[Y] The gods can keep it all if you'll be mine

Tammikuu

Kun hän oli herännyt maanantaina ja tuntenut kolotuksen nivelissään, nainen oli tukahduttanut tyytymättömän huokaisunsa pehmeään tyynyyn. Suihkun jälkeen aamupalalla ollessaan hän oli perunut tanssituntinsa siltä päivältä, ja varmuuden vuoksi tiistailtakin, ja alistunut kaivamaan kaapin perukoilta monivitamiinipurkin. Jos hän ostaisi töistä palatessaan tuoreita appelsiineja kaupasta, saisikohan hän Artemiksen puristamaan niistä mehua? Aina voisi koettaa.

Tiistai ei - appelsiinimehusta huolimatta - tuonut mystistä parantumista alkavan flunssan keskelle. Sen sijaan kolotus tuntui levinneen kaikkialle, ja lihakset huusivat vastaan pienintäkin liikettä. Töissä hän huomasi lukevansa pitkiä raportteja hitaammin kuin yleensä, ja turhautui, kun sähköpostin saapuneet-kansioon tuntui ilmestyvän kaksi uutta viestiä sillä aikaa kun hän luki yhden. Nainen päätyi tekemään ylitöitä tunnin, sitten toisenkin, ennen kuin sai päivän työtehtävänsä suoritetuiksi ja saattoi hyvillä mielin pakata tavaransa ja lähteä kotiin.

Keskiviikko toi mukanaan tukkoisen nenän ja punoittavat silmät, jotka kirvelivät entistä enemmän mitä kauemmin hän tuijotti tietokoneen kirkasta näyttöä. Halloway oli käynyt pyörähtämässä hänen toimistonsa ovella, nauraen todennut hänen näyttävän ”kerrassaan hirveältä, ihan kuin siltä The Ringin televisiosta ryömivältä tytöltä” ja jatkanut hyväntuulisesti matkaansa. Veronica oli harkinnut miehen nitomista korvista seinään, mutta se olisi vaatinut työpöydän takaa nousemista ja liikkumista. Hän oli jälleen viimeinen, joka lähti toimistolta kotiin, mutta epäili, ettei suinkaan ollut ollut tehokkain työntekijä, vaikka työtunnit muuta väittäisivätkin.

Torstaina hän torkutti herätyksensä kolmesti ja käpertyi Artemiksen kainaloon pohtien, olisiko oman kuolemansa lavastaminen ylilyöty reaktio. Ajatuskin kahdeksasta tunnista toimistolla sai pään särkemään - tai ehkä päätä särki jo siitäkin syystä, ettei hän voinut hengittää kuin suun kautta. Joka paikkaa kolotti, särki ja sattui, mikään ruoka ei maittanut ja toimiston kirkkaat lamput saivat silmät verestämään. Hän tunsi olonsa kutakuinkin katujyrän alle jääneeksi, mutta hän ei ottaisi sairaslomaa. Hän ei ollut koskaan kipeänä. Flunssa kiersi hänet aina kaukaa.
Paitsi selkeästi tämänvuotinen tauti ei ollut saanut moista viestiä.

Hän raahautui kotiin tietäen, ettei ollut saanut töissä aikaan kuin neljäsosan siitä, mitä yleensä, mutta kellon lyödessä viisi hän ei ollut jaksanut enää välittää. Veronica oli suunnistanut kotiin, syönyt Artemiksen jääkaappiin jättämän annoksen (ja lämmittänyt sen mikrossa, vaikka rasian päälle läiskäisty harmaa tarralappu käskikin lämmittämään ruoan pannulla) ja käpertynyt sen jälkeen sohvalle kolmeen vilttiin kääriytyneenä, kun kylmät väristykset kulkivat pitkin kehoa. Nainen vajosi hetkessä uupuneeseen, levottomaan uneen, ja havahtui vain aika ajoin tiedostamaan, että Raisa oli käpertynyt hänen varpaidensa päälle, ujuttautunut vilttien alle tai tehnyt niistä oman pesänsä hänen jalkamutkaansa.
Jossakin välissä hän tiedosti, että edelleen silloin tällöin kuumeen kourissa tärisevää kehoa vasten oli painautunut kaksi lämmintä, lohdullista painoa - mutta hän ei muistanut kaivaneensa kuumavesipulloa esiin. Ei hän nyt niin kipeä sentään ollut, ja huomennakin olisi vielä työpäivä edessä. Suurella vaivalla nainen raotti toista punertavista silmistään saadakseen vastauksen kuumehoureiden keskellä eikä voinut estää pientä hymynhäivettä vierailemasta kalpeilla kasvoillaan.

