhän sinä sanot.” Hän huokaisi naurahtaen ja pyöräytti silmiään. 
”Ei ilman, mutta kilo on liioittelua rakas.”

"Ei ole lainkaan liioittelua", Lexa puolusti reilua määrää väriaineita, joita näihinkin tuotoksiin oli käytetty. "Kukaan ei pidä hailakan värisestä leivoksesta. Jos siitä haluaa sinisen, sitten siitä kannattaa tehdä ihan kunnolla sininen."

"Tuo sininen näyttää ydinjätteeltä." Tai siltä miltä voisi kuvitella ydinjätteen näyttävän. 

”Hei!” Lexa protestoi närkästyneenä. ”Älä hauku leipomuksiani ydinjätteeksi, tai en enää leivo sinulle.” Se oli varsin tyhjä uhkaus, sillä kenelle muullekaan hän laittaisi ruokaa ja leipoisi kuin naisystävälleen?

”Etpä. Ja sanoin vain että se näyttää siltä, ei ole sitä.” Hän muistutti Lexaa sanoistaan. 
”Ja oikein hyvää ydinjätettä.”

Lexa siristi silmiään korjauksen edessä. Niinhän Emily oli sanonut, mutta ei kai mikään, mikä näytti ydinjätteeltä, ollut kovin herkullista?
”No hyvä että edes niin”, nainen hymähti ja astahti lähemmäs painaakseen suukon Emilyn päälaelle. ”Voin seuraavaksi harjoitella paljon vihreän värin kanssa. Suklaadinot näyttäisivät varmasti hienoilta vihreän minttukuorutteisen suklaakuppikakun päällä.”

Emilyä hymyilytti hieman. Ei tosin tavalla jonka suklaadinot naisesta ansaitsivat. 
”Ne olisivat hienoja.”

"Niin minäkin ajattelin", Lexa totesi hymyn kera. Hänestä se olisi oikein hieno koristelu kuppikakuille - ja pitäisihän hänen harjoitella. Ensi vuonna Emilyn synttäreitä pitäisi juhlia kunnolla, eikä vain käydä ulkona syömässä.
"Minä käyn puhumassa Peytonille. Täytyyhän jonkun kovistella häntä poikaystävästä", Lexa virnisti vinosti ja vilkaisi teinin suuntaan. "Tahdotko tulla mukaan? Voimme tiimiytyä ja laittaa hänet todella koville."

Hän pudisteli kevyesti päätään. 
”En minä halua kiusata häntä, hölmö.” Hän voisi ennemmin vaikka vähän syödä.

"Minä kiusaan sitten sinunkin edestäsi", Lexa lupasi, vaikka se ei tainnutkaan olla Emilyn pointti. "Älä anna Aaronin huijata sinua kuuntelemaan tarinoita hänen töistään, tai emme koskaan pääse kotiin."

”Osaan huolehtia itsestäni, muru.” Hän puuskahti ja otti kakkutikkarin syötäväksi. Kukaan ei voisi sanoa edes että hän ahmi, oli käsketty syödä.

"Tiedän. Et tarvitse prinssiä haarniskassa pelastamaan sinua", Lexa naurahti, puristi Emilyn olkavartta ja suunnisti sen jälkeen Peytonia kohti. Teini tosin vain vilkaisi häntä nopeasti, ennen kuin koki parhaaksi paeta siltä varalta, että Lexa harkitsi kostavansa toistamiseen kastumisensa.
"Ehkä emme joudu syömään kakkua seuraavaa viikkoa. Sääli", Aaron naurahti napatessaan kakkutikkarin omaankin kouraansa. "Minä en valittaisi, vaikka kakkua olisi aina kotona vastassa."

Emily kääntyi Aaronin puoleen hymyillen. 
”Jodie tuskin arvostaisi sitä. Lapsista tulisi mahdottomia.”

"Ei sen mahdottomampia kuin silloinkaan, kun lapset kiljuvat haluavansa jälkiruokaa", Aaron naurahti. Ehkä lapset tekivät sitä vain hänelle kun tiesivät saavansa tahtonsa aina läpi. Jälkiruoka ei ollut välttämätön osa jokapäiväistä ruokailua, mutta kummasti lapset vakuuttivat hänet siitä aina silloin, kun hän oli vastuussa kauppareissuista.

”Fiksuja lapsia, tietävät elämän tosiasiat.” Hän virnisti hieman ja yritti keksiä muuta ajateltavaa. Ei auttanut jos jos hän keskittyi ajattelemaan miten oli vain hän.

"Sitä he ehdottomasti ovat. Fiksuja kuin mitkä. Pelottaa suorastaan, mihin he pystyvät aikuisina", Aaron naurahti lämmöllä. Jodie oli ehkä esitellyt idean sijaishoidossa olevista lapsista hänelle, mutta hän oli innostunut siitä aivan yhtä kovin kuin vaimonsakin.
"Eipä sillä, onhan heillä hienoja esimerkkejä ympärillään. Lexa ja Sarah voivat edustaa ylikoulutettua uraohjuspolkua, minä sitä, miten ilman yliopistoakin pärjää ja Jodie esittelee toisenlaisia taitoja", mies naurahti. "Olen varma, että sinullekin löytyy sopiva kolo. Miltä kuulostaisi malliesimerkki siitä, miten taidolla ja kovalla työllä pääsee pitkälle, eikä mikään unelma ole liian suuri tavoiteltavaksi?"

Emily kohotti kevyesti kulmaansa. 
”Etköhän sinä näytä sitä esimerkkiä myös. Ja muut.”

”No toki, mutta kaikilla tuntuu olevan jokin tutkinto takanaan huippuyliopistoista. Sarah nyt on vielä pahempi kuin Lexa, joten luulen että he kaksi puhuvat jo liikaakin yliopistokoulutuksen puolesta”, Aaron hymähti huvittuneena. Hän oli useaan otteeseen kiusannut vaimoaan siitä, miten korkeastikoulutettua väkeä nainen oli kerännyt lähipiiriinsä.
”Kaikki eivät vain viihdy koulunpenkillä, eikä kaikkien pidäkään.”

Emily otti palan kääretorttua. Hitto soikoon. Oliko Lexa hänen kanssaan koska hän oli typerä? Vain... aivojen nollaus naiselle? Hän oli tehnyt vain pikaisen ei mihinkään-johtavan tutkinnon. 
”Eihän se ole kaikille sopiva.”

”Ei todellakaan ole”, Aaron totesi vilkaisten hymy huulillaan vaimonsa suuntaan. ”Minä olisin liittynyt armeijaan voidakseni tavoitella lentäjän uraa, jos en olisi todennäköisesti puhtaalla tuurilla läpäissyt British Airwaysin hakua. Siitä huolimatta miten opiskelin alaa, josta tiesin haluavani urani, jokainen kirjojen parissa vietetty tunti oli yksi liikaa.”

Emily puraisi kevyesti huultaan. 
”Minä en opiskellut ammattia koskaan.” Hän vain oli kuluttanut satulaa yhä enenevissä määrin kun on tullut vanhemmaksi.

”Mutta sinä teit itse ammatin itsellesi puhtaalla taidolla ja työllä”, Aaron vastasi. ”Se on ihailtava suoritus.”

”Tuurilla.” Emily paikkasi hieman. 
”En tosiaan olisi tässä nyt jos en tuurilla olisi päässyt Edgerlyille töihin.”

"Selvästi he eivät palkanneet sinua turhaan, kun olet nyt tässä", Aaron huomautti. Emily oli ansainnut paikkansa palkkalistalla hyvillä tuloksilla vuodesta toiseen.
"Pieni tuuri auttaa aina elämässä eteenpäin."

”Jotain sellaista.” Emily naurahti päätään pudistellen. Hän mietti hetken ja kehitti pakosuunnitelmaksi puhelun vanhemmille - taksista. Hän halusi kotiin ja kaipasi hetken rauha, ilman Lexan kyselyä. Vaikka oli rumaa karata sillä tavalla.

Lexa oli ollut perinpohjaisen yllättynyt, kun oli palannut Peytonia piinaamasta takaisin aikuisten seuraan ja saanut kuulla, että Emily oli jo lähtenyt. Jodie suuntasi hänelle varsin merkitsevän katseen, mutta kerrankin Lexa saattoi puhtaalla omatunnolla näyttää pöllämystyneeltä. 
’Kaikki hyvin vanhempiesi kanssa?’ Nainen lähetti nopean tekstiviestin Emilylle harkitessaan, pitäisikö hänenkin hypätä ratin taakse ja suunnistaa kotiin.

Emily oli päässyt juuri sohvalle kun Lexan viesti tuli. 
’Kaikki hyvin, ei hätää.’

