[Y] Gott is ein Popstar

Lauantai 03. helmikuuta 2018 – keskipäivä, Rosings Park

”Jumalauta Randall! Nyt se varsa kuriin tai ulos!”
Irlantilaisvalmentajan ääni halkoi ilmaa kuin ruoska, Selkien taistellessa pidätteitä vastaan kaikella innolla mitä papurikonkimosta irlantilaisesta vain suinkaan löytyi. Punatukkainen ratsastaja sen selässä oli nauranut vielä vartti sitten, mutta saatuaan jo yhden täyslaidallisen Artemis Cavanaughlta, häntä lähinnä itketti. Sormia miltein särki Selkien pidättelystä eikä ruuna siitä huolimatta tuntunut asettuvan tai rauhoittuvan.
”Pysäytä se elukka nyt ja kuuntele, fekin eejit!”
Emilyllä oli vahva veikkaus mitä fekin eejit tarkoitti miehen sanomana. Äskeisestä kolmoissarjasta innostunut Selkie steppasi paikoillaan ja viskeli levottomana päätään, kavahdellen kevyesti takasilleen kun ei enää keksinyt muutakaan tapaa liikkua pohkeen ja ohjan välissä. Liiankin pelottomasti irlantilaisvalmentaja nappasi hevosen ohjista kiinni, välttääkseen jyrätyksi tulemisen.
Vihreät silmät leimusivat kun mies kohotti katseensa englantilaisnaisen kasvoihin. Emily ei halunnut katsoa valmentajan kasvoja, mutta ei uskaltanut kääntää katsettaan poiskaan.

”Sille on syynsä miksi tämä elukka ei ollut Halen kanssa tervetullut valmennuksiini ja sinä olet hiuskarvan varassa ettet saa samaa kieltoa uudelleen.”
Mies melkein murisi, puristaen kenttähevosen ohjia tiukasti.
”Kun minä sanon että pidätä ja hidasta, sinä jumalauta hidastat. Halvaannutko sinne satulaan kun pitäisi ottaa pidäte? Jos hevonen imaisee sarjalle noin, sinä et jumalauta lyö silmiäsi kiinni ja rukoile parasta! Siltä se ainakin näytti. Sinulla on teevadin kokoiset silmät, joten ei luulisi olevan näkökyvystä kiinni vai oletko sinä saatana sokea?”
Valmentajan ripitys sai Emilyn nielaisemaan. Miksi oli pitänyt joutua Cavanaughn esteviikonlopulle? Miksi? Valmentaja oli kamala ihminen. Morland olisi ollut niin paljon ihanampi valmentaja.
”Jos sanon että se on kolme askelta, niin se on jumalauta kolme. Laskitko monellako se meni tuon välin? Laskitko!? Gobsheit, asetu sinä siinä.”
Mies mulkaisi Selkietä murhaavasti ja käänsi katseensa ratsastajaan.
”Puolitoista...”
Emily mutisi hiljaa vastaukseksi.
”Niin. Puolet vähemmän kuin olisi pitänyt olla! Jos sinä jumalauta teet tuollaisen tempun ja se menee pieleen, voit hyvästellä niskasi ja kilpaurasi, pyörätuoli kutsuu! Rohkea saa olla, mutta ei jumalauta idiootti. Nyt rauhoitat tämän siniverisen muulin ja et vilkaisekaan estettä ennen kuin se on asettunut. Ymmärsitkö? Jos iltapäivällä näen samanlaista ryntäilyä, heitän sinut jäähylle. Ymmärsitkö sinä vai tavutanko?”
Emily nyökkäsi vastaukseksi, nieleskellen.
”Ymmärsitkö?”
”Kyllä.”
”Hyvä. Älä pillitä siinä, sinä et ole mikään pikkutyttö.”
Mies päästi irlantilaisruunan ohjista irti ja kääntyi ärähtämään Kashnikovin liikkeelle. Nuori venäläinen sai miehen huokaisemaan syvään kun keskimmäisen esteen puomi kolahti alas.
”Kashnikov, pitäisikö teidän siirtyä kavaletteihin? Rohkaise sitä hevosta! Se kulkee neuroottinen laama. Se on ymmärtänyt ettei sovi kolistella mutta sinä et selvästi ole sisäistänyt että puomit tulee pitää ylhäällä. Ota pienempää pystyä niin kauan että saat sen rentoutumaan!”

