[Y] There's a beautiful storm in your eye

Kun puhelin alkoi soida, Tiarnan kuvitteli Helenin jostain syystä soittavan hänelle herätystä varten.
Mutta siinä ei ollut mitään järkeä, pimennysverhojen raosta erottui yhä pimeys. Hän oli käynyt nukkumaan tuskin tuntia aiemmin, hyväntekeväisyysjuhlien venähdettyä reippaasti aamuyön tuntien puolelle.
Hän hapuili puhelimen käteensä ja yritti erottaa soittajan nimen unensumeilla silmillään.
Muriel.
Sydän jätti väliin ensin lyönnin, sitten toisen. Tiarnan ponnahti istumaan ja pyyhkäisi vihreää luuria, nostaen puhelimen korvalleen.
”Muriel? Onko jotain sattunut?”
Sydän lakkasi lyömästä sillä hetkellä, kun hän kuuli naisen vastauksen.
Tiarnan, Emmielle on sattunut onnettomuus.

Jälkikäteen Tiarnanin oli vaikea muistaa, kuinka hän oli löytänyt tiensä lentokentälle.
Puhelun jälkeen hän oli istunut hetken täysin turtana pimeässä hotellihuoneessaan, jota ainoastaan television kelmeä kajo oli valaissut.
Se oli jäänyt pyörimään, kun hän oli käynyt nukkumaan. Taustahälyksi.
Kädet olivat olleet liian turrat, niin ettei hän ollut saanut ensin valittua oikeaa numeroa.
Helen, tarvitsen lennon Lontooseen. Niin pian kuin pystyt järjestämään. En välitä, kenet sinun on kiilattava, minun on oltava ensimmäisessä Lontoon koneessa, joka LAX:in lentokentältä nousee.

Matkalaukku ja kaappiin nostellut puvut olivat saaneet jäädä, Helen huolehtisi ne hänen perässään Lontooseen.
Helvettiäkö sillä olisi väliä, jos ei huolehtisi.
Ei ollut kulunut edes kahta viikkoa siitä, kun Tempestin vaatteet olivat roikkuneet täällä hänen vaatteidensa seurassa. Toinen toistaan uskomattomammat luomukset pukupusseissaan.
Kun he olivat tutkineet rannikon vuorovesialtaita, kun Tempest oli nauranut ihastuneena ja hymyillyt ihastuneena kameralle.
Se kuva oli edelleen tallessa puhelimen muistissa. Miksei hän ollut ottanut aikaa kuvan tulostamiseen? Jos puhelimelle tapahtuisi jotain, jos sen muisti tuhoutuisi ja kuva sen mukana, jos uutta mahdollisuutta ottaa sellainen ei enää tulisikaan…

Hän oli tainnut oksentaa lentokentän kiiltäväksi puunatussa wc-tilassa.
Joku oli taputtanut häntä lohduttavasti olkapäälle, kun hän oli huuhdellut kasvojaan marmoria jäljittelevän pesualtaan yläpuolella.

Kyllä se siitä, monikin hermoilee ennen lentoa.

Mutta ei hän hermoillut lentoa.
Vaan sitä, että ehtisi kotiin liian myöhään.
Vaaleansinisen kauluspaidan napit olivat juoponnapissa, jalkoihin kiireessä työnnetyt laivastonsiniset purjehduskengät olivat eri paria.
Passi olisi varmasti jäänyt, ellei Helen, kultainen Helen, olisi ollut huolehtimassa häntä matkaa.

Tiarnan, soita heti, kun tiedät jotakin.

Pahin hetki koitti, kun hän istui alas ensimmäisen luokan tuttuun penkkiin.
Napsautti turvavyön kiinni ja jäi tuijottamaan valoa, joka kertoisi, milloin se olisi turvallista taas avata.
Hän ei kuitenkaan avannut turvavyötään siinä vaiheessa, kun kone oli vakautunut nousun jälkeen.
Istui vain ja katsoi eteensä, myrskysilmät vauhkoina.

Hänen ei olisi pitänyt lähteä.
Jos hän olisi ollut kotona, näin ei olisi tapahtunut.
Hän olisi ollut kietomassa kätensä Tempestin ympärille, estämässä tätä syöksymästä kohtalokkaaseen hyppyyn.
Se ei ollut ollut onnettomuus.
Tempest oli hypännyt.

Lentoemäntä taisi käydä kysymässä, oliko kaikki hyvin. Epäili ehkä, että hän oli humalassa. Tai saamassa sairaskohtauksen. Tai sitten hoiti vain työtään.
Tiarnan pudisti päätään.
Mikään ei ollut enää hyvin. Eikä hän voinut tehdä muuta kuin istua aloillaan, kun kone kiisi valtameren yli kohti kotia.
Ehtisi ehkä ajoissa. Tai sitten ei.