Lexa mietti hetken alahuultaan hampaiden välissä veulaten.
’Tahdotko että tulen heti kotiin?’ Hän hyppäisi autoonsa sillä sekunnilla, kun Emily ilmaisisi tahtovansa hänet vierelleen. Jääkööt vaikka mikä leikki lasten kanssa kesken, Emily oli tärkeämpi.

’Ei tarvitse, pidä hauskaa lasten kanssa.’ Emily huokaisi syvään ja veti sohvan vilttiä päällensä. Hiljaisuutta ja aikaa omille ajatuksille.

’Okei. Rakastan sinua.’ Lexa sujautti puhelimensa takaisin farkkushortsien takataskuun ja keskittyi jälleen ympäristöönsä, tullen nopeasti vedetyksi mukaan Aaronin ja Sarahin väittelyyn. Hän ei edes huomannut ajankulua, kun jutteli hiljakseltaan omiin koteihin vetäytyville vieraille ja leikki lasten kanssa, kunnes lopulta auttoi Jodieta siivoamaan ylijääneet herkut. Nainen toteutti uhkauksensa ja pakkasi hänelle mukaan runsaat siivut kakkua ja kääretorttua, mutta Lexan vastustelun jälkeen suostui pitämään loput jämät itsellään. Kyllä lapset ne tuhoaisivat.
Lexa ajoi lyhyen matkan Newcastlen keskustaan, parkkeerasi kadunvarteen ja suunnisti yläkertaan Merry kintereillään ja kaksi rasiallista leipomuksia sylissään.
"Millie?" Hän kutsui laskiessaan päivän puuhista väsähtäneen bordercollien edellään sisään.

Emily oli katsellut sohvalla hetken telkkaria ja sitten kyllästynyt. Itselleen vihaisena hän oli alkanut siivoamaan vaatekaappiaan, katsellen sieltä pois niitä... halvimman näköisiä vaatteitaan. Liian paljastavia ja muuten vain huonoksi kokemiaan.

Lexa laski ohikulkeissaan leipomusten täyttämät rasiat jääkaappiin ja suunnisti sitten makuuhuoneeseen, joka oli vaatteiden täyttämä.
"Kesäsiivous käynnissä?" Hän kysyi pehmeästi naurahtaen ja astahti lähemmäs voidakseen suudella Emilyä tervehdykseksi. Olihan siitä jo tunteja, kun hän oli viimeksi naista nähnyt.

Emily vilkaisi Lexaa, vetäen kasvoille valahtaneita hiuksia pois. Pahvilaatikossa oli monia niistä mekoista joista Lexa piti. 
”Jotain sellaista.”

Uteliaana Lexa vilkaisi laatikon suuntaan, johon Emily oli kasannut vaatteitaan, joista aikoi mitä ilmeisimmin luopua kokonaan, sillä ei kukaan laittaisi keskellä kesää mekkoja varastoon.
"Miksi heität nämä pois? Tämä mekkohan on aivan ihana", nainen puolusti laatikosta poimimaansa pikkumustaa päätään kallistaen. "Näytät jumalaiselta siinä. Hyvä kun pääsimme viimeksi ovesta ulos, kun sinulla oli tämä päälläsi!"

Emily naurahti vaisusti ja otti mekon Lexan sormista, viikaten sen takaisin. Alimmaisena oli se nahkamekko. 
”Haluan uusia vaatteita.”

Lexa tuijotti silmät suurina muiden alle piilotettua nahkamekkoa. Emily näytti niin järjettömän hyvältä näissä vaatteissa, ja nyt nainen oli luopumassa niistä?
"Osta uusia vaatteita, mutta ei näitä tarvitse heittää pois", Lexa vetosi alahuuli rullalla. "Varsinkin tuo nahkamekko. Olet ilmestys, kun puet sen päällesi." Emily kuulostikin kovin vaisulta, mikä sai naisen istahtamaan sängyn reunalle ja katselemaan naista hetken tarkemmin.
"Mikä sinun on?"

”Tarvitsen tilaa.” Emily selitti ja laskosti laatikkoon punaisen pitsimekon, joka kuulsi aavistuksen läpi. 
”Ei mikään? Haluan vain uusia vaatekaappiani.”

"Mutta ei silloin heitetä pois vaatteita, joita tulee käytettyä", Lexa huomioi kulmat kurtistuen. Eikö vaatekaapin siivoamisen tarkoituksena ollut hankkiutua eroon niistä vaatteista, joita ei enää tullut käytettyä? "Sitä paitsi, minun puolellani kaapissa on tilaa. Senkun valloitat lisää tilaa itsellesi, jos vaatteillasi on ahdasta."

”noh, sinäkin tarvitset tilaa. Rakas, mitä sinä hepuloit?” Vielä pari mekkoa pois - jestas niitä riitti - ja sitten emily saattoi siirtyä työntämään roskapussiin räikeimpiä hepeneitä.

"Sitä, että heität pois ihania vaatteita", Lexa mutristi huuliaan. Saihan Emily tehdä omille vaatteilleen mitä tahtoi, mutta kuka muka kielsi häntä suremasta mekkojen kohtaloa? "Olet käyttänyt monia näistä mekoista kun olemme käyneet treffeillä. Niihin sisältyy ihania muistoja. On vain yllättävää, että tahdot nyt luopua vaatteistasi."

Emily vilkaisi Lexaa ja räpäytti silmiään. 
”Hankin uusia ja uusia muistoja.”

Nainen nyökkäsi, vaikka huulet rutistava murjotus ei kasvoilta täysin kadonnutkaan. Hän seurasi hetken Emilyn puuhia osaamatta täysin sanoa, miksi hänestä tuntui, että häneltä meni jälleen jotakin ohi, mutta tunne ei antanut periksi.
"Kaikki ei ole kunnossa, eihän?" Hän kysyi hiljaa.

Emily vilkaisi Lexaa olkansa yli. 
”Mistä sinä sellaista keksit? Rakas.”

Se ei ollut suora kielto ja vakuuttelu, että kaikki oli kunnossa.
"Koska sinä käyttäydyt oudosti. Ehkä olet edelleen minulle vihainen, kun en kertonut Sarahista, mutta tämä tuntuu erilaiselta. Melkein kuin... kuin hiustesi värinpoistolta", hän kurtisti kulmiaan hapuillessaan tapaa, jolla pukea ajatuksensa sanoiksi.

”En ole vihainen. Rakas, kuvittelet omiasi. Miksi ihmeessä heittäisin huvikseni vaatteita pois?” Ehkä hän saisi Lexan ajattelemaan että nainen oli kuvitellut.

"En minä tiedä, siksi minä kysyin", nainen vastasi nielaisten. Eihän siinäkään ollut ollut mitään järkeä, että Emily oli mennyt värjäämään hiuksensa vaaleiksi.
"Mutta sinä pidät näistä vaatteista ja tiedät, että leukani putoaa lattiaan kun näen sinut niissä."

”Kulta, voin ostaa uusia.” Vähän asiallisempia. Sellaisia vakavasti otettavia, ei naruja.

Lexa näytti siitä huolimatta surkealta.
"Entä jos sinulla ei ole mitään tarvetta uusille vaatteille? Näytät täydelliseltä näissä. Miksi ostaa puolen kaapin edestä uusia vaatteita, kun vanhoissa ei ole mitään vikaa?"

”Lexa, etkö nyt hieman ylidiagnosoi?” Hän pyöräytti kevyesti silmiään. Jestas.

"Ehkä", nainen myönsi vilkaisten Emilyä, "mutta minä pelkään, että teet taas jotain vain koska ajattelet minun tahtovan sinun tekevän niin. Tai koska joku sanoi sinulle jotain typerää."

”En tee. Sinä näet mörköjä siellä missä niitä ei ole.” Hän naurahti päätään pudistellen. Hölmö Lexa.

"Mieluummin niin kuin että en näe mörköjä silloinkaan, kun ne tanssivat edessäni", nainen mumisi hiljaa. Hän nousi sängyltä nielaisten ja vilkaisi Emilyä surkeana.
"Olethan sinä onnellinen?" Hän kysyi hiljaisella, haparoivalla äänellä ja räpäytti silmiään muutaman kerran nopeammin, ettei katsetta sumentava vetisyys vain muuttuisi kyyneliksi.

Hän kääntyi Lexan puoleen hämmentyneenä. 
"... Olen. Älä kuvittele muuta, rakas."

"Hyvä", Lexa vastasi nielaisten, "koska sinä teet minut maailman onnellisimmaksi naiseksi ja tahdon, että sinä tunnet samoin. Olet täydellinen."

"Sanot niin usein." Emily totesi hymyillen. 
"Voit olla ihan rauhassa."

