[Y] Laugh is always best medicine

Sunnuntai 27. toukokuuta 2018 – 03.34, aamuyö, Hexham

Tik tak.
Tik tak.
Tik tak.
Yläkerran käytävässä olevan seinäkellon ääni kantautui makuuhuoneeseen, jossa Jonathan valvoi edelleen. Hän ei vain kyennyt nukkumaan, rauhoittumaan, lepäämään. Beatrixin aiemmat sanat pudottivat olemukselta pohjan pois.
Ehkä hän kävisi huomenna kirkossa, pitkästä aikaa. Äiti olisi nippaissut lastaan sormille siitä hyvästä, ettei hän ollut käynyt kirkossa. Ehkä tämä johtui siitä. Mitäs oli hylännyt uskonsa, edes anglikaanisen sellaisen, mokoma epäpyhä retale.
Jumalanpalvelus, täältä tullaan.
Ei rukoilu kai voinut olla turhaa.

Jonathan ei tiennyt enää kauanko hän oli maannut siinä sängyllä lukulasit päässä, kirja vatsallaan. Pomona nukkui Beatrixin jaloissa peiton alla, Newt oli pesiytynyt naisen polvitaipeeseen, yllättäen peiton päälle. Kai sille oli tullut liian kuuma peiton alla, kun täysin karvaton terrierimummo hohkasi lämpöä Bean jaloissa. Hän huokaisi syvään, otti lasit pois ja hieraisi kasvojaan.
Parta taisi olla pidempi kuin se oli ollut vuosiin.
Ei vain huvittanut siistiä sitä. Aamulla pitäisi, hän ei voisi mennä miltein risupartana kirkkoon. Kai hänellä olisi jotain pyhäpäivään sopivaa puhtaana.

Sinun pitäisi löytää joku muu.
Walesilaismies vilkaisi tuskastuneena kelloa. Unettomuus tuntui vuoden mittaiselta, aika mateli aivan liian hitaasti eteenpäin. Hän nieleskeli itkua. Sängystä nouseminen saisi Bean heräämään ja nainen ansaitsi kaiken unen minkä saattoi saada. Ehkä hän menisi lääkäriin maanantaina, hankkisi apua tähän. Keskusteluavun lisäksi, jota hän toivoi Beatrixin hakevan myös. Enää hän ei uskaltaisi vihjata sen suuntaan, mutta hän todella toivoi että Beatrix tekisi asialle jotakin.
Hän ei kestäisi tällaista kauan, ei vaikka Beatrix oli pyytänyt sanojaan anteeksi. Jossakin vaiheessa kaikki olisi liikaa ja hän ei jaksaisi enää.
Viideltä Jonathan luovutti ja miltein kirjaimellisesti valui sängystä ylös, herättämättä Beaa. Hän asteli alas, naksautti vedenkeittimen päälle ja teki itselleen kupin teetä. Edes koirat eivät nousseet hänen kanssaan samaan aikaan. Vihreiden silmien alusia korosti nykyään tumma sävy ja silmäpussit joita ei ollut ennen ollut.

Oli rauhoittavaa mennä takapihalle seisomaan teemukin kanssa.
Olkoonkin että joku olisi voinut pitää hulluna viileähkössä kevätaamussa seisomista, etenkin pyjamassa ja viideltä aamulla, pyhänä.
Sillä ei ollut väliä.
Se rauhoitti, ihana maaseudun rauha, jota hän oli tullut Hexhamista hakemaan.