Emily katseli ympyrällä ratsastaessaan muita, hakien Selkien askeleen rentoutta ja rauhallisuutta. Muutamien hyppyjen jälkeen se alkoi olla melko turha toivo. Häntä vihlaisi miten mies läksytti Darcyn Cavanaughn oman tamman kieltäessä railakkaan sivuloikan kanssa.
Tätä riemua oli edessä vielä yhteensä seitsemän tuntia ja takana saman verran.

Maanantai 6. toukokuuta 2018 – aamupäivä, Rosings Park

”Amanda! Tuotko kannukset?”
Vaaleahiuksinen nainen oli ehtinyt jo nousemaan punarautiaan orin selkään. Ilman kypärää, runsas ponihäntä niskassa keikkuen. Kypärättä, siitä välittämättä että punarautias Commodore oli tunnettu kauhusta joka sai hevosen loikkaamaan karkuun tuttuja ja arkisia asioita, jotka se oli nähnyt tuhat kertaa. Lieke istui rennosti hevosen selässä, kouluratsastajan ryhdissä. Amanda palasi miltein hölkäten, avustaen ratsastajaa sen verran että laittoi kannukset tuon saappaisiin.
”Kiitos. Ratsastitko jo Witchin? Ja onko Sylvia täällä?”
Lieke nautti hieman liikaa siitä että heillä oli oma hevosenhoitaja eikä nautintoa vähentänyt se että kyseessä oli Veenien omaa sukua oleva tyttö. Ei olisi ehkä saanut, mutta siitä sai outoa mielihyvää että hevossuvun tyttö joutui tekemään hoitajanhommia eikä saanut kaikkea valmiina.
Vaikka olihan tuo saanut kanssaan kasvamaan helvetin upean nuoren orin, sitä Lieke ei voinut kieltää. Ja sai harjoitella Witchin kaltaisella tammalla, vaikka merkittävää kisauraa sillä ei ollutkaan takana – mutta millainen se ura olisi ollut, jos tamma ei olisi loukkaantunut?
Loistava.
”En vielä ja Sylvia ei ole tullut vielä. Hän tulee kai myöhemmin vasta.”
Amanda halusi nyrpistää nenäänsä. Vaaleatukkaisessa hollantilaisessa oli jotakin rasittavaa. Esimerkiksi se, että tuo itsepintaisesti puhui hänelle hollantia, vaikka Amanda vastasi englanniksi. Hän olisi osannut vastata kyllä takaisin hollanniksi, mutta se vaati aivotyötä ja oli raskasta. Ei huvittanut. Lisäksi tuo juoksutti huomattavasti enemmän kuin Sylvia tai edes Julian. Sekin oli ärsyttävää.
”Jäähdyttelisitkö Coman? Kypärä ja muista että se pelleilee jos sitä pelkää.”
Sama saarna joka kerta. Hän ei ratsastanut ilman kypärää koskaan, jos vain blondi olisi viitsinyt huomata asian ja hän myöskin pärjäsi epävarman orin kanssa verryttelyjen verran ihan loistavasti, kuten oli todistettu.
”Tietenkin.”
Heti kun vaaleahiuksisen naisen katse oli hetken muualla, Amanda pyöräytti silmiään. Jessus.
”Kiitos, pääsen syömään siinä välissä. Vietkö Coman ulos hoidettuasi sen?”
”Toki.”
Selvä!”
Kiitos olisi ollut mukava sana. Jopa Amanda osasi sanoa kiitos, mutta alkukäynnit kävellyt nainen ohjasi punarautiaan kauemmas kootussa ravissa sitä maagista sanaa lausumatta.