Hän ei ollut niin varma siitä, mutta Emily tuntui olevan järkkymätön kannassaan. Kaikki oli kunnossa, nainen ei ollut vihainen, yllättävällä innolla siivota vaatekaappeja ei ollut mitään tekemistä minkään sen ihmeellisemmän kanssa. Kaikki oli hyvin.
"Käyn keittämässä teetä. Tahdotko sinä kupillisen?" Lexa kysyi suunnistaessaan makuuhuoneen ovea kohden.

"Voin ottaa." Emily vastasi hymyillen ja kääntyi jatkamaan alusvaatteidensa kadottamista.

Lexa haudutti teetä kaikessa rauhassa posliinipannuun, jonka kantoi kahden kupin kera makuuhuoneen puolelle, kun hänen rakastamansa vihreä tee oli ehtinyt hautua riittämiin. Hän vilkaisi alati kasvavaa hylättyjen vaatteiden kekoa säkissä ja laatikossa, ja joutui repimään katseensa irti pitsisistä alusvaatteista, ettei sanoisi enempää. Ei hänellä ollut oikeutta vahtia Emilyn pukeutumista. Nainen oli vapaa pukemaan päälleen mitä tahtoi ja heittämään pois ne vaatteet, mitkä eivät enää kelvanneet. Lexa kaatoi teetä kahteen kuppiin ja suunnisti huoneen halki ojentamaan toisen Emilylle.
"Pitäisikö minunkin siivota kaappiani?" Hän kysyi vilkaisten omimiaan hyllyjä, joilla oli tilaa enemmän kuin tarpeeksi hänen vaatteilleen.

"Hölmö, mitä sinulle jäisi jäljelle?" Emily totesi nauraen, ottaen teemukin sormiinsa. 
"Et voi kulkea alasti." Juuri sitä hänkin yritti välttää.

"Ja sinäkö voit?" Lexa kysyi kulmiaan kohottaen. Siltä Emilynkin vaatteiden vähennys vaikutti. Eikö yleensä siivottu kaappia siinä kohtaa, kun oli ostettu uutta ja todettu, että ne eivät enää mahtuneet kaappiin? Kuka muka siivosi etukäteen tilaa uusille, mahdollisille ostoksille?
"Jos heität kaikki ihanat mekkosi pois, joudut lähtemään treffeillemme alasti. Niin kovin kuin puhunkin aina sen puolesta, että kotona on mukava olla vähemmissä vaatteissa, en mielelläni esittelisi sinua koko kaupungille." Alastomana siis, mutta eiköhän se käynyt ilmi asiayhteydestä.

Emily nielaisi hieman. 
"Nämä eivät ole arkivaatteita." Hän huomautti ja otti kulauksen teestään. 
"Ehdin ostaa uusia ennen treffejä." Emily otti kaapista vielä muutamat siveettömimmistä pitseistä ja heitti pussiin. 

"Ehditkö? Entä jos tahdon viedä sinut ulos heti huomenna?" Lexa kysyi teemukinsa takaa. Hän inahti, kun huomasi Emilyn heittävän yhdet hänen palvomistaan pitseistä säkkiin. Oli suorastaan kivuliasta nähdä naisen luopuvan vaatekappaleista, jotka näyttivät niin luvattoman hyviltä Emilyn päällä.
"Ne voisivat olla arkivaatteita", nainen huomautti hiljaa, mutisten lähinnä itsekseen. "Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että käyttäisit noita pitsejä arjessa ja juhlassa."

"Sitten käyn ostoksilla huomenna." Emily totesi, huvittuneisuutta tavoitellen. 
"Käytänhän minä ja jätin osan." Niitä ei-niin-siveettömiä.

Lexasta alkoi tuntua, että Emilyn tavassa siivota kaappiaan oli jotakin kovin järjestelmällistä. Ihan kuin nainen olisi luopunut kaikista lyhyimmistä ja ihonmyötäisimmistä mekoistaan ja nyt hankkiutunut eroon pitseistä, jotka peittivät varsin pienen alan mutta olivat sitäkin seksikkäämpiä.
"Mutta yhdessäkään, jonka heitit pois, ei ollut mitään vikaa", Lexa vastasi laskien teekupin yöpöydälle. Hän siirtyi Emilyn taakse kietoen kätensä takaapäin naisen ympärille ja painoi suukon hartialle. "Olet heittämässä pois kaikkia niitä pitsejä, jotka tunkevat uniini", nainen sanoi matalalla äänellä huulet naisen korvanlehteä hipoen.

Emily värähti matalan äänen myötä, hieraisten päätään Lexaa vasten. 
"Ajattele nyt minut unissasi alasti, pöljä."

"Entä jos pidän enemmän siitä, kun saan riisua pitsin yltäsi? Käyttää hampaitani ja hitaasti liu'uttaa pitsiä alas lihaksikkaita jalkojasi?" Nainen puhui käheällä äänellä ja näykkäisi Emilyn korvaa sanojen tehostuksena. Oli ehkä julmaa käyttää aloitteen tekemistä testinä, mutta jos Emily ei ajaisi häntä pois vaan toivottaisi läheisyyden avosylin tervetulleeksi, ehkä hän todella vain näki mörköjä siellä, missä niitä ei ollut, eikä tässä ollut kyse mistään muusta kuin tavallisesta kaappien siivouksesta.

Emily kurtisti kevyesti kulmiaan, naurahtaen. Ei se aito ollut, mutta hän oli näytellyt kahdeksan vuotta. Hänelle olisi varmasti työ näyttelijänä jos ei ratsastus kantaisi. 
"Mmmh, kulta, työ kesken..."

"Voit jatkaa sitä huomenna", Lexa kähähti vetäen Emilyä paremmin itseään vasten. "Olen halunnut sinua siitä lähtien, kun taklasit minut maahan ja istuit päälleni. Se oli hiton kuumaa", nainen jatkoi kiusoitteluaan matalasti muristen. Emily ei ollut varsinaisesti sanonut ei, mitä nyt nauranut ja muistuttanut siitä, että naisella oli muuta puuhaa. Oliko se nyt yksi niistä varoitusmerkeistä, joiden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja hänen päässään?

"Lexa... En voi jättää vaatteita näin, Merry karvastaa ne." Hän naurahti uudelleen ja kiemurteli hieman. 

Hyvä on, se oli selvä kieltäytyminen. Merryn olisi vain voinut sulkea makuuhuoneen ulkopuolelle. Huokaisten Lexa laski irti naisystävästään ja peruutti muutaman askeleen.
”Ei sitten”, hän huokaisi. ”Voitko vain kertoa, mitä mielessäsi liikkuu, vai pitääkö minun jatkaa arvailua?”

Ja nyt hän tunsi jääneensä kiinni. 
"Mistä olet saanut päähäsi tällaista? Lexa, enkö voi tehdä mitään poikkeavaa ilman kuulustelua?"

”Minun ei tarvitsisi kuulustella, jos vain kertoisit heti totuuden etkä sitä, mitä oletat minun tahtovan kuulla”, nainen vastasi istahtaen sängylle ja tarttui kaksin käsin teemukiinsa estääkseen petollisia käsiään tärisemästä.
”Tiedän, että jokin on pielessä, koska tämä kaikki tuntuu niin väärältä. En vain tiedä, mitä se jokin on, ja se ahdistaa minua.”

Emily otti mukin käsiinsä ja otti kulauksen. 
"Aiot ahdistua kaikesta koska pelkäät? Lexa, tulee pitkä suhde."

”Et voi väittää, etteikö minulla olisi syytä. Jokin painaa sinun mieltäsi, joten se painaa minunkin mieltäni”, nainen vastasi. Yhteiset ilot ja surut, eikö se niin mennyt?

Emily puri huultaan. 
"Minä teen asioita koska ne tulevat mieleeni. Aina ei ole aihetta huoleen."

"Mutta tällä kertaa on", Lexa intti pehmeästi, katse vihreän teen väreilevään pintaan painuen. Selvästi hänen kätensä tärisivät siitäkin huolimatta, miten hän piteli mukia kahdella kädellä.
"Mikset voi vain puhua minulle?"

"Mitä jos ei ole?" Emily tuhahti ja kallisti päätään. 
"Miksi et voi uskoa minua?"

"Koska minä tunnen sinut ja tiedän, kun jokin painaa mieltäsi." Hän ei ehkä ollut selvännäkijä, joka osasi suoraan kertoa, mikä se jokin oli, mutta ei hän aivan sokeakaan ollut. Emilyn käytös soitti hälytyskelloja hänen päässään varsin kovaäänisesti.
"Kun et kerro minulle vaan jatkat tätä esitystä, että kaikki on hyvin, saat sen tuntumaan siltä, että pidät minua typeränä", Lexa huomautti. Aiemmin päivällä Emily oli syyttänyt häntä samasta. Miten osat olivatkaan kääntyneet.