Hyvä on, ehkä hän olisi perjantain kotona. Hän oli selkeästi kipeämpi kuin millaiseksi suostui oloaan myöntämään, kun jopa omaa tilaa arvostava Sergei oli käpertynyt hänen kainaloonsa sohvalla ja tuijotti häntä nyt tiukasti älykkäillä silmillään kuin käskien naista lepäämään. Veronica vajosi uudestaan levottomaan uneen pieni hymy huulilla yhä koreillen, kolmeen vilttiin hautautuneena ja kaksi lämmintä, lohdullista koiraa seuranaan sohvalla.

Toukokuu

Veronica oli vakuuttanut kovaan ääneen, miten Artemiksella ei ollut mitään syytä huoleen. Hän keksisi kyllä tekemistä viikonlopuksi, vaikka mies lähtisi katsomaan omistamiensa hevosten kilpailuja ulkomaille. Hän tuskin edes huomaisi, ettei Artemis ollut kotona. Hän katsoisi koirien perään, kävisi Durhamissa tervehtimässä kummipoikaansa ja söisi jääkaapin tyhjäksi, vaikka Artemis olikin kovin kultaisesti valmistanut hänelle useamman annoksen edestä ruokaa. Muovirasioiden päälle tunnollisesti kiinnitetyissä harmaissa muistilapuissa oli lämmitysohjeet, jotka Veronica jätti surutta huomiotta. Ei sillä niin väliä ollut, lämmittikö pastaa kattilassa vai mikroaaltouunissa.
”Ei kerrota isille”, nainen vannotti Raisaa, kun koira seurasi hänen perässään keittiöstä olohuoneeseen. Mikrossa lämmitettyä ruokaa saattoi hyvin syödä muovirasiasta sohvalla, eikö vain?

’Ei kerrota isille’ muodostui hyvin nopeasti viikonlopun motoksi. Mitä tahansa hän tekikään, sen saattoi yleensä täydentää moisin saatesanoin. Hän lämmitti ruokansa mikrossa? Ei kerrota isille. Hän antoi Raisan nuolla muovirasian puhtaaksi, kun oli syönyt ruokansa loppuun? Ei kerrota isille. Hän antoi Raisan seurata mukana kylpyhuoneeseen, kun kävi pitkässä, kuumassa kylvyssä? Ei kerrota isille. Hän katsoi ala-arvoisia, surkuhupaisia komedioita? Ei kerrota isille.
Artemis olisi onnellisempi kun ei saisi kuulla, miten rappiolla hän oli elänyt koko viikonlopun. Veronicaa ajatus huvitti suuresti. Mies narisisi siitä, miten hän vei Raisan mukanaan turmiolle, se olisi selvää, ja sen jälkeen kyseenalaistaisi hänen älykkyytensä, kun näkisi, miten hän oli käyttänyt aikaansa television edessä. Onneksi kukaan ei ollut kantelemassa hänestä. Sergei ja Raisa olivat loistavia rikoskumppaneita, kun kumpikaan ei lavertelisi Artemikselle. Raisakin tuntui vihdoin tajunneen, ettei voinut tehdä samoja asioita Artemiksen seurassa kuin hänen kanssaan. Vielä jonakin päivänä koira oppisi olemaan niin hyvin miehen kanssa, ettei Artemis osaisi epäilläkään, miten rappiolla hän antoi vinttikoiran elellä.

Lauantai-iltaan mennessä nainen oli perin tylsistynyt oloonsa. Hän oli käynyt leikittämässä Matthewta ja vaihtamassa kuulumisia Gabriellen kanssa, lenkkeillyt pidemmän kaavan kautta koirakaksikko mukanaan ja käynyt tanssitunnillakin, kun mieliteko oli iskenyt. Siitä huolimatta aika liikkui aivan liian hitaasti, ja sunnuntai-iltaan tuntui olevan ikuisuus. Hän oli soittanut lyhyeksi jääneen puhelun Artemikselle ja uppoutunut ensin kirjan ja sittemmin elokuvan pariin, mutta ilta ei tuntunut etenevän lainkaan. Hän oli laskenut tunteja miehen paluuseen, suunnitellut yllätyksiä miestä varten ja tyrmännyt ne yhden kerrallaan, koettanut opettaa Raisalle temppua, jonka oli nähnyt televisiossa ja luopunut siitäkin yrityksestä nopeasti. Raisa ja Sergei olivat saaneet oppihetkeä varten varatut herkut ihan muuten vain. Ansaitsivathan koirat moisia nameja aina silloin tällöin. Veronica laski koirat vielä hetkeksi takapihalle ulkoilemaan ja suunnisti yläkertaan valmistautuakseen nukkumaanmenoa varten. Iltarutiinitkin tuntuivat vääriltä, kun Artemis ei pyörinyt samaan aikaan kylpyhuoneessa tai makuuhuoneessa, eikä hänellä ollut muuta keskusteluseuraa kuin oma peilikuvansa.