Amanda kääntyi selin naiseen ja pyöräytti silmiään. Käsi liikkui taskiessa, matkien motkottavaa ääntä. Hitto että osasi olla raivostuttava tapaus! Aikaa tappaakseen hän haki sisälle oman tummanpunaisen urponsa. Bits keksi matkalla tarhasta sisälle hänen olkavarressaan olevan vetoketjun, koettaen joka välissä näpertää sitä auki. Pesupaikalla taas jalkansa ryönännyt ori kuopi, pärski ja sai nuoren naisen hermoromahduksen partaalle levottomuudellaan. Kun se koetti napata letkun sormiinsa, Amanda luovutti.
”Kokeile leikkiä tuolla.”
Hän ojensi hevoselle koirien vinkulelua. Kookas nuori ori puhisi lelua vasten, ennen kuin uskalsi tutkia sitä edes huulilla. Amanda vingautti lelua kerran, mikä sai Bitsin peruuttamaan askeleen. Hetken asiaa tuumailtuaan ori tosin otti sen hampaisiinsa, heilutteli päätään ja vingutteli lelua.
”... Ei saatana sinä olet kyllä yksi ääliö.”
Amanda pudisteli päätään nauraen, yllättyen siitä miten rauhassa hevonen nyt malttoi seisoa kun sillä oli mieluista tekemistä. Olkoonkin että ohikulkijoita se hymyilytti.
Ei sillä ollut väliä. Bits nautti ja se riitti hänelle.

Maanantai 21. toukokuuta 2018 – 12.03, Rosings Park, Northumberland

Kolmea yli kaksitoista.
Neljää yli kaksitoista.
Naks.
Naks.
Naks.
Naks.
Näppäimistöstä kantautuva nakutus oli ajaa Jonathanin hulluksi kun mies kirjoitti sähköpostia asiakkaalle, jolle Julian oli puhunut rumasti. Vihreät silmät tuijottivat tyhjästi ruutua, jolla oli tasan kolme virkettä.
Hei,

Olen pahoillani siitä mitä koitte valmennuksessa. Meillä Rosings Parkissa on korkeat standardit myös henkilökunnalle ja lupaan että keskustelen asiasta valmentajan kanssa. Haluaisin tarjota hyvityksenä teille -
Siinä se.
Muille tarjottiin hyvityksiä elämässä kokemassaan mielipahasta. Walesilainen oli nähnyt tämän ratsukon, Julianin kommentti oli ollut aiheellinen. Julma, mutta aiheellinen.
Naks.
Naks.
Naks.
Jonathan tajusi nakuttavansa enteriä ties monettako kertaa viestin alun perään. Silmiä alkoi kirvellä. Siitä oli hieman yli viikko kun hän oli kiirehtinyt Beatrixin kanssa sairaalaan ja saanut huonoja uutisia. Uutisia, jotka saivat sidanin kaltaisen vahvan naisen murtumaan täysin, itkemään, sanomaan ettei halunnut enää olla elossa, että ei kestäisi sitä uudelleen.
Se oli julmaa, eikä ollenkaan aiheellista. Hän oli koko ikänsä tehnyt kaikkensa että olisi hyvä ihminen, hitto, pyhittänyt sunnuntain pyhäpäivänkin ja käynyt kirkossa. Hän ei voinut sanoa olevansa äärimmäisen uskovainen, mutta uskoi kyllä jumalaan. Joten mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Mitä ihmettä Beatrix oli tehnyt ansaitakseen tämän? Nainen oli menettänyt jo yhden lapsen. Siitä muistutti pieni hauta Den Houtissa. Tästä ei jäänyt edes sitä. Tästä jäi vain pelko, epävarmuus ja nakuttava tunne, pitäisikö heidän koskaan enää yrittää.
Ehkä he voisivat adoptoida.
He olivat eläneet siististi, olivat varakkaita. Olisiko Bean sairaus este adoptiolle?
Ehkä he voisivat olla sijaisvanhempia lapsille jotka otettiin huosteen huonoista kodeista. Se olisi rankkaa, mutta he voisivat elää lasten kanssa. Lapset eivät olisi heidän omiaan ja nuo voitaisiin viedä heiltä milloin tahansa, minne tahansa.
Kuten tämäkin, joka oli ollut heidän aivan omansa.