Emily puraisi huultaan. 
"Esitystä? Kiitos, rakas."

"No millä sinä tahtoisit tätä kuvailtavan?" Lexa kysyi päätään pudistaen. "Et ole rehellinen, joten mitä muutakaan se on kuin esitystä?"

"Olen!" Emily parahti hieman nyrtyneenä. 
"Miksi sinä haluat ajatella etten olisi?"

"En todellakaan halua ajatella niin, mutta et jätä minulle vaihtoehtoja", Lexa nielaisi katse teehen painuen. "Onko se niin väärin, että tahdon sinun puhuvan minulle, kun jokin pyörii mielessäsi? Ehkä en voi tehdä asialle mitään, mutta tahtoisin silti saada edes mahdollisuuden lohduttaa sinua."

Emily nuolaisi huuliaan ja pyöräytti silmiään. 
"Haluan aikuisempia vaatteita. Okei?"

Lexa näytti kummastuneelta.
"Mutta sinun vaatteesihan ovat oikein aikuismaiset, kypsät ja tyylikkäät", hän vastasi päätään kallistaen. "Sinulla on mielettömän kaunis tyyli."

"Sellaisia jotka eivät paljasta liikaa." Hän totesi tyynesti. 
"Sillä lailla aikuisempia."

"Tuota... eikö minun pitäisi konservatiivisena amerikkalaisena olla se, joka tuhauttelee nenäänsä paljaille olkapäille ja alle polvimittaisille mekoille?" Lexa räpäytti silmiään koettaessaan saada kiinni Emilyn logiikasta. Mikäköhän oli nyt yllättäen laukaissut moisen mieliteon, kun vielä viime viikolla nainen oli iloisesti pukeutunut pitseihinsä ja mekkoon, joka nytkin löytyi pahvilaatikon pohjalta.
"Usko pois rakas, sinä et käytä vaatteita, jotka paljastavat liikaa."

"Haluan näyttää siistimmältä, asiallisemmalta ja aikuismaisemmalta. Noin. Siksi teen tätä." Siksi että sinä tapailet senaattorin tytärtä ja huippukoulujen kasvatteja mennen tullen.  Ja sitten oli Emily, joka oli naama ravassa, heinää hiuksissa tai vaihtoehtoisesti maksullisen vaatteissa.

"Saathan sinä tietenkin tyyliäsi muuttaa, jos sinusta tuntuu siltä, mutta en rehellisesti sanottuna näe sille mitään tarvetta. Sinä et ole kertaakaan pukeutunut liian paljastavasti, vaan olet aina näyttänyt tyylikkäältä ja asialliselta, ja kovin seksikkäältä siinä sivussa", Lexa kurtisti kulmiaan hiukan. No, ainakin Emily oli kertonut hänelle, miksi kävi vaatekaappiaan läpi. Sitähän hän oli pyytänyt.
"Olenko antanut sinulle sen kuvan, että halveksun tyylitajuasi?"

Emily solmi sen pitsejä sisältävän pussin kiinni.
"Et. Ajattelin vain että voisi olla sopivaa päivittää."

"Minä en koskaan pyytäisi sinua tekemään sitä, kai tiedät sen?" Lexan oli varmistettava. Eihän tämä voinut olla hiusten värinpoisto osa 2?
"Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet."

Emily liikahti levottomasti. Kun kertoi osan, oli hankala pitää valhe koossa. 
"Minä tiedän."

Lexa katseli Emilyä tarkkaavaisin, aavistuksen huolestunein silmin. Episodi hiusten kanssa oli tullut hänelle aivan puskista ja nainen oli silloin vannonut, ettei antaisi minkään asian yllättää häntä niin. Emily vaikutti edelleen levottomalta, mikä oli varma merkki siitä, ettei nainen ollut kertonut hänelle aivan kaikkea.
Ehkä oli aika vaihtaa strategiaa.
"Jos pukeutuisit liian paljastavasti, minä olisin jo päätynyt nyrkkitappeluun jonkun sinua liian pitkään tuijottaneen miehen kanssa. Ja jos en olisi pitänyt siitä, miten pukeuduit, en olisi koskaan lähtenyt kanssasi ulos toistamiseen tai kaatanut kahveja pitkin tiskejä ja tasoja, kun häiritsit keskittymistäni näyttämällä aivan liian hyvältä."

Emily puri huultaan kovemmin, osaamatta sanoa mitään siihen. 
"Senaattorin tytär? Miksi epäilen sanojasi juuri nyt?"

Lexa näytti siltä, että joku läimäisi naista avokämmenellä poskelle ja sen jälkeen survaisi ilmat pihalle tarkalla iskulla palleaan. Hän aukoi hetken suutaan saamatta sanaakaan ulos, ennen kuin nielaisi, laski teekupin kädestään ja kietoi kätensä tiukasti halaukseen itsensä ympärille.
"Miten Viviane liittyy tähän?" Hän kysyi vetäytyen kovaa kyytiä vuosien saatossa rakentamiensa suojamuurien taakse. "Sillä kuka hän oli, ei ole mitään tekemistä sinun vaatekaappisi kanssa."

"En halua olla mauton." Emily totesi tyynesti. Ei siinä ollut muuta syytä. Sellaiset naiset eivät näyttäneet halvoilta lutkilta. 

"Sinä et ole. Kuinka monta kertaa minun on sanottava se, että uskot minua?" Lexa parahti. Emily oli kaikkea paitsi mauton. Nainen näytti aina uskomattoman hyvältä ilman, että koskaan eksyi rajan väärälle puolelle.
"Joten aiot nyt pukeutua jatkossa kuin poliitikko? Vai huippumalli? Hollywood-tähti?" Nainen pudisteli päätään kiivaasti.

"Kuten tuntuu hyvältä!" Emily huusi takaisin. Puna alkoi kiivetä hupparin alta kaulaa pitkin kohti kasvoja. 

"Hyvältä sinusta vai minkä luulet tuntuvan hyvältä minusta?" Lexa haastoi rutistaen rintakehäänsä entistä tiukemmin. Kyyneleet uhkasivat jälleen kohota silmiin, mutta hän ei itkisi. Hän selviäisi edes yhdestä riidasta ilman kyynelpatojen aukeamista, helvetti.

”Mieluusti molempia!” Emily veti syvään henkeä. 
”En ole tasollasi miltään muulta osin, joten voisin edes pukeutua asiallisesti.”

Lexa oli jo väittämässä vastaan, kun tunsi sanojen pakenevan jo toistamiseen ulottuviltaan. Emily kuvitteli, ettei ollut hänen tasollaan? Hänhän se oli tarjoilija, kun nainen ratsasti kilpaa muiden huippujen kanssa.
"Millie, sinä olet mailin yläpuolellani", nainen protestoi hiljaa. "Eikä se vaadi mitään muutosta sinulta. Olet täydellinen tuollaisena."

Emily pudisteli päätään. 
”En ole käynyt edes kunnolla koulua. Pikaisen ei-minkään yliopistossa. Siinä se. Sinä olet mitä, opiskellut kahdessa parhaassa yliopistossa Yhdysvalloissa? En ole mitään siihen nähden.”

"Ja katso, mihin se johti. Tarjoilijaksi", Lexa huomautti taistellen kyynelien kanssa. "Sinä et tarvinnut kouluja voidaksesi loistaa maailmassa." Miksei Emily itse nähnyt, miten uskomaton nainen oli?
"Ja ihan vain tulevaisuuden tähden, minä vihasin sitä", hän tunnusti hiljaa. "Vihasin sitä, että Vivianen tausta oli mitä oli, mutta ei se ollut hänen syytään sen enempää kuin sekään oli minun syytäni, ettei minulla ollut perhettä. Tunsin oloni vuosia epämukavaksi ja ulkopuoliseksi kaikissa suuremmissa juhlissa, joita heidän piireillään riitti. En koskaan oppinut nauttimaan siitä, mutta opin sietämään sitä, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Minä en koskaan haikaillut sitä elämää, vaikka minua syytettiin kullankaivajaksi niin moneen otteeseen."

”Et ole ollut sitä aina.” Tai tulisi olemaan. 
”Loistaa? En minä loista.” Hän oli viimekuukaudet suhtautunut itseensä niin kriittisesti. 
”Voi sinua parkaa.”

"Sinä loistat kuin supernova", Lexa vastasi hetkeäkään epäröimättä. Emily oli uskomaton. Niin perin uskomaton, ja se sattui, ettei nainen nähnyt sitä itse. Hän tiesi, että painoi itseään herkästi alemmas ja antoi alemmuuskompleksille vapaat kädet mellastaa, mutta Emily ei ollut yhtään sen parempi asian suhteen.
"Minä olen onnellinen sinun kanssasi, ihan sama mitä sinä teet työksesi, miten pukeudut, missä asut, keitä tunnet, kunhan vain sinä olet onnellinen."