Hän suunnisti nopeasti laskemaan koirat takaisin sisään. Ainakin niille puhuttaessa hän puhui eläville olennoille, eikä omalle peilikuvalleen. Pientä edistystä sekin oli. Raisa sitä paitsi kulki mielellään hänen kannoillaan, joten se tuntui melkein keskustelulta, kun hän kertoi koiralle päivästään tai kyseli kysymyksiä pohtiessaan jotakin ääneen.
”Isi tulee huomenna kotiin, niin tulee”, nainen kertoi pehmeän hymyn kera vinttikoiralle, kun suunnisti Raisa kannoillaan makuuhuoneeseen. ”Huomenna joudutte taas tekemään tilaa Artemiksellekin sängyllä. Ja leikkimään, etten ole lellinyt teitä ihan piloille tänä viikonloppuna, tai en koskaan saa kuulla siitä loppua.” Hän tosin epäili, etteivät talouden kaksi koiraa olleet aivan niin hyviä näyttelijöitä. Artemis tuntui aina olettavan, että hän oli paaponut koiria miehen selän takana. Ei hän voinut väittää miehen olevan väärässä, mutta moinen olettamus teki ehdottomasti vaikeampaa siitä, että mieheltä jäisi huomaamatta, missä koirat olivat saaneet tällä kertaa hieman liikaa liekaa.

Veronica vilkaisi kahta tyytyväisesti sängylle asettunutta koiraa. Raisa oli jo valmiiksi kerällä hänen jalkopäädyssään, siinä missä Sergei oli asettunut makuulteen Artemiksen puolelle. Tuimailmeinen snautseri tuntui pitävän hänestä aina oikein erityisesti huolta silloin, kun Artemis ei ollut kotona. Nainen tahtoi syyttää moisesta sitä, miten hän oli itkeä vollottanut isänsä tapaamisen jälkeen. Hän oli rikkonut tuimailmeisen snautserin.
”Voi Sergei”, hän huokaisi katsoessaan koiraa. ”Joudut valitettavasti siirtymään hieman, rakas. Muutoin en saa päiväpeittoa kokonaan pois tieltä.” Veronica ei kuitenkaan käynyt nykimään päiväpeittoa koiran alta, vaan antoi Sergeille hetken aikaa siirtyä itsekseen, kun riisuutui päivävaatteistaan. Hetken nainen katseli omaa yöpukuaan, ennen kuin kaikessa hiljaisuudessa hipsi poimimaan Artemiksen suosiman paidan käsiinsä. Se tuoksui mieheltä. Hetkessä Veronica oli vetänyt paidan päälleen välittämättä siitä, miten huonosti se istui hänen päälleen. Ei kukaan ollut näkemässä, jos Sergeitä ei laskettu.
”Ei kerrota isille”, Veronica muistutti koiraa ja siirsi snautserin lempeästi sivummalle, jotta saattoi vetää päiväpeiton kokonaan sängyltä sivuun. Nainen käpertyi hetkessä kerälle Artemiksen puolelle sänkyä ja hautasi kasvonsa miehen tyynyyn. Paljon parempi. Raisa ryömi kaikessa hiljaisuudessa hänen jalkoihinsa sängyn toiselta laidalta ja Sergei asettui valppaaksi keräksi hänen kainaloonsa. Veronica tuskin koskaan myöntäisi sitä ääneen, mutta Artemiksen kainalon jälkeen maailman turvallisin paikka nukkua oli Sergein rinnalla. Hän käänsi hieman päätään voidakseen hengittää syvään tyynystä heikosti kantautuvaa tuoksua. Artemis olisi kotona huomenna. Hänen ei tarvitsisi varastaa miehen paitoja ja halata karkeakarvaista koiraurosta, kun hän voisi halata Artemista ja haudata kasvonsa miehen kaulansyrjään.
”Olette rakkaita”, nainen kertoi molemmille koirille, ”ja sen te saatte kertoa isillekin.”