[Y] Here's to the hearts that ache

Tammikuu

Evien kasvoille kohosi hetkeksi aurinkoinen hymy, joka ylsi sinisiin silmiin asti ja sai niiden katseen lämpimämmäksi, pehmeämmäksi, kun nainen vilkaisi puhelimensa ruutua. Hän ei edes huomannut uteliasta katsetta, joka seurasi häntä, kun Evie kääntyi nostamaan jalat sohvalle ja tuki puhelimen polviaan vasten.
”Hei rakas”, nainen tervehti lämmöllä, kun kaksi puhelinta muodostivat yhteyden ja videokuva Newcastlesta alkoi välittyä. Elijah hymyili niin leveästi puhelimen ruudulla, että Evie tunsi hengen takertuvan kurkkuunsa. Hänen pieni, rakas poikansa.
”Äiti”, Elijah tervehti onnessaan, kun oli saanut vanhempansa kiinni. ”Katso, minulta lähti hammas!” Pieni poika virnisti leveästi ja painoi suunsa niin lähelle iPadin kameraa, että kuva muuttui pimeäksi ja epätarkaksi, mutta Evie ei korjannut lasta. Olihan hän nähnyt puuttuvan etuhampaan jo ensimmäisen hymyn myötä, jonka Elijah oli hänelle suunnannut.
”Oho, mitenkäs nyt niin?” Hän sen sijaan kysyi houkutellen poikaansa kertomaan koko tarinan - eikä lapsi tarvinnut sen enempää kannustusta intoutuessaan kertomaan pitkää ja polveilevaa tarinaa, jonka saattoi tiivistää tallilta palatessa ostettuun toffeekarkkiin, joka oli takertunut kiinni heiluvaan hampaaseen. Evie hymyili kuunnellessaan tarinaa ja keskittyi vain nauttimaan siitä, miten hänellä oli edes tämä pieni hetki pojan kanssa, joka asui niin kaukana. Hän ei voinut enää edes vain hypätä viimeiseen junaan ja matkustaa pohjoiseen tapaamaan lastaan, sillä Paul ei tahtonut nähdä häntä. Tai tahtonut, että hän näkisi Elijahia liikaa. Kuulemma näin oli parempi pojalle, kunnes lapsi tottuisi muuttuneeseen tilanteeseen.

Hänellä ei ollut valtaa väittää vastaan, joten sydän särkyen nainen oli taipunut Paulin päätöksen alle ja pysynyt poissa Newcastlesta. Poissa poikansa elämästä. Hän ei saanut enää edes soittaa lapselleen, joka ei ymmärtänyt, miksei äiti ollut tullut jouluksi kotiin, tai viikonlopuksi, tai lomallaan. Sen sijaan Evien täytyi odottaa, että Paul tai Elijah soitti hänelle. Luojan kiitos Elijah tahtoi soittaa hänelle usein, sillä nainen ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos hänellä ei olisi ollut poikansa aurinkoa tuomassa valoa ja lämpöä synkkään pimeyteen, jonka keskelle hänen elämänsä tuntui yllättäen syöksyneen.
”Kuinka monta päivää on siihen, että pääsen katsomaan Hamiltonin?” Elijah kysyi hammastarinan tultua päätökseensä. Evie hymyili niin valovoimaisesti, että pukuhuoneen peilin yllä oleva kohdevalo jäi toiseksi.
”Koeta laskea”, hän kannusti poikaa, joka tarttui haasteeseen sormien ja varpaiden avulla.
”Kuusitoista”, Elijah hihkaisi hetkeä myöhemmin, ja sai Evien pudistamaan päätään. Pienen pojan kulmat kurtistuivat ja otsalle ilmeistyi pieni ryppy, kun lapsi pohti kiivaasti, missä oli laskenut vikaan.
”Viisitoista?” Elijah ehdotti, mutta Evie pudisti jälleen päätään.
”Kolmetoista”, nainen kertoi. Elijahin hymy sokaisi, ja hän saattoi kuulla, miten veti terävästi henkeä. Lapsen into oli kaunista katsottavaa. Elijah sukelsi kertomaan seuraavaa tarinaa siitä, miten oli soittanut Hamiltonin CD:tä niin paljon, että Paul oli laittanut levyn piiloon. Evie ei voinut kuin nauraa tarinalle, vaikka muistutus Paulista viilsikin rinnassa. Hän lupasi, että Elijah saisi soittaa Hamiltonia niin paljon kuin tahtoisi, kun tulisi kahden viikon päästä kylään.