Emily veti syvään henkeä. Niinhän Lexa sanoi. Entä sitten kun tuo kyllästyisi keskinkertaisuuteen? Mikä hänet sitten pelastaisi? 
”Tällä hetkellä.”

”Tällä hetkellä, huomenna, vuoden päästä”, Lexa heilautti kättään laajassa kaaressa. ”Mitä haluat minun oikein sanovan? Minä tiedän mitä minä haluan, eikä se ole mainetta ja mammonaa. Minä haluan sinut.”

”Kunnes kyllästyt ja kaipaat enemmän haastetta, jonkun tasoisesu huippukoulun älykön!” Ei hänenlaistaan typerystä.

”Minä en kyllästy”, Lexa vastasi ääni värähtäen. ”Minä kokeilin sitä. Ei ollut minua varten.” Viviane oli ollut, mutta naista monen mutkan kautta seurannut Ellenkin sopi kriteereihin huippukoulun älyköstä. Heidän suhteensa oli ajanut karille ennen kuin he olivat päässeet edes satamasta.
”Minä en ole sinun kanssasi, koska en saanut muuta. Olen kanssasi, koska minä tahdon olla juuri sinun kanssasi. Juuri sellaisena kuin olet.”

”Niin sinä nyt sanot.” Emily nielaisi tyhjää. Oli pieni ja merkityksetön olo. Hän lähti kohti olohuonetta ja eteistä. Teki mieli ulos, saada henkeä.

”En voi matkustaa tulevaisuuteen ja sanoa sitä sieltä käsin!” Lexa parkaisi Emilyn loittonevan selän perään. Mitä hänen pitäisi sanoa? ”Mitä sinä oikein tahdot minun sanovan ja tekevän, jotta voit uskoa, etten leiki kanssasi? Haluatko ostaa yhdessä asunnon? Selvä, ostetaan. Saan ehkä juuri ja juuri kymppitonnin lainaa säästöjeni pohjalta mutta väliäkö sillä, annan niin paljon kuin vain saan. Haluatko sormuksen? Mennään huomenna ostamaan. Budjettini on varmaan satasen luokkaa, mutta ehkä silläkin jotain löytyy alennuskorista. Mitä sinä oikein haluat, Millie?”

”En pyytänyt mitään tuollaista!” Oli hankala pyytää kun ei itsekään tiennyt. 
”En edes tiedä haluanko koskaan naimisiin!” Se oli hienoa ilmoittaa kun veti kenkiä jalkaansa. Hän tarvitsi happea, oli vaikea hengittää.

Ei, Emily ei koskaan pyytänyt häneltä mitään. Siinähän se ongelma olikin. Nainen oli valmis heittämään puolet vaatekaappinsa sisällöstä pois, koska tahtoi pukeutua ’hänen tasoiselleen sopivasti’, mitä ikinä se tarkoittikaan. Emily uhrasi itsestään palan toisensa jälkeen voidakseen pitää hänet onnellisena, tai minkä kuvitteli tuovan hänelle onnea.
”Sitten et tiedä. Mutta tiedä tämä: minä olen tässä vaikka koko loppuelämäni.”

Hän ponkaisi seisomaan eteisen jakkaralta puhisten ja puraisi huultaan. Hän käänsi selkänsä naiselle ja astui ovesta ulos. Hän tarvitsi raitista ilmaa ja hetken selvittä ajatuksensa.

Lexa katsoi pitkään suljettua ovea, ennen kuin kyyneleet nousivat pintaan ja huokuivat yli. Hän suunnisti makuuhuoneeseen ja kaivoi vaatekaappinsa takanurkasta, lukuisten vaatekerrosten alta esiin puisen laatikon. Sydän kurkussa takoen hän istui sängylle ja aukaisi laatikon, joka piti sisällään niitä vähäisiä muistoesineitä, joita hänelle oli kertynyt. Nainen jätti esineet omaan arvoonsa kaivaen sen sijaan pienen nivaskan printattuja valokuvia käteensä. Päällimmäiset kuvat olivat hänestä ja Emilystä, joskus Merryn kanssa ja joskus ilman, ja niiden katsominen toi hymyn huulille siitä huolimatta, miten kyyneleet valuivat edelleen poskille. Vanhemmissa kuvissa oli mukana Jodie, joskus Aaron ja nuori Peytonkin, ja Lexa upposi muistoihin selatessaan kuvia, joita oli otettu ympäri Yhdysvaltojen rannikoita ja tuorein jouluna, kun hän oli viettänyt juhlapyhän Jodien perheen kanssa. Lexa värähti vilkaistessaan yhtä ainoaa kuvaa hänestä ja Ellenistä, joka oli päätynyt laatikkoon, ja ohitti nopeasti tusinan kuvia, joissa tiesi olevansa Vivianen kanssa. Hän ei kaivannut sitä muistutusta tässä hetkessä, kun riita Emilyn kanssa varjosti mieltä. Nainen uppoutui katselemaan kahta viimeistä kuvaa, jotka olivat laadultaan hyvin heikkoja, mutta niistä saattoi sentään tunnistaa pienen tytön ja äidin, joka hymyili leveästi kameralle. Lexa ei voinut sanoa edes muistavansa tarkalleen, miltä äiti näytti, muuta kuin näiden kahden kuvan perusteella. Kolahdus keittiöstä sai naisen jaloilleen ja suunnistamaan olohuoneeseen siltä varalta, että Emily olisi palannut, mutta kolahduksen oli aiheuttanut nähtävästi ruokaansa etsivä Merry. Lexa pyyhki kyyneleet poskiltaan unohtaen täysin laatikon, jonka oli jättänyt sängylle, ja kaivoi sen sijaan nappuloita bordercollielle. Hän voisi käyttää Merryn pikaisesti ulkona koiran syötyä ja rukoilla, että Emily palaisi sillä aikaa.

Emily viipyi ja viipyi, sattuen palaamaan kun Lexa oli Merryn kanssa ulkona. Eikä se rasia olisi oikeasti ollut hänen asiansa. 
Silti vain oli pakko katsoa, tuntea miten vatsa kääntyi ympäri. Hän lähti vauhdilla vessaan oksentamaan. Miksi hänen oli nykyään niin paha olla, vaikka hän samalla oli onnellisempi kuin oli ikinä ollut? Siinä ei ollut järkeä. 
Ulkona juossut nainen riisui vaatteensa ja astui suihkuun. Pakko hänen olisi käydä ja ehkä viileys helpottaisi pahaan oloon. Suihkussa oli Merryn raahaama lelu, mikä sai naisen kompuroimaan ja kopsauttamaan takaraivonsa kaakeliin. Hän oli halunnut Lexalle mukavan päivän. Ei riitaa ja aukaistua takaraivoa sekä pyörtymistä suihkuun. 

Lexa oli ajatellut, että Merry olisi niin väsynyt pihajuhlista, ettei tahtoisi käydä kaukanakaan, mutta hän oli ollut väärässä. Nainen vilkuili kelloaan huolestuneena, kunnes lopulta nyki koiran takaisin kotiin. Entä jos Emily oli tullut sillä aikaa ja ihmetellyt, minne hän oli kadonnut vartiksi?
”Millie?” Nainen kutsui laskiessaan koiran irti. Merry kiiruhti vauhdilla kylpyhuoneeseen häntä heiluen, mikä riitti kertomaan, missä nainen oli. Lexa siirtyi jalkojaan puulattialla laahaten lähemmäs, mutta liikkeisiin tuli vauhtia, kun Merry alkoi itkeä.
”Millie!” Hän parkaisi polvistuessaan suihkun vierelle ja kurotti varoen koskettamaan naista. Verta tuntui olevan ihan hirveästä, mutta Lexa koetti rauhoitella itseään sillä tiedolla, että pään haavat vuosivat aina paljon, vaikka olisivat miten pinnallisia tahansa. Hän nosti varoen Emilyn syliinsä ja kantoi sohvalle. Kunhan hän vain saisi käärittyä jotakin naisen pään ympärille - ha, pienestä ensiapulaukusta löytyi harsosidettä! - hän lähtisi ajamaan naista sairaalaan.
”Millie, kuuletko minua? Ei mitään hätää, kaikki on ihan kunnossa, sinä vain...” Niin, mitä oli edes käynyt? ”... liukastuit suihkussa”, Lexa päätti, sillä muut vaihtoehdot olivat aivan liian hirveitä edes ajateltaviksi.