Se oli mielenkiintoinen ääni joka kantautui ilmoille kun hopeinen Macbook lensi seinään. Se sai assistentin koputtamaan toimiston oveen huolestuneena.
”Ei, kaikki on hyvin.”
Se oli viimeinen mitä hän saattoi sanoa, ennen kuin vajosi takaisin työtuoliinsa. Tärisevät kädet peittivät kasvot kun kyyneleet valahtivat poskille. Oli typerää surra tätä näin. Näitä sattui. He varmasti onnistuisivat.
Beatrix ei jaksanut olla elossa.
Pelkkä ajatus muistosta sai vatsan putoamaan kylmyyteen, teräksen pesiytymään sen pohjaan. Äiti ja isä olivat lähteneet kotiin muutama päivä sitten. Kiltteinä ottaneet isommat koirat luokseen. Pomonankin Tristan olisi mielellään ottanut, mutta Jonathan tiesi miten tärkeä alaston terrierimummo oli hänen kihlatulleen. Itkuisena mies pyyhki kasvojaan, kyynelistä sumentuneen katseen osuessa Claddaghiin miehen sormessa. Hän painoi käden huulilleen, sormuksen osuessa suolaisesta vedestä kostuneisiin huuliin.
Kaikki olisi vielä hyvin.

Aivan varmasti kaikki olisi vielä hyvin, sidan, rakas.
Niin hän oli vakuuttanut eilenkin, pidellessään naista kainalossaan. Silittänyt itkevän naisen uneen, kuten joka ilta sen perjantain jälkeen. Valvonut monta tuntia, vahtien että Beatrix nukahtaisi. Hän ei voinut muutakaan.
Pahinta oli se kädettömyys. Hän oli täysin avuton, kykenemätön tekemään mitään rakastamansa ihmisen hyväksi tässä tilanteessa. Se söi häntä hitaasti sisältä,
Sawnie nousi ylös jäykin liikkein, otti takkinsa naulakosta ja avasi huoneen oven. Assistentit olivat tottuneet miehen itkuisiin silmiin puolentoistaviikon aikana.
”Haen uuden tietokoneen.”
”Selvä, tuota, muistathan tapaamisen kolmelta?”
”Palaan siihen mennessä.”
Hän kulki ympäristöään tiedostamatta autolle. Oli suorastaan ihme ettei hän jäänyt reaktiivisen kilparatsun alle massiivisen kilpakeskuksen käytävillä. Kun hän oli autossa, puhelin soi.
Se asiakas joka oli laittanut sähköpostilla valituksen.
Miten helvetin kiire saattoi jollakulla olla? Maailma ei loppunut yhteen mielipahaan. Sinä ratsastit huonosti, menit silti liian kehittyneeseen valmennusryhmään, helvetti kestä se.
Niin.
Maailma ei loppunut yhteen mielipahaan.
Mitä jos se loppui?
”Päivää, Rosings Parkin tallimestari Jonathan Merrick puhelimessa.”
Johnny hieraisi kasvojaan, hilliten vain vaivoin värisevän äänensä. Nainen puhelimessa oli naurettavan tuohtunut. Miksi hän ei voinut vastata kuten valmentajat saattoivat? Koska hän oli näiden oman elämänsä loukkauskoomikoiden esimies, jonka tehtävä oli siivota paskat silloinkin kun hän ei oikeasti olisi jaksanut.
Silloin kun Julianin sisko oli saanut keskenmenon ja salannut sen perheeltään.
”Toivoisin että ottaisitte juuri nyt valitusasiassanne yhteyttä valmentajaan itseensä. Minä keskustelen hänen kanssaan tapahtuneesta ja tarjoan hyvitystä, mutta minä en voi tehdä asialle enemää. Olen pahoillani, kiitos teille, näkemiin.”
Puhelin putosi jonnekin penkkien väliin.
Aikuinen mies saisi selvittää omat sotkunsa, kun hän yrittäisi pitää kihlattunsa järjissään ja hengissä, kiinni elämässä.