Poika jaksoi kertoa vielä useamman tarinan viikostaan, päivästään tai Buddyn viimeisimmästä kohelluksesta, ennen kuin Paulin ääni kuului vaimeana taustalta.
”Minun pitää mennä iltapesulle”, poika huokaisi tyytymättömänä äidilleen ja nyrpisti nenäänsä.
”Niin pitää, kello on jo paljon”, Evie vastasi, vaikka ajatus pojan lähettämisestä iltapesulle saikin sydämen takomaan kipeästi. Hän olisi antanut niin paljon siitä, että olisi voinut pitää Elijahin luonaan hieman pidempään, mutta oli aika toivottaa hyvät yöt ja laskea lapsi unten maille.

Kun hän laski puhelimen kädestään sohvalle, kasvoilla ollut hymy kuihtui, kuoli pois kuin ilman vettä viikkokausia surkastunut kasvi, ja hän tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan yhtenä pitkänä uloshengityksenä. Kyyneleet uhkasivat valua poskille, ja nainen pudisti vaisusti päätään koettaen ravistella hiuksiaan kasvojensa peitoksi. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän tunsi lämpimän käden polvellaan, kun Hayley vaati lempeästi hänen huomiotaan. Evie kohotti surullisen, tyhjän katseensa työkaveriinsa, ja hetkeä myöhemmin siirtyi sohvalla lähemmäs, kunnes saattoi painautua Hayleyn kainaloon ja itkeä, kun nainen piteli hänestä tiukasti kiinni ja tarjosi nenäliinoja. Hänen rakas, rakas poikansa, jonka hän oli menettänyt samalla kun oli menettänyt aviomiehensä.

Maalis-huhtikuu

”Selvä, kiitos. Seuraava!”

”Olemme yhteydessä viikon loppuun mennessä. Seuraava!”

”Hyvää päivänjatkoa. Seuraava!”

Hänestä tuntui, että jokainen päivä seurasi samaa kaavaa. Koe-esiintymisiä riitti, kiitos Michellen tarmokkuuden ja mitä ilmeisimmin laajan kontaktiverkoston tähden, mutta häntä oli harvoin pyydetty enää iltapäivästä takaisin. Tai seuraavana päivänä, tai viikkona, roolin suuruudesta riippuen. Michellellä ei ollut ollut antaa hyviä uutisia vielä kertaakaan – paitsi se, että hänet oli hyväksytty toiselle kierrokselle Elphaban koe-esiintymisiä varten. Rooli, jossa hän oli esiintynyt ensimmäisen kerran jo keväällä 2010. No, kai se oli positiivista että hänet koettiin rooliin sopivaksi vielä kahdeksan vuotta myöhemminkin.
Mutta se oli vain pieni ilo kaikkien loputtomien torjuntojen keskellä. 42nd Street lähetti hänet kotiin vain lyhyen ryhmänäytöksen jälkeen, todeten ettei hänen steppauksensa ollut esityksen vaatimalla tasolla. Waitressin roolituksesta vastuussa oleva paneeli kommentoi, että hänen äänensä oli liian vahva roolia varten. Hän ei ollut uskonut kuulemaansa. Kun hän oli hakenut Elphabaa kaikkina näinä vuosina, monesti esteeksi oli annettu se, ettei hänen äänensä ja laulutekniikkansa ollut riittävän vahva. Nyt, yllättäen, hän oli liian vahva pop-tähden kirjoittamaan rooliin? Hänestä alkoi tuntua, että ala oli kokenut suuria mullistuksia sitten sen, kun hän oli viimeksi juossut koe-esiintymisestä toiseen. Osa jo kutsuista koe-esiintymisiin oli rajattu sosiaalisen median läsnäolon mukaan. Se oli jotakin, mihin hän ei ollut törmännyt aiemmin urallaan, mutta nyt silläkin oli yllättäen väliä, kuinka monta seuraajaa hänellä oli Twitterissä. Maailma oli tosiaankin muuttunut, ja teatteri sen mukana.
Matilda kutsui hänet takaisin Miss Honeyn roolia varten, mutta lopulta Michelle sai hylkäyksen puhelimitse. Hän ei ollut ollut edes yllättynyt nähtyään yhden kolmesta muusta, jotka oli otettu viimeiselle kierrokselle. Hän oli aivan varma, että tiesi tulevan Miss Honeyn pelkästään sen perusteella, kuka koe-esiintymisissä oli käynyt. Laurenin rooli Kinky Bootsissa oli unohdettava myöskin, mutta sen sijaan hänet kutsuttiin takaisin Nicolan koe-esiintymisiin. Hän olisi voinut kenties harkita tarjousta, kun Kinky Boots Michelleä tavoitteli Nicolan roolin nimissä, mutta kyseessä oli loppusyksystä kiertueelle suunnistava produktio, ei West Endin show. Kiertue oli poissa laskuista hänen elämäntilanteensa tähden, joten sinne meni sekin rooli. Eipä sillä, että nainen olisi varsinaisesti jäänyt asiaa suremaan. Lauren oli energisestä musikaalista se rooli, jonka hän olisi halunnut.