Emily kuuli mitä tapahtui, mutta ei saanut silmiään auki. Ne vain painoivat liikaa ja toisaalta, ei hän ollut varma olivatko ne äänet edes todellisia. Nainen jäi makaamaan sohvalle, Merryn pyöriessä itkien ympärillä. Koira selvästi tiedosti ettei kaikki ollut hyvin ja muistutti Lexaa siitä. 
”... kaaduin...” Emily mutisi hyvin hiljaa, taistellen silmiä väkisin auki.

”Rauhassa rakas, älä koeta liikkua”, Lexa tyynnytteli Emilyä. ”Minä pidän sinusta huolta. Ei ole mitään hätää.” Hän tunsi sydämensä takovan kurkussa saakka, kun painoi haavatyynyä takaraivoille ja kiinnitti sen paikalleen harsositeellä, jota pyöritti naisen pään ympäri. Hän haki yhden vetoketjullisista huppareistaan pukien sen naisen päälle, kun sen sai ujutettua paikoilleen ilman pään läpi vetämistä, ja sen jälkeen penkoi Emilyn laatikostosta alushousut ja poimi omat lökärinsä. Nekin saisi puettua naiselle helposti, kun ne olivat Emilylle niin kovin suuret.
”Lähdetään käymään sairaalassa, ei mitään hätää, älä yritä nousta, minä kannan sinut”, Lexa mutisi etsiessään avaimia ja muuta tarpeellista, jotta voisi siirtää Emilyn auton kyytiin ja ajaa lähettyvillä olevan sairaalan parkkipaikalle.

Emily ei ottanut sellaisia ohjeita kovin hyvin. Aina oli pakko yrittää liikkua - vahinkokartoituksena. Tosin pieni pään nostaminen vihlaisi nyt. 
”Kaikki on hyvin...” Hän mutisi hiljaa, haluten nousta.

”Ei ole, olit tajuton ties kuinka pitkään”, Lexa vastasi. Kuinka kauan Emily oli ehtinyt lojua suihkun lattialla ennen kuin hän oli löytänyt naisen? ”Tajuttomuus on aina merkki siitä, että pitää käydä lääkärissä.” Hän ei kuuntelisi vastaväitteitä, joten Emily sai alistua kohtaloonsa kiltisti tai sitten itkuen ja parkuen. Sairaalalle he kuitenkin lähtisivät.

Se olisi selittänyt miksi oli kylmä. Hän oli kääntänyt veden viileälle ja jäänyt suihkun alle. 
”Paleltaa.” 

Lexa kiskoi sohvan selkänojalle heitetyn viltin Emilyn päälle ja kääri sen huolella naisen ympärille, ennen kuin suoristautui.
”Rakas, nostan sinut nyt syliini. Ole kiltti äläkä vastustele, en halua kompuroida”, Lexa varoitti ennen kuin ujutti kätensä Emilyn alle voidakseen nostaa naisen kantoonsa. Hän kantoi Emilyä aina mielellään, morsiustyyliin kuten nyt tai olan yli heitettynä tai hajareisin sylissään, mutta hän ei voinut olla toivomatta, että syy kanniskelulle olisi ollut parempi. Hän potkaisi oven kiinni jalallaan itkevän Merryn kuonon edestä ja suunnisti vakain askelin autolle, jossa laski Emilyn varoen takapenkille.
”Pysykin makuulla, tai minä köytän sinut turvavöillä”, nainen muistutti ennen kuin sulki oven kiertääkseen ratin taakse itse.

Emily oli kovin kiltisti. Hänellä oli yllättävän kylmä. Sitä sattui kun oli tajuttomana kylmässä suihkussa. Hän jäi kiltisti makuulle takapenkille, pidellen silmiä kiinni. Huimasi jos edes ajatteli liian nopeasti.

”Millie?” Lexa varmisteli aina minuutin tai kahden välein, kun luovi tietään liikenteen lomasta sairaalalle. Hän vain tahtoi pysyä kartalla siitä, oliko nainen edelleen tajuissaan vai ei. Hän parkkeerasi auton päivystyksen eteen ja kiirehti nostamaan Emilyn jälleen syliinsä.
”Minä pidän sinusta huolta, tulet ihan kuntoon, rakas. Älä kuvittelekaan muuta”, hän puhui hiljaa harppoessaan sisälle päivystysaulaan. Verestä värjäytynyt side tuntui saavan hoitajiin liikettä, ja hetkessä Lexa oli saattanut laskea naisen pyörillä liikutettavalle sängylle ja hoitohenkilökunnan ammattimaiseen huomaan. Se ei tosin estänyt häntä ravaamasta hermostuneena ympyrää odotusaulassa.

Emily ynähteli vastaukseksi kiltisti. Paria tikkiä ja särkylääkettä myöhemmin olo oli jo parempi. Toki piti välttää rasitusta ja maata kotona. Eikä häntä päästetty kävelemään, vaan hoitaja palautti Emilyn Lexalle pyörätuolissa ja kertoi ohjeet ja milloin tulisi tulla takaisin.

Lexa asettui vasta siinä kohtaa aloilleen, kun sai Emilyn takaisin näköpiiriinsä, vaikka nainen olikin pyörätuolissa. Se oli kuitenkin pieni hinta siitä, että Emily oli palautettu hänen luokseen lähestulkoon yhtenä kappaleena. Hän nyökkäili ohjeille ja painoi ne opiskelun harjaannuttamalla tarkkuudella mieleensä, ennen kuin tarjosi värähtävää hymyä Emilylle.
”Mennään kotiin?” Hän ehdotti kysyvästi ja lähti työntämään pyörätuolia autolle. Hoitaja ei työntäisi Emilyä enää senttiäkään, jos se hänestä vain oli kiinni.

Emily nyökkäsi kevyesti. Kaikki tuntui vähän hassulta. Autossa hän vilkaisi Lexaa surkeana. 
”anteeksi rakas.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, se oli onnettomuus”, Lexa vastasi palautettuaan pyörätuolin ja istahdettuaan ratin taakse. ”Anteeksi etten minä ollut paikalla estämässä sitä, mutta nyt hoivaan sinut kuntoon.”

”Ei kun aiempi.” Turha vahinkoa oli pyytää anteeksi. Se riita ri kuitenkaan ollut vahinko.

Koko riita tuntui unohtuneen, pyyhkiytyneen pois pelon tieltä, kun Lexa oli nähnyt Emilyn suihkukopin lattialla tajuttomana myttynä.
”Saat anteeksi. Saanko minä?” Hän sanoi pehmeästi.

Emily nyökkäsi. Tietenkin. 
”Aina.” Hän totesi hymyillen vaisusti

”Hyvä”, Lexa sanoi hiljaa ja kurotti puristamaan hellästi Emilyn käsivartta. ”Sinä olet täydessä vuodelevossa seuraavan vuorokauden”, nainen julisti. ”Minä juoksen toteuttamassa jokaisen toiveesi, jotta sinun ei tarvitse nousta sängystä lainkaan.”

Emily hymähti vaisusti, koettaen saada hyvää asentoa autossa. 
”Ei tarvitse, kyllä tämä tästä.”

"Tarvitsee", Lexa vastasi päättäväisesti. "Sinä et liiku mihinkään vuorokauteen, ja katsotaan sen jälkeen uudestaan. Sinä löit pääsi. Silloin pitää ottaa kevyesti."

Emily ynähti hiljaa. 
"Minä lepään." Päätä särki särkylääkkeestä huolimatta. 

"Hyvä", Lexa nyökkäsi. Hän pitäisi Emilystä hyvää huolta, eikä tosiaankaan antaisi naisen tehdä itse yhtään mitään. "Kenelle tallilla pitää ilmoittaa, ettet ole huomenna ratsastamassa?"

Emily mietti hetken. Niin, kenelle? 
"Um... Zoelle? Hän osaa ilmoittaa eteenpäin."

"Minä ilmoitan hänelle", Lexa lupasi. "Älä sinä huolehdi mistään." Kaikki järjestyisi kyllä. Hän pitäisi huolta siitä, että Emily voisi vain keskittyä parantelemaan kolhittua päätään.
"Äläkä yritäkään kävellä portaita ylös", nainen varoitti parkkeeratessaan auton. "Minä kannan sinut."

Emily oli nousemassa autosta, mutta pysähtyi Lexan sanojen myötä. 
"Voisin min kävellä rakas." Hän vetosi pehmeästi. 
"En ole vammautunut."

"Et", Lexa pudisti päätään kiirehtiessään auton ympäri. Ei tosiaankaan. Emily ei kävelisi yhtään minnekään, jos se olisi hänestä kiinni.
"Sinä otat aivan rauhallisesti, rakas."

"Minä olen rauhallinen." Emiy vakuutti. Silti hän tunsi kotona helpotuksen kun sai vajota sänkyyn. Merry loikkasi sängylle naisen viereen, möyri varoen peittoja pitkin häntä alistuneesti vispaten. 
"Hei poika, ei ole hätää."

