[Y] The finest arranged stardust

Sunnuntai 25. maaliskuuta 2018, alkuilta, 1 Carlton Gardens, Lontoo


Vapaapäivän kunniaksi puvuntakkinsa naulaan jättänyt Andersson seisahtui hämmentyneenä työnantajansa yksityisen huoneiston oven taakse, kurtisti kulmiaan ja nykäisi laventelinsinisen kauluspaitansa hihoja suorempaan ennen kuin kohotti kätensä ja koputti. Ovi raottui lähes välittömästi, ja ennen kuin hän ehti avata suutaan tervehdykseeen, käsi oli tarttunut paidankauluksiin ja kiskaissut känet sisään.

Ovi kolahti kiinni ja Andersson huomasi seisovansa selkä sitä vasten painuneena, käsi kummallekin puolen päätään painuneena ja innokas corgi jalkojaan vasten toiveikkaasti pomppien.
Neiti Reynardin toffeenkultaiset silmät tuijottivat häntä alaviistosta kuumeisesti hehkuen.
”Seurattiinko sinua?” nainen sähähti hiljaa. Tämä oli pukeutunut ainoastaan mintunvihreään kylpytakkiin, hiukset laskeutuivat selkään vapaina ja kosteitna.
Andersson räpäytti yllättyneesti silmiään.
”Ei, en usko.”
”Et usko, vai tiedät, ettei seurattu?”
”Ei seurattu.”
”Hyvä. Tarvitsen sinua.”

Ennen kuin Andersson ehti sisäistää neiti Reynardin sanat, tämä oli jo nykäissyt itsensä kärsimättömästi kaummeas ja juoksuttanut sormet läpi villiintyneistä hiuksistaan, edelleen sama vimma katseessaan palaen. Winston oli ravannut toiselle puolelle sohvalla varustettua oleskelutilaa ja pähki toiveikkaana sohvapöydän alla, hamuten sinipunaista narulelua hampaisiinsa.

Andersson tunsi olonsa samaan aikaan hyvin hämmentyneeksi ja hyvin kiusaantuneeksi, kun neiti Reynard viittoi hänet mukaansa. Tuntui kaikin mahdollisin tavoin väärältä hiippailla työnantajan yksityisissä huoneissa, olo oli melkein samanlainen kuin lapsuudessa, kun hän oli kivunnut veljensä kanssa kiviaidan yli naapurin puolelle, pihistääkseen muutaman houkuttelevan punaisena hohtaneen omenan. He olivat saaneet selkäänsä kahdesti, ensin naapurin herra Stanfordilta ja sitten isoäidiltä, ja omenavarkaudet olivat jääneet siihen.

Kylpyhuoneessa oli vielä kosteaa ilmeisen lämpimän suihkun jäljiltä, höyry oli takertunut kiinni peiliin.
Neiti Reynard seisahtui siistin pesualtaan viereen ja käännähti ympäri niin nopeasti, että Andersson oli kävellä suoraan naisen syliin.
”Sano, että osaat avata lavuaarin viemäriputken?” nainen vetosi, ja jokin äänensävyssä sai kysymyksen kuulostamaan melkein vauhkolta, anelevalta.
Winston laukkasi heidän perässään sisään, töppöjalat kaakelilattialla liukuen.
Andersson kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
”Tuota, en voi sanoa olevani asiantuntija, mutta...”

***

Wren uskalsi tuskin hengittää seuratessaan, kuinka Andersson taisteli lavuaarin alle polvistuneena j-kirjaimen muotoista liitoskohtaa auki.
”En usko, että on mitään hätää, näissä on suodattimet, tuskin se on ehtinyt humahtaa viemäriin saakka...” mies vakuutti yhteen puristettujen hampaidensa välistä.
Wren saattoi silti tuntea Edgerlyjen sukupolvien katselevan häntä halveksuvasti nenänvarttaan pitkin. Suvussa periytynyt, korvaamaton sormus, joka oli ehtinyt olla hänen hallussaan vain hieman yli viikon.
Poissa.

Edeltävät tapahtumat pyörivät elokuvamaisena nauhana hänen mielessään.
Kuinka hän oli unohtunut katselemaan syvänsinistä safiiria riisuessaan sormuksen käydäkseen kylvyssä. Kuinka hän oli hölmönä, hölmönä jättänyt sen lavuaarin reunalle.
Kuinka käsi oli huitaissut sitä huolimattomasti, kun hän oli kurkottanut voidepurkkia käteensä.
Kuinka sormus oli vierähtänyt alas lavuaariin kuin hidastetussa elokuvassa.

Kaikki aistit äärimmilleen jännittyneinä hän seurasi, kuinka Andersson sai viimein putkenosan irrotettua ja kaatoi siihen kerääntynyttä sakkaa vaaleanvihreään muovisankoon.
Wren halasi Winstonia tiukasti rintaansa vasten, hänen oli ollut pakko nostaa corgi syliinsä, sillä muuten Anderssonin työskentelystä ei olisi tullut mitään. Ja jos se olisi jäänyt oven ulkopuolelle, onneton vinkuna olisi ollut taattu, eikä hän halunnut nyt minkäänlaista ylimääräistä huomiota.
Sydän hakkasi sekunneista tahtia.

Jokin kimalsi sakan joukossa.
Wren laski Winstonin sylistään tyhjään kylpyammeeseen ja polvistui ämpärin vierelle, upottaen kätensä harmaaseen veteen siitä huolimatta, että Andersson kohotti pinkkiin kumihanskaan verhottua kättään selvästi kauhistuneena.
Sormus. Damnú air, sormus oli tallella.
Wren olisi voinut purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta, mutta sen sijaan hän puristi korvaamattoman arvokkaan korun tiukasti nyrkkiinsä ja kietoi käsivartensa Anderssonin hartioiden yli halatakseen miestä tiukasti.
Mies taputti hyvin hämmentyneenä hänen selkäänsä. Winston osallistui ilonpitoon vispaamalla töpöhäntäänsä tyhjän ammeen pohjalla.
”Etkä kerro kellekään”, Wren vannotti turvamiestä.
”Huuleni ovat sinetöidyt”, tämä vakuutti.

Anderssonin lähdettyä Wren siisti sormuksen huolellisesti, hankasi sen puhtaaksi ja kiiltäväksi ja desinfioi. Kivi kimalsi niin kuin ennenkin, kun hän pujotti sormuksen vasempaan nimettömäänsä, ja jäi katselemaan sitä yhtä hämmentyneenä, kuin ensimmäisenä iltana.
Kuinkahan pitkään menisi, ennen kuin hän tottuisi näkyyn?

Hiljainen vikinä kylpyammeesta sai hänet havahtumaan ajatuksistaan.
”Anteeksi, Winnie, en minä unohtanut sinua sinne...” Wren vakuutti, samalla kun kumartui nostamaan corgia syliinsä.
Ovelta kuuluva kevyt koputus sai hänet melkein hätkähtämään. Charles.
”Kaikki hyvin! Olemme Winstonin kanssa kylvyssä!” Wren huikkasi, sydän uudelleen villiin tahtiin kiihtyen.
Mutta sormus oli turvallisesti hänen sormessaan, eikä enää katoaisi.
Siitä tuleva Lady Norfolk pitäisi huolen.