Tiistai 15. toukokuuta 2018 – iltapäivä, Rosings Park, Northumberland

Punatukkainen kenttäratsastaja talutti mustaa ruunaa kohti kenttää. Hän oli päättänyt nauttia omatoimisen estetreenin lomassa ulkoilmasta. Tänään hän valaisi jälleen itseluottamusta pienillä, mutta hieman vaativammilla tehtävillä mustaan ruunaan. Pink pärskähti kun nainen pysähtyi avaamaan portin. Hän kurtisti kulmiaan, nähdessään hyvin hauskan otuksen kentällä tutun juniorivalmentajan kanssa.
”Caloun! Mihin sinä olet tammasi hukannut?”
Emily huikkasi ääni naurun sävyttämänä, pudistellen päätään. Hän sulki portin ja talutti Pinkin keskelle, nousten sulavasti hevosen selkään. Jalustimet olivat omilta jäljiltä, joten korjailulle ei ollut tarvetta. Larissa oli ratsastanut hevosen maneesissa lämpimäksi, joten hän voisi käydä suoraan työntekoon pikaisen herättelyn jälkeen.
”En mihinkään! Tämä on äitini kasvatti. Se tuli Englantiin mutta ostajat peruivat kun hevonen oli juuri talutettu täällä karsinaan.”
Miyato haki kovin villisti värittyneen hevosen pysähdykseen ja peruutti sen kanssa muutaman askeleen. Kuumunut täysiveriristeytys puhkui ja puhisi, vaaleanpunaiset sieraimet suurina. Emily pudisteli päätään kerätessään ohjiaan. Ajattelematonta.
”Äärettömän ajattelematonta. Aikooko äitisi jättää sen tänne kilpailtavaksi?”
”Ei, hän haluaisi myydä tämän. Laski jopa hintaa, että saa sen nopeasti käsistään.”
”Hei, älä yhtään, minä tiedän mitä sinä ehdotat seuraavaksi!”
Emily huikkasi mustan täysiverisen selästä. Musta ruuna ravasi hieman hermostunein askelin, rentoutuen kuitenkin pian tutummaksi käyneen ratsastajan apujen myötä.
”En koskaan vihjaisi mitään, mutta oletko koskaan ajatellut omaa hevosta? Kai sinulla nyt olisi varaakin, Badmintonin jälkeen. Vai lyötkä rahat suoraan hääkassaan?”
Miyato kiusasi hymyillen. Se sai tuon tietämättä punapään värähtämään.
Häät.
”En nyt sentään!”