Hän ei voisi menettää Tempestiä.
Jos hän ei olisi lähtenyt, jos hän olisi jäänyt kotiin. Tempest oli ollut onneton ja ahdistunut. Paennut hänen luotaan, lukittautunut kylpyhuoneeseen.

Olisi pitänyt vaatia päättäväisemmin hakemaan apua.
Kertomaan varjoista, jotka nyt olivat ajaneet naisen reunan yli. Varjoista, joiden olemassaolosta Tiarnan oli saanut vain aavistuksen katsoessaan kultaisiin silmiin.
Hänen olisi pitänyt olla Tempestin luona.

Tiarnan hautasi kasvonsa kämmeniään vasten.
Kymmenen tuntia viisikymmentä minuuttia.
Lentomatka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä, ei edes silloin, kun Tempest oli lentänyt hänen kanssaan, pelosta melkein halvaantuneena.
Silloin hän oli voinut pidellä naista sylissään. Silittää vaaleita hiuksia, painaa suukon pisamaiselle poskelle.
Luvata, että kaikki järjestyisi kyllä.

Ja sitten hän oli mennyt pettämään Tempestin luottamuksen.
Hylännyt tämän yksin.

Se, että matkustamossa alettiin tarjoilla lounasta, kertoi ajan kulumisesta.
Tiarnan pudisteli päätään, lähetti ruokalistat ja juomasuositukset tiehensä.
Jos ette saa konetta laskeutumaan nopeammin Heathrowlle, olkaa hyvät ja jättäkää minut rauhaan.

Hyvä Luoja, anna kaiken olla hyvin, anna hänen olla hengissä, kun pääsen sairaalalle, annan hänen selvitä.
Hän ei enää koskaan hylkäisi Tempestiä tällä tavalla. Hän veisi naisen Skotlantiin, hän veisi tämän sukeltamaan turkoosina jalokivenä hohtelevaan Tyyneenmereen.
Hän tekisi aivan mitä tahansa, kunhan Tempest vain selviäisi.

Kun koneen pyörät viimein iskeytyivät vasten kiitorataa ja kone liukui pysähdyksiin, Tiarnan oli pystyssä jo ennen, kuin ovet oli saatu avattua. Hän syöksyi läpi loputtomilta tuntuvien hallien, ilman käsimatkatavaroita, vähäinen omaisuus mustan takin taskuihin survottuna.
Lentokenttien olisi pitänyt olla onnellisten jälleennäkemisten tyyssija. Hän tunsi pelkkää puhdasta kauhua.

Ulkona Tiarnan huitoi pysähdyksiin ensimmäisen taksin, välittämättä siitä, että taisi kiilata jonon ohi.
Minun elämäni, minun sielunkumppanini makaa sairaalassa, meren ja kallioiden runtelemana.
Silloin jonotus ja nopeusrajoitukset olivat yhdentekeviä.

Kädet täristen Tiarnan kaivoi esiin puhelimensa voidakseen etsiä oikean sairaalan nimen.
Taksinkuljettaja tiesi osoitteen kertomattakin.
Kuinkakohan monta kertaa tämä oli kuskannut pelokasta omaista kyydissään, kuinka monta kertaa nahkaisella penkillä oli lausuttu rukous siitä, että kaikki olisi hyvin?
Että perille ehdittäisiin ajoissa.

Em, rakas, minä olen kohta luonasi.
Kestä vielä hetki.

Tiarnan tuijotti levottomana, kuinka tutut kadut sumenivat silmissä heidän syöksyessään kohti sairaalaa. Ja silti vauhti tuntui liian hitaalta. Aivan liian hitaalta.
”Ettekö te voisi ajaa vähän nopeammin?”

Kun taksi liukui pysähdyksiin sairaalan edessä, Tiarnan kaivoi lompakostaan nipun seteleitä ja sysäsi ne taksinkuljettajan käteen. Hän ei jäänyt kuuntelemaan vastalauseita siitä, että kyseessä oli nelinkertanen summa, vaan loikkasi ulos ja syöksyi kohti lasiovia, jotka päästäisivät hänet sisään sairaalan kiireiseen aulaan.

Käytä ne rahat hyvin. Ilahduta rakkaitasi.
Koskaan ei tiedä, milloin saattaa olla liian myöhäistä.

Hissin ovet olivat juuri sulkeutumassa, mutta Tiarnan iski kätensä paneelia vasten, ja ovet liukuivat kilahtaen auki.
Hän ei ollut varma, kauanko oli ollut hengittämättä, mutta voima tuntui pakenevan jäsenistä kun ovet sulkeutuivat ja hissi nytkähti liikkeelle.
Oli pakko painaa pää hetkeksi polvia vasten. Vetää syvään henkeä. Suoristautua, kun ovet avautuivat, astua valkoiseen, steriiliin käytävään.

Enää pieni hetki.