Eviestä alkoi tuntua, ettei tätä koe-esiintymiskautta ollut vain tarkoitettu häntä varten. Torjuntoja sateli joka suunnalta silloinkin, kun hänestä tuntui, että koe-esiintyminen oli mennyt hyvin. Toisten showden kohdalla hän ei edes odottanut yhteydenottoa, kun tiesi itsekin mokanneensa koe-esiintymisen. Aina ei vain voinut olla parhaimmillaan, ja koe-esiintymiset eivät tunnetusti antaneet kuin muutaman minuutin aikaa voittaa äärimmäisen kriittinen tuomaristo puolelleen. Huonona päivänä se oli kerrassaan mahdotonta. Oli koe-esiintymisiä, joihin hän saapui tietäen jo etukäteen, ettei ollut opiskellut vuorosanojaan riittämiin voidakseen tehdä nappisuorituksen. Toisina päivinä hän tunsi karheutta kurkussaan eikä saanut ääntään kulkemaan oikein. Hän kuulosti omaankin korvaansa väärältä, joten ei ollut ihme, kun roolituksesta vastaavat miehet pudistelivat pienoisesti päätään ja vilkuilivat toisiaan merkitsevästi.
Silloinkin kun koe-esiintymiset sujuivat ja häntä pyydettiin takaisin viimeistä kierrosta varten, onni ei koskaan kantanut loppuun saakka. Hän tiesi itsekin mokanneensa Little Shop of Horrorsin toisen kierroksen, eikä yllättynyt, kun ei saanut kuulla siitä takaisin. Samoin kävi Jesus Christ Superstarin kanssa. Ja silloin, kun jollakin ihmeellä hän olisi ollut roolituksesta vastaavien henkilöiden ensimmäinen valinta, jokin tuli aina esteeksi. Joko hän ei ollut vapaa vielä siinä kohtaa, kun produktio olisi kaivannut häntä, kuten The Last Five Yearsin kanssa kovin nolosti kävi (Michelle pahoitteli hänelle edelleen virhettään päivämäärien kanssa), tai hän ei vain voinut ottaa roolia vastaan, koska kyseessä oli kiertue (Kinky Boots) tai palkaton tuotanto (Company).

Wickedin tarjous standby-sopimuksen jatkamisesta alkoi kuulostaa entistä houkuttelevammalta, vaikka Michelle olikin sanonut, ettei hänen pitäisi enää tyytyä varanäyttelijänä olemiseen. Hänen pitäisi hakea päänäyttelijän paikkaa. Ainoa ongelma vain oli siinä, miten raskas rooli Elphaba oli niin fyysisesti kuin henkisestikin, eikä hän tiennyt, tahtoisiko ottaa yhden West Endin suurimmista showsta harteilleen täyspäiväisesti. Kahdeksan esitystä viikossa oli valtava rasite äänelle ja keholle. Jos hän olisi Elphaba, hän ei ehtisi nähdä poikaansa kuin niinä hetkinä, kun olisi lomalla tuotannosta. Hän rakasti yhä musikaalia yhtä palavasti kuin sinä päivänä, kun oli istunut yleisössä silmät suurina ja henkeään pidättäen esiripun lähtiessä nousemaan, mutta hän oli ollut jo Elphaba. Monesti. Hän oli tehnyt kaiken, mitä hän saattaisi Wickedissä tehdä, joten kenties oli aika ripustaa luuta ja noidanhattu naulaan, ja jatkaa uusiin seikkailuihin.
Hän oli jo lähes tehnyt päätöksensä, kun Wicked kutsui hänet viimeistä koe-esiintymiskierrosta varten takaisin. Evie ei muistanut, milloin viimeksi oli jännittänyt Wickedin koe-esiintymistä niin paljon: kenties syksyllä 2016, kun oli hakenut paikkaa ensimmäistä kertaa ikinä West Endiltä? Ei, ei suinkaan. Silloin hän oli osallistunut koe-esiintymisiin vitsillä, ja hakenut paikkaa kokoonpanosta. Kun hänelle oli tarjottu standby-sopimusta, oli yllätys ollut melkoinen. Kenties eniten oli jännittänyt ensimmäisellä kerralla ikinä, kun hän oli hakenut kokoonpanon roolia ja Elphaban sijaisuutta, ja sen sijaan saanut paikan swinginä ja Glindan sijaisena. Tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei hän saanut Wickedistä koskaan tahtomaansa roolia, vaan hänelle tarjottiin jotain aivan muuta.
”Ei sinulla ole mitään syytä jännittää”, Hayley oli huomauttanut, kun hän oli soittanut naiselle ennen viimeistä koe-esiintymistään. ”Sinä olet saanut sen roolin jo moneen kertaan. Hitto, sinä olit juuri eilen lavalla Elphabana! Muut jännittävät, kun näkevät sinut. Nyt kävelet sisään ja olet Elphaba. Sinä pystyt siihen.” Ystävä oli tietenkin oikeassa, sitä hän ei ollut voinut kiistää, mutta jännitystä se ei ollut vähentänyt. Ei sitten lainkaan. Evien kädet olivat tärisseet, kun hän oli astunut paneelin eteen, jonka käsissä hänen palkkaamisensa lepäsi, mutta sinä hetkenä, kun ensimmäiset soinnut pyrkivät ilmoille, nainen oli sulkenut silmänsä, vetänyt syvään henkeä ja unohtanut jännityksensä.