Kentälle laskeutui hiljaisuus kuin yhteisestä sopimuksesta. Emily työsti Pinkiä ravissa ja laukassa, hakien hevosen sitten ensin helpolle linjalle.
Yksi, kaksi, hyppy.
Yksi, hyppy.
Yksi, kaksi, kolme, hyppy ja kunnon myötäys okserille.
Ehkä se oli vain kauniin sään ansiota tai sitten Morlandin järjestämät harjoitukset alkiovat todella toimia nuoren hevosen kanssa. Istuessaan alas ravissa ja siirtäessään Pinkin käyntiin Emily seurasi energisesti liikkuvaa hevosta. Sen kuvioinnissa oli jotakin häiritsevän viehättävää ja tapa liikkua kertoi täysiveritaustasta, mahdollisesti.
Rakennekin vihjasi siihen suuntaan.
”Miyato, kerrotko minulle siitä vähän?”
Se kysymys sai nuoren valmentajan nauramaan ja pudistelemaan päätään. Hän oli arvannut tämän. Emily Randall ei vain voinut olla ajattelematta asiaa. Äiti olisi äärimmäisen innoissaan jos tuon kasvattama urheiluhevonen pääsisi englantilaisratsastajan kanssa lajin huipulle ja varmasti mielellään myisi hevosen Emilylle.
”Ori, täytti nyt seitsemän. Emä on Daylight Daquiri ja isä on entinen laukkuri Going Going Gone.”
Emily nyökkäsi, jatkaen orin katselua suuret silmät aavistuksen siristyneinä.
”Onko sille tehty ostotarkastus?”
”Ei vielä, piti tarkastaa myöhemmin.”
Emily nyökkäsi uudelleen.

”Saisinko kokeilla?”
Miyatoa nauratti. Emily oli selvästi antanut periksi itselleen.
”Hyppää sieltä alas niin minä talutan sitä ja saat kokeilla.”
Miyato pysäytti nuoren orin keskelle ja jalkuutui. Emily teki samoin mustan täysiverisen kanssa, vaihtaen ratsuja päittäin amerikkalaisen kanssa. Miyato tosin jäi omille jaloilleen, katsoen kun Emily keräsi ohjia tuntumalle ja ohjasi kirjavan amerikkalaishevosen uralle.
Kului hetki jos toinenkin täydessä hiljaisuudessa.
Sitä tosin rikkoi Emilyn hiljainen puhe hevoselle. Hän ohjasi orin parille pienelle pystylle, kokeillen sen hyppytekniikkaa.
”Hei! Sitten, rauhassa!”
Nainen murahti hevoselle, vaikka hymy nostikin suunpieliä ylemmäs. Miyatoa pudisteli päätään huvittuneena.
”Saisinko kokeilla tätä uudelleen vaikka Lewisin silmien alla? Ja maastoesteillä myös?”
Hän kaipasi toista mielipidettä.
”Tietenkin, jos todella olet aikeissa ostaa sen. Äiti haluaisi siitä jo eroon, pyyntinä on yhdeksän tonnia.”
”Saisiko sen kahdeksaan?”
”Varmasti, jos koetat saada päätöksen aikaan nopeasti. Äiti ei haluaisi pitää sitä täällä omakustanteella turhan kauan.”

Emily pysäytti selvästi kuumuneen hevosen ja taputti sen kaulaa, jalkautuen selästä ketterästi.
”Mikä tämän hurmurin nimi on?”
”... Et osta sitä jos kerron.”
”Miyato, minä saan kyllä tietää.”
”American Idiot. Dittoksi äiti sitä on kutsunut.”
Punapäinen ratsastaja repesi nauruun, painaen päätään pörhistelevän täysiverisekoituksen otsaa vasten.
”Ei helv... Äitisi huumorintaju on loistava!”
”Kuolematon suorastaan.”
Miyato totesi hieman nuivasti ja pudisteli päätään.
”Minä voisin todella kokeilla sitä uudelleen kun Gina ehtii. Vaihdetaanko takaisin?”
”Vaihdetaan vain. Ja ilmoita sitten.”
Jännitys kutitti vatsaa kun hän asteli pois kentältä. Se ei tosiaan olisi fiksuin mahdollinen teko, mutta hän oli pitänyt huvittavalla nimellä paiskatusta hevosesta.
Lexa murhaisi hänet.
Ehkä hän kertoisi kun nainen olisi aivan poikki.