Lexa piti silti oman päänsä ja kantoi Emilyn portaat ylös ja suoraan makuuhuoneeseen, jossa laski naisen varoen sängylle. Siinä pysyisi, ainakin huomiseen iltaan.
"Merry vahtii sinua nyt sen hetken, kun minä käyn siivoamassa kylpyhuoneen. Älä uskallakaan nousta mistään syystä. Jos tarvitset jotakin, huuda, ja minä tulen auttamaan."

Emily nyökkäsi ja jäi rapsuttelemaan Merryä. Se rasia osui silmiin ja hän arvasi kysymättä aiemmin huomaamatta jääneiden sormusten alkuperän. Alkoi taas itkettää. Ja hän oli rumasti sanonut että tuskin edes haluaisi naimisiin, aivan kuin se johtuisi Lexasta.

Lexa puhdisti kuivuneen veren kaakeleista ja varmisti, ettei muuallekaan ollut tullut sotkua hänen kiireessään hoitaa Emily kuntoon ja sairaalaan. Saatuaan kaiken pestyä, hän palasi makuuhuoneeseen pysähtyen sekunniksi oviaukkoon, kun hän tajusi unohtaneensa laatikon sängylle. Nainen otti muutaman nopean, kiireisen harppauksen kohti sänkyä.
"Sinun ei pitänyt nähdä sitä", nainen sanoi hiljaa ja istui alas sängyn reunalle kurottaen keräämään kaikki levitetyt valokuvat takaisin yhdeksi nipuksi ja laatikon suojiin. "Ei näin."

Emily oli pureskellut huultaan ja nieleskellyt. 
”O-olit suloinen lapsi.” Se oli turvallisinta mitä oli sanottavana.

Lexa puri huultaan ja vilkaisi nippua valokuvia. No, kun ne nyt kerran olivat jo esillä, hän voisi yhtä hyvin näyttää niitä muutamia asioita ja kuvia, joita hänellä oli tallessa lapsuudestaan. Nainen kaivoi kultaisen, koristeellisen ristin esiin laatikon pohjalta varoen tarkoin, ettei koskenut kahteen sormukseen.
"Tämä oli äitini risti", hän kertoi pehmeästi ojentaen kaulakorua Emilylle. "Hän antoi sen minulle kun olin pieni."

Emily hymyili pehmeästi ja katseli sitä sormissaan. Se oli ollut äidiltä kaunis ajatus. 
”Ihanaa että olet kaikesta huolimatta säilyttänyt sen.”

"En olisi voinut heittää sitä poiskaan", Lexa tunnusti. "Se ja nämä kaksi valokuvaa ovat ainoita muistoja, joita minulla on äidistäni." Hän ojensi kahta kuvaakin Emilylle, vaikka selvästi nainen oli ne jo nähnyt, kun oli todennut hänen olleen suloinen lapsi.

Emily vilkaisi niitä vielä, antaen sitten kaikki Lexalle. Hän yritti nieleskellä, olla sanomatta mitään. Ei se auttaisi kumpaakaan.

Lexa asetteli kaiken takaisin pieneen laatikkoon varoen ja mietti hetken, pitäisikö hänen sanoa sormuksista. Emily oli varmasti nähnyt ne, joten olisiko parempi tiedostaa asia sanoin vai leikkiä, ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Hän oli koettanut leikkiä tietämätöntä, eikä se ollut auttanut aiemmin. Ehkä oli aika koettaa uutta lähestymistapaa.
"Sen takia siellä on vanhat kihlasormuksetkin. En voinut ajatellakaan niiden myymistä, joten...", hän kohautti pienesti harteitaan.

Emily vain nyökkäsi, koettaen estää pahaa oloa vellomasta sisällään. Hän ei voisi takertua naisystävänsä menneisyyteen näin naurettavalla tavalla. Oli hänelläkin omansa. 
”S-säilytät mitä haluat.”

Lexa sulki laatikon varovaisesti ja nousi sängyltä voidakseen laittaa sen takaisin paikalleen vaatekaapin syövereihin. Nyt kun Emily tiesi sen olemassaolosta, kai hän olisi yhtä hyvin voinut laittaa sen yöpöydän laatikkoon, mutta totuuden nimissä nainen ei tahtonut törmätä laatikon sisältöön jatkuvasti. Vain silloin tällöin, kun hän tahtoi pidellä valokuvia kädessään muistellessaan jotakin tiettyä hetkeä.
"Se tulee vielä täyttymään meidän yhteisistä muistoistamme", Lexa sanoi hiljaa palatessaan sängyn vierelle.

Emily hymyili nopeasti. Hän nyökkäsi ja nyrpisti nenäänsä sen jälkeen. Huono idea. 
”Ei sen ole väliä.”

"On sillä väliä", Lexa vastasi hiljaisella äänellä istahtaessaan alas ja ujuttautuessaan sängylle Emilyn viereen. "Haluan, että meistä on kuvia koko laatikon täydeltä. Kuivattuja ruusuja, lippuja konsertteihin, muistoja mistä tahansa, mitä olemme tehneet yhdessä."

Emily pudisteli päätään. 
”Ei ole.” Sanoi hän, jonka kuivattamat ruusut olivat sohvapöydällä. Edelleen ja olisivat vielä kauan.

Lexa koetti vetää naisen varoen kainaloonsa. Hän ei edes ehdottanut, että hankkiutuisi eroon laatikon sisällöstä, sillä tiesi, ettei pystyisi siihen. Oli parempi olla sanomatta jotakin, mitä ei voisi kuitenkaan toteuttaa.
"Eihän päätäsi särje liikaa?" Sujuva aiheenvaihto, eikö?

Emily pudisteli kevyesti päätään. 
Hän ei sitten oppinut. 
”Ei. Ihan hyvä.” Hän nieleskeli edelleen kaikkea. Hän ei voisi jatkaa näin tai Lexa vielä lähtisi.

”Hyvä”, Lexa sanoi hiljaa. ”Sanothan heti, jos sinuun sattuu? Tai jos tarvitset yhtään mitään. Sinulla on oma henkilökohtainen palvelija seuraavaksi vuorokaudeksi.”

”Minä sanon.” Emily lupasi vaisuna, näpräten peitonkulmaa. Hän oli sanonut rumia asioita. Jälleen. Joskus vielä Lexa kyllästyisi.

”Rakas?” Lexa kysyi pehmeästi. Emily oli taas kerran kovin vaisu ja lannistuneenoloinen. Hänen teki mieli vetää nainen tiukasti kainaloonsa, mutta ehkä oli parempi antaa Emilyn makoilla aloillaan nyt, kun nainen oli kolhinut päänsä.
”Onhan kaikki hyvin?”

Siniset silmät vilkaisivat Lexaa ja Emily kohautti olkiaan. 
”Sanoin sinulle kamalia asioita.”

”Ja minä annoin jo anteeksi”, nainen huomautti pehmeästi. ”Ei sinun tarvitse enää niistä murehtia. Sait jo anteeksi. Saat aina anteeksi, rakas.”

”En silti saisi sanoa niitä.” Emily muistutti nieleskellen. Ei sellaisia sanottu.

”Ei sinulla ole mitään syytä huoleen”, Lexa vakuutti pehmeästi ja sipaisi punaisen hiuskiekuran sivuun Emilyn kasvoilta. ”Sait anteeksi. Se on kaikki, millä on väliä. Muun voi unohtaa.”

Emily vilkaisi vaatteitaan. 
”Ja nyt nuokin on levällään.” Kaikkea hänkin ahdistuksissaan aloitti.

”Anna olla”, Lexa totesi. ”Et tosiaankaan ala siivota nyt. Jos ne häiritsevät sinua, minä siivoan.”

Emily nyrpisti nenäänsä. 
”No et siivoa minun sotkujani.” Hän puuskahti. 
”Tämn illan piti mennä ihan eri lailla.”

”Et sinäkään niitä siivoa, kun löit juuri pääsi”, Lexa totesi ehdottomasti. Asiasta ei keskusteltaisi, piste. Emily oli vuodelevossa, eikä siihen sopinut siivoamisoperaatio.
”Asiat harvoin menevät suunnitellusti”, nainen myönsi korjaten hieman asentoaan sängyllä, jotta saattoi katsella rakastaan.

Emily mutristi huultaan. 
”Olin ajatellut kivaa yllätystä kotona.”

”Jonakin toisena kertana sitten”, Lexa totesi sipaisten Emilyn poskea. ”Olen vain helpottunut, ettei sinulle käynyt pahemmin kun liukastuit.”

”Mmm. Jos vain joskus en pilaisi mukavaa päivää.” Hänen pitäisi oppia elämään naisystävänsä menneisyyden kanssa. 