”Valitan Evie, sain kuulla takaisin Wickedistä. He pitävät sinut mielellään varanäyttelijänä, mutta päänäyttelijäksi valittiin toinen”, Michellen ääni vääristyi, kun se kantautui puhelinlinjojan yli, mutta agentin äänestä kuultava pettymys ei voinut jäädä huomaamatta. Evie huokaisi. Hän oli hetken antanut itsensä uskoa, että hän voisi saa päänäyttelijän paikan West Endin suurimmassa showssa, mutta se oli ollut haaveilua. Niska rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, eikö?
”Sinulla on viikko aikaa päättää, tahdotko jatkaa varanäyttelijänä vielä heinäkuun jälkeen. Vuoden sopimus, joten se takaisi työtä heinäkuulle 2019.” Evie ei tiennyt, miksei ollut vaihtanut agenttiaan jo aiemmin. Michelle ei painostanut häntä valitsemaan suuntaan tai toiseen, vaikka hänen valintansa tarkoittaisi myös sitä, saisiko Michelle palkkaa vai ei. Sean Blair – se paskiainen! – oli aina ajanut häntä hyväksymään minkä tahansa roolin, minkä tahansa työtarjouksen, ja kuten tammikuu oli osoittanut, myös ollut valmis lähettämään hänet erittäin epämukaviin tilanteisiin töidenhaun nimissä. Michelle jätti päätöksen hänelle, kuten sen kuuluikin mennä.
”Evie? Koe-esiintymisiä tulee vielä lisää, ja voit aina yrittää myöhemmin uudest-”
”Kiitos Michelle”, Evie katkaisi agenttinsa puheen. ”Kiitä roolitusväkeä puolestani, mutta minä kieltäydyn kohteliaasti heidän tarjouksestaan.” Hetken puhelinlinjoilla vallitsi täysi hiljaisuus, ja Evie ehti pohtia, oliko jälleen tehnyt yhden kuuluisista virheliikkeistä, joita jokaisen uralle mahtui. Mutta –
”Mahtavaa!” Michelle hihkaisi innoissaan. ”Tiedätkö, minulla on sinulle jo pari muuta koe-esiintymistä jonossa.”
”Miksi et aloittanut heti sillä?” Evie naurahti istahtaen sohvalleen. Kerrankin hän oli ollut vielä kotona, kun Michelle oli soittanut. Junassa kiljuminen roolin saamisen tähden tai pettymyksen kanssa kamppailu töihin suunnatessa ei suinkaan ollut jotakin, mitä hän ikävöi suuresti.
”En tahtonut painostaa sinua valitsemaan suuntaan tai toiseen. Mutta nyt kun teit itse päätöksesi, voin kertoa, että olen kuullut varsin luotettavasta lähteestä Disneyn suunnittelevan Frozenin tuomista tänne jo ensi vuonna. Miltä Elsan rooli kuulostaisi?”
Ajatuskin sai nauramaan lähestulkoon hysteerisenä. Se ei kävisi ikinä toteen, mutta juuri tässä hetkessä niin järjetön ajatus oli juuri se, mitä hän tahtoi agentiltaan kuulla. Mikään ei pyyhkinyt epäonnistumisen raskasta painoa harteilta paremmin kuin hillitön nauru ja sylissä kehräävä kissa.