”Minä sen aloitin”, Lexa huokaisi hiljaa. Hänen olisi vain pitänyt kertoa heti kättelyssä, kuka Sarah oli ja se siitä. Tai ehkä puhua naisesta jo etukäteen, sillä olisihan hänen pitänyt arvata, että Jodie kutsuisi yhden läheisimmistä ystävistäänkin paikalle.
”Sinä et pilaa yhtään mitään. Jokainen päivä, jonka saan viettää kanssasi, on mukava päivä.”

”Noh. Ei se... sinulla on ollut elämä ennen minua ja se ei saisi olla vaikea asia.” Hänelläkin oli ollut elämä ennen tätä. Erilainen ja ei yhtään onnellinen, mutta oli ollut.

”Se on mitä se on”, Lexa vastasi hiljaa. ”Jos se on sinulle vaikea asia, sitten työstämme sitä yhdessä. Mutta rakas, sinun täytyy lopettaa itsesi vertaaminen muihin ja arvottaminen muiden kautta.”

Emily katseli jonnekin muualle. Mielenkiintoinen lattialista makuuhuoneessa. 
”Se ei saisi olla.” Jälkimmäiseen hän ei halunnut vastata.

”Mutta jos se on, sitten me teemme töitä tehdäksemme siitä sinulle helpompaa”, Lexa sanoi. Selvästi moinen tunne ei kuunnellut kieltoja.
”Minun elämäni on ollut tauolla viime vuodet. Vasta sinun tapaamisesi sai sen jälleen käyntiin”, hän sanoi hiljaa. ”En voisi olla onnellisempi, kuin mitä olen sinun kanssasi.”

”Pitää vain... hyväksyä se.” Hän ei halunnut myöntää olevansa epävarma koska oli ollut entisensä ainoa. Hitto soikoon. 
”Sinua parkaa.”

”Ei minussa ole enää mitään parkaa, minulla on sinut”, Lexa korjasi pehmeästi Emilyn sanoja. ”Eikä sinun pidä tehdä yhtään mitään. Se on prosessi, joka vaatii varmasti aikaa ja kärsivällisyyttä meiltä molemmilta.” Häntä ei ollut helppo rakastaa, mutta Emily teki hienoa työtä siitä huolimatta.

”Pitää. En saisi käyttää sitä sinua vastaan. Se on vain julmaa.” Etenkin Vivianesta muistuttaminen.

”Sinä et koskaan voisi olla julma”, Lexa pudisti päätään. Hänen rakkaansa oli kaikkea paitsi julma. Emily ei tekisi pahaa kärpäsellekään. ”Ei minunkaan pitäisi salailla menneisyyttäni sinulta.”

”Ei ole ihme että teet niin kun sekoan joka kerta.” Emily huokaisi raskaasti. Ei hänkään olisi kertonut jos Lexa olisi reagoinut aina hepulilla. 

Se oli toki hyvä huomio, mutta eipä kertomatta jättäminenkään tuntunut toimivan.
”Sinä vain... reagoit intohimoisesti”, Lexa muotoili asian kauniimmin. ”Se olisi suloista, jos se ei satuttaisi sinua niin pahasti.”

”En pidä siitä. En ole ollut tällainen koskaan.” Saattoiko se johtua siitä ettei hän ollut oikeasti rakastanut entistään? Ehkä. 
”Haluaisin olla yhtä rautahermoinen kuin ennen.”

”Voi rakas”, hän huokaisi hiljaa. Ehkä Emily oppisi tasapainottamaan vasta löytämäänsä puolta itsestään, kun aikaa kuluisi. Ainakin niin voisi toivoa.
”Olen varma, että löydät rautaiset hermosi tuota pikaa.”

”Olen aina ajatellut että olen kovin rauhallinen ja järkevä. Sitten sinä sumennat kaiken, hyvässä ja pahassa.” Lexa saattoi tuoda hänestä esiin mustasukkaisen kiukkupussin, mutta myös jotain paljon miellyttävämpää.

”Sitä kutsutaan rakkaudeksi”, Lexa kevensi tunnelmaa pienellä kieli poskella heitetyllä kommentilla.
”Mutta et tosiaankaan ole ainoa, jonka järki sumenee. En todellakaan ole aina näin... aktiivinen, mutta sinä saat sen aikaan. En vain voi saada tarpeekseni sinusta.”

Emily tunsi miten poskia alkoi punoittaa Lexan sanojen myötä. 
”Hmmmmmh, uskoisiko tuota? Jodienkin mielestä olet mahdoton.”

”Usko, sillä se on totta”, Lexa totesi poimien Emilyn käden omiensa lomaan. Naisen kämmen näytti niin kalpealta hänen käsiensä välissä. ”Hänellä ei ole aavistustakaan. Mahdoton ei riittäisi kuvaamaan tätä, jos hän tietäisi kuinka usein houkuttelen sinua syntisille poluille”, nainen naurahti hiljaa.

Etenkin nyt varmasti, kun Emilyn kasvojen iho oli melkein harmaata edelleen. 
”Noh. Vaikka olethan sinä rietas. Ja tarpeinen.” Eikä hän koskaan valittanut tosissaan.

”Sinun syytäsi kaikki”, Lexa totesi kohottaen Emilyn kättä huulilleen, jotta saattoi suukottaa naisen rystysiä. ”Rakastan sinua.”

”Pyh.” Jos joku kysyisi, Emily ei koskaan tehnyt mitään. Ei, hän oli aina mallikelpoisesti. 
”Minä sinua. Pöljä.”

”Sinulla on mielenkiintoisia hellittelynimiä minulle, rakas”, Lexa naurahti painottaen omaa suosikkiaan. Häntä kutsuttiin hölmöksi ja pöljäksi jatkuvasti, mutta Emily oli aina rakas tai joskus kulta.

”Olet minun rakas hölmöni.” Emily totesi hellästi ja siliteli Lexan sormia.

”Sitä minä ehdottomasti olen”, nainen vastasi hellän hymyn kera ja vilkaisi heidän käsiään. ”Olen sinun.”

Emily hipaisi Lexan kämmenselkää kädellään. 
"Olet rakas." Hän totesi hymyillen vaisusti. 
"Niin rakas kun jatkat."

Lexa sulki Emilyn käden pitkien sormiensa lomaan ja puristi hellästi.
”Tietenkin”, hän vastasi hiljaa. ”Sydämeni on sinun, kaikkine rumine arpineenkin.”

"Noh." Emily puhahti, vailla tavallista voimaansa. 
"Ei ole ruma. Hyvä on." Se  oli oikein kaunis ja rakastava sydän. Lexa vain liioitteli.

Hänen sydämensä oli ottanut useamman kolhun elämän varrella. Joskus hän ihmetteli, miten se enää edes pysyi kasassa eikä hajonnut pelkästään sen myötä, miten joutui lyömään rinnassa.
”Sinä olet hyvä. Ei, olet jotakin vielä parempaa”, Lexa sanoi hiljaa ja kohotti Emilyn käden rinnalleen. Hänestä tuntui, että sydän takoi taas aivan omalla, kiihtyneellä rytmillään. ”Tunnetko sykkeeni? Se tekee aina näin kun olet lähelläni. Edelleen.”

Emily olisi normaalissa tilassa leikkinyt vitsikästä ja laskenut kättään alemmas. 
"Sen kannattaisi rauhoittua, ettei rasitu liikaa. Olen tässä." 

”Minä tiedän, että olet siinä”, Lexa vastasi hellästi, ”mutta toivon, ettei se koskaan asetu. Saat edelleen perhoset lepattamaan vatsassani, kun hymyilet sillä tietyllä tavalla.”

"Niin. Se on eri asia kuin saada sydämesi kaipaaman tahdistinta." Emily huomautti hellästi. 
"Ja kuvitteletko etten minä sekoa onnesta kun näen sinut?"

”Hyvin se on työnsä tähänkin asti hoitanut”, Lexa huomautti pehmeästi. Ei hänen sydämensä vielä antaisi periksi. Vastahan Emily oli ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen puhaltanut eloa koko sydämeen.
”Hyvä niin. Tahdon aina olla syy siihen, että hymy hiipii huulillesi.”

"Sinä olet." Emily totesi hymyillen pehmeästi. 
"Saisinkohan käydä nukkumaan... Väsyttää."

”Tietenkin saat”, Lexa lupasi. ”Valitettavasti minä herätän sinua pitkin yötä ja joudut aina juttelemaan hetken, mutta voit käydä jo nukkumaan jos väsyttää.”

"Se on ihan hyvä sopimus." Emily mutisi ja haki hyvän asennon itselleen. Oli aivan liian helppoa nukahtaa. lexa ei tosin saanut kättään vapaaksi.